Tällä sivulla tuntuu historian havina. Muistelemme menneitä ja kerromme aikansa tunnetuista näkövammaisista uranuurtajista.

SOKEAT TORVENSOITTAJAT

Suomessa vallitsi 1800-luvun lopulta alkaen puhallinorkesteri-innostus. Työväenyhdistykset perustivat torvisoittokuntia juhlistamaan tilaisuuksia ja soittokuntia perustettiin jopa pienissä maaseutukylissä. Innostus levisi myös sokeainkouluihin.

Teksti: Teuvo Ruponen

Sokeainkouluista kajahtaa

Lukuvuonna 1899 – 1900 alettiin molemmissa sokeainkouluissa opettaa pianon ja urkujen ohella torvisoittoa. Helsingin koulussa opetusryhmään kuului kahdeksan oppilasta ja opetuksesta huolehti Kaartin pataljoonasta eläkkeelle jäänyt musiikkivääpeli Viktor Grankvist.

Kuopiossa torvensoittajista muodostettiin torviseitsikko, jota johti kanttori Albert Aleksander Pekuri.

Torvisoittokunnat harjoittelivat kaksi tai kolme tuntia viikossa. Yleensä soitettiin marsseja, kansanlauluja ja muutamia virsiäkin. Esimerkiksi lukuvuonna 1904 – 1905 Helsingin koulun soittokunta osasi kappaleet Jumala ompi linnamme, Hoosianna, Rukous, Kolmekymmentävuotisen sodan marssi, Porilaisten marssi ja Oi äiti parka. Lisäksi soittokunta opetteli lukuvuoden aikana neljä uutta kappaletta.

Soittokunnat esiintyivät koulun tilaisuuksissa, varsinaisissa juhlissa ja vapaa-aikana vietetyissä konventeissa. Kuopiossa torvisoittokunta kävi herättämässä syntymäpäivää viettävät opettajat soittamalla ikkunan alla. Se järjesti myös konsertteja ja soittajaisia yhdessä koulun kuoron kanssa. Kevätlukukaudella 1903 esiinnyttiin Kuopiossa ja pääsiäisloman aikana Tampereella ja Viipurissa. Toukokuussa järjestettiin vielä soittajaiset Iisalmessa. Konserttien avulla kerättiin varoja sokeain hyväksi.

Anja Tsokkinen kertoo väitöskirjassaan oppilasarvostelusta muun muassa, että kaikkien koulusta poispääsevien kesken jaettiin opettajakunnan harkinnan mukaan käsityö- ja musiikkistipendejä. Keväällä 1902 annettiin parille Kuopion sokeainkoulun oppilaalle heidän koulusta lähtiessään torvetkin. Ne oli hankittu oppilaiden konserteista saaduilla tuloilla.

Helsingin sokeainkoulussa 1920-luvulla opiskellut Kalervo Nurmi muisteli, miten koulun puhallinorkesteri esiintyi koulun parvekkeella vappuna. Moni ohikulkija pysähtyi kuuntelemaan keväistä musisointia.

Aistivialliskoulu-lehdessä 8/1928 mainitaan, että soittaja Viljo Aro oli määrätty hoitamaan Helsingin sokeainkoulun torvisoiton opettajan tointa 1.9.1928 alkaen toistaiseksi.

Tietoa siitä, milloin puhallinorkesterin toiminta loppui Helsingin sokeainkoulussa, ei ole löytynyt. Markku Onnela muistaa, että koulun vintin nurkissa oli joitakin puhaltimia, mutta hänen kouluaikanaan 1950- ja 1960-luvulla ei enää mitään kokoonpanoa ollut. Todennäköisesti toimintaa ei ollut enää sodan jälkeen.

Kuopiossa puhallinorkesteritoiminta jatkui vielä sodan jälkeen. Koulun 75-vuotisjuhlassa 1. maaliskuuta 1946 esiintyi koulun entisistä ja silloisista oppilaista koottu torvisoittokunta. Airuessa kerrottiin, että väliajalla tarjoiltiin kahvia Savon värein koristetuissa luokkahuoneissa.
Sen jälkeen torvisoittokunta esitti ”Parolan marssin”, Boreniuksen ”Muiston” ja Comzakin ”Sadun”.

Kuopion sokeainkoulussa torvisoittoa harrastettiin aina 1950-luvun lopulle asti. Soittokuntaa johti Ahto Huttunen. Toiminta loppui, kun koulussa tehtiin suurremontti, jonka johdosta oppilaat pääsivät kesälomalle kuukautta aikaisemmin. Kun syksyllä palattiin koulutyöhön, kertoi johtaja Häkkinen, että torvet olivat kadonneet. Ne oli todennäköisesti varastettu.

Puhallinorkesteri osaksi järjestötyötä

Sokeainkoulussa virinnyt soittoharrastus heijastui pian järjestötyöhön. Suomen Sokeain Liitto ja Helsingin Sokeain yhdistys Perustivat pian toimintansa alettua omat torvisoittokunnat.

Suomen Sokeainliitto teki toimintaansa tunnetuksi monin tavoin. Sokeain Airut –lehdessä 4 – 5/1913 kerrottiin muun muassa, että huhtikuun neljäntenä päivänä pidettiin Vanhalla ylioppilastalolla iltama liiton hyväksi. Nimimerkki Espero kirjoitti siitä eräässä pääkaupungin lehdessä mm. seuraavaa: ”Sokeain liiton iltama oli onnistunut tilaisuus. Iltamaohjelma tuli erityisen opettavaksi sen kautta, että sokeat itse suorittivat huomattavan osan siitä. Sokeainkoulun torvisoittokunta avasi aluksi illan. Neiti Hilja Oksasen yksinlaulu osoitti hyviä saavutuksia. Säestystä hoiti sirosti nuori soittaja neiti Laina Nieminen.”

Suomen Sokeainliitto perusti puhallinorkesterin 1910-luvun puolivälissä. Joulukuun 5. päivänä 1915 vietettiin liiton pikkujoulujuhlaa Helsingin sokeainkoululla. Tilaisuudessa laulettiin Hoosianna liiton torvisoittokunnan säestämänä. Väliajalla soittokunta soitti muutamia kappaleita.

Sokeain liiton toimintaa tukemaan perustettu ompeluseura valitsi tammikuussa 1916 keskuudestaan toimikunnan. Sen jäseniksi tulivat rouva R. Heliä puheenjohtajana, neiti L. Federley rahastonhoitajana sekä neidit M. Ganszauge ja A. Kynberg. Toimikunta päätti liiton torvisoittokunnan pyynnöstä ostaa sille entisen Suomen Kaartin soittokunnan nuotteja 50 markalla.

Liiton torvisoittokunta esiintyi Helsingin sokeainyhdistyksen ensimmäisessä kokouksessa huhtikuun 25 päivänä 1916. Tilaisuus oli Helsingin sokeainkoululla. Kokouksen ohjelman avasi liiton torvisoittokunta, jota johti Wolmar Sjöholm.

Innokas puhallinmies

Wolmar Sjöholm oli aktiivinen musiikkimies. Hän tuli oppilaaksi Helsingin sokeainkoulun ruotsinkieliselle osastolle vuonna 1903. Jo kouluaikanaan hän osallistui monenlaisiin rientoihin, etenkin musiikkiin ja siinä torvisoittoon sekä esperantoon, urheiluun ja konventtitoimintaan.

Koulun jälkeen Wolmar muutti Porvooseen tehden harja- ja koritöitä. Hän hankki myös hierojan ammatin Hartean hieromaopistossa.

Työn ohessa häneltä riitti aikaa mieliharrastuksensa torvisoiton harjoittamiseen. Hän johti monien vuosien ajan milloin sokeain, milloin näkevien soittokuntia. Vuonna 1945 Wolmar siirtyi käsityönopettajaksi ruotsalaiselle sokeainkoululle. Toverina hänet tunnettiin iloisena ja auttavaisena.

Torvet mukaan Helsingin Sokeainyhdistyksessä

Helsingin sokeainyhdistyksen talon vihkiäiset pidettiin 18 marraskuuta 1923 Vladimirinkatu 27:ssä. (nykyinen Kalevankatu)
Tilaisuus aloitettiin laulamalla virsi Jumala onpi linnamme, jota säesti yhdistyksen äsken perustama torvisoittokunta. Mieltä ylentävä juhla päättyi kolmekymmenvuotisen sodan marssiin, jonka Sokeain Airut –lehden sanoin ”Torvisoittokunta voimakkaasti herra V. Sjöholmin johtamana esitti.”

1920-luvulla vietetyistä sokeainpäivistä kehittyi pian sokeainviikko. Juuri perustettu Suomen Yleisradio osallistui sokeain viikon viettoon antamalla tunnin verran ohjelma-aikaa. Airuessa 19/1929 kerrottiin viikon tapahtumista muun muassa, että radiossa oli sunnuntaina 17.11. klo 11 – 12 Sokeain tunti. Ohjelmassa oli muun muassa torvisoittoa, jota esitti Helsingin sokeainyhdistyksen soittokunta. Puheen piti ylitarkastaja L. Kuoppamäki.

Helsingin sokeain yhdistyksen soittokunnan toiminta päättyi pian tämän jälkeen, kun yhdistys meni vararikkoon ja torvet myytiin vararikkohuutokaupassa yhdistyksen muun omaisuuden mukana.

Uusi yritys

Kolme vuosikymmentä myöhemmin torvisoittokunta-ajatus tuli jälleen ajankohtaiseksi. Soittokunnan vaiheiden kuvaus perustuu Helsingin Sokeat ry:n sihteeri Raimo Salmelan vuonna 1972 laatimaan historiikkiin.

Muutamissa helsinkiläisissä näkövammaisissa heräsi 1960-vuoden lopulla jo pitempään pinnan alla kytenyt ajatus orkesterin perustamisesta puhallinmusiikin esittämiseksi näkövammaisten omin voimin. Tunnusteluja tehtiin kiinnostuksen selvittämiseksi ja taloudellisten toimintaedellytysten luomiseksi.

Vuoden 1961 aikana tilanne selkeni. Helsingin kaupungin musiikkilautakunta suhtautui orkesterin perustamisajatukseen myönteisesti. Helsingin kaupungin hallitus päätti musiikkilautakunnan puoltamana myöntää runsaan 500 000 markan määrärahan soitinten hankkimista varten. Määräraha myönnettiin siten, että soittimet tulivat orkesterin käyttöön, mutta säilyivät kaupungin omaisuutena.

Soittimia saatiin hankituksi kaksitoista, joista es-viritteisiä kornetti ja altto, D-viritettyjä kaksi klarinettia, kaksi B1 kornettia, kaksi B2 kornettia, yksi tenori, yksi venttiilipasuuna, yksi baritoni sekä yksi tuuba.

Kun riittävästi halukkaita soittajia oli ilmaantunut, päästiin käsiksi varsinaisiin käytännön toimiin. Maaliskuun toisena päivänä 1962 pidettiin Helsingin Sokeat ry:n kerhosalissa historiallinen kokous, missä vahvistettiin aiemmin nimitetyn sääntötoimikunnan esitys orkesterin säännöiksi ja se päätettiin jättää yhdistyksen johtokunnan vahvistettavaksi.

Johtokunta vahvisti säännöt ja orkesterista tuli Helsingin Sokeat ry:n epäitsenäinen alaosasto. Sen hallinnosta huolehti vuodeksi kerrallaan valittava työvaliokunta

Perustavaan kokoukseen osallistuivat Max Aimovaara, August Lindell, Claes Grönvall, Pentti Heimola, Hannes Koivuranta, Pekka Kujala, Usko Kuronen, Matti Manninen ja Kaarlo Virkki. Näitä henkilöitä voidaan pitää orkesterin toiminnan pioneereina.

Esiintymisiä ja muuta toimintaa

Useimmilla soittokunnan jäsenistä oli jonkin verran pohjaa puhallinsoitannassa ja verrattain pian päästiin tasolle, joka mahdollisti julkiset esiintymiset.

Ensimmäinen esiintyminen oli vapun päivänä 1962, jolloin orkesteri esiintyi Helsingin Sokeat ry:n kolmekymmentävuotisjuhlassa. Vähän myöhemmin oli toinen esiintyminen lomakoti Onnelan urheilukentän vihkiäisissä. Orkesteri toi esiintymisillään värikkyyttä ja reipasta henkeä lukuisiin näkövammaisjärjestöjen tilaisuuksiin.

Oman lukunsa ansaitsevat myös orkesterin esiintymiset muissa tilaisuuksissa. Mukana oltiin muun muassa Yleisradion ja Helsingin kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa, vieläpä hyvällä menestyksellä.

Puhallinorkesteri harjoitteli säännöllisesti vähintään kerran viikossa kesäkausia lukuun ottamatta. Harjoitukset olivat keskiviikkoisin ja harjoituspaikkana oli koko ajan yhdistyksen kerhohuone. Ohjelmaan kuului kansanlauluja ja marsseja, joululauluja sekä myöhemmin myös pieniä sarjoja. Onpa orkesteri joissakin tilaisuuksissa soittanut myös tanssimusiikkia.

Puhallinorkesterin kapellimestarina toimi aluksi muutaman kuukauden ajan musiikkikersantti Lauri Siimes ja sen jälkeen pianoteknikko Matti Erola. Vuosina 1965-66 toimi kapellimestarina muutaman kuukauden ajan herra Aimo Suominen.

Vuoden 1968 toiminta oli saavutettujen tulosten perusteella positiivisempi kuin edelliset vuodet. Orkesteri esiintyi pääasiassa sokeain järjestöjen omissa tilaisuuksissa. Sillä oli kuitenkin yksi huomattava ulkopuolinen esiintyminen Sulasolin yhteislaulutilaisuudessa Soutustadionilla 4.9. Tilaisuus radioitiin.

Orkesterin taso oli siinä määrin parantunut, että ohjelmistoon oli voitu ottaa melko vaativiakin kappaleita, jopa pienehköjä sarjoja.

Soittajapula

Orkesterin toimintaa haittasi pitkin matkaa soittajien vähyys ja harjoitteluajan puute. Toimintaselosteessa vuodelta 1964 todettiin, että puhallinorkesterin toimintaan on haitallisesti vaikuttanut se, että soittajat ovat entistä enemmän joutuneet kiinnittämään huomiota varsinaisen toimeentulonsa hankkimiseen. Tästä johtuen ei soittajilla ole ollut riittävästi aikaa välttämätöntä vapaa-aikana tapahtuvaa harjoittelua varten.

Sokeain Airuen välityksellä etsittiin uusia soittajia useaan otteeseen. Orkesteriin saatiin 1960-luvun lopulla muutamia uusia jäseniä, minkä toivottiin aiheuttavan soittotaidon entistä nopeampaa kehittymistä ja varmistumista.

Airuessa 7/1969 soittokunnan jäsen Raimo Tanskanen selosti soittokunnan toimintaa ja kannusti jäseniä mukaan. Hän totesi, että soittokunnassa oli joitakin soittimia vapaana soittajien vähyyden vuoksi.

Mukana oli kaksi näkevää henkilöä. Toinen toimi soittokunnan kapellimestarina ja toinen basson soittajana. Jälkimmäinen hoiti myös nuottien jäljentämisen pistekirjoitukselle. Kukin soittaja opetteli stemmansa nuoteista.

Orkesteri oli esiintynyt tuolloin paitsi yhdistyksen omissa tilaisuuksissa, myös useita kertoja Soutustadionilla järjestetyissä yhteislaulutilaisuuksissa.

Orkesteri toivoi joukkoonsa lisää soittajia ja vetosi kaikkiin, joita tällainen toiminta kiinnostaisi. Erityisen tervetulleita olisivat musikaaliset hyvän pistekirjoitustaidon omaavat, jopa pistenuotit osaavat. Lopuksi Tanskanen kehotti, että ”tulkaa maistamaan messinkiä.”

Airuen artikkeli oli seurausta vuosikokouksessa tammikuussa 1969 käydystä keskustelusta. Raimo Tanskanen oli esittänyt harkittavaksi, olisiko syytä jatkaa orkesterin toimintaa, koska innostus tuntui jatkuvasti olevan melko laimeaa. Keskustelussa todettiin kuitenkin, että toimintaa oli syytä ainakin toistaiseksi jatkaa, sillä orkesteri oli kuitenkin eräänlainen piristävä toimintamuoto ja tarpeellinenkin yhdistyksen toiminnassa. Taloudelliset edellytyksetkin olivat suhteellisen turvatut. Toimintaa päätettiinkin jatkaa.

Keväällä 1970 Helsingin kaupunginkanslia tiedusteli, olisiko orkesteri tilaisuudessa esiintymään jossain kaupungin järjestämässä tilaisuudessa Helsinki-päivänä taikka muulloin . Kaupunginhallitukselle ilmoitettiin, että orkesteri on valmis esiintymään jossain kaupungin ulkoilmatilaisuudessa myöhemmin syksyllä. Todettiin myös, että orkesteri tulee esiintymään soutustadionilla elokuussa järjestettävässä yhteislaulutilaisuudessa säestäjänä korvauksetta.

Kesällä 1971 orkesteri esiintyi hyvällä menestyksellä Helsingin kaupungin eläkeläisten virkistyskeskuksessa.

Vakituisia soittajia oli 1972 kapellimestarin lisäksi seitsemän, joista viisi näkövammaista. Ulkopuolisia vakituisia avustajia oli kaksi. He antoivat varsin painavan panoksensa orkesterin esiintymisvarmuudelle. Myös nuottien kopioinnissa ja jäljentämisessä saatiin apua ulkopuolisilta henkilöiltä. Kapellimestarina toiminut Matti Erola oli suorittanut myös nuottien kopiointia. Orkesterin juoksevia asioita oli hoitanut työvaliokunta, missä puheenjohtajana oli ollut Claes Grönvall sekä muina jäseninä Raimo Jääskeläinen ja Matti Erola, varajäsenenä Usko Kuronen.

Vuosikokouksessa 1971 oli keskusteltu orkesterin tulevasta toiminnasta. Soittajien vähyyden vuoksi olisi ehkä toistaiseksi jatkettava toimintaa kvartetin muodossa. Päätettiin, että uusia soittajia pyritään hankkimaan mahdollisuuksien mukaan muun muassa yleisradion Lepakko-ohjelman avulla.

Turvattu talous

Helsingin Sokeat ry:n puhallinorkesterin toiminnan taloudellisen perustan muodosti vuodesta 1963 alkaen Helsingin kaupungin musiikkilautakunnan vuosittain myöntämä avustus. Myös pääyhdistys sekä muut näkövammaisten järjestöt, kuten Sokeain Henkinen Työ ry ja Opaskoirayhdistys ry olivat tukeneet orkesteria taloudellisesti.

Puhallinorkesterin toimintaa ja kustannusrakennetta kuvaa vuodelle 1969 laadittu talousarvio. Sen mukaan kulut olivat yhteensä 3390 markkaa. Summa koostui seuraavasti: Kapellimestarin palkkio- ja matkakulut 1500, nuottien ja nuottipapereiden hankinta 160, nuottien kopiointi pistekirjoitukselle 150, soitinten huolto ja laukkujen uusiminen 300, yksityisopetus orkesterin jäsenille 80, rumpujen hankinta 1200. Tuotot olivat: esiintymispalkkiot 250, avustukset Helsingin kaupungilta toimintaa varten 1940, rumpujen hankkimiseksi 1200 eli tuotot yhteensä 3390 markkaa.

Puhallinorkesterin toimintakulut vuonna 1971 olivat 1213 markkaa 71 penniä. Tilinpäätös osoitti 31 markan ylijäämää.

Toiminta hiipuu

Orkesterin kymmenvuotisjuhla eli kymmenvuotistanssiaiset järjestettiin toukokuussa 1972. Tanssimusiikista vastasi Tor Hannerin yhtye.

Pian kymmenvuotisjuhlan jälkeen toiminta alkoi hiipua. Soittajat ikääntyivät ja innostus laimeni. Viimeinen merkintä esiintymisistä löytyy joulujuhlasta 1978. Orkesteri esitti silloin kaksi joululaulua.

Pieni muistelus

Markku Onnela muistelee: ”Taisi olla vuosi 1965 – 1966, kun menin Pengerkadulle kokeilemaan torvisoittoa ja sain käteeni B-kornetin, sekä pientä opetusta sen soittoon. En päässyt kovinkaan korkealle tasolle soittimen hallinnassa.

Soittokunta harjoitteli Pengersalissa ja minä sain alkeisopetusta soittajien tauon aikana. Opetusta minulle antoi silloinen vetäjä, Aimo Suominen.

Soittokunnan kokoonpanossa oli silloin ainakin mukana Raimo Tanskanen, Usko Kuronen, Matti Manninen ja Raimo Jääskeläinen.”

————————————————

SOKEAIN LASTEN ESIKOULUOPETUS JA SEN KEHITYSVAIHEET

Vuonna 2021 tuli kuluneeksi 50 vuotta Sokeain lasten esikoulun kannatusyhdistys ry:n purkautumisesta. Mikä tämä yhdistys oli? Mikä sen tehtävä oli ja millaisen kehityksen seurauksena se aikanaan syntyi? Seuraavassa luodaan katsaus tähän vähän tunnettuun näkövammaishistorian osaan.

Teksti: Teuvo Ruponen

Muistojen kuva: Helen Keller tapasi Suomenvierailulla 1957 lapsia, joiden nimet olivat Tapio, Sirpa ja Tuula. Tapio tunnetaan nykyään monista luottamustehtävistään ja näkövammaisten hyväksi tehdystä työstä.

Ajatus esikoulusta herää

Ajatus pienten sokeiden lasten esikoulusta heräsi 1890-luvulla, kolmekymmentä vuotta sokeain opetuksen alkamisesta maassamme. Tiettävästi ensimmäisenä asian otti esille opettaja Lyydia Vikman, myöhemmin Lyytikäinen. Hän puhui asiasta Kuopion Sokeain Ystäväin Yhdistyksen vuosikokouksessa. Kokous
kannatti lämpimästi lastentarhan pikaista aikaansaamista. Asia oli esillä myös parissa aistiviallisopettajain kokouksessa. Sielläkin aate hyväksyttiin. Mutta varojen puutteessa asia raukesi.

Vikmanin esitys julkaistiin Suomen Aistivialliskoulujen lehdessä 3/1898. Vikman kuvaili monin sanoin sokean lapsen tilannetta. ”Lapsen olisi siirryttävä kodista sellaiseen kouluun, joka vastaa hänen tarvettaan varhaisena ikäkautena. Tässä huomataan sokeain lasten valmistavain koulujen eli lastentarhojen tarve. Niissä voitaisiin kasvattaa 5-8-vuotiaita sokeita lapsia. Pääehtona tällaisten valmistavien koulujen toiminnassa olisi, että niissä vallitsisi kotihenki ja sokea lapsi saisi paljon rakkautta ja sen lämmössä hänen henkiset voimansa kehittyisivät. Sen ohessa hän ruumiillisestikin kehittyisi liikunnassa ja erittäinkin leikeissä. Näin lapsi olisi valmiimpi ottamaan vastaan kouluopetusta ja olisi paremmin varustettu elämää varten.”

Vuonna 1892 maamme sokeainkoulut järjestettiin siten, että entisen korkeintaan 5-vuotisen kouluajan sijaan saatiin 10-vuotinen oppijakso. Luokkia oli 5, kukin 2-vuotisella oppikurssilla. Näistä alin oli valmistava eli koeopetuksen aste. Sitä voitaneen pitää eräänlaisena esiopetuksena.

Valmistava opetus oli ollut kuitenkin käytössä jo ennen vuotta 1892. Opettaja Ina Hoffren oli saanut koulunkäyntinsä lopetettuaan Hanna Ingmanin myötävaikutuksella vuonna 1887 nimityksen valmistavan luokan opettajattareksi Helsingin sokeainkoulussa. Tämä toimi oli hänellä aina vuoteen 1929, siis 42 vuoden ajan.

Lastentarha-ajatus ei ollut aivan uusi myöskään käytännön tasolla. Helsinkiläinen Martin Österman, s. 1887 otettiin Helsingin sokeainkouluun neljän vuoden ikäisenä eräänlaiseksi leikkioppilaaksi. Todellisen koulunkäyntinsä hän aloitti kuitenkin vasta 7-vuotiaana. Myöhemmin hän otti nimekseen Martti Varjonko ja tuli tunnetuksi taitavana urkurina.

Toinen viittaus valmentavaan opetukseen löytyy Sokeain Airut –lehden numerosta 10/1930. Jutussa kerrottiin Sokeain Naisten Työkodin käsityöopettajatar Alma Backmanin vaiheista hänen täyttäessään 60 vuotta. ”Neiti Backmanin sielulle oli jo kauan kangastanut lastentarha-iässä olevien lasten opetus.” Hän sai johtajatar Hanna Ingmanilt atehtäväksi opettaa lukuvuonna 1902-1903 ruotsinkielistä valmistavaa luokkaa Helsingin sokeainkoulussa.”

Helsingin sokeainkoulun tuore johtaja Kyösti Sipilä käsitteli lasten esiopetuksen merkitystä Suomen Aistivialliskoulu-lehdessä 1/1904. Sipilä viittasi Sokeain ystäväin Kuopion haaraosaston vuosikertomukseen 1898. Siinä todettiin, että „Vuoden kuluessa on myöskin vireille pantu puuha valmistavan koulun hankkimisesta sokeille lapsille, jotka ovat 6 – 10 ikävuosien välillä. Tällainen sokeain lasten koulu oli sekä tarpeen vaatima että kohtakin aikaan saatava”.” Sipilä toivoi hartaasti, että asia niin pian kuin mahdollista toteutuisi.

Ennen kuin ryhdyttiin mihinkään lähempiin toimiin koulun aikaansaamiseksi, katsottiin tarpeelliseksi hankkia tietoja, kuinka paljon mahdollisesti maassamme löytyisi tässä ikäkaudessa olevia lapsia. Näitä tietoja hankkimaan asetettiin erityinen toimikunta. Kiertokirjeet lähetettiin jokaisen maamme seurakunnan papistolle, mutta kyselyn tulos jäi laihaksi. Papiston saattoikin olla vaikea saada selkoa seurakuntansa sokeista, kun luetteloiden pitämistä sokeista ei ollut säädetty papiston tehtäväksi. Sen sijaan aistivialliskoulujen inspehtorin tuli laatia myös luettelot kaikista kouluikäisistä aistiviallisista. Näin tulevaisuudessa saataisiin parempi tieto nuoremmistakin sokeista.

Oppia ulkomailta

Tietoa sokeitten lasten valmistavista kouluista ja niiden suuresta hyödystä saatiin Euroopasta ja Yhdysvalloista. Sipilä mainitsi kirjoituksessaan Sachsenin kuningaskunnan, jossa muutoinkin oli paljon tehty sokeain hyväksi. ”Siellä löytyi jo parikymmentä vuotta sitten ainakin kaksi valmistavaa koulua, toinen Moritzburgissa, toinen Hubertusburgissa. Lisäksi sokeitten valmistavia kouluja löytyi Itävallasta, Tanskasta, Ranskasta, Hollannista, Hannoverista, Ruotsista ja Englannista.”

Lyydia Lyytikäinen matkusti 1910 Yhdysvaltoihin tutustuakseen muun muassa pienten sokeiden lasten esikouluopetukseen. Lyytikäinen raportoi matkasta Suomen Aistivialliskoulujen lehdessä ja tiivistelmä siitä julkaistiin myös Sokeain Airut –lehdessä 1 – 2/1913.

Lastentarhat sokeille lapsille olivat olleet toiminnassa Amerikassa vasta vähän yli kaksikymmentä vuotta, mutta Lyytikäisen mukaan oli jo aivan yleistä, että sokeainkoulujen yhteydessä toimi lastentarha. Ilman sitä ei Yhdysvalloissa enää voitu ajatellakaan hedelmää tuottavaa sokeain kasvatustyötä. Tätä lastentarhatyötä Lyytikäinen seurasi suurella innostuksella.

Lyytikäisen havainnot vahvistivat hänen aikaisempaa kantaansa, että lastentarhaiässä annettu ohjaus ja kasvatus on sokealle lapselle äärettömän tärkeää. ”Sokeilta lapsilta, jotka eivät hennossa ijässä, 4 – 7 vuotiaina saa sille ajalle sovellettua järjestelmällistä kasvatusta ja opetusta, ”tärveltyy eli kuoleutuu monenlaista hienon hienointa kasvatettavaa ainesta. Jos se aikanaan otettaisiin huomioon kasvatuksellisessa tarkoituksessa, voisi yksilöstä muodostaa useinkin toisenlaisen ja paremman luonteen, kuin jos tuo hennoin aika, jolloin lapsi on niin altis kaikenlaisille vaikutuksille, jää aivan huomioon ottamatta. Sitä paitsi lapsen kaikki kyvyt ja taipumukset saavat lastentarhassa annetun ohjauksen kautta syvemmän ja varmemman kehityspohjan vastaista opetusta varten. Ilman tällaista ohjausta jää sokean lapsen ajatus-, tunne- ja tahtoelämään puuttuvasta kasvatuksesta johtuvia aukkoja, jotka alkavalla opintouralla varsinaisessa sokeainkoulussa ovat esteinä tai rasituksina, joita myöhemmällä ijällä on vaikea useimmissa tapauksissa mahdotontakin täyttää.”

Lyytikäinen kuvasi lumoutuneena näkemäänsä. ”Useat sokeat pienokaiset tuotiin tarhaan aivan samassa määrässä laiminlyötyinä, kuin olemme tottuneet näkemään 8-vuotisia lapsia omiin sokeainkouluihimme
tulevan, mutta jo lyhyen ajan kuluttua voi heissä huomata tarkoitusperäisen ohjauksen siunauksellisia vaikutuksia.”

Pitemmän ajan vaikutuksia Lyytikäinen sai nähdä suuremmissa lastentarhan oppilaissa. ”Mikä ryhti, tarmo, herttaisuus, into ja oppivaisuus noissa 7 – 8vuotisissa palleroissa! Tämä oli tosiaankin hauska näky, samoin kuin myöskin nuo hauskat marssit soiton säestyksellä, hauskat, kasvattavat leikit ja nuo herttaisen hauskat pikkutehtävät koulussa jokaisen päivän varalle. Jokapäiväinen laulu, soitto, leikit, marssit ruumiillista kehitystä varten, johdonmukaista, sille ijälle sovellettua ajatus- ja muistitoimintaa, lukemisen ja kirjoituksen alkeet henkisen kehityksen välineinä sekä helpot, hauskat käsiharjoitukset tunto-aistin ja kätevyyden kehittämiseksi – siinä ohjelma, jota seuraten, hiljaisuudessa tehdään suurta ja syvällistä valmistavaa kehitystyötä, mitä, oikealla ajallaan laiminlyötynä, ei mikään vastainen kehitys enää voi täydellisesti korvata. Tästä ollaan täysin tietoisia Yhdysvaltojen sokeainkouluissa, eikä enää yritetäkään työskennellä ilman tällaista lujaa kasvatusperustaa.”

Lopuksi Lyytikäinen totesi, että lastentarhan aikaan saaminen oli tärkeimpiä varteenotettavia ja toimeenpantavia asioita sokeain kasvatuksen alalla Suomessa.

Järjestökeskustelua

Lastentarhan tarpeellisuudesta keskusteltiin myös järjestöjen piirissä. Tampereen Sokeain ja Heikkonäköisten Yhdistyksen jäsen, Väinö Severus Haapasalo laati alustuksen kolmannelle Suomen sokeain yleiselle kokoukselle jätettävään sokeain lastentarhaa koskevaan kysymykseen. Alustus julkaistiin kevään 1913 Sokeain Viestissä. Haapasalo arvosteli voimakkaasti sokeain opettajia toteamalla, että ”Tämän lastentarhakysymyksenkuten usean muunkin kipeästi parannusta kaipaavan kohdan ovat sokeain opettajat vaivuttaneet hiljaiseen uneen”.
Kirjoittaja kummasteli sitä haluttomuutta ja hitautta, jota sokeain opettajat olivat tässä asiassa osoittaneet.

Haapasalo mainitsi kuulleensa useita kertoja sokeain opettajain moittivan lasten vanhempia tai muita holhoojia lasten huonosta kasvatuksesta. ”Mutta miten voidaan vaatia rahvaan lapsia antamaan jälkeläisilleen suurempaa kasvatusta kuin minkä he ovat itse saaneet. Enimmät sokeat lapset ovat köyhimmän kansankerroksen lapsia. Heidän vanhempansa, jotka ovat ison perheen äitejä ja isiä, saavat alituiseen taistella puutteen kanssa. Vähän jää heiltä aikaa lastensa kasvatukseen.
Kun näistä lapsista sitten vielä lisäksi on joku sokea, niin ymmärtänee ajatteleva ihminen hänen asemansa. Hänelle ei juuri omisteta muuta huomiota kuin joku vihainen sana tai sysäys, kun hän sattuu olemaan toisten tiellä. Hän on vanhempiensa taakka ja häpeä eikä häntä säästetä sitä kuulemasta.”

Haapasalo kuvaili sokean lapsen kohtaloa värikkäästi. ”Sokea lapsi saattoi joutua kurjiin oloihin kun hänen vanhempansa ei voi häntä elättää tai hänellä ei ole muuta huolehtijaa kuin äiti. Tämä köyhyydessä elävä ja hyljätty ei voi lastaan elättää, vaikka ehkä haluaisikin. Lapsi joutuu vieraan hoitoon tai vaivaistaloon. Täällä täytyy hänen viettää pitkät vuotensa henkilöiden seurassa, joista jo useimmat ovat saavuttaneet myöhäisemmän ikäkautensa. Useat heistä ovat siveellisesti rappiolla. He ovat parhaat elinvuotensa kuluttaneet huonossa ja siveettömässä elämässä. Tällaiseen seuraan joutuu lapsi, jonka sielu on herkimmillään ottamaan vastaan ulkoapäin tulevia vaikutteita.”

Kirjoittaja korosti, että sokealle lapselle kaikki uudet vaikutteet tulevat kuulon ja tunnon välityksellä. ”Koska hän ei saa näön avulla uusia vaikutteita, niin säilyvät nuo kuulemansa hänen lapsen mielessään. Nämä vaikutteet ovat perustuksena hänen tulevalle kehitykselleen. Niistä vaikutteista muodostuu hänen maailmansa. Ei siis ole kkummeksittavaa, jos kouluun tuotavissa sokeissa lapsissa esiintyy niin paljon henkisiä ja ruumiillisia vaillinaisuuksia.”

Haapasalo totesi, että varsinkin kaupunkeihin oli alettu perustaa näkevien lastentarhoja. ”Näihin tarhoihin otettiin lapsia muutamia vuosia ennen tavallista kouluikää. Näissä totutettiin heidät järjestykseen ja valmistettiin heitä säännölliselle kouluopetukselle. Nämä tarhat olivat huomatut näkevillekin lapsille hyödyllisiksi, vaan kuinka paljon suuremmasta merkityksestä olisikaan tuollainen pienten lasten tarha, johon otettaisiin ainakin kaikki turvattomat ja kodittomat sokeat lapset.”

Sokeain lastentarha-aatteen käytännössä toteuttaminen oli Haapasalon mielestä ehdottomasti tarpeellinen. ”Senpä vuoksi olikin ihmeteltävää, että sokeain opettajat tässä suhteessa olivat osoittaneet niin suurta laiminlyöntiä sokeain lasten kehityksen suhteen heidän aikaisempina lapsuusvuosinaan. Sokeain opettajathan tietävät parhaiten kuin kukaan muu, mistä merkityksestä tällainen lastentarha olisi.”

Haapasalo esitti lopuksi vaatimuksen, että ”sokeain lastentarha olisi mitä pikemmin saatava aikaan, jos tahdotaan pelastaa satoja ihmisiä sortumasta voittamattomaan henkiseen yöhön, josta ei ole mahdollisuuksia siirtyä osallisuuteen valon aarteista.”

Johtaja Kyösti Sipilä kritisoi Haapasalon kirjoitusta voimakkaasti Sokeain Airuessa 4-5/1913. Hän epäili, että onko asiallemme eduksi tällainen kirjoittelu. Haapasalon lausunnot olivat rohkeita, koko sokeain opettajistoa loukkaavia väitteitä, jotka olisi pitänyt sitovasti todistaa. Tällaista todistelua hän ei kirjoituksesta löytänyt. Sipilän mielestä Haapasalo oli täysin tietoinen siitä vastuusta, minkä julkisen sanan käyttäminen mukanaan toi. Samoin Sipilä uskoi, että ajatus sokeain opettajain suhtautumisesta oli tarkoituksella korostettu.

Sipilä kysyi, että jos on niin, kuin Haapasalo sanoi, niin mistä johtui, että esimerkiksi 1906 pidetyssä toisessa yleisessä Suomen aistivialliskoulujen opettajain kokouksessa kaikki sokeain asian edustajat olivat yhtä mieltä lastentarhan tarpeellisuudesta sokeille.

Sipilä uskoi, että Suomen sokeain opettajistossa oli halua tässäkin asiassa tehdä muutakin, kuin vain ”vaivuttaa asiaa hiljaiseen uneen”. Hän torjui julkisuudessa sokeain opettajia vastaan tehdyn ”lievemmin sanoen kohtuuttoman syytöksen kuin herra Severus Haapasalon alustus sisälsi.”

Asia, josta Haapasalo puhui, oli Sipilänkin mielestä tärkeä. ”Siitä ei ole erimielisyyttä.”
Sipilä ei myöskään kieltänyt arvostelua. ”Asiallinen arvostelu on oikeutettu ja sitä tarvitaankinn. Mutta asiallinen arvostelu on toista ja todistamattomien loukkaavien syytösten heittäminen asioita tarkemmin tuntemattoman suuren yleisön edessä toista. Se ei vaikuta rakentavasti ja meillä ei olisi varaa voimia hajoittaa.”

Lastentarhan tehtävästä

Lastentarhasta eli esikoulusta tai valmistavasta koulusta puhuttaessa pohdittiin koulun tehtävää lapsen kasvatuksen kannalta. Kyösti Sipilä käsitteli aihetta laajasti Aistivialliskoulu-lehdessä 1/1904.

”Kasvatuksen osalta ruumiillinen hoito ja kehittäminen ovat pääasiana. Hyvä, voimakas ravinto, puhdas ilma, tilava asunto, puhtaus, kylvyt ovat välttämättömät.

Lasta on opetettava käyttämään kaikkia aistimia, etenkin kuuloa ja tuntoa, koska juuri niillä tulee olemaan suuri merkitys heille tulevaisuudessa. Ne ovat juuri ne aistimet, joiden ensi sijassa tulee korvata puuttuva näkö. Varsinkin tuntoa sormissa on aikaisin kehitettävä, että se harjautuisi tarkaksi, sillä
sen huomaa kyllä esimerkiksi vanhemmalla ijällä sokeentuneista, että tuntoa on vaikeampi kehittää herkäksi.

Lihaksia on karaistava, voimia vahvistettava, lapsia totutettava pitämään hyvää ryhtiä. Siinä on alkeisvoimistelulla ja ruumiin harjoituksilla tärkeä tehtävänsä.

Leikeille on valmistavissa kouluissa suotava paljon sijaa sillä leikin merkitys lapsen kasvatukselle aikaisimpina elon vuosina ei ole vähäksi arvattava. Leikin ohessa oppii hän ikäänkuin itsestään notkeutta, säännöllisyyttä, täsmällisyyttä, järjestystä, oppii alistamaan oman tahtonsa yleistahdon alle, saaden samalla monipuolista liikuntoa. Päätehtävä leikillä on kuitenkin tehdä lapsen elämä hauskaksi ja saada aika rattosasti kulumaan, poistaa ikävä.”

Sipilän mukaan sokean lapsuus oli tehtävä niin valoisaksi kuin mahdollista. ”Lapsen luonnollinen, raikas iloisuus on herätettävä ja pidettävä yllä. Kun mieli on iloinen, on paljon voitettu. Kaikki käy keveästi, kun lapsi tuntee itsensä onnelliseksi, se levittää tuota iloisuutta ja onnellisuutta ympärilleenkin, hoitajiinsa ja kasvattajiinsakin.”

Myös henkisten kykyjen kehittäminen oli tärkeää. ”Havaintokyky oli saatettava toimintaan, ymmärrys kehitettävä, mielikuvitus, ajatus työhön, tahto oikealle ohjattava. Tämä kävi käsi kädessä ruumiillisen kehityksen kanssa. Liikkuessa huoneessa ja ulkona, pitkin päivää tarjoutuu siihen lukemattomia tilaisuuksia.”

Sipilä muistutti, että säännöllinen opetuskin alkaa vähitellen, vaikka se luonnollisesti on alkeista laatua käsittäen pääasiassa uskonnon, luvun ja laskennon ensi alkeita sovitettuna sen mukaan, kuin tuolta ijältä voi vaatia.

”Niinikään harjoitetaan käsiä taipumaan helpompiin lasten töihin, josta ne samalla varttuvat
ja muodostuvat. Kaikenlaisiin pieniin kotiaskareihin voivat samoin ottaa osaa, joten ne oppivat työhön vähän kerrassaan.”

Vanhempien ohjaus

Esikoulukeskusteluun liittyi oleellisesti kysymys sokean lapsen vanhempien ohjaamisesta. Ensimmäisenä ohjeita antoi 1880 piispa C. H. Alopaeus. Hänen laatimansa ohjevihkon otsikkona oli ”Neuwoja sokeitten lasten kotoiseen hoitoon, kaswatukseen ja opetukseen.”

Ohjeita oli yhteensä 25 ja ne olivat hyvin käytännöllisiä. Esimerkiksi ensimmäinen ohje:

”Pidä lasta puhtaana ja siistinä; pane se joka aamu pesemään ruumiinsa ja erittäinkin kasvonsa ja silmänsä hailentuneella vedellä; anna, jos mahdollista on, sen saada ahkeraan uida avovesissä taikka kylpeä saunassa, jossa ei kuitenkaan saa olla kova löyly, tahi ammekylvyissä.”

Kahdeksas ohje kuului näin:
”Totuta lasta kaikessa itse tulemaan toimeen niin paljon kuin suinkin, etenkin tavallisimmissa tehtävissä huoneessa tahi ulkona, niinkuin syömisessä ja juomisessa, pukemisessa ja riisumisessa, käymisessä y. m., jolloin semmoiset esineet, jotka saattavat lasta turmella, mahdollisuuden mukaan pitää poistettaman,
ja sokeata ulkona kävellessään kehoitettaman osaksi päälle-ajamista välttääksensä, osaksi paremmin eteenpäin osataksensa, aina menemään tienviertä tahi, kaupungissa, huonerivejä myöten.”

Seuraava lasten vanhemmille suunnattu ohjekirjanen ilmestyi puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1934. Sen oli toimittanut silloinen kouluhallituksen aistivialliskoulujen tarkastaja Urho Kierimo. Vihkonen alkoi sanoilla: ”Vain sokean lapsen vanhemmat tietävät, mitä tarkoittaa sana surun lapsi”.

Opettaja Salme Kotkatlahti pohti sokean lapsen kasvatusta Kuuromykkäin ja sokeain koulu –lehdessä 1950 numerossa 1 – 2 otsikolla ”Mietteitä sokeain lasten esikasvatuksesta”.

Kotkatlahti korosti, että ihmisen kehitykselle ovat viisi tai kuusi ensimmäistä ikävuotta kaikkein tärkeimmät. Siis ne vuodet, jotka lapsi viettää kotonaan ennen kouluikään tuloa. Nämä vuodet ovat tärkeimmät terveelle lapselle, jonka kehitys käy normaaleja latuja ja jota kotona ymmärretään ja osataan kasvattaa. Mutta ne ovat tärkeimmät myös kuuroille ja niin myös sokeille lapsille, joiden terve kehitys vaatisi kasvattajalta erikoista huolenpitoa, kokemusta ja asian ymmärrystä, jota kaikkea vain hyvin harvat vanhemmat kykenevät antamaan.

Kotkatlahtea kiinnosti erityisten kurssien järjestäminen lasten vanhemmille. ”Me kaikki sokeain opettajat tiedämme, kuinka kehittymättöminä oppilaamme tulevat kouluihimme. He osaavat kyllä puhekielen, siis sen, minkä opettaminen kotona ei vaadi mitään erikoisia toimenpiteitä, mutta sanoja vastaavat käsitteet ovat heille usein täysin epäselvät, sillä siinä olisi tarvittu heidän sokeudestaan johtuvaa erikoisopetusta.”

Kotkatlahti jatkoi: ”Sokeuden takia heidän vanhempansa varjelevat heitä todellisilta ja kuvitelluilta vaaroilta niin visusti, etteivät he saa juuri liikkua, tuskin tehdä mitään muutakaan. Sokeat lapset tottuvat näin toimettomuuteen ja paikoillaan oloon ja siitä johtuen ovat heidän kätensä ja ruumiinsa kehittymättömiä. Monet vuodet koulussa kuluvat osittain hukkaan ennen kuin heidän kätensä kehittyvät taidoissa ja voimassa terveen lapsen käsiksi, mikäli ne enää ollenkaan siksi kehittyvät.

Mutta myös heidän mielensä on aina toimettomuuden vuosina tullut passiivisesti vastaan ottavaksi. Lapsesta on tullut ”saamaton, aloitekyvytön, ponnistuksiin tottumaton”, joita vikoja on usein vuosikausienkin kouluopetuksen vaikea poistaa. Sitä paitsi lasta useimmiten kotona osittain hemmoitellaan, osittain kohdellaan surkutellen ja yliolkaisesti. Ja niin hän onkin usein itsekäs, oikullinen, ehkä arkakin olio, jolla vielä lisäksi voi olla kaikenlaisia ulkonaisia rumia tapoja, kuten silmän painaminen, heiluminen ja niin edelleen.

Jos vanhemmat olisivat heti alkuunsa saaneet asian ymmärtävää neuvontaa, olisi mahdollisesti paljon näistä sokean lapsen vajavuuksista jäänyt esiin tulematta. Kouluun tuleva sokea lapsi vastaisi silloin paljon enemmän tavallista näkevää lasta. Hänen jatkuva kehityksensä voisi edistyä huomattavasti nopeammin kuin nykyoloissa. Ja kuinka suuri helpoitus olisikaan vanhemmille ollut, kun he olisivat tienneet lapsensa kehittyvän oikean hoidon saaneena mahdollisimman terveeksi ja normaaliksi.”

Lopuksi Salme Kotkatlahti pohti, että eikö olisi mahdollista meilläkin ajatella jonkinlaista ”sokean lapsen vanhempien klinikkaa”. Mutta koska sen aikaan saaminen tietenkin vie vuosia ja vaatii paljon varoja, niin ainakin kirjekurssi olisi paikallaan. ”Kyllä tässä maassa rahaa on pantu ja pannaan hyvin paljon turhempiinkin asioihin.”

Kehitys 1950-luvulta alkaen

Kotkatlahden toivomus kirjekurssista ei toteutunut. Sen sijaan käynnistyivät ns. ”Äiti – lapsi-kurssit”. Ne oli tarkoitettu seuraavana vuonna koulunsa aloittaville lapsille ja heidän äideilleen. Ensimmäinen tällainen kurssi järjestettiin Kuopion sokeainkoulussa elokuussa 1955. Sen kustansivat yhdessä Suomen Seurakuntatyön Keskusliitto, Sokeain Keskusliitto ja Suomen Sokeainliitto. Kurssin johtajana toimi koulun johtaja Eero Häkkinen ja luennoitsijoina, avustajina ja neuvojina joukko asiantuntijoita. Kurssilla pyrittiin opastamaan kasvattajia niiden pulmien ratkaisemisessa, joita sokea lapsi perheessä aiheutti. Samoin tahdottiin keventää äitien ahdistavaa kuormaa sokean lapsen onnettomuuden johdosta ja huolta lapsen tulevaisuudesta. Seuraavana vuonna vastaava kurssi järjestettiin Helsingin sokeainkoulussa.

Valtion tulo- ja menoarviossa oli vuosittain pieni määräraha aistivikaisten lasten kasvatusneuvontaa varten. Sen turvin sokeainkoulut järjestivät joka toinen vuosi 5-6 päivää kestävän äiti-lapsikurssin.

Näistä muutaman päivän mittaisista kursseista kehittyivät 1960-luvun loppupuolelle tultaessa kouluvalmiuskurssit. Kurssien järjestäminen siirtyi koululta Sokeain Keskusliiton kasvatusneuvojan järjestämisvastuulle ja rahoitus järjestyi 1972 vuodesta alkaen invalidihuoltona.

1950-luvun puolivälissä pohdittiin myös sitä, voisiko oppivelvollisuus sokeille lapsille alkaa jo viiden tai kuuden vuoden iässä. Helsingin sokeainkoulun johtaja Veikko Lehvä alusti tästä aiheesta Pohjoismaisten sokeainkoulujen yhteistyövaliokunnan kokouksessa Vexsjössä 1955.

1960-luvun alussa annettiin asetus kuurojen ja sokeainkoulusta. Sen mukaan täydellisissä kuurojen ja sokeain kouluissa oli kymmenen vuosiluokkaa, joista kaksi alinta yhdessä muodostivat esikoulun. Muut luokat kuuluivat varsinaiseen kuurojen tai sokeain kouluun. Esikoulun ei välttämättä tarvinut olla jonkin määrätyn kuurojen tai sokeain koulun osana ja ala-asteena, vaan se voitiin järjestää myös erilliseksi kouluksi. Esikoulu merkitsi uutta valtion koulumuotoa Suomessa aistivikaisten lasten opetustyössä. Tässä yhteydessä todettiin, että Helsingin sokeainkoulun tiloissa oli jo lähes neljäkymmentä vuotta toiminut yksityinen sokeain lasten esikoulu.

Yksityinen esikoulu

Opettaja Lydia Lyytikäisen herättämä hanke esikoulun aikaan saamisesta pienille sokeille lapsille toteutui vihdoin syksyllä 1929. Tällöin Helsingin sokeainkoulun yhteydessä aloitti toimintansa pieni yksityinen sokeain lasten esikoulu, johon oppilaita otettiin viisivuotiaina. Oppilaspaikkoja esikoulussa oli viisi, joten sinne pääsi vuorollaan vain osa alle kouluiän olevista lapsista. Ensimmäisenä vuonna esikoulussa oli vain kaksi lasta, mutta alkuun oli päästy.

Kouluneuvoksetar Lydia Sipilän toimesta perustettiin kannatusyhdistys esikouluhankkeen tueksi. Perustamispäivä oli 7. maaliskuuta 1917. Runsaan kymmenen vuoden ajan kannatusyhdistyksen toiminta koostui lähinnä ompeluseuratoiminnasta ja muusta varainhankinnasta kunnes koulun toiminta voitiin aloittaa syksyllä 1929.

Sokeain Airut –lehdessä 8-9/1924 mainitaan sokeain päivää koskevassa jutussa, että Ratakadulla Messutalossa järjestetyssä näyttelyssä ja myyjäisissä oli edustettuna muun muassa sokeain esikoulun aikaansaamiseksi työskentelevä ompeluseura.

Lydia Sipilästä tuli kannatusyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän kuoli kuitenkin jo toukokuussa 1930. Puheenjohtajaksi valittiin hänen jälkeensä sokeainkoulun johtaja Juho Mustakallio.

Kouluun ottamisessa kannatusyhdistys antoi etusijan vähävaraisten vanhempien sokeille, monivammaisille lapsille, jotka olivat leikki-iässä ja joiden kehittäminen ja kasvattaminen muodostui vanhemmille vaikeaksi ongelmaksi. Lasten huoltajilta kannatusyhdistys ei perinyt mitään maksuja lasten kasvatuksesta, ohjauksesta ja täyshoidosta esikoulussa.

Esikoulun ensimmäinen ja pitkäaikainen opettaja Armiida Nieminen muisteli lastentarhan parinkymmenen ensimmäisen toimintavuoden kokemuksia Sokeain Airuessa 4/1957.

”Sokeain lasten esikoulu aloitti toimintansa marraskuussa 1929. Esikoululle eli lastentarhalle – kuten tätä uutta alakoululuokkaa myös nimitettiin, oli Helsingin sokeainkoulun yhteydessä varattu kaksi valoisaa, tilavaa huonetta, jotka sopivasti käytävän päässä sijaiten muodostivat mukavasti oman rauhaisan, kodikkaan osastonsa. Stockmannin tavaratalosta tuotiin sirot, valkoiset ja asianmukaiset huonekalut, joilla kalustettiin lasten makuu- ja ruokailuhuone sekä päivähuone.

Ja niin sitten saapui äitinsä saattamana ensimmäinen oppilas, kiltti, ujohko poikanen, Urho Johannes Mirtti
Urjalasta mainitun marraskuun 10 päivänä, jolloin myös alkoi tämän uuden koulun ensimmäinen lukuvuosi.

Seuraavalla kevätlukukaudella 1930 oli esikoulussa jo toinenkin oppilas – Kerttu Marjatta Kokkonen, joka sittemmin tuli yleisradion lastentuntien kuuntelijoille varsin tutuksi ”sokean Kertun” nimellä.

Lukuvuonna 1931-32 asusti ja askarteli lämpimissä, aurinkoisissa suojissamme neljä uutta pientä koululaista, joihin sitten syksyllä 1932 liittyi vielä viidentenä kuusivuotias Pauli-poika Sortavalasta. Näiden lasten siirryttyä syksyllä 1933 varsinaiseen sokeainkouluun oli esikoulussa lukuvuonna 1933-34 jälleen uusi viisihenkinen oppilasvuoro – ja niin edelleen. Täten vuosien vaihtuessa pikkukasvatit ovat seuranneet samaa järjestystä. He saapuvat kouluun noin 4-6 vuoden ikäisinä eri puolilta maata ja eri murteita puhuen. He aloittavat opiskelunsa laulaen, leikkien, voimistellen, havainto-oppia harjoittaen sekä askarrellen lastentarhalaisten tavoin. Erittäin hartaasti lapset kuuntelevat satuja sekä esittävät myös itse suurella innostuksella pikku runoja ja vuoropuheluja. laululeikit kättentaputuksineen, hyppyineen ja pyörähdyksineen sekä juoksuineen ja marsseineen ovat mukaansa tempaavia liikuntaharjoituksia, jotka samalla virittävät reippautta mieliin ja notkeutta jäseniin. Ja näin – sopivan ohjauksen askartelun ja hilpeän, terveen leikin kannustamina lapset kasvavat ja kehittyvät – astuen sitten seitsemän vuotta täytettyään vuorotellen varsinaisten koululaisten riviin.”

Opetustyö sokeain lasten esikoulussa oli Niemisen mielestä erittäin mielenkiintoista ja sisältörikasta, sillä oppilaat siellä olivat yleensä suurimmalta osaltaan herttaisen hauskoja, vilkkaita ja opinhaluisia pikku kansalaisia. He kotiutuivat pian kouluoloihin suhtautuen opettajaansa ja hoitajaansa herkällä välittömyydellä ja avomielisyydellä.

Lasten tiedonhalu ja tutkimisinto tuli ilmi joka askeleella heidän vuolaasti tulvivista kysymyksistään. Esimerkkinä Nieminen kertoi, miten kerran 6-vuotias tyttönen pienen pesupöydän ääressä käsiä pestessään mietti ja virkkoi: ”Kuinka se oikein on? – Kun lapsi on kauan, niin hän aina kasvaa ja tulee suuremmaksi; mutta kun saippua on kauan, niin se joka päivä tulee pienemmäksi ja ohuemmaksi.”

Sama tyttönen kysyi viikonpäiviä opetellessaan: ”Mutta sitten kun kaikki, kaikki, aivan kaikki sunnuntait, maanantait, tiistait, keskiviikot, torstait, perjantait ja lauantait ovat menneet, niin mitä sitten niiden kaikkien päivien perästä tulee?”

Useimmilla lapsilla oli ihmeteltävän hyvä muisti, joten he myös helposti ja mielellään oppivat ulkoa runoja sekä vuoropuheluja. Niinpä he julkitoivat oman koulunsa perustajille ja ylläpitäjille iloisen tervehdyksensä: ”Kiitos teille, tädit, sedät, tästä koulustamme! Pikku voimin koetamme myös mekin parastamme.”

Nieminen mainitsi, että Vuoteen 1952 mennessä oli sokeain lasten esikoulun oppilasluetteloon merkitty 35 oppilasta, 20 tyttöä ja 15 poikaa. Vuonna 1967 yhdistyksen toiminnan 50-vuotiskirjoituksessa silloinen puheenjohtaja Veikko Lehvä mainitsi, että siihen mennessä esikoulussa oli ollut 88 lasta.

Esikoulun kannatusyhdistys

Sokeain lasten esikoulun kannatusyhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin 27. helmikuuta 1932. Yhdistyksen panos esikoulun ylläpidossa oli ratkaiseva.

Yhdistyksen tarkoituksena oli ylläpitää esikoulua sokeille lapsille ja muutenkin edistää heidän kasvatustaan ja huolenpitoa heistä.

Yhdistys onnistui hankkimaan opettajan palkkaukseen tarvittavat rahat. Valtiovalta tarjosi esikoululle tilat ja ruokailun, mutta ei osallistunut palkkakuluihin. Yhdistys piti ompeluseuroja, toimeenpani myyjäisiä, hankki kannattajajäseniä, vastaanotti lahjoituksia ja teki valistustyötä.

Esikoulun kannatusyhdistys sai avustuksia myös juuri perustetulta Raha-automaattiyhdistykseltä. RAY:n ensimmäisenä toimintavuotena avustusta saatiin 10,000 markkaa. Vuonna 1956 avustussumma oli 100 000 markkaa ja 1959 50 000 markkaa. Vielä 1960-luvulla, vuosina 1963 ja 1965, RAY-avustusta saatiin 500 markkaa.

Yhdistyksen johtokunnan muodostivat puheenjohtaja, rahastonhoitaja ja sihteeri sekä kaksi muuta jäsentä ynnä kolme varajäsentä. Jäsenet olivat toimivia jäseniä, kannattajajäseniä ja lahjoittajajäseniä.

Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana aloitti Lydia Sipilä, jota kuitenkin seurasi jo hyvin pian Helsingin sokeainkoulun johtaja Juho Mustakallio Sipilän äkillisen kuoleman johdosta. Rahastonhoitajana toimi kamarineuvoksetar Sofia Matilda Lille ja sihteerinä Kyösti Arvo Sipilä. Juho Mustakallio erosi 1953 ja hänen tilalleen valittiin Helsingin sokeainkoulun silloinen johtaja Veikko Lehvä. Hänen johdollaan toiminta jatkui vielä lähes kaksikymmentä vuotta. Lehvän puoliso, Oma Lehvä toimi esikoulun opettajana.

Maaliskuun 4 päivänä 1971 pidetyssä kannatusyhdistyksen kokouksessa esitettiin edellisen kalenterivuoden toimintakertomus. Siitä ilmeni muun muassa, että sokeain lasten esikoulu oli kesällä alkaviksi ilmoitettujen korjausten vuoksi joutunut lopettamaan toimintansa Helsingin sokeainkoulussa, jossa se oli sijainnut alusta asti. Ja ettei sillä myöhemminkään olisi tilaisuutta palata entisiin suojiinsa.

Kokouksessa todettiin, että yhdistyksellä esikoulun huoneistottomaksi joutumisen jälkeen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia toimintansa jatkamiseen, minkä vuoksi yhdistys päätti purkautua seuraavan toukokuun päättyessä. Päätös oli yksimielinen. Purkautumispäätös vahvistettiin vielä huhtikuun 21 päivänä pidetyssä kokouksessa.

Yhdistyksen jäljellä olevat varat, noin 63 000 markkaa annettiin Kirjoja Sokeille Böcker åt de blinda ry –nimiselle yhdistykselle käytettäväksi pienille sokeille lapsille tarkoitettujen äänikirjojen laatimiseen ja niistä otettavien äänikopioiden heille lainaamista varten Sokeain kirjastosta. Niin ikään päätettiin pyytää lahjoituksen saajaa kiinnittämään erityistä huomiota pienten sokeain lasten hyväksi harjoitettuun lainaustoimintaan.

Esikoulun kannatusyhdistyksen jäsenmäärä oli enimmillään noin kolmekymmentä. Sen aktiivisten jäsenten joukossa oli monia sokeain opetuksen ja järjestötoiminnan yhteydessä tunnetuksi tulleita henkilöitä, kuten Juho Mustakallio, hänen puolisonsa Vilma Mustakallio ja rouva Elli Makkonen.

Arvo Sipilä toimi esikoulun kannatusyhdistyksen sihteerinä koko yhdistyksen toimiajan. Hänen vanhempansa olivat Heikki Kyösti Sipilä ja Lydia Sipilä. Isä toimi Helsingin sokeainkoulun johtajana 1904 – 1931. Äiti oli taidemaalari.Arvo Sipilä puolestaan tuli tunnetuksi ensimmäisenä suomalaisen työoikeuden professorina vuodesta 1941 alkaen. Viimeiset työvuotensa hän toimi Helsingin yliopiston dekaanina ja eläkkeelle jäätyään vielä Turun kauppakorkeakoulun kanslerina. Arvo Sipilä toimi useita vuosia myös Suomen Sokeain liiton tilintarkastajana.

Sipilän perhe oli tiiviisti mukana esikoulun kannatusyhdistyksen toiminnassa. Arvo Sipilän puoliso Elli Sipilä ja Arvo Sipilän kaksi sisarta, Päivyt Spolander ja Iisa Vasari olivat yhdistyksen aktiivisia jäseniä.

Arvo Sipilän tytär Liisa Rousi muisteli kannatusyhdistyksen toimintaa puhelinhaastattelussa 25. marraskuuta 2020.

”Äiti kerto sillon aikanaan, että sinne sokeainkoululle tuli semmosia lapsia, jotka ei osannu pukea eikä riisua eikä syödä, jotka oli pidetty narussa sängyn jalassa. Se lastentarha on ollu tosi tärkeätä toimintaa. Kaiken muunhan kyllä valtio kustansi, mutta rouvat hankki tämän opettajan palkan. Siinä oli iso työ.

Syksyllä ennen joulua pidettiin myyjäiset. Rouvat teki sinne kaikenlaista tavaraa. Muistan, että mun äitini teki italian salaattia, jossa majoneesit ja kaikki tehtiin kotona ja sitä myytiin sitten siellä. Myyjäiset olivat jossain keskikaupungilla, eivät koululla.

Aikanaan yhdistykseen oli kuulunut Suomen sokerin perustajan rouva ja hänen kuolemansa jälkeen hänen tyttärensä kävi vielä siellä myyjäisissä ja lahjoitti aina hyvän summan rahaa.”

Liisa Rousi ei ollut koskaan tätien kanssa kahvia juomassa. ”Avasin ovea ja otin takkeja heidän päältään ja autoin takasin, kun he lähtivät. Ne kävivät vuorotellen eri jäsenten luona.”

Liisa Rousin mielestä yhdistyksen sihteeriys työllisti hänen isäänsä aika vähän. Yhdistyksen papereiden olemassa olo on hyvin epävarmaa. Ne saattoivat kadota siinä vaiheessa, kun hänen vanhempiensa asunto Liisankadulla tyhjennettiin 1988.

Loppusanat

Tämän selvitystyön tavoitteena oli saada mahdollisimman kattava kuva Sokeain lasten esikoulun kannatusyhdistyksen syntyyn johtaneesta kehityksestä ja yhdistyksen toiminnasta. Lähdeaineiston niukkuus etenkin kannatusyhdistyksen osalta vaikeutti työtä. Yhdistyksen asiakirjat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kadonneet.

Tiivistäen voidaan kuitenkin todeta, että Sokeain lasten esikoulun kannatusyhdistyksen syntyhistoria ja toiminta on osa jatkumoa, jonka seurauksena nykyaikainen näkövammaisten lasten ja heidän perheidensä ohjaus ja neuvonta on kehittynyt. Esikoulun toiminta osoitti, että pienelläkin toimijalla voi olla kokoaan suurempi vaikutus. Tarvitaan vain asialle omistautuneita toimijoita ja toiminnan tukijoita.

————————————————————-

NÄKÖVAMMAISURHEILUN PERUSTA

Helsingin ja Kuopion sokeainkoulujen väliset ystävyysottelut loivat perustan näkövammaisurheilulle

Teksti: Teuvo Ruponen

Joukkueet johtajineen. Kaikki kuvat ovat Kajastuksen edeltäjän, Varjojen mailta -lehden numerosta 6-7 1955.

Suomen valtasi 1920-luvulla suuri urheiluinnostus. Tämä innostus tarttui myös Helsingin ja Kuopion sokeainkoulujen oppilaisiin. Seurauksena oli yli neljänkymmenen vuoden mittainen kisaperinne.

Ensimmäinen koulujen välinen ottelu käytiin vuonna 1927. Sota-ajan keskeytystä lukuun ottamatta nämä ystävyysottelut jatkuivat aina koulujen yhdistämiseen saakka.
Otteluiden organisoinnissa ja toteutuksessa keskeisiä vaikuttajia olivat kummankin koulun voimistelunopettajat, Aarne Pesola Helsingissä ja Artturi Niemi Kuopiossa. Pesolan jälkeen opettajaksi tuli Helsingissä Reino Riksberg ja 1960-luvun puolivälissä Matti Vastamäki. Kuopiossa Niemen jälkeen opettajana oli Paavo Heikkinen.
Artturi Niemi kertoi otteluista Kuuromykkäin ja sokeainkoulu –lehdessä 3-4/1953 otsikolla ”Piirteitä Helsingin ja Kuopion sokeainkoulujen välisistä ystävyysotteluista kenttäurheilussa.”
”Ottelulajeina ovat olleet kuulantyöntö, kuudenkymmenen metrin juoksu, vauhditon kolmiloikka, pesäpallon heitto ja alkuaikoina leuannosto, joka sittemmin vaihdettiin vauhdilliseksi pituushypyksi.

Voittajan kuula lensi yli 12 metriä.

Kilpailut suoritettiin alussa viisotteluna siten, että kumpikin koulu määrättynä toukokuun päivänä suoritti ottelun omalla paikkakunnallaan osanottajien lukumäärän ollessa määrittelemättömän, mutta neljän parhaan kilpailijan tulokset lajissaan otettiin huomioon tulosten laskennassa SVUL:n pistejärjestelmän mukaan. Tulokset postitettiin yhtäaikaisesti kummallekin koululle. Tämä kilpailumenetelmä ei luonnollisestikaan ollut onnistunut, sillä esimerkiksi sääolosuhteet saattoivat olla aivan erilaiset kummallakin paikkakunnalla. Niinpä vuodesta 1949 alkaen kilpailtiin yhdessä samalla kentällä vuorotellen Helsingissä ja Kuopiossa.”
Artturi Niemi korosti, että nämä kilpailut olivat ystävyysotteluiksi tarkoitettuja. Voiton saaminen ei saanut olla päämäärä. Rehti kilpailuhenki loi innostusta, kasvatti kuntoa ja terästi tahtoa. Sen vaikutukset tulivat näkyviin sokean tulevassa elämässä.
Otteluissa kilpailtiin kiertopalkinnosta, jonka se koulu sai omakseen, joka oli kolme kertaa peräkkäin taikka viidesti saanut suuremman pistemäärän. Eri lajeissa jaettiin vähintäin kolme palkintoa, samoin viisottelussa.

Muutamat pojista juoksivat käyttäen apunaan puiden väliin pingoitettua ohjausnuoraa.

Helsingin koulu voitti hiihtäjää esittävän kiertopalkinnon omakseen vuonna 1939. Sodan jälkeen kuopiolaiset voittivat otteluita ja saivat kiertopalkinnon omakseen helluntaimaanantaina 1951 Helsingissä pidetyssä kilpailussa.
Kuopion koulu hankki sitten uuden palkinnon, johon se sai ensimmäisen kiinnityksen heti seuraavana vuonna. Helsingin koulun voittoputki alkoi keväällä 1953 ja koulu sai kiertopalkinnon omakseen 1955 voitettuaan kolmena vuonna peräkkäin.
Kilpailulajien suorituksessa oli kokeiltu erilaisia menetelmiä. Juoksussa oli ollut edeltäjuoksija varustettuna selässä olevalla soivalla kellolaitteella, jotta kilpailija voisi suunnistautua suoraan maaliin. Tämä osoittautui edelläjuoksijalle kovin rasittavaksi, koska juoksut tapahtuivat yksitellen ja mainitun lajin osanottajia saattoi olla jopa toista kymmentä. Artturi Niemen mielestä ”tänne, tänne”–huuto oli parempi keino sokean kilpailijan suunnistajana.
Epäkäytännöllinen oli myös 60 metrin matkalle pingoitettu nuora, jossa kädessä pidettävä rissalaite ohjasi kilpailijaa, joka täten ei voinut käyttää molempia käsiään vapaasti juoksun tehostamiseksi.
Vauhdillisessa pituushypyssä opettaja seisoi lankulla ja huusi suuntaa. Viime hetkessä hän sitten väistyi syrjään. Aina jalka ei kuitenkaan osunut lankulle, mutta yliastumisesta ei seurannut hylkäämistä.

Opettaja ohjaa sokeaa hyppääjää.

Keväällä 1953 ottelupaikkana oli Eläintarhan urheilukenttä Helsingissä. Varjojen mailta –lehti kertoi kilpailusta seuraavaa: ”Oli sunnuntai toukokuun 17. päivä. Ilmojen haltija ei suosinut kisoja, sillä useat ajoittaiset sadekuurot haittasivat eri lajien suorituksia. Viime vuosien aikana oli Kuopion sokeainkoulu useimmiten vetänyt pitemmän korren näissä kilpailuissa, mutta tällä kertaa oli helsinkiläisten vuoro voittaa, vieläpä melko ylivoimaisesti. Erikoisesti huomiota herättivät Helsingin koulun Antti Haaviston saavutukset, voittihan hän viisottelun lajeista kolme ja sijoittui yhdessä lajissa toiseksi. Tuloksista voitiin todeta, että Aatu Moilasen 60 metrin aika 8,0 sekä Haaviston vauhdittoman kolmiloikan tulos 7.82 ja pituushypyn tulos 5.24 olivat huomioon ottaen kilpailijoitten sokeuden varsin hyviä.”
Lehden toimittaja korosti, että ennen kaikkea se, että nämä pojat saivat purkaa luontaisen liikunnan ja kilpailun haluaan keskinäisissä kilvoitteluissa oli heille varmaankin suurmerkityksellistä. Eihän urheilussa ollut sittenkään tärkeintä voittaminen, vaan osanotto ja rehti kilpaileminen.
Helsingin koulu voitti pistemäärällä 7658,5, Kuopion koulun saadessa 5867 pistettä.
Lajivoittajien tulokset olivat seuraavat: 60 metrin juoksu, Aatu Moilanen Kuopio 8,0. Kuulantyöntö Antti Haavisto Helsinki 11.82. Vauhditon kolmiloikka Antti Haavisto Helsinki 7.82. Pallon heitto Esko Helenius Helsinki 57.50. Vauhdillinen pituushyppy Antti Haavisto Helsinki 5.24.
Viisottelun yhteispisteiden kolmen kärki oli: 1. Antti Haavisto Helsinki 2253,0 pistettä, 2. Aatu Moilanen Kuopio 2220,5 pistettä, 3. Esko Helenius Helsinki 1907,0 pistettä.

Vauhdittoman kolmiloikan voittaja ponkaisi yli kahdeksan metriä.

Seuraavan kerran Kajastus-lehti, entinen Varjojen mailta –lehti kirjoitti koulujen välisestä ottelusta parin vuoden kuluttua, kun kisat pidettiin taas Helsingissä. Kilpailupaikkana oli tällä kerralla Helsingin sokeainkoulun piha.
”Kuopion sokeainkoulun edustusjoukkue saapui Savon pikajunalla sunnuntaiaamuna koulun johtajan maisteri Eero Häkkisen ja voimistelunopettaja Artturi Niemen johdolla. Kumpaankin joukkueeseen kuului kuusi poikaa. Tällä kerralla oli joukkueissa kilpailevien poikien ikäero huomattavan suuri, sillä nuorin oli 13-vuotias ja vanhin 20 vuotias. Yleisönä näissä suljetuissa kilpailuissa olivat Helsingin sokeainkoulun oppilaat ja opettajat, mutta olipa aidan takana koko ajan uteliaita ohikulkijoita katselijoina.”
Helsingin koulun joukkueessa kilpaili tuolloin koulunsa päättävä Antti Haavisto. Hän toi tälläkin kerralla koululle huomattavan pistesaldon. Helsinki voitti kilpailun pistemäärällä 9695 ja sai täten omakseen kiertopalkinnon. Kuopion pistemäärä oli 7441 pistettä.
Lajivoittajat ja heidän tuloksensa olivat seuraavat: Kuulantyöntö Rabbe Feldt Helsinki 12.69. Vauhditon kolmiloikka Antti Haavisto Helsinki 8.09. Pallon heitto Rabbe Feldt 60.0. Pituus Antti Haavisto 5.16. 50 metrin juoksu Antti Haavisto 6,8.
Henkilökohtaisissa pisteissä kolmen kärki koostui helsinkiläisistä: 1. Antti Haavisto 2825 pistettä, 2. Matias Kananen 2556 ja 3. Rabbe Feldt 2427 pistettä.

Entä kuka oli Artturi Niemi?

Voimistelunopettaja Artturi Niemi täytti 60 vuotta joulukuun 18. päivä vuonna 1954. Kuuromykkäin ja sokeainkoulu –lehdessä 6/1954 oli Eero Häkkisen kirjoittama juttu päivänsankarista.
Opettaja Niemi oli syntynyt Helsingissä, jossa hän suoritti myös opiskelunsa. Varsinaiselta ammatiltaan Artturi Niemi oli hammasteknikko. Jo nuoresta pitäen hän oli innnokas voimistelu- ja urheilumies. Ensimmäisen maailmansodan aikoina hän oli Suomen mestari sisähypyissä. Niemi kilpaili hypyissä myös Urho Kekkosen kanssa. Kilpakumppanit tapasivat toisensa vielä 1950-luvun lopulla tasavallan presidentin vieraillessa Kuopion sokeainkoulussa.
Voimistelunopettajakoulutuksensa Niemi hankki useilla kursseilla. Vuonna 1929 opettaja Niemi tuli Kuopion kuurojen koulun ja sokeainkoulun voimistelunopettajaksi. Jo sitä ennen hän oli hoitanut näitä tehtäviä tilapäisesti.
Eero Häkkinen korosti, että 25 vuoden aikana Niemi oli valanut kiintymystä ja innostusta koulujensa oppilaihin voimistelua ja urheilua kohtaan. Monen monet olivat ne hiihto- ja kenttäurheilukilpailut, jotka hän kouluissaan järjesti ja joihin palkinnot hankki. Moni kuuro ja sokea poika oli hänelle kiitollisuudenvelassa hyvästä fyysisestä kunnostaan.

Häkkinen nosti esille myös päivänsankarin, nuorekkaan voimistelu- ja urheilumiehen saavutuksen, kun hän vielä jok’ikinen kesä teki pitkän pyöräilymatkan milloin oman maan rajojen sisällä, milloin Osloon tai Köpenhaminaan.
Koulujen väliset urheilukilpailut olivat tärkeä osa kouluvuoden kierrossa. Niihin valmistauduttiin pitkin vuotta ja niistäjäi osanottajille runsaasti muistoja. Vanhinta joukkoa edustaa Leevi Ahtola, joka kävi Helsingin sokeainkoulua 1930-luvulla ja osallistui otteluihin vuosikymmenen lopulla.
”Meillähän oli kuopiolaisten kanssa jatkuva kosketus, kilpailtiin keskenämme. Tulokset lähetettiin aina puolin ja toisin. Siitä katsottiin sitten järjestys. Yhden ainoan kerran oltiin Kuopiossa, vuonna 1939. Artturi Niemi oli vähän epäillyt tuloksia ja Pesola kimpaantu siitä ja sai järjestettyä kilpailut Kuopioon. No me mentiin sitten näyttämään, miten sen asian laita on. Me voitettiin ihan reilusti, ylivoimaisesti.
Siinä oli kiertopalkinto, joka voitettiin. Se kiertopalkinto oli semmonen hiihtäjäpatsas. Pesola oli saanu sen SKOHasta ja hän nimenomaan sano, että nyt tämä jää tänne kouluun. 39 oli se viides kerta ja katkolla. Ne oli kuitenkin niin nuukia, että ne pisti sen uudestaan kiertoon ja kuopiolaiset voittivat sen sitten itselleen.
Mutta se oli se Niemi aika merkillinen. Sillon 39 kun me mentiin sinne kilpailemaan, niin käsityön opettaja Otto Kuokkanen oli meillä oppaana. Se Niemi ei tullu ollenkaan koko kilpailuun. Kuokkanen oli sitä mieltä niin kuin Kuopion koulun pojatkin ja me kaikki, että kyllä me kilpailemme tämän jutun nyt. Kuokkanen yritti saada yhteyttä Niemeen. Vieläkin minä ihmettelen tilannetta. Me kilpailimme siellä ihan normaalilla tavalla ja helsinkiläiset voittivat.”
Opettaja Pesola hankki rautatieliput, mutta ei ollut itse mukana. Leevi Ahtola muisteli, että Pesola oli hirveän miellyttävä mies luonteeltaan. ”Hän meinas, ettei meitä nyt lähetetä noin vain sinne. Hän kerjäs SKOHasta kaikki urheiluvälineet, veryttelypuvut ja piikkarit ja kaikki. Hän lähetti meidät oikein asiallisesti sinne kilpailemaan.”

Omat kilpailukokemukseni ovat vuosilta 1960 – 1962. Vuonna 1960 oteltiin Eläintarhan kentällä ja 1962 Braahen kentällä. Kuopiossa ottelu käytiin 1961 Väinölänniemen kentällä. Kyseisinä vuosina voiton peri aina Kuopio, samoin 1963.
Lähdimme kilpailumatkalle Kuopioon torstaina 25. toukokuuta 1961. Juna oli ns. kiitojuna. Joukkueen johtajana toimi käsityön opettaja Erkki Korhonen ja mukana oli myös sponsori johtaja Armas Tikkanen. Matka taittui mukavasti kunnes pysähdyimme Pieksämäellä. Ymmärsimme kuulutuksesta, että juna seisoisi asemalla sen aikaa, että ehtisimme vähän jaloitella laiturilla. Kävelimme jonkin matkan päähän ja silloin opettaja Korhonen yhtäkkiä huudahti, että nyt juna lähtee. Se liikkui jo. Juna kuitenkin pysähtyi uudestaan. Juoksimme sitä kohti ja siinä kiireessä Pietilän Sampsa törmäsi sillan pilariin saaden ison kuhmun päähänsä. Tikkasen Armas oli jäänyt seisomaan vaunun portaille ja kun juna lähti liikkeelle, hän sai huudettua konduktöörille, että jäimme junasta. Tieto saatiin veturiin ja juna pysähtyi muutaman kymmenen metriä kuljettuaan. Niin saavuimme onnellisesti Kuopioon.
Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen ilma ja kilpailut käytiin Väinölänniemen kentällä.
Siellä tein oman ennätykseni kuudenkymmenen metrin juoksussa. Se oli 8,3 sekuntia. Myös pituudessa tein ennätyksekseni 430 senttiä. Kuopiolaiset voittivat ottelun niukasti. Tapahtumasta kirjoitettiin seuraavan päivän Savo-lehdessä. Luimme lehden jutun, kun lähdimme aamuvarhaisella paluumatkalle. Konduktöörikin oli nähnyt jutun ja jutteli kanssamme pitkän aikaa.

Joskus kilpailumatka tehtiin junan sijasta autoilla. Markku Onnela muistaa matkustaneensa Kuopioon näin. ”matkustimme Kuopioon kolmella henkilöautolla, itse istuin Matti Vastamäen ohjaamassa Angliassa ja muita kuskeja taisivat olla nuoret naisopettajat.”
Ari Tonteri muistelee osallistuneensa kerran Eläintarhan kentällä järjestettyihin kilpailuihin.
”Tarkkaa ajankohtaa en nyt kykene palauttamaan muistiin. Ehkä vuosi 1970. Sillä kertaa Kuopio voitti selvästi.
Kolme parasta kaikki lajit yhteenlaskettuna sai palkinnon. Itsekin satuin saamaan kolmannen palkinnon. Lajeja olivat ainakin 60 metrin juoksu, vauhdillinen pituus ja pesäpallonheitto ja oliko vielä kuulantyöntökin.
Pienenä anekdoottina, olin ainoa henkilö, joka osasi ottaa palkinnon vastaan tyylikkäästi, sillä satuin kumartamaan palkintoa saadessani. Näin ainakin opettajien
mielestä. Muistan miettineeni sitä, että pitääkö nyt kumartaa vai ei.”

Myös tytöt kävivät omat ottelunsa. Ensimmäinen ottelu käytiin keväällä 1967. Näistä otteluista on hyvin vähän tietoa. Ensimmäisen ottelun voitti Helsinki takuutyttönään Tuula Varonen. Tyttöjen voimistelunopettajina olivat tuolloin Saara Syrjäläinen Helsingissä ja Pirkko Kärkkäinen Kuopiossa.
Merja Hanski muistelee, että ”Tytöt kävivät kolmiottelun kolmihenkisin joukkuein lajeina 60 metrin juoksu, vauhditon pituushyppy ja pallonheitto. Eri sarjoja ei ollut, isot ja pienet, enemmän ja vähemmän näkevät kilpailivat kykyjensä mukaan. Myös jokaisen lajin voittajat palkittiin erikseen. Helsingistä osallistui ainakin Tuula Varonen. Myös Kirsti Antero jäi mieleeni.
Vuosilta 69 – 72 löysin omia palkintojani.
Muistikuvistani kaivautui jokin epävarma kytkentä myös Blind skolaniin, olisikohan ottelu käyty joskus jopa kolmen koulun kesken.”

————————————————————-

ELNA HANNUS
Helsingin sokeainkoulun voimahahmo

Teksti: Teuvo Ruponen

Helsingin sokeainkoulun pitkäaikainen asuntolan johtajatar ja johtaja Elna Amanda Hannus on jättänyt vahvan jäljen monen oppilaspolven elämään ja muistoihin. Hän vaikutti koulussa yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Elna Hannus syntyi Iisalmessa 24. marraskuuta 1895. Ylioppilaaksi hän tuli 1917 Kuopion yhteiskoulusta ja valmistui sairaanhoitajaksi Viipurissa 1921. Kasvattajan ja opettajan ura kuitenkin viehätti enemmän ja niin hän suoritti kansakoulun opettajan tutkinnon Helsingin seminaarikursseilla 1924.

Hannus toimi ensin kansakoulun opettajana Kuopion maalaiskunnassa ja Haukivuoren kunnassa. Sieltä hän siirtyi Helsingin sokeainkouluun ja suoritti sokeain opettajan kelpoisuustutkinnon 1931. Opinnot jatkuivat ja vuonna 1937 Hannus suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa saaden samana vuonna myös filosofian maisterin arvon.

Elna Hannus toimi aluksi sokeainkoulun apuopettajattaren virassa kunnes siirtyi asuntolanjohtajaksi Märta Ganzaugen jälkeen vuoden 1933 alussa. Tässä tehtävässä hän toimi neljännesvuosisadan kunnes hänet määrättiin koulun johtajan virkaan 1958. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1963.

Opettajan ja kasvattajan tietojaan Hannus kartutti lukuisilla ulkomaisilla opintomatkoilla. Ne suuntautuivat Pohjoismaihin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin sekä eräisiin keski-Euroopan maihin.

Elna Hannus kuoli tammikuun 27. päivä 1965. Siunaustilaisuus pidettiin hiljaisuudessa Kuopion uuden hautausmaan siunauskappelissa 8. helmikuuta.

Voittopuolisesti Elna Hannus eli Ellu koettiin ankarana, jopa tunteettomana henkilönä. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta mukaan mahtuu runsaasti myös myönteisiä muistoja.

Luonteeltaan vaativaisena ja tarkkana Hannus piti hyvän järjestyksen ja siisteyden asuntolassa ja koulussa. Hänen otteensa työhön oli alusta lähtien vahvaa ja kuri ankaraa. Hän toteutti monia uudistuksia, kuten pistekirjoitusnumerot hyllyihin, joissa säilytettiin hammasmukit ja saippuakotelot. Näin kukin oppilas löysi helposti omansa.

Puhtaus ja siisteys olivat tärkeitä. Näin luotiin perusta hyvälle pukeutumiskäytännölle. Huolellisesta opetuksesta kiitos kuului ensi sijassa johtajatar Elna Hannukselle ja asuntolanhoitajille.

SOTAVUODET

Sodan uhka tuntui koulussa heti syksyllä 1939. Huoli ja vastuu painoi asuntolan johtajattaren mieltä yötä päivää. Martta Jalonen, o.s. Heinilä muisti hyvin Aleksis Kiven päivän. ”Kun päästiin syömästä, johtajatar Hannus määräsi tuomaan koulun vintistä tuoleja ja mitä muuta olikaan ”ja me likat pyyhittiin niistä sitten tomuja ja mihin ne sitte vietiinkään. Kai sinne tuotiin jotain hiekkasäkkejä, että ne suojaisivat pommien tuhoilta.” Pian tämän jälkeen koulun toiminta keskeytyi talvisodan ajaksi.

Jatkosodan aikana sokeainkoulu oli pääosin sotilaiden käytössä. Johtajatar Hannus ja musiikinopettaja Nieminen asuivat koulussa ja tytöt yöpyivät isojen tyttöjen makuusalissa syksyllä 1943 ja talvella 1944. Pojat asuivat ruotsinkielisellä koululla Eläintarhantie 3:ssa. Myös oppitunnit pidettiin siellä.

Kaarina Lähteensuon, o.s. Rasilan mielestä Hannuksessa ilmeni silloin sellainen inhimillinen puoli, kun oli niin usein ilmahälytyksiä. ”Me ei monena yönä riisuttukaan. Oltiin peiton alla puolipukeissa. Äkkiä saatiin vaatteet päälle. Hannus sano, että älkää riisuko. On kova kuutamo taas. Koittakaa nyt siunata ittenne peiton alle.

Silloin 1944 helmikuussa se kolmas pommitus, jossa me oltiin, se oli todella kova. Me oltiin siellä alhaalla huoneessa. Rupes se ujellus kuulumaan ja ties, että hetken päästä räjähtää. Jännitettiin, että kuinka lähelle se tulee. Se tuli siihen Toisen linjan puolelle naapuritalon pihaan. Se oli palopommi. Kaikki ikkunat särky.”

Martta Jalonenkin muisteli samaisia helmikuun pommituksia. ”Hannus oli sanonut, että nyt myö nukutaan vaatteet päällä. Myö ei riisuta muuta kun leninki ja kengät. Siellä on niin kirkas yö, että voi tulla pommitus. Ja yhden aikaan yöllä sireenit soivat taas. Äkkiä päälle ja pommisuojaan ja niin alkoi kauhea pommitus.

Hannus oli päättänyt, että tyttöjen sängyt siirretäänkin varmuuden vuoksi alakertaan, poikien puolelle henkilökunnan huoneisiin. Henkilökunta majaili silloin ruotsalaisella koululla.”

Pommituksen jälkeisenä torstaina, 10. helmikuuta sanottiin, että lähdetään kotiin. Marttakin lähti perjantaina erään toisen tytön kanssa. ”Hannus lähti Meitä saattamaan ja lupasi tulla minun kotiin. Minä aattelin, että voi kurja. Meillä oltiin vähän tuohon kommunismiin meneviä ja aattelin, että mitähän Hannus sanoo, kun tiesin sen mielipiteet.

Oli täysi juna, kun Helsingistä oli menijöitä. Hannuksella oli termospullossa semmosta kahvia, missä oli voita seassa. Kun ei ollu kermaa, niin se pisti voita sekaan. Huh, kun se oli kauheeta, kun se sitten tarjos sitä.

Haapamäellä Hannus sanokin sitten, että ossaisittekohan työ kahestaan mennä loppumatkan sinne Asuntaan, jos hän pääsis jossain tavarajunan päällä Köyliöön, kun sillä oli siellä sukulaisia. No me sanottiin, että kyllä me pärjätään. Alunperin Oli tarkoitus, että mennään kaikki sinne meille Asuntaan. Tämä Jyväskylään menijäkin poikkeais. Äiti oli jo ollu hädissään, kun kuuli, että kuolleita ja haavoittuneita oli pommitusten jäljiltä.

Hevosella oltiin meitä vastassa, kun mä olin sanonu, että johtajatar tulee meitä saattamaan. En tiedä, mistä se äiti oli niin komiat ruuatkin saanu. Siellä oli ihan juhlaruuat, sota-aikana.”

Loppulukukaudesta koulua käytiin Kolkon taipaleen maamieskoulussa. Sinne siirryttiin Martan muistaman mukaan 24. huhtikuuta 1944. Mukaan tuli vain osa oppilaista. Hoitajana siellä oli neiti Nurmi ja pojilla oli neiti Koski. Molemmat olivat johtajattaren tuttavia. Hannus ei tullut mukaan. Hän hoiti veljensä poikaa, joka oli haavoittunut vakavasti. Opettaja neiti Lundmark hoiti johtajattaren virkaa Hannuksen poissa ollessa.

JOKA KURITTA KASVAA

Rangaistusten kirjo Helsingin sokeainkoulussa oli laaja. Siihen kuuluivat seisottaminen tunnilla, seisominen johtajattaren oven suussa, sängyn siirtäminen käytävään, käytöksenalennus ja rangaistusloma. Käytösnumeron lisäksi todistuksissa oli myös numerot järjestyksestä tunneilla ja vapaa-aikana. Myös näitä numeroita käytettiin rangaistuskeinona.

”Johtajatar Hannus sanoi aina, että Kahvitta, kahvitta”, muistelivat Aimo ja Martta Jalonen. ”Se oli hänen rangaistustapansa, joka tarkoitti, että sunnuntaisin tarjottu kahvi jäi saamatta, jos oli syyllistynyt johonkin rikkomukseen.”

Kerran eräs poika antoi Martalle karamellia johtajattaren laskentotunnilla ja sanoi, että älä syö sitä tunnilla. ”No enhän minä malttanu. Minähän pistin sen suuhuni ja Hannus kysy, mitäs se Martta siellä syö? Sehän tuli selville, että mulla on karamellia, mutta se ei tullu selville, keneltä minä sen sain.”

Tupakan poltto oli koulussa ankarasti kiellettyä. Aika ajoin osa pojista kärähti tästä puuhasta. Hannus saattoi tulla ja kohottaa paidankaulusta nuuskaisten, oliko tupakan hajua. Kiinni jäämisestä seurasi käytöksen alennus ja pahimmassa tapauksessa rangaistusloma.

Myös kiroilu ja tuhmien lorujen hokeminen oli kiellettyä, samoin kiljun teko. Kiinni jäämisestä saattoi seurata jopa käytöksen alennus.

Annikki Peltonen päätti eräänä aamuna laittaa päiväpeiton sänkynsä päälle, vaikka ohje oli, ettei laiteta. Hoitajalla oli paljon tekemistä vähemmän omatoimisten kanssa ja Annikki halusi näin helpottaa hänen työtään. Yllätys seurasi seuraavana päivänä johtajattaren tunnin alkaessa. ”Tullessaan luokkaan hän antoi kaikille muille luvan istuutua, mutta minulle tuli määräys jäädä seisomaan syytä kertomatta vain kehottaen minua miettimään itse tekemisiäni. Ilmeestäni taisi näkyä hämmästys ja jonkin ajan kuluttua johtajatar tiedusteli, tiedänkö jo syyn seisottamiseeni. En tiennyt ja niin seisoin oppitunnin loppuun. Lopulta sain kuulla syyn, omavaltainen menettelyni laittaessani päiväpeiton. Koin kärsineeni epäoikeudenmukaisuutta. Kerroin oman näkemykseni asiasta hoitajan suureen työmäärään vedoten ja myös, että kykenin hoitamaan tehtävän ongelmitta. Yrityksistäni huolimatta en saanut johtajattaren hyväksyntää, vaan moitteettodella harkitsemattomasta käytöksestä. Järjen käyttö oli mielestäni tipotiessään, mutta siinäkin arjessa oli yritettävä elää.”

Hannus sanoi monesti toimintatapansa oikeellisuutta vakuuttaen: ”Kahtokees kuulkee, se on sillä lailla, että joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”

”Sanasta miestä, sarvesta härkää” oli toinen Hannuksen mielilauseista hänen ojentaessaan oppilaita sanansäilällä.

OPETTAJANA

Asuntolan johtajattaren tehtävän lisäksi virkaan kuului myös jonkin verran opetusta. Hannus opetti ainakin laskentoa ja historiaa. Martta Jalonen muisteli, että ”ne olivat semmosia poikkeustunteja, kun Hannus piti meille laskentoa. Joskus sanottiin, että mennään kävelemään. Ja mentiin sitten ankkalammikolle. Siellä oli joku äiti lapsen kanssa, kulki siellä ja sano, että kun ihan lasten niskaan tullaan. Meillä ollaan näkemättömiä, sano Hannus ja rupes itkemään ja me lähdettiin pois ja se jäi pyytelemään anteeksi.”

Annikki Peltonen kertoo kirjassaan Elna Hannuksen käyttämästä menetelmästä lukujen havainnollistamisessa. ”Ensimmäisellä luokalla alkusyksyllä menimme laskentotunnilla pihalle, jossa oli paljon lehtipuita. Tehtäväksi saimme kerätä maasta pudonneita lehtiä ja kukin oppilas vuorollaan kertoi, montako lehteä oli löytänyt. Varmuuden vuoksi oppilas laski johtajattaren käteen ne yksitellen. Näin pienen toiminnan kautta selvisi, miten pitkälle oppilas osaa luetella lukuja. Toisinaan lehtien asemasta kerättiin pieniä kiviä.

Luokkahuoneessa lukuja havainnollistettiin muovailuvahasta tekemillämme palloilla. Toisinaan saimme itse määrätä, montako palloa teemme. Toisinaan taas opettaja pyysi tietyn määrän ja kävi tarkistamassa suorituksen. Näin syntyi hyvä perusta päässälaskutaidolle.

Myös helmitaulua käytettiin. Ensiluokalla avuksi otettiin kaksirivinen helmitaulu, jossa oli kymmenen helmeä kummassakin rivissä. Osa helmistä peitettiin pyyheliinalla ja kukin oppilas vuorollaan kävi laskemassa peittämättömät helmet ja laski mielessään piilossa olevat helmet. Tulos kuiskattiin opettajan korvaan. Oikein vastannut sai mennä paikalleen, mutta jos vastauksessa oli korjattavaa, niin oppilas sai palata paikalleen ratkaisemaan tehtävää. Myös sadan helmen taulua käytettiin samalla menetelmällä. Hannus korosti, että jos päässälaskun osaatte, niin hyvin maailmassa pärjäätte.

Jos laskentoväsymys iski, niin johtajattarella oli iloinen välipala, kertotaulun nopeuskilpailu. Yksi oppilas kysyi, paljonko on 8 kertaa 4 ja kuoro huusi 32. Peli vaikeutui ja ensimmäinen yksin oikein vastannut sai
istuutua. Peli jatkui kunnes kaikilla oli tuoli alla. Johtajatar piti kertotaulun osaamista tärkeänä. ”Vaikka unesta herätän ja kysyn, paljonko on 7 kertaa 8, niin heti osaisitte vastata.” Laskentoväsymystä torjuttiin myös tekemällä käytävälenkki tai pari.”

JOHTAJANA JA TAUSTAVAIKUTTAJANA

Poikien voimistelun opettajana 1930-luvulla oli Aarne Pesola, vanha kapteeni. Aimo Jalosen viimeisenä kouluvuonna 1939 Pesola oli unohtanut eräänä lauantaina järjestää sijaista. ”Hirvosen Arvo oli sanonut sitten, kun Hannus tuli sinne pukuhuoneeseen, että ei sinne tunnille ole kiirettä, ei sinne opettajaakaan tule. Asia tuli näin vahingossa ilmi. Hannushan meni puhumaan asiasta johtajalle. Johtaja tuli pitämään meille voimistelutunnin ja seuraavana lauantaina Pesola hommaskin sijaisen, jonkun sieltä valkosesta kaartista. Vääpeli Aho se tais olla nimeltään. Pesola meinas kostaa meille sen, että asia tuli ilmi, seisottaa meitä ulkona rivissä, mutta mehän ei seisottu, me mentiin omille teillemme.”

Hannuksen määräävää asemaa kuvaa myös seuraava esimerkki. Tyttöjen voimistelunopettaja Meri Arekki sai lukujärjestykseensä myös pikkupoikien voimistelutunnit, koska Elna Hannus niin halusi. Hän järjesti voimistelutunnit niille opettajille, joiden hän tahtoi voimistelua ohjaavan. Poikien voimistelunopettaja Reino Riksberg ei löytänyt yhteistä säveltä Hannuksen kanssa.

Hannuksen tehtäviin kuului sekä asuntolan johtajattarena että koulun johtajana myös henkilöstön palkkaaminen. Kun hän tiedusteli Linda Turuselta halua tulla kouluun hoitajaksi, selvisi, ettei hakijalla ollut minkäänlaista lastenhoitajakoulutusta. Hannus tokaisi: ”No kun kerran osaatte hoitaa vasikoita, niin kyllä te osaatte hoitaa lapsiakin.” Karjakon papereilla Linda Turunen aloitti työnsä, jota jatkoi 13 vuotta pidettynä ja hyvänä hoitajana.

KIELLETTY HEDELMÄ

Tyttöjen ja poikien välinen kanssakäyminen oli Hannuksen mielestä kielletty hedelmä. Välirauhan syksynä oli Martta Jalosen muistaman mukaan ollut ”kauhea kyttääminen, kun koulussa rehotti kirjeenvaihto poikien ja tyttöjen välillä. Jotkut joutuivat kiinni siitä. Oikein pelotti, että koska ketäkin kutsutaan opettajahuoneeseen taikka johtajattaren puheille.”

Sodan jälkeen tilanne hieman väljeni ja siitähän seurasi erimielisyyttä. Kolkontaipaleella keväällä 1944 kuri hieman höltyi. Tytöt ja pojat keinuivat lautakeinussa. Eero Häkkinenkin, joka silloin oli opettajana Helsingin koulussa, tuli siihen mukaan. Hannus kuuli tästä ja sano, että sehän on ollu aivan kauheeta, oleminen siellä. Te olitte kuin porsaat elopellossa.

Kaarina Lähteensuo muisteli, että piirileikissä ei tyttö ja poika saanut olla vierekkäin. Jos niin sattui, hoitaja tai joku muu aikuinen tuli väliin.

”Hannus hirveästi seurasi sitä, että käykö tytöt ja pojat jossakin kaupungilla, tapaako ne toisiaan. Ja se ei ollu sen kummempaa, kun käveltiin siellä”, muisteli Kaarina Lähteensuo. ”Se oli kyllä hullua, että siitä pidettiin niin kauheasti vahtia. Minä neuvoin tytöille niitä sopivia paikkoja.”

Sodan jälkeen isommat tytöt ja pojat pyrkivät löytämään tapaamiset mahdollistavia ratkaisuja. Tapaamisia sovittiin kaupungilla tai mentiin elokuviin. Annikki Peltonen muistelee, miten kerran pari tyttöä oli sopinut tapaamisesta poikien kanssa ja suunnitelmissa oli myös käynti elokuvissa. Huono onni sattui, kun sinä iltana ei ollutkaan elokuvaa. Suunniteltu oli kuitenkin parasta toteuttaa. Tytöt palasivat koululle ja toinen heistä kertoi hoitajalle elokuvan tapahtumista. Hän kehitteli satuaan toivoen, että se kuulostaisi uskottavalta. Toinen tytöistä kertoi Annikille, ettei elokuvaa sinä iltana ollut. Annikki oli todennut, ettei kannattaisi kertoa elokuvasta. Hoitajahan on saattanut nähdä kuvan.

Hiljentyminen tuli kuten muinakin iltoina ja sitten makuusalin ovi avautui. Johtajatar tuli sisään, sytytti valot ja kysyi, missä tytöt olivat olleet elokuvaa katsomassa. Tytöt vastasivat, Unikassa. Johtajatar kysyi elokuvan nimeä. Lähellä syntiä, vastasivat tytöt. Kuulkaas tytöt, tänä iltana ei ollut elokuvaa. On rukouslauantai. Nyt nukkukaa. Tästä puhutaan maanantaina. Johtajatar sammutti valot ja lähti makuusalista. Siitä alkoivat tyttöjen kauhun hetket.

Yläluokkien oppilaat olivat usein jo lähellä kahtakymmentä. Niinpä seurustelu toisen sukupuolen kanssa kiinnosti kovin. Pojat halusivat yöllä hiippailla tyttöjen puolelle. He kulkivat vintin kautta ja joutuivat kulkemaan Hannuksen asunnon päältä. Se oli jännittävää. Joku henkilökunnasta sai vihiä yöllisestä liikkumisesta ja hoitajat ottivat yövalvonnan. Vuorotellen joku hoitaja valvoi ja sitten sattui, että oli sellainen hoitaja, joka ei kuullut sitä yöliikkumista tarpeeksi, koska oli omassa huoneessaan, ei käytävässä valvomassa. Tämä hoitaja laittoi tyttöjen puolelle rappujen eteen penkin ja siihen sinkkiämpärin. Jos ne pojat tulevat alas niin ne törmäävät siihen ja tulee hirveä meteli. Ämpäri vierii kivirappuja pitkin. No pojathan kävi ja pudotti sen ämpärin ja kiireesti sänkyyn. Kun Hannus tuli makuuhuoneeseen, niin mikään sänky ei ollut tyhjänä ja kaikki nukkuivat sikeästi. Tiesihän Hannus, että joku oli liikkunut. Mutta tekijöitä ei saatu selville.

Hannuksen negatiivista suhtautumista sukupuolten väliseen läheisyyteen kuvaa kaksi Kaarina Lähteensuon kertomaa tapausta.

Keväällä 1938 oli Helsingin sokeainkoulussa pohjoismainen sokeain opettajien konferenssi. Sitä varten harjoiteltiin kansallislauluja ja pukeuduttiin kansallispukuihin. Kaarinalla oli Hämeen puku. Hän tanssi Matti Kälkäjän kanssa eturivissä kansantansseja. Tanskan koulun rehtori halusi aina ohjelman suoritusten välissä, että Kaarina tulee hänen syliinsä. Kaarina sai häneltä suuren suklaarasian. Hannus oli tästä hirveän vihainen. ”Sitä Kaarinaa ei saa viedä sinne rehtorin luokse.” Se oli kauhean kiukkunen siitä, että yhdelle oppilaalle osoitetaan sellaista suosiota. ”Ottaa jopa syllii. Voi kamala.”

Toinen samankaltainen tilanne sattui, kkun koulun tytöt kävivät Markus-sedän luona ja Kaarina sai antaa Markus-sedälle lipun partiojuhlaan. Hannus oli tyttöjä saattamassa. ”Markus-setä oikein lämpimästi otti minut syleilyynsä ja halasi minua oikein kunnolla. Kultaseni, kun en minä ehdi. Tulisin kyllä mielelläni. No taas Hannus motkotti minulle, että sinä et olis saanu mennä niin lähelle. Se oli niin kauhuissaan näistä tilanteista.”

YKSITYISELÄMÄSTÄ

Elna Hannuksen omasta yksityiselämästä ei ole tallentunut kovinkaan paljon tietoa. Asuntolan johtajattaren asunto sijaitsi tyttöjen ja poikien puolten välissä samassa kerroksessa kuin makuusalit. Näin yksityiselämä jäi myös puitteiltaan rajatuksi.

Yleisesti oletettiin, että Hannus suhtautui kylmäkiskoisesti vastakkaiseen sukupuoleen. Hänellä oli kuitenkin miesystävä. Kun Kaarina seurusteli tulevan miehensä Taisto Lähteensuon kanssa ja asui lastentarhan puolella, niin joskus, kun Taisto saatteli häntä koulun rappusille, niin Hannus oli tullut jonkun miehen saattelemana. Kaarina oli nähnyt miehen jo aikaisemmin ja näki sitten monta kertaa. ”Sillä kertaa se ukko ei tullu sisään.”

Hannus ei katsonut oikein hyvällä sitä, että Kaarina asui lastentarhan puolella. ”mutta sen valta ei ulottunu sinne lastentarhaan. ”Hannus antoi kyllä ymmärtää, että se ei oo oekein, että asun siellä.”

Hannuksen äiti asui alkuvuosina koululla tyttärensä kanssa. Martta Jalonen muisteli, että äiti kuoli keväällä 1938 oltuaan muun muassa monta päivää happilaitteessa.

SUHDE PARTIOON

Hannuksen asenne partiotoimintaan koululla oli ilmeisesti hieman ristiriitainen. Kaarina Lähteensuon mukaan Hannus suhtautui kielteisesti partioon. ”Ne villiintyy siellä. Niille ei pidetä kuria.” Se kai siinä oli pahinta. Hannus oli oikeistolainen, mutta huoli kurista oli tärkeimpänä syynä kritiikkiin.”

Kun Kalliotyttöjen lippukunta perustettiin 1934, sille perustettiin ensimmäisessä virallisessa kokouksessa helmikuussa 1935 vanhinten neuvosto. Elna Hannus kutsuttiin sen jäseneksi.
Hänet valittiin myös lippukunnan tilintarkastajaksi. Valinnat uusittiin sitten useana vuonna.

Leevi Ahtola taas muisteli, että ”Kerran keväällä meinattiin, että lähdetään partioretkelle. Me juteltiin sitten Hannukselle, että saadaanko evästä. Hän oli hyvin myötämielinen tämmöselle. Meille laitettiin oikein hyvät eväät mukaan. Sitten me lähdettiin kävelemään Käpylän, Pasilan maastoon.”

Ahtola jatkoi sitten: ”Se sai nolon lopun se meidän partio. Se kävi sillä tavalla, että Hannus kun oli omalla tavallaan semmonen omanlaisensa. Kaikki meni siihen asti erittäin hyvin. Sitten kerran Kokkosen Mikko tuli sanoneeksi, että hän ei enää viitsi siellä käydä. Hän lopettaa. No Hannus sano, että etkä lopeta. No me oltiin niin solidaarisia Mikolle, että se loppuu sitten meiltä kaikilta. Ja siihen se loppu. Me meinattiin, että jos Hannus ei anna myöten siinä, etteikö Mikko saa lopettaa, niin silloin me lähdetään koko jengi.”

RISTIRIITAISTA TOIMINTAA

”Se oli niin ankara. Se ei osannu käsitellä nuoria”, arvioi Kaarina Lähteensuo. ”Hannus ei varmaan missään tilanteessa ottanu syliin ja lohduttanu. Aina, kun vahinkojakin tuli, niin kyllä se rupes huutamaan, että se oli sen syy, jolle tuli tämä vahinko. Mitä sinä menit sillä lailla.”

Hannus ei pitänyt siitä, että Kaarina auttoi toisia tyttöjä. ”Se ei tykänny semmosista, jotka oli oppilaiden suosiossa. Siinä on jotakin väärää. Se ei ole reilua peliä, että jotakin oppilasta suositaan.”

Jotkut opettajatkin teettivät Kaarinalla hommia. Hannus ei pitänyt myöskään siitä. ”Se huomas kuitenkin, että ei kukaan lopeta hänen toivomuksestaan minun juoksutusta ja itsekin se sitten pyysi, että otappas sinä nyt Kaarina ja hoijappa sinä nyt tämä. Sinähän se ossaat ja sinähän sen voit hoitaa. Piäppä nyt huoli näistä. Oli se sitten taas tällanenkin.”

Kaarina Rasila kävi sodan jälkeen hieromakurssin ollessaan vielä valtion koulun oppilaana. Hän oli vasta 17-vuotias. Koulusta anottiin neljälle tytölle pääsyä ammattikouluun ja rehtori Milma Pelkonen sanoi Hannukselle, että Rasila ei pääse, koska on liian nuori. Hannus oli sanonut tähän, että sittenhän ne ei tule ollenkaan. Se on laskettu Kaarinan varaan, että hän kuljettaa ne siellä edestakaisin. Ne toiset kolme tyttöä olivat täysin sokeita eikä keppitekniikkaa vielä silloin opetettu eikä hoitajia ollut, jotka olisivat kuljettaneet. Kaarinan oli pakko ottaa opastustehtävä. ”Mulla oli kyllä liikaa vastuuta siinä”, totesi Kaarina.

KIRJELMÄ KOULUHALLITUKSELLE

Vuonna 1953 Hannus oli ASLA-stipendiaattina Yhdysvalloissa. Tällöin koottiin nimiä kirjelmään, jolla pyrittiin saamaan hänet pois tehtävästään. Hankkeessa oli mukana sekä opettajia että oppilaita.

Oppilaat tekivät oman kirjelmänsä, johon nimiä pyydettiin kolmelta ylimmältä luokalta. Kaikki eivät osanneet kirjoittaa nimikirjoitustaan kynällä, jolloin opettaja Kotkatlahti kehotti kirjoittamaan nimen pisteillä ja hän sitten jäljentäisi nimikirjoitukset.

Seitsemän poikaa kävi sitten kouluhallituksessa jättämässä oppilaiden kirjelmän tarkastaja Oskari Hiekkalalle. Kahdella taksilla mentiin. Puheenvuoron siellä käytti Jouni Peltonen. Tarkastaja kuunteli ja keskusteluakin käytiin.

Jonkin ajan kuluttua Hiekkala saapui koululle. Aamuhartauden jälkeen hän tuli juhlasaliin. Ei tervehtinyt, vaan karjaisi ”Ylös”! Sitä seurasi ankara saarna.

Hannus sai sitten vihiä asiasta ja selvitti, ketkä olivat kirjoittaneet nimensä kirjelmään. Jossain vaiheessa hän kertoi nähneensä unen, jossa suuri joukko hiiriä oli rynnännyt hänen asuntoonsa. ”Niitä tul ja tul ja tul, mutta ei ne minulle mitään mahtaneet”, kertoi Hannus. Ilmeisesti hän näin halusi ilmaista, etteivät kirjelmän allekirjoittajat tai muutkaan mahtaneet hänelle mitään.

Mielenkiintoinen yhteys Hannuksen ja Hiekkalan välillä paljastui tätä juttua tehdessäni. Vuonna 1928 Kansakoululehdessä oli tieto, että Elna Hannus oli saanut 1800 markan apurahan kansakoulun opettajien yliopistollisiin jatko-opintoihin. Samassa listassa oli myös Oskari Hiekkala, josta myöhemmin tuli aistivialliskoulujen tarkastaja. He olivat todennäköisesti vanhoja tuttuja.

Ehkä tapaus kuitenkin vaikutti jotain. Amerikan matkan jälkeen Hannuksen käytös ainakin muutamien oppilaiden muistaman mukaan muuttui. pojat olivat todenneet, että Ellu on tullu vanhaksi ja hentomieliseksi. Sanonta oli Rabbe Feldtin keksimä, arvelee Aarno Kari Kantele.

POLIITTISIA JÄNNITTEITÄ

Hannukseen liitettiin myös voimakas oikeistolaisuus, jopa kiihkeä sellainen. Leevi Ahtola on kertonut esimerkin. ”Alemmalla luokalla oli oppilas, jonka isä oli ollu punasten puolella. Kerran Hannus haukku sitä suoraan. Silloin se oppilas oli jo isompi. Kaveri sano, että hän lähtee. Hän ei kuuntele ja lähti kotiin. Syynä oli tuo haukkuminen. Kyllä se oli sellanen, että jos se tiesi kotitaustasta, niin kyllä se huomautteli.”

Sokeainkoulu oli vielä 1930-luvun alkuvuosina kaksikielinen. Ruotsalainen osasto oli samassa rakennuksessa kunnes siirtyi Eläintarhantielle. Ahtolan mukaan toinen Hannusta rassannut juttu oli tämä ruotsalaisuus ja suomalaisuus. ”Hannus ja nämä ruotsalaiset opettajat olivat aika huonoissa väleissä. Sitten tämä Veikkola, yksi näistä ruotsalaisista opettajista sai järjestettyä oman koulun siihen Eläintarhantie kolmeen.

Hannukselle oli hirveän kova paikka se, että me oltiin hyviä kavereita niiden ruotsinkielisten poikien kanssa. Meidän piti päästä sinne koululle käymään eikä Hannus oikein kehdannu kieltääkään sitä. Siellä oli paljon vapaampaa ja mukavampaa. Opettajat sano, että te olette tervetulleita koska vaan.”

TYLYÄ KOHTELUA

Ahtola kertoi myös tapauksen, joka sattui hänen päästyään koulusta. ”Syksyllä 1941 tulin Helsinkiin ja tarvitsin asuntoa. Meillä meni vähän huonoksi välit Hannuksen kanssa. Se oli ensimmäinen yö siinä ja mä menin koululle. Hoitaja oli siellä ja mä sanoin, että saisinkohan olla yhden yön täällä. Hoitaja sano, että ilman muuta. Aamulla Hannus tuli vastaan ja sano, että kenenkäs luvalla olen tänne tullu ja käski lähteä.”

Kevätlukukaudella 1963 urkuja soittavat oppilaat kysyivät Annikki Peltoselta, voisiko hän ottaa heidän kanssaan soittovuoroja ohi virallisen ohjelmiston. ”Suostuin ja olin oppilaiden apuna vapaa-aikanani. Kerran säestäessäni iltahartautta Hannus kurkisti juhlasaliin ja näki minut urkujen ääressä. Hartauden päätyttyä oli vihainen Hannus odottelemassa. Jouduin kertomaan pettyneille oppilaille tilanteen. Virsirinkimme oli ohi.”

Kokemus opetti muutakin. ”Perinteen vaaliminen oli ensilinjan koulumaailmassa niin pyhä asia, ettei ainakaan nuori opettaja olisi saanut tehdä mitään niin harkitsematonta kuin minä tein.”

YLLÄTTÄVIÄ AVAUKSIA

Keväällä 1959 toteutettiin vierailuvaihto Tomtebodan sokeainkoulun ja Suomen sokeainkoulujen kesken. Helsingistä mukaan tuli seitsemäs luokka. Talven ja kevään aikana opiskelimme ruotsia aivan uudella innolla. Suuri uudistus oli myös se, että Hannus käynnisti tanssin opetuksen. Siihen asti tanssiminen oli ollut koulussa kiellettyä. Hannus sanoi, että taito on syytä hankkia, kun lähdemme edustamaan koulua Ruotsiin. Tuosta ajasta alkaen tanssiminen olikin sitten osa illanviettojen ohjelmaa. Se oli todella uutta ja mukavaa.

Pääsin koulusta keväällä 1962. Kevätjuhlan jälkeisenä päivänä ennen kotimatkalle lähtöä johtaja Hannus kutsui minut luokseen kansliaan. Keskustelu koski suunnitelmaani jatkaa opiskelua oppikoulussa. Hannus toivoi, että opiskelisin opettajaksi. Sokeain koulussa tarvittiin hänen mielestään sokeita opettajia. Ajatus oli yllättävä ja luottamusta osoittava.

Eiran Lionsclubi lahjoitti 1960-luvun alkuvuosina kutomakoneen yhdelle oppilaalle, Leila Lehtoselle. Ehdotus lienee ollut Hannuksen, joka toivoi Leilan voivan harjoitella konekudontatöitä. Käsityönopettaja Niininen ei kuitenkaan uskonut Leilan mahdollisuuksiin taidon saavuttamisessa. Leila pelkäsi usein Hannuksen tulevan jonakin päivänä kierrokselle tarkastamaan kuinka koneneulonta sujuu ja kaikki onkin alkuvaiheessa. Leila ei missään vaiheessa uskaltanut kertoa Hannukselle totuutta. Ei konekudonnasta tule hänelle ammattia, vaikka koulun jälkeen hän sai uuden opettajankin.

Konekudontaopetusta saadessaan Leila asui Hannuksen luona ja myös Leilan äiti kutsuttiin oppiin. Tilanne oli hankala, mutta kurssi saatiin päätökseen ja Leila matkusti Mynämäelle kutomakone mukanaan.

Hieman yleistäen voidaan sanoa, että arvostelimme Hannusta ja muutakin koulun johtoa, mutta sittenkin tulimme aika hyvin toimeen. Varsinkin yläluokilla 1960-luvun taitteessa koulun johto, Hannus etunenässä antoi meille tiettyjä vapauksia, koska huomattiin, että meihin saattoi luottaa.

SÄÄNTÖRIKKOMUKSIA

Seuraavassa muutamia muisteluja Annikki Peltosen kirjasta.
Ne antavat hyvän kuvan koulun säännöistä ja rikkomusten seurauksista.

Lauantai-illan ateriaan kuului kullekin kolme neljä makkaraviipaletta voileivän päälle laitettavaksi ja sunnuntai-iltana juustoviipaleet. Näistäkin tehtiin vaihtokauppaa. Saat lauantaina makkarat, jos soitat rukouksissa tänään virren tai hoidat tiskivuoroni tänään päivätiskin aikaan. Pojillakin oli makkaran tai juustonkierrätyksessä vaihtoja, milloin mistäkin syystä. Jos johtajatar huomasi vaikkapa poikkeavan juustojärjestelyn, hän puuttui asiaan. Erään pojan suurta herkkua oli juusto ja hän teki monta vaihtoa saadakseen juustot herkutteluunsa. Kaikki menikin uusiksi, kun johtajatar huomasi pojan juustoviipalevuoren. Poikien pettymykseksi johtajatar jakoi juustot niiden oikeille omistajille.

Eräänä lauantaina pari poikaa kiipeili pihapuissa. Se ei ollut luvallista. Iltaruokailuun mennessä johtajatar kertoi kuuluvasti käsityksensä kahdesta pojasta, jotka likaisine paitoineen olivat siinä kunnossa kuin eivät olisi aikoihin käyneet saunassa.

Tussaritkin olivat poikien mieleen. Pari poikaa onnistuikin niiden rakentamisessa melko hyvin. Harri poltti kuitenkin siinä puuhassa kätensä pahasti. Asiaa ei voinut kertoa jäämättä kiinni luvattomasta puuhasta. Johtajatar sattui kuitenkin huomaamaan Harrin käteen tulleen vamman ja ihmetteli Harrin vahvaa kivun sietoa. ”Nyt en voi muuta sannoo kun sen, että kyllä oot hyvä kärsimään.”

Korttipeli oli kiellettyä. Pojat keksivät kuitenkin kiertotien, nimeltä talvipeli. Siinä kortit ja säännöt olivat samat kuin marjapussissa, mutta risti, ruutu, hertta ja pata saivat uudet nimet vuodenajoista: kevät, kesä, syksy ja talvi. Pojat uskoivat, ettei kukaan keksi heidän salaisuuttaan. Mutta toisin kävi. Kerran poikien pelatessa johtajatar kurkisti päivähuoneeseen. Korteista ei voinut nähdä mitään erikoista, sillä ne oli tehty pistekirjoituspaperille eikä korteissa ollut kuvia. Tiedusteluun pojat vastasivat pelaavansa talvipeliä. Johtajatar sanoi hänkin nostavansa pakasta kortin, nosti toisen ja siinä luki talvi ässä. ”Neljän kuninkaan kortit! Het paikalla pois.” Pojat joutuivat luopumaan korteistaan.

Myöhemmin 1950-luvun lopulla suhtautuminen pelikortteihinkin pehmeni. Pelasimme melko avoimesti aivan tavallisilla pelikorteilla eikä siihen puututtu.

ISKELMÄT PUNAINEN VAATE

Koulun kahvitilaisuuksissa laulettiin yleensä kansanlauluja esimerkiksi kaanonina. Ohjelmaan kuului aina myös kahvilaulu ”Juomista joita nautitaan on kahvi kaikista parhain”. Johtajattaren suosikkilaulu oli Vanha riimu. Se laulettiin lähes aina hänen toivomuksestaan. Johtajatar ei yleensä suvainnut iskelmiä esimerkiksi illanviettojen ohjelmaan, mutta jostain syystä laulelmanomainen iskelmä Vanha riimu miellytti häntä.

Radiosta kuultiin muun muassa uusia elokuvasävelmiä. Muutamat tytöt kävivät siivoojana toimineen Sirkka Paakkasen kanssa katsomassa Kipparikvartetin elokuvaa Kisällit kesällä. Siinä oli iskelmä, jonka johtajatarkin oppi tunnistamaan. Peltosen Jouko soitteli sävelmää pianolla. Kun johtajatar tunnisti sen, hän keskeytti esityksen heti. Kerran hän toimi arvaamattomasti. Kun Jouko soitti kappaletta soittoluokassa pianolla, tuli johtajatar ja löi pianon kannen hänen käsiensä päälle. Se oli odottamaton isku ja Joukon sormet olivat kauan kipeät.

HUUMORIA

Elna Hannuksella oli myös osaavaa huumoria. Eräänä päivänä oli päivällisellä kalasoppaa. Se ei ollut monenkaan oppilaan mieliruokaa. Kaikkien oli kuitenkin syötävä katettu ruokalautasellinen, tahtoi tai ei. Omapäinen Arttu päätti kokeilla keksimäänsä. ”Kun syö kalasoppaa, niin siitä voi mennä näkö”. Muutaman päivän jälkeen oli lihasopan ja johtajattaren vuoro. ”Oletko Arttu kuullut, että kun syö lihasoppaa, niin siitä voi mennä näkö.”

Erään kerran Pentti, jonka suosikkiruokaa lihasoppa oli, hotkaisi lihapalan, joka tarttuikin kurkkuun. Pentin oli noustava pöydästä ja mentävä keittiön oven pielessä olevan viemärin ääreen. Lopulta hän sai lihapalan liikkeelle ja onnellisesti vatsaan. Kun tilanne oli ohi, totesi johtajatar, ”Jos iltapäivälehdet tästä kirjoittaisivat, niin uutisen suurin otsikko olisi ahmatin itsemurha.”

JUHLAT TÄRKEITÄ

Koulun juhlissa saattoi panna merkille sen vilpittömän ilon ja tyytyväisyyden, jolla Hannus seurasi sekä pienten että varttuneiden ohjelmansuorittajien esityksiä. Hän toimi myös ohjelmien järjestäjänä.

Huhtikuussa 1958 oli kaksi oppilasvoimin järjestettyä yleisöjuhlaa, joissa esitettiin muun muassa satunäytelmä Adalmiinan helmi. Näytelmän oli ohjannut ja loisteliaat puvut valmistanut maisteri Elna Hannus. Juhlista kertyneet tulot käytettiin harjoituspianon hankkimiseen koululle.

Oppilailla oli usein aikamoisia paineita selviytyä esiintymistilanteista. Kuri oli hyvin ankara. Jos joku epäonnistui esityksessään jännityksen tai muun syyn vuoksi, niin pahassa tapauksessa hän sai kuulla nuhdesaarnat siitä, että hän oli pilannut koulun maineen ja musiikista kyseen ollen opettaja Niemisen maineen, koska hän ei ole harjoitellut tarpeeksi. Tämän pelon vallassa monta kertaa tehtiin työtä.

Elna Hannus suunnitteli ja järjesti yleensä juhlasalin koristelun joulu- ja kevätjuhlia varten. Rahaa ei ollut juurikaan käytettävissä, joten kädentaidoilla ja hyvällä suunnittelulla oli tärkeä merkitys. Hannuksella oli näissä asioissa sekä silmää että taitoa. Hän osallistui joskus myös oppilaiden vappuillanviettojen valmisteluun hankkimalla esimerkiksi materiaalit vappuviuhkoihin ja vappuhattuihin. Olipa hän mukana niiden valmistamisessakin.

Marraskuun 24. päivänä 1955 vietettiin Elna Hannuksen 60-vuotispäivää. Hänen toivomuksestaan oppilailla oli tuolloin lomapäivä. Annikki Peltonen muistelee, miten juhlaa vietettiin ruokasalissa kahvia ja herkkuja nauttien. Ohjelmaakin oli hieman. ”Erinomainen sanankäyttäjä Erkki Hakala oli valmistanut johtajattarelle puheen, joka sisälsi niin pistäviä piikkejä kuin hyviäkin asioita. Hän aloitti puheensa: ”Arvoisa koulumme johtajatar”. Kun johtajatar kiitti Erkkiä puheesta, ei hänenkään sanoistaan puuttunut piikkejä.”

Kun Annikki Peltonen tuli musiikinopettajaksi 1961, hän päätti jättää Hoosianna-hymnin pois joulujuhlaohjelmasta. Tästä hän sai kuulla sekä ihmettelyä että rankkaa kielteistä palautetta. ”Elna Hannus osoitti mielipahansa tapahtuneesta ja tuntui, kuin päälleni olisi laskeutunut syyllistävä harso, joka jäi pitkäksi aikaa leijumaan ylleni”, muistelee Annikki. ”Oli vain rauhallisesti odotettava myötätuulen henkäystä.”

MUKAVIA MUISTOJA

Hannuksella oli tapana valvontavuorollaan lukea kirjoja. Tämä oli suosittu tapahtuma. Kuulijoina olivat yleensä ylempien luokkien pojat. Kirjoista muistuvat mieleen ainakin Metsäsissit, Orjakaravaani ja eräät muutkin Carl Mayn kirjat sekä joukko intiaanikirjoja ja Jack Londonin Merisusi.

Pauligin kahvipaketeissa oli 1950-luvun puolivälissä auton kuvia. Niitä kerättiin ja vaihdettiin innolla poikien kesken. Hannus hankki Pauligilta pahviarkkeja, joissa oli samoja auton kuvia. Hän leikkasi kuvat irti levystä ja jakoi niitä meille. Näin kuvakokoelmat karttuivat nopeammin kuin pelkästään kahvipaketeista saatuina.

1950-luvun puolivälistä koulun pihalle jäädytettiin aina luistinrata, jonka pojat pitivät myös puhtaana lumisateen jälkeen. Joinakin vuosina lunta oli joululoman jälkeen paksu kerros ja silloin Hannus järjesti Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen johtajan kautta lumiauran auraamaan kentän. Eräänä keväänä taas koululle saatiin Hannuksen toimesta erä hyppynaruja. Seurauksena oli valtava hyppyinnostus.

Ensimmäisen ja toisen luokan oppilaiden rahat olivat johtajattaren hallussa, näin ainakin 1950-luvulla. Rahaa tarvitsevat kokoontuivat perjantaina päiväruokailun jälkeen johtajattaren asuntoon ja saivat Hannukselta toivomansa pienen rahasumman. Johtajatar valvoi, että mitään suurempaa summaa ei saanut. Rahan käyttö kirjattiin tarkasti vihkoon.

SAIRAANHOIDOLLISIA HAASTEITA

Asuntolan johtajattarella oli suuri vastuu oppilaiden terveydenhuollosta sekä ilta- ja yöaikojen turvallisuudesta. Tässä tehtävässä sairaanhoitajakoulutuksesta oli suuri apu. Hannus antoi hoito-ohjeita. Vilustumista tai flunssaa torjuttiin kuuman sipulimaidon avulla. Toki koululääkäri kutsuttiin tarvittaessa paikalle Hannuksen arvion perusteella.

Aika ajoin koululla riehui influenssa, hinkuyskä tai tulirokko. Syksyllä 1933 koulussa esiintyi tulirokkoa. Martta Jalonen oli silloin vielä lastentarhassa, mutta lastentarhalaisetkin joutuivat lähtemään joululomalle vähän aikaisemmin. Sen viimeisen yön lapset olivat johtajatar Hannuksen puolella ja saunassa käytiin jossain kylpylaitoksessa.

Hinkuyskää oli koulussa ainakin kevätlukukaudella 1938 ja influenssa riehui talvella 1955 ja aasialainen influenssa syksyllä 1957. Kyseiset epidemiat vaativat asuntolan johtajattarelta ja pieneltä hoitohenkilökunnalta runsaasti työtä.

Sodan aikana sattui, että eräälle pojalle tuli ilmahälyytyksen aikana paha suolistoverenvuoto. Vuoto oli tyrehdytettävä pommeista huolimatta. Johtajatar hoiti tehtävän tyynen rauhallisesti.

Oman erityishaasteensa sairaanhoitajatyöhön antoi se, että monilla oppilailla oli sairauksia ja monivammaisuutta. Kohtaukset olivat tavallisia. Sattuipa jonkin kerran, että oppilas kuoli kohtauksen seurauksena. Hannuksen vastuu oli suuri, olihan asuntolahenkilökuntaa hänen lisäkseen vain kolme.
Hannus viihtyi tehtävässä, vaikka hän toisinaan huomauttikin, että asuntolan väki yleensä joutuu koulupäivästä toiseen olemaan ”helteessä”.

Sokeain Airuessa julkaistussa muistokirjoituksessa maisteri Veikko Lehvä tiivisti Elna Hannuksen elämäntyön seuraavasti: ”Sokeain lasten ja nuorten opettajana ja kasvattajana maisteri Hannus on hoitanut tehtävänsä tunnollisesti ja kiitettävästi. Vaikka hän luonteeltaan olikin siksi vaativainen ja tarkka, että ympäristön ei aina ollut helppo riittävästi arvostaa ja ymmärtää näitä ominaisuuksia, ovat varmaan hänen entiset oppilaansa ja työtoverinsa jäljestä päin olleet valmiita myöntämään, että hänen kasvatukselliset toimenpiteensä koulun asuntolassa tähtäsivät oikeaan ja tarkoittivat kaikessa koulun ja sen oppilaiden parasta.”

—————————————————

---

Sisällön jakaminen: