Kiitos Inkeri

Posted on by kajastus

Inkeri Kauppinen laulaa mikki kädessään. Hänellä on värikäs puku ja kello ranteessaan. Kuva on rajattu hänen kirjastaan.

Inkeri Kauppinen

Tuotit meille niin paljon iloa

Inkeri Kauppisen muistolle

Tiistaina, 31. tammikuuta, saimme suruviestin. Inkeri Kauppinen, kulttuurin monitoiminainen, oli edellisenä yönä nukkunut pois 89 vuoden ikäisenä. Hänen omaistensa lisäksi häntä jäi kaipaamaan laaja ystäväpiiri, johon minäkin kuuluin 45 vuoden ajan. Koimme yhdessä monien kulttuuriharrastusten harmit ja ilot.

Teksti: Anne Huttunen

La Comedienne, La Tragedienne

Tutustuin Inkeriin Näkövammaisteatterin perustamisvuonna 1977. Yhden koulutusvuoden jälkeen juuri hän hankki teatteriryhmälle ohjaajan, joka uskaltautui työstämään näytelmää näkövammaisten kanssa. Näyttämöllä Inkeri oli luonnonlahjakkuus. Vaikka hänen teatterikoulutuksensa rajoittui lyhyisiin harrastajakursseihin, hänellä oli ilmiömäinen eläytymiskyky ja laaja skaala. Hän oli koomikko ja traagikko ja kaikkea siltä väliltä. Hänen roolinsa ulottuivat rempseästä kansannaisesta rappioalkoholistiin. Näkövammaisteatterista muistan erityisen koskettavana hänen suorituksensa Saara Finnin Suruvaipassa. Näytelmä kertoo kroonikkovanhuksesta, joka saa kylmää kohtelua terveyskeskuksen vuodeosastolla. Erityisen karmeana muistan kohtauksen, jossa vanhukselle laitetaan nenämahaletku:
”Mie en taho sitä, en taho!”, Inkeri valitti särkyneellä äänellä.

Lievästi heikkonäköisenä Inkerille avautui rooleja Vantaan Navethalia-teatterissa ja muissakin näkevien harrastajaryhmissä. Niistä jäi parhaiten mieleeni Sohvi-neidin osa Kolmessa iloisessa rosvossa. Nauroin vedet silmissä, kun Inkeri sanoi sitruunanhappamella äänellä:
”Pikku Kamomilla, sinun on pakko mennä juhliin.”

Energinen puuhanainen

Aikoinaan Teatterilla oli Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa oma toimikunta, jonka puheenjohtajana Inkeri hääri. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joissa taiteellisuus ja käytännöllisyys yhdistyvät. Toimikaudellaan hän oli Teatterin sydän ja sielu. Ennen 1990-luvun lamaa Teatteri eli kulta-aikaansa. Ohjaajia oli kaksin kappalein ja kahta näytelmää harjoiteltiin samaan aikaan. Kiersimme tilausbussilla esiintymässä ympäri Suomen ja pari kertaa vierailimme Virossakin. Inkeri tiedotti, järjesti esiintymisiä ja myyjäisiä, huolehti näyttelijöiden ja kulissien kuljettamisesta ja vaikka sun mistä. Hän yritti kasvattaa minusta manttelinsa perijää ja lähetti listan siitä, mitä kaikkea puheenjohtajan tehtäviin kuului. Lista oli niin pitkä ja monipuolinen, että minulle tuli rimakauhu enkä jatkanut hänen työtään.

Pitkät esiintymismatkat olivat elämäni kohokohtia. Edesmennyt näkövammainen koomikko Aarne Munck ja Inkeri pitivät huolen siitä, ettei bussissa pitkästytty. Vuorotellen he asettuivat mikrofonin ääreen. Inkeri esitti katkelmia Kankkulan kaivoista ja itse kirjoittamiaan vitsimonologeja. Yksi hänen hauskimmista ohjelmanumeroistaan oli hänen Isoisän olkihattu -melodiaan sepittämänsä autofiktiivinen laulelma nimeltä Pissi-Iita. Hänen huumorinsa oli hurttia ja väliin ronskiakin. Kerran, kun olimme lähdössä autolla jonnekin, hän kysyi, olinko laittanut terveyssiteen kiinni. Sehän se turvavyö tavallaan onkin.

Inkeri rakasti juhlien järjestämistä. Nuorena hän oli haaveillut pitokokin urasta ja siksipä hänen kekkereissään ei kokoonnuttu pitsojen ääreen eivätkä ne olleet nykyaikaisia nyyttikestejä. Näytelmien ensi-iltapirskeissä pöydässä oli sen seitsemää sorttia Inkerin valmistamia herkkuja eikä juotavakaan kesken loppunut.

Kuin lintuemo

Inkerin täyttäessä 60 vuotta kirjoitin hänelle juhlarunon. Muistan siitä vain yhden säkeen: ”Kuin lintuemo kaikista huolta kannat.” Juuri sellainen hän oli. Hänen vakaa uskonsa Jumalaan näkyi teoissa. Hän piti huolta meistä jokaisesta ja auttoi aina havaitessaan, että jokin oli hullusti. Hän oli ehdottoman rehellinen ja tunnontarkka. Kun hänen taiteellinen temperamenttinsa toisinaan kuohahti yli äyräiden, hän jo parin minuutin päästä juoksahti halaamaan ja pyytämään anteeksi.

Ensimmäinen avioliittoni kariutui minun ollessani 26-vuotias. Muistan vieläkin, kuinka istuimme iltaa lomakodin baarissa teatterikurssipäivän päätteeksi. Äkkiä Inkeri joi lasistaan ja sanoi:
”Annen tulevaisuudelle.”

Harrastajaohjaajan näkökulmasta

2000-luvun alkupuolella jätin Näkövammaisteatterin, koska olin muuttanut pois Helsingistä. Inkerin ja minun tiet eivät silti eronneet. Perustin Jännärijoutsenet-nimisen, näkövammaisista koostuvan harrastajaryhmän, joka julkaisee kuunnelmia internetissä vapaasti kopioitaviksi. Inkeri oli mukana melkein kaikissa. Olisin toki kirjoittanut hänelle roolin jokaiseen jännäriini, mutta hän asui muutaman vuoden Mäntyharjulla. Hän oli myös mukana kahdessa ohjaamassani musiikkiteatteriprojektissa.

Inkeriä oli helppo ohjata. Roolianalysointi ei ollut hänen juttunsa, mutta hän näytteli intuitiolla ja selkäytimellä. Hänen sisukkuuttaan oli pakko ihailla. Hän oli altis tapaturmille ja sairasteli aika ajoin, mutta ei antanut moisten seikkojen haitata tahtia. Kerran hän tuli kuunnelman äänityksiin flunssassa. Hetken harkitsin käskeä häntä painumaan kotiinsa ja sainkin katua, etten tehnyt sitä, koska tuloksena oli keuhkokuume. Sen jälkeen olen ollut tiukkana siitä, ettei harjoituksiin eikä äänityksiin tulla sairaana. Toisen kerran hän oli kaatunut ja murtanut kätensä. Mutta harjoituksiin hän ilmestyi käsi paketissa, särkylääkkeiden voimalla ja näyttelemisen intensiteetti oli vain vähän tavallista laimeampaa.

Jännärijoutsenet joutui pitkälle tauolle varojen puutteen vuoksi ja sitten alkoi koronakausi. Vaikka Inkeri piti itsensä puuhassa ohjaamalla sketsejä Vuosaaren eläkeläisille ja osallistumalla yhteislaulutilaisuuksiin, hän kaipasi ääninäyttelemistä.
”Koita nyt, Anne, keksiä joku kuunnelma, jota me voitais ruveta tekemään”, hän kehotteli.

Käsikirjoitus minulla oli, mutta ei rahaa sen tuottamiseen ja asia jäi silleen. Jouluaaton aattona soitin Inkerille kuulumisia kysellen. Hän oli sairastelun vuoksi murhemielellä. Nyt juuri on olemassa mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että rahat löytyisivät erääseen kuunnelmaprojektiin. Pidän asiasta matalaa profiilia, mutta halusin, että Inkerillä olisi jotain odotettavaa tulevaisuudelta. Kerroin hänelle, mistä oli kyse ja millaisen roolin hän saisi, mikäli hanke toteutuisi. Hän kirjaimellisesti sanoen kiljui riemusta. Oli kuin lapselle olisi luvattu huvipuistoreissu. Tuota roolia Inkeri ei koskaan näyttele, mutta viimeinen muisto hänestä on minulle onnellinen.

”Ralli se on mun rattoni ja laulu paras työni, juu.”

Laulaminen oli Inkerin elämän käyttövoima. Nuorena hän keikkaili ympäri Suomen ja ystävystyi monien nimekkäiden muusikoiden kanssa. Keikkailu lopahti perheen perustamiseen. Lasten vartuttua Inkeri löysi laulamisen riemun uudelleen ensin Lauri Leinosen ja sitten Petri Raution yksinlaulukursseilta. Noita kursseja hän kutsui ”lataamoikseen”. Niiden innoittamana hän ryhtyi antamaan iskelmäkonsertteja, joissa oli kaikenlaisia teemoja: Veikko Lavin tuotanto, erilaiset ammatit jne.
”Jatkan niin kauan kuin voin tuottaa iloa vaikka vain yhdellekin kuulijalle”, hänellä oli tapana sanoa.
Ja paljon iloa hän tuottikin. Erityisesti hänen tapansa tulkita laulujen tekstejä oli lumoavaa. Hänen äänensä teki lauluista tarinoita.

Inkeri tuotti myös muutaman omakustannelevyn. Parhaiten hänet muistetaan kuplettilevystä, jonka kappaleita soitetaan silloin tällöin Järviradiossa. Mutta myös laulujen suhteen hän oli monipuolinen. Yksi levy sisältää hengellisiä lauluja ja toinen tulkintoja näkövammaisten säveltäjien kappaleista. Levyissä ja kuunnelmissa hänen muistonsa elää ikuisesti, samoin kuin omakustannemuistelmissa, jotka hän kirjoitti korona-aikana. Kirjan nimi on Elämä muistoissani. Inkeri myi ja lahjoitti mustavalkopainosta lähipiirilleen. Näkövammaiset voivat päästä kirjaan korviksi ottamalla yhteyttä Näkövammaisten liiton Lukupalveluun.

Kiitos kaikesta, Inkeri

Ulkona on nyt pakkasta ja on aika lähteä ruokakauppaan. Sammutan kohta tietokoneen ja pukeudun lämpimästi. Rakas Inkeri, kietaisen kaulani ympärille sinun virkkaamasi pitsipuuhkan, joka huokoisesta ulkonäöstään huolimatta suojaa ja lämmittää paremmin kuin ohuet, villaiset kaulaliinat. Sinä tuot minulle lämpöä ja iloa edelleenkin.

Portviinin kotona

Posted on by kajastus
Portviinipulloja ja laseja, joihin on jo kaadettu portviiniä. Pulloissa on teksti Quinta Corvos L.B.V 2013.

Portviinin kotikaupungissa

Teksti Pasi Päivinen, kuvat Anu Strand

Maailmankuulu Raul Ferranon säveltämä ja José Galhardon sanoittama laulu ”Portugalin huhtikuu” (Coimbra) kertoo kevään kauneudesta ja kukkaloistosta Coimbran vanhassa yliopistokaupungissa Portugalin keskiosissa. 1930-luvulla ensiesityksensä saaneesta laulusta on tehty lukemattomia käännöskappaleita eri kielillä. Suomeksi sen ovat esittäneet muun muassa Olavi Virta, Eino Grön ja Kari Tapio.

Coimbran vierailu on minulta vielä tekemättä, mutta seuraavalla Portugalin matkallani Coimbra on ohjelmassa. Erityisesti maailman vanhimpiin kuuluva Coimbran yliopiston upea kirjasto, perustettu 1290, on nähtävä kerran elämässä. Koska en ole kokenut vielä Coimbraa, minulle Portugalin huhtikuu -kappale muistuttaa Pohjois-Portugalista Porton kaupungista ja siellä Atlantiin laskevasta Douro-joesta, jonka häikäisevän kauniista maisemista unelmoin joka kerta laulun kuullessani. Douro on kauneimmillaan juuri huhtikuussa, kun viinirypäleet kypsyvät jokea reunustavilla jyrkillä pengermillä ja mantelipuut kukkivat hennon vaaleanpunaisina sekä valkoisina valkeaksi kalkittujen punatiilikattoisten pittoreskien talojen pihamailla.

Pieni vene kuljettaa viinitynnyreitä Douro-joella, rannalla on kerrostaloja tiiviinä rykelmänä.

Porto

Sana porto tarkoittaa sekä espanjan että portugalin kielillä satamaa. Joidenkin lähteiden mukaan nykyisen Porton kaupungin alueella ollut satama antoi nimen ensin Porton kaupungille, josta muotoutui nimi Portugal -nimiselle valtiolle. Ennen Portugalia alue tunnettiin Lusitaniana, jonka roomalaiset antoivat läntiselle provinssilleen pian ajanlaskun alun jälkeen. Portviini syntyi Portossa, joka oli luonnollinen nimi alueella kehitetylle ja valmistettavalle viinille.

Porto on Portugalin toiseksi suurin kaupunki. Keskusta on sympaattinen ja täynnä viihtyisiä kahviloita sekä gourmet-ravintoloita. Kaupungin pääkadulla, Rua Santa Catarinalla, osuin onnekseni italialaista jäätelöä valmistavaan jäätelöbaariin, jossa söin tähän mennessä elämäni parhaimman jäätelöannoksen. Porton keskustassa on erityinen tunnelma, ja vaikka yleensä en matkusta ulkomaille samaan paikkaan uudelleen, Portoon ja Douro-joelle tiedän palaavani.

Porton kaupunki on jokseenkin Tampereen kokoluokkaa, mutta koko metropolialue muodostaa miljoonakaupungin asukasluvun noustessa 1,7 miljoonaan. Saavuin portviinin kotikaupunkiin intercity-junalla Portugalin nykyisestä pääkaupungista Lissabonista. Molemmat kaupungit ovat moninaisten kulttuurinautintojen keitaita sekä ilmastoltaan miellyttäviä, joissa voisin hyvin asua. Julkisen liikenteen osalta Porto erottuu kuitenkin edukseen Lissaboniin nähden, sillä sen metro on Euroopassa käyttämistäni metroista modernein ja esteettömin. Sympaattiset raitiovaunut, jotka eivät kuitenkaan edusta esteettömyyttä parhaimmillaan, kolistelevat Porton mäkisiä mukulakivikatuja pitkin kellojen kilistessä. Jokirantaa pitkin liikennöi vanhojen satamamakasiinien ohitse viehättävä historiallinen raitiovaunu Atlantin rantaan, jossa on viihtyisä puisto sekä kalaravintoloiden keskittymä.

Porto ja Vila Nova de Gaia muodostavat kaksoiskaupungin Douro-joen suulle. Vanha kaupunki Ribeira ja sen jatkeena vanhat satamakorttelit kuuluvat Unescon maailmanperintökohteisiin samoin kuin koko Alto Douron viininviljelyalue Koillis-Portugalissa. Vanhan kaupungin charmikkaat kadut, sokkeloiset kujat ja kirjavat talot huokuvat historiaa jopa tuhannen vuoden ajalta luoden omaleimaisen ja raikkaan kaupunkikuvan tyylikkäiden historiaa kunnioittavien modernien rakennusten kanssa.

Kuusi majesteetillista siltaa ylittää Douro-joen, vanhimman ja korkeimman silloista, Ponte Dom Luís I (valmistunut vuonna 1886) on suunnitellut muuan ranskalainen Alexandre Gustave Eiffel. Dom Luísin silta on myös UNECOn maailmanperintökohde. Sama mies on suunnitellut ja rakennuttanut runsaat 300 metrin korkuisen tornin Pariisiin, jonka piti nousta alun perin Barcelonaan Espanjaan, mutta katalaanit sanoivat ei moiselle ”rumilukselle”.

Douro joen ylittävä Luisin silta tuo väistämättä mieleen Eiffeltornin. Se on teräsrakenteinen ja kapea, jopa vähän horjuva.
Luisin silta, joka ylittää Douro-joen.

Ylitin Douro-joen Portosta Vila Nova de Gaiaan korkeaa ja kapeaa teräskantista Luisin siltaa pitkin astellen välillä raitiovaunukiskoilla ja välillä sillan kaiteessa kiinni raitiovaunun jyristellessä metrin päästä ohitseni. Sillan teräskansi tärisi ja ehkä hivenen notkui ellen sitten kuvitellut sitä, mutta joka tapauksessa korkealla ja kapealla sillalla olo tuntui hieman pelottavalta kurkistaessani noin 50 metriä alempana virtaavaa Douro-jokea, jota pitkin ennen teollistumisen aikakautta perinteiset rabelos-purjeveneet kuljettivat sadon yläjuoksun viinitarhoilta Atlantin rannikolle kypsymään viileissä ja sopivan kosteissa kellareissa Vila Nova de Gaiassa.

Livria Lellon vaikuttavalla sisäänkäynnillä on aina pitkä jono. Sisustaa ei ole turhaan kehuttu kuvassa on kirjakaupan koristeellista kattoa ja hyllyjä.
Livria Lellon sisäänkäynti ja kaunista sisustusta.

Porton historiallisen keskustan ja portviinikellarien lisäksi kaupungissa on kolmas jokaisen vierailijan ”pakollinen” käyntikohde. Jonotusaika oli lähes tunnin, joka kului leppoisasti aurinkoisessa säässä sähköpianolla taitavasti jazzia soittaneen katusoittajan viihdyttäessä. Paikkaan on viiden euron pääsymaksu, joka vähennettiin ostosten hinnasta. Hyvin harva kävijä lähtee kaupasta tyhjin käsin, sillä valikoima on laaja ja kiinnostava. Tämän erityisen vierailukohteen sanotaan olevan ehkä maailman kauneimman kirjakaupan. Livraria Lellon julkisivu on komea, mutta sen sisustus teki kuitenkin minuun vielä suuremman vaikutuksen. Kaupan kirjahyllyt ovat valmistetut arvokkaan vaikutelman antavasta tummasta puusta, seinillä on koristeellisia puuornamentteja ja värikkäät lasimaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Huomio kiinnittyy myös kaupan keskellä kauniisti kaartuvaan art nouveau -portaikkoon ja sen punaiseksi maalattuihin askelmiin.

Kirjakauppa Lello on kuin tuulahdus mennyttä aikaa. On koristeellisia portaita ja jyhkeitä kirjahyllyjä. Yläkertaa vievät punaiset portaat, joita kirjoittajakin kiipesi punaisessa paidassaan.
Saiko Harry Potter vaikutteita tästä kirjakaupasta ja täältäkö Tylypahkan oppilaat hakivat kurssikirjansa.

Kirjakauppa Lello on kauniin sisustuksensa lisäksi erityisen tunnettu yhdestä tämän hetken tunnetuimmasta kirjasarjasta, Harry Potterista. J.K. Rowling asui Portossa vuosina 1991–1993 toimiessaan kaupungissa englannin opettajana. Kirjakauppa Lellon sanotaan toimineen inspiraationa Harry Potter -kirjoissa esiintyvälle kuvitteelliselle kirjakaupalle, josta Tylypahkan oppilaat hankkivat kurssikirjansa.

Portviinin lähteillä

Douro-joki alkaa pienenä vuoripurona Espanjan puolella kasvaen voimakkaaksi virraksi Portugalin puolella laskien Atlanttiin Porton ja Vila Nova de Gaian kaupunkien kohdalla. Ennen villi ja vapaa joki on nyt padottu monin paikoin ja valjastettu sähkön tuotantoon. Voimalaitoksia alettiin rakentaa yhdessä espanjalaisten kanssa 1950-luvulla. Douro-joessa on useita sulkuja, joista Carrapatelo -niminen 36 metriä korkea sulku on Euroopan korkein. Jokilaivat ja veneet purjehtivat edelleen Douroa ylös ja alas, mutta portviinin raaka-aineet kuljetetaan Atlantin rannikolle rekka-autoilla ja junilla.

Douron jokilaakson karuilla rinteillä on kasvatettu 2000 vuotta viiniköynnöksiä erityisissä olosuhteissa. Kesäisin lämpötilat nousevat +40 C asteeseen, mutta talvella voi olla kylmimmillään jopa -10 C astetta pakkasta. Kesäkuukausina ei sada lainkaan, mutta syksyisin ja keväisin voi taivaalta ryöppyävä vesi huuhtoa pengerryksiä jokeen. Portviinialueella on noin 80 000 tilaa ja viljelypalstaa, joista osa tuottaa viljaa, osa erilaisia hedelmiä ja suurin osa viinirypäleitä.

Alkujaan Douro-joen pengerrystyöt tehtiin vehnän viljelyyn, mutta ennen pitkää viininviljely osoittautui kannattavimmaksi. Viinitarhat sijaitsevat jyrkillä saviliuske- ja graniittipohjaisilla rinteillä. Paikalliset karaistuneet viinilajikkeet, kuten Touriga Nacional, Tinta Roriz ja Touriga Francesa, tunkevat juurensa jopa 25 metrin syvyyteen huokoiseen kiveen. Sieltä ne löytävät kesän paahtavina ja sateettomina kuukausina talven sateista koloihin varastoitunutta vettä.

Portviinin voittokulku

Aikaisin maininta portviinistä on historian kirjoihin merkitty vuonna 1675. Ensimmäiset portviinilastit lähtivät maailmalle yli 300 vuotta sitten Porton satamasta. Ranskan ja Englannin väliset valtataistelut ja niiden myötä asetetut kauppasulut jättivät Portugalille porsaanreiän, josta sen viinit saattoivat virrata edullisesti Englantiin Espanjan ja erityisesti Ranskan viinikauppiaiden jäädessä paitsioon. Toinen portviinin menestykseen johtanut syy oli se, että väkevöity portviini kesti merimatkan hyvin ja siitä tuli nopeasti parempien piirien nautinto Englannissa, mutta rahvas pysyi uskollisesti oluen ryystämisessä.

Portviini-nimitystä saa käyttää vain Douron laaksossa valmistetusta väkevöitetystä viinistä. Vastaavalla menetelmällä valmistettua viiniä tuotetaan kuitenkin monilla alueilla monissa maissa. Kyse on suojatusta tuotemerkistä samoin kuin konjakillakin, josta samalla menetelmällä muualla kuin Konjakin alueella, tuotettua alkoholituotetta on myytävä brändinä.

Portviinin valmistus

Joskus nautin lasillisen hyvää portviiniä lauantai-iltana takkatulen ääressä. Jonkinlainen mielenkiinto on sen valmistusta kohtaan olemassa, mutta se ei ollut kuitenkaan Porton matkani tärkein syy. Siirryttyäni Portosta Douro-joen vastarannalle Vila Nova de Gaian puolelle rantakadun suuriin viinitaloihin tungeksi väkeä. Tunnetuimpien, Sandemanin ja Taylorsin, vierailuryhmät olivat sinä päivänä täyteen varatut, joten suuntasin rantakadulta ylämäkeen korttelin verran, joka ehdottomasti kannatti.

Quinta dos Corvos -viinikellarissa portviini kypsyy tammitynnyreissä.
Quinta dos Corvos -viinikellari on täynnä tynnyreitä, joissa portviini kypsyy.

Sieltä löytyi pieni ja sympaattinen Quinta dos Corvos -viinitalo. Se oli hiljainen ja meidät otti vastaan Corvon perheen jäsen henkilökohtaisesti. Hän kertoi kiireettä ja pieteetillä portviinin valmistuksesta näyttäen kuvia perheen viinitilalta ja kierrätti katsomassa portviinin valmistumista tynnyreissä viileässä kellarissa. Suurissa viinitaloissa portviinin tuotanto on varsinkin edullisten viinien osalta vahvasti teollista ja viini kypsyy valtavissa terässammioissa, mutta pienet viinitilat valmistavat edullisempiakin viinejä laadukkaammin kypsyttäen niitä pienemmissä erissä. Laadukkaimmat portviinit kypsyvät pitkään Ranskan tammimetsien puista valmistetuissa tammitynnyreissä, kuten parhaimmat konjakit ja brändit.

Rypäleiden murskaaminen tehdään edelleen Quinta do Corvon tilalla perinteisesti. Siinä missä edulliset viinit suurissa viinitaloissa puristetaan mekaanisesti koneilla, Quinta do Corvossa portviiniä poljetaan edelleen altaissa hellävaraisesti. Vaikka ihmisen jalkapohjat on korvattu noin 80 kilogramman painoisilla metallitassuilla ja lihasvoima polkulaitteilla, kykenevät koneet jäljittelemään varsin tarkasti ihmisen jalkojen liikkeitä.

Viinitynnyreissä lukee Quinda dos Corvos - ja tynnyreitä riittää. Nämä portviinit tehdään lähes alkuperäisin menetelmin.
Nämä tynnyrit sisältävät portviiniä, joka on valmistettu lähes alkuperäisin menetelmin.

Hellävaraisen polkemisen tarkoitus on irrottaa väri- ja aromiaineita, jotka eivät lyhyen käymisen aikana muutoin irtoaisi. Käyminen kestää kahdesta kolmeen päivää, jonka jälkeen käyvään rypälemehuun lisätään noin 70-prosenttista alkoholia. Laadukkaimmissa viineissä tavoitellaan täsmälleen 77-prosentin alkoholipitoisuutta, jolla keskeytetään käyminen. Koska käyminen keskeytyy vaiheessa, jossa rypälemehussa on vielä runsaasti käymätöntä sokeria, tulee viinistä varsin makeaa. Valmiin portviinin alkoholipitoisuus on yleensä 20 prosenttia.

Douro-joen suulla Atlantin rannikon läheisyydessä viileissä kellareissa on sakean makea ilma, jossa myös pienet hedelmäkärpäset viihtyvät ja maustavat portviiniä. Viinitarhat sijaitsevat noin 70-130 kilometrin päässä Portosta ja Atlantin rannikolta, jossa viiniköynnökset tuottavat satoa, mutta ilmasto ei sovellu viinin kypsyttämiseen, johon Atlantin rannikko Pohjois-Portugalissa Douro-joen suulla soveltuu täydellisesti. Onnistunut Quinta do Corvon viinitalokierros päättyi portviinien maisteluun ja mielenkiintoiseen keskusteluhetkeen Quinta do Corvon viinitilan omistajaperheen sympaattisen naisen kanssa. Kun kuulen radiosta Portugalin huhtikuun soivan, mieleeni tulee aina Porto ja Quinta do Corvon viinitalo niin kauan kunnes pääsen käymään Coibrassa ja näen sen yliopiston kirjaston.

Iida Rauma

Posted on by kajastus
Iida Rauma vaihteeksi tummassa asussa. Hän pitää kaksin käsin esillä kirjaansa Hävitys. Hänellä on lyhyt vaalea tukka, punatut huulet ja avoin katse. Kuvan tausta on musta.
Iida Rauma, kuva Juha Jahkola.

”Trauma pakenee kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä”


Iida Rauma Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

”Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat! Miten muka persoonallisia ja motivoituja, vailla sitä epämääräistä ja tylsää ja kummallista ainetta, jota elävät olennot pitävät sisällään, koristeltu sievästi kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla… Ja jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin vetoavaan muotoon. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu, henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi, tai sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä. Kun muoto on rajattu, myös se, mitä voidaan ajatella, kapenee, maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät, kuin homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.”

Se hetki, kun ilmoitetaan: kaunokirjallisuuden vuoden 2022 Finlandia-palkinnon saa Iida Rauma romaanillaan Hävitys – tapauskertomus, se saa minut hihkumaan onnesta muistellessani vasta viikko aiemmin tekemääni mieleenpainuvaa haastattelua kirjailijan kanssa.

”Tämä romaani oli emotionaalisesti kamalan vaikea ja raskas kirjoittaa ja on iso helpotus, että se on olemassa. Minusta tuntui, että jos en pystyisi tätä kirjoittamaan, en kirjoittaisi enää mitään”, toteaa Iida Rauma kolmannesta romaanistaan. ”Edellisen kirjan jälkeen tuntui siltä, etten voi enää kiertää tätä aihetta.”

Turussa syntynyt, Kaarinassa kasvanut ja nykyisin jälleen turkulainen Iida Rauma on kymmenen vuotta toiminut päätoimisena kirjailijana, joka siinä sivussa syksyisin opettaa luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.

Katoamisten kirja

Iida Rauman ensimmäinen romaani, Katoamisten kirja tuntuu näin vuosien päästä katsottuna ennakoivan Hävitystä; hävitystä ja katoamistahan voidaan pitää saman kolikon kahtena puolena. ”Pyörin saman teeman ympärillä, mutten uskaltanut mennä riittävän lähelle”, tunnustaa Iida. Romaanin päähenkilö työskentelee vanhainkodissa, muistelee traumatisoivia kouluvuosiaan ja kipuilee parisuhteensa kanssa. Romaani osoittaa väkivallan monet kasvot. Väkivallan tai laiminlyönnin seurauksena ihminen tavallaan katoaa ja katoamisen tavat ovat monenlaisia. Kertojan isä on kadonnut, vanhainkodin asukkaat katoavat omaan muistamattomuuteensa, vanhukset katoavat myös, kun heitä ei enää oteta lukuun ja huomioida. Kadota voi vapaaehtoisesti vaikka pukeutumalla toiseen identiteettiin ja muuttamalla menneisyyttään, kuten vanhainkodin pakolaistaustainen hoitaja Zorka tekee. ”Siinä on kuitenkin jonkinlainen kontrolli, Zorka kieltäytyy toisten ihmisten määrittelyistä ja leimautumisesta”, tähdentää Iida. Päähenkilö, joka jää nimettömäksi, eräänlaista katoamista tätäkin kautta osoittaen, on jumissa oman elämänsä kanssa sekä isänsä että oman lapsuutensa traumaattisten kokemusten takia. Lopussa hän itsekin katoaa sen sijaan että löytäisi itsensä, tämäkin on tapa tuoda esille, miten hahmoton ja hukassa hän on omalta itseltäänkin, eikä tiedä, kuka tai mikä hän on.

Romaani on samalla huonon kommunikaation kirja. ”Ihmiset häviävät toisilta, kun eivät pysty pukemaan sanoiksi, mitä haluavat, vaan kiertelevät sanoissaan ja samalla työntävät pois luotaan toisia ihmisiä. Sellaisissa kulttuureissa, joissa asioista ei puhuta ääneen, väkivalta kukoistaa”, toteaa Iida, joka kokee itsekin tulleensa sellaisesta maailmasta, missä ei ole itsestäänselvää, että voi ilmaista kokeneensa jotain ikävää. ”Kun ihminen suljetaan yhteisön ulkopuolelle, kun yhteisö kääntyy tiettyä ihmisryhmää tai yksilöä vastaan, se on yksi raskaimmista väkivallan muodoista, leimaava teko, jolla vedetään viivaa, todetaan toinen ihminen perustavalla tavalla erilaiseksi ja erotetuksi.” Iida itse on herkkä väkivallan kuvauksille, hän ei halua lukea edes uutisia väkivaltaisista tapahtumista. ”Olen opiskellut poliittista historiaa ja haluan suojella itseäni. Minua kiinnostaa se, minkälaiset dynamiikat synnyttävät väkivaltaa ja minkälaiset arvot vaikuttavat väkivallan keskellä.”

”Väkivallalla ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä, piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.”

Seksistä ja matematiikasta

Romaanin päähenkilö Eerika on huippulahjakas matemaatikko. Työskennellessään Berliinissä hän joutuu väkivallan kohteeksi ja tästä alkaa romaanin amokjuoksu. ”Tein tutkimustyötä matematiikan historiasta ja parhaani mukaan yritin opiskella matemaattisia ongelmia ja keksintöjä. Matematiikan opiskeluani helpotti havainto, että se on aivan kuten kirjailijan työ, molemmissa on kyse luovasta ongelmanratkaisusta, ainakin työskentelyn prosessi on samankaltainen.”

Romaanin nimi viittaa ihmisen olemuksen kahteen puoleen, kehollisuuteen ja älyllisyyteen. Eerika palvoo kirkasta järkeä ja fantasioi absoluuttisesta puhtaudesta, vaikka samalla hänessä on hyvin sotkuinen, ruumiillinen ominaisuus. Se, että hän kokee matematiikkaa abstraktin ohella myös kinesteettisesti, eli näkee numerot väreinä, lähentää hänet yliluonnolliseen ulottuvuuteen, älyllisen maailman ylä- tai ulkopuolelle. Samaa yliluonnollista ulottuvuutta edustaa hänen kehitysvammainen, sosiaalisesti hyvin lahjakas pikkusiskonsa. ”Abstraktin palvominen on yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. Meillä on kapea käsitys ihmisen lahjakkuudesta, matemaattis-loogista ajattelua arvostetaan tosi korkealle, mutta sosiaalisia kykyjä, empatiaa, huomioonottamista ei suinkaan. Ihmiset eroavat siinä, miten paljon heillä on hengellisiä kokemuksia ja tarpeita, mutta mielestäni hengellinen puoli on perustavalla tavalla inhimillistä ja osa meidän kokemusmaailmaamme ja se rajautuu pois, kun palvomme yksisilmäisesti abstraktia järkeä. Minä suhtaudun intohimoisesti abstraktiseen tieteeseen, mutta olen hyvin tietoinen siitä, että se on vain osa inhimillistä kokemusmaailmaamme”, korostaa kirjailija.

Vaikkapa ekokatastrofin tasolla monet meidän ongelmamme johtuvat kirjailijan mukaan siitä, että olemme rajanneet yhden osan kyvyistämme ja elämästämme tärkeämmäksi kuin muu. Kirjan varsinainen teema kertookin ympäristön tilasta ja maailmaa uhkaavasta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Romaanin tarinan sekaan kirjailija upottaa irrallisia ”tietoiskuja” luonnon tilasta – kirjallinen keino, joka voimistuu myöhemmin uusimmassa romaanissa. ”Käsittelen niin vahvasti maailman polttavia, itseä vaivaavia ongelmia, että niistä on kirjoitettava suoraan, ei pelkästään henkilöhahmojen kautta”, selittää Iida.

”Ihmiskunta tuntee suurta ylemmyyttä ja samalla se tekee suunnatonta väkivaltaa luonnolle. Asetumme muiden eläinlajien yläpuolelle, vaikka olemme osa sitä samaa luontoa, laji lajien joukossa. Olemme erityislaatuisia, kuten myös kaikki muut lajit omalla tavallaan. Emme ole vieläkään sisäistäneet tätä, vaan puolustamme edelleen vanhaa käsitystä alleviivaamalla omaa erinomaisuuttamme ja erityislaatuisuuttamme”, ihmettelee kirjailija. Hän kertoo hätkähdyttävän tiedon, jonka mukaan nykykielistä 90 prosentin uskotaan kuolevan 2050-lukuun mennessä. ”Valtava määrä kulttuuria kuolee luonnon kuolemisen kanssa rinnakkain”! Kirjassa kerrotaan Australiassa vajaat sata vuotta sitten sukupuuttoon metsästetyn pussihukan tarina. ”Isot nisäkkäät huomataan, mutta niiden takana on tuhansia lähes huomaamattomia lajeja, hyönteisiä ja kasveja”, huokaisee Iida kertoessaan, että pussihukkaa on yritetty kloonata DNA:sta ja että viimeisen pussihukan kuolemasta keuhkokuumeeseen ja laiminlyöntiin eläintarhassa on olemassa järkyttävä videotallenne.

Eerikan vastakohtana romaanissa on Annukka, itsekin ensin matemaatikko, sittemmin valokuvaaja, hahmo, joka on kotonaan sotkuisessa maailmassa ja omassa ruumiissaan ja jonka inhimillisen ilmaisun kaari on laajempaa.

Kirja alkaa Berliinistä yliopistosta ja päättyy eteläsuomalaiseen saaristoon, perustason asioiden äärelle. ”Tämä on hyvin vaatimaton ja arka vaatimus siitä, että vaikka maailma on tällä hetkellä muuttumassa hyvin pelottavilla, massiivisilla ja meidän mielikuvitustamme ylittävillä tavoilla, miten siitä huolimatta voidaan potentiaalisesti elää hyvää elämää. Ajattelen, että hyvä elämä löytyy yhteydestä toisiin ihmisiin ja yhteydestä elävään luontoon ja arkisiin asioihin.”

”Ihmiset vihaavat historiaa vihatessaan todisteita siitä, mitä eivät halua nähdä.”

Hävitys – tapauskertomus

”Miten pinttyneet käsitykset meillä on siitä, miten jonkin tarinan pitäisi mennä! Ne rajaavat hirveästi sitä, mitä voidaan kertoa. Romaanissa pitäisi olla jonkinlainen kasvun kaari, kehityskertomus, vaikka se sulkee kokonaan pois kokemukset, joissa muutosta on aika vähän. Hävitystä kirjoittaessa iso haaste oli kirjoittaa sellaisesta koulukokemuksesta, jossa ei oikeastaan ole toivoa, vaan sama tympeä väkivalta jatkuu vuodesta toiseen, eikä tule suurta käännettä, ei pelastavaa enkeliä. Jos olisin noudattanut konventionaalista dramaturgiaa, se olisi ollut täysin eri tarina. Intuitiivisesti pidetään perinteisiä tarinoita vetoavina ja vetävinä, ja oli iso haaste kirjoittaa vetävä tarina näissä raameissa”, johdattaa kirjailija romaanin tunnelmiin.

Tapauskertomus-alaotsikko tulee neurologisesta ja psykiatrisesta kirjallisuudesta, tapauskertomuksissa kuvataan jonkun ihmisen sairaskertomusta, sairauden historiaa. Kirja kertoo erään tapauskertomuksen, se pyrkii dokumentoimaan A:n kautta asioita, joita Iidalle itselleen tapahtui ’90-luvulla kaarinalaisessa peruskoulussa. Romaani ei ole millään tavalla omaelämäkerrallinen, vaan fiktiivinen kaunokirjallinen teos, joka kuvaa tapauskertomuksen kautta jotain laajempaa, meidän maailmassamme tapahtuvaa, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Asioiden arkaluonteisuuden takia tapauskertomuksissa käytettiin tavallisesti vain nimimerkkejä tai alkukirjaimia, siksi päähenkilö A esiintyy vain nimensä alkukirjaimella. Kun lukija joutuu kysymään alusta asti, kenelle A kertoo tarinansa, se toisaalta alleviivaa kertomisen vaikeuden, toisaalta synnyttää jännitteen.

Erään mahdollisen tulkinnan mukaan A ja Ira ovat saman persoonan kaksi puolta, joilla on keskenään ambivalentti suhde. Sen lisäksi, että koulussa kumpaakin kiusataan ja syrjitään, A myös kiusaa Iraa ja Ira samaten piinaa A:ta. He eivät voi jättää toisiaan rauhaan, mutta eivät voi olla myöskään ilman toisiaan. ”Tunteet, jotka ovat liiallisia itselle, kuten avuttomuus ja kipu, on sijoitettu toiseen persoonalliseen puoleen. Ira saa olla heikko, avuton ja kärsivä, hänessä on kaikki, mikä A:lle on liikaa”, luonnehtii Iida. Lukijan tulkinnasta riippuu, mutta kenties kirjan lopussa löytyy tie ulos pahimmasta trauman pesäkkeestä.

”Jos kärsimys on senluonteista, että muut ihmiset eivät tunnista sitä, silloin ollaan trauman ytimessä. Todellinen trauma pakenee kieltä, kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä. Kun kirjoitin, välillä tuntui, että yritin kirjoittaa jostain sellaisesta, mistä ei voi kirjoittaa, millä ei yksinkertaisesti ole sanoja. Se, että kirja itsessään on olemassa, tuntuu joltain vastaukselta tai vapautukselta”, kirjailija tunnustaa.

Aikuinen A rinnastaa väkivaltakokemuksiaan laajempaan mittakaavaan, vanhan Turun arvokkaiden rakennusten systemaattiseen hävittämiseen. Raimo Lahtisen kirjoittama Turun puretut talot -kirjasarja, jonka kymmeniin osiin romaanissa useasti viitataan, on todella olemassa, tosin vain viisiosaisena; osien määrän liioittelu on eräänlainen sisäpiirivitsi turkulaislukijoille.

”Historia on aikamoinen sotatanner itsessään, nimenomaan siinä mielessä, että on iso valtakysymys, kuka kirjoittaa meidän historiaa, kenen historia kirjoitetaan ja mistä näkökulmasta. Pahimmillaan historia palvelee vallankäyttäjiä ja heille suotuista valikoitua tarinaa. Parhaimmillaan historia tekee oikeutta sille, miten monimutkainen maailma on ja se nostaa esille vääryyksiä ja epäkohtia, auttaa mahdollisesti rakentamaan paremman maailman”, toivoo Iida.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kirjailijan mukaan paljon lapsivihamielisyyttä. ”Nykyinen ekologinen todellisuus on merkki lapsivihasta: meillä ei ole sen verran kiinnostusta nykylasten tai tulevien sukupolvien tulevaisuutta kohtaan, että olisi pidetty planeetta elinkelpoisena”, Iida painostaa. ”Myös kouluinstituutiossa voi olla, toisissa kouluissa vahvemmin, sellaisia piirteitä, jotka ovat osa lasten sortoa, joilla alleviivataan valtasuhteita. Opetussuunnitelmassa ei oteta ekokatastrofin uhkaa vakavasti ja lapsia kasvatetaan sellaiseen maailmaan, joka ei tule olemaan olemassa, kun he valmistuvat koulusta.” Merkille pantavaa on, että sana ”lapsellinen” on adjektiivi, jota ei koskaan käytetä positiivisessa merkityksessä.

Tarinan musiikkiluokan sisällä tapahtuva väkivalta lähtee liikkeelle opettajasta ja kuorojohtajasta, joka orkestroi yhteen oppilaaseen kohdistuvaa väkivaltaa, yhden oppilaan täydellisen ulossulkemisen luokasta. Opettaja Annamaija vetoaa kanojen nokkimisjärjestykseen ja hakee koko luokan suosiota yhden oppilaan kustannuksella. Huokaisut ”taas se tietää” ja tietynlainen ylistämällä alistaminen sanomalla: ”sinulla on oikeus tunteisiisi, mutta ne ovat vain tunteita” synnyttävät väkivallan dynamiikkaa.

Iida Rauma kertoo kuuluisasta rottakokeesta: psykologian opiskelijat saivat kaksi laatikollista sattumanvaraisesti valittuja rottia. Toisessa laatikossa luki ”fiksuja, lahjakkaita rottia” ja toisessa ”laiskoja, tyhmiä rottia”. Opiskelijat teettivät rotilla samoja labyrinttikokeita ja suureksi yllätykseksi fiksuiksi väitetyt rotat suoriutuivat kokeista huomattavasti ”laiskoja” rottia paremmin. Uusintojen myötä kävi ilmi, etteivät suorituskykyyn vaikuttaneet pelkästään opiskelijoiden ennakkoasenteet, vaan että opiskelijat kohtelivat fiksuina pitämiään rottia merkittävästi toisia rottia paremmin. Samaten koulumaailmassa jotkin koulut suosivat tietynlaisia persoonallisuuksia toisten kustannuksella ja jotkut lapset saattavat altistua kiusaamiselle, jos he esimerkiksi introvertteina eivät saa hyväksyntää.

”Ihmisistä osan on hyvin vaikea suhtautua toisten kärsimykseen ja se voi paradoksaalisesti aiheuttaa ikäviä, torjuvia reaktioita. Väkivallan uhritkin joutuvat usein kokemaan syrjintää. Pohjalla on se ihmisten joskus vaalima uskomus, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille pahoja”, Iida pohdiskelee. ”Ihmiset helposti kavahtavat autenttista ja dokumentoimaan pyrkivää kerrontaa, missä on jotain sellaista, mitä ei haluta nähdä, kuten suomalaisten osallistuminen natsien tekoihin. Myös Hiroshiman uhrien jälkeläisiä kartettiin kärsimysten muistojen pelossa.”

”Toivon, että kirjasta ja tilanteesta keskusteltaisiin ja tutkittaisiin lasten kokemaa väkivaltaa, myös opettajien taholta kokemaa, perusteellisemmin. Koulujen ilmapiiri on myös erittäin stressaava näinä päivinä ja se heijastuu lapsiin”, kiteyttää kirjailija.

”Kun A vuonna 1991 aloitti peruskoulun, päätti hallitus devalvoida. Ehkä siitä syntyi tuo outo vedenalainen tuntu, joka tihkui koko vuosikymmeneen. Markka, joka upposi sittenkin, vaikka sen olisi pitänyt kellua, ja ainoa, mikä nousi, oli lasten köyhyys ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Lapset maksamassa isiensä synneistä, A sanoi, milloin ylikuumenneesta taloudesta, milloin ylikuumenneesta ilmastosta. Leikkaaminen oli helppoa, lapsethan eivät lakkoilleet, eivät vielä silloin.”

Romaanissa musiikki saa suuren roolin ja merkityksen. Erityisesti eräs aikakauden melkoisen siirappinen popkappale, Eternal Flame soi yhä uudestaan ja uudestaan, sitä käytetään kirjan toisessa osassa, missä A vihdoinkin pääsee uppoutumaan koulumuistoihinsa. Laulun sanat istuvat hyvin tarinaan kysellessään: ”uneksinko vain, onko tämä todella totta?”, luoden jatkuvasti olon, että päähenkilö on hullu, kukaan ei usko häntä ja sitä, että tämä todella tapahtuu hänelle. ”Trauma on myös ikuinen liekki”, muistuttaa Iida Rauma. Hänellä on itselläänkin musiikkikoulutausta ja nuorena aikuisena hän koki välillä ongelmallisena suhteensa musiikkiin, mutta nykyään musiikki on rakas harrastus. ”Musiikkitausta on kirjailijalle siunaus, se auttaa kielen rytmittämisessä, parhaimmillaanhan kieli on soiva instrumentti ja kirjallisuus musiikillinen”, nauraa Iida, jonka toisaalta kiihtyneitä ja hengästyneitä lauseita, toisaalta hänen ”teinivarsinaissuomeaan” ja opettaja Nordinin makoisaa Turun murretta on nautinto lukea.

Kirjan läpi kuuluvaa Eternal Flame-kappaletta (the Bangles) voit kuunnella tässä:
https://www.youtube.com/watch?v=PSoOFn3wQV4

Kirjailijavierailun tallenne on kuunneltavissa www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut/

Sosmedia

Posted on by kajastus
Nuori vaalea nainen esittelee ystäviään, jotka ovat kuvina hänen sormensa ulottuvilla. Sosiaalista mediaa parhaimmillaan - näkevälle!
Kaikki minun someystäväni, kuva ScanStock / dotshock.

Unelmien some

Teksti: Minna Mononen

Sosiaalinen media ja sen käyttäminen alkoi yleistyä 2000-luvun puolivälin paikkeilla, jonka jälkeen se on kasvattanut suosiotaan valtavasti näihin päiviin saakka. Lähes jokaiselta suomalaiselta löytyy tili vähintäänkin yhdestä, monelta useammastakin sosiaalisen median kanavasta. Somen merkitys tärkeänä viestinnän välineenä korostuu niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Sen kautta on äärimmäisen helppo markkinoida vaikkapa yritysten palveluita, tuotteita tai levittää sanaa erilaisiin tapahtumiin liittyen. Vapaa-ajalla some on tuttu seuralainen aamukahvipöydässä, töissä lounastauolla, bussissa kaikkialla missä luppoaikaa sen selailulle jää. Se tarjoaa vertaistukea tarvitseville, toimii kätevänä ohjepankkina vaikkapa uusille ruoka- tai käsityöohjeille ja tekee uutisoinninkin seuraamisesta sujuvaa. Omia sometilejä päivitetään ahkerasti: Kerrotaan päivien erityiset kohokohdat tai tärkeät elämäntapahtumat, ja jaetaan kuvia lemmikkien ja lasten kommelluksista, kokkaushetkistä kotikeittiössä, luontoretkiltä ja ulkomaanmatkoilta. Someen liittyminen ja ajanvietto siellä lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja päästävät meidät kurkistamaan niin tuttujen kuin itsellemme tuikituntemattomienkin elämään. Oppimaan, ihastelemaan ja joskus vihastumaankin.
Somepäivityksiin tuovat väriä monenlaiset visuaaliset tekijät – kuvat, videot ja lukemattomat emojit. Sosiaalisessa mediassa suositaan eniten juuri visuaalisia julkaisuja: Mitä enemmän julkaisu sisältää visuaalisia ominaisuuksia, sitä mielenkiintoisempaa sisältö on. Facebookissa ja Twitterissä pelkkä tekstikin joskus riittää keräämään runsaasti tykkäyksiä sen sanomasta riippuen, mutta Instagramissa pelataan pelkästään kuvilla tai videoilla – teksti on täysin toissijainen juttu.
Myös näkövammaisista löytyy paljon ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä. Niin Facebook kuin myös Instagram on onnistuttu luomaan aikojen saatossa ruudunlukuohjelmaa ajatellen hyvin saavutettavaksi. Kanavat tarjoavat nykyään kattavan paketin keinoja, joilla niihin julkaistavasta sisällöstä on mahdollista – ja mikä tärkeintä, erittäin näppärää tehdä saavutettavaa myös näkövammaisille käyttäjille. Nämä uudistukset ovat enemmän kuin tervetulleita, sillä aina näitä mahdollisuuksia ei ole ollut olemassa. Nyt lopun saavutettavuuden toteuttaminen on ainoastaan meistä käyttäjistä kiinni.
Aikojen alussa, kun erityisesti Facebook yleistyi, saattoi automaattisesti kuvien yhteyteen Facebookin toimesta luoduista kuvailuteksteistä vain haaveilla, puhumattakaan työkalusta jolla tarkat ja todenmukaiset kuvailutekstit saisi lisättyä kuviinsa itse. Näin ollen kuvien sisältöä sai vain päätellä niiden vierelle kirjoitetuista saateteksteistä, joista ei usein voinut kovinkaan kattavaa informaatiota saada. Myöhemmin Facebookiin ja Instagramiin ilmestynyt kuvien automaattinen kuvailu oli jo isohko edistysaskel sekin, sillä silloin niiden sisällöstä sentään sai jo tietoa hitusen verran enemmän. Nyt, kun kuvajulkaisuihin on tullut mahdollisuus kirjoittaa itse sopiva vaihtoehtoinen teksti eli kuvan olennaisen sisällön lyhyesti kertova teksti, eivät asiat oikeastaan paremmin enää voisi olla. Vai voisivatko sittenkin?
Vielä Facebookin Suomeen rantautumisen aikoihin emojeista puhuttiin yleisemmin hymiöinä, joita oli olemassa vain kourallinen ja joille ruudunlukuohjelmat eivät kyenneet antamaan merkkijonoja järkevämpää selitystä ja osa viestien sävyistä saattoi joskus jäädä epäselväksi. Facebookiin rekisteröidyttäessä haasteen lomakkeen loppuunviemiseen toi kuvamuodossa oleva roskasisältöä suodattava toiminto, jossa tuli kirjoittaa kuvan mukainen kirjainnumeroyhdistelmä sille varattuun kenttään. Tämä ongelma ratkaistiin palvelussa onneksi pian muuttamalla rekisteröintilomake saavutettavaksi, ja siitä saattoikin alkaa Facebookin hiljalleen parempaan suuntaan lipuva saavutettavuusuudistuminen.

Tiet saavutettaviin somekanaviin ovat siis avoinna. Mutta kuinka me somettajat, ihan jokainen meistä, voisimme yhdessä rakentaa somesta paikan, jossa myös näkövammainen somen käyttäjä tuntisi itsensä tervetulleeksi ja huomioiduksi? Kuinka saisimme aikaan unelmien somen? Nyt emme puhu siellä tapahtuvasta kiusaamisesta tai muista ikävistä ihmisten välisistä konflikteista, joihin somekanavissa valitettavasti silloin tällöin joutuu törmäämään, vaikka tärkeää olisi toki pohtia keinoja sellaistenkin karsimiseksi. Tällä kertaa keskitymme pelkästään saavutettavuuteen sekä siihen liittyviin ongelmiin, sillä ongelmia saavutettavuuden toteutumisessa löytyy edelleen. Ne ovat kuitenkin onneksi ratkaistavissa helposti kunhan asenne, ymmärrys moninaisesta somen käyttäjäjoukosta ja halu tuottaa sisältöä mahdollisimman monen iloksi ovat kohdallaan. Lisäksi tietoa ja ohjeistusta sisällön muokkaamismahdollisuuksista tulee olla tarjolla riittävästi sekä sitä tulee jakaa tietyin väliajoin mahdollisimman suurelle joukolle somekanavissa. Moni kiinnittäisi mielellään huomiota esimerkiksi kuviensa vaihtoehtoisiin kuvailuteksteihin, kunhan he vain tietäisivät niiden lisäämisen olevan mahdollista ja heille kerrottaisi kuinka kuvia tulisi tekstiksi tulkata. Tällaisia seikkoja ei välttämättä tule ajatelleeksi saati tiedä saavutettavuuteen liittyvistä työkaluista, ellei lähipiiriin kuulu näkövammaista joka toisi asioita esiin, tai satu muista syistä seuraamaan saavutettavuuden puolesta puhuvien ihmisten sometilejä. Siksi tietoa kannattaa jakaa ahkerasti eteenpäin ja ohjeistaa asioista avoimesti.
Usein kuvia jaetaan mieluusti yhdessä julkaisussa samalla kertaa enemmän kuin muutama. Tällöin vaihtoehtoisen kuvailutekstin lisääminen saattaa tuntua työläältä ja se jää helposti tekemättä. Edes jonkinlaiseen kuvatulkkaukseen kannattaa kuitenkin panostaa. On aivan ymmärrettävää, että kahdenkymmenen kuvan yhteyteen erikseen lisättävien tekstien laatiminen tuottaa joskus päänvaivaa ja ehkäpä se tuntuu jo ylimääräiseltä työltä, mutta on hyvä muistaa ettei niiden tarvitse olla pitkiä eikä jokaisen kuvan kaikkia pieniäkin, epäolennaisia yksityiskohtia ole pakko selittää. Lyhyt ja ytimekäs lauseen tai parin kuvailu riittää vallan mainiosti. Vaihtoehtoisesti mikäli kuvat käsittelevät hyvin samaa teemaa, esimerkiksi samantyyppistä luontomaisemaa tai ruokia, voi pienen yhteisen avauksen kuvien maailmaan kirjoittaa myös julkaisussa saatetekstille varattuun kenttään luontevasti muun tekstin joukkoon. Täydellisyyteen ei kuvatulkkauksessa tarvitse pyrkiä vaan oleellisen sisällön tekstittäminen riittää.
Emojit ovat mukava lisä julkaisuissa. Ne tuovat väriä tekstiin ja auttavat valaisemaan sitä, millaiseen sävyyn se on tarkoitettu kirjoittaa – onko kyseessä vitsi vaiko vakavampaa asiaa. Ruudunlukuohjelmista Jaws ei emojien tulkintaan ainakaan toistaiseksi taivu, mutta esimerkiksi Voiceover avaa niiden sisältöä kyllä. Siksipä niitä voi melko huoletta käyttää ilman pelkoa suuremmista saavutettavuusongelmista. Julkaisujen kommentteihin lisättävät ”tarrat” sen sijaan eivät vielä toimi, mutta ehkä niidenkin ymmärtäminen ja käyttö helpottuu joskus tulevaisuudessa.
Mutta kuinka kuvat voisi korvata siten, että tunnelma niiden takaa välittyisi näkövammaiselle muiden aistien kautta paremmin? Miltä kuulostaisi vaikkapa äänimaailma Facebookystävän tai seuraamasi Instagramtilin ylläpitäjän ulkomaanmatkalta tai kotikeittiöstä leivontapuuhista?
Suuri osa somen käytöstä tapahtuu älylaitteiden – puhelimen tai tabletin kautta. Nykyään ne sisältävät laadukkaat kamerat, joilla on helppo kuvata videoita ja editoida niitä. Molemmista somekanavista löytyy kätevä toiminto, jolla videoiden lisääminen kanaville onnistuu käden käänteessä suoraan laitteesta.
Miksipä siis emme käyttäisi nykyistä enemmän somejulkaisuissamme myös videoita? Perinteisen tekstimuotoisen, emojeilla höystetyn julkaisun tai kuvien sijaan olisi joskus mielenkiintoisempaa ottaa vaikkapa kuulumiset kiireisen aamun kommelluksesta vastaan omin sanoin puhutun videon välityksellä. Siinä äänenpainot ja niiden kautta aistittavat tunnetilat välittyisivät seuraajille, ja tapa lähestyä muita somenkäyttäjiä olisi erilainen ja hauska. Lisäksi tunnelma esimerkiksi konserteista ja muilta reissuilta tavoittaisi näkövammaisen käyttäjän ympäristön äänimaailman kautta aivan eri tavalla muunlaista julkaisua voimakkaammin. Kuulemalla toisen ihmisen ääntä on mahdollista päästä tätä lähemmäs ja päivityksestä jäisi taatusti erityisen aito ja lämpöinen mielikuva.
Whatsapissa tai messengerissä ystävältä, perheenjäseneltä tai muulta läheiseltä saatu ääniviesti kirjoitetun tekstin sijaan piristää päivää varmasti parhaiten. Lähdettäisikö yhdessä kokeilemaan, millaista somekulttuuria eri äänimaailmojen kautta olisikaan mahdollista ryhtyä luomaan?

Makuja ja tuoksuja

Posted on by kajastus
Pöydälle punaisen pöytäliinan päälle on koottu porsasta hapanimeläkastikkeessa ja Pekingin kanaa, ruokajuomana on mandariiniteetä.
Porsasta hapanimeläkastikkeessa ja Pekingin kanaa, ruokajuomana mandariiniteetä.

Makujen ja tuoksujen matkassa

Teksti Sanna Tynkkynen, kuvat Ilpo Blåberg

Kiinalaisessa kalenterissa eletään Jäniksen vuotta. Jänikselle perhe ja ystävät ovat tärkeitä, joten mikäpä olisi parempi tapa viettää aikaa läheistensä kanssa kuin kokoontua yhteiseen pöytään nauttimaan hyvästä ruoasta. Katetaan siis pöytä kiinalaisella, jaettavaksi tarkoitetulla aterialla.

Kiinalainen ruokakulttuuri


Kiinalainen ruokakulttuuri on yksi maailman vanhimmista ja sillä on pitkät perinteet. Se tunnetaan laajalti ja on levinnyt myös länsimaihin. Sen sanotaan olevan meksikolaisen ja ranskalaisen ohella maailman tärkein gastronomia.
Kiinalaisessa keittiössä näkyvät korkean iän, terveellisyyden ja monipuolisuuden sekä laadukkaiden raaka-aineiden arvostus. Nykyään länsimaissakin suosittu ajattelutapa ruokailusta kokonaisuutena on alkujaan kiinalaisen filosofi Kungfutsen ajatus. Hyvät raaka-aineet oikein valmistettuna, tarjoiltuna juuri oikean kastikkeen kanssa, on ainoa sovelias tapa ruokailla. Mikään ruoka ei ole toista arvokkaampaa, vaan kaikki tulee tarjota parhaalla mahdollisella tavalla. Ruoan tarkoitus on ravita henkeä,
sielua ja ruumista.
Kiinalainen ruoka on parhaimmillaan vastavalmistettuna. Sopiviksi suupaloiksi pilkottuna ainesosat kypsyvät nopeasti, joten tarjoilu on helppoa. Vieraiden tulee odottaa ruokaa, ei toisinpäin. Ateriaan kuuluva keitto voidaan tarjoilla ensimmäisenä tai viimeisenä, riippuen kokonaisuudesta. Muut ruokalajit tuodaan pöytään samanaikaisesti ja tavallisimmin tarjoillaan yhtä monta ruokalajia kuin vieraitakin on.
Ruokailu tapahtuu syömäpuikoilla, keitto syödään lusikalla. Siksi ruoka pilkotaan jo valmistusvaiheessa. Kala tarjoillaan kuitenkin usein kokonaisena, jolloin ruokailijat ottavat siitä paloja puikoillaan. Perinteisesti veitsen ja haarukan käyttöä pidetään barbaarisena, koska niiden katsotaan muistuttavan aseita.
Kiinalaiseen ruokaan kuuluu olennaisesti riisi, joskin monilla alueilla etenkin Pohjois-Kiinassa käytetään enemmän vehnäpohjaisia tuotteita kuten nuudeleita. Tyypillinen ateria koostuu kahdesta osasta: hiilihydraattipitoisesta pääruoasta kuten riisi tai nuudelit ja lisukkeista, joissa on kasviksia, kalaa tai lihaa. Ruokajuomana käytetään useimmiten lämmintä teetä, vettä tai keittoa, joskus myös kuumaa sakea. Kylmän ja kuuman sekoittamista keskenään ei pidetä hyvänä.
Jokaisella ruokailijalla on oma riisiastia ja muut ruokalajit ovat erikseen. Niistä kukin voi ottaa mitä haluaa. Ruoan jakaminen näin tuo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ruokailu onkin kiinalaisille tärkeä sosiaalinen hetki perheen tai ystävien kanssa. Ruokailuilmapiirille on oma sana ”qifen”, jota ylläpidetään aktiivisella keskustelulla. Syöminen tapahtuu kovaäänisesti, esimerkiksi keittoa hörpitään ja nuudelit imetään äänekkäästi. Tämä kertoo muille, että ruoka maistuu ja se lisää myös omaa ruokahalua. Tämä on kohteliaisuus erityisesti kokille. Kiinalaiset myös kuvaavat mielellään ruokia ja ruokailua, koska heidän mielestään jakamalla ruoka maistuu paremmalta.

Neljän lohikäärmeen keittiö

Kiina on laaja maa ja sen ruokakulttuuri on moninainen maantieteen, historian ja kulttuurin vaikutuksesta. Kiinalainen keittiö voidaan jakaa karkeasti neljään pääkeittiöön, jotka on nimetty alueiden keskeisten kaupunkien tai maakuntien mukaan.

Kantonilainen eli eteläkiinalainen keittiö on suuntauksista kuuluisin, mikä perustuu ennen kaikkea hapanimeläkastikepohjaisiin ruokiin. Monet ulkomailla toimivat kiinalaiset ravintolat edustavat tätä suuntausta. Mausteita käytetään vaatimattomammin kuin muiden alueiden keittiöissä, mikä osaltaan selittää sen leviämisen etenkin länsimaihin.
Tunnetuimpia ruokia on hapanimeläporsas (táng cù lǐjǐ). Ruokalaji on suosittu muuallakin Kiinassa. Makuelämys on erilainen riippuen kunkin alueen kokkausperinteestä ja siinä käytetyistä mausteista. Suosittuja kastikkeita hapanimelän lisäksi ovat myös Hoisin-kastike ja osterikastike.
Dim Sum on kantonilaisen keittiön vastine kiinassa yleisesti suosituille höyrytetyille tai keitetyille taikinanyyteille. Samaan tapaan valmistetaan myös dumplinit ja kevätkääryleet. Dim sumeja syödään erityisesti uutena vuotena ja niihin voidaan piilottaa kolikoita onnea tuomaan.
Kantonilaisen keittiön sieluun kuuluvat olennaisesti tuhansilla perinteisillä resepteillä hitaasti valmistetut keitot. Aterian tai teen jälkeen nautittavat pikkumakeat tai jälkiruoat erottavat kantonilaisen keittiön Kiinan muista keittiöistä.

Pekingiläisessä eli pohjoiskiinalaisessa keittiössä suositaan vehnästä tehtyjä nuudeleita ja grillattua lihaa, usein lammasta tai siipikarjaa. Soijaa käytetään runsaasti, mikä tekee ruoasta usein melko suolaista. Kylmät talvet ja haastavat olosuhteet ovat muokanneet alueen ruokakulttuuria. Tämä gastronominen alue on ollut myös keisarillisen hovin ydinalueita. Yuan -dynastian aikana (1271-1368 eaa.) keittiöstä tuli keisarillisen hovin pääkeittiö, mistä reseptit levisivät laajemmin Pohjois-Kiinaan. Lisäksi keittiön tavoissa näkyy kungfutselaisuuden vaikutus, koska hän oli kotoisin alueelta.
Pekingin ankka (Běijīng kǎoyā) on kuuluisin tämän suuntauksen ruoista. Sillä on Kiinassa lähes kansallissymbolin asema ja sen historia ulottuu aina Ming-dynastian aikaan 1400-luvulle jolloin se oli yksi hovin ruokalistan vakioannoksista. Paahdetun pekinginankan valmistaminen on kotioloissa varsin työlästä, joten yleensä sitä syödään vain ravintolassa. Kokki voi tuolloin tuoda kokonaisen ankan pöytään ja viipaloida sen veitsellä sopiviksi annospaloiksi ruokailijoiden edessä. Liha tarjoillaan ohuiden pannukakkujen, kasvislisukkeiden, valkosipulin ja kastikkeen kera.

Sichuanin keittiö kattaa Keski- ja Länsi-Kiinan alueet. Se on nimetty Keski-Kiinassa sijaitsevan Sichuanin provinssin mukaan ja aluetta kutsutaan yltäkylläisyyden maaksi. Pääkaupunki Chengdun ruokakulttuurin historia ulottuu ainakin 400-luvulle eaa. UNESCO onkin nimennyt Chengdun Gastronomian kaupungiksi.
Sichuanin keittiö tunnetaan tulisista mauista ja monimutkaisista valmistustavoista. Tärkeimpiä mausteita ovat mustapippuri, härkäpapuchilitahna, inkivääri, valkosipuli ja kaikkein olennaisinpana sichuaninpippuri. Nämä mausteet antavat keittiölle ominaisen turruttavan tulisen makumaailman. Kuuluisia ruokia ovat Zhezhzuan härkä, Kung Pao kana (gōngbǎo jīdīng) ja tulinen Mapo Tofu.

Shanghailaisen eli itäkiinalaisen keittiön ruoat ovat makeampia kuin muiden alueiden. Ruoan hidas kypsentäminen ( hóng shāo) on ominainen valmistustapa ja kastikkeille on tyypillistä tumma punaruskea sävy. Nimi tulee ruoan väristä ja kastikkeesta, joka saadaan käyttämällä tummaa soijakastiketta tai karamellisoitua sokeria. Tunnetuin tämän tyyppinen ruokalaji on ”kylkiluut makeassa hapanimeläkastikkeessa” (táng cù pái gǔ ).
Makeuden lisäksi shanghailaisen keittiön erikoisuutena on alkoholijuomien käyttö ruoan valmistuksessa. Mereneläviä syödään paljon. Kalaa, ankeriasta ja rapuja tarjoillaan alkoholissa marinoituna ja nopeasti keitettynä tai raakana sokerilla runsaasti maustetun soijakastikkeen kera.

Maun ja estetiikan harmoniaa

Kiinalaisille ruoka ja syöminen ovat nautinto ja elämän keskeisimpiä asioita. Ne ovat ehtymätön puheenaihe ja parasta ajanvietettä. Ruoanvalmistus on monimutkainen, tarkkuutta vaativa prosessi ja ruokiin sisältyy runsaasti symbolisia merkityksiä. Kiinalainen on tarkka siitä, että ruoka on oikein valmistettu ja tarjoiltu, sillä vain esteettisesti oikein valmistettu ruoka takaa nautinnon.

Ruoan esteettinen kokonaisuus muodostuu väreistä, tuoksuista, mauista, muodoista, astioista ja nimistä.
Maku on tärkein elementti, jota muiden osa-alueiden tulee palvella. Jo Kungfutsen ajoista asti maut on luokiteltu viiteen perusmakuun: suolainen, makea, hapan, tulinen ja karvas. Lisäksi mainitaan myös niin sanottu xianwei, jolla tarkoitetaan raaka-aineen luonnollista makua. Itsessään se on niin heikko, että peittyy helposti muiden makujen alle. Parhaiten se saadaan esille keitoissa tai makusuolalla (monosodium glutamaatti) korostamalla.
Ruoat perustuvat harvoin vain yhdelle maulle. Yleensä käytetään useita, vastakkaisia tai toisiaan täydentäviä yhdistelmiä. Esimerkiksi kun sokeriliemeen lisätään ripaus suolaa, sokerin makeus korostuu.
Ruoan luonteenomaista aromia kuvatessa käytetään termiä xiang. Se liitetään ruokiin, jotka miellyttävät niin tuoksullaan kuin maullaankin. Xiang perustuu pääasiassa raaka-aineen sisältämiin aineisiin, erityisesti rasvoihin, ja sitä on lähes mahdoton tuottaa keinotekoisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi kananrasva, paahdettu liha ja sienet.
Maun ja tuoksun lisäksi tärkeää ovat väri, muoto ja rakenne eli suutuntuma. Värissä otetaan huomioon raaka-aineen väri, eriväristen aineiden yhdistelmä ja valmiin ruokalajin väri.
Muoto voi muodostua kolmella tavalla: Hyödynnetään raaka-aineen omaa muotoa, leikataan haluttuja muotoja tai tuotetaan niitä jauhamalla raaka-aineet massaksi ja muotoillaan se halutunlaiseksi. Muotoja suunnitellessa täytyy ottaa huomioon eri raaka-aineiden kypsymisaika, että kaikki saadaan valmiiksi oikea-aikaisesti. Suunnittelussa otetaan myös huomioon, kenelle ja millaiseen tilaisuuteen ruokaa tehdään. Esimerkiksi häihin ja hautajaisiin liittyvät omat muotonsa, joita ei saa sekoittaa.
Rakenteen vaihtelevuus on tärkeä osa kiinalaista gastronomiaa. Hienostuneimmassa muodossaan se on johtanut rakenteeltaan kiinnostavien ruokien etsintään. Niillä ei ole välttämättä itsessään mitään makua, mutta rakenne on mielenkiintoinen. Tällaisia ovat esimerkiksi hainevät ja pääskysenpesät. Ne vaativat kokilta taitoa antaa niille maku yhdistämällä muihin aineisiin.
Ruoan nimen valinta on myös hyvin tärkeää eikä lainkaan sattumanvaraista. Ennen Qin-dynastiaa (221-207 eKr.) nimet annettiin yleensä raaka-aineen ja valmistustavan mukaan. Nimeäminen monipuolistui 500-luvulta alkaen ja tavallisillekin ruoille annettiin elegantteja nimiä. Niiden tulee kuitenkin olla totuudenmukaisia ja kuvata ruoan sisältöä. Nimeämisessä käytetään viittä eri tapaa: kuvataan ruoan väriä ja muotoa, nimi valitaan tilaisuuden mukaan, nimi valitaan erityispiirteiden mukaan esimerkiksi maku tai pääraaka-aine, viitataan arvokkaisiin asioihin (kulta, helmet jne.), antamaan arvokkuutta tai ruoka nimetään niiden kehittäjän mukaan. Ruokien nimillä voidaan myös muistaa historian merkkihenkilöitä tai ne voivat olla suoria lainoja historiallisista tarinoista tai runoista.
Kokonaisuuden kruunaavat oikeanlaiset astiat ja esteettinen esillepano. Ilman tätä nautinto ei ole täydellinen.

Nuudelit ja tofu

Nykyisin varsin suosituista kiinalaista alkuperää olevista ruoka-aineista tunnetuimpia ovat nuudelit ja tofu. Vuosituhannen alussa arkeologit löysivät nuudelia sisältävän keramiikkakulhon, joka ajoitettiin aikaan 2000 eaa. Samalle ajanjaksolle on pystytty jäljittämään myös tofun valmistaminen.

Nuudelien kehittämisestä ovat halunneet kunniaa niin italialaiset kuin arabitkin, mutta Keltaisen joen rantamilla tehdyt arkeologiset löydöt todistavat kiinalaisten syöneen niitä jo yli 4000 vuotta sitten. Mikroskooppisten tuntomerkkien perusteella nuudelit on aikanaan valmistettu kahdesta hirssin sukuun kuuluvasta heinälajista, joita kiinalaiset ovat viljelleet jo vuosituhansia.
Nuudeleita on monenlaisia ja niillä on oma käyttötarkoituksensa. Vermisellit ovat ohuita, usein riisijauhon ja tapiokatärkkelyksen sekoituksesta valmistettuja lähes läpinäkyviä nuudeleita. Riisinuudelit valmistetaan täysin riisijauhosta. Lasinuudelit ovat läpinäkyviä ja mungpavun jauhosta tehtyjä. Munanuudelit sopivat mainiosti esimerkiksi wokkeihin. Sobanuudelit tehdään tattarijauhosta tai tattarin ja vehnäjauhon yhdistelmästä. Udonit ovat paksuja japanilaisia vehnänuudeleita. Ramennuudelit eivät paakkuunnu niin helposti, joten ne sopivat loistavasti keittoihin. Konjakjauhosta tehdyt shiratakinuudelit myydään pussissa valmiissa liemessä. Liemi kaadetaan pois ennen valmistusta ja lähes kalorittomina ne ovat hiilihydraatitonta ruokavaliota noudattavien suosiossa. Suomessa valmistetaan korkean proteiinipitoisuuden omaavia nuudeleita kikherneistä tehdystä jauhosta.

Kiinasta on peräisin myös soijajuusto eli tofu (dòufu). Se valmistetaan soijamaidosta juuston tapaan juoksettamalla. Tofua tiedetään käytetyn yli 2000 vuotta ja se on edelleen yksi suosituimmista raaka-aineista kiinalaisessa keittiössä. Länsimaisiin ruokapöytiin tofu tuli ensimmäisen kerran 1700-luvulla, mutta se yleistyi vasta yli kaksisataa vuotta myöhemmin.
Tofu on sellaisenaan varsin mautonta, mutta se imee itseensä tehokkaasti makuja marinadeista ja kastikkeista. Näin ollen se sopii hyvin monenlaiseen ruoanlaittoon ja erittäin ravintorikkaana raaka-aineena se on etenkin kasvissyöjien ja vegaanien suosima proteiininlähde.
Tofun arvostuksesta Kiinassa kertoo myös, että sen alkuperästä on monia legendoja. Se esiintyy myös vertauskuvissa. Esimerkiksi nuorta, kaunista naista voidaan kutsua tofukaunottareksi (tofu xishi). Tällä viitataan valkeaan, pehmeään ihoon, joka oli naisella perinteisesti hyvin arvostettava ominaisuus.

Koekeittiön arvio

Reseptejä selaillessa kävi hyvin nopeasti selväksi, että samasta ruoasta on niin monta eri versiota kuin on tekijääkin. Tarkkoja ainemääriäkin oli hankalaa löytää. Niinpä teimme kuten kiinalaiset itsekin: otimme reseptissä mainitut perusraaka-aineet ja aloimme säveltää.
Itse kokkailu jakaantuu kahteen osaan. Ruoan kypsentäminen tapahtuu nopeasti ja siinä vaiheessa wokkiin menevien asioiden tulee olla valmiina ja vieläpä kypsymisjärjestykseen laitettuina. Kannattaa siis pilkkoa, raastaa ja marinoida ensin, ettei iske kiire lopussa.
Pilkkomalla vihannekset ja marinoimalla lihat itse ruoasta tulee todellakin maukkaampaa. Ehkä siinä on se tekemisen ilokin, mutta jo tuoksujen kirjo tässä vaiheessa herättää ruokahalun. Ruokasoodan käyttäminen lihan marinaadissa sen mureuttamiseksi oli minulle uutta. Ei ihme, että kiinalaisen ravintolan liha sulaa kielelle ja iloksemme saimme saman aikaiseksi nytkin. Myös Hoisin-kastike oli itselle uusi tuttavuus ja totta, sillä saa ruokaan sitä autenttista kiinalaisen ruoan tuoksua ja makua.
Kaiken kaikkiaan makumatka Kiinaan oli elämys. Kannattaa ehdottomasti kokeilla rohkeasti, sillä itse tekemällä saa melkoisen elämyksen makuineen ja tuoksuineen.

Saako olla porsasta hapanimeläkastikkeessa ja Pekingin kanaa, ruokajuomana mandariiniteetä sekä riisiä puikoilla.

Kulttuuri

Posted on by kajastus

Kulttuurituottaja Tanja Rantalainen hymyilee ystävällisesti koko olemuksellaan. Hänellä on toinen käsi niskan takana,a tukka on vapaana, asussa on punaista ja mustaa.

Vanhoja mappeja ja tapahtumaherkkua

Tätä kirjoittaessa kulttuurituottajan työhuone Iiris-keskuksessa on täynnä varastosta siirrettyjä vanhoja mappeja odottamassa läpikäymistä. Näkövammaisten Kulttuuripalvelu teki lokakuussa kaupat toimitiloista Iiris-keskuksessa ja samalla tyhjennettiin varasto. Nyt on pakko laittaa pois sellaista, jolla ei ole historiallista arvoa ja jota arkistointilaki ei velvoita säilyttämään. Joidenkin mappien kohdalla pysähtyy, vaikka sisältö ei kerro toiminnan kovimmasta ytimestä, näkövammaisyhteisön kulttuurielämästä.
Konekirjoituskopiot Kajastuksen ilmoitusmyyntiin liittyvistä yhteydenotoista 50 vuoden ovat tallentaneet sen aikaista työkulttuuria. Yhteydenotot laadittiin huolellisesti, niihin käytettiin aikaa ja niiden arkistointi koettiin merkitykselliseksi. Oltiin kaukana lamasta, paperittomista toimistoista, sähköposteista ja someriippuvuuksista. Sokeain Henkisen työn toimistolla kävi kuhina, kun puhelinmyyjät kauppasivat tilauksia ja ilmoituksia. Kajastus-lehden tuotoilla kustannettiin monenlaista hyvää näkövammaisille opiskelijoille ja kulttuuriväelle. Mapin Kajastuksen ilmoitusmyynnistä vuodelta 1973 laittaa hellästi hyllyyn.
Vuodesta 1931 vuoteen 2023 Kajastus-lehti välitti näkövammaiskulttuuria ja antoi tuloja monenlaisille tekijöille. Työ jatkuu toisenlaisella kirjoitusalustalla, toisenlaisessa ajassa. Pian voimme iloita blogisivustosta, jolla julkaistaan näkövammaisten kirjoittajien tekstejä. Uuden aloittaminen on jännittävää, eikä Kajastuksen maailmaan jättämä jälki millään katoa. Viimeisten Tuulahdusten kirjoittaminen saa silti tuntua suloisen haikealta.
Joulun lähestyessä luvassa Kulttuuripalvelussa on monenlaista tapahtumaherkkua. Joulukuun 2. päivä nautimme kuvailutulkatusta Ensimmäinen tasavalta -esityksen näytöksestä Kansallisteatterissa. 7.12. rukkikuiskaaja Ilta Hämäri kertoo Käsitöiden kaksi Suomea -teemakammarissa itäisestä ja läntisestä käsityöperinteestä. Osallistujat saavat kokeilla muun muassa kehräämistä. 8.12. lauluryhmämme ja ylpeyden aiheemme Laulunhelmi esiintyy Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n pikkujouluissa. Tekoäly-aiheisen etäteemakammarin aika on 14.12. Tekoälystä luennoi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen. Aina ajantasaiset tiedot yhdistyksen tapahtumista löytyvät nettisivuiltamme osoitteesta www.kulttuuripalvelu.fi.

Suurenmoista joulun aikaa ja ihanaa vuotta 2024!
toivottaa kulttuurituottaja

Kesän tuulahdus!

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023

Suomi osallistui ensimmäistä kertaa kansainväliseen näkövammaisten musiikintekijöiden
ILCS-laulukilpailuun. Kulttuuripalvelun edustaja, hieno laulaja-lauluntekijä Hannele Juutinen, sijoittui Käärijän esiintymispaikalta tutulle 13. sijalle. Hannelen Hapanta ja makeaa -kilpailukappaleesta on tulossa sinkku. Hannele Juutinen Music Facebookissa ja Hannelen Instagram kannattaa laittaa tiiviiseen seurantaan.

Toukokuussa lauluryhmä Laulunhelmi kosketti keväisellä konsertillaan Iiris-keskuksessa. Minna Tuuliaisen johtama lauluryhmä jatkaa toimintaansa syksyllä. Ensimmäiset harjoitukset ovat maanantaina 28.8. yhdistyksen tiloissa. Jos haluat laulaa kevyttä musiikkia hyvissä fiiliksissä ja mukavassa seurassa, Laulunhelmi on sinun ryhmäsi.

Näkövammaisteatteri demosi toimintaansa esittämällä Aapelin klassikkonäytelmää Meidän herramme muurahaisia toukokuussa Iiris-keskuksessa. 9.6. esitys on vielä mahdollista nähdä Näkövammaisten liiton Kesäpäivillä Jyväskylässä.

Syksyllä alkaa kirjaimellisesti jännittävä kuunnelmahanke. Kesällä koottu työryhmä ryhtyy työstämään Anne Huttusen käsikirjoittamaa, yhdeksänjaksoista jännäriä nimeltä Kellot soivat kuolemaa. Jännärijoutsenista tuttu Anne ohjaa kuunnelmansa itse. Jännittävä ja romanttinen tarina kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu vahingossa aikamatkalle 1800-luvun Englantiin. Kuunnelmaporukka kokoontuu yhdistyksen toimistolla tiistaisin. Jatkojännäri on kuunteluvalmis ensi vuonna näihin aikoihin.

Tiedämme jo kesän kynnyksellä keikkuessamme, että Kansallisteatterissa järjestetään kuvailutulkattu näytös yleisön suosikkiesityksestä Ensimmäinen tasavalta 2.12.2023. Päivä kannattaa jo merkitä kalenteriin. Vasta huhtikuussa saimme nauttia Pipsa Toikan kuvailutulkkauksesta Lear-näytelmän näytöksessä. Lear oli näyttelijäntyön juhlaa.
Heinäkuussa toimisto on suljettu. Toimistonhoitaja Airi Lehtonen on kesälaitumilla 15.-16.6. ja 3.-28.7. Kulttuurituottaja Tanja Rantalaisen kesäloma on 26.6.– 28.7. Puheenjohtaja Timo Kuoppala vastaa yhteydenottoihin kiireellisissä asioissa. Timon yhteystiedot löydät yhdistyksen nettisivuilta www.kulttuuripalvelu.fi, niin kuin tapahtumakalenterinkin, jonne pian alkaa päivittyä syksyn tapahtumia.

Upeaa kesää!

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry

Trio Kaiunsäde goes Raimo Tanskanen ja muita keväisiä voimannäytteitä

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023

Trio Kaiunsäteen muodostavat harmonikkataiteilija Joose Ojala, panhuilisti-laulaja Helena Taskila ja pianisti Tuukka Ojala. Trio on tarttunut näkövammaisen säveltäjä Raimo Tanskasen (1937-2017) tuotantoon, ja koonnut Tanskasen laulu- ja soitinmusiikin parhaista paloista ohjelmiston Näkövammaisten Kulttuuripalvelun varainhankintakonsertteihin, jotka järjestetään 14.4.2023 Iiris-keskuksessa Helsingissä (Marjaniementie 74) ja 15.4. Vantaan Korson Ruusupaviljongissa (Kisatie 21) yhteistyössä Vantaan Näkövammaisten kanssa.

Keväiset konsertit toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla. Lipputuotot käytetään lyhentämättöminä näkövammaisten kulttuuritoimintaan. Kaikki lipputyypit sisältävät sekä sisäänpääsyn livekonserttiin, että striimatun konserttitallenteen. Lippuja saa täältä: https://holvi.com/shop/jooseojala/

Kulttuuripalvelun Laulunhelmi-lauluryhmä konsertoi Iiris-keskuksen Braille-salissa la 13.5. klo 16 alkaen. Tämäkin esitys on maksuton ja kaikille avoin. Lauluryhmää luotsaa ihana laulaja ja laulunopettaja Minna Tuuliainen. Luvassa on takuuvarmasti sydäntä keventävää ja mieltä kohottavaa laulantaa.

Näkövammaisteatteri taas on syksystä saakka syventynyt teatterintekemisen perusteisiin ohjaaja Kari Kinnaslammen hauskassa ja hellässä huomassa. Aapelin Meidän herramme muurahaisia -näytelmästä on kovaa vauhtia syntymässä demoesitys. Maksuttomat demot esitetään Iiris-keskuksen liikuntasalissa keskiviikkoina 17.5., 24.5. ja 31.5. klo 18 alkaen. Tarkoitus on ylpeänä näyttää maailmalle, millaisia mahtavia teatterintekijöitä Näkövammaisteatterissa oikein on!

Valokuvaklubilaiset kulkevat lauantaina 18.3. katukuvaaja Kasperi Kropsun jalanjäljissä Hakaniemessä. Kropsusta on mainittu, että hänelle on lyhyessä ajassa kehittynyt omaleimainen, ajattomuuden ja nostalgisen estetiikan kanssa leikittelevä katuvalokuvaustyyli. Kropsu pitää katukuvauskierroksia muun muassa Valokuvataiteen museolle, ja nyt nuoren miehen silmästä pääsevät nauttimaan näkövammaiset harrastajakuvaajat.

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n vuosikokous on 25.3.

Sokeain Kuunnelmapalkinto julkistetaan jälleen huhtikuussa, ja julkistusta seuraa tuttuun tapaan Anne Huttusen ja Satu Linnan pystyyn pistämä kuunnelmafestari. Iiris-keskuksen Outa-tilassa kuunnellaan näkövammaisten toivekuunnelmia 22. ja 23.4.

 Näkövammaisten Kulttuuripalvelu on ensimmäistä kertaa kokeilumielessä ilmoittautunut osallistujaksi kansainväliseen näkövammaisten laulukilpailuun, jonka järjestäjä on Saksan näkövammaisten järjestö. Finaali striimataan 12.5.2023. Jos olet näkövammainen musiikintekijä, tutustu tarkempiin ohjeisiin Kulttuuripalvelun nettisivuilla ja lähde mukaan eurooppalaiseen musiikkiseikkailuun! https://www.kulttuuripalvelu.fi/fi/artikkeli/suomelta-ehdokas-ilcs-laulukilpailuun

Muistathan myös nettisivujen tapahtumakalenterin, jonne tapahtumatiedot päivitetään ensimmäisenä.

Ihanaa kevätaikaa! toivottaa kulttuurituottaja

Vinokas

Posted on by kajastus
Vinokkaan kuviona on pelkkä sininen suorakaide. Vinokas ei halua kuvaansa lehteen.

Sokeuden hyvät puolet


Sokea mies Vinokas käveli kauppakeskukseen opaskoiransa rinnalla. Ystävällinen kulkija jäi pitämään heille ovea auki. Tässä yksi sokeuden hyvä puoli: Sinulle avataan ovia. Vinokas pamautti poskensa ovenkarmiin. – Ei kai sattunut? joku kysyi. Kipu väänsi Vinokkaan naamaa. Toinen sokeuden hyvä puoli: Ei tarvitse reagoida muiden eleisiin ja ilmeisiin. – Kaikki kunnossa, Vinokas vastasi ja jatkoi pää painuksissa matkaa. Kolmas sokeuden hyvä puoli: Ei ole suorituspaineita, koska nokkelaa käyttäytymistä ei odoteta.
Vinokas ja opaskoira suoriutuivat kauppaan. – Anteeksi, tiedättekö mistä löytyy ostoskori? Vinokas kysyi. Ei vastausta. Vinokas toisti kysymyksen. Ei vastausta. Sokeuden hyvä puoli: Oppii sietämään hylkäämiskokemuksia, koska sokeana jää helposti oman onnensa nojaan. – Tässä teille kori. Tarvitsetteko muuta? ystävällinen nainen kysyi. Sokeuden hyvä puoli: Apua pyytäessään tutustuu kiinnostaviin ihmisiin. He lähtivät kiertelemään kauppaa. Avuliaan äänessä väreili suru. Sokeuden hyvä puoli: Ei näe surullisia ilmeitä. Sokeuden hyvä puoli: Voi keskittyä puheeseen, koska ei näe muita viestejä. Mitä pitikään ostaa, Vinokas mietti. Sokeuden hyvä puoli: Aivotoiminta pysyy virkeänä. Täytyy muistaa paljon asioita ilman näkömuistia. Joku sanoi: – Haluan ostaa salamicroisantteja! Sokeuden hyvä puoli: Uutuustuotteet eivät kuumota. – Voinko laittaa ostoksenne kassiin? Myyjä kysyi kassalla. Myyjät tekevät raskasta työtä ja ovat ystävällisiä. Sokeuden hyvä puoli: Myyjä laittaa ostokset kassiin.
Kauppakeskuksen ulkopuolella jutteli pari sekavalta kuulostavaa hahmoa. Sokeuden hyvä puoli: Rosvot eivät ole kiinnostuneita. Sokean ryöstämisestä saa ankaramman tuomion. Miltäköhän tyypit näyttivät? Myös sokeuden hyvä puoli: Ei tarvitse arvioida ihmisiä ulkonäön perusteella. Miltäköhän minä näytän? Niinpä, sekin sokeuden hyvä puoli: Ei tarvitse pitää huolta omasta ulkonäöstään. Sokea saa olla täplikäs. Hänen ei myöskään tarvitse kehua toisten ulkonäköä.
Vinokas ja opaskoira pysähtyivät suojatien laitaan. Auton jarrut vihelsivät. Sokeuden hyviä puolia: Ei näe uhkaavia tilanteita. Eikä myöskään tarvitse ajaa autolla, ja saa melkein ilmaiset taksikyydit. Ihmiset ympärillä supattivat. Sokeuden hyvä puoli: Pystyy keskittymään olennaiseen, kun ei näe mitä ympärillä tapahtuu. Yksi ohikulkijoista kuulosti pelästyneeltä ja toinen lähinnä vahingoniloiselta. Sokeuden hyvä puoli: Harjaantuu kuulemaan tunteita ja reaktioita. Vinokas jatkoi matkaa toimistotalojen väliin. Sokeuden hyvä puoli: Tylsä arkkitehtuuri ei aiheuta harmitusta. Sokeudessa oli niin paljon hyviä puolia.
Ulkoilu tuntuu erityiseltä.
Ei koe huimausta korkeilla paikoilla.
Tuntemattomat ovat yleensä rentoja ja ystävällisiä, koska sokea vaikuttaa vaarattomalta.
Apua pyytäessään oppii nopeasti tunnistamaan hyötymistä tavoittelevat, hölmöt ja empatiakyvyltään rajoittuneet.
Kotona ei tarvitse pestä ikkunoita.
Verhoja ei tarvitse avata ellei omista opaskoiraa.
Sähkölasku kevenee, kun ei tarvitse valoja.
Epäsiisti asunto ei ahdista.
Oppii sijoittamaan puhelimen ja muut tarpeelliset pikkutavarat fiksusti.
Huvipuiston kieputuslaitteet tuntuvat erityisen karmeilta.
Saa ilmaisen koiran ja koiranruoat.
Ei säikähdä vihaista katsetta.
Ei tule surulliseksi omasta peilikuvastaan.
Synkkenevät pilvet eivät huoleta.

Vinokas tuli kotiin. Oli kevättalvi mutta asunnossa lensi kärpänen. Sokeuden hyvä puoli: Jos asunnossa lentää kärpänen, tulee talvellakin kesäinen fiilis. Vinokas riisui opaskoiran valjaat. Koira painoi kuononsa Vinokkaan kainaloon. Näin on koiraseni, Vinokas mietti. Sokeuden hyvä puoli: Jos kestät surun, kasvat ihmisenä.

Kolumnit

Posted on by kajastus
Gyöngyi Pere-Antikainen katsoo suoraan kameraan. Hänellä on suora puolipitkä ruskeahko tukka, kaunis koru kaulassaan ja kultaruskea pusero.

Heijastuksia

Mummon kanssa maailmalla 1

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Kirjoittaja on yhdistänyt kaksi roolia: avustajan ja ystävän. Hän reissaa maailmalla Mummon kanssa. Mummo on lempinimi, mutta toimii oikein hyvin. Ensimmäinen Mummon kanssa maailmalla ilmestyy tässä numerossa. Lue juttu

Helmikon kuvassa on Riitta-Kaisa Voipio muutaman vuoden takaisessa kuvssa. Hänellä on siniruudullinen pusero ja rauhallainen katse, tukka on puolipitkä ja ruskehtava.

Helmikko

Neljä vuosikymmentä hurahti nopeasti

Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut osallistua pitkän rupeaman Kajastuksen tekemiseen. Kuuluin vuosikausia lehden toimituskuntaan ja ramppasin Helsingissä kokouksissa tuhkatiheään. Silloin lehti ilmestyi kuudesti vuodessa. Istuin tuolloin monessa muussakin näkövammaisten järjestökentän työryhmässä, joten synergiaetu kukoisti – ja junareissuista tuli rutiinia. Lue juttu

Pyöräilemässä

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Pyörästä on koitunut ihmiskunnalle runsaasti hyötyä. Polkupyörä on yksi sen mainio sovellus. Viiden vuosikymmenen tandemilla ajamisen taival on tuonut kosolti iloa ja valoa elämääni, eikä se ole kunnonkaan kannalta ollut yhtään hullumpi juttu. lue juttu

Lomakoteja tarvittaisiin

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Kirjoittaja suree näkövammaisten lomakotien katoamista otsikolla ”Kyllä niitä omia lomakotia tarvitaan”. Hän myös tietää, miksi niin kävi: suuruudenhulluus iski ja pystytettiin yhä pöyhkeämpiä rakennuksia kunnes rahat ja avustukset loppuivat. Lue juttu

Toimittaja ja kirjailija Jonna Heynke kasvokuvassa tiukasti rajattuna. Hänellä on lyhyt tukka ja hymy herkässä.

Jonnan mukana

Näkymätön työnhakija

Vaikka näkövammaisella työnhakijalla olisi yhtä hyvät tai jopa paremmat paperit kuin näkevällä, se ei auta. Samalla palkalla on saatava viisi aistia.
Tämän tästä kuulen tapauksista, joissa jo sovittu työhaastattelu on jostakin kumman syystä peruuntunut heti, kun työnantaja on kuullut näkövammasta. suoraanhan sitä syytä ei saa sanoa etenkään nykyään, kun syrjintämerkinnällä varustettu punainen nappula on herkempi kuin koskaan. Lue juttu

Äänten yllä

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Lopulta seison korissa rakkaan mieheni vieressä. Tämä elämys on annettu meille häälahjaksi neljä vuotta sitten. Koronan ja sään takia lento on jouduttu perumaan jo neljästi. Sääolojen kuten tuulensuunnan  ja näkyvyyden on oltava täydelliset tai lentoa on siirrettävä. Niityllä seisova yleisö alkaa hihkua ja vilkuttaa. Lentäjät irrottavat korin  maan kamaraan kahlehtivat vaijerit. Lue juttu

Viskimaistiaisissa

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Kun viskikerhon johtaja tuo ensimmäisen maistiaislasin eteeni, nenäni alkaa ahmia siitä nousevaa vaniljaista, hedelmäistä tuoksua. Tältäkö elämänvesi tuoksuu? Sana wiskyhän tulee gaelin kielen elämän vettä merkitsevistä sanoista uisge beatha. Lue juttu

Aila Malkin kolumnikuvassa hänet on kuvattu hieman vinosta. Olemus on hyvin levollinen, tukka harmahtava, huulet punaiset, pusero vihreänsävyinen.

Kolumni

Sävy Sävyyn

Hyvä ja paha aina viimein kohtaavat toisensa. Niitä kauniita hennon vaaleita hetkiä vain toivoisi viattomille enemmän. Heidän herkkää sisintään ei saisi särkeä ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut. Eino Leino on pukenut sen sanoiksi runoelmassaan Hymyilevä Apollo vuodelta 1898:
”Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa”. Lue juttu

Kesä ja onni

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Miten onnen löytää? Oma osuutensa onneen tarttumisessa on ihmisen tavassa nähdä maailma. Optimisti kiertää kylmät karikot luonnostaan, pessimistille ei mikään kelpaa. Tarvitaan siis käänteentekevää asennemuutosta. Muuttumaton mielenlaatu jos mikä rajoittaa havaintojamme. lue juttu

Virikkeitä jonottamalla

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Kirjoittaja kysyy, kuluuko aika jonossa hukkaan ja pysähtyykö aika, jos joutuu odottamaan jotakin. Seisahtuminen omien ajatusten äärelle voisi tuoda uusia virikkeitä. Voisimme valita asenteeksemme hidastamisen filosofian.

Lue juttu

Lukijalta-palstan kuvana on pyörre, joka imeytyy oikealla olevaan aukkoon, suuntaa antaa keltainen viiva.

Lukijalta

Kulttuurin kasvot

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Kirjoittaja pohtii ”Kulttuurin aurinkoiset kasvot” -kirjoituksessaan kuinka edes pantemia ja Ukrainan sota eivät ole pystyneet pysäyttämään kulttuurin ilosanoman leviämistä. Kulttuurin alallekin on levinnyt työntekijäpula, mikä huolestuttaa. Sellainenkin muutos on nähtävissä, että liput esimerkiksi konsertteihin ostetaan viime tipassa, kun tilaisuuden toteutuminen on varmaa. Lue juttu

Lukunurkan symbolikuvassa lentävät vanhat kirjat kuin muuttolinnut. Symbolin tausta on kellertävä.

Lukunurkka

Tästä pitäisi puhua

 ”Elämme hyvin yksilökeskeistä aikaa, mutta yhteisöt ovat meille edelleen tärkeitä. Monia yhteisöjä vaivaa eriskummallinen puhumattomuuden kulttuuri. Olen monta kertaa hämmentynyt, kun ihan yksinkertaisista asioista on tullut monimutkaisia. Varjopuhetta syntyy, kun kannamme sanomattomia asioita joko yhdessä tai yksin”, toteaa tutkija, opettaja ja saattohoidon sairaanhoitaja Henriikka Mustajoki. Lue juttu

Kirja toivosta

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Lukunurkassa esitellään Kirja toivosta, jonka on kirjoittanut 87-vuotias Jane Goodal. Hän uskoo, että voimme vielä pelastaa maailman, mutta toimiin on ryhdyttävä heti. Voimme vielä säilyttää ja kohentaa maailmaamme tuleville sukupolville. Lue juttu

Joose Ojalan musiikkipalstan kuvassa hän katsoo suoraan lukijaa. Kuvassa hänellä on vaaleankeltaiset hiukset ja toinen silmä on hiusten peitossa.

Musiikki

Apua tekoälystä?

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Testasin taannoin  kaikkien huulilla olevaa Chat GPT-kielimallia. Olin valtavan vaikuttunut siitä, kuinka ohjelma pystyi suorittamaan monimutkaisiakin toimeksiantoja selkokielellä laadittujen tekstimuotoisten ohjeiden perusteella.  Lue juttu

Saako muusikko mokata?

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Voiko musiikissa tehdä virheitä ja mitä sitten jos niitä tekeekin?Kirjoittaja on lukenut ajatuksella aivokirurgi Juha Hernesniemen kirjan ja löytää siitä paljon yhtymäkohtia muusikon elämään.

Joosen oma oivallus on, että muusikko voi mokata pahastikin, mutta kuulijalle voi tulla jopa tunne että kuuntelukokemus vain paranee. Lue juttu

Jouko Lehtonen muutaman vuoden takaisessa kuvassa. Hänellä on pitkät keskiruskeat hiukset, lyhyt parta ja viikset.

Pisteitä

Huoneentauluja, lavarunoutta

Lavarunous on jatkuvasti laajeneva esitysmuoto. Suosion myötä lavarunouden ympärille on muodostunut oma kulttuurinsa. Runoilloissa voi kuulla todella monenlaisia esityksiä. Open mic -klubit, avomikkiklubit, ovat säännöllisiä tapahtumia, joissa kaikki halukkaat pääsevät lukemaan omia tekstejään.  Esityksissä nähdään usein myös rekvisiittaa, musiikkia ja videotaidetta..  Lue juttu

Miksi olemme tyhmempiä?

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Oppimistulokset ovat pudonneet dramaattisesti 1990-luvun jälkeen. Sama ilmiö näkyy väestön fyysisessä kunnossa, joka on heikentynyt. Somen eli sosiaalisen median runsaalla käytöllä on merkitystä kognitiivisten kykyjen kehittymiselle. Some on aika passiivista ajankulutusta verrattuna siihen, että kehittäisi ongelmien ratkaisuun omia taitojaan ja kykyjään. Lue juttu

Ruskeat tytöt

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Ruskeat Tytöt Median toiminnanjohtaja Fiona Elõne on kirjoittanut kirjan millaista on nuoren ruskean äidin elämä. Hänen ajatuksiaan esitellään Pisteitä-palstalla.  Kirjoittaminen on hyvin toimivaa terapiaa ja nyt on ilmestynyt kaksi alan perusteosta, jotka myös esitellään palstalla. Lisäksi kerrotaan aivan liian nuorena kuolleen Jaakko Kuusiston elämästä.  Lue juttu

Vinokkaan kuviona on pelkkä sininen suorakaide. Vinokas ei halua kuvaansa lehteen.

Vinokas  

Illan isäntä

Sokea mies Vinokas saapui invataksikyydillä kesämökilleen. Taksinkuljettaja halusi saattaa Vinokkaan mökinovelle. Halusi kai varmistaa Vinokkaan saavan oven auki. Avulias kaveri, vaikka Vinokas arveli pääsevänsä itsekin. Vinokas pudotti kassinsa sohvalle ja taksinkuljettaja lähti. Lue juttu

Preerialla

Julkaistu Kajastuksessa 2 2023. Vinokas ymmärsi kaiken, turha hänelle oli tulla lässyttämään. Ei hänen pöytäänsä kukaan tullutkaan. Hänen seurakseen ei ikinä eksynyt kivaa tuntematonta rupattelijaa. Vinokas oli riisunut valjaat opaskoiraltaan. Valjaaton koira ei ollut työtehtävissä. Sitä olisi saanut tulla paijaamaan. Vinokas ja paijaaja olisivat voineet jutella. Vinokas ei kehdannut käskeä opaskoiraa tuolille istumaan ja jutella sille. Lue juttu

Sokeuden hyvät puolet

Julkaistu Kajastuksessa 1 2023. Vinokkaan tarina sokeuden hyvistä puolista on pakko lukea, sitä ei voi kuvailla. Vinokkaan mielestä sokeudella on niin paljon hyviä puolia, että näkevää huimaa. Jos esimerkiksi törmää ovenkarmiin, ei tarvitse reagoida muiden eleisiin ja ilmeisiin, riittää kun vain sanoo, että kaikki on hyvin! Ja sähkölaskukin kevenee, kun ei tarvitse valoja! Lue juttu

 

Pisteitä

Posted on by kajastus
Jouko Lehtonen muutaman vuoden takaisessa kuvassa. Hänellä on pitkät keskiruskeat hiukset, lyhyt parta ja viikset.

Elämän rajankäyntiä

Suomalaiseen kirjallisuuteen on viime vuosina tullut rohkeaa erilaisuuden kuvaamista. Jollakin tavalla valtaväestöstä poikkeavat ovat saaneet kuvauksia omasta elämästään. Viime vuonna ilmestyi helsinkiläisen Fiona Elõnen esikoisteos ”Tulit luokseni kutsumatta”. Se käsittelee nykyaikaisen nuoren ruskean äidin elämää.
”Minua kiinnostavat kysymykset sopimattomuudesta ja toisaalta siitä, miten soveliaisuus on ennenkaikkea etuoikeuskysymys. Siinä missä keskiluokkaiset valkoiset miehet ovat sementoineet asemansa suomalaisessa kulttuurissa päihteitä käyttämällä ja siitä kirjoittamalla, muilta sukupuolilta, saati äideiltä, ruskeilta ja mustilta, köyhiltä tai muilla tavoin marginalisoiduilta ihmisiltä samanlaista käytöstä ei kuitenkaan suvaita, eikä varsinkaan juhlisteta. Tästä johtuen myöskään ihmiset, jotka tarvitsevat apua, eivät sitä yleensä saa stigmojen ja vääristyneiden mielikuvien takia.”
Fiona Elõne työsti kirjaansa nelisen vuotta. Hän on oppinut luottamaan intuitioonsa, mutta myöntää, ettei työ itsen kanssa koskaan lopu. ”Päässäni on loputon määrä outoja ajatuksia, jotka vain odottavat päästä ulos”, toteaa tämä nuori helsinkiläinen lähiöäiti ja Ruskeat Tytöt Median toiminnanjohtaja. (Diplo-Kirjallisuus 5/2022)
Kirjoittaminen on hyvin toimivaa terapiaa ja myös ”käsityötä” niin vaikeissa kuin onnen täyttämissä elämäntilanteissa. Nyt on ilmestynyt kaksi alan perusteosta, Juhani Ihanuksen toimittama ”Terapeuttinen kirjoittaminen” sekä Silja Mäen ja Terhikki Linnainmaan toimittama ”Omia sanoja etsimässä. Johdatus vuorovaikutteiseen kirjallisuusterapiaan”.
Teiniahdistuksen purkaminen päiväkirjaan. Sydänsurujen muotoileminen runoksi. Tuohtumuksen vallassa kirjoitettu kirje, jota ei koskaan lähetetä. Omasta arjesta kertova blogi. Kaikki se on kirjoittamista… Tunteiden purku kirjoittamalla voi olla huojentavaa ja hyvää itsehoitoa. Jos kirjoittaja sen lisäksi jäsentelee ja pohtii asioiden syysuhteita, voi hän parhaimmillaan saada mieleensä pitkäaikaisia myönteisiä vaikutuksia. (Kirjallisuusterapia-lehti 2022)
Oulu Sinfonia sai kunnian 48-vuotiaana kuolleen Jaakko Kuusiston (1974-2022) sinfonian Suomen kantaesityksestä. Kuusisto oli näkyvin ja vaikuttavin hahmo oululaisessa taidemusiikissa koko 2000-luvun ajan. Tämä sinfonia oli Kuusiston ensimmäinen ja samalla viimeinen. Hän oli hyvin monipuolinen taiteilija, viulisti, kamarimuusikko, konserttimestari, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari, myös taiteilijaprofessori. Hän esiintyi lukuisten suomalaisten ja ulkomaalaisten orkestereiden solistina ja kapellimestarina. Erityisen ansiokas hän oli sovittajana. Suomesta, eikä kauempaakaan, ei helposti löydä sovittajaa, joka saa Abban ja Queenin musiikin soimaan sinfoniaorkesterilla yhtä hienosti kuin hän.
Jaakko Kuusiston laulut, näyttämömusiikki, konsertot ja nyt myös sinfonia jatkavat elämäänsä. ”Suuren muusikkouden lisäksi Jaakko oli ihminen, jolla ei ollut itsetehostuksen tarvetta. Opin tuntemaan hänet ystävällisenä, rauhallisena, älykkäänä ja huumorintajuisena. Paljon menetimme, Jaakko, kun pois jouduit lähtemään”, kirjoittaa Jussi Vilkuna. (Kaltio 6/2022)

Sokeat torvensoittajat

Posted on by kajastus
Kuvassa on teksti: Puhallinorkesteri syksyllä 1962. Soittajia on 12, he istuvat puoliympyrän muodossa, kaikilla on tummat puvut ja solmiot.
Puhallinorkesteri syksyllä 1962.

SOKEAT TORVENSOITTAJAT

Suomessa vallitsi 1800-luvun lopulta alkaen puhallinorkesteri-innostus. Työväenyhdistykset perustivat torvisoittokuntia juhlistamaan tilaisuuksia ja soittokuntia perustettiin jopa pienissä maaseutukylissä. Innostus levisi myös sokeainkouluihin.

Teksti: Teuvo Ruponen

Sokeainkouluista kajahtaa

Lukuvuonna 1899 – 1900 alettiin molemmissa sokeainkouluissa opettaa pianon ja urkujen ohella torvisoittoa. Helsingin koulussa opetusryhmään kuului kahdeksan oppilasta ja opetuksesta huolehti Kaartin pataljoonasta eläkkeelle jäänyt musiikkivääpeli Viktor Grankvist.

Kuopiossa torvensoittajista muodostettiin torviseitsikko, jota johti kanttori Albert Aleksander Pekuri.

Torvisoittokunnat harjoittelivat kaksi tai kolme tuntia viikossa. Yleensä soitettiin marsseja, kansanlauluja ja muutamia virsiäkin. Esimerkiksi lukuvuonna 1904 – 1905 Helsingin koulun soittokunta osasi kappaleet Jumala ompi linnamme, Hoosianna, Rukous, Kolmekymmentävuotisen sodan marssi, Porilaisten marssi ja Oi äiti parka. Lisäksi soittokunta opetteli lukuvuoden aikana neljä uutta kappaletta.

Soittokunnat esiintyivät koulun tilaisuuksissa, varsinaisissa juhlissa ja vapaa-aikana vietetyissä konventeissa. Kuopiossa torvisoittokunta kävi herättämässä syntymäpäivää viettävät opettajat soittamalla ikkunan alla. Se järjesti myös konsertteja ja soittajaisia yhdessä koulun kuoron kanssa. Kevätlukukaudella 1903 esiinnyttiin Kuopiossa ja pääsiäisloman aikana Tampereella ja Viipurissa. Toukokuussa järjestettiin vielä soittajaiset Iisalmessa. Konserttien avulla kerättiin varoja sokeain hyväksi.

Anja Tsokkinen kertoo väitöskirjassaan oppilasarvostelusta muun muassa, että kaikkien koulusta poispääsevien kesken jaettiin opettajakunnan harkinnan mukaan käsityö- ja musiikkistipendejä. Keväällä 1902 annettiin parille Kuopion sokeainkoulun oppilaalle heidän koulusta lähtiessään torvetkin. Ne oli hankittu oppilaiden konserteista saaduilla tuloilla.

Helsingin sokeainkoulussa 1920-luvulla opiskellut Kalervo Nurmi muisteli, miten koulun puhallinorkesteri esiintyi koulun parvekkeella vappuna. Moni ohikulkija pysähtyi kuuntelemaan keväistä musisointia.

Aistivialliskoulu-lehdessä 8/1928 mainitaan, että soittaja Viljo Aro oli määrätty hoitamaan Helsingin sokeainkoulun torvisoiton opettajan tointa 1.9.1928 alkaen toistaiseksi.

Tietoa siitä, milloin puhallinorkesterin toiminta loppui Helsingin sokeainkoulussa, ei ole löytynyt. Markku Onnela muistaa, että koulun vintin nurkissa oli joitakin puhaltimia, mutta hänen kouluaikanaan 1950- ja 1960-luvulla ei enää mitään kokoonpanoa ollut. Todennäköisesti toimintaa ei ollut enää sodan jälkeen.

Kuopiossa puhallinorkesteritoiminta jatkui vielä sodan jälkeen. Koulun 75-vuotisjuhlassa 1. maaliskuuta 1946 esiintyi koulun entisistä ja silloisista oppilaista koottu torvisoittokunta. Airuessa kerrottiin, että väliajalla tarjoiltiin kahvia Savon värein koristetuissa luokkahuoneissa.
Sen jälkeen torvisoittokunta esitti ”Parolan marssin”, Boreniuksen ”Muiston” ja Comzakin ”Sadun”.

Kuopion sokeainkoulussa torvisoittoa harrastettiin aina 1950-luvun lopulle asti. Soittokuntaa johti Ahto Huttunen. Toiminta loppui, kun koulussa tehtiin suurremontti, jonka johdosta oppilaat pääsivät kesälomalle kuukautta aikaisemmin. Kun syksyllä palattiin koulutyöhön, kertoi johtaja Häkkinen, että torvet olivat kadonneet. Ne oli todennäköisesti varastettu.

Puhallinorkesteri osaksi järjestötyötä

Sokeainkoulussa virinnyt soittoharrastus heijastui pian järjestötyöhön. Suomen Sokeain Liitto ja Helsingin Sokeain yhdistys Perustivat pian toimintansa alettua omat torvisoittokunnat.

Suomen Sokeainliitto teki toimintaansa tunnetuksi monin tavoin. Sokeain Airut –lehdessä 4 – 5/1913 kerrottiin muun muassa, että huhtikuun neljäntenä päivänä pidettiin Vanhalla ylioppilastalolla iltama liiton hyväksi. Nimimerkki Espero kirjoitti siitä eräässä pääkaupungin lehdessä mm. seuraavaa: ”Sokeain liiton iltama oli onnistunut tilaisuus. Iltamaohjelma tuli erityisen opettavaksi sen kautta, että sokeat itse suorittivat huomattavan osan siitä. Sokeainkoulun torvisoittokunta avasi aluksi illan. Neiti Hilja Oksasen yksinlaulu osoitti hyviä saavutuksia. Säestystä hoiti sirosti nuori soittaja neiti Laina Nieminen.”

Suomen Sokeainliitto perusti puhallinorkesterin 1910-luvun puolivälissä. Joulukuun 5. päivänä 1915 vietettiin liiton pikkujoulujuhlaa Helsingin sokeainkoululla. Tilaisuudessa laulettiin Hoosianna liiton torvisoittokunnan säestämänä. Väliajalla soittokunta soitti muutamia kappaleita.

Sokeain liiton toimintaa tukemaan perustettu ompeluseura valitsi tammikuussa 1916 keskuudestaan toimikunnan. Sen jäseniksi tulivat rouva R. Heliä puheenjohtajana, neiti L. Federley rahastonhoitajana sekä neidit M. Ganszauge ja A. Kynberg. Toimikunta päätti liiton torvisoittokunnan pyynnöstä ostaa sille entisen Suomen Kaartin soittokunnan nuotteja 50 markalla.

Liiton torvisoittokunta esiintyi Helsingin sokeainyhdistyksen ensimmäisessä kokouksessa huhtikuun 25 päivänä 1916. Tilaisuus oli Helsingin sokeainkoululla. Kokouksen ohjelman avasi liiton torvisoittokunta, jota johti Wolmar Sjöholm.

Innokas puhallinmies

Wolmar Sjöholm oli aktiivinen musiikkimies. Hän tuli oppilaaksi Helsingin sokeainkoulun ruotsinkieliselle osastolle vuonna 1903. Jo kouluaikanaan hän osallistui monenlaisiin rientoihin, etenkin musiikkiin ja siinä torvisoittoon sekä esperantoon, urheiluun ja konventtitoimintaan.

Koulun jälkeen Wolmar muutti Porvooseen tehden harja- ja koritöitä. Hän hankki myös hierojan ammatin Hartean hieromaopistossa.

Työn ohessa häneltä riitti aikaa mieliharrastuksensa torvisoiton harjoittamiseen. Hän johti monien vuosien ajan milloin sokeain, milloin näkevien soittokuntia. Vuonna 1945 Wolmar siirtyi käsityönopettajaksi ruotsalaiselle sokeainkoululle. Toverina hänet tunnettiin iloisena ja auttavaisena.

Torvet mukaan Helsingin Sokeainyhdistyksessä

Helsingin sokeainyhdistyksen talon vihkiäiset pidettiin 18 marraskuuta 1923 Vladimirinkatu 27:ssä. (nykyinen Kalevankatu)
Tilaisuus aloitettiin laulamalla virsi Jumala onpi linnamme, jota säesti yhdistyksen äsken perustama torvisoittokunta. Mieltä ylentävä juhla päättyi kolmekymmenvuotisen sodan marssiin, jonka Sokeain Airut –lehden sanoin ”Torvisoittokunta voimakkaasti herra V. Sjöholmin johtamana esitti.”

1920-luvulla vietetyistä sokeainpäivistä kehittyi pian sokeainviikko. Juuri perustettu Suomen Yleisradio osallistui sokeain viikon viettoon antamalla tunnin verran ohjelma-aikaa. Airuessa 19/1929 kerrottiin viikon tapahtumista muun muassa, että radiossa oli sunnuntaina 17.11. klo 11 – 12 Sokeain tunti. Ohjelmassa oli muun muassa torvisoittoa, jota esitti Helsingin sokeainyhdistyksen soittokunta. Puheen piti ylitarkastaja L. Kuoppamäki.

Helsingin sokeain yhdistyksen soittokunnan toiminta päättyi pian tämän jälkeen, kun yhdistys meni vararikkoon ja torvet myytiin vararikkohuutokaupassa yhdistyksen muun omaisuuden mukana.

Uusi yritys

Kolme vuosikymmentä myöhemmin torvisoittokunta-ajatus tuli jälleen ajankohtaiseksi. Soittokunnan vaiheiden kuvaus perustuu Helsingin Sokeat ry:n sihteeri Raimo Salmelan vuonna 1972 laatimaan historiikkiin.

Muutamissa helsinkiläisissä näkövammaisissa heräsi 1960-vuoden lopulla jo pitempään pinnan alla kytenyt ajatus orkesterin perustamisesta puhallinmusiikin esittämiseksi näkövammaisten omin voimin. Tunnusteluja tehtiin kiinnostuksen selvittämiseksi ja taloudellisten toimintaedellytysten luomiseksi.

Vuoden 1961 aikana tilanne selkeni. Helsingin kaupungin musiikkilautakunta suhtautui orkesterin perustamisajatukseen myönteisesti. Helsingin kaupungin hallitus päätti musiikkilautakunnan puoltamana myöntää runsaan 500 000 markan määrärahan soitinten hankkimista varten. Määräraha myönnettiin siten, että soittimet tulivat orkesterin käyttöön, mutta säilyivät kaupungin omaisuutena.

Soittimia saatiin hankituksi kaksitoista, joista es-viritteisiä kornetti ja altto, D-viritettyjä kaksi klarinettia, kaksi B1 kornettia, kaksi B2 kornettia, yksi tenori, yksi venttiilipasuuna, yksi baritoni sekä yksi tuuba.

Kun riittävästi halukkaita soittajia oli ilmaantunut, päästiin käsiksi varsinaisiin käytännön toimiin. Maaliskuun toisena päivänä 1962 pidettiin Helsingin Sokeat ry:n kerhosalissa historiallinen kokous, missä vahvistettiin aiemmin nimitetyn sääntötoimikunnan esitys orkesterin säännöiksi ja se päätettiin jättää yhdistyksen johtokunnan vahvistettavaksi.

Johtokunta vahvisti säännöt ja orkesterista tuli Helsingin Sokeat ry:n epäitsenäinen alaosasto. Sen hallinnosta huolehti vuodeksi kerrallaan valittava työvaliokunta

Perustavaan kokoukseen osallistuivat Max Aimovaara, August Lindell, Claes Grönvall, Pentti Heimola, Hannes Koivuranta, Pekka Kujala, Usko Kuronen, Matti Manninen ja Kaarlo Virkki. Näitä henkilöitä voidaan pitää orkesterin toiminnan pioneereina.

Esiintymisiä ja muuta toimintaa

Useimmilla soittokunnan jäsenistä oli jonkin verran pohjaa puhallinsoitannassa ja verrattain pian päästiin tasolle, joka mahdollisti julkiset esiintymiset.

Ensimmäinen esiintyminen oli vapun päivänä 1962, jolloin orkesteri esiintyi Helsingin Sokeat ry:n kolmekymmentävuotisjuhlassa. Vähän myöhemmin oli toinen esiintyminen lomakoti Onnelan urheilukentän vihkiäisissä. Orkesteri toi esiintymisillään värikkyyttä ja reipasta henkeä lukuisiin näkövammaisjärjestöjen tilaisuuksiin.

Oman lukunsa ansaitsevat myös orkesterin esiintymiset muissa tilaisuuksissa. Mukana oltiin muun muassa Yleisradion ja Helsingin kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa, vieläpä hyvällä menestyksellä.

Puhallinorkesteri harjoitteli säännöllisesti vähintään kerran viikossa kesäkausia lukuun ottamatta. Harjoitukset olivat keskiviikkoisin ja harjoituspaikkana oli koko ajan yhdistyksen kerhohuone. Ohjelmaan kuului kansanlauluja ja marsseja, joululauluja sekä myöhemmin myös pieniä sarjoja. Onpa orkesteri joissakin tilaisuuksissa soittanut myös tanssimusiikkia.

Puhallinorkesterin kapellimestarina toimi aluksi muutaman kuukauden ajan musiikkikersantti Lauri Siimes ja sen jälkeen pianoteknikko Matti Erola. Vuosina 1965-66 toimi kapellimestarina muutaman kuukauden ajan herra Aimo Suominen.

Vuoden 1968 toiminta oli saavutettujen tulosten perusteella positiivisempi kuin edelliset vuodet. Orkesteri esiintyi pääasiassa sokeain järjestöjen omissa tilaisuuksissa. Sillä oli kuitenkin yksi huomattava ulkopuolinen esiintyminen Sulasolin yhteislaulutilaisuudessa Soutustadionilla 4.9. Tilaisuus radioitiin.

Orkesterin taso oli siinä määrin parantunut, että ohjelmistoon oli voitu ottaa melko vaativiakin kappaleita, jopa pienehköjä sarjoja.

Sokeain Puhallinorkesteri soittaa loppumarssia.Soittajia on näkyvissä 8-9, osa on toisten selän takana. Kaikilla on puvut ja solmiot.
Sokeain Puhallinorkesteri soittaa antaumuksella loppumarssia.

Soittajapula

Orkesterin toimintaa haittasi pitkin matkaa soittajien vähyys ja harjoitteluajan puute. Toimintaselosteessa vuodelta 1964 todettiin, että puhallinorkesterin toimintaan on haitallisesti vaikuttanut se, että soittajat ovat entistä enemmän joutuneet kiinnittämään huomiota varsinaisen toimeentulonsa hankkimiseen. Tästä johtuen ei soittajilla ole ollut riittävästi aikaa välttämätöntä vapaa-aikana tapahtuvaa harjoittelua varten.

Sokeain Airuen välityksellä etsittiin uusia soittajia useaan otteeseen. Orkesteriin saatiin 1960-luvun lopulla muutamia uusia jäseniä, minkä toivottiin aiheuttavan soittotaidon entistä nopeampaa kehittymistä ja varmistumista.

Airuessa 7/1969 soittokunnan jäsen Raimo Tanskanen selosti soittokunnan toimintaa ja kannusti jäseniä mukaan. Hän totesi, että soittokunnassa oli joitakin soittimia vapaana soittajien vähyyden vuoksi.

Mukana oli kaksi näkevää henkilöä. Toinen toimi soittokunnan kapellimestarina ja toinen basson soittajana. Jälkimmäinen hoiti myös nuottien jäljentämisen pistekirjoitukselle. Kukin soittaja opetteli stemmansa nuoteista.

Orkesteri oli esiintynyt tuolloin paitsi yhdistyksen omissa tilaisuuksissa, myös useita kertoja Soutustadionilla järjestetyissä yhteislaulutilaisuuksissa.

Orkesteri toivoi joukkoonsa lisää soittajia ja vetosi kaikkiin, joita tällainen toiminta kiinnostaisi. Erityisen tervetulleita olisivat musikaaliset hyvän pistekirjoitustaidon omaavat, jopa pistenuotit osaavat. Lopuksi Tanskanen kehotti, että ”tulkaa maistamaan messinkiä.”

Airuen artikkeli oli seurausta vuosikokouksessa tammikuussa 1969 käydystä keskustelusta. Raimo Tanskanen oli esittänyt harkittavaksi, olisiko syytä jatkaa orkesterin toimintaa, koska innostus tuntui jatkuvasti olevan melko laimeaa. Keskustelussa todettiin kuitenkin, että toimintaa oli syytä ainakin toistaiseksi jatkaa, sillä orkesteri oli kuitenkin eräänlainen piristävä toimintamuoto ja tarpeellinenkin yhdistyksen toiminnassa. Taloudelliset edellytyksetkin olivat suhteellisen turvatut. Toimintaa päätettiinkin jatkaa.

Keväällä 1970 Helsingin kaupunginkanslia tiedusteli, olisiko orkesteri tilaisuudessa esiintymään jossain kaupungin järjestämässä tilaisuudessa Helsinki-päivänä taikka muulloin . Kaupunginhallitukselle ilmoitettiin, että orkesteri on valmis esiintymään jossain kaupungin ulkoilmatilaisuudessa myöhemmin syksyllä. Todettiin myös, että orkesteri tulee esiintymään soutustadionilla elokuussa järjestettävässä yhteislaulutilaisuudessa säestäjänä korvauksetta.

Kesällä 1971 orkesteri esiintyi hyvällä menestyksellä Helsingin kaupungin eläkeläisten virkistyskeskuksessa.

Vakituisia soittajia oli 1972 kapellimestarin lisäksi seitsemän, joista viisi näkövammaista. Ulkopuolisia vakituisia avustajia oli kaksi. He antoivat varsin painavan panoksensa orkesterin esiintymisvarmuudelle. Myös nuottien kopioinnissa ja jäljentämisessä saatiin apua ulkopuolisilta henkilöiltä. Kapellimestarina toiminut Matti Erola oli suorittanut myös nuottien kopiointia. Orkesterin juoksevia asioita oli hoitanut työvaliokunta, missä puheenjohtajana oli ollut Claes Grönvall sekä muina jäseninä Raimo Jääskeläinen ja Matti Erola, varajäsenenä Usko Kuronen.

Vuosikokouksessa 1971 oli keskusteltu orkesterin tulevasta toiminnasta. Soittajien vähyyden vuoksi olisi ehkä toistaiseksi jatkettava toimintaa kvartetin muodossa. Päätettiin, että uusia soittajia pyritään hankkimaan mahdollisuuksien mukaan muun muassa yleisradion Lepakko-ohjelman avulla.

Turvattu talous

Helsingin Sokeat ry:n puhallinorkesterin toiminnan taloudellisen perustan muodosti vuodesta 1963 alkaen Helsingin kaupungin musiikkilautakunnan vuosittain myöntämä avustus. Myös pääyhdistys sekä muut näkövammaisten järjestöt, kuten Sokeain Henkinen Työ ry ja Opaskoirayhdistys ry olivat tukeneet orkesteria taloudellisesti.

Puhallinorkesterin toimintaa ja kustannusrakennetta kuvaa vuodelle 1969 laadittu talousarvio. Sen mukaan kulut olivat yhteensä 3390 markkaa. Summa koostui seuraavasti: Kapellimestarin palkkio- ja matkakulut 1500, nuottien ja nuottipapereiden hankinta 160, nuottien kopiointi pistekirjoitukselle 150, soitinten huolto ja laukkujen uusiminen 300, yksityisopetus orkesterin jäsenille 80, rumpujen hankinta 1200. Tuotot olivat: esiintymispalkkiot 250, avustukset Helsingin kaupungilta toimintaa varten 1940, rumpujen hankkimiseksi 1200 eli tuotot yhteensä 3390 markkaa.

Puhallinorkesterin toimintakulut vuonna 1971 olivat 1213 markkaa 71 penniä. Tilinpäätös osoitti 31 markan ylijäämää.

Toiminta hiipuu

Orkesterin kymmenvuotisjuhla eli kymmenvuotistanssiaiset järjestettiin toukokuussa 1972. Tanssimusiikista vastasi Tor Hannerin yhtye.

Pian kymmenvuotisjuhlan jälkeen toiminta alkoi hiipua. Soittajat ikääntyivät ja innostus laimeni. Viimeinen merkintä esiintymisistä löytyy joulujuhlasta 1978. Orkesteri esitti silloin kaksi joululaulua.

Pieni muistelus

Markku Onnela muistelee: ”Taisi olla vuosi 1965 – 1966, kun menin Pengerkadulle kokeilemaan torvisoittoa ja sain käteeni B-kornetin, sekä pientä opetusta sen soittoon. En päässyt kovinkaan korkealle tasolle soittimen hallinnassa.

Soittokunta harjoitteli Pengersalissa ja minä sain alkeisopetusta soittajien tauon aikana. Opetusta minulle antoi silloinen vetäjä, Aimo Suominen.

Soittokunnan kokoonpanossa oli silloin ainakin mukana Raimo Tanskanen, Usko Kuronen, Matti Manninen ja Raimo Jääskeläinen.”