Ari Suutarla muistoissamme

Tunnettu näkövammaisvaikuttaja, vammaisaktivisti, kehittyvien maiden vammaisten puolestapuhuja, pappi Ari Raimo Suutarla menehtyi vaikeaan sairauteen 12. huhtikuuta. Ari oli kuollessaan 80 vuotias, hän oli syntynyt Ilmajoella joulupäivänä vuonna 1942.

Lieneekö yhtään näkövammaista, joka ei ainakin tietäisi, kuka oli Ari Suutarla. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1964, sillä hetkellä hän oli Suomen nuorin pappi. Pappisvihkimyksensä jälkeen hän työskenteli lyhyen aikaa Tampereen Harjun seurakunnassa, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki sokeiden pappina ja sittemmin kirkon Vammaistyön sihteerinä. Ari Suutarla ansioitui lukuisissa erilaisissa luottamustehtävissä näkövammaisten järjestötoiminnassa. Suurimman osan vuotta hän oli matkoilla sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän tahtoi kohdata mahdollisimman monta näkövammaista ihan henkilökohtaisesti. Opaskoiran käyttäjä hänestä tuli vuonna 1970 jolloin hän sai ensimmäisen oppaansa Betty koiran. Näkövammaisten asialle kokonaan omistautunut mies ei keskittynyt vain omaan oppaaseensa, vaan toimi aktiivisesti myös opaskoiratyössä.

Ari oli niin ikään erittäin tunnettu vaikuttaja evankelis-luterilaisessa kirkossa. Hänen pitämänsä luento näkövammaisen kohtaamisesta oli osa kurssia, joka jokaisen papiksi aikovan oli suoritettava. Millään muulla luennolla me teologian opiskelijat emme nauraneet yhtä paljon ja yhtä makeasti kuin silloin, kun Ari kertoi kokemistaan kommelluksista.

Diakonia-alan oppilaitoksissa hän myös luennoi ja se näkyi diakoniaviranhaltijoiden kyvyssä kohdata näkövammaisia ihmisiä.

Kun Arilta monesti kysyttiin, miten vammaisiin ihmisiin pitäisi suhtautua, kuului vastaus: ”Parhaiten suhtautuu, kun lakkaa suhtautumasta.”

”Vanha pappi” on päässyt lepoon, ikuinen valo häntä valaiskoon.

Mikko Ojanen

———————————————

Inkeri Kauppinen

Tuotit meille niin paljon iloa

Inkeri Kauppisen muistolle

Tiistaina, 31. tammikuuta, saimme suruviestin. Inkeri Kauppinen, kulttuurin monitoiminainen, oli edellisenä yönä nukkunut pois 89 vuoden ikäisenä. Hänen omaistensa lisäksi häntä jäi kaipaamaan laaja ystäväpiiri, johon minäkin kuuluin 45 vuoden ajan. Koimme yhdessä monien kulttuuriharrastusten harmit ja ilot.

Teksti: Anne Huttunen

La Comedienne, La Tragedienne

Tutustuin Inkeriin Näkövammaisteatterin perustamisvuonna 1977. Yhden koulutusvuoden jälkeen juuri hän hankki teatteriryhmälle ohjaajan, joka uskaltautui työstämään näytelmää näkövammaisten kanssa. Näyttämöllä Inkeri oli luonnonlahjakkuus. Vaikka hänen teatterikoulutuksensa rajoittui lyhyisiin harrastajakursseihin, hänellä oli ilmiömäinen eläytymiskyky ja laaja skaala. Hän oli koomikko ja traagikko ja kaikkea siltä väliltä. Hänen roolinsa ulottuivat rempseästä kansannaisesta rappioalkoholistiin. Näkövammaisteatterista muistan erityisen koskettavana hänen suorituksensa Saara Finnin Suruvaipassa. Näytelmä kertoo kroonikkovanhuksesta, joka saa kylmää kohtelua terveyskeskuksen vuodeosastolla. Erityisen karmeana muistan kohtauksen, jossa vanhukselle laitetaan nenämahaletku:
”Mie en taho sitä, en taho!”, Inkeri valitti särkyneellä äänellä.

Lievästi heikkonäköisenä Inkerille avautui rooleja Vantaan Navethalia-teatterissa ja muissakin näkevien harrastajaryhmissä. Niistä jäi parhaiten mieleeni Sohvi-neidin osa Kolmessa iloisessa rosvossa. Nauroin vedet silmissä, kun Inkeri sanoi sitruunanhappamella äänellä:
”Pikku Kamomilla, sinun on pakko mennä juhliin.”

Energinen puuhanainen

Aikoinaan Teatterilla oli Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa oma toimikunta, jonka puheenjohtajana Inkeri hääri. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joissa taiteellisuus ja käytännöllisyys yhdistyvät. Toimikaudellaan hän oli Teatterin sydän ja sielu. Ennen 1990-luvun lamaa Teatteri eli kulta-aikaansa. Ohjaajia oli kaksin kappalein ja kahta näytelmää harjoiteltiin samaan aikaan. Kiersimme tilausbussilla esiintymässä ympäri Suomen ja pari kertaa vierailimme Virossakin. Inkeri tiedotti, järjesti esiintymisiä ja myyjäisiä, huolehti näyttelijöiden ja kulissien kuljettamisesta ja vaikka sun mistä. Hän yritti kasvattaa minusta manttelinsa perijää ja lähetti listan siitä, mitä kaikkea puheenjohtajan tehtäviin kuului. Lista oli niin pitkä ja monipuolinen, että minulle tuli rimakauhu enkä jatkanut hänen työtään.

Pitkät esiintymismatkat olivat elämäni kohokohtia. Edesmennyt näkövammainen koomikko Aarne Munck ja Inkeri pitivät huolen siitä, ettei bussissa pitkästytty. Vuorotellen he asettuivat mikrofonin ääreen. Inkeri esitti katkelmia Kankkulan kaivoista ja itse kirjoittamiaan vitsimonologeja. Yksi hänen hauskimmista ohjelmanumeroistaan oli hänen Isoisän olkihattu -melodiaan sepittämänsä autofiktiivinen laulelma nimeltä Pissi-Iita. Hänen huumorinsa oli hurttia ja väliin ronskiakin. Kerran, kun olimme lähdössä autolla jonnekin, hän kysyi, olinko laittanut terveyssiteen kiinni. Sehän se turvavyö tavallaan onkin.

Inkeri rakasti juhlien järjestämistä. Nuorena hän oli haaveillut pitokokin urasta ja siksipä hänen kekkereissään ei kokoonnuttu pitsojen ääreen eivätkä ne olleet nykyaikaisia nyyttikestejä. Näytelmien ensi-iltapirskeissä pöydässä oli sen seitsemää sorttia Inkerin valmistamia herkkuja eikä juotavakaan kesken loppunut.

Kuin lintuemo

Inkerin täyttäessä 60 vuotta kirjoitin hänelle juhlarunon. Muistan siitä vain yhden säkeen: ”Kuin lintuemo kaikista huolta kannat.” Juuri sellainen hän oli. Hänen vakaa uskonsa Jumalaan näkyi teoissa. Hän piti huolta meistä jokaisesta ja auttoi aina havaitessaan, että jokin oli hullusti. Hän oli ehdottoman rehellinen ja tunnontarkka. Kun hänen taiteellinen temperamenttinsa toisinaan kuohahti yli äyräiden, hän jo parin minuutin päästä juoksahti halaamaan ja pyytämään anteeksi.

Ensimmäinen avioliittoni kariutui minun ollessani 26-vuotias. Muistan vieläkin, kuinka istuimme iltaa lomakodin baarissa teatterikurssipäivän päätteeksi. Äkkiä Inkeri joi lasistaan ja sanoi:
”Annen tulevaisuudelle.”

Harrastajaohjaajan näkökulmasta

2000-luvun alkupuolella jätin Näkövammaisteatterin, koska olin muuttanut pois Helsingistä. Inkerin ja minun tiet eivät silti eronneet. Perustin Jännärijoutsenet-nimisen, näkövammaisista koostuvan harrastajaryhmän, joka julkaisee kuunnelmia internetissä vapaasti kopioitaviksi. Inkeri oli mukana melkein kaikissa. Olisin toki kirjoittanut hänelle roolin jokaiseen jännäriini, mutta hän asui muutaman vuoden Mäntyharjulla. Hän oli myös mukana kahdessa ohjaamassani musiikkiteatteriprojektissa.

Inkeriä oli helppo ohjata. Roolianalysointi ei ollut hänen juttunsa, mutta hän näytteli intuitiolla ja selkäytimellä. Hänen sisukkuuttaan oli pakko ihailla. Hän oli altis tapaturmille ja sairasteli aika ajoin, mutta ei antanut moisten seikkojen haitata tahtia. Kerran hän tuli kuunnelman äänityksiin flunssassa. Hetken harkitsin käskeä häntä painumaan kotiinsa ja sainkin katua, etten tehnyt sitä, koska tuloksena oli keuhkokuume. Sen jälkeen olen ollut tiukkana siitä, ettei harjoituksiin eikä äänityksiin tulla sairaana. Toisen kerran hän oli kaatunut ja murtanut kätensä. Mutta harjoituksiin hän ilmestyi käsi paketissa, särkylääkkeiden voimalla ja näyttelemisen intensiteetti oli vain vähän tavallista laimeampaa.

Jännärijoutsenet joutui pitkälle tauolle varojen puutteen vuoksi ja sitten alkoi koronakausi. Vaikka Inkeri piti itsensä puuhassa ohjaamalla sketsejä Vuosaaren eläkeläisille ja osallistumalla yhteislaulutilaisuuksiin, hän kaipasi ääninäyttelemistä.
”Koita nyt, Anne, keksiä joku kuunnelma, jota me voitais ruveta tekemään”, hän kehotteli.

Käsikirjoitus minulla oli, mutta ei rahaa sen tuottamiseen ja asia jäi silleen. Jouluaaton aattona soitin Inkerille kuulumisia kysellen. Hän oli sairastelun vuoksi murhemielellä. Nyt juuri on olemassa mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että rahat löytyisivät erääseen kuunnelmaprojektiin. Pidän asiasta matalaa profiilia, mutta halusin, että Inkerillä olisi jotain odotettavaa tulevaisuudelta. Kerroin hänelle, mistä oli kyse ja millaisen roolin hän saisi, mikäli hanke toteutuisi. Hän kirjaimellisesti sanoen kiljui riemusta. Oli kuin lapselle olisi luvattu huvipuistoreissu. Tuota roolia Inkeri ei koskaan näyttele, mutta viimeinen muisto hänestä on minulle onnellinen.

”Ralli se on mun rattoni ja laulu paras työni, juu.”

Laulaminen oli Inkerin elämän käyttövoima. Nuorena hän keikkaili ympäri Suomen ja ystävystyi monien nimekkäiden muusikoiden kanssa. Keikkailu lopahti perheen perustamiseen. Lasten vartuttua Inkeri löysi laulamisen riemun uudelleen ensin Lauri Leinosen ja sitten Petri Raution yksinlaulukursseilta. Noita kursseja hän kutsui ”lataamoikseen”. Niiden innoittamana hän ryhtyi antamaan iskelmäkonsertteja, joissa oli kaikenlaisia teemoja: Veikko Lavin tuotanto, erilaiset ammatit jne.
”Jatkan niin kauan kuin voin tuottaa iloa vaikka vain yhdellekin kuulijalle”, hänellä oli tapana sanoa.
Ja paljon iloa hän tuottikin. Erityisesti hänen tapansa tulkita laulujen tekstejä oli lumoavaa. Hänen äänensä teki lauluista tarinoita.

Inkeri tuotti myös muutaman omakustannelevyn. Parhaiten hänet muistetaan kuplettilevystä, jonka kappaleita soitetaan silloin tällöin Järviradiossa. Mutta myös laulujen suhteen hän oli monipuolinen. Yksi levy sisältää hengellisiä lauluja ja toinen tulkintoja näkövammaisten säveltäjien kappaleista. Levyissä ja kuunnelmissa hänen muistonsa elää ikuisesti, samoin kuin omakustannemuistelmissa, jotka hän kirjoitti korona-aikana. Kirjan nimi on Elämä muistoissani. Inkeri myi ja lahjoitti mustavalkopainosta lähipiirilleen. Näkövammaiset voivat päästä kirjaan korviksi ottamalla yhteyttä Näkövammaisten liiton Lukupalveluun.

Kiitos kaikesta, Inkeri

Ulkona on nyt pakkasta ja on aika lähteä ruokakauppaan. Sammutan kohta tietokoneen ja pukeudun lämpimästi. Rakas Inkeri, kietaisen kaulani ympärille sinun virkkaamasi pitsipuuhkan, joka huokoisesta ulkonäöstään huolimatta suojaa ja lämmittää paremmin kuin ohuet, villaiset kaulaliinat. Sinä tuot minulle lämpöä ja iloa edelleenkin.

——————————————————————

Tapio Äystö, kuva on vuodelta 2014. Kuva suurenee klikkaamalla.

Tapiö Äystön muistolle

Keskellä kesähelteitä meidät tavoitti suru-uutinen Tapio Äystön kuolemasta. Hän syntyi 22.10. 1951 ja nukkui pois 18.7. 2022.

Tapsa oli meille monelle tuttu järjestöaktiivi, joka toimi muun muassa Näkövammaisten liiton valtuustossa, Päijät-Hämeen näkövammaisten alueyhdistyksen puheenjohtajana ja Näkövammaisten Kulttuuripalvelun hallituksessa. Hän oli myös usean vuoden ajan Suomen Sokeat ry:n puheenjohtajana.

Tapsa tunnettiin asioihin herkästi kantaaottavana ja talousasiat hyvin hallitsevana vaikuttajana. Kokousten ulkopuolella hän oli huumorintajuinen, aikaansaseuraava ja terävä keskustelukumppani, jonka kanssa aika ei käynyt pitkäksi.

Tapsa oli yksi niistä ATK-ammattilaisista, jotka loivat uusia uria näkövammaisille avoimilla työmarkkinoilla 1970-luvulta alkaen. Hän työskenteli vaativissa tietoteknisissä tehtävissä Neste Oy:ssä ja YLE:ssä.

Tapsan muistoa syvästi kunnoittaen

Timo Kuoppala

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu  ry

———————————————————

Annikki muistoissamme

Musiikinopettaja Margit Annikki Peltonen on kuollut. Hän kuoli 11. toukokuuta lyhyen sairastelun jälkeen. Annikki oli kotoisin Laitilasta ja kotiseutu säilyikin hänelle läheisenä, vaikka hän elikin elämänsä Helsingissä ja Espoossa.

Annikki syntyi 8. tammikuuta 1940. Hän oli sokea syntymästään. Helsingin sokeainkoulun oppilaaksi Annikki tuli syksyllä 1948. Musiikki oli hänelle tärkeä oppiaine. Koulusta päästyään 1958 hän jatkoi musiikkiopintojaan Sibelius-Akatemiassa, josta valmistui musiikinopettajaksi toukokuussa 1962. Tarkoituksena oli jatkaa opintoja Sibelius-Akatemiassa ja suorittaa urkuritutkinto. Työ Helsingin sokeainkoulun musiikinopettajana vaati kuitenkin niin paljon aikaa, ettei urkuritutkinto toteutunut.

Annikilta riitti kuitenkin intoa ja määrätietoisuutta opiskella yksityisesti työn ohella oppikoulukurssi. Hän kirjoitti ylioppilaaksi syksyllä 1973.

Annikki toimi Helsingin sokeainkoulun musiikinopettajana vuodesta 1961 vuoteen 1972, jolloin koulu siirtyi Jyväskylään. Työuran alku oli vaativa nuorelle, sokealle, vastikään oman koulunsa päättäneelle Annikille. Oli tasapainoiltava perinteiden ja uudenaikaisten toimintatapojen välillä.

Opettajan työ jatkui näkövammaisten ammattikoulussa eli Arla-instituutissa sekä Toimelan vapaaopistossa. Työuraan mahtui myös sijaisuus Malmin yhteiskoulun musiikinopettajana.

Päivätyönsä ohella Annikilta riitti runsaasti aikaa myös vapaaehtoistyöhön esimerkiksi SOS-palvelun puhelinpäivystäjänä ja Helsingin seurakuntayhtymässä.

Annikin sydäntä lähellä olivat piste- ja lyhennyskirjoitus sekä pistenuotit. Myös Abacus-laskenta oli hänelle tärkeää. Näitä aineita hän opetti sekä ammattikoulussa että erilaisissa koulutustilaisuuksissa ja kursseilla. Hänellä oli myös yksityisoppilaita pianonsoitossa. Helsingin kaupungin palveluksessa Hän toimi vanhusten virkistystoiminnan ohjaajana ja säestäjänä

Annikki oli hyvin sinnikäs ja huolellinen, myönteisessä mielessä jopa pedantti ihminen. Hän oli valoisa, hyväntahtoinen, sydämeltään sivistynyt ja toiset huomioon ottava.

Annikki oli äärimmäisen avulias ja huomaavainen ihminen. Monet olivat ne juhlat, joiden ohjelmasta ja tarjoiluista hän huolehti. Hän oli apuna sellaisille ihmisille, joilla ei ollut varaa eikä ketään apuna järjestämässä esimerkiksi syntymäpäiviä tai hautajaisia.

Annikki oli mukana myös järjestötoiminnassa. Hän toimi Näkövammaisten Loma ry:ssä ollen kantavana voimana juhlien ja myyjäisten järjestelyissä. Hän veti myös monia kursseja, muun muassa suosittuja virsilaulukursseja. Olipa hän yhdistyksen hallituksessakin useaan otteeseen.

Annikki oli aktiivinen myös Näkövammaisten Kulttuuripalvelun toiminnassa. Hänet kutsuttiin vuonna 2007 kulttuuripalvelun kunniajäseneksi. Hän toimi myös Näkövammaisten Kristillisen yhdistyksen piirissä ollen yhdistyksen puheenjohtajanakin 1970-luvulla.

Annikilta riitti intoa toimia myös näkövammaiskentän ulkopuolella. Hän oli mukana Kristillinen Kodin tuki ry:ssä ollen useita vuosia yhdistyksen puheenjohtajana.

Merkittävän elämäntyön Annikki teki kirjoittamalla ja julkaisemalla 2013 omaelämäkerrallisen kirjan ”Elämän oppikoulussa pisteillä ja ilman”. Teos sisältää keskeisen osan kirjoittajan omasta elämästä, mutta mukana on myös valtava määrä kulttuurihistoriallista aineistoa suvun, Laitilan ja näkövammaisjärjestöjen piiristä.

Vuonna 2009 hän julkaisi sanaristikoita ja muuta aivojumppaa sisältävän kirjan ”Iloa tulevaan aikaan”. Nimensä mukaisesti kirja tarjoaa meille iloa ja viihdykettä vielä nyt ja tulevaisuudessa. Näissä kirjoissa kuulemme yhä tekijän rauhallisen, huolitellun äänen.

Annikki oli aktiivisena mukana myös Helsingin sokeainkoulun piirissä toimineessa partiolippukunta Kalliotytöissä. Hän oli myös vannoutunut julkisen liikenteen käyttäjä. Joskus tuli kolhuja, mutta ne eivät estäneet jatkamasta.

Annikki oli taitava käsistään. Monet neuletyöt hän teki aina kouluvuosistaan alkaen. Neuleohjeita sisältyy myös hänen kirjaansa.

Annikin veljet, Jouni ja Jouko olivat myös sokeita. He olivat Annikkia vanhempia. Molemmat ovat kuolleet jo vuosia sitten.

Annikki osoitti meille kaikille, että sokeus ei ole este vaativissakaan tilanteissa. Tarvitaan vain tahtoa ja sitkeyttä ja uskoa siihen, että onnistutaan.

Annikki on nyt poissa, mutta hänen esimerkkinsä ja muistonsa elää keskuudessamme.

Teuvo Ruponen

Annikki Peltonen vuonna 2013.

Sisällön jakaminen: