Mummon kanssa maailmalla 1.

Kun sokeana haluaa matkustella ja nähdä maailmaa, helposti menee sormi suuhun järjestelyjä miettiessä. Perheellinen ja vakityössä käyvä näkövammainen voi toimia miltei näkevien lailla. Jos taas perhettä ei ole, jos mukaan otettava perheenjäsen on myös sokea tai jos omainen syystä tai toisesta ei voi lähteä mukaan matkalle, on tilanne haasteellinen. Ystäviä on vaikea saada seurakseen, kun heillä on usein matkakumppaneita omasta takaa, heillä ei ole varaa tai eivät halua, niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin, toimia maksuttomina saattajina.

Henkilökohtainen avustaja on eräs mahdollisuus. Sosiaalitoimen Vammaispalvelu korvaa avustajan matkakulut ja maksaa avustajan palkan myös ulkomaan lomamatkan ajalta. Mutta pääseekö avustaja mukaan vaikkapa parin viikon kaukomatkalle muilta töiltään? Ja tuleeko toimeen pitkällä lomamatkalla avustajan kanssa, jota normaalisti työllistää vain joitakin tunteja viikossa, kestääkö hyvä työsuhde myös lomareissun mutkat ja karikot?

Oma ratkaisuni on muutaman viime vuoden ajan ollut kahden roolin, avustajan ja ystävän roolien yhdistäminen. Eräs läheinen ystäväni on eläkkeellä oleva, yksin asuva seitsemänkymppinen, erittäin hyväkuntoinen, liikunnallinen ja kaikesta kiinnostunut rouva. Kutsun häntä leikisti usein Mummoksi. Hän voisi ikänsä puolesta juuri ja juuri olla äitini ja välimme jopa muistuttavat hieman äiti-tytär-suhdetta pieninä kinasteluineen. Mummo on pitkään ollut uimahalli- ja patikointiavustajanani ja aikoinaan hän avusti yhteistä ystäväämme hänen matkoillaan. Oli siis luontevaa pyytää hänet mukaan lomamatkoilleni viralliseksi palkatuksi avustajaksi.

Näitä matkoja on nyt tehty puoli tusinaa ja nälkä kasvaa syödessä, joten luvassa lienee lisää. Samalla nämä matkat ovat saaneet minua tiedostamaan entistä selkeämmin, miten tärkeä oikean ja sopivan avustajan valinta matkan onnistumisen kannalta on.

On olemassa joitakin peruskriteereitä, joita hyvän matka-avustajan pitäisi täyttää. Hänen pitäisi pärjätä ainakin englannin kielellä, osattava etsiä tietoa netistä, pystyttävä käyttämään hyvin kartta-, aikataulu- ja muita sovelluksia, hoksattava ja osattava erottaa hyviä ruokapaikkoja, kauppoja, nähtävyyksiä, kulttuuri- ja viihdetarjontaa, ulkoilumahdollisuuksia, jaksettava fyysisesti hyvin aamusta iltaan ja päivästä päivään. Avustajalla täytyy olla valmiuksia hoitaa myös mahdollisesti eteen tulevia kiperiä, dramaattisia tai peräti traagisia tilanteita, tapaturmia, sairastumisia, rikoksen kohteeksi joutumista. Avustajan pitää osata kuvailla hyvin ihan kaikkea eteen osuvaa. Toisaalta hänen pitää ymmärtää, milloin informaatiota ja virikkeitä on liikaa, miten rajata kerrotun määrää, jotta avustettava kykenisi tallentamaan aivoihinsa mahdollisimman paljon.

Hengästyttävä lista vaatimuksia ja riittääkö edes tämä lista? Nähdäkseni teoriassa ei riitä. Sen sijaan näiden kriteereiden moitteeton täyttyminen on käytännössä sivuseikka, vähemmälläkin pärjätään, jos avustajan ja avustettavan keskinäinen suhde toimii, eli avustajan lisäksi avustettavaltakin vaaditaan paljon. Pidän siis erittäin tärkeänä, että kummallakin on pääosin samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, samanlainen elämänrytmi, samantapainen huumorintaju, itselleen nauramisen kykyä ehdottomasti unohtamatta. Rautaisia hermoja tarvitaan myös ja empatiaa, empatiaa suunnattoman paljon. Matkoilla tulee aina mutkia, kompasteluja ja takaiskuja. Välillä saattaa tulla itkuakin, toivottavasti ei kuitenkaan kummallekin osapuolelle yhtä aikaa. Jos toinen menettää maltinsa, toisen pitäisi pystyä tarjoamaan olkapäätä, samoin toisinpäin. Avustajan täytyy muistaa toimivansa ensisijaisesti avustajana, mutta avustettavan pitää tajuta, että matkan täytyy tarjota mielekkyyttä ja elämyksellisyyttä myös avustajalle, muuten ystävyys kärsii. Hitusen omaa aikaa, erillisiä ohjelmia tai lepotaukoja kummallekin osapuolelle tekee hyvää, pienen erillään vietetyn tuokion jälkeen yhdessä mennään taas uudistunein voimin. Tärkeintä lienee hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan kuin hän on, muistaa, ettei hän ole oman minän jatke tai peili, vaan rinnallakulkija. Avustajan kanssa kulkeminen eroaa henkisesti melko paljon siitä, jos kulkisi puolison tai lähiomaisen kanssa, hyvässä ja pahassa yhtä lailla. Kun muistaa, että ystävyys on tärkein ja säilyttämisen arvoinen asia, mitä tahansa sattuisi, pääsee jo pitkälle.

Uskaltaako näin runsaita ja yleviä kriteereitä kuultuaan yksikään ystävä lähteä matka-avustajaksi? Väitän, että kannattaa uskaltaa! Ylevät vaatimukset on yksi asia, toinen on jatkuva armollisuus sekä itseään että toista kohtaan, mahdollisten huonojenkin hetkien hyväksyminen ja esteiden yli pääsemistä mahdollistava myötämielisyys.

Tuorein matkamme Mummon kanssa suuntautui Teneriffan Puerto de la Cruziin. Omalla kohdallani tämä oli elämäni ihka ensimmäinen talvinen eteläloma ja ensimmäinen kerta valtameren äärellä. Mummo on lomaillut etelässä useastikin, mutta kyseinen pikkukaupunki oli hänelle tuttu vain matkailuvideoista. Koska tiesin ennestään meidän kummankin rajoitukset, halusin varmistella taustaamme ja varasin matkatoimiston järjestämän matkan suomenkielisine oppaineen ja muine palveluineen. Seuraavalla kerralla uskaltaisin kenties järjestää omatoimimatkaa, mikä tekisi reissusta edullisemman ja tarjoaisi enemmän liikkumavaraa, nyt halusin kuitenkin mennä varman päälle.

En ala tässä kuvailla saaren ja pikkukaupungin ihanuuksia, kesäistä auringonpaistetta, kuumaa mustaa hiekkaa, idyllisiä katuja, valtavaa valtamerta, suussasulavia makuja ja aina niin iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, toivottavasti moni lukija on saanut tutustua  tuohon kaikkeen ihanuuteen. Aivoni olivat täyttyneet ääriään myöten eri aistien välittämistä virikkeistä ja Mummon kuvailusta, olo lin melkein kuin olisin kulkenut siellä näkevänä. Auringon säteet pääsivät tunkeutumaan jopa täyden sokeuden läpi, silmien edessä oli ihmeen kirkkaantuntuinen usva täynnä sekunneittain vaihtuvia mielikuvia, kuin olisin katsellut digitaalista valokuva-albumia. Sain kosketella ja halata mitä eksoottisimpia puita ja kukkia, Mummo piirsi kämmenelleni erään suojatien hassunhauskan mallin, sormeilin merenrannan muurissa laavakiven huokoista pintaa.

Kaiken hyvän ohella kommelluksiakin sattui. Pahin oli heti saavuttuamme hotelliin. Kummallista, mutta tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, että meidän matkakumppanien stressinsietokyky joutui koetukselle heti matkan alkuvaiheessa. Alamme jo etukäteen muistuttaa toisiamme: ”ethän missään tapauksessa mainitse sitä sanaa?!” Se sana on Strömsö: eräällä edellisellä reissullamme saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle todella vaivattomasti ja erittäin paljon etuajassa ja Mummo kehui matkamme sujuvan kuin Strömsössä. Miten sitten kävikään? Tuon tarinan kerron seuraavassa jutussani. joka tapauksessa tuo Strömsö on ollut nyttemmin kiellettyjen sanojen listalla välillämme.

Lentokenttäbussimme ajoi koko saaren ympäri ja perillä jätti matkustajia tusinaan eri hotelliin. Meidän hotellimme oli vihoviimeinen ja kello oli reilusti yli puolenyön paikallista aikaa. Hotellin aula vaikutti luotaantyöntävän kolkolta, vetoisalta ja hiljaiselta sokeana aistien. Vastaanoton laiskanoloinen mies selitti huoneemme sijainnin: ensin hissillä yksi kerros ylöspäin, sitten vasemmalle, vasemmalle, oikealle, suoraan, vasemmalle, oikealle, ovesta ulos ja huoneeseen suoraan altaiden yläpuolella, onnekkaita kun olemme. Ei, ei ole enää kylmää iltapalaa, vettä löytyy minibaarista, hyvää yötä! Isot matkalaukut pitkin käytäviä, mutkia, väliovia, ulos ja siinähän se huone on! Mutta kummankaan ranneke ei ovea avannut, kahva ei liikahtanutkaan. Mummo takaisin vastaanottoon, minä kuuntelin kauhistuneena outoja voimakkaita ääniä, tuultako vai merta? Mummo palasi kahden kortin kanssa, rynkytettiin kahvaa, mutteivät kortitkaan ovea avanneet. Kolmas kerta toden sanoo! Vastaanotosta lähetettiin paikalle huoltomies. Hän vilkaisi numerolappua, nyökkäsi, otti yleisavaimen, kas, ovi avautui. Aloin vetää matkalaukut tilavaan eteiseen, ihmettelin nättiä maljakkoa lipaston päällä. Samalla väliovi avautui ja edessämme seisoi pelästynyt vanha saksalaispariskunta! ”Tämä on meidän huone”, ihmettelimme. ”Ei kuin meidän huone”, he ihmettelivät. Mies katsoi lappua ja piteli päätään nauraen, osoittaen kaksikerroksista huoltorakennusta tosiaankin altaiden yläpuolella. Ja sieltähän oikea huone löytyi!

Vaan koettelemukset eivät olleet vieläkään ohi. Vaikka olimme varanneet erilliset vuoteet, huoneessa oli parivuode ja parivuoteen yhteinen aluslakana ja siihen taitettuna yhteinen täkki. Minibaari osoittautui tyhjäksi jääkaapiksi ja koko huone tuntui tunkkaiselta, hieman homeelle haiskahtavalta. Kello oli kaksi yöllä, Suomessa jo neljä, oli armoton jano ja väsymys. Tässä vaiheessa Mummon pinna petti. Hän alkoi itkeä vollottaa toistellen haluavansa heti samantien kotiin. Minä puolestani kiroilin ajattelemattomuuttani, kun en ollut tallentanut matkatoimiston kuuman linjan puhelinnumeroa kännykkääni etukäteen, nyt oli pakko etsiä sitä laukun pohjalta. Lopulta saimme pullon vettä, ylimääräisen täkin, tosin ilman aluslakanaa ja pääsimme yöpuulle. Seuraavan kahden vuorokauden aikana muutimme kolme kertaa, kunnes olimme lopulta tyytyväisiä huoneeseemme. Ja yöllä herättämämme saksalaispariskunta tuli muutama päivä myöhemmin vastaan rantakadulla ja meillä kaikilla riitti naurua!

Monesti olemme ennenkin saaneet todeta, että pienistä tai keskikokoisista vastoinkäymisistä tulee jälkikäteen mitä hauskimpia muistoja ja anekdootteja. Kunpa niitä osaisi ottaa aina huumorin kannalta myös tapahtumahetkellä!

Mummolla on ihastuttava (ja joskus ihan hieman vihastuttava) tapa jututtaa aivan kaikkia kohdalle osuvia ihmispoloisia, törmättiinpä hississä, kaupassa, rannalla, lentokoneessa, aivan missä vaan. Ei kielitaidollakaan ole väliä, englannin, suomen, epämääräisten täytesanojen ja elekielen sekamelskalla mennään. Johtuiko sitten aina niin iloisten paikallisten ja yhtä rentojen turistien keskivertosuomalaisia paremmasta vastaanottokyvystä, vai auringon hyväätekevästä vaikutuksesta, mutta kaikki juttukaverit olivat innolla ja nauraen mukana huulenheitossa. Minulle kunnon introverttina tämä tapa on tyystin vieras, kuuntelin ihmetellen ja hieman hämillänikin, miten Mummo saa aikaan iloista rupattelua, naurua ja selkääntaputteluja, missä kuljimmekin. Juteltiin norjalaisnaisen kanssa, jonka ex-mies oli suomalainen, kaupan suloisen myyjättären kanssa, joka oli käynyt joskus Rovaniemellä, jopa erään suomalaisen huippujulkkiksen kanssa. Mietin usein, että nämäkin pienet rupattelutuokiot antavat oman mausteensa matkan fiilikseen.

Emme lopulta päässeet reissusta ilman ikimuistoista ja hieman vaarallista tilannetta. Kun olimme Atlantin rannalla, olihan pakko pulahtaa valtameren aaltoihin ihan oikeasti, ei pelkästään vesipuiston merivesialtaissa. Mummo katsoi ennakkoon valmiiksi hyvän hiekkarannan, josta myös opas mainitsi. Keltainen lippu tarkoittaa varoitusta, muttei kieltoa. Aallot vyöryivät mahtavina ja sittenkin houkuttelevina, musta hiekka lämmitti varpaita, rannalla oli joitakin auringonottajia ja vähintään saman verran rastatukkaisia mustia kaupustelijoita, ja niin, myös rantavahteja. Yritin laskea aaltoja, mutta kuuluisa teoria joka seitsemännestä tai yhdeksännestä aallosta, joka olisi toisia paljon korkeampi, ei tuolla pitänyt paikkaansa lainkaan, monta keskikokoista aaltoa seurasi epäsäännöllisesti 2-4 valtavaa aaltoa. Kahden valtameren kokemuksillaan Mummo piti minulle hienon esitelmän siitä, miten tuollaisessa aallokossa uidaan. Hätää ei ole, aallot kyllä toisivat meidät rantaan! Vettä oli vain polveen asti, kun se sitten tapahtui: ylitsemme vyöryi ainakin kolme valtavaa aaltoa. Ensimmäisen kestimme vielä pystyssä, mutta sen vyöryessä takaisinpäin ja seuraavan tullessa vastaan virta nappasi meidät mukaansa erottaen meidät toisistamme. Hetkessä ei ollut muuta kuin vettä ympärilläni, ei pohjaa, ei pintaa, vastakkaisia virtauksia vain, pyörin niiden melskeessä kuin hento lehti, täysin holtittomasti, suuntaa tajuamatta, suolaista vettä suu täynnä. Ehkä kuolemanpelkokin iski, mutta ainakin jokin vimmainen eloonjäämistahto. En vieläkään ymmärrä, miten en saanut vettä keuhkoihin, kun tavallisessa uima-altaassa inhoan sukeltamista! Yhtäkkiä käteni osui kiveen, tartuin siihen, laskeuduin nelinkontin ja aloin kiivetä kivistä pohjaa pitkin ylöspäin. Kerran vesi oli heittää minut takaisin, mutta otteeni kivistä piti ja pääsin rantaan. Silloin iski seuraava kauhu. Huusin Mummoa, mutta hän ei vastannut. Huusin uudestaan, ei vieläkään ääntä mistään. Vasta kolmannen huudon jälkeen kuului heiveröinen vastaus veden suunnalta ja hetken päästä hänet laskettiin viereeni hiekalle. Hänet kantoi sylissään meren aalloista rantaan raamikas ja kiireestä kantapäähän tatuoitu herrasmies. Mummon kiitokseen herra vastasi selvällä suomen kielellä: ”Ole hyvä vain!” Istuimme hiekassa ja naurullamme ei ollut tulla loppua – arvattavasti saimme melkoisen adrenaliinipiikin! Ja Mummo on sittemmin saanut kuulla monilta, miten hän on voinut toimia niin vastuuttomasti ja päästää sokean mereen. Vaan kun se sokea halusi itse ehdottomasti sinne!

Ainoa jokseenkin kunnon kiistamme matkallamme koski ruokaa ja oli pikemminkin teoreettissävyinen väittely, jossa pienenä säväyksenä kummankin osalta pätemisen tarve, Mummolla ammatin puolesta, minulla muuten vaan. Myönnetään, usein makukysymyksistä lähtevät väittelyt eskaloituvat, ei pelkästään meidän välillämme, vaan mielestäni ihmisten välillä useastikin, pätemisen halun takia. Söimme ravintolassa kalaa, perinteikkäitä espanjalaisia ryppyperunoita ja mojo-kastiketta. Mummo valitti tarjoilijalle, että vihreä mojo ei lainkaan vastannut oikeaa mojo-kastiketta, jonka pitäisi olla paljon tuhdimpaa, paksumpaa, maukkaampaa, kun taas tämä mojo oli pelkkää basilikaöljyä. Tarjoilija puolustautui väittämällä kyseistä mojoa alkuperäisversioksi, mistä Mummo tulistui lisää. Tarjoilijan mentyä jatkoimme väittelyä pitkään, Mummo etsi kännykästään erilaisia ohjeita, minä väitin niitä suomalaisversioiksi ja että ”aito alkuperäinen” saattaa merkitä eri maantieteellisillä alueilla erilaista. Mummo haukkui minua pätemishaluiseksi ja minä häntä lievästi ahdaskatseiseksi. Lopulta yksinkertaisesti vaihdoimme puheenaihetta ja jälkeenpäin naureskelimme muutaman kerran toisten ravintoloiden mojo-kastikkeiden kohdalla, menemättä kuitenkaan uudestaan väittelyn yksityiskohtiin. Luulen, ettei meidän kummankaan mentaliteetilla ole mahdollista päästä viikon reissusta täysin ilman kinaa. Toisaalta se, että pääsemme kinojen yli ilman että loukkaisimme toisiamme pahasti, pikemminkin huumorin ja hyväksynnän avulla, on meille tae matkojemme onnistumisesta.

Seuraavassa jutussa helle sekoittaa päämme!

Sisällön jakaminen: