Inkeri Kauppinen
Tuotit meille niin paljon iloa
Inkeri Kauppisen muistolle
Tiistaina, 31. tammikuuta, saimme suruviestin. Inkeri Kauppinen, kulttuurin monitoiminainen, oli edellisenä yönä nukkunut pois 89 vuoden ikäisenä. Hänen omaistensa lisäksi häntä jäi kaipaamaan laaja ystäväpiiri, johon minäkin kuuluin 45 vuoden ajan. Koimme yhdessä monien kulttuuriharrastusten harmit ja ilot.
Teksti: Anne Huttunen
La Comedienne, La Tragedienne
Tutustuin Inkeriin Näkövammaisteatterin perustamisvuonna 1977. Yhden koulutusvuoden jälkeen juuri hän hankki teatteriryhmälle ohjaajan, joka uskaltautui työstämään näytelmää näkövammaisten kanssa. Näyttämöllä Inkeri oli luonnonlahjakkuus. Vaikka hänen teatterikoulutuksensa rajoittui lyhyisiin harrastajakursseihin, hänellä oli ilmiömäinen eläytymiskyky ja laaja skaala. Hän oli koomikko ja traagikko ja kaikkea siltä väliltä. Hänen roolinsa ulottuivat rempseästä kansannaisesta rappioalkoholistiin. Näkövammaisteatterista muistan erityisen koskettavana hänen suorituksensa Saara Finnin Suruvaipassa. Näytelmä kertoo kroonikkovanhuksesta, joka saa kylmää kohtelua terveyskeskuksen vuodeosastolla. Erityisen karmeana muistan kohtauksen, jossa vanhukselle laitetaan nenämahaletku:
”Mie en taho sitä, en taho!”, Inkeri valitti särkyneellä äänellä.
Lievästi heikkonäköisenä Inkerille avautui rooleja Vantaan Navethalia-teatterissa ja muissakin näkevien harrastajaryhmissä. Niistä jäi parhaiten mieleeni Sohvi-neidin osa Kolmessa iloisessa rosvossa. Nauroin vedet silmissä, kun Inkeri sanoi sitruunanhappamella äänellä:
”Pikku Kamomilla, sinun on pakko mennä juhliin.”
Energinen puuhanainen
Aikoinaan Teatterilla oli Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa oma toimikunta, jonka puheenjohtajana Inkeri hääri. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joissa taiteellisuus ja käytännöllisyys yhdistyvät. Toimikaudellaan hän oli Teatterin sydän ja sielu. Ennen 1990-luvun lamaa Teatteri eli kulta-aikaansa. Ohjaajia oli kaksin kappalein ja kahta näytelmää harjoiteltiin samaan aikaan. Kiersimme tilausbussilla esiintymässä ympäri Suomen ja pari kertaa vierailimme Virossakin. Inkeri tiedotti, järjesti esiintymisiä ja myyjäisiä, huolehti näyttelijöiden ja kulissien kuljettamisesta ja vaikka sun mistä. Hän yritti kasvattaa minusta manttelinsa perijää ja lähetti listan siitä, mitä kaikkea puheenjohtajan tehtäviin kuului. Lista oli niin pitkä ja monipuolinen, että minulle tuli rimakauhu enkä jatkanut hänen työtään.
Pitkät esiintymismatkat olivat elämäni kohokohtia. Edesmennyt näkövammainen koomikko Aarne Munck ja Inkeri pitivät huolen siitä, ettei bussissa pitkästytty. Vuorotellen he asettuivat mikrofonin ääreen. Inkeri esitti katkelmia Kankkulan kaivoista ja itse kirjoittamiaan vitsimonologeja. Yksi hänen hauskimmista ohjelmanumeroistaan oli hänen Isoisän olkihattu -melodiaan sepittämänsä autofiktiivinen laulelma nimeltä Pissi-Iita. Hänen huumorinsa oli hurttia ja väliin ronskiakin. Kerran, kun olimme lähdössä autolla jonnekin, hän kysyi, olinko laittanut terveyssiteen kiinni. Sehän se turvavyö tavallaan onkin.
Inkeri rakasti juhlien järjestämistä. Nuorena hän oli haaveillut pitokokin urasta ja siksipä hänen kekkereissään ei kokoonnuttu pitsojen ääreen eivätkä ne olleet nykyaikaisia nyyttikestejä. Näytelmien ensi-iltapirskeissä pöydässä oli sen seitsemää sorttia Inkerin valmistamia herkkuja eikä juotavakaan kesken loppunut.
Kuin lintuemo
Inkerin täyttäessä 60 vuotta kirjoitin hänelle juhlarunon. Muistan siitä vain yhden säkeen: ”Kuin lintuemo kaikista huolta kannat.” Juuri sellainen hän oli. Hänen vakaa uskonsa Jumalaan näkyi teoissa. Hän piti huolta meistä jokaisesta ja auttoi aina havaitessaan, että jokin oli hullusti. Hän oli ehdottoman rehellinen ja tunnontarkka. Kun hänen taiteellinen temperamenttinsa toisinaan kuohahti yli äyräiden, hän jo parin minuutin päästä juoksahti halaamaan ja pyytämään anteeksi.
Ensimmäinen avioliittoni kariutui minun ollessani 26-vuotias. Muistan vieläkin, kuinka istuimme iltaa lomakodin baarissa teatterikurssipäivän päätteeksi. Äkkiä Inkeri joi lasistaan ja sanoi:
”Annen tulevaisuudelle.”
Harrastajaohjaajan näkökulmasta
2000-luvun alkupuolella jätin Näkövammaisteatterin, koska olin muuttanut pois Helsingistä. Inkerin ja minun tiet eivät silti eronneet. Perustin Jännärijoutsenet-nimisen, näkövammaisista koostuvan harrastajaryhmän, joka julkaisee kuunnelmia internetissä vapaasti kopioitaviksi. Inkeri oli mukana melkein kaikissa. Olisin toki kirjoittanut hänelle roolin jokaiseen jännäriini, mutta hän asui muutaman vuoden Mäntyharjulla. Hän oli myös mukana kahdessa ohjaamassani musiikkiteatteriprojektissa.
Inkeriä oli helppo ohjata. Roolianalysointi ei ollut hänen juttunsa, mutta hän näytteli intuitiolla ja selkäytimellä. Hänen sisukkuuttaan oli pakko ihailla. Hän oli altis tapaturmille ja sairasteli aika ajoin, mutta ei antanut moisten seikkojen haitata tahtia. Kerran hän tuli kuunnelman äänityksiin flunssassa. Hetken harkitsin käskeä häntä painumaan kotiinsa ja sainkin katua, etten tehnyt sitä, koska tuloksena oli keuhkokuume. Sen jälkeen olen ollut tiukkana siitä, ettei harjoituksiin eikä äänityksiin tulla sairaana. Toisen kerran hän oli kaatunut ja murtanut kätensä. Mutta harjoituksiin hän ilmestyi käsi paketissa, särkylääkkeiden voimalla ja näyttelemisen intensiteetti oli vain vähän tavallista laimeampaa.
Jännärijoutsenet joutui pitkälle tauolle varojen puutteen vuoksi ja sitten alkoi koronakausi. Vaikka Inkeri piti itsensä puuhassa ohjaamalla sketsejä Vuosaaren eläkeläisille ja osallistumalla yhteislaulutilaisuuksiin, hän kaipasi ääninäyttelemistä.
”Koita nyt, Anne, keksiä joku kuunnelma, jota me voitais ruveta tekemään”, hän kehotteli.
Käsikirjoitus minulla oli, mutta ei rahaa sen tuottamiseen ja asia jäi silleen. Jouluaaton aattona soitin Inkerille kuulumisia kysellen. Hän oli sairastelun vuoksi murhemielellä. Nyt juuri on olemassa mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että rahat löytyisivät erääseen kuunnelmaprojektiin. Pidän asiasta matalaa profiilia, mutta halusin, että Inkerillä olisi jotain odotettavaa tulevaisuudelta. Kerroin hänelle, mistä oli kyse ja millaisen roolin hän saisi, mikäli hanke toteutuisi. Hän kirjaimellisesti sanoen kiljui riemusta. Oli kuin lapselle olisi luvattu huvipuistoreissu. Tuota roolia Inkeri ei koskaan näyttele, mutta viimeinen muisto hänestä on minulle onnellinen.
”Ralli se on mun rattoni ja laulu paras työni, juu.”
Laulaminen oli Inkerin elämän käyttövoima. Nuorena hän keikkaili ympäri Suomen ja ystävystyi monien nimekkäiden muusikoiden kanssa. Keikkailu lopahti perheen perustamiseen. Lasten vartuttua Inkeri löysi laulamisen riemun uudelleen ensin Lauri Leinosen ja sitten Petri Raution yksinlaulukursseilta. Noita kursseja hän kutsui ”lataamoikseen”. Niiden innoittamana hän ryhtyi antamaan iskelmäkonsertteja, joissa oli kaikenlaisia teemoja: Veikko Lavin tuotanto, erilaiset ammatit jne.
”Jatkan niin kauan kuin voin tuottaa iloa vaikka vain yhdellekin kuulijalle”, hänellä oli tapana sanoa.
Ja paljon iloa hän tuottikin. Erityisesti hänen tapansa tulkita laulujen tekstejä oli lumoavaa. Hänen äänensä teki lauluista tarinoita.
Inkeri tuotti myös muutaman omakustannelevyn. Parhaiten hänet muistetaan kuplettilevystä, jonka kappaleita soitetaan silloin tällöin Järviradiossa. Mutta myös laulujen suhteen hän oli monipuolinen. Yksi levy sisältää hengellisiä lauluja ja toinen tulkintoja näkövammaisten säveltäjien kappaleista. Levyissä ja kuunnelmissa hänen muistonsa elää ikuisesti, samoin kuin omakustannemuistelmissa, jotka hän kirjoitti korona-aikana. Kirjan nimi on Elämä muistoissani. Inkeri myi ja lahjoitti mustavalkopainosta lähipiirilleen. Näkövammaiset voivat päästä kirjaan korviksi ottamalla yhteyttä Näkövammaisten liiton Lukupalveluun.
Kiitos kaikesta, Inkeri
Ulkona on nyt pakkasta ja on aika lähteä ruokakauppaan. Sammutan kohta tietokoneen ja pukeudun lämpimästi. Rakas Inkeri, kietaisen kaulani ympärille sinun virkkaamasi pitsipuuhkan, joka huokoisesta ulkonäöstään huolimatta suojaa ja lämmittää paremmin kuin ohuet, villaiset kaulaliinat. Sinä tuot minulle lämpöä ja iloa edelleenkin.
Sisällön jakaminen: