”Trauma pakenee kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä”

Iida Rauma Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

”Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat! Miten muka persoonallisia ja motivoituja, vailla sitä epämääräistä ja tylsää ja kummallista ainetta, jota elävät olennot pitävät sisällään, koristeltu sievästi kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla… Ja jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin vetoavaan muotoon. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu, henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi, tai sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä. Kun muoto on rajattu, myös se, mitä voidaan ajatella, kapenee, maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät, kuin homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.”

Se hetki, kun ilmoitetaan: kaunokirjallisuuden vuoden 2022 Finlandia-palkinnon saa Iida Rauma romaanillaan Hävitys – tapauskertomus, se saa minut hihkumaan onnesta muistellessani vasta viikko aiemmin tekemääni mieleenpainuvaa haastattelua kirjailijan kanssa.

”Tämä romaani oli emotionaalisesti kamalan vaikea ja raskas kirjoittaa ja on iso helpotus, että se on olemassa. Minusta tuntui, että jos en pystyisi tätä kirjoittamaan, en kirjoittaisi enää mitään”, toteaa Iida Rauma kolmannesta romaanistaan. ”Edellisen kirjan jälkeen tuntui siltä, etten voi enää kiertää tätä aihetta.”

Turussa syntynyt, Kaarinassa kasvanut ja nykyisin jälleen turkulainen Iida Rauma on kymmenen vuotta toiminut päätoimisena kirjailijana, joka siinä sivussa syksyisin opettaa luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.

Katoamisten kirja

Iida Rauman ensimmäinen romaani, Katoamisten kirja tuntuu näin vuosien päästä katsottuna ennakoivan Hävitystä; hävitystä ja katoamistahan voidaan pitää saman kolikon kahtena puolena. ”Pyörin saman teeman ympärillä, mutten uskaltanut mennä riittävän lähelle”, tunnustaa Iida. Romaanin päähenkilö työskentelee vanhainkodissa, muistelee traumatisoivia kouluvuosiaan ja kipuilee parisuhteensa kanssa. Romaani osoittaa väkivallan monet kasvot. Väkivallan tai laiminlyönnin seurauksena ihminen tavallaan katoaa ja katoamisen tavat ovat monenlaisia. Kertojan isä on kadonnut, vanhainkodin asukkaat katoavat omaan muistamattomuuteensa, vanhukset katoavat myös, kun heitä ei enää oteta lukuun ja huomioida. Kadota voi vapaaehtoisesti vaikka pukeutumalla toiseen identiteettiin ja muuttamalla menneisyyttään, kuten vanhainkodin pakolaistaustainen hoitaja Zorka tekee. ”Siinä on kuitenkin jonkinlainen kontrolli, Zorka kieltäytyy toisten ihmisten määrittelyistä ja leimautumisesta”, tähdentää Iida. Päähenkilö, joka jää nimettömäksi, eräänlaista katoamista tätäkin kautta osoittaen, on jumissa oman elämänsä kanssa sekä isänsä että oman lapsuutensa traumaattisten kokemusten takia. Lopussa hän itsekin katoaa sen sijaan että löytäisi itsensä, tämäkin on tapa tuoda esille, miten hahmoton ja hukassa hän on omalta itseltäänkin, eikä tiedä, kuka tai mikä hän on.

Romaani on samalla huonon kommunikaation kirja. ”Ihmiset häviävät toisilta, kun eivät pysty pukemaan sanoiksi, mitä haluavat, vaan kiertelevät sanoissaan ja samalla työntävät pois luotaan toisia ihmisiä. Sellaisissa kulttuureissa, joissa asioista ei puhuta ääneen, väkivalta kukoistaa”, toteaa Iida, joka kokee itsekin tulleensa sellaisesta maailmasta, missä ei ole itsestäänselvää, että voi ilmaista kokeneensa jotain ikävää. ”Kun ihminen suljetaan yhteisön ulkopuolelle, kun yhteisö kääntyy tiettyä ihmisryhmää tai yksilöä vastaan, se on yksi raskaimmista väkivallan muodoista, leimaava teko, jolla vedetään viivaa, todetaan toinen ihminen perustavalla tavalla erilaiseksi ja erotetuksi.” Iida itse on herkkä väkivallan kuvauksille, hän ei halua lukea edes uutisia väkivaltaisista tapahtumista. ”Olen opiskellut poliittista historiaa ja haluan suojella itseäni. Minua kiinnostaa se, minkälaiset dynamiikat synnyttävät väkivaltaa ja minkälaiset arvot vaikuttavat väkivallan keskellä.”

”Väkivallalla ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä, piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.”

Seksistä ja matematiikasta

Romaanin päähenkilö Eerika on huippulahjakas matemaatikko. Työskennellessään Berliinissä hän joutuu väkivallan kohteeksi ja tästä alkaa romaanin amokjuoksu. ”Tein tutkimustyötä matematiikan historiasta ja parhaani mukaan yritin opiskella matemaattisia ongelmia ja keksintöjä. Matematiikan opiskeluani helpotti havainto, että se on aivan kuten kirjailijan työ, molemmissa on kyse luovasta ongelmanratkaisusta, ainakin työskentelyn prosessi on samankaltainen.”

Romaanin nimi viittaa ihmisen olemuksen kahteen puoleen, kehollisuuteen ja älyllisyyteen. Eerika palvoo kirkasta järkeä ja fantasioi absoluuttisesta puhtaudesta, vaikka samalla hänessä on hyvin sotkuinen, ruumiillinen ominaisuus. Se, että hän kokee matematiikkaa abstraktin ohella myös kinesteettisesti, eli näkee numerot väreinä, lähentää hänet yliluonnolliseen ulottuvuuteen, älyllisen maailman ylä- tai ulkopuolelle. Samaa yliluonnollista ulottuvuutta edustaa hänen kehitysvammainen, sosiaalisesti hyvin lahjakas pikkusiskonsa. ”Abstraktin palvominen on yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. Meillä on kapea käsitys ihmisen lahjakkuudesta, matemaattis-loogista ajattelua arvostetaan tosi korkealle, mutta sosiaalisia kykyjä, empatiaa, huomioonottamista ei suinkaan. Ihmiset eroavat siinä, miten paljon heillä on hengellisiä kokemuksia ja tarpeita, mutta mielestäni hengellinen puoli on perustavalla tavalla inhimillistä ja osa meidän kokemusmaailmaamme ja se rajautuu pois, kun palvomme yksisilmäisesti abstraktia järkeä. Minä suhtaudun intohimoisesti abstraktiseen tieteeseen, mutta olen hyvin tietoinen siitä, että se on vain osa inhimillistä kokemusmaailmaamme”, korostaa kirjailija.

Vaikkapa ekokatastrofin tasolla monet meidän ongelmamme johtuvat kirjailijan mukaan siitä, että olemme rajanneet yhden osan kyvyistämme ja elämästämme tärkeämmäksi kuin muu. Kirjan varsinainen teema kertookin ympäristön tilasta ja maailmaa uhkaavasta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Romaanin tarinan sekaan kirjailija upottaa irrallisia ”tietoiskuja” luonnon tilasta – kirjallinen keino, joka voimistuu myöhemmin uusimmassa romaanissa. ”Käsittelen niin vahvasti maailman polttavia, itseä vaivaavia ongelmia, että niistä on kirjoitettava suoraan, ei pelkästään henkilöhahmojen kautta”, selittää Iida.

”Ihmiskunta tuntee suurta ylemmyyttä ja samalla se tekee suunnatonta väkivaltaa luonnolle. Asetumme muiden eläinlajien yläpuolelle, vaikka olemme osa sitä samaa luontoa, laji lajien joukossa. Olemme erityislaatuisia, kuten myös kaikki muut lajit omalla tavallaan. Emme ole vieläkään sisäistäneet tätä, vaan puolustamme edelleen vanhaa käsitystä alleviivaamalla omaa erinomaisuuttamme ja erityislaatuisuuttamme”, ihmettelee kirjailija. Hän kertoo hätkähdyttävän tiedon, jonka mukaan nykykielistä 90 prosentin uskotaan kuolevan 2050-lukuun mennessä. ”Valtava määrä kulttuuria kuolee luonnon kuolemisen kanssa rinnakkain”! Kirjassa kerrotaan Australiassa vajaat sata vuotta sitten sukupuuttoon metsästetyn pussihukan tarina. ”Isot nisäkkäät huomataan, mutta niiden takana on tuhansia lähes huomaamattomia lajeja, hyönteisiä ja kasveja”, huokaisee Iida kertoessaan, että pussihukkaa on yritetty kloonata DNA:sta ja että viimeisen pussihukan kuolemasta keuhkokuumeeseen ja laiminlyöntiin eläintarhassa on olemassa järkyttävä videotallenne.

Eerikan vastakohtana romaanissa on Annukka, itsekin ensin matemaatikko, sittemmin valokuvaaja, hahmo, joka on kotonaan sotkuisessa maailmassa ja omassa ruumiissaan ja jonka inhimillisen ilmaisun kaari on laajempaa.

Kirja alkaa Berliinistä yliopistosta ja päättyy eteläsuomalaiseen saaristoon, perustason asioiden äärelle. ”Tämä on hyvin vaatimaton ja arka vaatimus siitä, että vaikka maailma on tällä hetkellä muuttumassa hyvin pelottavilla, massiivisilla ja meidän mielikuvitustamme ylittävillä tavoilla, miten siitä huolimatta voidaan potentiaalisesti elää hyvää elämää. Ajattelen, että hyvä elämä löytyy yhteydestä toisiin ihmisiin ja yhteydestä elävään luontoon ja arkisiin asioihin.”

”Ihmiset vihaavat historiaa vihatessaan todisteita siitä, mitä eivät halua nähdä.”

Hävitys – tapauskertomus

”Miten pinttyneet käsitykset meillä on siitä, miten jonkin tarinan pitäisi mennä! Ne rajaavat hirveästi sitä, mitä voidaan kertoa. Romaanissa pitäisi olla jonkinlainen kasvun kaari, kehityskertomus, vaikka se sulkee kokonaan pois kokemukset, joissa muutosta on aika vähän. Hävitystä kirjoittaessa iso haaste oli kirjoittaa sellaisesta koulukokemuksesta, jossa ei oikeastaan ole toivoa, vaan sama tympeä väkivalta jatkuu vuodesta toiseen, eikä tule suurta käännettä, ei pelastavaa enkeliä. Jos olisin noudattanut konventionaalista dramaturgiaa, se olisi ollut täysin eri tarina. Intuitiivisesti pidetään perinteisiä tarinoita vetoavina ja vetävinä, ja oli iso haaste kirjoittaa vetävä tarina näissä raameissa”, johdattaa kirjailija romaanin tunnelmiin.

Tapauskertomus-alaotsikko tulee neurologisesta ja psykiatrisesta kirjallisuudesta, tapauskertomuksissa kuvataan jonkun ihmisen sairaskertomusta, sairauden historiaa. Kirja kertoo erään tapauskertomuksen, se pyrkii dokumentoimaan A:n kautta asioita, joita Iidalle itselleen tapahtui ’90-luvulla kaarinalaisessa peruskoulussa. Romaani ei ole millään tavalla omaelämäkerrallinen, vaan fiktiivinen kaunokirjallinen teos, joka kuvaa tapauskertomuksen kautta jotain laajempaa, meidän maailmassamme tapahtuvaa, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Asioiden arkaluonteisuuden takia tapauskertomuksissa käytettiin tavallisesti vain nimimerkkejä tai alkukirjaimia, siksi päähenkilö A esiintyy vain nimensä alkukirjaimella. Kun lukija joutuu kysymään alusta asti, kenelle A kertoo tarinansa, se toisaalta alleviivaa kertomisen vaikeuden, toisaalta synnyttää jännitteen.

Erään mahdollisen tulkinnan mukaan A ja Ira ovat saman persoonan kaksi puolta, joilla on keskenään ambivalentti suhde. Sen lisäksi, että koulussa kumpaakin kiusataan ja syrjitään, A myös kiusaa Iraa ja Ira samaten piinaa A:ta. He eivät voi jättää toisiaan rauhaan, mutta eivät voi olla myöskään ilman toisiaan. ”Tunteet, jotka ovat liiallisia itselle, kuten avuttomuus ja kipu, on sijoitettu toiseen persoonalliseen puoleen. Ira saa olla heikko, avuton ja kärsivä, hänessä on kaikki, mikä A:lle on liikaa”, luonnehtii Iida. Lukijan tulkinnasta riippuu, mutta kenties kirjan lopussa löytyy tie ulos pahimmasta trauman pesäkkeestä.

”Jos kärsimys on senluonteista, että muut ihmiset eivät tunnista sitä, silloin ollaan trauman ytimessä. Todellinen trauma pakenee kieltä, kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä. Kun kirjoitin, välillä tuntui, että yritin kirjoittaa jostain sellaisesta, mistä ei voi kirjoittaa, millä ei yksinkertaisesti ole sanoja. Se, että kirja itsessään on olemassa, tuntuu joltain vastaukselta tai vapautukselta”, kirjailija tunnustaa.

Aikuinen A rinnastaa väkivaltakokemuksiaan laajempaan mittakaavaan, vanhan Turun arvokkaiden rakennusten systemaattiseen hävittämiseen. Raimo Lahtisen kirjoittama Turun puretut talot -kirjasarja, jonka kymmeniin osiin romaanissa useasti viitataan, on todella olemassa, tosin vain viisiosaisena; osien määrän liioittelu on eräänlainen sisäpiirivitsi turkulaislukijoille.

”Historia on aikamoinen sotatanner itsessään, nimenomaan siinä mielessä, että on iso valtakysymys, kuka kirjoittaa meidän historiaa, kenen historia kirjoitetaan ja mistä näkökulmasta. Pahimmillaan historia palvelee vallankäyttäjiä ja heille suotuista valikoitua tarinaa. Parhaimmillaan historia tekee oikeutta sille, miten monimutkainen maailma on ja se nostaa esille vääryyksiä ja epäkohtia, auttaa mahdollisesti rakentamaan paremman maailman”, toivoo Iida.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kirjailijan mukaan paljon lapsivihamielisyyttä. ”Nykyinen ekologinen todellisuus on merkki lapsivihasta: meillä ei ole sen verran kiinnostusta nykylasten tai tulevien sukupolvien tulevaisuutta kohtaan, että olisi pidetty planeetta elinkelpoisena”, Iida painostaa. ”Myös kouluinstituutiossa voi olla, toisissa kouluissa vahvemmin, sellaisia piirteitä, jotka ovat osa lasten sortoa, joilla alleviivataan valtasuhteita. Opetussuunnitelmassa ei oteta ekokatastrofin uhkaa vakavasti ja lapsia kasvatetaan sellaiseen maailmaan, joka ei tule olemaan olemassa, kun he valmistuvat koulusta.” Merkille pantavaa on, että sana ”lapsellinen” on adjektiivi, jota ei koskaan käytetä positiivisessa merkityksessä.

Tarinan musiikkiluokan sisällä tapahtuva väkivalta lähtee liikkeelle opettajasta ja kuorojohtajasta, joka orkestroi yhteen oppilaaseen kohdistuvaa väkivaltaa, yhden oppilaan täydellisen ulossulkemisen luokasta. Opettaja Annamaija vetoaa kanojen nokkimisjärjestykseen ja hakee koko luokan suosiota yhden oppilaan kustannuksella. Huokaisut ”taas se tietää” ja tietynlainen ylistämällä alistaminen sanomalla: ”sinulla on oikeus tunteisiisi, mutta ne ovat vain tunteita” synnyttävät väkivallan dynamiikkaa.

Iida Rauma kertoo kuuluisasta rottakokeesta: psykologian opiskelijat saivat kaksi laatikollista sattumanvaraisesti valittuja rottia. Toisessa laatikossa luki ”fiksuja, lahjakkaita rottia” ja toisessa ”laiskoja, tyhmiä rottia”. Opiskelijat teettivät rotilla samoja labyrinttikokeita ja suureksi yllätykseksi fiksuiksi väitetyt rotat suoriutuivat kokeista huomattavasti ”laiskoja” rottia paremmin. Uusintojen myötä kävi ilmi, etteivät suorituskykyyn vaikuttaneet pelkästään opiskelijoiden ennakkoasenteet, vaan että opiskelijat kohtelivat fiksuina pitämiään rottia merkittävästi toisia rottia paremmin. Samaten koulumaailmassa jotkin koulut suosivat tietynlaisia persoonallisuuksia toisten kustannuksella ja jotkut lapset saattavat altistua kiusaamiselle, jos he esimerkiksi introvertteina eivät saa hyväksyntää.

”Ihmisistä osan on hyvin vaikea suhtautua toisten kärsimykseen ja se voi paradoksaalisesti aiheuttaa ikäviä, torjuvia reaktioita. Väkivallan uhritkin joutuvat usein kokemaan syrjintää. Pohjalla on se ihmisten joskus vaalima uskomus, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille pahoja”, Iida pohdiskelee. ”Ihmiset helposti kavahtavat autenttista ja dokumentoimaan pyrkivää kerrontaa, missä on jotain sellaista, mitä ei haluta nähdä, kuten suomalaisten osallistuminen natsien tekoihin. Myös Hiroshiman uhrien jälkeläisiä kartettiin kärsimysten muistojen pelossa.”

”Toivon, että kirjasta ja tilanteesta keskusteltaisiin ja tutkittaisiin lasten kokemaa väkivaltaa, myös opettajien taholta kokemaa, perusteellisemmin. Koulujen ilmapiiri on myös erittäin stressaava näinä päivinä ja se heijastuu lapsiin”, kiteyttää kirjailija.

”Kun A vuonna 1991 aloitti peruskoulun, päätti hallitus devalvoida. Ehkä siitä syntyi tuo outo vedenalainen tuntu, joka tihkui koko vuosikymmeneen. Markka, joka upposi sittenkin, vaikka sen olisi pitänyt kellua, ja ainoa, mikä nousi, oli lasten köyhyys ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Lapset maksamassa isiensä synneistä, A sanoi, milloin ylikuumenneesta taloudesta, milloin ylikuumenneesta ilmastosta. Leikkaaminen oli helppoa, lapsethan eivät lakkoilleet, eivät vielä silloin.”

Romaanissa musiikki saa suuren roolin ja merkityksen. Erityisesti eräs aikakauden melkoisen siirappinen popkappale, Eternal Flame soi yhä uudestaan ja uudestaan, sitä käytetään kirjan toisessa osassa, missä A vihdoinkin pääsee uppoutumaan koulumuistoihinsa. Laulun sanat istuvat hyvin tarinaan kysellessään: ”uneksinko vain, onko tämä todella totta?”, luoden jatkuvasti olon, että päähenkilö on hullu, kukaan ei usko häntä ja sitä, että tämä todella tapahtuu hänelle. ”Trauma on myös ikuinen liekki”, muistuttaa Iida Rauma. Hänellä on itselläänkin musiikkikoulutausta ja nuorena aikuisena hän koki välillä ongelmallisena suhteensa musiikkiin, mutta nykyään musiikki on rakas harrastus. ”Musiikkitausta on kirjailijalle siunaus, se auttaa kielen rytmittämisessä, parhaimmillaanhan kieli on soiva instrumentti ja kirjallisuus musiikillinen”, nauraa Iida, jonka toisaalta kiihtyneitä ja hengästyneitä lauseita, toisaalta hänen ”teinivarsinaissuomeaan” ja opettaja Nordinin makoisaa Turun murretta on nautinto lukea.

Kirjan läpi kuuluvaa Eternal Flame-kappaletta (the Bangles) voit kuunnella tässä:
https://www.youtube.com/watch?v=PSoOFn3wQV4

Kirjailijavierailun tallenne on kuunneltavissa www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut/

Sisällön jakaminen: