Näkymätön työnhakija
Pesukone sai tarpeekseen pöksyjen pyykkäämisestä ja päätti vetäytyä eläkkeelle. No olihan työvuosia takana liki kaksikymmentä. Menin läheiseen koneliikkeeseen ja ostin uuden pesukoneen, jota sokeana on helppo käyttää myös älypuhelimen kautta. No, mitäs ihmeellistä tässä nyt sitten on?
Vastaus on yksinkertainen: Se, että pystyin ostamaan pesukoneen. Se, että tililläni ei kuun lopussa ollut vain kahta euroa. ja se, että rahat pesukoneen ostamiseen olivat peräisin leipätyöstäni.
Valmistuin yliopistosta kielenkääntäjäksi vuonna 2008. Maisterinpaperit kainalossa menin tietenkin heti työvoimatoimistoon. Gradua vääntäessäkin oli päällimmäisenä ajatuksena ollut se, että nämä paperit helpottaisivat työnsaantia. Työ taas tarjoaisi mahdollisuuden saada leivän päälle muutakin kuin haaveita.
Vaikka Suomessa yhteiskunta takaakin meille vammaisille perustoimeentulon, mistä olen erittäin kiitollinen, halusin kantaa veronmaksajana korteni kekoon. Omalla työllä ansaittu leipä maistuu niin paljon paremmalta, ja pesukoneessa pyykistäkin tulee raikkaampaa.
Pettymys oli suuri. Minua patisteltiin puhelinmyyntityöhön tai vastaaviin matalapalkkahommiin. Ja kuten myyjät, tässä tapauksessa työvoimatoimiston helppohilma, lupaavat, ei siinä vielä kaikki: Saisin tehdä työtä kahdeksan euron päiväpalkalla. Saisin ainutkertaisen työsuhteen, jossa minulla olisi kaikki työntekijän velvollisuudet muttei oikeuksia.
Kun protestoin surkeaa palkkaa, saatoin sokeanakin nähdä helppohilman kiukkuisen ilmeen: ”Sehän on verotonta tuloa!”
Kahdeksan euron päiväpalkka ei kuitenkaan päätä huimaa. Kun kysyin, tekisikö työvoimatoimiston helppohilma työtään tästä summasta, en saanut vastausta.
Kiitos ja lämmin käsi voivat pitää kissan hengissä. Kaupan kassalla ne eivät ainakaan toistaiseksi kelpaa maksuvälineinä.
Nykyisessä kotimaassani Saksassa, kuten suuressa osassa maailmaa, sokeille on raivattu valmis polku: Koulun jälkeen kotiin joko vanhempien, tai jos oikein hyvin käy, puolison elätettäväksi. Meitä yliopistotutkinnon suorittaneita pidetään miltei kummajaisina. Kun erilaisia kaavakkeita täyttäessäni tulee vastaan kohta, jossa kysytään ammattia, todetaan, että kohta jätetään tietenkin tyhjäksi.
On minulle täälläkin tarjottu tilaisuutta päästä työverstaaseen tienaamaan neljänkymmenen euron viikkopalkkaa. Saksalaisen helppoheinrichin reaktio kieltäytymiseen tästä ainutlaatuisesta tarjouksesta on ollut suorastaan aggressiivinen. On se vaan niin kumma, kun kielenkääntäjä ei suostu menemään pesulaan lakanoita kääntelemään! Helppoheinrichkaan ei vastannut kysymykseeni siitä, suostuisiko hän tekemään omaa työtään sadankuudenkympin kuukausipalkalla.
No minä en suostunut, ja niin sitä on oltu satunnaisten käännös- ja kirjoituskeikkojen varassa. Heti on sanottava, että Kajastus on aina maksanut jutuistani asianmukaisen palkkion, samoin kustantaja, jolle olen suomentanut runokirjoja.
Vaikka tietenkin teen paljon erilaisia keikkoja ilmaiseksi – esimerkiksi käynneistäni kouluilla lapsia tapaamassa en laskuta senttiäkään – ajatus ”työn tekeminen on vammaiselle paras palkka” istuu yhä sitkeässä.
Vaikka näkövammaisella hakijalla olisi yhtä hyvät tai jopa paremmat paperit kuin näkevällä, se ei auta. Samalla palkalla on saatava viisi aistia.
Tämän tästä kuulen tapauksista, joissa jo sovittu työhaastattelu on jostakin kumman syystä peruuntunut heti, kun työnantaja on kuullut näkövammasta. suoraanhan sitä syytä ei saa sanoa etenkään nykyään, kun syrjintämerkinnällä varustettu punainen nappula on herkempi kuin koskaan. Mutta mustanhan saa pulputettua valkoiseksi kuin uuden pyykkikoneen pesemän lakanan.
Olen tämän jutun kirjoitushetkellä tehnyt oikeaa leipätyötä kymmenen kuukautta. Suomen Kulttuurirahasto myönsi minulle apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen eli maksaa minulle palkkaa, jollaista mukavasti toimeentuleva työntekijä, vaikkapa kääntäjä, saa.
Nyt, viisitoista vuotta valmistumiseni jälkeen saan siis oikeaa kuukausipalkkaa!
Tämä on ollut yksi elämäni parhaista vuosista. Hoetaan, että raha ei tee onnelliseksi. No, tämän sokean se tekee. En kaipaa luksusristeilyjä enkä maailmanympärimatkoja. haluan vain yksinkertaisesti elää, en vain pysyä hengissä.
Jos pesukone olisi hajonnut vaikka vuottakin aikaisemmin, olisi edessä ollut nyrkkipyykkimaraton. Nyt saatoin mennä ostamaan uuden kuten suuri osa työssäkäyvistä. En joudu pelkäämään sähkölaskuja. Jääkaapissa on muutakin kuin halvinta liimalihaa, ja kissanikin saavat terveellistä ruokaa. Työhuoneessani on tätä ennen ollut ainoastaan sohva ja työpöytä.
Sain hankittua tietokoneen, jolla tätä kirjoitan, vanhan, yli kymmenvuotisen museokoneen tilalle. Pystyn myös suomaan itselleni pieniä mukavuuksia kuten youtuben ja bookbeatin.
Perusasioita siis… tai monelle nämä ovat sellaisia, myös heille, jotka kiroilevat, kun taas pitää mennä sinne pirun työpaikalle!
Apurahakausi päättyy kuitenkin jo parin kuukauden kuluttua. Edessä on siis paluu menneisyyteen, haaveilla ja aromivahventeilla maustettuun arkeen.
Vammaisen, näkymättömän työnhakijan arkeen.
Kiitos, kun luit tämän ja edelliset juttuni. Niitä on ollut kiva kirjoittaa, ei pelkän kirjoittamisen ilon vuoksi vaan koska olen saanut työstäni palkkion.
Jos onni ja kohtalo suovat, saat lukea tarinoitani ja käännöksiäni jatkossakin ja minä leipäni päälle lohta.
Niin kauan kuin sormeni pysyvät näppiksellä, en lakkaa leipätyön etsimistä. Joskushan tämä uusi pyykkikonekin pesee viimeisen paitansa.