SÄVY SÄVYYN
Teksti: Aila Malkki
Syksyn viehätys kätkeytyy hetken hehkuvaan värimaailmaan. Aurinko ei enää polttele. Ajatus juoksee jouhevammin. Mietteet mutkittelevat vapaina mielikuvituksen reunoilla.
Mielenmaisemaltaan syksyä voi yllättäen kuvailla myös viileillä vivahteilla. Sävyt ovat silti pehmeitä, suorastaan heleitä. Syksy soittelee säveliään aina taivaan kannelle saakka.
Syyskesän päivä alkaa rikkumattoman rauhallisena mutta päättyy joskus täysin toisenlaisena. Istun parvekkeella ja kuuntelen pihan ääniä. Tyttö keinuu aivan hiljaa. Tyttö on vaiti, ettei kukaan huomaisi häntä.
Nyt hän voi istua edes hetken omana itsenään, luontevasti perinteidensä suojassa. Mitä aiemmin päivällä tapahtui jää salaisuudeksi. Miten elämä muuttuisikaan, jos jokaisella olisi aidosti olemisen oikeutus oman kulttuurinsa tutuissa väreissä.
Hyvä ja paha aina viimein kohtaavat toisensa. Niitä kauniita hennon vaaleita hetkiä vain toivoisi viattomille enemmän. Heidän herkkää sisintään ei saisi särkeä ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut. Eino Leino on pukenut sen sanoiksi runoelmassaan Hymyilevä Apollo vuodelta 1898:
”Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa”.
Sametinsininen avaruus korostaa äärettömän kauneuden ja pelottavan synkeyden rajaa. Näitä vastakohtia ei ihmismieli pääse pakoon. Vuodenajan huolettomat tuokiot ohitamme niin usein uppoutumalla omiin ongelmiimme.
Koskettava kokemus nostaa pehmeän sinen pinnalle ja saa turhan ilkeyden tuntumaan sen rinnalla ontolta tyhjyydeltä. Kuten Leino muistuttaa:
”Kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää en pyydä ma enempää”.
Syysaamu valkenee sinertävän sumuisena. Hallainen yö on levittänyt taivaalle huurteisen usvan. Himmeys tummenee kohti värikylläistä iltaa. Sinisestä valosta syntyy levon ilmapiiri – aivan kuin elämä olisi aina ollut näin kohdillaan.
Tulkintojemme sävyerot heijastelevat sisäistä maailmaamme. Värikkyys luo uskoa parempaan. Kirpeä ilma ei välttämättä tarkoita kipristelevää mieltä. Sää ja mieli saattavat kuvastaa aivan vastakkaisia tiloja ja kannatella siten olemisen tasapainoa.
Eräänä iltana kuulen jälleen totuuden lapsen suusta. Alle kouluikäinen tyttö huutelee äitiään. Hän tuottaa lähes kymmenen erilaista tapaa lausua tuo kaikkein tärkein sana. Aluksi ”äiti” on hiljainen kutsuhuuto, joka vähitellen, kerta kerralta terästyy yhä kuuluvammaksi, miltei epätoivoiseksi yritykseksi tavoittaa oma äiti.
Muutoksissa sävy vaihtelee turhautuneesta hieman äreäksi. Jään ihmettelemään, miksi äiti ei vastaa. Erilaiset äänensävyt tyttären huudoissa kuvastavat täsmälleen hänen mielenliikkeitään. Yksi kaunis sana voi sävyillään kertoa tavattoman paljon.
On olemassa kieliä, joissa sanojen ja lauseiden merkitykset vaihtelevat intonaation tasolla. Sama sana voi siis tarkoittaa kahta, kolmea eri asiaa ääntämisen mukaan. Eivätkä vaihtoehdot osu suinkaan aina lähelle toisiaan. Eräs tällainen kieli on yksi kiinan monista murteista.
Voisi olettaa, että noin tarkkoihin eroihin perustuvan kielen puhujat aistisivat ympäröivän maailman kokonaisuudessaan yhtä yksityiskohtaisesti tai ainakin huomioisivat sävyerot äärimmäisen tarkasti. Näin suoraviivaisia johtopäätöksiä tuskin sallitaan, mutta teoriana se silti kiehtoo.
Kielellisen relativismin lähtökohtanahan on oletus, että yhtäältä jokainen kieli vaikuttaa monin tavoin ajatteluun ja että toisaalta ihmismieli puolestaan muovaa kielen rakenteita. Tuon tämän jo vanhentuneena pidetyn teorian esille, koska mielestäni se ei kuulu vain historiaan vaan ilmenee elävästi tämänkin päivän kielissä esimerkiksi vertailtaessa tiettyjen alojen synonyymien rikkautta tai vähyyttä.
Jos siis kielen elementit rakentuvat hienovaraisista, tunnistettavista osasista, niin miksei ympäristömmekin? Sävyihin keskittymällä ja niihin reagoimalla saa elämästään sommiteltua raikkaan paletin. Sen toisiinsa sekoittuneissa vivahteissa välkkyy jokaiselle ikioma sateenkaari.
Sisällön jakaminen: