ODOTTAMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Elämään sisältyy yllättävän paljon odottamista. Odotamme kesälomaa, joulua, eläkkeelle pääsyä, ystävää tapaamiseen ja vaikkapa bussia pysäkillä. Ikävimpiä ovat jonot lääkärin vastaanotolle tai hiostavat matelut kaupan kassalle ruuhka-aikana.

Mutta onko odottaminen aina sietämättömän turhauttavaa? Kuluuko siinä ikään kuin elämää hukkaan? Voisiko puhua jopa ajan pysähtymisestä? Osaisiko tyhjiin valuneista tunneista joskus nauttiakin? Ainakin ne voisi kokea arvokkaina, keventävinä hetkinä kiireen keskellä.

Pysähtymällä omiin mietteisiin malttaisi kenties omistaa tuokion itselle tärkeille ihmisille ja tapahtumille kaukana marketin humusta. Näin rakentaisimme oman onnemme kuplan. Herää ajatus, syntyykö odottamisen sietämättömyys siitä, ettemme kestä katsella sisintämme silmästä silmään edes hetken vertaa.

Minuus silloin tällöin häipyy verhojen taakse tullakseen sieltä esiin entistä hämmentävämpänä ja saavuttamattomampana. Siinä juuri voisi piillä arvoituksen ratkaisu eli pohjimmainen syy minän kohtaamisen aiheuttamaan pelkoon ja vastenmielisyyteen. Arjessahan harvoin pysähdymme pohtimaan elämän olennaisinta sisältöä.

Etenemme kiihtyvää vauhtia, ellemme ole valinneet asenteeksemme hidastamisen filosofiaa. Mielenrauhan etsinnässä turhasta luopumisesta aukeaa monelle lupaava tie levollisuuteen. Sitä edeltävä pysähtyminen tosin mielletään jämähtämiseksi, johon ei perinteisesti kannusteta suomalaisessa kulttuurissa.

Seisahtuminen omien ajatusten äärelle tuo silti uutta virikettä mielikuvitukseen ja jopa yllättäviä ratkaisuja elämän ongelmiin. Jos ei muuta, niin maailma alkaa vääjäämättä näyttää entistä valoisammalta. Siten oppisimme rennompaa suhtautumista arkiharmeihin.

Odottamisen sietämättömyyden muuttaminen vähitellen siedettäväksi ja jopa tavoiteltavaksi ei ehkä osoittaudu niin vaikeaksi kuin voisi kuvitella. Taustalla väijyy vanha perinne jatkuvan työn ja tekemisen hyveestä. Toisaalta myös pelkkä oleminen voi sisältää aktiivista toimintaa. Siihen nykyään neuvotaankin siirtymään multitaskauksen pyörteistä.

Loputon ryntäily tehtävästä toiseen luo mielikuvan ahkeruudesta ja aikaansaavuudesta. Sohvalla makoilu työaikana herättää vieläkin vain ymmärtämättömiä katseita ja syvää paheksuntaa. Entäpä jos makoilija onkin yhteisön luovin jäsen? Neroille sellainen käytös yleensä suodaan – heitä kohdellaan poikkeusyksilöinä.

Rentoutuja tosin oman arvonsa jo tietää – pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi pitkittyneen levon merkityksestä työn tuottavuudelle. Luonnollisesti on vaikea heti havaita odottamisessa mitään myönteistä. Ikä tuo oman lisänsä harmitukseen, sillä vaaditaan väsyttävän paljon itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Vuosien karttuessa aikaa riittää tuhlattavaksi hyvin rajallisesti.

Odottamisesta muodostuu entistä tuskallisempaa, jos tielle sattuu osumaan ohittajia. Kerta kaikkiaan sietämätöntä! Eivätkö laki ja järjestys koskekaan kaikkia? Etuilijoihin suhtaudutaan kuin yhteisestä päätöksestä suomalaisen sopuisasti ristiriitoja vältellen. Tilanne jää siksi kalvamaan mieltä, ja passiivis-aggressiivisena tunteena odottamisen sietämätön keveys jalostuu synkkyydeksi.

Kaikesta huolimatta odottamisen ja jonottamisen kulttuuri on varsin kehittynyttä meillä Suomessa, kun tarkastellaan etelä-Euroopan maita. Viidakon lait eivät päde täällä, vaan törkeimmät etuilut pyritään estämään. Voisimme kenties totutella tarvittaessa odottamaan ilman kielteisiä tunnereaktioita. Myös odotuksen aika tarjoaa hetkeen tarttuvalle elävyyttä jokapäiväiseen arkeen.

Sisällön jakaminen: