Neljä vuosikymmentä hurahti nopeasti

Teksti: Riitta-Kaisa Voipio

Tätä olin osannut jo odottaa; että pääkallon paikalta ilmoitetaan Kajastuksen hiipuvan kokonaan. Silti se yllätti, niin kuin talvi autoilijat ainakin.

Ensin ajattelin kirjoittaa viimeisen Helmikko-kolumnin jostakin objektiivisesta aiheesta, muumien jääveistosnäyttelystä tai vierailusta Mekaanisen musiikin museossa. Mutta ei siitä mitään tullut! Ihan väkisin teksti kampesi menneiden muisteluksiin.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut osallistua pitkän rupeaman Kajastuksen tekemiseen. Kuuluin vuosikausia lehden toimituskuntaan ja ramppasin Helsingissä kokouksissa tuhkatiheään. Silloin lehti ilmestyi kuudesti vuodessa. Istuin tuolloin monessa muussakin näkövammaisten järjestökentän työryhmässä, joten synergiaetu kukoisti – ja junareissuista tuli rutiinia.

Avustajana kirjoitin juttuja niin yleis- kuin kirjallisuus- ja kulttuuriaiheistakin. Pääsin moniin paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut mentyä tai se ei olisi ollut edes mahdollista. Kirjailija Elina Karjalaisen haastattelukeikka hänen Kuopion-kotiinsa edustaa yhtä sellaisista.

Päätoimittajia ja taittajia on kulkenut pitkä rivi yhteistyökumppaneina, toinen toistaan mukavampia ja kannustavampia ja inspiroivampia. Satuliisa Ahtola-Sinivirran kanssa ystävystyimme, ja koin ison menetyksen hänen menehdyttyään vain muutaman päätoimittajavuoden jälkeen. Huomaan kaipaavani Satuliisaa yhä vieläkin.

Toimituskunnan ikiaikaisena jäsenenä ja iankaikkisena avustajana jouduin kaiken kukkuraksi häntä tuuraamaan. Tunsin aatteen velvoittavan ja otin tehtävän hoitaakseni parin numeron verran. Tanja Rantalainen vielä vakuutti meidän kyllä handlaavan homman, ja niin käärittiin hihat.

Muistan kirkkaasti, miten hankalassa tilanteessa pykäsimme ne pari numeroa kasaan Hännisen veljesten, Jyrin ja Jeran avulla. Joskus hymyilyttää pitkät työpuhelut Jyrin kanssa; nyt hän selvittää rohkeasti ja vastaansanomattomasti yhteiskunnallisia epäkohtia Ylen M.O.T.-toimituksessa.

Jyri Hännisen lisäksi myös Kirsi-Marja Häyrinen-Beslow on tehnyt juttuja Ylelle. Hän päätoimitti Kajastusta 1990-luvulla ja amerikkalaisen puolisonsa kanssa nyt Yhdysvalloissa asuvana raportoi sieltä suunnalta maapalloa.

Helpotus tuntui kautta koko maallisen tomumajani, kun Ali Kinnunen astui remmiin. Hänestä monen näkövammaisyhdistyksen julkaisu sai aivan oivan tekijän. Myös Alin puhelin oli kovilla työstäessämme ensimmäistä yhteistä numeroamme. Elettiin vuotta 2005. Sen jälkeen olen saanut sentata juttuja vapaasti ja liihottaa taivaan linnun lailla.

Kun tiedonvälitys rupesi aina vain enemmän painottumaan kuvalliseen ilmaisuun, piti minunkin hankkia kamera ja opetella valokuvaamaan. Nykyäänhän kaikkialla vallitsee suorastaan visuaalinen ylipöhö. Viime vuosituhannen lopulla oma mainio Kulttuuripalvelumme sitten järjesti näkövammaisille valokuvauskurssin.

Siellä opin alkeet enkä kovin pitkälle päässytkään, sillä digitaalinen kamera tunki kaikkialle. Sokealle se ei ole paras työväline, ja lopetin toimittajana kuvaamisen muutaman vuoden jälkeen. Monta juttua kuitenkin julkaistiin sama nimi kuvaajana ja kirjoittajana. Joskus kerrassaan hykerrytti mieltä, kun jossakin yleislehdessä ilmestyi juttuni, eikä kukaan toimituksessa tiennyt minun olevan umpisokea kuvaaja ja kirjoittaja.

Haikeus hiipii mieleen, ei voi mitään. Tässä tarjoutuu kuitenkin hyvä tilaisuus kiittää kaikkia

yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea lukijoita. Palautettakin on ropissut tuon tuosta, ja siitä on otettu opiksi – ja iloksi myös.

Näkövammaisten ihmisten into ja rohkeus perustaa yli 90 vuotta sitten Varjojen mailta -lehti herättää yhä kunnioitusta. Heitäkin on kiittäminen lehden historian loppukaarteessa. Maailma vain muuttui ja kulki tähän suuntaan.

Sisällön jakaminen: