KIRJA TOIVOSTA

Jane Goodall Douglas Abrams Gail Hudson: Kirja toivosta, Docendo 2022

Kuinka pitää toivoa yllä valtavissa vaikeuksissa olevassa maailmassamme?

-Toivo ymmärretään usein väärin. Ihmisillä on taipumus ajatella, että se on vain passiivista haihattelua: jotakin toivotaan tapahtuvaksi, mutta asian hyväksi ei tehdä mitään, kirjoittaa maailman tunnetuin elossa oleva luonnontutkija Jane Goodall. Kirjassa hän käy inspiroivaa vuoropuhelua kansainvälisesti menestyneen kirjailija Douglas Abramsin kanssa. Luin tätäkin kirjaa aviomiehelle autossa ääneen, tärkeitä ajatuksia on syytä jakaa.

87- vuotiaalla Goodallilla on pitkä perspektiivi maailmaamme. Hän varttui toisen maailmansodan aikana, kun maailma oli vaarassa joutua Hitlerin ja natsien vallan alle. Hän on elänyt kylmän sodan asevarustelun aikana, kun maailmaa uhkasi ydintuho. Hän on nähnyt tavattomasti kärsimystä.

– Mutta joka kerta kun masennun, ajattelen kaikkia niitä mahtavia tarinoita niiden ihmisten rohkeudesta, peräänantamattomuudesta ja määrätietoisuudesta, jotka taistelevat ”pahan voimia” vastaan, Goodall kertoo.

Hän on matkustanut vuodesta 1986 pitkin maailmaa herättääkseen tietoisuutta ja toiminnanhalua. Häneltä kysytään eniten: Uskotko rehellisesti, että maailmalla on vielä toivoa? Että lastemme ja lastenlastemme tulevaisuudella on toivoa?

-Voin vastata kysymykseen aivan vilpittömästi: kyllä. Uskon, että meillä on edelleen aikaa ja että voimme alkaa korjata vahinkoa, jonka olemme planeetallemme aiheuttaneet – mutta se aika on kulumassa umpeen. Meidän on yhdistettävä voimamme ja ryhdyttävä toimeen. Heti paikalla. Ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmisten toimilla, olkoot kuinka pienimuotoista tahansa, on aitoa vaikutusta.

-Tuhansien eettisten tekojemme kerrannaisvaikutuksilla voimme säilyttää ja kohentaa maailmaamme tuleville sukupolville. Luonto on äärimmäisen elinvoimainen ja vahva, mutta meidän pitää auttaa sitä korjaustöissä.

-Vaikka jokin elinympäristö näyttää meille täysin tuhotulta, meidän pitää tajuta, että luonto voi kunnostaa tuon paikan ajan myötä pikku hiljaa, Goodall toteaa. -Jotkut ihmiset tutkivat luontoäidin tapoja ja kopioivat niitä yrittäessään palauttaa maiseman, jonka olemme tuhonneet.

Abrams kertoo lukemastaan raportista, jossa todettiin, että lähes kaikki tutkitut ekosysteemit palautuivat 10-50 vuoden kuluessa. Valtameret palautuivat nopeammin, metsät hitaammin. Goodall kertoo kirjassa rohkaisevia tarinoita aidosti innostavista ihmisistä. Esimerkiksi luentokiertueellaan Uudessa-Seelannissa hän tapasi villejä eläimiä tutkivan biologin, tohtori Don Mertonin. Merton oli vakaasti päättänyt pelastaa chatmaninsiepot sukupuutolta. Hän aloitti tilanteesta, jossa lintuja oli jäljellä vain seitsemän koko planeetallamme. Naaraita oli kaksi, ja vaikka ne molemmat munivat ensimmäisenä vuonna, kummankaan munista ei kuoriutunut poikasia. Vaikeasta alusta huolimatta tällä hetkellä maapallolla on elossa noin 250 chatmaninsieppoa.

Me tavalliset ihmiset emme voi toimia tohtoritasolla. Mutta me voimme osoittaa joka päivä kunnioitusta luontoa kohtaan keräämällä pois roskia, ja lopettamalla oman mahdollisen roskaamisemme. Lukuisat roskat ovat eläimille vaarallisia tai hengenvaarallisia.

Olen lähettänyt Goodallille kutsun perustamaani Roska päivässä -liikkeeseen, jonka sivut löytyvät 23 kielellä.

Goodallin olennaisin toivon viesti on tämä: meillä on toivoa tulevaisuudesta. Mutta vain jos me kaikki liitymme yhteen ja yhdistämme voimamme. Samoin toivon, että ymmärrät toimimisen kiireellisyyden ja sen, että meidän täytyy kaikkien tehdä oma osamme. Usko siis, että kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti me voimme voittaa. Muista, että yksilöinä me voimme vaikuttaa asioihin joka päivä, ja miljoonat yksilölliset valinnat toimintatavoissamme vievät meidät kohti kestävämpää maailmaa.

Näkövammaisten Laulunhelmen uusi vetäjä

MINNA HALUAA TOTEUTTAA ITSEÄÄN LAULAEN, SANOITTAEN JA SÄVELTÄEN

Teksti: Marianne Tenhami

Minna Tuuliainen, 32, tiesi jo pienenä haluavansa musiikkitaiteilijaksi. 
– Kaksivuotiaana minun kerrottiin laulaneen innokkaasti MacGyverin tunnusbiisiä. Rakastin laulamista. Ala-asteella kirjoitin äidinkielen aineeseen, että haluan olla laulaja tai pianisti, hän muistelee hymyillen. Yhdeksänvuotiaana hän aloitti pianotunnit ja 12-vuotiaana laulutunnit. Hän sai myös esiintyä.

Kaikki alkoi Vaskivuoren lukion Sentirestä

Minna pääsi Vantaalle kuuluisaan Vaskivuoren lukioon, missä hän lauloi koulun bändissä Sentiressä.
– Se oli minulle käänteentekevä, tosi kova juttu. Teimme omia biisejä, joihin pääsin tekemään melodioita ja sanoja yhdessä muiden bändiläisten kanssa. Kävimme keikoilla nuorisotaloilla ja esiinnyimme koulun Rock-klubeilla, hän kuvailee innostuneena. Minnalle oli itsestään selvää pyrkiä lukion jälkeen opiskelemaan ammattimuusikoksi Pop & Jazz -konservatorioon, jonne hän kertoo päässeensä varapaikalta.
– Se oli unelmieni täyttymys. Haaveeni ammattimuusikon opinnoista toteutui. Pop & Jazz -konservatoriossa kaikki keskittyi musiikkiin, kun lukiossa oli musiikin ohella opiskeltava muutakin, hän iloitsee. Opintoihin kuului tunteja teoria- ja pianotunneista laulu- ja bänditunteihin.
– Sinä aikana löysin oman musiikillisen suuntani. Sen, mikä on minulle laulajana tärkeää: tunteiden kokeminen ja välittäminen, hän toteaa. Tänä aikana hän alkoi tehdä myös omaa musiikkia, jota hän soitti ja esitti bändinsä Kirjeitä Miniltä kanssa.

Minna valmistui Pop & Jazz -konservatoriosta vuonna 2013, mutta jatkoi säveltämisen, sanoittamisen ja esiintymisen ohella opintojaan Metropolian ammattikorkeakoulussa muusikkolinjalla.
– Pop & Jazz -konservatoriossa ilmapiiri oli luova ja kannustettiin oman musiikin tekemiseen, mutta Metropoliassa opinnot keskittyivät enemmän freelancer-muusikon koulutukseen, hän vertailee. Opintojen kohokohta oli vaihto Viron Viljandissa vuosina 2016-2017.
– Rakastuin täysillä Viljandiin sekä Viron kulttuuriin ja kieleen. Opiskelussa ilmapiiri oli luova. Opettajat oikein kannustivat kaikkia tekemään omaa musiikkia, viron kieltä puhuva Minna hehkuttaa. Jouluna Minna esitti Viljandissa jazzstandardeja, joita virolaisen linjan johtaja kehui. Lisäksi hän esitti kysymyksen: Kuka Minna on? Kysymys oli alkusysäys Minnan sanoittamalle ja säveltämälle kappaleelle Koralli. Hiukan jäissä ollut säveltäminen ja sanoittaminen elpyi jälleen.

Voin päästä kohti jotain parempaa

Musiikki on Minnalle tärkeä tunteiden ilmaisukanava, jota kautta voi käsitellä asioita ja tunteita.
– Jos elämässä on tapahtunut jotain surullista, siitä voi tehdä laulun. Se antaa voimaa: kyllä tästä selvitään, hän luonnehtii. Minnan viime vuoden huhtikuussa ilmestyneellä levyllä oleva kappale Koralli on syntynyt juuri tällaisista tunteista.
– Elämäni oli mennyt alaviistoon jo jonkin aikaa. Mutta sitten sain ajatuksen, että hei, voin päästä tästä kohti jotain parempaa. Koralli on sellainen voimaantumisbiisi: se ui meren pohjasta kohti valoa kuten niin ikään kuultava Näkymätön.
– Näkymätön symboloi mielenterveysongelmien näkymättömyyttä meidän yhteiskunnassa. Näkymättömän avulla saadaan tätä näkymättömyyttä näkyvämmäksi, taiteilija summaa.

Valmistuttuaan Metropoliasta vuonna 2019 Minna on jatkanut laulujen tekemistä, esiintymistä ja laulun opettamista. Parin vuoden ajan hän oli tuottamassa Arabian katufestivaalia, joka toteutettiin koronapandemian vuoksi etänä.
– Esiintyjät lähettivät valmiita videoita tai livestriimasivat niitä. Esityksiä oli musiikista sirkukseen, Minna luonnehtii. Korona-aikana hänellä oli myös mahdollisuus keskittyä oman musiikin sanoittamiseen ja säveltämiseen sekä EP-levynsä ”Näetkö valon ympärillä? tekemiseen. Viime vuoden keväällä muusikko- ja opiskelupiireistä tuttu Joose Ojala vinkkasi hänelle mahdollisuudesta tulla vetämään näkövammaisille pop- ja iskelmämusiikkiin keskittyvää lauluryhmää.
– Työ vaikutti mielenkiintoiselta, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta lauluryhmien vetämisestä. Yksilölaulua olin kyllä aikaisemmin opettanut. Joosen inspiroimana laitoin hakemuksen menemään, pääsin haastatteluun ja olen nyt vetänyt Laulunhelmeä viime vuoden elokuusta lähtien, Minna kertoo.

Mielenkiintoinen, antoisa Laulunhelmi

Minnan mukaan lauluryhmää vetäessä on keskityttävä enemmän kokonaisuuteen, kun taas yksilöopetuksessa keskitytään yksittäisen ihmisen omaan tekemiseen. Tietysti ryhmän vetämisessäkin on keskityttävä yksittäisiin asioihin kuten biisien stemmoihin. Ryhmässä ilmenee myös ryhmädynamiikka, joka on Laulunhelmen vetäjän mielestä vain positiivinen juttu.

– Laulunhelmen vetäminen on ollut tosi mielenkiintoista, antoisaa ja opettavaista mainion porukan kanssa. Vaikka minulla on kokemusta yksittäisistä näkövammaisista ihmisistä, aikaisempaa kokemusta näkövammaisen ryhmän vetämisestä minulla ei ole. Olen tilannut laulujen sanoja pistekirjoituksella ja tehnyt demoja, joista lauluryhmäläiset voivat opetella biisien melodian, stemmat ja sanat, Laulunhelmen vetäjä kuvailee. Hän toivoo, että lauluryhmässä laulettavat kappaleet olisivat kaikille ryhmäläisille mieleisiä. Ryhmäläiset saavat esittää Minnalle toiveita laulettavista ja esitettävistä biiseistä. Välillä on mietittävä, kuinka saada biisitoiveet sovitettua yhteen niin, että koko ryhmä tulee kuulluksi. Laulunhelmellä oli ensimmäinen esiintyminen Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n 90-vuotis- ja joulujuhlassa viime joulukuussa. Oma kevätkonsertti Laulunhelmellä on 13.5. klo 16 Näkövammaisten Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä.

ODOTTAMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Elämään sisältyy yllättävän paljon odottamista. Odotamme kesälomaa, joulua, eläkkeelle pääsyä, ystävää tapaamiseen ja vaikkapa bussia pysäkillä. Ikävimpiä ovat jonot lääkärin vastaanotolle tai hiostavat matelut kaupan kassalle ruuhka-aikana.

Mutta onko odottaminen aina sietämättömän turhauttavaa? Kuluuko siinä ikään kuin elämää hukkaan? Voisiko puhua jopa ajan pysähtymisestä? Osaisiko tyhjiin valuneista tunneista joskus nauttiakin? Ainakin ne voisi kokea arvokkaina, keventävinä hetkinä kiireen keskellä.

Pysähtymällä omiin mietteisiin malttaisi kenties omistaa tuokion itselle tärkeille ihmisille ja tapahtumille kaukana marketin humusta. Näin rakentaisimme oman onnemme kuplan. Herää ajatus, syntyykö odottamisen sietämättömyys siitä, ettemme kestä katsella sisintämme silmästä silmään edes hetken vertaa.

Minuus silloin tällöin häipyy verhojen taakse tullakseen sieltä esiin entistä hämmentävämpänä ja saavuttamattomampana. Siinä juuri voisi piillä arvoituksen ratkaisu eli pohjimmainen syy minän kohtaamisen aiheuttamaan pelkoon ja vastenmielisyyteen. Arjessahan harvoin pysähdymme pohtimaan elämän olennaisinta sisältöä.

Etenemme kiihtyvää vauhtia, ellemme ole valinneet asenteeksemme hidastamisen filosofiaa. Mielenrauhan etsinnässä turhasta luopumisesta aukeaa monelle lupaava tie levollisuuteen. Sitä edeltävä pysähtyminen tosin mielletään jämähtämiseksi, johon ei perinteisesti kannusteta suomalaisessa kulttuurissa.

Seisahtuminen omien ajatusten äärelle tuo silti uutta virikettä mielikuvitukseen ja jopa yllättäviä ratkaisuja elämän ongelmiin. Jos ei muuta, niin maailma alkaa vääjäämättä näyttää entistä valoisammalta. Siten oppisimme rennompaa suhtautumista arkiharmeihin.

Odottamisen sietämättömyyden muuttaminen vähitellen siedettäväksi ja jopa tavoiteltavaksi ei ehkä osoittaudu niin vaikeaksi kuin voisi kuvitella. Taustalla väijyy vanha perinne jatkuvan työn ja tekemisen hyveestä. Toisaalta myös pelkkä oleminen voi sisältää aktiivista toimintaa. Siihen nykyään neuvotaankin siirtymään multitaskauksen pyörteistä.

Loputon ryntäily tehtävästä toiseen luo mielikuvan ahkeruudesta ja aikaansaavuudesta. Sohvalla makoilu työaikana herättää vieläkin vain ymmärtämättömiä katseita ja syvää paheksuntaa. Entäpä jos makoilija onkin yhteisön luovin jäsen? Neroille sellainen käytös yleensä suodaan – heitä kohdellaan poikkeusyksilöinä.

Rentoutuja tosin oman arvonsa jo tietää – pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi pitkittyneen levon merkityksestä työn tuottavuudelle. Luonnollisesti on vaikea heti havaita odottamisessa mitään myönteistä. Ikä tuo oman lisänsä harmitukseen, sillä vaaditaan väsyttävän paljon itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Vuosien karttuessa aikaa riittää tuhlattavaksi hyvin rajallisesti.

Odottamisesta muodostuu entistä tuskallisempaa, jos tielle sattuu osumaan ohittajia. Kerta kaikkiaan sietämätöntä! Eivätkö laki ja järjestys koskekaan kaikkia? Etuilijoihin suhtaudutaan kuin yhteisestä päätöksestä suomalaisen sopuisasti ristiriitoja vältellen. Tilanne jää siksi kalvamaan mieltä, ja passiivis-aggressiivisena tunteena odottamisen sietämätön keveys jalostuu synkkyydeksi.

Kaikesta huolimatta odottamisen ja jonottamisen kulttuuri on varsin kehittynyttä meillä Suomessa, kun tarkastellaan etelä-Euroopan maita. Viidakon lait eivät päde täällä, vaan törkeimmät etuilut pyritään estämään. Voisimme kenties totutella tarvittaessa odottamaan ilman kielteisiä tunnereaktioita. Myös odotuksen aika tarjoaa hetkeen tarttuvalle elävyyttä jokapäiväiseen arkeen.

 

HARMONIKKA 200 VUOTTA

Miten syntymäpäiväsankari pärjää 2020-luvun Suomessa?

Teksti: Joose Ojala

Vuonna 1822 Saksalainen Christian Buschman patentoi Handaeolinen. Tätä soitinta pidetään nykyisen harmonikan esiasteena. Soittimen juuret ulottuvat kuitenkin aina kivikaudelle saakka. Tuolloin kehitettiin munniharppu. Se on ensimmäinen tunnettu sovellus, joka käyttää samanlaista värähtelevää kieltä, joka muistuttaa nykyistä harmonikoissa käytettävää vapaalehdykkää. Niinpä erilaisia vapaalehdykkäkieliä hyödyntäviä soittimia, hälytyssireeneitä ja muita koneita tunnetaan historiassa lukuisia ennen varsinaisen harmonikan patentoimista.

Koska harmonikan ja sen esiasteiden tekninen historia on varsin hyvin dokumentoitu, haluan tässä jutussa vilkaista mieluummin kristallipalloon ja pohtia harmonikan tulevaisuutta sen kulttuurihistorian sekä omien empiiristen havaintojeni kautta. Harmonikan ja sen esiasteiden kiehtovaan menneisyyteen suosittelen kaikkia tutustumaan osoitteessa www.vapaalehdykka.net.

Harmonikka – aikansa sähkökitara

Jos lukee 1900-luvun alun kirjallisuutta, aikalaisten elämäkertoja tai perehtyy tuon ajan äänitteisiin, harmonikka on vahvasti läsnä. Se kuului oletuksena kaikkien kevyen musiikin orkesterien kokoonpanoihin. Siinä missä nykyään kaikki säestävät itseään kitaralla, vuosisadan liki puoleen väliin saakka tämä soitin oli usein harmonikka. Tämän ajan populaarikulttuurin merkittävimpiin ilmiöihin kuului niin ikään haitaria soittanut Viljo Vesterinen. Harvassa taitavat edelleen olla ne suomalaiset, jotka eivät hänen esittämäänsä Säkkijärven polkkaa olisi kuulleet. Muistan joskus katsoneeni 1940-luvulla tehtyä dokumenttia tuon ajan ääniteteollisuudesta. Siinä levyt luokiteltiin neljään kategoriaan: polkkiin, jenkkoihin, valsseihin ja masurkkoihin – haitari soi vahvasti kaikissa laareissa. Suomi oli tuohon aikaan yhteiskuntana nykyistä paljon sulkeutuneempi ja musiikillisia virtauksia tuli meille tipotellen. Siksi yhtenäiskulttuuri piti huolen siitä, että harmonikalla soitettua tanssimusiikkia kuluttivat meillä kaikki kevyen musiikin kuuntelijat. Jos siis 1930-60-luvuilla olit hyvä haitarinsoittaja etkä heittäytynyt turhan taiteelliseksi, työtilaisuuksia oli enemmän kuin ehdit keikkoja tahkota.

Mitä 1990-luvulla syntynyt ajattelee harmonikan kulta-ajasta?

Jos olisin vuoden 1992 sijaan syntynyt vuonna 1922 ja olisin tässäkin tapauksessa päätynyt soittamaan harmonikkaa, olisin todennäköisesti ainakin melko tyytyväinen elämääni. Keikkoja ainakin saisi määrällisesti tehdä kuukaudessa sen mitä nyt teen puolessa vuodessa. Harmonikan kulta-aikaa kuulee monesti romantisoitavan itseäni jonkin verran vanhempien sukupolvien suulla. Itse nuorempana suhtaudun näihin puheisiin kuitenkin kriittisemmin. Vaikka fanitankin 1920-60-lukujen harmonikkavetoista viihdemusiikkia, on se kuitenkin omalla tavallaan liikkumatilaltaan varsin ahdas häkki. Silloin harmonikansoittajana pärjäsit, jos teit sitä mitä sinulta odotettiin. Toki omaa tekemistä saattoi hieman maustaa, kuten vaikkapa Matti Viljanen teki lisätessään harmonikansoittoonsa vaikutteita jazzmusiikista. Tästä huolimatta harmonikan asema oli melko sementoitu. Tuon ajan merkittävien harmonikkataiteilijoiden elämäntarinoista löytyykin monta surullista kohtaloa, jotka päättyvät liian varhain uran ennenaikaiseen päättymiseen. Yksi merkittävä tekijä on todennäköisesti ollut se, ettei muusikkona ole aina voinut luoda omannäköistään uraa taiteilijana, vaan on joutunut mukautumaan ympäröivän maailman rakenteisiin ja odotuksiin. Mitään nykyisenkaltaista apurahajärjestelmää ei vielä vuosisadan alkupuolella ollut. Jos siis et osannut tehdä muuta kuin soittaa harmonikkaa ja valtavirtamusiikki ei ollut mieleen, sinun oli pakko mukautua elantoa saadaksesi. Paul Norrbackin tarina on mielestäni harmonikan kulta-ajan varjopuolista oiva esimerkki. Norrback (1930 -1995) tunnetaan Varisevat lehdet -valssin säveltäjänä ja alkuperäisenä esittäjänä. Se on hieno valssi, mutta Norrbackin taiteilijapersoonassa vain pienen pieni sivujuonne. Hänellä oli selkeä visio alkaa esittää klassista musiikkia harmonikalla. Säilyneet levytykset osoittavat, että Norrbackin osaaminen oli erittäin kovalla kansainvälisellä tasolla. Suomessa ei kuitenkaan ollut mitään käyttöä hänen osaamiselleen, joten ura ja levytykset oli toteutettava ulkomailla. Kaikki Norrbackin klassisen musiikin levytyksetkin ovat Suomen ulkopuolella tehtyjä. Meidän levy-yhtiömme halusivat kuitenkin tallentaa häneltä ainoastaan Varisevat lehdet -valssin ja muuta perinteistä harmonikkaohjelmistoa. Norrback siis kuuluu niihin taiteilijoihin, joita nykyisenkaltainen korkeakoulutusjärjestelmä harmonikkaluokkineen ja kansainvälisine verkostoineen olisi varmasti hyödyttänyt ja auttanut kestävämmän uran rakentamisessa. Toisaalta Taito Vainio ei olisi voinut nyky-Suomessa rakentaa tekemänsä kaltaista viihdeharmonikansoittajan hienoa uraa isoine levytyksineen ja suuren orkesterin sovituksineen. Voidaan vain todeta, että tietyt aikakaudet ovat toisille taiteilijoille parempia ja toisille huonompia. Sitä pidän kuitenkin tärkeänä, että historiaa tarkasteltaessa pyrittäisiin aina objektiivisuuteen eikä mitään aikakautta nostettaisi jalustalle toista parempana.

Hyvä paha koulutusjärjestelmä

Harmonikansoittajien systemaattinen kouluttaminen alkoi Suomessa vuonna 1977. Tällöin Matti Rantanen perusti Sibelius-Akatemiaan harmonikkaluokan. Se koulutti ja kouluttaa edelleen klassisen musiikin harmonikansoittajia sekä soitonopettajia. 1980-luvulla Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin aineryhmä. Näidenkin opintojen puitteissa on mahdollista opiskella pääinstrumenttina harmonikkaa. Opintojen runkona toimii kansanmusiikkiperinne. Keskeisiin opettajiin Suomessa kuuluu muun muassa Maria Kalaniemi.

Sibelius-Akatemian harmonikkaluokat mahdollistivat sen, että sieltä valmistuneet opettajat siirtyivät opettamaan musiikkiopistoihin ja muihin musiikkioppilaitoksiin. Näin Suomeen saatiin varsin pian koko maan kattava harmonikansoitonopettajien verkosto.
Musiikkioppilaitoksissakin harmonikansoittoon on karkeasti ottaen kaksi päälinjaa: klassinen ja kansanmusiikki. Tämä jako tulee siitä, että harmonikan korkeakoulutukseen on valittu nämä päälinjat. Toki jako ei ole näin mustavalkoinen, koska soitonopettajilla on myös omia mielenkiinnon kohteita ja painotuksia. Näiden kahden ison pääsuuntauksen ohella voimissaan on etenkin maakunnissa vanhanajan mestari kisälli -tyyppinen opettamisperinne. Tällä tavalla opetetaan tyypillisesti perinteistä harmonikan kultakauden viihdemusiikkia sekä Kultainen harmonikka -kilpailuistakin tuttua virtuoosiviihdettä. Epämuodollinen mestari-kisälli -opetusperinne oli lähes ainut tapa saada oppia harmonikansoitossa ennen vuotta 1977.

Omasta mielestäni koulutusjärjestelmän mukaantulo on pelastanut suomalaisen harmonikkaperinteen. Kun soittimen kulta-aika 1960-80-luvuilla hiljalleen hiipui, Sibelius-Akatemiassa ja myöhemmin musiikkiopistoissa aloitettu järjestelmällinen soitonopetus auttoi harmonikkaa pysymään pinnalla. Soitonopetuksen myötä aloitettiin myös paljon harmonikkakerhoja, harmonikkaleirejä sekä muuta harrastustoimintaa. Myös Suomen Harmonikkaliiton järjestämät harmonikkaristeilyt sekä Sata-Häme soi -festivaalit olivat ja ovat yhä tärkeä väylä suomalaisen harmonikkakulttuurin kivijalkoina.

Koulutusjärjestelmä on mahdollistanut harmonikalle valtavasti asioita. Soittajien tekninen taso on merkittävästi noussut. Myös ohjelmistoa on tullut valtavasti lisää oikeastaan kaikissa mahdollisissa genreissä. Kuitenkin kun mietin tätä kaikkea, mieleen tulee yksi sana: solistisuus. Vain Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiyhtyeissä harmonikka on aidosti yksi osa yhtyettä ilman, että musiikissa tuotaisiin esille harmonikkaa. Erilaiset harmonikkaorkesterit, soittimelle sävelletyt teokset ja moninaiset harmonikkakilpailut tuovat soittimen esiin yksinomaan solistisena instrumenttina. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, sillä onhan haitarissa valtavasti solistista potentiaalia. Kuitenkin harmonikan kulta-aikana erilaisissa yhtyeissä toimiminen oli sitä perusosaamista, joka kaikkien piti hallita. Silloinkin oli toki harmonikkakilpailuja, mutta ne olivat vain sivujuonne. 1930-60-luvuilla harmonikka oli laajasti edustettuna rytmimusiikin eri tyylilajeissa. Monipuolisen tanssimusiikin ohella myös jazzmusiikissa sekä jazzperinteen estetiikasta ammentavasta viihdemusiikista. Tässä perinteessä harmonikka oli osa säestävän yhtyeen soivaa kudosta siinä missä saksofonisektiokin. Suomalaisen harmonikkajazzin perinteestä mainio dokumentti on Fifty Records -levy-yhtiön julkaisema ”Haitarijazin kultaiset vuodet” -kokoelmalevysarja. Se osoittaa, että suomalainen harmonikalla soitettu jazzmusiikki oli kultakaudellaan parhaimmillaan kovaa kansainvälistä tasoa.

Kun harmonikka otettiin osaksi suomalaista musiikin korkeakoulujärjestelmää ja sen peruskivet paalutettiin, tehtiin tietoisia ja tiedostamattomia valintoja siitä, mitä perinteen osia otetaan järjestelmän siipien suojaan ja mitä jätetään ulkopuolelle. Sibelius-Akatemiaan päätettiin perustaa 1980-luvulla jazzmusiikin osasto. Sen ansiosta maassamme on lukuisia kansainväliset mitat täyttäviä jazzmuusikoita. Samaan aikaan päätettiin, että harmonikkakoulutus rajataan ainoastaan klassiseen musiikkiin ja kansanmusiikkiin. Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa harmonikansoittajat käytännöllisesti katsottuna rajattiin instrumenttinsa takia jazzmusiikin koulutuksen ulkopuolelle. Nyt vuonna 2023 suomalaisen harmonikkajazzin tilanne ei ole paras mahdollinen. Koska osaajia on niin vähän, harmonikalla soitettu jazzmusiikki on harmonikkaskenessäkin jäänyt pienenpienen alakulttuurin puuhasteluksi. On toki niin, ettei koulutuksella tai millään muullakaan keinotekoisella toimenpiteellä voi muuttaa musiikkikulttuurin suuria virtauksia. Harmonikkajazz oli suosionsa huipulla meillä sekä maailmalla 1940- ja 50-luvuilla. Ne ajat eivät koskaan palaa ja sen kanssa meidän on vain elettävä. Mutta on myös niin, että koulutusjärjestelmä päätti systemaattisesti alkaa opettaa yhtä lailla katoamassa olevaa kansanmusiikkiperinnettä arkistomateriaaleja ja perimätietoa hyväksikäyttäen. Nyt meillä onkin elävä alakulttuuri, jossa soitetaan kansanmusiikkia sekä tästä perinteestä jatkojalostettua uutta originaalimusiikkia. Harmonikkajazzin kohdalla näin ei tehty ja siksi perinteen vaaliminen onkin jäänyt yksittäisten aktiivisten harrastajien ja historiantutkijoiden harteille. Koska harmonikka ei enää nauti laajaa kansansuosiota, jää soittimeen liittyvän perimätiedon ylläpito yksittäisten aktiivisten harrastajien, yhdistysten sekä ennen kaikkea oppilaitosten vastuulle. Nämä tahot pitkälti päättävät siitä, mitkä asiat harmonikan kultakaudella hankitusta osaamisesta jäävät jälkipolville ja mitkä unohdetaan.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Jos tarkastelemme asiaa vain harmonikansoittajien omasta pienestä kuplasta, soittimella menee paremmin kuin koskaan 200-vuotisen historiansa aikana. Soittimet ovat teknisesti kehittyneet huippuunsa ja soittajien tekninen osaamisen taso on sekin parempaa kuin aiemmin. Harmonikalle sävelletään uutta musiikkia ja kentällä on paljon ammattitaitoisia ja innostavia opettajia. Kun harmonikkatapahtumissa käy, tulee huomaamaan, ettei muusikko Mika Huusarin keksimä termi ”harmonikkailo” ole tyhjää puhetta.

Toisenlainen todellisuus on vastassa, kun avaat minkä tahansa suomalaisen radiokanavan, Järviradiota lukuun ottamatta. Myös eri lehtien kulttuurisivuja saat selata tovin, ennen kuin löydät harmonikkaan liittyviä mainintoja. Haitarinsoittajien oma alakulttuuri voi melko hyvin, mutta siellä tapahtuvat asiat eivät laajemmassa mittakaavassa kiinnosta suurta yleisöä. Vaikuttaa siltä, että suomalaisen median harmonikkauutisoinnissa läpi pääsevät enimmäkseen Kimmo Pohjosen kaltaiset performanssityyppiset harmonikkataiteilijat. Heidän taiteensa on tietysti yhtä arvokasta kuin muukin taide, mutta se on vain pieni siivu siitä mitä harmonikalla voi tehdä.

Jotta nuoret kiinnostuisivat harmonikasta myös jatkossa, tarvittaisiin nykyistä monipuolisempia esikuvia. Harmonikka on monella tapaa nostalgisen, soittimen kultakaudelta peräisin olevan imagonsa vanki. En keksi tämän päivän populaarikulttuurista sellaista asiayhteyttä, jossa harmonikkaa ei olisi tuotu esille jotenkin nostalgisessa viitekehyksessä.

Itse musiikkipedagogina uskon ratkaisujen löytyvän osin opetukseen liittyvistä sisällöistä. Edelleenkin rytmimusiikkikoulutuksessa nojataan jazzperinteeseen, vaikka näistä oppilaitoksista valmistuneet muusikot soittavat kaikkia mahdollisia genrejä. On kuitenkin todettu, että jazzmusiikin harmoniaoppi ja improvisaatio ovat työkaluina niin universaaleja, että ne antavat työkaluja genreen kuin genreen. Opitaan tuottamaan musiikkia, vaikka kaikkia ääniä ei olisi kirjoitettu ulos. Ja mikä tärkeintä, opitaan myös toimimaan oman instrumentin kanssa yhtyeessä ja etsimään sille sopiva rooli kokonaisuudessa. Mielestäni myös harmonikansoittajat pitäisi ottaa nykyistä laajamittaisemmin osaksi pop & jazz-musiikin koulutusta. Tämä tapahtuisi yksinkertaisesti hyväksymällä heitä alan oppilaitoksiin ja myös markkinoimalla tätä koulutusta harmonikkaväelle. Pitäisi päästä pois omasta kuplasta soittamaan erilaisista yhteyksistä ponnistavien muusikoiden kanssa. Samalla tapahtuu verkostoitumista ja musiikillisen ilmaisun ohessa laajenee myös oma ajatusmaailma. Jos haluamme harmonikalla olevan tulevaisuutta, meidän on laajennettava soittimen ilmaisua. Harmonikansoittajien olisi syytä myös kuunnella musiikkia monipuolisesti. Toisten harmonikkataiteilijoiden ohella myös muiden instrumenttien kärkinimien levytyksiin olisi syytä perehtyä. Onhan Richard Gallianokin todennut, että trumpetisti Clifford Brown on ollut hänelle merkittävä vaikuttaja oman äänen löytämisessä.

Nykyään erilaisten harrastusten ja ajanvietemahdollisuuksien määrä on räjähtänyt. Helppoa viihdettä ja ajankulua on saatavana niin paljon, että pitkäjänteisyyttä vaativa soittoharrastus ei ole monellekaan enää itsestäänselvin valinta. Katseeni kääntyykin Tiktokin ja muiden vastaavien alustojen suuntaan. Ehkäpä jonkun harrastajan kuvaama viraalivideo räjäyttää soittimen suosion uuteen nousuun. Näinhän ilmiöt ajassamme nykyään tapaavat muodostua.

 

Rosa Liksomin Väylä on pakolaiskokemus

Saimme marraskuussa Rovaniemen Pohjanhoviin kirjallisuusviikonloppumme vieraaksi kiitetyn Väylä-romaanin kirjoittajan, Lapin kosmopoliitti Rosa Liksomin. Häntä haastattelivat Kirsti Reijonen ja Timo Kuoppala.

Teksti: Timo Kuoppala

Tuoreeltaan Rosa Liksom kiitteli juuri Rovaniemen Teatterissa näkemäämme Everstinna-näytelmää, joka perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa vuodelta 2017. Miespääosan esittäjä Markku Lukka näytti aivan nuorelta eversti Oiva Villamolta. Lavastuksen osana käytetyt vanhat valokuvat sävyttivät näyttämökerrontaa hyvin. Kylli Köngäs everstinnan roolissa oli mahtava.

Liksom on kotoisin Ylitorniolta. Hän käyttää teksteissään sekä kirjasuomea että kotiseutunsa murretta. Sitä kutsutaan joskus myös meillä meänkieleksi, mutta kirjailija halusi täsmentää termien käyttöä: – Suomessa sanon, että kirjoitan Peräpohjolan tai Tornionjokilaakson murteella, mutta Ruotsin puolella kutsun sitä meänkieleksi, koska murteella on siellä vähemmistökielen asema. Ruotsin puolella käsitettä Tornionjokilaakson murre ei tunne kukaan. Toisaalta Liksom ei niin suuresti käsitteistä välitä. – Peräpohjolan murre on minun äidinkieleni, siksi sillä kirjoitan.

Väylä on kirja sodasta, ei sotakirja

Haastattelussa pääosan otti luonnollisesti Liksomin uusin romaani Väylä. Kirjailija kertoi saaneensa idean teokseen Everstinna-romaanin herättämän keskustelun jälkeen. Everstinnassa itse Lapin sodasta kirjoitetaan aika vähän. Eversti lähtee vaimoineen sotaa pakoon Tammisaareen, koska ei halua taistella saksalaisia vastaan. Hän saa etelässä hyvän turvapaikan teollisuussuvun huvilasta. Sen sijaan tavalliset Lapin ihmiset joutuivat karjoineen pakenemaan vaivalloisen matkan Ruotsin puolelle turvaan.

Kotiseudun vanhojen sukulaisten ja muiden muistelukset ankarasta ajasta olivat Liksomille tuttuja jo lapsuudesta ja hän on niitä kuullut edelleen viettäessään pitkiä aikoja ”datsallaan” lapsuusmaisemissaan. Peräpohjolan murteella kirjoitettu Väylä on tavallaan Everstinnan jatko-osa, jossa Lapin sodan vaikutukset siviiliväestöön saavat ansaitsemansa huomion. Itse sotatapahtumia ei Väylässäkään juuri kuvata.

Pääosa romaanista kertoo tapahtumista Ruotsin puolella. Tornionjoen ylitettyään ihmiset ja karja jatkavat matkaansa ruotsalaisten perustamiin evakuointileireihin. Romaanin päähenkilö on nuori, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka kovien kokemusten myötä tapahtuvaa kasvua Liksom kuvaa. Vaikka romaanin aihe on synkkä, on kokonaiskuva jotenkin myönteinen.

Kirjailija muistutti lukijoitaan kuvaamansa miljöön olosuhteista. Monet perheistä olivat lestadiolaisia ja lapsia oli paljon. Äidit joutuivat pitämään pienimmistä huolta, miehet olivat sodassa tai sodasta uupuneita, joten karjankuljetus jäi isompien lasten tehtäväksi. Suuri vastuu perheen tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta, ruokki nuorten itsetuntoa ja lisäksi heitä kantoi taipaleella ajatus pääsystä vauraaksi tiedettyyn Ruotsiin vähän pidemmäksikin aikaa.

Väylän päähenkilön esikuva on poika, joka on edelleen elossa. Liksom halusi kuitenkin muuttaa kuvattavansa tytöksi, koska arveli omien kokemustensa perusteella olevan helpompaa samaistua tytön kuin pojan kokemusmaailmaan. Romaanin henkilöt ovat sekoituksia todella olemassa olleista ihmisistä. Läheisten kertomusten lisäksi Liksom on hyödyntänyt mm. Kolarista tehdyn muistitietokeruun aineistoja.
Romaanin henkilöillä on läheinen suhde eläimiin. Kirjailija muistuttaa olevansa maatalon tytär ja hänen ensimmäinen karjanhoitotehtävänsä oli 2-vuotiaana pitää lehmän hännästä kiinni, jotta äiti sai lypsää lehmän rauhassa. Rosa on toiminut nuoruudessaan maatalouslomittajana. Ilman omaa kokemusta eläimistä ei kirjaa olisi syntynyt.

Väylän kielestä on keskusteltu paljon. LIksomille kirjoittaminen oli luontainen valinta. Peräpohjolan murre on päähenkilön ajattelun kieli. Kaikille ei murteen lukeminen kuitenkaan ole ollut helppoa. Monet muualta Suomesta olevat lukijat ovat kertoneet kirjailijalle, että ensimmäiset viisi sivua piti lukea itselle ääneen. Sen jälkeen lukeminen sujui helposti. Monet ovat kuunnelleet romaanin Anna Saksmanin lukemana äänikirjana, mikä ehkä on helpottanut lukemista.

Pätkäproosasta romaaneihin

Rosa LIksom aloitti nuorena kirjoittamalla novelleja ja on sittemmin siirtynyt pääasiassa romaaneihin. Rosa kertoi kirjoittaneensa lyhyitä tarinoita opintojen ohella. Niistä koottiin esikoisteos Yhden yön pysäkki (1985). Lyhyitä tarinoita, pätkiksiä, hän kirjoittaa vieläkin. Romaanin kirjoittaminen on Roosalle pitkä prosessi, keskimäärin siihen on kulunut viitisen vuotta. Ikä, 64 vuotta, saa jo miettimään, että kuinkahan monta romaania sitä vielä ehtii kirjoittaa.

Everstinnan kirjoittaminen oli erityisen pitkä ja raskas työ. Siihen kului aikaa lähes seitsemän vuotta, josta pelkästään taustatyön tekemiseen kului varmaankin kolmesta neljään vuoteen. Everstinnaan verrattuna Väylän tekeminen oli henkisesti paljon helpompaa. Sitä oli suorastaan ihanaa kirjoittaa. Keskeisinä henkilöinä olivat nuoret, joilla oli elämä edessään, uteliaisuutta ja intoa tulevaan.

Rosa nostaa esille pienten ihmisten kokemia suuria asioita. Lapista joutui evakkoon Ruotsiin noin viisikymmentätuhatta ihmistä ja muualle Suomeen lähes yhtä paljon. Väylää lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että tänään jossakin joku toiveikas pakolaisnuori kokee samoin kuin Väylän 13-vuotias, nimettömäksi jäänyt tyttö.

Rosa Liksomin ajatuksia Lapista:
Lapissa inspiroivat luonto ja mahtavat tarinat, Olen kasvanut tarinoiden, en kirjojen keskellä.
Lapissa näkee revontulet, linnunradan – kosmoksen kauneuden.
Lapissa voi kokea valon hulluuden.

Koko Rosa Liksomin kirjailijahaastattelun voi kuunnella tai lukea litteroituna Kajastuslehden verkkosivuilta www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut ja Rosa Liksom. Väylä-romaani löytyy äänikirjana sekä Saavutettavuuskirjasto Celiasta että kaupallisista äänikirjapalveluista.