Pyörällä päästään
Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Onneksi muinaiset sumerilaiset keksivät noin 5 000 vuotta sitten pyörän. Siitä on koitunut ihmiskunnalle runsain mitoin hyötyä. Polkupyörä on yksi sen mainio sovellus. Viiden vuosikymmenen tandemilla ajamisen taival on tuonut kosolti iloa ja valoa elämääni, eikä se ole kunnonkaan kannalta ollut yhtään hullumpi juttu.
Pyörällä pääsee ketterästi eteenpäin keskustoissa kauppareissuilla ja muuten asioidessa. Väittäisin, että
sujuvammin kuin autolla. Pysäköintitilaa löytyy helposti, siitä ei tarvitse pulittaa yleensä senttiäkään. Aika
isoja kuormia saa kulkemaan sivulaukuissa ja tarakalla. Melkoinen kasa kauppaostoksia kertyisi pihalle, jos
kaikki vuosikymmenten mittaan pyörällä kuskatut tarvikkeet koottaisiin keoksi.
Kun satun asumaan pyöräverstaan yläkerrassa, olen oppinut huollon ja ajoneuvosta huolehtimisen tärkeyden. Joskus aivan ällistyn, miten kehnosti ihmiset kohtelevat pyöriään, siis omaisuuttaan. Vehje saattaa viettää koko talven ulkona luminietoksessa taivasalla. Yllätyksenä tulee sitten kallis huolto ja remontti. Pidän sitä silkkana tyhmyytenä, tai sitten tavara taitaa olla liian halpaa ja raha roikkua löysässä.
Sähköavusteiset kiitäjät ovat ilmestyneet teille muutaman vuoden mittaan. Monet sellaisen omistavat sanovat, että nyt tulee lähdettyä fillarilla töihin tai kauppaan, kun ei tarvitse hikoilla polkemisen tuloksena.
Lihasvoimin ilman polttomoottoria liikkuminen kannattaa aina jo ilmastonkin vuoksi.
Kaupunkipyörät ja työsuhde-etuna saadut menopelit lisääntyvät vuosi vuodelta. Aina vain isompi joukko luopuu autosta liikkuakseen pelkästään kahdella renkaalla. Vastuuta kaupunkipyöräilyyn pitää vaatia niin, etteivät piittaamattomat fillaristit törttöile jalankulkijoiden turvallisuuden kustannuksella.
Kokonaan oma lukunsa ovat sähköpotkulaudat, jääköön se hölmöys tässä yhteydessä vain maininnan tasolle. Sen verran voi kuitenkin vekuttaa (marmattaa), että niistä – varsinkin sikin sokin pysäköityinä – kehkeytyy paljon vaaraa ja harmia ja että huristellessa ne vähentävät kävelyä pikku pätkillä. Se taas huonontaa kuntoa.
Liikkuminen on ihmiselle elinehto, se totuus on tiedetty jo iät ja ajat. Pyöräily sekä hyödyksi että huviksi
tarjoaa erinomaisen tavan huolehtia kunnosta. Puskeminen ylämäkeä nostaa mukavasti sykettä, keuhkot tuulettuvat tehokkaasti reippaassa liikkeessä, hiki poistaa kuona-aineita ja mielihyvähormonit jylläävät.
Vastapainoksi myötämäkeen pääsee sitten laskettelemaan vauhdin hurmasta nauttien. Ihminen on varmasti aina kokenut tyydytystä kovasta menosta. Jo ne metsästäjä-keräilijät, jotka pystyivät juoksemaan nopeammin ja pitemmälle, saivat yksinkertaisesti paremman ja isomman saaliin.
Tandempyörä on osoittautunut aivan oivaksi kapineeksi näkövammaiselle. Mutta iloisesti yllättyneenä voi sanoa, miten paljon siitä saavat irti monet muutkin osakuntoiset. Se, että sokeana tai hahmotushäiriöisenä tai tietynlaisia liikuntavaivoja potevana pääsee fillarin selkään, lisää yhdenvertaisuutta ja estää syrjäytymistä.
Hämmästyttävän usein törmää ennakkoluuloisiin väitteisiin, etteivät vaikkapa CP- tai kehitysvammaiset ihmiset koskaan opi ajamaan pyörällä. Jos lapsi pääsee ensin peräpyörän ja sitten tandemin kyytiin, voi siitä pikkuhiljaa herätä kiinnostus ja taito itsenäiseen ajamiseen. Näyttöä ilmiöstä on.
Minulla nousevat aina niskavillat pystyyn kuullessani lausahduksia ”ei siitä mitään tule” tai ”ei pyörällä voi
ajaa, ellei ole täyskuntoinen”. ”Ei ei, ei ei!”
Omassa lähipiirissäni esimerkiksi autisminkirjolaiset oppivat hyvinkin ajamaan, eikä tandemin takasatulassa tarvitse kantaa vastuuta liikennesäännöistä eikä reiteistä. Ja jos ykköspyörällä polkeminen rupeaa sujumaan, kuten monesti tapahtuu iän karttuessa, niin siitä vain kiitämään pitkin kevyen liikenteen väyliä oman sykkelin selässä, aikuisen johdolla.
Tiedän erään käsivaivaisen rouvasihmisen, joka kokeili puolisonsa kanssa tandemia, ja niin vain heidän
ajopelinsä viilettää nyt pitkin kaupunkia. Kaikki saattaa olla mahdollista, jos ihan heti ei luovuteta. Jokainen meistä voi kannustaa siihen, ei tyrmätä. Se on vähintä lähimmäisenrakkautta.