HARMONIKKA 200 VUOTTA
Miten syntymäpäiväsankari pärjää 2020-luvun Suomessa?
Teksti: Joose Ojala
Vuonna 1822 Saksalainen Christian Buschman patentoi Handaeolinen. Tätä soitinta pidetään nykyisen harmonikan esiasteena. Soittimen juuret ulottuvat kuitenkin aina kivikaudelle saakka. Tuolloin kehitettiin munniharppu. Se on ensimmäinen tunnettu sovellus, joka käyttää samanlaista värähtelevää kieltä, joka muistuttaa nykyistä harmonikoissa käytettävää vapaalehdykkää. Niinpä erilaisia vapaalehdykkäkieliä hyödyntäviä soittimia, hälytyssireeneitä ja muita koneita tunnetaan historiassa lukuisia ennen varsinaisen harmonikan patentoimista.
Koska harmonikan ja sen esiasteiden tekninen historia on varsin hyvin dokumentoitu, haluan tässä jutussa vilkaista mieluummin kristallipalloon ja pohtia harmonikan tulevaisuutta sen kulttuurihistorian sekä omien empiiristen havaintojeni kautta. Harmonikan ja sen esiasteiden kiehtovaan menneisyyteen suosittelen kaikkia tutustumaan osoitteessa www.vapaalehdykka.net.
Harmonikka – aikansa sähkökitara
Jos lukee 1900-luvun alun kirjallisuutta, aikalaisten elämäkertoja tai perehtyy tuon ajan äänitteisiin, harmonikka on vahvasti läsnä. Se kuului oletuksena kaikkien kevyen musiikin orkesterien kokoonpanoihin. Siinä missä nykyään kaikki säestävät itseään kitaralla, vuosisadan liki puoleen väliin saakka tämä soitin oli usein harmonikka. Tämän ajan populaarikulttuurin merkittävimpiin ilmiöihin kuului niin ikään haitaria soittanut Viljo Vesterinen. Harvassa taitavat edelleen olla ne suomalaiset, jotka eivät hänen esittämäänsä Säkkijärven polkkaa olisi kuulleet. Muistan joskus katsoneeni 1940-luvulla tehtyä dokumenttia tuon ajan ääniteteollisuudesta. Siinä levyt luokiteltiin neljään kategoriaan: polkkiin, jenkkoihin, valsseihin ja masurkkoihin – haitari soi vahvasti kaikissa laareissa. Suomi oli tuohon aikaan yhteiskuntana nykyistä paljon sulkeutuneempi ja musiikillisia virtauksia tuli meille tipotellen. Siksi yhtenäiskulttuuri piti huolen siitä, että harmonikalla soitettua tanssimusiikkia kuluttivat meillä kaikki kevyen musiikin kuuntelijat. Jos siis 1930-60-luvuilla olit hyvä haitarinsoittaja etkä heittäytynyt turhan taiteelliseksi, työtilaisuuksia oli enemmän kuin ehdit keikkoja tahkota.
Mitä 1990-luvulla syntynyt ajattelee harmonikan kulta-ajasta?
Jos olisin vuoden 1992 sijaan syntynyt vuonna 1922 ja olisin tässäkin tapauksessa päätynyt soittamaan harmonikkaa, olisin todennäköisesti ainakin melko tyytyväinen elämääni. Keikkoja ainakin saisi määrällisesti tehdä kuukaudessa sen mitä nyt teen puolessa vuodessa. Harmonikan kulta-aikaa kuulee monesti romantisoitavan itseäni jonkin verran vanhempien sukupolvien suulla. Itse nuorempana suhtaudun näihin puheisiin kuitenkin kriittisemmin. Vaikka fanitankin 1920-60-lukujen harmonikkavetoista viihdemusiikkia, on se kuitenkin omalla tavallaan liikkumatilaltaan varsin ahdas häkki. Silloin harmonikansoittajana pärjäsit, jos teit sitä mitä sinulta odotettiin. Toki omaa tekemistä saattoi hieman maustaa, kuten vaikkapa Matti Viljanen teki lisätessään harmonikansoittoonsa vaikutteita jazzmusiikista. Tästä huolimatta harmonikan asema oli melko sementoitu. Tuon ajan merkittävien harmonikkataiteilijoiden elämäntarinoista löytyykin monta surullista kohtaloa, jotka päättyvät liian varhain uran ennenaikaiseen päättymiseen. Yksi merkittävä tekijä on todennäköisesti ollut se, ettei muusikkona ole aina voinut luoda omannäköistään uraa taiteilijana, vaan on joutunut mukautumaan ympäröivän maailman rakenteisiin ja odotuksiin. Mitään nykyisenkaltaista apurahajärjestelmää ei vielä vuosisadan alkupuolella ollut. Jos siis et osannut tehdä muuta kuin soittaa harmonikkaa ja valtavirtamusiikki ei ollut mieleen, sinun oli pakko mukautua elantoa saadaksesi. Paul Norrbackin tarina on mielestäni harmonikan kulta-ajan varjopuolista oiva esimerkki. Norrback (1930 -1995) tunnetaan Varisevat lehdet -valssin säveltäjänä ja alkuperäisenä esittäjänä. Se on hieno valssi, mutta Norrbackin taiteilijapersoonassa vain pienen pieni sivujuonne. Hänellä oli selkeä visio alkaa esittää klassista musiikkia harmonikalla. Säilyneet levytykset osoittavat, että Norrbackin osaaminen oli erittäin kovalla kansainvälisellä tasolla. Suomessa ei kuitenkaan ollut mitään käyttöä hänen osaamiselleen, joten ura ja levytykset oli toteutettava ulkomailla. Kaikki Norrbackin klassisen musiikin levytyksetkin ovat Suomen ulkopuolella tehtyjä. Meidän levy-yhtiömme halusivat kuitenkin tallentaa häneltä ainoastaan Varisevat lehdet -valssin ja muuta perinteistä harmonikkaohjelmistoa. Norrback siis kuuluu niihin taiteilijoihin, joita nykyisenkaltainen korkeakoulutusjärjestelmä harmonikkaluokkineen ja kansainvälisine verkostoineen olisi varmasti hyödyttänyt ja auttanut kestävämmän uran rakentamisessa. Toisaalta Taito Vainio ei olisi voinut nyky-Suomessa rakentaa tekemänsä kaltaista viihdeharmonikansoittajan hienoa uraa isoine levytyksineen ja suuren orkesterin sovituksineen. Voidaan vain todeta, että tietyt aikakaudet ovat toisille taiteilijoille parempia ja toisille huonompia. Sitä pidän kuitenkin tärkeänä, että historiaa tarkasteltaessa pyrittäisiin aina objektiivisuuteen eikä mitään aikakautta nostettaisi jalustalle toista parempana.
Hyvä paha koulutusjärjestelmä
Harmonikansoittajien systemaattinen kouluttaminen alkoi Suomessa vuonna 1977. Tällöin Matti Rantanen perusti Sibelius-Akatemiaan harmonikkaluokan. Se koulutti ja kouluttaa edelleen klassisen musiikin harmonikansoittajia sekä soitonopettajia. 1980-luvulla Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin aineryhmä. Näidenkin opintojen puitteissa on mahdollista opiskella pääinstrumenttina harmonikkaa. Opintojen runkona toimii kansanmusiikkiperinne. Keskeisiin opettajiin Suomessa kuuluu muun muassa Maria Kalaniemi.
Sibelius-Akatemian harmonikkaluokat mahdollistivat sen, että sieltä valmistuneet opettajat siirtyivät opettamaan musiikkiopistoihin ja muihin musiikkioppilaitoksiin. Näin Suomeen saatiin varsin pian koko maan kattava harmonikansoitonopettajien verkosto.
Musiikkioppilaitoksissakin harmonikansoittoon on karkeasti ottaen kaksi päälinjaa: klassinen ja kansanmusiikki. Tämä jako tulee siitä, että harmonikan korkeakoulutukseen on valittu nämä päälinjat. Toki jako ei ole näin mustavalkoinen, koska soitonopettajilla on myös omia mielenkiinnon kohteita ja painotuksia. Näiden kahden ison pääsuuntauksen ohella voimissaan on etenkin maakunnissa vanhanajan mestari kisälli -tyyppinen opettamisperinne. Tällä tavalla opetetaan tyypillisesti perinteistä harmonikan kultakauden viihdemusiikkia sekä Kultainen harmonikka -kilpailuistakin tuttua virtuoosiviihdettä. Epämuodollinen mestari-kisälli -opetusperinne oli lähes ainut tapa saada oppia harmonikansoitossa ennen vuotta 1977.
Omasta mielestäni koulutusjärjestelmän mukaantulo on pelastanut suomalaisen harmonikkaperinteen. Kun soittimen kulta-aika 1960-80-luvuilla hiljalleen hiipui, Sibelius-Akatemiassa ja myöhemmin musiikkiopistoissa aloitettu järjestelmällinen soitonopetus auttoi harmonikkaa pysymään pinnalla. Soitonopetuksen myötä aloitettiin myös paljon harmonikkakerhoja, harmonikkaleirejä sekä muuta harrastustoimintaa. Myös Suomen Harmonikkaliiton järjestämät harmonikkaristeilyt sekä Sata-Häme soi -festivaalit olivat ja ovat yhä tärkeä väylä suomalaisen harmonikkakulttuurin kivijalkoina.
Koulutusjärjestelmä on mahdollistanut harmonikalle valtavasti asioita. Soittajien tekninen taso on merkittävästi noussut. Myös ohjelmistoa on tullut valtavasti lisää oikeastaan kaikissa mahdollisissa genreissä. Kuitenkin kun mietin tätä kaikkea, mieleen tulee yksi sana: solistisuus. Vain Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiyhtyeissä harmonikka on aidosti yksi osa yhtyettä ilman, että musiikissa tuotaisiin esille harmonikkaa. Erilaiset harmonikkaorkesterit, soittimelle sävelletyt teokset ja moninaiset harmonikkakilpailut tuovat soittimen esiin yksinomaan solistisena instrumenttina. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, sillä onhan haitarissa valtavasti solistista potentiaalia. Kuitenkin harmonikan kulta-aikana erilaisissa yhtyeissä toimiminen oli sitä perusosaamista, joka kaikkien piti hallita. Silloinkin oli toki harmonikkakilpailuja, mutta ne olivat vain sivujuonne. 1930-60-luvuilla harmonikka oli laajasti edustettuna rytmimusiikin eri tyylilajeissa. Monipuolisen tanssimusiikin ohella myös jazzmusiikissa sekä jazzperinteen estetiikasta ammentavasta viihdemusiikista. Tässä perinteessä harmonikka oli osa säestävän yhtyeen soivaa kudosta siinä missä saksofonisektiokin. Suomalaisen harmonikkajazzin perinteestä mainio dokumentti on Fifty Records -levy-yhtiön julkaisema ”Haitarijazin kultaiset vuodet” -kokoelmalevysarja. Se osoittaa, että suomalainen harmonikalla soitettu jazzmusiikki oli kultakaudellaan parhaimmillaan kovaa kansainvälistä tasoa.
Kun harmonikka otettiin osaksi suomalaista musiikin korkeakoulujärjestelmää ja sen peruskivet paalutettiin, tehtiin tietoisia ja tiedostamattomia valintoja siitä, mitä perinteen osia otetaan järjestelmän siipien suojaan ja mitä jätetään ulkopuolelle. Sibelius-Akatemiaan päätettiin perustaa 1980-luvulla jazzmusiikin osasto. Sen ansiosta maassamme on lukuisia kansainväliset mitat täyttäviä jazzmuusikoita. Samaan aikaan päätettiin, että harmonikkakoulutus rajataan ainoastaan klassiseen musiikkiin ja kansanmusiikkiin. Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa harmonikansoittajat käytännöllisesti katsottuna rajattiin instrumenttinsa takia jazzmusiikin koulutuksen ulkopuolelle. Nyt vuonna 2023 suomalaisen harmonikkajazzin tilanne ei ole paras mahdollinen. Koska osaajia on niin vähän, harmonikalla soitettu jazzmusiikki on harmonikkaskenessäkin jäänyt pienenpienen alakulttuurin puuhasteluksi. On toki niin, ettei koulutuksella tai millään muullakaan keinotekoisella toimenpiteellä voi muuttaa musiikkikulttuurin suuria virtauksia. Harmonikkajazz oli suosionsa huipulla meillä sekä maailmalla 1940- ja 50-luvuilla. Ne ajat eivät koskaan palaa ja sen kanssa meidän on vain elettävä. Mutta on myös niin, että koulutusjärjestelmä päätti systemaattisesti alkaa opettaa yhtä lailla katoamassa olevaa kansanmusiikkiperinnettä arkistomateriaaleja ja perimätietoa hyväksikäyttäen. Nyt meillä onkin elävä alakulttuuri, jossa soitetaan kansanmusiikkia sekä tästä perinteestä jatkojalostettua uutta originaalimusiikkia. Harmonikkajazzin kohdalla näin ei tehty ja siksi perinteen vaaliminen onkin jäänyt yksittäisten aktiivisten harrastajien ja historiantutkijoiden harteille. Koska harmonikka ei enää nauti laajaa kansansuosiota, jää soittimeen liittyvän perimätiedon ylläpito yksittäisten aktiivisten harrastajien, yhdistysten sekä ennen kaikkea oppilaitosten vastuulle. Nämä tahot pitkälti päättävät siitä, mitkä asiat harmonikan kultakaudella hankitusta osaamisesta jäävät jälkipolville ja mitkä unohdetaan.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Jos tarkastelemme asiaa vain harmonikansoittajien omasta pienestä kuplasta, soittimella menee paremmin kuin koskaan 200-vuotisen historiansa aikana. Soittimet ovat teknisesti kehittyneet huippuunsa ja soittajien tekninen osaamisen taso on sekin parempaa kuin aiemmin. Harmonikalle sävelletään uutta musiikkia ja kentällä on paljon ammattitaitoisia ja innostavia opettajia. Kun harmonikkatapahtumissa käy, tulee huomaamaan, ettei muusikko Mika Huusarin keksimä termi ”harmonikkailo” ole tyhjää puhetta.
Toisenlainen todellisuus on vastassa, kun avaat minkä tahansa suomalaisen radiokanavan, Järviradiota lukuun ottamatta. Myös eri lehtien kulttuurisivuja saat selata tovin, ennen kuin löydät harmonikkaan liittyviä mainintoja. Haitarinsoittajien oma alakulttuuri voi melko hyvin, mutta siellä tapahtuvat asiat eivät laajemmassa mittakaavassa kiinnosta suurta yleisöä. Vaikuttaa siltä, että suomalaisen median harmonikkauutisoinnissa läpi pääsevät enimmäkseen Kimmo Pohjosen kaltaiset performanssityyppiset harmonikkataiteilijat. Heidän taiteensa on tietysti yhtä arvokasta kuin muukin taide, mutta se on vain pieni siivu siitä mitä harmonikalla voi tehdä.
Jotta nuoret kiinnostuisivat harmonikasta myös jatkossa, tarvittaisiin nykyistä monipuolisempia esikuvia. Harmonikka on monella tapaa nostalgisen, soittimen kultakaudelta peräisin olevan imagonsa vanki. En keksi tämän päivän populaarikulttuurista sellaista asiayhteyttä, jossa harmonikkaa ei olisi tuotu esille jotenkin nostalgisessa viitekehyksessä.
Itse musiikkipedagogina uskon ratkaisujen löytyvän osin opetukseen liittyvistä sisällöistä. Edelleenkin rytmimusiikkikoulutuksessa nojataan jazzperinteeseen, vaikka näistä oppilaitoksista valmistuneet muusikot soittavat kaikkia mahdollisia genrejä. On kuitenkin todettu, että jazzmusiikin harmoniaoppi ja improvisaatio ovat työkaluina niin universaaleja, että ne antavat työkaluja genreen kuin genreen. Opitaan tuottamaan musiikkia, vaikka kaikkia ääniä ei olisi kirjoitettu ulos. Ja mikä tärkeintä, opitaan myös toimimaan oman instrumentin kanssa yhtyeessä ja etsimään sille sopiva rooli kokonaisuudessa. Mielestäni myös harmonikansoittajat pitäisi ottaa nykyistä laajamittaisemmin osaksi pop & jazz-musiikin koulutusta. Tämä tapahtuisi yksinkertaisesti hyväksymällä heitä alan oppilaitoksiin ja myös markkinoimalla tätä koulutusta harmonikkaväelle. Pitäisi päästä pois omasta kuplasta soittamaan erilaisista yhteyksistä ponnistavien muusikoiden kanssa. Samalla tapahtuu verkostoitumista ja musiikillisen ilmaisun ohessa laajenee myös oma ajatusmaailma. Jos haluamme harmonikalla olevan tulevaisuutta, meidän on laajennettava soittimen ilmaisua. Harmonikansoittajien olisi syytä myös kuunnella musiikkia monipuolisesti. Toisten harmonikkataiteilijoiden ohella myös muiden instrumenttien kärkinimien levytyksiin olisi syytä perehtyä. Onhan Richard Gallianokin todennut, että trumpetisti Clifford Brown on ollut hänelle merkittävä vaikuttaja oman äänen löytämisessä.
Nykyään erilaisten harrastusten ja ajanvietemahdollisuuksien määrä on räjähtänyt. Helppoa viihdettä ja ajankulua on saatavana niin paljon, että pitkäjänteisyyttä vaativa soittoharrastus ei ole monellekaan enää itsestäänselvin valinta. Katseeni kääntyykin Tiktokin ja muiden vastaavien alustojen suuntaan. Ehkäpä jonkun harrastajan kuvaama viraalivideo räjäyttää soittimen suosion uuteen nousuun. Näinhän ilmiöt ajassamme nykyään tapaavat muodostua.
Sisällön jakaminen: