Aivokirurgiaa vai ääniaaltoja ilmassa
Miksi muusikko kammoaa virheiden tekemistä?

Voiko musiikissa tehdä virheitä?

Voiko musiikissa tai laajemmin ajateltuna taiteessa tehdä virheitä? Se jo itsessään on hyvin laaja filosofinen kysymys. Kun pohdimme länsimaisen musiikkikoulutusjärjestelmän oppisisältöjä, ne on rakennettu täyteen erilaisia sääntöjä ja ”ehdottomia totuuksia”. Kun musiikkikappaleita omaksutaan, se tapahtuu tyypillisesti jonkun säveltäjän laatiman nuottikuvan perusteella. Niinpä jos oppilas harjoittelee nuotin sisällön ja siitä huolimatta esittämistilanteessa jokin ei niin sanotusti mene putkeen, kutsutaan tällaista tapahtumaa virheeksi. Myös musiikin teoria on pullollaan sääntöjä siitä, miten ja mihin suuntaan eri ääniä pitäisi liikutella ja mikä sointu tulee toimeen minkäkin soinnun kanssa. Voit siis tehdä ”virheitä” kaikilla musiikin tekemisen tasoilla, siis soittaessasi, kirjoittaessasi ja säveltäessäsi.

Miksi musiikissa on oltava niin paljon sääntöjä?

Ilmeisin mieleen tuleva seikka on tarve pitää vuosisataiset perinteet elossa. Kun tarkastelemme tonaalista eli sointutehoille rakentuvaa musiikkia, ovat sen keskeiset perusrakenteet pysyneet käytännössä samoina aina Mozartin ajoista lähtien. Onkin ilmeistä, ettei perinnettä voi siirtää eteenpäin seuraaville sukupolville kertomatta, millaisia pelisääntöjä noudattamalla syntyy perinteiden mukaista jälkeä. Muusikkopiirien tyypillinen kiistakysymys onkin ollut jo iät ajat se, pitääkö perinne ensin opiskella niin sanotusti kannesta kanteen, ennen kuin voi hallitusti alkaa rikkomaan näitä sääntöjä.

Perinnettä voi opettaa myös muuten kuin mustavalkoisten lasien läpi

Kun mietin omaa opiskeluaikaani, oli vielä ammattiopintojeni alkuvaiheessa työelämässä opettajia, jotka sanoivat yksiselitteisesti, että asia x on musiikissa oikein ja asia y väärin. Itsekin aloin pelottavan kritiikittömästi sulattaa tätä ajatusta. Pato kuitenkin murtui, kun ammattikorkeassa pääsin teoriatunnille, jota piti nuorempi opettaja. Hänkään ei toki ollut hylännyt perinnettä. Näillä tunneilla kuitenkin korostettiin sitä periaatetta, että kaikki tavat tehdä musiikkia ovat yhtä oikeita. Voit tehdä asian x tavan y mukaisesti, jolloin se noudattelee tiettyä musiikin ikiaikaista traditiota. Jos kuitenkin teet asian x tavan z mukaisesti, se on aivan yhtä ok, mutta se ei vain enää noudata mainittua perinnettä.

Aivokirurgin opeilla esiintymispelon kimppuun

Kiitos AMK-aikaisen teoriaopettajani, pelkoni musiikin ”väärin” kirjoittamisesta pitkälti hälvenivät. Esiintymispelko eli käytännössä pelko soittotilanteessa tapahtuvista virheistä kuitenkin jäi. Erityisesti minua jäyti se ajatus, että olen kymmeniä tunteja harjoitellut jotakin asiaa. Sitten mennessäni yleisön eteen tapahtuukin se kauhea asia, että soittaminen ei suju suunnitellusti. Tapahtuu virhe tai useampia tai sitten soiton tunnelma ei ole sitä mitä olen hakenut.

Luin taannoin neurokirurgian emeritusprofessorin Juha Hernesniemen muistelmakirjan ”Aivokirurgin muistelmat”. Kirja keskittyy eritoten neurokirurgin kliiniseen eli potilastyöhön, joka oli myös Hernesniemen leipälaji. Hän kuvaa erityisen yksityiskohtaisesti niitä tapauksia, jotka potilaat joko kuolivat tai vammautuivat kirurgin tekemän virheen, väärän arvion tai huonon suunnittelun seurauksena. Tässä kohtaa on mainittava, että Hernesniemi ehti 50 vuotta kestäneellä urallaan leikata noin 16500 potilasta, joista valtaosa toipui ilman ongelmia. Kirjan mukaan Hernesniemeltä on moni kysynyt, miksi hän ruotii yhä vain virheitään, kun tilillä on kuitenkin tuhansia ja taas tuhansia loistavia onnistumisia. Perustelut tälle ovat kuitenkin mielestäni varsin aukottomat: Aivokirurgiassa lääkärin tekemä mitättömänkin pieni virhe voi vammauttaa potilaan vakavasti tai tappaa hänet. Siitä syystä juuri virheiden tarkka perkaaminen on erityisen tärkeää. Vain siten voidaan säästää ihmishenkiä ja vain näin menettelemällä voi kirurgi aidosti tulla paremmaksi ammatissaan. Hernesniemi puhuu paljon myös siitä tavasta, jolla epäonnistumiset tulisi hänen mielestään kirurgin ammatissa kohdata. Minkäänlainen musta huumori tai kyynisyys ei tule kyseeseen. Tilanteet on kohdattava raadollisen rehellisesti, niistä on otettava opiksi ja ennen kaikkea työtä on miltei välittömästi pystyttävä jatkamaan ilman, että äskeinen epäonnistuminen jää varjostamaan uutta suoritusta. Kunnioitan itse hyvin paljon sitä, että joku on voinut tehdä liki 50 vuotta kestäneen uran noin vaativassa ammatissa.

Mitä muusikko voi oppia aivokirurgilta?

Ilmeinen oppi on tietenkin se, että muusikon tekemä virhe ei ole millään muotoa vakava asia. Muusikon virheen seurauksena mitään pahaa ei tapahdu kenellekään. Todennäköisesti myöskään kuulijat eivät huomaa mitään poikkeavaa.

On kuitenkin ymmärrettävää, että muusikkona haluan jatkossakin suhtautua työhöni suurella kunnianhimolla vaikka tajuankin, ettei kukaan kuole soittamani väärän äänen seurauksena. Siksi mielestäni suurin Hernesniemeltä saamani oppi onkin se, miten virheiden jälkipyykki hoidetaan. Eli toisin sanoen virhe perataan rehellisesti, syyt sen tapahtumiselle selvitetään ja tehdään kaikki mahdollinen, ettei sama enää toistu uudestaan. Tässähän ei itsessään ole mitään uutta triviaalilla tasolla. Tunnetasolla sitäkin enemmän. Itsekin muistan monet monituiset kerrat, kun olen itseinhon vallassa kuunnellut omia keikkatallenteitani. On saattanut käydä niinkin, että harmitus on vallannut moneksi päiväksi ja soitin on jäänyt pidemmäksikin aikaa koteloon. Hernesniemen kirjan mielestäni pysäyttävimpiä kohtauksia on kuvaus siitä, kuinka hän osallistuu suorittamaansa rutiinileikkaukseen menehtyneen perheenisän ruumiinavaukseen valtavan itseruoskinnan vallassa. Tämä oli se avainkohta, joka sai itseni laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Joku mielestäni epäonnistunut oma konserttini on lopultakin aivan mitätön asia. Ja ennen kaikkea: Jos Hernesniemi pystyi 50 vuoden ajan kohtaamaan omat hyvin raastavatkin virheensä ja jatkamaan silti eteenpäin, minunkin on pystyttävä omat keikkanauhani kuuntelemaan, ottamaan opikseni ja jatkamaan toivottavasti entistä parempana ja kokeneempana kohti seuraavia haasteita.

Virheiden pelko juurtuu yksilöön koko yhteisön kautta

Esiintymisjännitys ja virheiden pelkääminen eivät ole vain yksilön aikaansaamia ongelmia. Kuten kaikkialla muuallakin, myös muusikoiden yhteisössä vallitsee kova kilpailu ja tarve saada hyväksyntää. Jos verrataan soittamista ja kirurgiaa, ensiksi mainittu on tunteisiin vetoamista, jossa suorituksen tekninen onnistuminen ei kokonaan määritä sitä, miten ”hyvin” työ on sujunut. Jos työn onnistumisen mittarina käytetään vastaanottajan subjektiivista tunnekokemusta, se voi olla todella positiivinen myös silloin, kun kaikki ei mennyt teknisesti hyvin. Kirurgiassa taas asiat ovat mustavalkoisempia ja onnistumisen ja epäonnistumisen välinen raja on paljon selkeämpi. Ja tietysti myös seuraukset ja niiden mittasuhteet ovat eri suuruusluokkaa.

Kun ajattelen itseäni ja omaa aiempaa hyvin vaativaa suhtautumistani soittamiseeni, se on ollut lähinnä yritystä hallita hallitsematonta. Kuten sanottua, kuulijan subjektiiviseen kokemukseen vaikuttaa moni asia ja vain pieneen osaan voi itse vaikuttaa. Olen aiemmin ajatellut, että pedantilla harjoittelulla ja kovalla suoriutumisella takaan itselleni työtilaisuuksia. On ollut kova paikka havaita, että näin ei ole. Olen nyt paljon parempi soittaja kuin vaikkapa seitsemän vuotta sitten, mutta silti minulla on vähemmän muusikon työtilaisuuksia kuin silloin. Syy on se, että taustalla on tekijöitä, jotka eivät ole sidoksissa soittotaitooni ja joihin vaikuttaminen ei ole helppoa. En sano, että tämän takia kaikki harjoittelu pitäisi lyödä läskiksi. Totuus kuitenkin on, että voin vain tehdä parhaani ja katsoa mihin se riittää. Toisin kuin kirurgin ammatissa, en valitettavasti saa vastaavaa lisäarvoa sillä, että hion suoritukseni äärimmilleen. Juuri viime syksyltä muistan tapauksen, että omasta mielestäni varsin kehnosti sujuneen keikan jälkeen sain merkittävän yhteistyötarjouksen, koska sen sattui kuulemaan ihminen, joka jostain syystä piti kuulemastaan. Jos olisin ollut neurokirurgi ja hoitanut homman samalla laatutasolla kuin hoidin kyseisen keikan, olisin varmasti menettänyt toimilupani pysyvästi.

Kaiken tämän jälkeen muusikkoyhteisössä voitaisiin pohtia, miksi suhtaudumme työssä tekemiimme virheisiimme pahimmillaan yhtä vakavasti kuin niin sanottujen kovien tieteiden edustajat. Oma oivallukseni on se, että meidän tulisi nauttia siitä etuoikeutetusta asemasta, ettei mahdollinen virhe heitä hartioillemme valtavaa taakkaa. Jos aivokirurgi tuhoaa elintärkeän rakenteen tai katsastusmies ei huomaa kriittistä vikaa, lopputulema voi olla kohtalokas, eikä sellaisia virheitä yksinkertaisesti saisi tapahtua. Muusikko voi kuitenkin mokata pahastikin ja virhe voi jopa kuulijan puolella parantaa hänen kokemustaan, koska hänelle syntyy tunne siitä, että taiteilijakin on vain inhimillinen ihminen, joka mokaa joskus. Etenkin soittajat voisivat ajatella niin, että harjoittelu on ilman muuta tärkeää ja se kannattaa hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla. Kun mennään yleisön eteen, sinne mennään välittämään tunnetta ja luomaan ihmisille jokin arjesta irrottava elämyksellinen kokemus. Silloin fokus tulisi pitää tunnekokemuksessa ja luottaa siihen, että keho kyllä muistaa ne ennalta harjoitellut liikeradat. Ja jos ei muista, se ei ole niin vakava juttu, jos tunnelma on silti korkealla.

Sisällön jakaminen: