NÄIN TEHTIIN HAMSTERIT

Teksti: Pilvi Meriläinen, kuvat: Annamaria Palsi-Ikonen / MRP

”Myönteisiä tapahtumakulkuja ja onnekkaita sattumia osui runsaasti tämän elokuvan tarpeisiin”

Markku Pölösen ohjaama elokuva Hamsterit perustuu Veikko Huovisen rakastettuun samannimiseen romaaniin.

–Hamsterit-elokuva (Suomi 2023) sai alkunsa Rauman Blue Sea-elokuvafestivaaleilla. Tuottaja Marko Röhr tarjosi mahdollisuutta käsikirjoittaa ja ohjata Veikko Huovisen (1927-2009) romaanista elokuva. Eipä hänen tarvinnut minua juurikaan suostutella, Markku Pölönen kertoo.

1990-luvulla Marko Röhr suunnitteli Markku Pölösen kanssa että olisi ihanaa tehdä yhdessä elokuva, mutta se ei silloin toteutunut. Muutama vuosi sitten hän alkoi tämän Hamsterit-elokuvan toisen tuottajan Hanna Kaupin kanssa puhua että pitäisi tehdä upea elokuva, joka poikkeaisi valtavirrasta. Syksyllä 2019 Röhr sai postitse kirjeen jossa oli kirja, ei mitään muuta. Kirja oli Veikko Huovisen Hamsterit-romaanin ensipainos (WSOY 1957).

-Kirjeeseen oli kirjoitettu ”Johtaja Marko Röhr.” Kun tein Havukka-ahon ajattelija-elokuvaa (Suomi 2010), olin kirjeenvaihdossa Veikko Huovisen kanssa. Sain häneltä postikortteja johon hän oli kirjoittanut ”Johtaja Marko Röhr” – se oli hänen huumoriaan, huovismaista pilaa, niin myös muutama vuosi sitten, Marko Röhr kertoo.

Röhr alkoi lukea saamaansa kirjaa. Sivulla 28 oli sinisellä merkattu kaksi sanaa. Ne sanat olivat ”toiveikas talvimieli.” Hän ajatteli että nyt, Markku Pölönen!

Hamsterit-romaani julkaistiin syksyllä 1957. Veikko Huovinen oli tavannut tulevan vaimonsa Hilkan, päättänyt hankkia ensimmäisen kirjoituskoneensa, lopettaa romaanien kirjoittamisen ruutupaperille ja heittäytyä vapaaksi kirjoittajaksi. Näin Huovinen on kertonut tuon aikaisista ajatuksistaan: ”Mieleeni oli iskostunut pelko, että olen muuttunut tai ainakin muuttumassa pahaksi ja ilkeäksi ihmiseksi joka pilkkaa kaikkea. Kaikesta tästä kehräytyi pyrkimys kirjoittaa edes kerran vielä jotain lämmintä, herttaista ja lapsellista, sellaista, joka ei ketään loukkaisi. Ja niin syntyi Hamsterit.

Markku Pölösen mukaan Veikko Huovinen myönsi romaanin Hamsterin omaavan piirteitä hänestä itsestään. Huovinenkin tykkäsi laatia muona- ja tarvikelistoja.

Toiveet toteutuu ja aihe on ajankohtainen

-Jo heti alussa meille oli selvää, että juuri Markku Pölösen tulisi ohjata Huovisen romaanista elokuva. Näin toteutui myös meidän tuottajien pitkäaikainen toive siitä, että pääsisimme tekemään elokuvaa hänen kanssaan. Melko pian siitä, kun olimme Markun kanssa sopineet tekevämme elokuvan, kuvasimme jo Tampereen seudulla. Tampereen seudulta löytyivät sopivat ja upeat paikat. Tuntui myös siltä että Huovinen on sijoittanut romaanin Tampereen seudulle, Marko Röhr ja Hanna Kauppi sanovat.
-Tampereen kaupunki ja Film Tampere olivat tälle elokuvalle täydellinen kumppani. Yhteistyö ja kommunikointi toimivat erinomaisesti. Meidät toivotettiin tervetulleeksi, otettiin avosylin vastaan.
Elokuva kertoo luonnonkatastrofeihin hurahtaneesta köyhästä Hamsteri-nimisestä luontokirjailijasta (Peter Franzén), joka elää puuhuvilassaan maaseudulla yhdessä ainoan ystävänsä lemmikkihiiren kanssa. Kylällä häntä pidetään hieman omitiusena – ja erityislaatuinen hän onkin. Kun naapuriin muuttaa veikkausvoiton saanut perhe, Hamsteri saa unelmiensa mahdollisuuden hamstraamiseen ja samalla muuttaa elämänhalunsa menettäneen Rurikin (Jaakko Ohtonen), hänen vaimonsa Tellun (Vilma Kinnunen) sekä heidän lastensa elämän suunnan. Alkaa järjen rajat ylittävä hamstraaminen Hamsterin kuvitteleman ”kaikkien aikojen julmimman talven varalta.”
-Tämän draamakomedian keinoin kovaan talveen varustautumisesta kertovan elokuvan tuotanto alkoi ennen kuin kukaan oli koronasta kuullutkaan, puhumattakaan että olisi pystynyt arvaamaan sitä seurannutta traagista sotaa Ukrainassa, Markku Pölönen kertoo.
-Mikä onkaan ajankohtaisempi aihe juuri nyt kuin varautuminen talveen. Tätä elokuvaa suunnitellessamme emme osanneet kuvitella, että aihe olisi näin ajankohtainen kun se saa ensi-iltansa, Röhr ja Kauppi lisäävät.

”Nuotit” Hamsterit-elokuvan käsikirjoittamiseen

Kun Markku Pölönen kirjoitti käsikirjoitusta Veikko Huovisen romaanista Koirankynnen leikkaaja (Otava 1980), hän tutustui Huoviseen ihmisenä ja huomasi, että hänen ajatusmaailmansa olikin pohjimmiltaan vakava ja herkkä (Toim. huom. Pölönen ohjasi käsikirjoituksesta samannimisen elokuvan joka sai ensi-iltansa 2004. Myös sen pääosassa on Peter Franzén. Se sai useita Jussi-palkintoja).
-Silloin sain Huoviselta ”nuotit” myös tämän Hamsterit-elokuvan käsikirjoittamiseen. Minulle tuli selväksi mitä hän haluaa ja ei halua tehtävän tekstilleen. Muuten hän ei ollut kovin tarkka tekstistään, mutta halusi että romaanin henkilöt noudattavat luonnettaan ja tehtäväänsä elokuvassa. Se on minusta todella hyvä, koska se on runko joka johdattaa tarinaa ansiokkaasti elokuvan läpi, ja tarina säilyy ehjänä alkuperäisteoksesta. Noudatin sitä myös tässä elokuvassa. Huovisen huumori kumpuaa usein tummista sävyistä, on humaania ja empaattista.

Pölönen käsikirjoitti elokuvan Paula Vesalan kanssa, joka toimi dramaturgina hänen edellisessä elokuvassaan Oma maa (Suomi 2018).

-Lisäsimme Hamsterin unia ja Huovisen pienien vihjeiden avulla toimme Hamsterin naapuriin muuttavan perheen enemmän esiin. Huovisen teksti kääntyi sujuvasti dialogiksi. Hyödynsimme vahvuuksiamme ja heikkouksiamme, jotka sijoittuvat lomittain, ja juuri sopivasti tätä elokuvaa hyödyttäen. Toimivalla yhteistyöllämme on ollut suuri merkitys.

Franzénin ainutlaatuista näyttelemistä

Peter Franzèn, tunnettu Huovis-fani ja mestarillisesti roolihahmoikseen muuntautuva luottonäyttelijä näyttelee Hamsteria.

-Markku Pölönen kysyi minulta tulenko elokuvaan. Vastasin kiljuen että tulen, en epäröinyt yhtään, Franzén kertoo.

-Emme olisi tehneet tätä elokuvaa, jos et olisi tullut, Pölönen heittää.Tarina on Franzénille tuttu. Se innoitti häntä ja ajankohtaisuus lisäsi innostusta.

-Pidän Veikko Huovisen kirjoista, niiden sydämellisyydestä ja viisaudesta. Ne todentavat että tarvitsemme luontoa ja toisiamme. Olin hyvilläni myös siitä että saisin tehdä Markun kanssa töitä pitkästä aikaa. Minulla on ammatillinen pitkä historia myös Matila Röhr Productionsin kanssa.

Pölösen mukaan Franzénin roolihahmo on kuin Erik T. Tawaststjerna, suomalainen pianisti ja Sibelius-Akatemian pianomusiikin professori. Se tunteen palo tiedosta jota pitää saada levittää kaikille. Franzénia jännitti alkaa näytellä niin ilmaisuvoimaista hahmoa kuin Hamsteri on. Hän ajatteli kuinka siinä käy.

-Peterillä oikeastaan on ’rooleja roolissa’, neljä hahmoa Hamsterin hahmon lisäksi, muun muassa lahkosaarnaaja joka pauhaa ja psykiatrian asiantuntija. Pidän hänen näyttelemisestään, se on ainutlaatuista, koska hän saa samaan hahmoon komiikkaa ja surua, lohduttomuutta. Ne toimivat todella hyvin, jopa samanaikaisesti, Pölönen kehuu.-Tampereen seudulla oli hyvä kuvata, ja työryhmässä oli aivan erityinen henki kuten Markku Pölösen elokuvissa aina. Lisäksi tuntui että työskentelimme myös Veikko Huoviselle. Tästä elokuvasta jäi hieno fiilis, Franzén sanoo.

”Huovisen hengessä”

-Käsikirjoituksesta lähtien, elokuvatuotannon kaikissa vaiheissa, teimme töitä ”Huovisen hengessä.” Sen mahdollista hukkaamista pidimme uhkana elokuvan onnistumiselle, Markku Pölönen, Marko Röhr, Hanna Kauppi ja Peter Franzén sanovat.

Pääkuvausjakso oli syksyllä 2021.

-Kuvauksissa vallitsi loistava henki, jopa poikkeuksellisen positiivinen ja sydämellinen ilmapiiri. Kuvaaminen koronapandemian aikaan aiheutti omat haasteensa, mutta kaikki sujui hyvin, jopa niin onnekkaasti, että arvelimme Veikolla olevan tuonpuoleisesta käsin aivan konkreettisesti näppinsä pelissä. Vitsailimme usein että hän varmaan katselee meitä pilven reunalta ja auttaa kuvauksissa. Myönteisiä tapahtumakulkuja ja onnekkaita sattumia tuntui osuvan todella runsaasti tämän elokuvan tarpeisiin, esimerkiksi lunta satoi juuri silloin kuin pitikin, kuvauksia edeltävänä yönä.

Onnekkaita sattumia oli tapahtunut aiemminkin. Esimerkiksi tämä:

-Kun marraskuussa 2019 aloin kirjoittaa käsikirjoitusta ja menin työhuoneelle ja avasin romaanin ja läppärin, pöydälle tuli hiiri. Ihokarvani nousivat pystyyn. Laitoin kameran kuvaamaan hiirtä. Kamera kuvasi sitä kahdeksan tuntia. Kun katsoin materiaalia nopeutettuna, hiiri hamstrasi. Mikä sattuma!, Pölönen naurahtaa.

Marko Röhr ja Hanna Kauppi luonnehtivat Hamsterit-elokuvaa suurten asioiden ja suurten tunteiden elokuvaksi joka koskettaa, myös veikkohuovismaiseksi sekä Markku Pölösen näköiseksi elokuvaksi, Peter Franzén hyvän mielen elokuvaksi, joka saa tuntemaan lähimmäisenrakkautta ja joka viestii auttamisen tärkeyttä.

Omassa genressä

Markku Pölösen tapa tehdä elokuviaan, epookkia, rakentuu hänen mukaansa sille että hän on tarkka siitä mitä voi tehdä ja sanoa, siitä, mitä ei missään tapauksessa tehty ja siitä ettei käytä sanoja joita ei käytetty. Elokuvan eheys tulee siitä että yksityiskohdat ovat oikein.

Osioon on talletettu linkkejä aikaisemmin ilmestyneistä Kajastuksista.

Jumalainen näytelmä -linkki

Klikkaa alhaalta kohtaa Kielipuolen päiväkirja

Lukupalvelu palvelee
Esimerkki Lukupalvelun vapaaehtoisen lukijan työstä, Inga-Liisa Kautto lukee.
Katso ja kuuntele

Kuvailutulkkausselvitys:
https://www.kulttuuripalvelu.fi/fi/kuvailutulkkausselvitys

Viljami Alaheikan opinnäytetyö:
https://www.theseus.fi/handle/10024/264798

HANDEN SADAS LEVYRAATI

Hannu ”Hande” Kulmala on koonnut jo yli sata levyraatia. Handesta tulee juttu uuteen Kajastukseen, joka ilmestyy näillä sivuilla 7.6.2022. Näistä linkeistä voitte kuunnella sadannen levyraadin levyjä.

1. Pasi Kaunisto – Sata kelloa
https://www.youtube.com/watch?v=NX7F8RZGUpo

2. Colonia – Plamen od ljubavi
https://www.youtube.com/watch?v=I7YuF2r9kZ4

3. Blue Oyster Cult – (Don’t Fear) The Reaper:
https://www.youtube.com/watch?v=Dy4HA3vUv2c

4. Berit Preerian Keltaruusu:
https://www.youtube.com/watch?v=_Jlr9UE37CY

5. Mikko Alatalo Kaunis mies:

6. Jaakko Teppo Ukki:
https://www.youtube.com/watch?v=plOnCNWjBMc

7. Kari Tapio Milloinkaan en löydä samanlaista:
https://www.youtube.com/watch?v=t58xtzX3FkQ

8. Annikki Tähti Lokki:

9. Tapani Kansa Kalajoen hiekat:

10. Jonna’s Problem – Shame On You:

Hande

JR on Lapin Näkövammaiset ry:n edustaja Juha Romakkaniemi, RL on Rosa Liksom, TK on Timo Kuoppala.

JR: Ja Lapin Näkövammaiset Ry:n puolesta, niin tervetuloa tänne Rovaniemelle ja Pohjanhoviin kirjallisuusviikonloppuun. Ja kulttuuririentojen merkeissä on päivä aloitettu tuolla Lappia-talolla ja kyllä meillä vaan mainio teatteriesitys siellä. Minun nimeni on Juha Romakkaniemi ja työskentelen tuolla Lapin Näkövammaiset Ry:n palveluksessa ja vastaavana ohjaajana. Sen verran voi tässä mainita, että juuret on tuolla Raanujärvellä ja Vietosen rannalla, että sen verran aihe kiinnostaa, et se täytyy mainita. Ja tämä kirjallisuusviikonloppu toteutuu yhteistyössä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kanssa, ja kohta annan sitten puheenvuoron tuonne Kuoppalan Timolle, katsotaan toimiiko tällä puolella paremmin, vai pätkiikö tuo kaiutinmikrofoni. Tosiaan tilaisuudessa on osallistujia myös etäyhteyden kautta, ja tilaisuus tallennetaan, elikä ne sammakot pääsi jo suusta tuossa ennen, kun laitettiin nauhotus päälle, mutta Lapin Näkövammaiset ry:n puolesta, niin tervetuloa.

RL: Kiitos.

TK: Tässä on äänessä Timo Kuoppala Näkövammaisten kulttuuripalvelun puheenjohtaja. Ja niin kun Juha tuossa totesi, niin ollaan tämän kirjallisuusviikonlopun toinen järjestäjä, mut meil on täällä mukana myös kolmas osapuoli, ja se on näkövammaisten kirjat yhdistys, joka suurimmalta osalta ns. maksaa viulut. Ja kun tuossa sukujuurilla kerskailtiin, niin mä voin sanoa, että äidin sukujuuret ovat vahvasti tuolla Torniojokilaaksossa kummankin puolen väylää, olen lukenu nää sukuselvitystä, ja todennu, että joka toinen nimi oli syntyny Suomen puolella joka toinen Ruottin puolella, mutta sen alueen asiat on mulle myös lapsuudesta hyvin tuttuja, ette olen vaan Keminmaalta kotosin. Mut meil on täsäs ohjelmassa nyt parin tunnin kirjailijahaastattelu, ja me olemme saaneet vieraaksemme Rosa Liksomin, joka myöskin on täältä pohjoisesta. Rosa on ollu meillä ennenkin vieraana, mutta tiietään, että hn on niin hyvä ihminen ja hyvä puhuja, että kannattaa kuunnella useammankin kerran. Ja mulla on täsäs haastattelukumppanina Lapin näkövammaisten kulttuuritoimikunnan puheenjohtaja, eikö niin?

KR: Joo.

TK: Kirsti Reijonen ja minäpä sitten pyöräytän shown käyntiin niin, että annan mikrofonin Kirstille. Ja sitä ennen jo Rosalle, että valmistaudu kertomaan lyhesti itsestäsi, kuvaile itseäsi vähän ulkomuotoasi, mutta annetaan ensin Kirstille.

kR: Joo täs on äänessä Kirsti Reijonen, ja munkin puolesta tervetuloa, ja mun puheesta huomaa, että en ole Lapista kotoisin, mutta muuten ehkä just sen takia kiinnostaa todellakin kaikki lappilainen kirjallisuus ja lappilainen elämänmeno ennen ja nyt. Tervetuloa vielä Rosa Liksom ja nyt annan sinulle puheenvuoron.

RL: Joo kiitos kutsusta Rovaniemelle. Melkein on tota luntakin maassa, ainakin enempi ko Helsingissä. Jos tämän päivän sade olis tullut lumena, ni meil ois mahtavasti täällä lunta. Ensiksi tää, että minkä näkönen mä oon. Tota mun ääni on nyt maassa, koska mä on flunssassa, ja sen takia mä oon vältelly kaikkia lähikontakteja tässä, mutta koronaa ei ole, et kaksi testiä olen ottanut, ja ne oli negatiivisia, mut normi flunssa, et katotaan, miten tää ääni kestää. Mä oon 161 senttiä pitkä, eli mä olen saman mittainen, kun poptähti Madonna. Sit mä oon syntyny samana vuonna, kun Madonna, eli mä oon 64-vuotias, kuten hän, mutta hänen painosta mä en tiedä, mutta mä painan 55 kiloa. Ja mulla on tämmönen, tällä hetkellä aika ruskee tukka, välillä mulla on punanenkin, mut nyt ruskee, ei polkkatukka, mut vähän pidempi, kun polkkatukka. Sitten mulla on jakaus keskellä, aika pöyheä tukka, koska en ole tätä suihkun jälkeen kammannut, enkä koskaan kampaa suihkun jälkeen, et mä jätän sen pöyheeksi, koska sit se näyttää, et mul on enempi hiuksia, mitä mulla todellisuudessa onkaan. Sitten mul on tämmöset ruskeesankaset melkein pyöreät silmälasit päässä, mul on ruskeat silmät, ja mitäs muuta, sit mul on keltanen villapusero päällä, ihan kirkkaan keltanen villapusero, jossa on korkea kaulus, sitten mulla on housut jalassa, joissa on leveät lahkeet, jotka on tämmöset tummanpunaiset ja ruskeat, ja näissä on kukkia, ja sitten näis on upslaakit myös. Ja sitten mulla on talvikengät, tai tämmöset loppusyksyn saappaat, jotka ovat mokkaa, jotka mä olen ostanut kirpparilta, mut jotka on tehty Ranskassa, et nää on aika tyylikkäät. Ja mitään koruja mulla ei oo.

KR: Sieltä tuli yleisöltä kommentteja, et hyvän näköinen nainen, mutta jatkettaisko me nyt tätä kirjallisuuspuolta, eli käytiin kattomassa tää teatteriesitys ja mitäs mieltä olet kirjoittajana, että miten oli onnistuttu ja tuliko selkeästi ne asiat esiin, mitä olit toivonut tän kirjan herättävän?

RL: Joo tota mä näin tän nyt ensimmäisen kerran, ja must oli yllättävän hyvä, oli hyvä esitys, että ennen kaikkea mua hämmästytti tää everstin näyttelijä, koska hän näyttää Oiva Villamolta, joka on ollut inspiraation lähteenä, et siis ulkonäöllisesti hän oli ihan niin kun nuori eversti Villamo. Se oli hämmästyttävää, ja varsinkin, kun nämä taustaheijastukset, jotka olivat historiallisia valokuvia, ja historiallisia elokuvapätkiä niiltä ajoilta, jolloin, tai siis kaikilta ajoilta, mistä sitä puhuttiin, mutta ennen kaikkea, kun olinäitä kuvia Tiitelistä ja Oiva Villamosta saunomassa, niin nää kaks oli ihan saman näkösiä. Ja se oli, mua erityisesti ilahdutti nämä taustavideoinnit ja näitten kuvien heijastaminen sinne näyttämön taakse, koska kun nämä kaksi esittivät 20-lukua, niin siellä oli kuvia 20-luvun juhlista siellä takana. aitoja kuvia, että tämä henkilö, joka oli tehnyt tän arkistotyöskentelyn, eli löytäny nämä pätkät, oli tehny upeen duunin, työn, koska monet niistä olivat semmosia, joita mäkään en oo koskaan nähny, eli noin niin kun tavallaan ihan uutta tavaraa, jostain löydetty. Ja varsinkin tämä Lapin saksalaisten aika Lapissa, joka nyt kesti yli neljä vuotta, niin siitä oli hienoja kuvia. Ja justiinsa tästä Diitelin saapumisesta Rovaniemen asemalle ja siinä oli kanssa semmosia kuvia, joita en oo koskaan nähny. Sitten everstinnan esittäjä oli todella hyvä. Hän oli ihan mahtava kyllä everstinnana. Samoten lavastus oli hyvää, koska se lähtee kiertämään tämä esitys, niin lavastus oli hyvin yksinkertainen, mutta riittävä. Ja sitten mitä tulee tähän dramaturgiaan, niin se oli kivaa siinä mielessä, et se oli tietenkin paljon pidempi, kun tämä Helsingin esitys, tää Heidi Heralan, joka myös oli hirveen hyvä, mutta tää oli varmaan tuntia pitempi, jolloin siihen mahtu paljon enempi kaikkea tavaraa. Heidihän oli Helsingissä yksinään näyttämöllä, ja tässä kuitenkin oli kaksi, niin, ja he näyttelivät oikein hyvin niitä muitakin henkilöitä siinä välissä. Mun mielestä siinä tuli kaikki oleellinen tästä kirjasta. Oleelliset teemat ja sisällöt mun mielestä siinä oli, ei jääny puuttumaan mitään. Ja erityisesti tykkäsin siitä, että tämä, mikä sen kundin nimi nyt oli, mä unohdan itte jo nää päähenkilöt, siis tää everstinnan nuori poika Tuomas, joo, niin mä tykkäsin siitä, et se oli minimoitu se osuus, et se paino oli täsäs ihan oikealla kohtaa. Ja sitten samoten tossa, kun katoin, niin tuli mieleen, että samat asiat, mitä me joka päivä nyt katotaan taas tuolla eri sodissa ympäri maailmaa, niin samat asiat olivat jo täsäs esillä, ja täsmälleen samassa muodossa, mitä me kuullaan joka päivä uutisista, että ei se sota muotoa ole muuttanut, et samanlaisena se jatkuu teknologian kehityksestä huolimatta, että vainajia tulee.

TK: Rovaniemen teatteria on siis kiittäminen tästä hienosta näytelmästä, jos se vaan on mitenkään tavotettavissa, niin kannattaa käydä katsomassa. Siinä näytelmässä käytetään, ei ihan kirjakieltä, vaan siinä käytetään murretta, jota ehkä vähän erehdyksessäkin täällä meilläkin joskus kutsutaan metakieleksi, mutta ajattelin kysyä Rosa sulta, että mikä se on se oikea ilmaisu, millä murteella sinä kirjoitat?

RL: No Suomessa mä sanon, että mä kirjoitan Torniojokilaakson murteella, tai Perä-Pohjolan murteella, nää kaksi, mutta Ruotsissa mä sanon, et meänkielellä, koska, jos mä Ruotsissa sanon, et Torniojokilaakson murteella, niin ei se sano kellekään siellä mitään, mutta sitten, kun sanoo meänkielellä, ni sit ne ymmärtää sen, että aha, tää on pohjoisesta tää kieli, mutta tavallaan se, että miksi sitä kutsutaan, niin se ei ole mulle laisinkaan tärkeää, mulle on ihan sama, miksi sitä kutsutaan, että tää on kuitenkin se äidinkieli, johon mä oon syntyny, niin sen takia mä sitä kirjotan.

KR: siirrytäänkö tähän Väylä-romaaniin, mikä on sun uusin teos tietääkseni, varmaan jotain on tulossa, mutta puhutaan nyt vielä tästä Väylästä, eli miten se on saanut, sai silloin alkunsa, sait idean tästä?

RL: No, tää oikeastaan liittyy tohon everstinnaan, eli kuten tässä esityksessäkin tuli selväksi, että kun Lapin sota alkoi, niin everstinna ja eversti lähtivät tätä sotaa pakoon Tammisaareen, koska eversti ei halunnut taistella saksalaisia vastaan, ja näin lähtivät todella monet, ja tämäkin historian osuus on semmonen, josta hyvin vähän on puhuttu, eli suomalaiset tämmöset varakkaat teollisuussuvut, jotka omistivat Tammisaaressa ja Hangossa huviloita, niin he luovuttivat nämä huvilat niitten sotilashenkilöitten käyttöön, jotka eivät halunneet taistella saksalaisia vastaan, siis sanotaan ylimmän päällystön, ja eversti oli yksi heistä, ja niinpä tästä Everstinnasta puuttuu laisinkin kokonaan Lapin sota. se ohitetaan muutamilla kappaleilla. Ja sitten oikeastaan sen jälkeen, niin mulla ei ollut tarkotus kirjottaa kyl tätä Väylää, mutta se tuli sitten hyvin, sanotaan jouhevasti Everstinnan jälkeen, koska Everstinna sitten synnytti paljon puhetta tosta Lapin sodasta, siis kotikylässäni, ja mul on nimittäin siellä datša, jossa vietän paljon aikaa, niin tota sitten vanhemmat ihmiset, jotka on mun sukulaisia myös, niin rupesivat muistelemaan tätä Lapin sodan aikaa ja karjan vientiä sitten Ruotsiin, ja tämä tarinahan oli tietysti mulle hyvin tuttu jo lapsesta, eli tiesin, et näin on tapahtunut, ja esimerkiksi naapuritalossa oli semmonen tosi komea peilipiironki, jossa oli semmonen vääristynyt peili, niin tämä talon emäntä aina sano, että se peili oli kunnossa, kun se vietiin Ruotsiin sotaa pakoon, se peilikaappi, ja sitten, kun se palautettiin, se peili oli, vääristi siis. en tiedä pitääkö tämä tarina paikkansa, mutta se teki muhun lapsena jo hyvin suuren vaikutuksen, ja hän sit kerto hyvin tarkoin, et miten tämä piironki oli paketoitu, ja miten se oli viety Ruotsiin, ja kuinka se tuotiin takasin jne. Eli tän kaltaisia tarinoita oli paljon, mitä oli lapsena kuullut. Ja sitten kuulinkin sitten niitä taas lisää, ja siinäpä tulikin mieleen, että mä täytän tämän puuttuvan palasen tästä Everstinnasta, eli tän Lapin sodan ajan, ja taas mä onnistuin välttämään sen itse sodan todella hienosti, koska tämä tapahtuu pääasiassa Ruotsin puolella, eli taas lähettiin karjaa viemään tosta Tornio jokilaaksosta Ruotsiin, ja 90 prosenttia kirjasta tapahtuu Ruotsin puolella, eli pitääköhän mun vielä kolmas kirja kirjottaa, jossa käsitellään sitten aidosti sitten Lapin sotaa. No hei tää oli vitsi, ei tuu kolmatta. Mutta näin se sitten tapahtui, että nyt sitten kuitenkin osa siitä palasesta on nyt kohdallaan, kun tää Väylä syntyi.

KR: Joo siinä hienosti tämmönen nuori tyttö on päähenkilönä, jonka nimeä ei sanota, ja muutenkin paikkakuntia ei mainita paljonkaan, et siel on muutamia paikkakuntia, mitä mainitaan, että se on tavallaan niin kun, et ei oo nimetty tavallaan niitä kohtia, mutta tää todella tää nuori tyttö, niin siinä hyvin olit osannut kirjottaa sen niin, et se oli nuoren tytön näkökulmasta, mutta jos ajattelee nykyaikaa, niin nää oli todella osaavia nää nuoret, jotka kuljetti sitä karjaa, että kun tuli kaikkia ongelmia, niin ne osas lääkitä ja hoitaa ja hoitaa siellä tapahtu tavallaan siinä koko kirjassakin, ni isinähän tapahtu, kun aattelee lyhyt aika, et se oli semmonen vuoden verran, vähän vajaa, niin tota siinä kuinka se tyttö tavallaan joutu kokemaan paljon semmosta, mikä oli nuorelle tytölle aika hurjaa, ja sitten kuinka se kasvo, että kiinnitin huomiota siihen, kun luin uudestaan sitä, niin just se ajattelutapa, et kuinka se oli lapsellisempi sillon, kun lähti ja tietysti se, kun lähetään uuteen, ni on semmonen niinku positiivinen ja semmonen, et mennään parempaan ja näin, mut sitten, kun se kävely vaan jatku ja jatku ja seväsymys ja leiriltä toiselle, kun hän sit etsi äitiään ja sit se äidin tavallaan, et hän joutu olemaan omalle äidilleen äitinä. Niin ni se tavallaan se nuori tyttö, niin tota, et kun siinä loppuosassa, niin sillon se oli aikuistunut, ja sit oli mun mielestä myöskin se kiehtovaa, että kun tuli, itse ajattelisin näin, et kun tuli joku tämmönen ongelmakohta, tai semmonen joku tilanne, niin sit, kun se tyttö ajatteli omista nuoren lähtökohdista niit asioita, ja sitten, kun se oli, tilanne meni vaikeeks, ni sitten siirryttiin, se rupes kattelee taivasta tai näki jonkun linnun, ja tämmöset, must se oli hienosti katkastu se ajattelu, että mä voisin kuvitella, että itekin tekee sillä tavalla, että eläydyin siihen kirjaan, vaikkaen oo itse nyt ihan näin hurjaa, mut kun oon ollu vaeltamassa ja muuta, niin tavallaan siitäkin ni väsymystä ja tämmöstä, et pysty kuvittelemaan sen tilanteen, et mistä sait tämän, et pystyit eläytymään näin hyvin siihen nuoren tytön tunnemaailmaan ja tämmöset?

RL: No, tota sanotaan näin, että näitä talojen lehmiä ja vasikoita, niin lähti kuljettamaan nuoret tytöt ja pojat, koska perheitten äidit, heillä oli valtavan isot lapsilaumat. Torniojokilaaksohan tunnetaan lestadiolaisena seutuna, niin äiti lhtei pienten lasten kanssa, äidit lähtivät erikseen, eli heidät kuljetettiin kuorma-autoilla, tia hevosilla sinne Torniojoen rantaan Aavasaksan kohdalle, ja siitä sitten lossilla yli, mutta ja sitten nuoret miehet olivat sotimassa saksalaisia vastaan, vanhemmat miehet olivat Kannaksen verilöylyn jälkeen täysin poikki, heistä ei juurikaan sotimaan enää ollu, ja vanhat miehet menivät sitten näitten äitien ja lapsilaumojen mukana. Niin siinähän luonnollisesti jää sitten nuoret kuljettamaan näitä, että monesti vanhin oli se 17-vuotias, ja siitä sitten nuorempia aina 10-vuotiaaseen, 9-vuotiaaseen asti. Ja vastuu tietysti oli hirveen kova, ja monet kuitenkin näistä, jota olen haastatellut, ja kun olen lukenut myös tämmöstä keruuaineistoa, jotaesimerkiksi Kolarissa on tehty todella hyvin jo 80-luvulla, niin, ja monissa muissa paikois kanssa, niin se into myös oli valtavan suuri nuorten keskuudessa, et pääsee Ruotsiin pitemmäksi aikaa, ja myös tavallaan ylpeys siitä, että heihin oli luotettu niin vahvasti, että heidän huomaan uskottiin kaikkien perheitten tärkein omaisuus, joka oli lehmä, koska lehmät pitivät nälkävuosinakin isot perheet kuitenkin jonkinlaisessa ruoassa, eli tuli maitoo, vasikoita, jotka sitten lahdattiin jne. Eli lehmät ovat olleet todella tärkeä osa tässä ihmisten selviytymistaistelussa päivästä toiseen. Tän esikuva tälle tytölle on itse asiassa poika, joka on kyllä elossa edelleen, joka kuljetti niitä karjoja, mutta mä muutin hänet sitten tytöksi tässä. Ja mä muutin tytöksi sen takia, että mul oli kirjottajana, kun itsekin olen tyttö ollut, ja 13-vuotias, niin mulla oli tosi helppo tähän samaistua, et poikaan olis ollu huomattavasti vaikeampi, että mitä siihen aikaan poika olis voinu ajatella, mutta tälle tytölle sitten oli hyviä esimerkkejä mun oma äiti, mun tädit, ja monia muita sitten ihmisiä, jotka oikeasti olivat kuljettamassa sitä karjaa, ja josta mä oon niin kun sitten sekottanu yhden ihmisen, eli tän tytön, eli kirjailijahan tekee niin, että niitä esikuvia on monta sille henkilölle, ja siitä keitetään tavallaan soppa, ja siit sopasta tulee se yksi ihminen sitten, eli näin se tyttö valikoitui siihen, ja pääasiassahan ne kuljettajat olivat juuri 14-15-vuotiaita tyttöjä, ja matkaa saatto olla itärajalta satoja kilometrejä, et itärajalta asti on viety Ruotsiin, koska, kun mä oon ollu kertomassa tästä kirjasta, niin esimerkiksi Rovaniemen kirjastossa, niin sitten puheenvuoron käytti yksi mies, joka kertoi, että hän oli kuljettanut Kuusamosta karja Ruotsiin, ja Sallasta ja sieltä ihan, mutta sitten vielä unohdin sanoa sen, että hevoset jouduttiin luovuttamaan sotaan, et hevosia Ruotsiin ei viety. Sitten lampaat piti tappaa, kanat piti tappaa, koirat ja kissat tappaa, niitä ei saanu Ruotsiin viedä, ainoastaan lehmät ja vasikat.

KR: Se oli todellakin tota ni tätä vaeltamista jasit tavallaan tää tyttö, joka oli päähenkilö, ni hänhän kävi sitten oli näissä leireillä ja oli sit erilaist leirielämää, mitä me todellakin nytkin saadaan kuulla televisiosta uutisissa, ni saman tapasta ja sit musta tuntu, kun sä oot opiskellu yhteiskuntatieteitä ja näist näkee, tai kuulee näist kirjoista, että haluut ottaa esiin semmosen pienen ihmisen kautta suuria asioita, eli tavallaan sen yhden ihmisen kautta niin kun tässäkin tulee tää Lapin sota, ja kun on lukenu, että todellakin 50000 suomalaista evakuoitui Ruotsin puolelle, ja sitten joku 47000 muualle suomeen, ni se on tosi iso määrä. Ja sit tavallaan, kun siinä tultiin takasin päin, ni osa porukasta oli saanut olla niitten lehmien kanssa paremmissa oloissa, eli ei leirillä, niin niil oli tavallaan niiden maailmankatsomus oli vähän erilainen, kun taas täl tytöllä, joka oli kokenu eri asioita. Et en mä voi muuta kun kehua kirjaa, mut ja toivon, että kuka ei oo lukenu, niin lukee sen, et se on sujuvaakieltä, ja sitten semmonen tulee mieleen tässä ennen, kun mennään tähän enemmän kieleen, niin onko sulle tullu kommentteja, kun tää on myös näkeville ilmestyny äänikirjana, ja mustavalkosena, et onko helpompi kuunnella, vai lukea itse?

RL: Joo tota kyllä palautetta on tullu hyvinkin paljon. Ne, joille tää Peräpohjolan murre ei ole tuttu, jotka ovat esimerkiksi Savosta, tai jostain Turust, niin tota, tai Stadist, niin ovat sanoneet, että kun ensimmäiset viisi sivua lukee itselle ääneen, niin sen jälkeen se menee kuin vettä vaan, mutta sitten nekin, jotka sitten viiden sivun jälkeen vielä nikottelevat, niin, kun he ovat siirtyneet äänikirjaan, niin se on mennyt kuin vettä vaan, eli suosittelen myös äänikirjaa.

KR: Joo me ollaan varmaan kaikki näkövammaset kuunneltu se äänikirjana, ja se on ihan ymmärrettävää, et tietysti on sit kiinni vähän lukijasta myös, että miten lukija sitten, et sun tuotannossa on ollu eri lukijoita.

TK: Kiitoksia tähänastisesta, ja nyt mä pidän pienen mainostauon. Teillä yleisöllä on mahdollisuus esittää tässä loppupuolella myös kysymyksiä. Ja ne, jotka olette siellä etäyhteyksien päässä, niin sovittaisko, että noin puoli seitsemältä myös Teamsin kautta voi esittää kysymyksiä, eikö vaan, näin vahvistaa tekniikka tuolta taustalta. Mut jatketaan Väylän herättämiä ajatuksia, ja myöskin tämänpäiväisen esityksen herättämiä ajatuksia. Mulla on aina, kun mä olen täällä Lapissa, ja varsinkin just siellä Tornionjokilaakson liepeillä valuma-alueella, jos näin voi sanoa, niin olen siellä ollut, niin aina jääny vähän sellanen mielikuva tästä elämänmenosta, että tää on jotenkin vähän eroottisesti latautunutta. Ja kun mä tänään katsoin tota Everstinnan esitystä, niin kun se tätä latausta jotenkin on siellä Väylässäkin, sit mä viittaan ihan Timo K. Mukan koko tuotantoon, niin Rosa, kun sä oot paljon kiertäny maailmaa, ja tunnet ihmisiä, ja tunnet kulttuureja, niin pitääkö tämä minun väitteeni paikkansa, vai onko tämä harha?

RL: No, mä sanoisin omalta kohdalta niin, että mäkinhän kuvaan menneitä aikoja, et sanotaan, että, jos seksuaalisuus on joskus Lapissa tai Peräpohjolassa kiinnostanut, se ei todellakaan tee sitä enää, mikä on kyllä sinänsä suuri harmi. Kukaan ei oo kiinnostunut seksuaalisuudesta siellä, mutta sanotaan, et siihen vanhoihin hyviin aikoihin, niin tota, kuten Timo K. Mukan aikoihin, ja sitten myös Everstinnan aikoihin, niin sitähän on monesti pohdittu, että minkä takia se seksuaalisuus on ollut joskus kauhean suuren mielenkiinnon kohde, niin syyhänn tietysti siihen on se, että se on ollut täysin kiellettyä, eli se on kiehtonut sen takia, että tota lestadiolaisuuden takia tän seksuaalisuuden ympärillä on ollut niin kummallinen verho, koska voidaan ajatella näin, että naisten näkökulmasta, jos on 10-16 lasta, ja sä oot koko elämän raskaana, niin se aiheuttaa kyllä nuorissakin vähän kummastusta, et mikä tää homman nimi on. Ja tavallaan sitten, kun siitä ei puhuta, niin sittenhän se rupee kiinnostaa vielä enempi, mutta se on yks näkökulma, ja sitten toinen näkökulma on se, että vielä sodan jälkeisessä Suomessa 20-luvun Suomessa esimerkiksi myös, kun mä ajattelen kotikylää, ja niitä ihmisiä, miten seksuaalisuudesta toisaalta puhuttiin, niin se oli hyvin avointa. Eli tässä on tämmönen kaksijakoinen kummallinen ristiriita. Eli tavallaan tämmönen niin kun menneiden aikojen hyvin luonnollinen suhtautuminen myös seksuaalisuuteen. No Everstinna-tarinassa sitähän ei ole, sitä ei ole sen jälkeen, kun everstinna raiskataan siellä lottaleirillä, niin siihen loppuu hänen terveseksuaalisuus. Kenties se on loppunut jo 4-vuotiaana, kun siinä vihjataan, että hänellä on ollut nimenomaan eversti harjoittanut pedofiliaa tähän suuntaan siis vihjataan siinä mielisairaalakohtauksessa hyvin voimakkaasti, mutta palaan taas siihen, että tavallaan, kun katsotaan Suomen menneitä aikoja, Ruotsin menneitä aikoja, koko maailman menneisyyttä. Mennään niin kauas, kun täällä oli vielä neanderdaalin ihmisiä ja homosapiensseja, niin kyllä se seksuaalisuus on ollut hyvin luontevaa, näin kuvittelisin, Ja vähän oon antropoligi koulutukseltaan, niin tähän on kyllä viitteitä myös, että menneinä aikoina, jolloin ei ole ollut tätä uskonnon luomaa peittoa tämän seksuaalisuuden päälle, niin se on ollu hyvin luonnollista. Ja tavallaan tässä Väylässä, kun siinähän mä kuvaan myös tän nuoren tytön seksuaalisuuden heräämistä, se on hyvin lyhyt kohta siellä kenties puoli sivua, jossa hän ikäisensä pojan kanssa, oliksse nyt jossain järven rannalla tutkii toistensa kehoja hyvin luontevasti, että se on vaan se uteliaisuus, mielihyvä, ja siinä on kaikki, että sen ympärillä ei ole mitään semmosta ihmeellistä mystisyyttä, koska täähän on tää uskontohomma semmonen, että kun se tekee siitä seksuaalisuudesta syntiä kaiken muun osalta, paitsi sillon, kun tietoisesti ollaan lisääntymässä, niin sehän on aika outo kuvio. Eli, että suomeksi sanottuna, että, josseksiä ei saa muuten harjottaa, avioliitossakaan, kuin vain lastentekomielessä, niin sit ei tarvi ihmetellä, että joka vuosi syntyi uusi lapsi, että. No niin, sitten voidaan puhua nykyajan tästä sitten taas, jossa sekotetaan seksuaalisuus, porno ja kaikki samaan soppaan, ja sitä pursuaa sit joka paikasta, ni onkesikaan sitten kauheen mielenkiintosta, että se on semmonen kysymys, joka ihmistä on aina kiinnostanu. Siis meillähän on kaks kysymystä, mitkä ihmisiä kiinnostaa pääsääntösesti, niin se on siisseksuaalisuus ja kuolema. Nää kaks on semmosia, jotka aina jaksaa kiinnostaa. Ja sitten ruoka, niin se ei oo se ensimmäinen asia kuitenkaan. Tietenkin eloonjäämisessä on ensimmäinen asia, mut se, että mikä kiinnostaa. Koska onhan se kauheen ihmeellistä, että 1 + 1 = 3. Ni sehän on kummallista, eli mies ja nainen, kun yhtyy, ni siitä tulee yks lisää, eli se on kolme, niin kyllä se jaksaa ihmistä kiinnostaa, et mikä juttu tää on, mutta sitten taas, kun ajattelee sitä, että, joka me tietenkin unohdetaan hirveen usein, ja halutaankin unohtaa, että ihminenhän on yksi eläinlaji, että kun sitten, kun me katotaan näit koiria, me katotaan kissoja, lehmiä, sonneja, ampiaisia, muurahaisia, niin me ollaan kaikki sitä samaa kuitenkin. Ja heitäkin kiinnostaa se seksuaalisuus, ja kuolema. Norsut suree kuolleita ja niin edelleen. Eli tää on semmonen, minkä ympärillä me pyöritään, kaikki vähän pyörii sen seksuaalisuuden ympärillä, tää koko maailma.

kR: Tulee tästä mieleen tää läheisyys tavallaan tässä Väylä-teoksessa, että sinne oli tällä tytöllä, ja niillä muillakin, jotka hoiti tätä karjaa, ni niil oli semmonen hyvä suhde niihin lehmiin, ja ne osas tosi hyvin niitä käsitellä, et, jos ne pelästy jotain, tia muuta, niin pysty rauhottelemaan, ja sitten myös tää, kun se yks vasikka putos sinne jokeen, ni, jonkasen, mikskä sitä sanotaan sitä lehmä-äitiä, niin kuinka se suri sitä ja vielä sitten, kun palattiin jo kotiinpäin lautalle, niin se oli suru silmässä, ja sit tää tyttö, kun täähän jätti sen, ne karjat niiden muiden hoidettavaks, ni sithän se löysi siellä leirillä, kun se oli, niin sit sil oli tämmönen rottakaveri, josta sai sitä läheisyyttä, ja, et onkssulla ite kuinka kokemuksia eläinten, kuinka lähellä olet eläimiä elänyt?

RL: No sanotaan näin, että kokemuksia on eläimistä, siis mähän oon maalaistalosta kotosin, eli meillä oli kaiken maailman eläimiä, kun mäolin pieni ja olen alottanut 2-vuotiaanaeläinten hoitamisen, lähinnä lehmien hoitamisen navetasta, ja tästä on myös olemassa valokuva, eli lastenensimmäinen tehtävä 60-luvulla, javarmaan sen jälkeenkin ja ennen sitä, niin oli pitää lehmän hännästä kiinni, kun äiti lypsi lehmää, koska lehmä huito silllä hännällään, ja se sattuu tosi kipeesti kasvoihin se hännän huitominen, tiedän sen varsin hyvin, niin siitä lähtien olen viettäny aikaa hyvin paljon navetassa, ja olen myös ollut maatalouslomittajananuorena, eli sanotaan, et ilman omaa kokemusta lehmien kanssa, ja muitten kotieläinten kanssa en ois voinu kirjottaa tätä kirjaa. Ja nykyisin sitten, kun asun Helsingissä, niin minulla on kaksi kissaa, tai meillä, perheellä on kaksi kissaa, aina on ollut siis kaksi kissaa, että se on nyt sit se, ne eläimet, joita me seurataan ihan hirveesti, et mä voisin kirjottaa varmaan viis kirjaa kissoista, että, mutta en tuu tekemään sitä. Mut todellakin on kokemusta eläimistä, ja äitini oli henkeen ja vereen karjanhoitaja ja kaikki karja oli hänelle äärimmäisen tärkeetä, ja sitten, kun hän joutui panemaan lehmät pois, eli aina vähennettiin lehmiä. lopussa oli sitten kaksi lehmää, he oli aika pitkään, ja äiti sairasti myös tosi vakavia tauteja, ja sitten, kun hän joutu panee ne lehmät pois, niin tota se oli hänelle todella kova paikka, mä luulen, et se oli kovempi paikka hänelle, kun se, että lapset lähti kotoa yksi kerrallaan. Ja sitten toi pientä helpotusta, että hän päätti sitten ottaa lampaita, ja sitten piti lampaita ihan melkein kuolemaansa asti, että ne lampaat sitten vähän korvas niitä lehmiä, mutta hän oli ihan lehmäihminen.

kR: Joo sen huomas kyllä siitä kirjasta, et ajattelin, et varmasti on omakohtaista kokemusta näistä lehmän hoidosta, koska muuten on tosi tarkkaan pitäny joltain kysellä ja oisko saanu sit sitä tunnemaailmaa siihen samalla tavalla. Sitten se oli muuta kaikkea, täällä oli jonkun verran oli väkivaltaa, ja sitten oli, ainahan sun kirjois on huumoria, ja tää nyt tää Väylä ei ehkä ollu semmonen humoristisin, mitä löytyy sitten muista kirjoista, että ainakin julkisuuteen on tullu, että sä oot alottanu novelleista, ja sitten siirtyny nyt sit enemmän romaaneihin, niin miten sä nuorena, millon sä oot alottanu kirjottamisen?

RL. No ensimmäinen kirja julkastiin, mä olin ehkä 25-vuotias, eli parikymppisenä oikeestaan sitten alottanu niitten lyhyitten tarinoitten kirjottamisen opiskelun ohella, ja sitten ni niistä ensimmäisistä tuli sitten se Yhden yön pysäkki –kirja. Mä kirjotin pitkään niit lyhyitä tarinoita, eli pätkiksiä, ne on tosi lyhkäsiä ja yhden sivun mittasia pieniä kertomuksia. Mä kirjotan niitä kyllä vieläkin, mutta kaikkia ei tarvitse julkaista, et nyt mä oon sitten kyllä siirtyny hyvin pitkälle tähän romanipuolelle, että, koska tässä täytyy ajatella, että kuinka paljon on vielä, kuinka monta romaniavoin vielä kirjottaa, koska tyhöskentelen jokaisen kirjan kanssa tosi pitkään, minimi on viis vuotta, niin nyt mä oon 64, niin ei täs enää monta romaania ehdi kirjottaa, niin täytyy nyt kirjottaa ensiksi ne, koska näitä lyhyitä pätkiksiä on paljon helpompi kirjottaa, kun romaneita, että romani, jokainen romani on hyvin omanlaisensa prosessi, ja varsinkin tämän Everstinnan kirjottaminen, mä tein sitä ehkä semmonen 6-7 vuotta, ni tota, koska mä tein todella paljon taustatyötä jokaiseen romaniin, että se taustatyön tekeminen vie jo semmosen 3-4 vuotta ennen, kun mä oon kirjottanu mitään, ja Everstinnan kirjottaminen oli kyllä näitten päähenkilöitten ja tapahtumien rankkuuden suhteen, niin tosi raskas prosessi kyllä, et se ei ollu mikään hirveen kiva, mut mä halusin tehä sen. Kun taas tää Väylä, niin sitten kirjotusprosessina, niin tää oli siis ihan mahtava, eli tätä oli ihana kirjottaa, koska se päähenkilö, eli tää 13-vuotias tyttö, ja hänen kaverit kaikki, niin heijän valtava elämäninto ja uteliaisuus, ja kaikki se, että elämä on edessä, niin sitä oli ihana kirjottaa, että toiset kirjat on raskaita prosesseja ja Väylä nyt ei sitä ollut,, sitä oli suorastaan ihana kirjottaa.

KR: Siinähän oli, siinä suunnilleen keskipaikkeilla, ni siinä oli semmonen kohta, missä tää tyttö ois voinut heittää henkensä, mutta jostain kaivoi sisua niin paljon, että sitten sai ittensä sen verran kangistuksista ja kylmettymisestä, ni lämpenemään ja pääsi sitten sinne kuitenkin jatkamaan matkaa, ja sit siinä oli kanssa täsäs semmonen kohta, missä tuli tämmösen ruotsalaisen ajatus, kun se tyttö poimittiin tämmöseen kuorma-auton kyytiin ja sitten sille annettiin sitten vähän sieltä fisua syötäväksi, ja sitten tää ruotsalainen toteaa, ja kattelee sitä tyttöö, ja toteaa, et joo, et me on ajateltu, et te tuutte syömään kaikki herkut meidän pöydästä, mutta nyt hän ymmärtää, kun hän katsoo, että tehän tuutte kuolemaa pakoon, ja sehän on nyt just taas myöskin ajankohtanen asia. mitäs mä nyt kysyisin vielä tästä, oisko tästä Väylästä. täs oli myös tämmösii väkivaltakohtia, mutta ei ollu nyt tietenkään verrattavissa mitenkään tähän, mitä täs Everstinnassa tapahtu, et siinä oli tää täs väylässä esimerkiks tää puukko-Väinö, kun alko hermostuttamaan tää, kun siellä leirillä ei saanut tehdä mitään, mikä on, sekin on nyt tää ihan kanssa myös tätä päivää, et kun ihmiset tulee vieraaseen maahan pakolaisena ja evakkona ja näin, ni sit joudutaan näille karanteenileireille ja muille leireille, ja sitten ei saa tehdä mitään, et miten se vaikuttaa ihmiseen, joka on tottunut tekemään asioita. Mutta mitäs sä oot ajatellut nytr tulevaisuudessa, et oon vähän kuullu juoruja, että lauluja on ruvennu tulemaan ja?

RL: Joo, mä oon kirjottanu laulunsanoja semmosille Eeva Koivusalo ja Liisa Luks ovat säveltäneet niitä, ja nyt tossa viikko sitten julkaisimme spotifyssa lp-levyn niitä biisejä, mutta se oli tommonen sivuprojekti, joka on tullut tässä viimesen 10 vuoden aikana hitaasti niin kun mä oon kirjotellu niit tekstejä, ja sitten nämä kaks naista on niit säveltäneet, et mitään fyysistä levyä ei oo olemassa, että, eikä tuukaan, että, mutta sekin oli hyvin mielenkiintonen ja hyvä projekti yhteisprojekti, ja jatketaan edelleen heidän kanssa sitten tekemistä, mutta tietysti mun päätoimi on siis kirjottaa, eli siis kirjotan seuraavaa romania, ja katsotaan sitten, etät koska se tulee, ja mistä se kertoo.

TK: Et halua sitoutua, niin kun täysin ymmärrettävää onkin?

RL: Se on vaikee sanoo, kun tätä Väylääkään mun ei pitäny kirjottaa, niin sitä ei koskaan tiedä, et jos taas tulee joku, jokasit yhtäkkii jyrääkin tän ohi, mitä mä oon nyt tekemässä, et joku, joka sit tuntuukin tärkeemmältä, mutta aika näyttää.

TK: Mä voisin täs kerrata, että tämä yksi syy, miksi me olemme täällä on se, että Näkövammaisten Kulttuuripalvelu päätti pitää tänä vuonna vähän Lappi-aiheisena teemavuotena, ja tietysti mulle henkilökohtasesti Lappi on ollut läheinen lapsesta saakka, ja myöskin aikuisiässä olen tuolla Kolarissa, Äkäslompolossa paljonkin vuosittain viettänyt viikon kaksi, joskus kolmekin, ja lappilaisuus on käsitteenä, se on tietysti erittäin laaja, ja jotkut kiistävät, ettei sellaista lappilaisuutta voida edes käsitteenä pitääkään, vaan, että on täältä peräpohjalaista meininkiä, Tornio laakson meininkiä, sitten on tuolla Itä-Lappi, Sompio omansa, on saamelaisalue ja se ihan tunturi-Lappi siellä, eli hyvin moninaisesta alueesta on kysymys, mutta mulla on kuitenkin ihan työkokemuksesta, kun tein paljon näkövammaisten alueyhdistysten kanssa töitä, niin mulle jäi sellanen kuva aikanaan, että kun johonkin uuteen ryhdyttiin, tai johonkin järjestettiin joku tilaisuus, ni ensimmäisenä lappilaiset ilmottautu, tullaan, siis kaikkein pisimpien ja hankalimpien matkojen päästä, täältä löyty aina sakkia, et on meillä joskus jopa kesäpäiviäkin etelässä ni eipä siellä paljon muualta Suomesta näkyny väkee, mutta lappilaiset oli paikalla, aina bussilastillinen, ja sitten tunnen paljon ihmisikä eri puolilta Suomea, niin kyllä mun vaan täytyy sanoa, että kainuulaiset vähän jahnaili ja jahnaili ja en tiiä olisko ja mitähän tuosta nyt ja savolaiset on tunnetusti vähän, vastuu siirtyy kuulijalle ja eivätkä oo puolesta eikä vastaan, pikemminkin päinvastoin. Mulla on lappilaisista jotenkin sellainen suora käsitys, että lappilaiset on aika avoimia, suoria ihmisiä, ja nyt Rosa, kun itekin kuitenkin täältäpäin kotoisin olevana, ja paljon Lappiakin varmasti tuntevana, niin pitääkö tämä käsitys paikkansa? Mitä lappilaisuus on sinulle?

RL: Siinäpä onkin sitten kysymystä. No mun mielest se kertoo aika paljon, että, jos mä en 30 vuoteen käyny kotikylässäni, ja sit mä sieltä ostin tän datsan, ni kertoo siitä, että ihminen kuitenkin, kun vanhenee, niin veri vetää synnyinseudulle tavalla tai toisella. Ei kaikilla, mutta mun kohdalla näin kävi, ja ei ehkä, tai siis mä yritän nyt paketoida tätä mahdollisimman hienosti, niin, et sanotaan näin, että, kun mä Lapista kirjotan kuitenkin, niin nyt, kun mulla on se datša siellä nyt ollu muutamia vuosia, niin mä huomaan, että se erittäin hyvin isnpiroi mua. Ja mä haluaisin yhden vielä tämmösen hyvin kattavan romanin kirjottaa, johon mulla on jo aihe sieltä kotikylästäni. Ja semmosen 150 vuoden käsittävän romanin, mut tunnetusti nää mun romanithan ei oo paksuja, eli, että paksu on helpompi kirjottaa, kun ohut, että tiedoksi vaan, mutta, eli tavallaan se, että kun sinne palasin, niin se inspiroi mua todella paljon, siis se, ei vähiten luonto siis, mutta myös ne tarinat, siellä on munkin kotikylässä on mahtavia tarinankertojia aina ollut, ja mähän oon taas kasvanu siis tarinoiden keskellä, että mä en oo kasvanu siis kirjoja lukemalla, eikä siellä mun lapsuudessa harrastettu lukemista laisinkaan. Jotku harrasti, mut mä en. Pääsääntösesti ei harrastettu, mutta siis mahtavia tarinankertojia ihmiset. Siellä vanhemmat ihmiset, niin eli siitä tarinan kertomisesta ja meidän naapurissa asu semmonen Väinö, joka oli siis niin uskomaton tarinankertoja, kun hän pääsi eläkkeelle, niin siinä hänen tarinakylvyssä olen todellakin sitten kasvanut. No sanotaan näin, että vielä siitä, et mitä lappilaisuus tai tornionjokilaaksolaisuus merkitsee, niin kyl se on se, et kun mä sinne menen Riihelä on tää mun paikan nimi, niin kun mä meen Riihelään, niin tunnen olevani kotona, että vaikka olen siis kosmopoliitti, mä oon asunu monissa maissa, ja monilla mantereillakin, matkustellu todella paljon elämässäni, matkustan edelleen tyhöni kautta, eli siis näitten kirjojen mukana, kun nää ilmestyy eri maissa, niin kyl seevaan hämmentävää on, et kun sinne synnyinkotiin menee, siis kylään menee, niin se tuntuu hirveen oikeelta. Se ei tarkota sitä, et mä sinne muuttaisin, koska nykyisin syrjäseuduilla on tosi, sanotaan, että aika vaikee asua ympärivuotisesti, mutta aina voi viettää pitkiä aikoja, ja sit mennä taas kaupunkiin vähän niin kun huilaamaan, ettei tarvitse puilla lämmittää joka päivä, mutta en mä tiä, oliks tää vastaus, mutta hauskaaon se, että, tää, että kun ajatellaan, Lappi, Peräpohjola, Suomi, niin mä menin kerran Oulussa taksiin, ja sit se taksi kysy et mistä sä oot kotosin. Mä sanoin, et mä oon tuolt Lapin läänistä, niin mistä sieltä se kysy, mä sanoin, et mä oon Ylitorniolta, ni hän sano, että eihän se oo mitään Lappia, että se on tosi kaukana Lapista. Ja sitten taas kun, jos mä oon jossain niinku Brasiliassa, niin sillon he kysyy, et mistä sä oot, niin sillon täytyy sanoo aina ensiks, et Euroopasta, tai Amerikasta, niin pitää aina sanoa, et Euroopasta, koska, jos sä sanot Suomen, tai jonkun Lapin, siis kukaan, luulee, et mä oon Afrikasta, tai jostain Indonesiasta, se on aina se Eurooppa, niin se riittää heille sitten, et se on vähän aina, et mistä katsoo, niin sitten täytyy, mä oon oppinu siihen, et nykyisin mä en sano Lapista, vaan mä yleensä sanon Suomessa siis aina heti vaan, et Tornio jokilaaksosta, niin mä en loukkaa roveniemeläisiä siinä, että et sä oo Rovaniemeltä.

TK: Tähän vielä jatkoksi heitän jatkokysymyksen, kiitoksia tähänastisista selvityksistä, mutta mitä luulet kaamoksen, toisaalta yöttömän yön merkitsevän, muovaako se jotenkin ihmiselämää, sehän on kuitenkin jotakin, Suomen oloissa kuitenkin poikkeuksellista, tuolla etelässä on yöt ainakin kesäisinkin jo jonkin verran hämäriä, mutta toisaalta päivässä riittää pikkusen pituutta, toisin kun täällä, vaikuttaaks se täällä ihmisiin jotenkin?

RL: No tätähän on siis tutkittu todella paljon arktisia kansoja, ja tutkimustulokset osottaa, että tää kaamos todella vaikuttaa ihmisiin, ja kaikkiin muihinkin eläimiin, että se ei oo pelkästään tää ihminen, johon se vaikuttaa
ja, siis pimeys ja valo, et kyllähän se selvää on, et se vaikuttaa. Tästä semmosena muutamia esimerkkejä voisin sanoa, kun mun nykyinen kaveri muutti Filippiineiltä Suomeen 18-vuotiaana Helsinkiin, ja hän ei ollu koskaan aikasemmin asunu muualla kun Filippiineillä. Sitten kun se oli vuoden ollu nää tasan Suomessa. Mä kysyin häneltä, et mitä sä tykkäät Suomessa asua, ni hän sano, että tää on mahtava maa, mut hän ei voi ymmärtää, etät miten ihmiset voi asua niin pimeässä, että hänen perspektiivistä täällä on aina täysin pimeetä, siis suurimman osan sitä pientä ehkä kesä- heinäkuuta lukuunottamatta. Sitten nyt me oltiin mun tyttären, joka on 24 ja hänen, joka on syntyny siis Helsingissä ja hänen ystävänsä kanssa, joka ei ollut koskaan käynyt Lapissa, hän on siis myös Helsingissä syntyny, ja oltiin siellä meidän siellä mun kotikylässä ja hän menee kello yksi yöllä pissalle ulos, ja yht äkkii kuuluu ihan mieletön kiljunta sieltä ulkoo, ja mä ajattelin, että siel on poro, että kun siinä on semmonen pelto siinä lähellä, et siellä on porolauma, koska edellisenä päivänhän mä olin nähny semmosen, tai oltiin nähty semmosen 30 poron lauma, tokka, niin mä ajattelin, et ne on tullu siihen, ja kun ne meni pissalle, ni ne säikähti ne porot, ja sit kun hän ei tullu sisälle, ni mä nousin sängystä kattoon, et mikä hätä siellä on, niin siel oli niin mielettömät revontulet, että mä oon lapsena nähny viimeksi semmoset, ja nimenomaan joskus helmikuussa, eli tää tapahtu nyt siis lokakuussa, ja se oli puolet taivaasta oli niin mieletön, että se oli kerta kaikkiaan, ja tää Oona, niinku oli ihan, se meinas kuolla suunnilleen, se oli niin, et miten tää on mahdollista, että hän on ensimmäist kertaa Lapissa toista päivää, ja hän yhden aikana yöllä näkee ne revontulet. Sitten toinen oli viime marraskuussa, niin tota marraskuun alussa, niin tää mun tytär, ja sitten hänen toinen ystävä, niin viettivät kuukauden siellä mökillä ja sitten he olivat nähneet siis linnunradan, eli, ja he ottivat kuvia myös, ja se näkyy kuvissa myös se linnunrata, ja tämmöset luonnon ilmiöt oikeesti, tää on aina vaikuttaneet ihmisiin hirveen voimakkaasti, siis kautta aikojen, eli siinä ihminen näkee oman pienuutensa täällä pallolla, ja näkee myös tän kosmoksen kauneuden, ja näitä asioita voi nähdä vaan pääsääntösesti täällä pohjosessa, eli, että vaikka on pimeyttä, ni sitten on näitä uskomattomia hienoja luonnon ilmiöitä, taivaan ilmiöitä, että mä en oo itse kärsiny koskaan kaamosmasennuksesta, mutta kaamosmasennushan on olemassa, mut sen sijaan tästä hulluudesta kyllä kärsin, että, ja se on se valon hulluus, valon tuoma hulluus, ja kyl se näkyy kaikissa, että mä sanon, et kaikki, jotka tääl on syntyneet, ja monta polvea asuneet, niin meissä jokaisessa on semmonen, se hulluus on aika lähellä. Se on semmonen, että lähtee vähän niin kun nykysin sanotaan, että lähtee laukalle tai mopo rupee keuliin, ni se on aika lähellä sitten, ja sitten varsinkin, jos on vähän hiljaset miehetkin, kun ottaa vähän drinkkii, niin saattaa hyvin nopeesti lähtee keulii, ja se on erityisesti arktisilla alueilla, ei pelkästään Suomessa, eikä Venäjällä, vaan se on myös Alaskassa ja ympäriinsä, eli, mut must se on mahtavaa, et siinä on, kyl me hereillä ollaan mun mielestä, et lappilaiset on hyvin hereillä.

KR: No tää varmaan viittaa juuri tähän, mitä Timo sanoi, ni täältä ollaan ilmottautuneita aina kaikkiin tapahtumiin ja mehän suunnitellaan jo, että kun on kesäpäivät Jyväskylässä taitaa olla, ni kyllä se on jo toimintasuunnitelmassa, että varmasti ollaan lähdössä. Itse oon asunu täällä Lapissa nyt semmosen vähän yli 10 vuotta, ja viihdyn kyllä hyvin, että toivoisin, että näkövammaisetkin ottais sen Lapin hulluuden, antais itselleen sen tulla, ja osallistuis sitten näihin meijän kaikkiin tämmösiin tapahtumiin, kun on kulttuuritapahtumia ja viikonloppuja ja näin, niin siellä sit uskaltais irrotella ja toteuttaa itseään, et voisin kysyä vielä tästä kuvataidepuolesta, että olet myös kuvataiteilija ja ajattelin sitä, et kun sul on näis kirjoissa tosi tarkkoja kuvauksia jostain yksityiskohdista ja tämmösistä, että teetkö muistiinpanoja, kun kuljet, vai onko sulla kuvamuisti?

RL: Mun piti vielä tohon äskeiseen jatkaa semmonen hauska, kun mä olin semmosessa kirjallisuusfestivaaleilla tuolla Kööpenhaminassa, seon Luisiana on semmonen tunnettu museo, jossa pidetään siellä tämmöset kirjallisuusfestivaalit, jotka on todella niin kutsuttuja paremman väen festivaaleja, ja sinne kutsutaan aina kirjailija vaan kerran elämässä, et siel on semmonen sääntö, ja mä olin sitten siellä ja kerroin muistaakseni Everstinnasta juuri, ja sitten sen tilaisuuden jälkeen siinä oli semmonen, sanotaan neljä semmosta, varmaan, voisin sanoa, että aatelisen näköstä rouvaa, siis todella hienoissa vetimissä ja semmonen Tanskassahan on siis aatelisia tosi paljon, ja siel on vähän erilaista menoa, kun täällä, että siellä kyllä yhteiskuntaluokat on hyvin selkeesti esillä, ja se näytetään, ni kun mä osaan tanskaa, ni se oli hauska, kun ne keskenään siinä puhu ihan mun siinä vieressä, että hän on niin alkukantainen. Hän on alkukantainen, kyllä nauratti.

Mutta et kommentoinu?

RL: En kommentoinu mitenkään, mutta hei, he varmaan olivat täysin oikeassa siis siinä, et se mun puhetapa jo, että kun mä käytän mielellään tätä paketointia, että kun tän kaltaiset ihmiset paketoi kaikki asiat hienoihin paketteihin, mitään ei sanota suoraan, vaan pitää sit yrittää arvata, et mitä siellä paketin sisällä on, niin mä sanon aina suoraan, siinä ei oo pakettia ollenkaan, vaan mä sanon heti sen asian, ni täs mieles varmaan olivat oikeassa. Sitten tähän kujvataidekysymykseen, siis mä teen luonnoksia hirveen paljon, et, kun mä nään jotain mielenkiintosta, mä kyllä teen, mul on luonnosvihkoja ihan hirveesti, että hyvin pienen osan mä niistä teen maalauksiksi, mutta ens kesänä mulla tulee kahden kuukauden näyttely Keminmaalle, kukas olikaan Keminmaalta. Keminmaalle tota Paavo Väyrysen omistamaan Pohjantähti-galleriaan. Paavo Väyrynen on kutsunut mua monet vuodet sinne pitämään näyttelyä, mutta nyt, kun hän sanoi, että hän ei ole eduskutavaaliehdokkaana, ni nyt lupasin, koska en kuitenkaan ole Paavo Väyrysen, en halua kuulua hänen tukijoukkoihin eduskuntavaaleissa, mut nyt, kun hän ei osallistu, ni nyt tulee ja vähintään kahden kuukauden näyttely sinne, että. Ja Väylä-aihetta on myös siinä kyllä lehmiä tulee oleen paljon siellä esillä. Näitä, jotka esiintyy siis romanissa. Romanin päähenkilöitä, eli lehmiä. Joo eli nää kulkee hyvin rinnakkain tää maalaaminen, jasitten jo vuodesta -85 lähtien, kyl täs on tullu jo vähän kokemusta.

TK: Joo mä katsoin kelloa, että nyt meillä vois olla tässä hyvin aikaa muutamaan yleisökysymykseen, nostakaa kättä pystyyn ja jos Juha täältä kiikuttaa mikrofonia sitten, mitä nä ajatukset nyt.

RL: Ja voi kommentoida, että niin kun mä ainasanon, et ei tarvi kysyä, et voi kertoo omista kokemuksista tai fiiliksistä.

Minulla on kokemuksia tästä eversti Villamosta. Mummola oli Villamon huvilan lähellä, ja lapsena sitten kävimme siellä veneellä soutamalla, ni siellä istu tämmönen lapsen silmissä niin papparainen, ja tarjosi meille karkkia ja vähän aikaa istuttiin ja lähdettiin pois, ei siinä sen kummempaa, mutta, no kotona sanottiin lähtiessä, että ei saa olla kauaa aikaa, mutta sitten en ole tutkinu, että miten se tämä huvilan, miten se jäi Villamolta pois ja mikä sen historia on?

RL: Joo mun mielestä se, eiks villamo myyny sen Kemijoki Oy:lle, koska hänhän sairastu tai siis hän ei vielä sairastunu sillon, vaan hän muutti Rovaniemeltä avioeron jälkeen Helsinkiin, hänhän oli erittäin varakkaasta suvusta, hänen isä ja äiti omistivat kokonaisen kerrostalon Helsingin Eirassa, eli hän ei ollu mikään köyhästä suvusta, ja hän muutti sinne Kulosaareen veljensä Hopeatiellä, siis hänen veljensä omisti ison talon, ja hän muutti sen saunamökkiin asumaan. Sitten hän sairastu tohon keuhkosyöpään, ja kuoli sitten siihen, mutta mun käsittääkseni hän myi sen Kemijoki Oy:lle.

HV: Joo täs on Virtasen Hannu Sallasta, ja olen lukenu sen Hytti numero 6, niin kävitkö sä seilaamassa sit sillä junallasitä Siperiaan Moskovasta, vai mistä se lähti se juna ja eikö siitä tullu peräti tämä palkinto tosta, sanokaa nyt mikä se oli?

RL: Kannesissa Ranskassa Kannesin festivaaleilla.

HV: Joo, mutta tämä on nyt kysymys, että onko sulla henkilökohtasta kokemusta siitä reitistä?

RL: Joo tää oli hyvä kysymys, tota mä olen kolmekertaa elämässäni tehny tän Transsiperian matkan, ja tää romaani perustuu ensimmäiseen omakohtaiseen kokemukseen. Se perusidea on ihan itse koettu, eli tää, että mä nuorena gimmana matkustin siis Ulabatooriin tämmösen venäläisenrakennustyöläisen kanssa, joka oli siis ollu pakkotyöleirillä 25 vuotta tapettuaan tyttöystävänsä nuorena, eli tää on omasta elämästä, ja sitten mä oon, ja tää oli venäläisellä junalla. Sitten mä oon tehny yhden kerran sen kiinalaisella junalla, joka on aivan eri, täysin eri meininki. Kiinalaisessa junassa ja nyt 2017 tein sen tyttäreni kanssa kolmannen kerran, koska menin juuri Hytti numero 6 venäjän käännöksen takia Siperiaan kirjafestivaaleille, eli kävin siellä Krasnojarskissa, Novosibirskissä, ja Irkutskissa kirjafestareilla, ja kirjamessuilla, niin sitten se oli hauska, kun se kutsu tuli, niin mä itetenkin ajattelin, että mä lennän Moskovan kautta, ja sitten kysyin tyttäreltäni, että kun hän myös puhuu venäjää, että haluaisitko lähteä mukaan, niin hän sano, et joo, mutta me mennään junalla. No mä oon toki, ei sit mennään junalla, ja se oli kyllä hyvä ratkasu, koska oli ihana kokea se uudelleen, ja 2017, eli siitä ei oo kovinkaan kauaa, ja sitten ennen kaikkea nähdä sitä tyttäreni silmin, että miten hän katsoi sitä nuorena ihmisenä, ja meillä oli tosi upee reissu, et me käytiin siellä siperialaisissa saunoissa, ja mummojen kanssa saunomassa, ja, siis meil oli, tehtiin pitkä vaellus sinne Novosibirskin lähellä olevana kansallispuistoon semmoseen, jossa oli männyt niinku viis kertaa korkeampia, kun Suomessa, oli siis ihan valtavia ne männyt. Ja siel on kuitenkin semmonen 27 astetta pakkasta, ja se oli ihan mahtava siis se kokemus, et meil oli opas siellä mukana, ja todella upeeta, nyt, kun rajat on kiinni, niin hienoa se, että saatoin vielä tosissaan hänen kanssa tehdä tän matkan. Tuskin enää mun elinaikana päästään Siperian radalle, mutta. Ja hirveen monet on muuten tehneet tän kirjan lukemisen jälkeen tän matkan. Mulla on kaksi erittäin hauskaa kertomusta liittyen. Nimittäin Helsingin kirjamessuilla sillon 2011, kun kirja ilmestyi, niin tuli sitten signeerausta pyytämään kaksi naista, joitten kanssa juttelin siinä vähän pidempään. toinen oli 84, ja toinen oli 86, ystävykset. Ja he sanoivat, että, he ovat lähdössä, et he on lukeneet tän kirjan kirjastolainana, he tulivat ostaan tän, koska he ovat lähdössä sinne matkalle kahdestaan. Ja mä olin, etät ootteks te nyt ihan varmoja, joo, ollaan. Sitten meni kaks viikkoo, ne samat naiset oli Helsingin keskustassa jonossa. No he tuli ostaan toisen kirjan, kun heillä tuli vähän kinaa, että kumpi saa pitää tätä kirjaa sen reissun ajan. Ja sitten meni ehkä mä sanoisin, että vuosi vähän päälle. He olivat taas jonossa, ja he kerto, että he on tehneet tän matkan, ja meni todella hyvin, ja he innostu niin valtavasti, että he suunnittelee jo seuraavaa matkaa johonkin muualle maailmassa, että kun he selvis niin hyvin. Sitten toinen oli tämmönen, että semmonen mies tuli kertomaan, että hän on lukenu siis Hytti numero 6:n ja sanonut kavereilleen, että oispa kiva kiva tehdä joskus tää Transsiperian matka. Näinhän ihmiset monesti sanoo. Sitten hän täytti 50, niin hänen ystävät oli ostaneet hänelle tän Transsiperian matkan 50-vuotislahjaksi, ja sitten hän oli tehny tän reissun, ja hän tuli kertoon, että kävi näin, että hän jakoi hytin tämmösen 28-vuotiaan diplomi-insinöörin kanssa, mongolialaisen naisen, ja heillä meni aivan sairaan hyvin se matka, ja hän ei kuitenkaan kertonu sen enempää. Mä kysyin sitten häneltä, että pidättekö yhteyttä, kyllä pidetään yhteyttä, että toivottavasti se seuraavan kerran tulee kertoo, että hän on muuttanu jo ko (epäselvää) tai nainen on muuttanut Suomeen, ja monia tarinoita siis todella paljon ihmiset on tullu kertoo, myös semmosia tarinoita, jotka on jopa 50-luvulla jo tehneet tän matkan ja mahtavia kertomuksia, että tavallaan kaikki ne kertomukset, mitä ihmiset on kertoneet niist omista matkoista, ni niistä olis saanu siiskirjasarjan.

JR: Sitten oliko kysymyksiä vielä mielessä?

LV: Mie voisin kysyä jotakin.

JR: Joo mie ämmi tuon sinulle.

LV: Mie kysyisin ensinnäkin yhen kysymyksen, kun sie kirjotatkin murtheella, mutta sie et puhu murtheella täällä ainakaan, ko sie meet kotikylälle, ni puhuks sie siellä sitten siät Torniojokuvarren murretta?

RL. Jaa, tota aika hyvä kysymys, voi olla, että en puhu, en oo varma, tai voi olla, että puhun. ehkä ensimmäisenä päivänä en puhu, mut toisena jo puhun, mutta tää on kuitenkin nyt semmonen esiintymiskieli tämä, että jos mä täällä alkaisin puhumaan sitä Tornionjokilaakson murretta, niin jotenkin tuntuu, että se sopii sinne kotikylhään, en tiä sit.

LV: Kyllä met ymmärrettäis täällä sitä.

RL: Joo kyllä varmaan, mutta mä oon tämmönen rutiini-ihminen, ni tää menee rutiinilla, tämmösellä yhleiskielellä.

LV: No mie oon omasta pojastani huomannu, kun se on ollu jo noin 26 vuotta tuolla Helsingissä asunu Rovaniemeltä ni ei sekhän puhu Rovaniemen murretta, mutta jos se on vähän aikaa minun kans ni kyllä puhhuu.

RL: MÄ luulen, et mulla on ihan sama, että mun sukulaisethan, tai kaikkihan siellä puhhuu tietenkin ja oikein hyvvää murretta vielä puhhuukin, mutta tota, kun mä kirjotan, ni se menee kun vettä vaan, et mulla ei oo siinä, koska mä oon syntyny siihen, ni se sävel on mun päässä ja se rytmi.

Kerro Leena siitä AnnikkiKariniemen tapaamisesta.

LV: Joo miehän olen nähny Annikki Kariniemen, kun mä oon näin vanha ihminen, ni tota hän oli meillä Seitarannassakin kävi 70-luvulla pari kertaa kertomassa kirjallisuudestaan ja istuskelemasa meän kansiltaa ja, ko seitarannan rakentamiseen keräthiin rahhaa, ni meil oli semmonen huutokauppa Pohtimolammella. Annikki oli sielläkin, ja sinne oli sitten lahjottanu eri taiteilijat ja firmat tavaraa, että myyään huutokaupalla, ni kyllä Annikkikin huusi aika monta kampetta sieltä, mutta sitten kyllä, kehtaankohan mie sanoo. No sitä piti kyllä laskuttaa monta kertaa sitten niistä tavaroista. Ja olen mie tavannu tän eversti Villamonkin kerran. mie olin sillon nuori likka, koulussa olinkohan mie lyskalainen sillon jo, niin tuota kerran bussipysäkillä mie ootin Viirinkankhan autoa, ko menin yhen kaverin tykö, niin Villamo oli siinä samallabussipysäkillä ja sitten sattu, että minun isä käveli siitä ohi, ni isä sano, että jaa Leena täällä everstin kans porisee. Ja mie vielä kerron, että mun nimi on Leena Väyrynen, mutta en oo Paavo Väyryselle sukua. Nyt saa muut puhheenvuoron.

JR: Joo ämmillä ja roosalla on tommonen samanlainen ujo hymy. Sitten oliko kysymyksiä ja kommentteja vielä?

TK: Oisko siellä nhetissä?

JR: Netissä ei ole.

KR: No mä voisin yhen kysymyksen.

JR: Joo mie käyn tän.

KR: Joo Kirsti täällä vielä tuli mieleen tämmönen kysymys, kun näitä sun kirjoja on käännetty monelle kielelle ja sitten tää kieli on kuitenkin niin tärkeä, et se on sitä Tornion laakson murretta, ni miten sitten muilla kielillä, että käännetäänkö se kirjakielelle, vai käännetäänkö se sitten jollekin murteelle, sen maan murteelle?

RL: Se käännetään aina siiskirjakielelle, eli ei murteille koskaan, että tietysti siit tulee toinen kirja, koska aina kun kirja käännetään, ni se kääntäjä kirjottaa sen kirjan uudelleen, mutta mä kyl sanoisin näin, että mul on kyllä todella hyviä kääntäjiä, jotka osaa siis Torniojokilaakson murretta, vaikka he eivät oo suomalaisia, että, ja asuvat siis Ranskassa, Saksassa, missä lieneekään, et kyl käännökset täytyy olla hyviä, koska ne on saanu hyvä arvioita, mutta niitä ei voi verrata tähän alkuperäiseen, koska se on toinen kirja, mutta kylä sisältö pysyy.

TK: Käännöksiin liittyen, ja Väylään liittyen, ni onko ruolta Ruotsin puolelta tullu reaktioita kirjasta?

RL: No mä oon juuri aamulla lähen neljältä täältä kohden Tukholmaa, eli Väylä ilmestyy ens vuoden alussa Ruotsissa, mutta mä meen nyt jo sinne promoamaan tätä Väylä-romaania, että katsotaan nyt, mitä ruotsalaiset tykkää sitten.

MH: Joo Merja Hanski on mun nimeni ja niistä Väylän päähenkilöistä niistä lehmistä, ni oliko niillä sitä Lapin karjaa, vai minkälaisia lehmiä niillä oli?

RL: Joo nää lehmäthän ovat Lapin lehmiä tässä romaanissa. Meil oli ensiksi Lapinlehmiä ja sitten niin kun romaanissa setä vaihtaa Lapinlehmät Yorkshireiksi, niin kävi meillä kotona myös, et Lapinlehmät vaihdettiin yksi kerrallaan sitten Yorkshireiksi, koska ne tuotti enempi maitoa, koska ne oli jalostettuja, mutta nehän oli myös paljon arempia kaikille sairauksille, et Lapinlehmäthän oli hirveen sitkeitä, ja tuottivat vähempi maitoa, mut ne oli aina terveitä, kun taas nää Yorkshiret oli koko ajan kipeitä.

KR: JooKirsti tässä vielä, että kuinka monesta sun kirjasta on tehty elokuva?

RL: Elokuva on tehty yhdestä kirjasta, eli Hytti numero 6:sta. Muusta ei oo tehty.

KR: Tää varmaankin tää Väylä justiin, et mistä saatais nää lehmät siihen elokuvaan.

RL: Ei se ei oo se ongelma, epookkeja tehdään Suomessa, mutta Juho Kuosmanen nyt ohjas tän Hytti numero 6:n ja se teki siitä niin hienon elokuvan, että mä oon tosi tarkka kyllä, että kenelle luovutan elokuvaoikeudet, että ei oo vielä semmost ohjaajaa tässä ilmaantunu, ainakaan Väylän osalta, että katsotaan nyt kaikessa rauhassa.

KR: Itse ainakin, kun luki sitä, niin mun mielest se on sillee niin visuaalinen, että, kun kuunteli sen kirjan, ni näki kaikki, et mä oon nähny sen elokuvan.

RL: Joo, no ei koskaan tiedä, katsotaan, eletään ja nähdään.

Miksi käytät taiteilijanimeä?

RL: No sanotaan niin kun näin, että mun oma nimi on, tähän on monta syytä, mutta sanotaan, et nyt tällä hetkellä, että miks mä en vaihda tätä nimeä omaksi oikeeksi nimeksi, ni se on kyl se, et siis ulkomailla, jopa Ruotsissa, niin luullaan, että tää Rosa Liksom on mun oikea nimi, koska se on helppo muistaa, että jos sitten tää mun oma nimi on, siit ei tulis mitään muuta, kun hyvin vaikeeta muistaa sitä nimeä, et se on helpompi, et se on näin. Ja sitten on siinä se hyvä puoli, että kun mä oon töissä, niin mä oon Rosa Liksom, mut kun mä oon kotona, ni sit mä en oo, ni se, et pysyy työ ja sitten tää muu elämä hyvin erillään.

TK: Kyllä. tässä on tullut paljon hyvää asiaa, ja eppäilen, että meijän täytyy tästä jokusen ajan päästä keksiä uusi syy, että saadaan sinut taas puhumaan, ja tässä on pakko kertoo pieni lapsuuden muistelus vähän ehkä semmonen ikäväkin, mut semmonen apea. Mun mummoni, äidin äiti oli oikea semmonen Lapinmummo, teki kovaa tyhötä, nousi aamulla aikasin navettaan, ja teki isolle lapsilaumalle ja sukulaisille (epäselvää, puhe pätkii) ja tota iltapäivällä hänellä oli lepohetki, hän otti semmosen parin tunnit nokoset, mutta sitä ennen hän sitten oli keittiössä puulaatikon päällä, ja vetäsi piipullisen, ja se oli suuri ihme mulle etelässä kuitenkin lähinnä kasvaneena, että naiset poltti tupakkaa, sitähän ei etelässä juuri koskaan tehty. Ja toinen oli se, että meille sinne lapsuuden mummolaan ni tuli myös yksi Yorkshire-lehmä, ja mummo ei koskaan tullu sen lehmän kanssa sinuiksi, jäitten ei tedetä, mitä tapahtui, mutta mummu väitti, kun hän halvaantui, että se lehmä potkasi häntä, jota hänen omat Lapinlehmänsä eivät ole koskaan tehneet, mutta nämä oli lapsuuden muistoja ja mä luulen, et meidän on pikku hiljaa aika lopetella, me kiitämme sinua roosa tästä ja (päällekkäisät puhetta) kiitämme sinua.

RL: Menee jo yötyön puolelle.

TK: Kiitokset ja hyvää menestystä ja elämää sinulle jatkossakin ja uutta romaania ootellessa, niin annetaan isot aplodit.

RL: (epäselvää) et tulitte tänne kuuntelee, oli kiva täällä puhustella, raatata.

TK: Kiitoksia ja myös sinne nettikuuntelijoille, niin hyvää illan patkoa.

Timo Kuoppala
Eero Haapanen

Timo: Hyvää, hyvää iltaa rakkaat kanssakulkijat ja tervetuloa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämään kirjallisuusiltaan. Minä olen Timo Kuoppala ja lupautunut tässä tällä kertaa haastattelemaan meidän vierasta, joka on tietokirjailija Eero Haapanen. Eero Haapanen on kirjoittanut kaksikin kirjaa ainakin minulle, ja varmasti monelle muullekin, mielenkiintoisista aiheista, ensinnäkin pirtun salakuljetuksesta ja sitten ihmisten salakuljetuksesta.

Ja näiden kirjojen tapahtumapaikkana ja miljöönä on Helsingissä sijaitseva Vanhankaupunginlahti. Se sijaitsee ihan siellä, mihin Helsinki on aikanaan 1550 perustettu. Kirjoissa käydään myös, paljon vieraillaan eri saarilla ja kaiken kaikkiaan minusta saadaan todella hyvä kuva, minkälaista elämää saaristossa on vietetty 1900-luvun alkuvuosista aina tonne ihan nykyiseen aikaan saakka.

Ennen kun mennään näihin kirjoihin, niin annan puheenvuoron päätähdelle, Eero Haapaselle, ja voisit kertoa vähän, kuka olet ja mistä tulet ja miten olet ajautunut näitten aiheitten piiriin. Ole hyvä.

Eero: Joo, iltaa kaikille ja kiitos mahdollisuudesta päästä tähän tilaisuuteen kertomaan kirjoista. Mä olen lintuharrastajana retkeillyt Helsingin luontoalueilla ja erikoisesti Vanhankaupunginlahdella jo koulupoikaiässä 70-luvulla ja se on yks reitti, jota kautta nää kirjojen aihepiirit tuli tutuksi. Minä olen opiskellut yliopistossa 80-luvulla filosofiaa ja sosiaalipsykologiaa. Oon tämmönen tyyppinä yleishumanisti, joka on kiinnostunut kaikesta, vähän liiankin monesta asiast yhtä aikaa. Ja luontoharrastuksen ja lintuharrastuksen kautta mä viimesen parinkymmenen vuoden aikana olen tehnyt luontoretkiopastuksia Helsingin kaupungille. luontoyhdistykselle, Tringa-yhdistyksellä, ja talvisin minä olen toiminut vapaana kirjoittajana.

Tosiaan tää kirja Sörkan rysäkeisarit, niin sai alkunsa vähän yli 30 vuotta sitten. Vanhankaupunginlahdella tutustuin kalastaja Erik Karlssoniin, joka oli jäällä kokemassa talviverkkoja ja aloin siinä puhelemaan hänen kanssa. Meillä oli sitten vuodesta 1990 luontoharrastajain yhdistys, joka on vuokrannut vanhaa huvilaa Kuusiluodon saaressa siinä Vanhankaupungin selällä aina tähän päivään asti. Mä olen sitäkin kautta siel viettänyt paljon aikaa ja tää kalastaja Erik Karlsson oli tosiaan huvilanaapuri siinä vähän yli 10 vuotta, aina siihen asti, kun hän 90-vuotiaana kuoli vuonna 2002.

Timo: Joo. No, jos vielä vähän tarkennetaan tuota Vanhankaupunginlahden paikkaa ja sijoitetaan sitä niin kun Helsingissä kartalle. Voisitko kertoa vähän, missä ollaan?

Eero: No, Vanhankaupunginlahti on matala, maatuva merenlahti, Helsingin lintuparatiisiksi nimitetty Vantaanjoen suussa oleva melko suljettu sisälahti, joka on paitsi kuuluisa lintuparatiisina, niin sitten myös hyvin kuuluisa kalastuspaikka ja on ollut ammattikalastajien käytössä vuosisatoja. Nykyään Vanhankaupunginkosken suvanto ja Vanhankaupunginlahti on Helsingin tärkein virkistyskalastajien kalastuspaikka.

Timo: Ja Hämeentie menee siinä aika lähellä ja Viikintie ja, että näin, maantieyhteyksiä haetaan.

Eero: Joo. Helsingin niemen länsipuolella on iso sisälahti, Seurasaarenselkä, joka laajenee sinne Espoon puolelle Laajalahtena, ja sitten Helsingin niemen itäpuolella on Vanhankaupunginlahti. Vanhankaupunginlahti on sillä lailla merkittävä myös, että se on Vantaanjoen suualue ja Helsingin seudulla isokokoinen joki, Vantaanjoki, laskee Vanhankaupunginlahteen.

Timo: Joo. Kerroit tavanneesi tämän kalastajan jäällä. Minkälaisesta suvusta hän sitten oli jäljellä, voisiko sen sanoa? Karlssonin suku oli aika keskeinen toimija sillä alueella.

Eero: Tosiaan, Karlssonien kalastajasuku oli sipoolaisia, Helsinkiin muuttaneita kalastajia. 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Helsinki kasvo valtavasti ja tänne muutti myös kalastajia Sipoosta ja muualta, myös Espoosta, Kirkkonummelta. Nää kalastajat, jotka muutti Helsinkiin, niin oli tietenkin enimmäkseen ruotsinkielisiä ja sisämaasta taas muutti suomenkielisiä Helsinkiin teollisuustyöläisiksi, satamatyöläisiksi. Palvelusväkeä tuli kaupunkilaisten perheisiin.

Karlssonien kaksi veljestä ja yksi sisko, niin tosiaan syntyivät Sipoon Östersundomin kartanon torpassa, joka oli Kamsholmenin saarella, siis siitä Karhusaaresta, joka on nykyään osa Helsinkiä, niin siitä viitisen kilometriä etelään. Sitä Sipoon sisäsaaristoa vielä, Sipoonselän niin kun pohjoispuolella. Täällä Kamsholmenin saaressa on asunut tunnettu kalastajasuku Winbergit jo aivan 1800-luvun alusta ja Winbergien kalastajasuvun ihmisiä asuu edelleen muutamia siellä Kamsholmenissa. Karlssonit kasvoi 1850- ja -60 ja -70-luvuilla siellä Kamsholmenissa.

Timo: Joo. Tässä kirjassa, Rysäkeisarit-kirjassa, kertoilet vähän sitten elämänmenosta siellä Vanhankaupunginlahdella ja siinä lähellä olevilla saarilla, ja miksi ei vähän mantereellakin. Ainakin minulle jäi siitä kuva, että meno oli ajoittain aika villiä.

Eero: Joo, tosiaan, mä tein tän kirjan niin, että mä ymmärsin varmuuden vuoksi haastatella kalastaja Erik Karlssonia nauhoille tuossa 90-luvun puolivälissä ja muutamana kesänä tosiaan yritin haastatella häntä melko järjestelmällisesti monista aiheista ja sitte kun hän kuoli 2002, niin sen jälkeen purin näitä nauhoja paperille ja pyörittelin sitä aineistoa. Ja muutamia ihmisiä oli, joille näytin niitä ja he yllytti, että tee kirja. Ja minä tosiaan sitten ymmärsin, että aineistoa täytyy hakea myös arkistoista ja menin Kansallisarkistoon ja perin vähäisillä ennakkotiedoilla, -taidoilla aloitin lukemaan kaikkea mahdollista, mitä Kansallisarkistossa oli. Ja katselin hyvänä pitämiä kirjoja ja yksi oli tällainen Kari Koskelan ilmestynyt kirja Huligaanit – katuelämää Sörnäisissä 1900-luvun alussa ja siinä oli käytetty lähteenä poliisin päiväkirjoja. Tosiaan Kansallisarkistossa aloin lukemaan Vanhan kaupungin ja Hermannin, Vallilan, neljännen ja viidennen poliisipiirin poliisin ilmoituspäiväkirjoja systemaattisesti läpi ja se oli yks hyvä aloitus sille, et mä aloin päästä laajemminkin jyvälle, mitä kaikkea elämänmenoa oli ollut silloin kauan sitten.

Timo: Joo. Ja mitäs sieltä löytyi? Paljon tarinoita.

Eero: Joo. Tässä mun kirjassa, niin siinä mä pystyin näitä eri arkistolähteitäkin käyttäen piirtämään jonkunlaisia henkilömuotokuvia ihan kalastajarengeistä, joita oli kalastajaperheissä, Karlssoneilla ja muilla. Sellaisista, myös sellaisista aika pienistä tapauksista, että miten oli järjestyshäiriöitä Itäisellä Viertotiellä. Hämeentien nimi oli Itäinen Viertotie. Torilta palatessa kalastajat ja maajussit ajoi hevosella liian lujaa ja vastustivat, kun poliisi pysäytti ja yritti heitä pidättää puhuteltavaksi poliisikonttorilla. Pieni juopumistapauksia ja suukopua ja joskus kieltolain aikana tietenkin oli, paitsi pirtupulloja ihmisten taskuissa, niin välillä yrityksiä salakuljettaakin kympin pyttyä repussa ja muuta vastaavaa. Mutta tosiaan sen jälkeen, kun mä olin lukenut nää poliisin päiväkirjat, niin sitten mä kävin varsin systemaattisesti läpi Helsingin raastuvanoikeuden jutut, jotka on luettavissa, kaikki vanhat oikeusjutut, Kansallisarkistossa. Ja Karlssonin veljekset todellakin oli pirtun salakuljettajia kieltolain vuosina 20-luvun lopusta aina kieltolain loppuun ja vielä myöhemmin 30-luvulle.

Timo: Ennen kun mennään tohon salakuljetukseen, niin vielä vois täydentää vähän tätä kuvaa, että siellähän ei asunut ainoastaan kalastajia sillä alueella, vaan muun muassa, oliko niin, että Helsingin rikkain mieskin, Wasenius.

Eero: No, Waseniuksilla oli todellakin, joo, Waseniuksen huvila, Villa Anneberg siinä Vanhassakaupungissa. Kyllä joitakuita varakkaampia herrasväen ihmisiä oli myös ja Arabian tehtaan työnjohtajia ja näin, mutta pääasiassa voi ajatella niin, että Vanhakaupunki, Toukola oli todellakin Helsingin laitaa ja sillä lailla myös köyhemmän väen aluetta, että puutaloissa Toukolassa ja Hermannissa ei ollut mukavuuksia, ei ollut sähköäkään vielä, muuta kuin sitten itsenäisyyden alussa tuli Toukolan puutaloihin sähkö. Vesijohto oli vesiposti, joka oli Viertotien varressa. Vuokrataso oli alempi kuin lähempänä keskikaupunkia, että se oli köyhemmän väen kaupungin laitaa.

Timo: Joo. Kansalaissota vuonna -18 oli jo sit sitä aikaa, ku siitä kohta puoleen sitte kieltolakikin alkoi, mutta kansalaissota taisi olla myöskin, ja taistelujakin käytiin Vanhankaupunginkosken alueella.

Eero: Joo. Joo, tää sisällissota oli yks, joka tuli vastaan täs aineistossa ja sisällissodastahan on melko yksinkertaista etsiä aineistoa sitä kautta, että punaiset tuomittiin näissä valtiorikosoikeuksissa ja nää oikeusjutut on luettavissa, ja nykyään luettavissa ihan netissäkin. Mut sillon, kun mä tein tätä kirjaa, niin niitä luettiin paperilta Kansallisarkistossa, 15 vuotta sitten.

Mut tosiaan tästä sisällissodasta on paljon aineistoja ja siitä mä kirjotan tossa. Ja tosiaan tuli vastaan melko merkillisiä juttuja, niin kun tää yksi toukolalainen, Walter Aalberg, joka tosiaan pidätettiin vähän sodan jälkeen huhtikuun lopussa -18 täs Kuusiluodossa, saaressa, missä kalastajaperhe asui. Sitten hänet vietiin Suomenlinnaan ja sen jälkeen hän katosi. Tää oli yks tämmöinen tapaus, että mitä tapahtui. Mahdollisesti Aalberg teloitettiin ilman paperille kirjoitettua kuolemantuomiota. Mä oon tän kirjan valmistumisen jälkeen selvittänyt, tai törmännyt sitten myös uuteen aineistoon. Ja tämän Aalbergin tapauksessa minä löysin tosiaan valtiollisen poliisin henkilökorteista tämmöisen tiedon, että Aalberg tosiaan tuomittiin kuolemaan Suomenlinnassa toukokuun lopussa, mutta hän onnistui pakenemaan ja on ilmeisesti Venäjällä, mikä oli myös varsin merkillinen juttu. Mutta tähän mä oon nyt törmännyt, tää on tullut eteen, et se sisällissota, se oli kyl sellanen myllerrys, et se kosketti hyvin laajaa joukkoa ihmisiä ja niitä, joita se tosiaan kosketti, jotka oli punavankileirillä ja täpärästi säilyivät hengissä, niin niitä oli vielä enemmän tän kirjan ihmisten lähipiirissä kuin siihen kirjaan on tullut. Niitä kalastajarenkejä ja muita, jotka oli punavankileirillä kesällä -18, niin niitä on vielä enemmän kuin tässä mun kirjassa on.

Timo: -19 tuli sitten sisällissodan jälkeen kieltolaki voimaan ja se muutti taas sitten alueen meininkiä. Vaikka sanotaan, että saaristolaisille aina vissiin on toi meidän mielestä oikean ja väärän raja, niin ei oo ollut ihan se ja sama. Sä kirjotat, tossa kirjassa puhut harmaasta alueesta. Kerro vähän, minkälaisista lähtökohdista salakuljetus syntyi.

Eero: Joo, tosiaan, saaristolaiset on salakuljettanut pirtua Virosta jo varhaisella 1800-luvulla ja Sipoon saaristossa tullimiehet on takavarikoinut isoja lasteja vaikka Kaunissaaresta ja muualta 1800-luvulla, ja muutakin salakuljetusta ollut Suomenlahdella. Kieltolaki oli hullu laki, joka yritti kerralla tehdä Suomen kansasta raittiin. Ja se oli laki, johon ei oikein viranomaisetkaan uskonut, että onko se mahdollista. Siitä laista on sanottu, että se on ollut laki, joka on tarkoitettu toisille, ei itselle. Työväenjärjestöjen mielestä se oli hyvä laki niin, että se otti viinaporvareilta bisnesmahdollisuudet pois. Sitten taas paremman väen mielestä nyt laitetaan pahasti juopotteleva työväki järjestykseen. Ja todellakin, niin poliisiviranomaisille se oli perin hankala juttu alkaa tutkimaan ihmisten keittiöitä ja liitereitä, haistelemaan henkeä. Isoissa kaupungeissa perustettiin kieltolakia valvomaan erillisiä poliisiyksiköitä, kieltolakipoliisi, jota sanottiin Helsingin poliisilaitoksen väkijuomalakiosastoksi, mutta tosiaan nämä erilliset poliisiyksiköt valvoi tätä lakia, ja myös sitten Tullin tullimiehet saaristossa. Merivartiosto perustettiin 1930, mutta tosiaan silloin itsenäisyyden alussa keksittiin hulluja ideoita ja tämä oli yksi. Itse asiassa tämä kieltolakiajatus oli kyllä ollut olemassa jo varhain, paljon ennen Suomen itsenäisyyttä.

Timo: Joo.

Eero: Sitten siitä tosiaan tehtiin laki ja se osoittautui aivan hulluksi ja mahdottomaksi valvoa ja itse asiassa muutti tätä juomiskulttuuria huonoon suuntaan niin, että juotiin pirtua, josta humalluttiin nopeasti, juotiin humaltumistarkoituksessa. Paitsi, että tuli salakuljetus, niin tuli paljon muuta rikollisuutta, huonoa elämää. Vähittäismyynti oli semmoista, että ei siinä kysytty ostajan kuntoa, ikää eikä välttämättä taloudellista tilannettakaan, että velaksi myytiin ja ympäri vuorokauden pirtutaloissa, pikkupulloja, Toukolassa ja muualla.

Timo: No, miten sitä tuotiin Virosta? Sinulla on aika yksityiskohtaisia kuvauksia tässä kirjassa.

Eero: Joo, tosiaan melko pian 20-luvun alkuvuosina jo vakiintui järjestelmä, että tosiaan Suomenlahden keskellä kansainvälisillä vesialueilla oli emälaivoiksi kutsuttuja suuria laivoja, jotka oli pirtun tukkumyyntipisteitä. Kalastajaveneet, avofiskarit, jotka oli 2 000-3 000 litraa kantavia keskimoottorikalastajaveneitä, niin näillä haettiin emälaivoilta. Usein nämä isot lastit varastoitiin saaristoon. Upotettiin mereen säkeissä, joissa oli hiekkaa. Säkit sidottiin yhteen köydellä, ”pirtu pitkäksi siimaksi”. Näitä varastoja sitten purettiin tilaisuuden tullen mantereelle kuljetettavaksi ja saatettiin vähittäismyydä jo siellä saaristossakin.

Pirtun salakuljetuksen vaikein, vaarallisin vaihe oli tuoda mantereen rantaan ja laittaa maantiekuljetukseen. Sisäsaaristossa poliisilla oli mahdollisuuksia yllättää ja ottaa kiinni. Avoimessa ulkosaaristovyöhykkeessä ei ollut. Keskellä pimeyttä ja kun oli pitkät etäisyydet, niin nämä kiinniottomahdollisuudet oli huonompia, mutta nimenomaan mantereen rantaan kuljetus oli se kiperä juttu.

Timo: Joo. Vanhankaupunginlahdellekin pirtua tuotiin ja sinne ruovikkoihin sitä kätkettiin?

Eero: Kyllä, joo. Tällä kieltolakipoliisilla on omat päiväkirjansa, jotka pystyy lukemaan läpi ja niistä löytyy juttuja. Niistä löytyy oikeuteen päätyneitä juttuja, kun salakuljettajat jäi kiinni, mutta hyvin paljon juttuja, että pirtulasteja löytyy liitereistä ja kylmillään olevien huviloiden sisältä ja veteen upotettuna rannalta lasteja, joille ei ikinä löydy omistajaa ja jotka vaan takavarikoidaan.

Timo: Ja tässä yhteydessä myös ilmeni aika paljon väkivaltaa?

Eero: No, joo. Tämä kieltolain vaikutus oli pahimmillaan siinä, että tosiaan salakuljettajiksi tuli tietenkin myös tavallisia rikollisia hankkimaan helppoa rahaa ja sisällissodan jälkeen oli muutenkin raaistuneet asenteet. Salakuljettajilla oli monilla käsiaseita taskussa ja niitä käytettiin pimeässä kiinniottotilanteissa. Ammuskeltiin kohti poliisia ja poliisi ampui. Toisinaan joku näissä tapauksissa kuolikin. Pahimmaksi jutuksi tuli kyllä nämä salakuljettajien liigojen väliset pikku sodat. Jollain lailla salakuljetusreitit ja varastot oli jaettu niin, että jotkut porukat hallitsi määrättyjä alueita ja reittejä ja jotkut toiset muita. Hyvin tavallinen tämmöinen vihaa ja pikku sotia aiheuttanut juttu oli siis se, että kun ihmiset, salakuljettajat, löysi muiden kätköjä, niin, että annetaanko sen olla vai otetaanko se itselle talteen ja viedään sitten eteenpäin. Omat varastot oli joutunut joidenkin toisten kuljetukseen, niin nämä saattoi siis johtaa siihen, että pistooleita käytettiin.

Tosiaan yksi minun motiivi alkaa tehdä tätä kirjaa oli se, että Erik Karlssonin isoveli Torvald, perheen vanhin poika Torvald, 1909 syntynyt, 1932 vähän kieltolain kumoamisen jälkeen katosi merellä. Eestiluodon saarelta oli palaamassa mantereelle. Karlssonin veljekset oletti, että tämä on ollut ryöstömurha ja tammisalolaisten veljesten tekemä juttu. Minä yritin selvittää, että mitä tästä voidaan sanoa, että mitä Torvaldille kävi. No, en minä siitä saanut selville oikein yhtään mitään, muuta kuin, että tosiaan tavallista oli se, että näillä kirjankin henkilöillä oli pistooleita taskussa ja useita muitakin helsinkiläisiä salakuljettajia katosi merelle niin, että ei selvinnyt yhtään mitään. Joissain tapauksissa löytyi puoli vuotta myöhemmin sitten ruumiita vedestä. Muutaman tämmöisen ammuskelutapauksen minä tuossa myös käsittelen. Pimeässä ammuttiin, johti kuolemaan.

Timo: Joo. Eli ihan tämmöistä nykyaikaisin termein sanottuna True Crime -tarinaa.

Eero: Joo, kyllä, mutta minä tosiaan kävin kaikkia mahdollisia lähteitä läpi ja en tehnyt minkäänlaista romaania tästä kirjasta, vaan katsoin, että mitä voidaan sanoa.

Timo: Joo.

Eero: Vaikka tämän Torvald Karlssonin katoamisesta, joka löytyi siis tosiaan etsivän keskuspoliisin kadonneiksi ilmoitettuna. Heti, vain viitisen päivää katoamisen jälkeen, Karlssonin perheen ihmiset menivät ilmoittamaan poliisille, että vanhin poika katosi Eestiluodon suunnalla.

Timo: Mennään hetkeksi pois sieltä Vanhankaupunginlahdelta, mutta aika lähelle sellaiseen paikkaan, joka on monille näkövammaisille tuttu, eli Villingin saari. Siellä jo vuodesta -40 alkaen ihan viime vuosiin saakka sijaisti näkövammaisten helsinkiläisten lomakoti ja kävi siellä paljon muualtakin väkeä. Villinki on monelle tuttu, mutta sinä myöskin kerrot Villingistä tarinoita ja sellaisista paikoista. Siellä puhutaan sellaisesta kapeasta kannaksesta, joka on Villingin saarella ja joka itse asiassa on siinä entisen kesäkodin alueella, niin mitäs siellä Villingissä touhuttiin?

Eero: Joo. Villingin salakuljettajista minulla on tosiaan mukana tässä kirjassa tällainen Walter Sundholm, joka ennen kieltolakiaikaa istui elinkautisen Turun Kakolassa kaksoismurhasta tuomittuna, mutta sitten vapautui istuttuaan elinkautisen, istuttuaan viitisentoista vuotta ja oli salakuljettaja 30-luvulla Villingissä. Villingin saaressa on itse asiassa kaksi tämmöistä kapeaa kohtaa ja tämä oli, tämä kohta oli itäinen kapea kohta Villingissä, ei se, missä oli näkövammaisten kesäsiirtola. Tosiaan kalastaja Sundholm yhdessä kalastaja Collinin kanssa ja kalastajarenki Heleniuksen kanssa 30-luvun lopulla, tammikuussa -37, hoiti salakuljetusjuttuja jäiden aikana niin, että heillä oli pirtua varasto upotettuna sinne Villingin eteläpuolelle Viipurinkiven lähelle. Sieltä eräänä yönä oli nostettu pirtua ja kieltolakipoliisit olivat seuranneet tunnettuja pirtumiehiä, Juvosen veljeksiä ja heidän kavereita, suksilla sinne. Kuinka ollakaan, keskellä yötä sieltä Villingin metsästä löytyi lumipuvussa hiihtelemässä kalastajarenki Helenius, joka ei voinut selittää sitä, että miksi oli keskellä yötä hiihtämässä lumipuvussa metsässä. Kieltolakietsivät tutki kärrytietä eteenpäin ja kaksi miestä juoksi pimeässä metsään ja tämmöinen kalastuskelkka löytyi siitä, jossa oli 100 litraa pirtua kärrytiellä Villingin metsässä. Kieltolakipoliisit meni istumaan kalastaja Sundholmin taloon kalastajarenki Heleniuksen kanssa ja muutamia tunteja odotettuaan Sundholm ja naapurikalastaja Collin tömistelivät pistoolit taskuissaan sisään. Todisteet ei kuitenkaan riittäneet heidän tuomitsemiseen. He sanoivat, että he olivat pelaamassa Collinin luona korttia. Kalastajarenki Helenius sai tästä tuomion, koska löytyi lumipuvussa keskellä yötä metsästä. Heleniuksen homma oli toimia kärkimiehenä, tällaisena varmistajana, joka kulkee edeltäpäin varmistamassa reittiä. Näitä kärkimiehiä käytettiin maantiekuljetuksissa ja niitä käytettiin myös vesillä niin, että tämmöisen pirtukuljetuksen edellä saattoi ajaa tyhjä vene, joka pystyi varoittamaan sitten perässä tulevaa venettä, jos poliisi tai merivartiosto yllättää.

Timo: Ja taskulampuilla viestitettiin myös mantereelta tai saarista, että onko reitti selvä tai ei.

Eero: Joo. Erilaisia vartiotoimia ja systeemeitä kehitettiin. Eestiluoto, yksinäinen ulkosaari Vuosaaren edustalla, niin siellä oli järjestelmä. Sinne varastoitiin pirtua haettavaksi pimeäksi, niin oli järjestelmä, että kalastajatalon ikkunassa ei pala valo, jos merivartiosto, viranomaiset on saaressa. Jos valo palaa, niin kaikki on ok.

Timo: Sitten aikanaan kieltolaki päättyi. Mitenkäs se nyt menikään taas, 5.4.32 klo. 10.

Eero: Joo.

Timo: Tämä on tämä kuuluisa muistisääntö, mutta salakuljetus ei loppunutkaan.

Eero: Joo, salakuljetus ei loppunut. On sanottu, että vuosi 1933 oli viimeinen tämmöinen suuri salakuljetusvuosi. Tosiaan viranomaisten otteet koveni ja myös lainsäädäntöä tiukennettiin, mutta salakuljetusta kyllä jatkui tosiaan ihan läpi 30-luvun, ihan talvisotasyksyyn -39 asti. Salakuljetusta, pirtun salakuljetusta oli sitten myös toisen maailmansodan jälkeen.

Timo: Joo.

Eero: Varsovan laulu, jota haettiin tuolta Gdanskista tai Gdyniasta.

Timo: Joo. Puolalaista.

Eero: Joo.

Timo: Oliko se ihan hintakysymys?

Eero: Joo, kyllä se näin oli, että tämä salakuljetuspirtu, se oli halpaa. Tässä rannikolla pontikankeittämistä ei juuri ollut, koska tämä salakuljetuspirtu oli niin halpaa.

Timo: Joo. Missä sitä tehtiin? Virossa, vai?

Eero: Joo, mutta Virossa, 20-luvun alussa Virosta tuli pirtua, mutta sitten suuret saksalaiset pirtutehtaat otti nämä markkinat myöhemmin 20-luvulla, että sitten suurin osa tästä salakuljetuspirtusta tuli Saksasta.

Timo: Viittasit jo tuohon Varsovan lauluun, mutta sitä ennen käytiin toinen maailmansota sitten 30-päätteeksi. 40-luvun alkupuoli meni sotahommissa ja siihen jotenkin sinun kirjassasi, jää vähän sellainen surullinen kuva näistä hyvin lainausmerkeissä ”sankareista”, jotka ei sitten enää salakuljetuksella leipäänsä tienanneet, vaan sortuivat sitten vähän.

Eero: Joo. Yksi minun löydös tässä kirjassa on, että tosiaan tämä elämä salakuljettajana, pirtun salakuljettajana, se kyllä hyvin monien kohdalla johti siihen, että tuli mukaan kaikenlainen muukin rikollisuus. Itse se salakuljettaminen oli jo hommaa, jossa oli mukana helposti käsiaseita ja jossa tehtiin sitten muutakin ja opittiin ehkä tämmöinen rikollinen elämäntapa. Rahaa tuli helposti ja se meni helposti. Asuinpaikat oli vaihtelevia. Opittiin tämmöinen strateginen lainkäyttö myös, että miten oikeusvaltiota pystyttiin hyödyntämään esimerkiksi niin, että nämä salakuljettajat aina valitti tuomioistaan, niin, että sitten niiden vahvistaminen Turun hovioikeudessa kesti yhden vuoden ja siihen asti ilman lainvoimaista tuomiota saatettiin olla vapaalla jalalla ja jatkaa hommia. Tosiaan, tämä Sörkan alamaailma, niin sinne muutama tässä minun kirjassa kuvatuista salakuljettajista joutui eikä sieltä ikinä päässyt pois. Niistä tuli tämmöisiä vankilakundeja, jotka sortui ihan tavallisiin omaisuusrikoksiin. Sörkan kaduilla murtautuivat ihan ruokakauppoihin tai muihin vastaaviin ja yrittivät tehdä bisnestä mitä moninaisimmilla tämmöisillä, murtokeikkojen avulla.

Timo: No, tässä voi jäädä, ja tietysti kuva onkin vähän sellainen, että salakuljetusta oli paljon, mutta oli sillä alueella, siellä Vanhankaupunginlahdella, sentään muutakin elämää, muun muassa nämä Kokkoluoto, Kuusiluoto, Lammassaari, niin siellä oli myös kristillistä toimintaa ja jo sitä ennen se oli tämmöinen hyvin suosittu huvittelupaikka.

Eero: Joo. Tämä Vanhankaupunginlahti, niin siitä tuli jo 1800-luvun lopussa Sörnäisten köyhemmän väen, työväen tällainen kesänviettoalue ja näihin saariin ja niemiin tuli kesäsiirtoloiksi sanottuja työväenyhdistysten vakiintuneita kesäpaikkoja, joita vuokrattiinkin. Muun muassa Mölylää vuokrasi Sörnäisten työväenyhdistys Viikin kartanolta ja Kivinokkaa Sörnäisten työväenyhdistys vuokrasi Kulosaaren Huvilakaupunkiosakeyhtiöltä, ja Lammassaaren vuokrasi 1900-luvun alussa Raittiusyhdistys Koitto, alussa Viikin kartanolta. Näistä tuli hyvin tunnettuja työväen kesäpaikkoja, jotka oli paitsi näiden yhdistysten käytössä, niin niissä oli kaikille avoimia juhannusjuhlia ja muita tämmöisiä kokoontumisia, jonne vuoroveneet vei pientä maksua vastaan Toukolan rannasta ja Hakaniemestä.

Timo: Joo. Joo. Mites nämä kristilliset yhteisöt sitten sinne tuli?

Eero: Joo, Kuusiluodossa oli itsenäisyyden alkuvuosista aina 1970-luvulle Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kesäsiirtola, joka oli lasten ja nuorten kesäsiirtolatoimintaa pitkälti. Tämä Kuusiluodon luterilainen yhdistys oli ehkä jonkunlainen poikkeus, että nämä oli nimenomaan erilaisia työväenyhdistyksiä, jotka silloin 1900-luvun alussa käytti Vanhankaupunginlahtea.

Timo: Joo. No, sitten voitaisiin tässä ehkä siirtyä vähän toisenlaiseen salakuljetukseen, ihmisten salakuljetukseen. Siinä ehkä nyt sitten vähän miljöökin muuttuu sinne ulommaksi merelle. Eli sinä olet tehnyt paljon tutkimustyötä tähän toiseen kirjaasi, jossa kerrotaan virolaisten ja suomalaisten harrastamasta ihmisten salakuljetuksesta Virosta Suomeen, ja Suomen kautta varmaan sitten moni meni eteenpäin. Miten tämä siirtymä? Oliko samat tekijät sitten? Osa meni rikosten teille, mutta osa ilmeisesti näistä pirtun salakuljettajista kekkasivat sitten uuden ansaintamahdollisuuden.

Eero: Joo, tosiaan, kun minä tein tätä kirjaa Sörkan rysäkeisarit, niin minä ihan menin omalla veneellä käymään Sipoon Eestiluotoon tuohon Vuosaaren edustalle. Siellä on kolmen kalastajaperheen talot, joita käyttää edelleen näiden kalastajasukujen perilliset kesäpaikkanaan ja tutustuin näihin Eestiluodon ihmisiin. Yritin kerätä aineistoa, keräsin aineistoa tähän Sörkan rysäkeisari -kirjaan, mutta sitten löysin sieltä sitten lopulta uuden kirjan aiheen, eli virolaiset Helsingin itäpuolen saaristossa.

Haastattelin eestiluotolaisia myös tuossa 12 vuotta sitten, kun Helsingin kaupunki kysyi minulta luontopolkutekstejä Sipoon Kaunissaareen, jossa on ollut 60-luvun alusta helsinkiläisten tällainen kesänviettosaari, Kaunissaari. Siinä minä tutustuin eestiluotolaisiin vanhoihin ihmisiin uudestaan vielä paremmin ja tulin tietämään sen sitten vähän yli 10 vuotta sitten, että Eestiluodossa on edelleen yksi virolainen Alise, joka kaksi vuotta sodan jälkeen, 1946, tuli Suomeen niin, että kalastajapoika Herbert Liljeberg Eestiluodosta salakuljetti Alisen Suomeen. Kävi omalla pikkuveneellä hakemassa Virosta. Herbert on tosiaan tästä vaimonhakumatkasta tehnyt kirjoituksen, ja elämästään yleensä Eestiluodossa ja sodanaikaisesta elämästä tehnyt tämmöisen käsikirjoituksen sukulaisille ja ystäville. Minä sain kopion tästä luettavaksi tuossa 10 vuotta sitten. Tämä oli niin hämmästyttävä tämä vaimonhakumatka kaksi vuotta sodan jälkeen, ja se, että tämä Alise edelleen vietti kesiään siellä Eestiluodossa. Herbert Liljeberg oli kuollut jo 1987. Nämä Eestiluodon kalastajien yhteydet Viroon ja että tosiaan itse tämä Herbert Liljebergkin oli puoliksi virolainen. Hänen äitinsä oli virolainen ja heillä oli ollut virolaisia vaimoja useassa sukupolvessa tässä omassa suvussaan ja kaikkien Eestiluodon kalastajaperheiden taustassa oli virolaisjuuria, niin tässä oli uusi aihe.

Sitten siihen kuului sellainen, että paitsi, että Herbert Liljeberg oli hakenut kaksi vuotta sodan jälkeen vaimonsa Virosta salaa, niin hän oli sodan aikana veljensä kanssa syksyllä 1943 kuljettanut virolaisia pakolaisia kalastajaveneellä Sipoon saaristoon ja kirjoitti siitä myös tässä omaelämäkertatekstissä nimeltä Lotan (kirjoitusasu epävarma).

Tämä oli niin hämmästyttävä juttu, että suomalaiset sotilaat oli auttaneet virolaisia pakenemaan Saksan miehittämästä Virosta silloin jatkosodan loppuvuosina, että minä aloin sitä sitten tutkimaan oikein systemaattisesti. Siinä meni myös monta vuotta. Minä luin Kansallisarkistossa valtiollisen poliisin kuulusteluraportteja ja muuta aineistoa, joka tehtiin näistä virolaisista pakolaisista ja tästä tuli minun uusi kirjani Pako yli Suomenlahden – ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944.

Timo: Kerroit, että se on nyt käännetty viroksi ja ilmestyy myös virolaisten luettavaksi.

Eero: Joo, se on nyt käännetty Virossa viroksi ja tänä syksynä, jos aikataulut pitää, ilmestyy siellä.

Timo: No, mennään sinne ihmissalakuljetuksen alkuun. Vähän sitä miljöötä kanssa jäänyt miettimään, että noilla ulkosaarilla, asuiko niillä ilmeisesti aika paljon virolaisia ja tietysti kontakteja Viroon oli paljon, mutta niinkin, että viron kielellä siellä saarilla pärjäsi?

Eero: Joo. Helsingin itäpuolen saaristossa ja myös tästä Helsingistä lähteen, niin saaristossa oli virolaisia, joista monet oli tullut Suomeen jo varhaisella 1800-luvulla. Virosta pakeni ihmisiä Venäjän sotaväen ottoja, sotapalvelusta, joka oli parikymmentä vuotta. Muutenkin Virossa oli köyhemmät olot, niin virolaisia tosiaan tuli asumaan ihan tähän Helsingin itäpuolenkin saaristoon, muun muassa Villinkiin ja Villingin läheisiin saariin ja Sipoon saariin. He hyvin monissa tapauksissa muuttivat nimensä suomalaisen papin avustuksellakin ja ikään kuin elivät täällä uudella nimellä, piiloutuivat, ja heistä tuli suomenruotsalaisia, tai viimeistään heidän lapsistaan tuli suomenruotsalaisia, jotka osasivat sitten ruotsin kieltäkin. Virolaisia muutti Sipoon saaristoon, Helsingin itäpuolen saaristoon kyllä vielä sitten 1900-luvun alussa ja itsenäisyyden alkuvuosina. Sieltä tultiin usein kesäajaksi kalastusapulaisiksi, rengeiksi kalastajaperheisiin ja monet virolaiset nuoret naiset avioitui ja jäi asumaan tuonne saaristoon. Näitä avioliittoja oli paljon. Pystyttiin omalla veneellä käymään kylässä helposti. No, itsenäisyyden aikana tarvittiin virallisesti lupa, tämmöinen matkakortti, siis passia vastaava matkakortti, mutta tästä ei juuri tarvinnut välittää. Nämä kalastajaperheet, joilla oli sukulaisia Viron rannikolla ja saarissa, niin ne kävi helposti kylässä ja hoiti asioita tässä Suomenlahden yli. Sitä valtakunnan rajaa ei niin kuin ollut olemassa tälle meren kansalle.

Timo: Joo. Mites tämä oli sitten organisoitu? Ajatellen tätä sota-aikaa, niin siellä touhusi aika monta porukkaa. Siellä oli siviilejä, sotilaita, siellä oli suomalaisia, virolaisia, saksalaisia. Ja tietysti, kun ajattelee jo sitä historian kulkua Viron puolella, niin ensin Venäjä, tai silloin Neuvostoliitto, miehitti, ja sitten tuli saksalaiset ja sitten uusi neuvostomiehitys, että aika kirjavaa ja monivaiheista se meininki oli. Minkälainen kokonaiskuva tästä ihmissalakuljetuksesta, miten sinä luonnehtisit?

Eero: No, suomalaisille tämä Viron historia on vähän monimutkainen, kun siinä oli monta miehitystä jo toisen maailmansodan aikana, kaksi neuvostomiehitystä ja yksi saksan miehitys siinä välissä. Virolaisia pakeni paljon yli Suomenlahden vuodesta 1943 alkaen aina vuoteen 1944. Saksan Stalingradin tappio merkitsi sitä, että Saksalta alkoi loppua miehet ja saksalaiset laittoi Virossa kutsunnat pystyyn. Virolaiset nuoret miehet, heidät yritettiin pakottaa palvelemaan Saksan armeijassa. Tämä johti siihen, virolaiset oli nähneet jo, mitä Saksan hommat on. Saksa ei tule voittamaan sotaa. Itärintamalle oli mennyt jo virolaisia nuoria miehiä kuolemaan, jauhautumaan paljon ja Saksalle ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen Viron itsenäisyys. Virolaiset nuoret miehet alkoivat pakoilemaan kutsuntoja. Siellä oli itsenäisyysliikettä, maanalaista itsenäisyysliikettä rakentavia yliopistomiehiä Tarton yliopistossa ja muita, jotka keksivät idean, että kaikki miehet Suomeen, että nuoret miehet, joita Saksa yrittää pakottaa armeijaan, niin hakeutuu Suomeen ja hakeutuu Suomen armeijan vapaaehtoisiksi. Tosiaan 15 000 ihmistä tuli yhden vuoden aikana, -43 ja -44, tässä Tallinnan ja Helsingin itäpuolelle kalastajaveneissä pakolaisina Suomeen. Siinä mukana oli paljon, pari tuhatta, siviiliä, jotka oli joutuneet vaikeuksiin: naisia, lapsia, vanhoja ihmisiä. Vähän yli 3 000 virolaista hakeutui Suomen armeijan vapaaehtoisiksi ja palveli Suomen armeijassa.

Timo: Joo. Eli nämä Soomipojat.

Eero: Joo, heitä sanottiin Suomen pojiksi. Se nimi annettiin Virossa silloin, kun osa heistä, vähän yli puolet, palasi Viroon loppukesällä -44, kun puna-armeija oli uudestaan tulossa Viroon.

Tämä ihmissalakuljetus yli Suomenlahden alkoi pienemmässä mittakaavassa kesällä, syksyllä 1940 ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana. Virossa joutui pulaan erilaiset parempiosaiset ihmiset, laivan omistajat, jotka olivat useissa tapauksissa olleet mukana salakuljetuksessa, jotka oli pirtuliikemiehiä ja kohonnut rikkaammiksi laivan omistajiksi. Heidän omaisuuttaan sitten Neuvostoliiton uusi miehitysvalta vaati kansallistettavaksi ja jos nämä liikemiehet ei kiltisti kotiuttanut laivojaan maailman meriltä Viroon, niin he joutuivat vaikeuksiin ja pakoilemaan, piileskelemään. Muun muassa tällaisia vaikeuksiin joutuneita porvareita sitten Viinistun salakuljettajat, kalastajat, kuljetti Suomeen. Yhteensä muutamia satoja pakolaisia tuli kesällä ja syksyllä 1940 ja useita näistä kalastajasalakuljettajista, jotka oli olleet aikaisemmin pirtun salakuljettajia ja tunsi Sipoon seudun, heillä oli myös sukulaisia avioitunut sinne, niin he jäivät kalastajiksi sitten. Porvoon edustan Pirttisaareen jäi viinistulainen Vaarmanien (kirjoitusasu epävarma) perhe, joka pakeni lokakuussa -40. Ja Sipoon Trodlandetiin jäi yksi Axbergin kalastajapoika, joka oli Tallinnan itäpuolelta Axin saaresta, ja jäi muitakin. He jäi Suomeen kalastajiksi, ja sitten kun vuonna -43 tuli tämä tilanne, että Virosta halusi Suomeen paeta satoja tai tuhansia ihmisiä, niin he alkoivat omilla veneillään ja vanhoilla taidoilla salakuljettaa niin, että se tapahtui pitkälti täältä Suomesta käsin. Eli lähdettiin illalla Porvoon Pirttisaaresta, sovittiin vaihteleviin paikkoihin tapaamisia Viron rannikolla. Yö on pitkä, rannikko on pitkä. Saksan vartioveneet ei millään pystyneet valvomaan pieniä kalastajaveneitä. 20-30 ihmistä avofiskariin pressun alle. Pieni vene on edullinen salakuljetukseen, se ei näy kauas aallokossa. Näillä pienillä veneillä tuotiin Suomeen 5 000 ihmistä yhden vuoden aikana.

Timo: Kaikille ei tainnut käydä ihan onnistuneesti, ei käynyt hyvin, että kuolemantapauksia tuli.

Eero: No, oli kuolemantapauksiakin, joo. Minä löysin onnettomuuksia, että veneen pakokaasuun kuoli joitakin ihmisiä. Joitain sylivauvoja kuoli, kylmyyteen ehkä. Tämä ihmissalakuljetus oli hyvin järjestäytynyttä ja organisoitua ja suuria onnettomuuksia minä en löytänyt, tai tällaisia merionnettomuuksia, joissa vene olisi uponnut. Hankaluutena oli sellainen, että Suomessa valtiollinen poliisi alussa suhtautui epäluuloisesti virolaisiin. Valtiollinen poliisi oli saksalaismielinen, saksalaismielisempi kuin armeijan johto, joka otti virolaisia koulutukseen jo keväällä -43, mutta valtiollinen poliisi laittoi kuulusteluihin, aluissa pitkiinkin kuulusteluihin. Ja valtiollinen poliisi siis tiedotti Saksan turvallisuuspoliisille Tallinnaan näistä, antoi veneiden salakuljettajien nimiä ja Suomeen paenneiden nimiä aina sinne syksyyn -43 asti. Tämä johti siihen, että Virossa joutui vankilaan näitä salakuljettajia ja heidän avustajiaan. Alussa ne tuomiot eivät olleet kovin ankaria, mutta sitten syksyllä, talvella -43-44 saatiin pitkiä vankilatuomioita niin, että se johti istumiseen sen Saksan miehitysajan loppuun, syyskesään -44 asti. Ja saksalaiset antoivat yhden kuolemantuomionkin. Yksi salakuljetusta järjestellyt mies hirtettiin Patarein vankilassa kesäkuussa -44.

Timo: Suomeen tultiin ja mihinkä täällä?

Eero: Tosiaan tämä Helsingin ja Tallinnan itäpuolella tapahtunut salakuljetus Suomessa käytti muutamia saaria etappina Helsingin itäpuolella, ja sitten oli tämä Porvoon Pirttisaari, jossa oli rannikkotykistön pieni yksikkö ja meripoliisin yksikkö. Sitten oli Sipoon Trodlandet, jossa oli yksi kalastajatalo. Sinne perustettiin meripoliisin yksikkö. Merivartiosto muutettiin meripoliisiksi, joka toimi rannikkotykistön sodanjohdon alaisena. Tosiaan Suomen armeijan veneillä näitä virolaisten sinne saariin kuljettamia virolaisia kuljetettiin eteenpäin. Laajasalon Jollaksen kartanosta tehtiin virolaisten pakolaisten vastaanottokeskus lokakuussa -43 ja Jollaksen kartanon läpi meni siis useita tuhansia virolaisia. Sieltä jatkokuljetettiin nuoret miehet armeijan koulutukseen ja muut, jotka halusivat töihin ja muualle, niin sitten muihin paikkoihin. Siinä oli siis Suomen armeija auttamassa, mutta tietenkin sillä lailla salaa, että Saksa ei tätä näkisi, että Suomen armeija on auttamassa virolaisia pakoon Saksan armeijasta.

Timo: Joo. Oliko tämä salakuljetus humanitääristä toimintaa vai oliko se raakaa rahastamista, vai kaikkea vähän siltä väliltä?

Eero: No, tämä kysymys on esitetty ja tämä tietenkin tulee vastaan. Sanotaan, että tässä oli piirteitä hyvästä ja pahasta, kumpaakin. Tästä salakuljetuksesta otettiin maksua, joka maksettiin silloin Virossa tämmöisessä valuutassa kuin Saksan itämarkka. Saksalla oli oma valuutta näillä valloitetuilla itäalueilla. Se rahasumma oli suuri. Se vastasi suurin piirtein vuoden palkkaa, mutta maksuna käytettiin elintarvikkeita, myös arvoesineitä, vaatteita. Maailma oli sillä lailla väliaikaisessa tilassa Virossa, että siitä rahasta myös tiedettiin, että se tulee olemaan paperia, ja se oli sitten kesällä -44 vain kasoja paperia.

Tätä ihmissalakuljetusta sitten toisaalta valvoi ikään kuin arvovaltaiset tahot. Virossa oli tällainen itsenäisyysliike, Viron kansalliskomitea, joka järjesti myös tätä. Siinä oli jollain lailla valvomassa myös Suomen armeija. Minä en aivan törkeitä tapauksia tästä ole löytänyt, vaikka myös oli niin, että joitain salakuljettajia ja heidän ottamia hintoja pidettiin arveluttavina. On mahdollista, että siinä tapahtui kaikenlaisia pahoja asioita, mitä minä en ole kaikkia löytänytkään.

Tämän ihmissalakuljetuksen ympärillä, siinä oli mukana niin kuin kovaksi keitetyt pirtun salakuljettajat Viinistusta ja tämä Vaarmanien perhe Pirttisaaressa oli sen suurin kuljetusyhtymä, jolla oli käytössä jopa 10 venettä ja niitä oli ajamassa ikään kuin salakuljettajarenkejä. Tapahtui niin, että rintamalle menneet virolaiset vapaaehtoiset tulivat lomalle Pirttisaareen ja tänne saaristoon ja lomalla kävivät Virossa, mutta sitten saattoivat jäädä salakuljettajiksi tai salakuljetuksen järjestäjiksi sinne Viroon ja auttamaan ihmisiä rantaan kokoontumispaikoille ja alkoivat sotilaskarkureiksi. Eivät enää loman jälkeen tulleetkaan takaisin. Tätä Suomen armeija ei tietenkään katsonut hyvällä. Tämä johti myös siihen, että jotkut näistä salakuljettajista vaihtoi nimeä, siis esiintyi uudella nimellä esimerkiksi siellä Pirttisaaressa. Minä käsittelen tuossa kirjassa sellaista Saarelaa, joka muutti nimensä Sandback-nimiseksi, joka oli ollutkin sen kalastajaperheen nimi aikaisemmin Virossa. Kun tämä tuli sitten Suomen armeijalle tietoon, että useat rintamakarkurit on hoitamassa tätä veneliikennettä, niin tästä sitten, no, myös sotatilanne muutti sen, että Suomen sodanjohto tiesi, että pitää irrottautua Saksasta ja tosiaan kesän alussa -44 tämä salakuljetus lopetettiin niin, että virolaisia määrättiin muuttamaan kokonaan pois sieltä Pirttisaaresta ja muualta, asumaan sisämaahan, ettei tätä voi enää jatkaa.

Timo: Joo. No, näistä tyypeistä, jotka siinä tätä hommaa hoitelivat käytännössä, niin siellä vilahtaa yksi monille aika tuttu nimi, Algot Niska. Mikäs oli Algotin? Hänellähän oli suurempi menneisyys vissiin pirtupuolella, mutta hän myöskin touhusi tässä ihmissalakuljetuksessa.

Eero: Joo, Algot Niska oli tosiaan mukana silloin kesällä 1940, syksyllä 1940 tämän ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, jolloin virolaiset pirtun salakuljettajat alkoivat kuljettaa Suomeen hyvin maksavia liikemiehiä ja muita, jotka olivat joutuneet Neuvosto-Virossa vaikeuksiin. Algot Niska oli tätä jollain lailla järjestelemässä, muun muassa niin, että teki mahdolliseksi sen, että Helsingin edustalla ulkomerellä olevia majakkalaivoja saattoi käyttää etappeina niin, että virolaiset Vaarmanin veljekset toivat ihmisiä näille majakkalaivoille ja niistä hoidettiin jatkokuljetus eteenpäin Helsinkiin. Tämä majakkalaivan käyttäminen lyhensi sitä matkaa niin, että Vaarmanin veljekset ja muut pystyivät tulemaan aamupimeässä takaisin Viroon ja sitä ei huomattu, että he on käyneet merellä. Mutta tosiaan Algot Niska otti isoja summia rahoja näistä palveluksistaan ja joutui lopulta pahasti napit vastakkain Viinistun kovien veljesten kanssa. He, Vaarmanin veljekset ja jotkut muut, alkoivat pitää Niskaa huijarina, rahastajana, joka ottaa sellaisista palveluksista, mitä ei ole ollut olemassakaan, niin pyytää rahasummia. Ja tässä tosiaan ihan valtiollinen poliisikin sai puhelinkuuntelulla ja muulla tietoa salakuljettajien välisistä riidoista ja nämä viinistulaiset Vaarmanin veljekset sen loppujen lopuksi voitti, niin että Niska väistyi pois näistä piireistä. Se meni niin pitkälle, että neuvotteluissa Helsingissä Vaarmanin veljekset sanoivat Niskalle, että seuraavaan neuvotteluun tulemme kirveiden kanssa, ja muuta tällaista. Niska yritti tässä taas sitten vedota poliisiin, että Vaarmanin veljekset on täysiä rikollisia. Mutta poliisit antoivat sen tapahtua, että Niska karkotettiin pois tästä. Poliisilla ei ollut lainkaan myötämielinen suhtautuminen Niskaan, jota pidettiin huijarina valtiollisen poliisin silmissä.

Timo: Eli vähän jäsentenväliseksi meni tämäkin, niin kuin ehkä se pirtusalakuljetuspuolellakin tapahtui.

Eero: Niskahan oli seikkailija ja mitä erilaisimmilla tavoilla yritti kerätä rahaa, ja siis oli tosiaan saanut Suomesta tyhjiä passeja apulaistensa avulla varastettua viranomaisilta, ja niiden tyhjien passien kanssa oli Saksassa ja Saksan valloittamilla alueilla 1938. Hyvin maksaville asiakkaille, joista suurin osa oli juutalaisia, myi niitä. Tästä on yksi historian pro gradu -työ tehty. Se oli jonkunlaista rahastamista kyllä myös, vaikka siitä saattoi olla jossain tapauksessa apuakin kyllä. Niska oli seikkailija.

Timo: Seikkailijoita ja sitten myös vakoilijoita liittyi tähän kuvioon, tai ainakin pelättiin. Tai onko ihan todistettavasti?

Eero: Joo, kyllä. Nämä itse salakuljettajat ja Suomeen tulleet virolaiset myös tiesivät sen, että Neuvostoliitto voi laittaa mukaan pakolaisiksi niin kuin valepakolaisia, ja myös Saksa laittoi valepakolaisia selvittämään näitä, että ketkä oli mukana tässä ihmissalakuljetustoiminnassa. Osa todellakin, ja näitä ihan löytyy valtiollisen poliisin raporteista ja sitten myöhemmästä historiankirjoituksesta, että todellakin sinne tuli sekä Saksan että Neuvostoliiton asiamiehiä, jotka tiedotti, että miten ja missä tätä toimintaa tehdään ja ketkä siinä on mukana. Siis ihmisillä oli tietenkin syytä pelätä toisiaan. Osa näistä asiamiesten olemassa oloista ehkä jäi pimentoon, mutta näitä myös paljastui. Ja tämähän on ilmiö, jota on ollut olemassa varmasti aina, tämmöistä vakoilua, ja tämä on nykymaailmassa olemassa oleva asia myös.

Timo: No, Kekkosellakin oli tässä hommassa sormet, jotenkin lusikka keitossa, sormet sopassa.

Eero: Joo, tosiaan kansanedustaja Urho Kekkonen oli jo 30-luvulla tehnyt työtä virolaisten ja muiden suomensukuisten ihmisten ystävyysyhdistyksissä. Kekkonen yhtenä tärkeimpänä nosti eduskunnassa virolaisten pakolaisten tilanteen alkusyksystä 1943 ja hyökkäsi valtiollista poliisia vastaan ja sitä käytäntöä, että valtiollinen poliisi laittoi virolaisia pakolaisia istumaan putkaan ja pitkiin kuulusteluihin, ja että näitä pakolaisia ja heitä kuljettaneita kalastajia, salakuljettajia, heidän nimiä, ilmoitettiin Viroon Saksan turvallisuuspoliisille. Ja tästä tosiaan tuli eduskunnassa keskustelua. Tämä virolaisten nimien ilmoittaminen Saksan poliisille loppui sitten loppusyksystä -43. Virolaisten pakolaisten vastaanottokeskusta Jollaksen kartanoon oli myös järjestelemässä Urho Kekkonen ja se sai, tämä Jollaksen, no, sitä sanottiin muun muassa Jollaksen leiriksi, niin se sai rahaa Suomen valtiolta ja siellä oli Suomen valtionkin palkkaama johtaja, vaikka virolaiset sitä pyörittivät työvoimalla itse suurimmaksi osaksi.

Timo: No, Urhosta tuli sitten Suomen presidentti pitkäksi aikaa, mutta sinun tutkimuksesi sivusivat myös Viron presidenttiä, diktaattoriksikin nimettyä Pätsiä, jonka kai, pitikö hänen tulla tänne myös? Ainakin hänelle tehtiin venettä.

Eero: Joo, kesällä 1940, kun Neuvostoliitto erilaisten temppujen avulla lakkautti itsenäisen Viron ja liitti sen Neuvostoliittoon, niin tosiaan Pätsin pakenemista Virosta oli järjestelemässä siellä ihmisiä. Siinä presidentti Päts niin kuin myöhästyi ja hänet ihan yhtenä ensimmäisistä Viron puolustusvoimien komentaja Laidunerin kanssa kyyditettiin Neuvostoliittoon, että presidentti Päts ei ehtinyt. Yksi hänen poikansa kyllä ehti paeta meren yli silloin kesällä -40. Presidentti Pätsin omaisuutta siirrettiin muutamien Tallinnassa ja Piritalla asuvien liikemiesten taloihin ja nämä liikemiehet joutuivat vaikeuksiin siitä, että he oli ottaneet Pätsin omaisuutta. Nämä liikemiehet olivat muutamia, jotka pakenivat silloin syksyllä -40 näiden kalastajasalakuljettajien kanssa, joita minä kuvaan tässä kirjassa.

Timo: No, Neuvostoliitto miehitti sitten uudemman kerran Viron tuossa -44 ja silloin ilmeisesti ei enää tännekö tullut kauheata joukkoryntäystä, vaan suunta vaihtui enemmän Ruotsiin?

Eero: Joo. Silloin, kun puna-armeija tuli uudestaan syyskuussa 1944 Viroon, niin tapahtui niin sanottu suuri pakeneminen, joka oli, noin parikymmentä tuhatta virolaista pakeni meren yli Ruotsiin. Osa heistä tuli Suomen rannikon kautta, joka oli sillä lailla turvallisempi reitti, että ei suurta avomerta usein huonoilla, ylilastatuilla veneillä tarvinnut mennä. Suomessa he saivat apua. Silloin syyskuussa 1944 tuli tänne Sipoon saaristoon ja Jollaksen kartanoon tuli satoja ihmisiä siis syyskuun lopussa -44. Tätä voi sanoa suureksi pakenemiseksi. Sitten tämä ihmissalakuljetus, jossa tuli Suomeen näitä Suomen Poikia, Suomen armeijaan hakeutuvia nuorukaisia, niin sitä voi sanoa järjestäytyneeksi ihmissalakuljetukseksi.

Mutta tosiaan tämä pakeneminen Virosta jatkui vielä syksyllä -44 neuvostomiehityksen aikana noin kuukauden, lokakuun loppuun -44 ja tämä Jollaksen kartanon vastaanottokeskus toimi Helsingissä. Vaikka samaan aikaan oli jo venäläisten valvontakomissio täällä, niin kaikessa hiljaisuudessa Jollaksessa otettiin vastaan pakolaisia ja täällä Suomessa annettiin apua muutamille virolaisille rohkeille. Herman Lahe oli yksi kalastajan poika sieltä Kolgasta, joka salakuljetti vielä lokakuussa -44. Siis oli istunut ihmissalakuljettajana Saksan miehityksen aikana Tallinnassa vankilassa, vapautui silloin syyskuussa -44, alkoi uudestaan kuljettamaan ihmisiä sieltä Jumidan niemeltä, josta vielä tuli, oli metsässä piilossa satojakin ihmisiä. Viimeiset onnistuneet kuljetukset oli tosiaan silloin lokakuun lopussa -44. Viimeisessä Herman Lahen kuljetuksessa tuli myöhempi kirjailija Arvid Virlaid, joka on kuvannut tätä toimintaa ja josta Suomen viranomaistenkin dokumentteja löytyy. Tosiaan sitten lokakuun lopussa -44 tämä Herman Lahe jäi kiinni siellä Jumidan niemen edustalla merellä ja suuri joukko pakolaisia jäi kiinni siellä merellä ja metsässä ja Herman Lahe kuoli vankileirillä muutamia vuosia myöhemmin.

Timo: Ja jossain vaiheessa sitten salakuljetus kävi mahdottomaksi sitten, tai tänne tuleminen.

Eero: Joo. Suomeen pakeni kyllä sodanjälkeisinä vuosina yksittäisiä ihmisiä, mutta Suomen viranomaisten linja muuttui sitten jo loppuvuonna -44 niin, että Neuvostoliitolle palautettiin pakolaiset. Rauhansopimuksen kirjainta alettiin noudattamaan ja valtiollisessa poliisissa voimasuhteet muuttuivat, tuli niin sanottu punainen Valpo ja virolaisia pakolaisia alettiin palauttamaan.

Timo: Ja mikäli minä olen ymmärtänyt, niin myöskin sieltä lähteminen sitten alkoi olla mahdotonta. Veneet takavarikoitiin ja.

Eero: No, vähitellen tosiaan, juu, se rannikon valvonta tuli kattavammaksi, mutta kuitenkin kaksi vuotta sodan jälkeen, siis silloin -46, niin tämä Herbert Liljeberg Eestiluodosta pystyi tekemään tämän vaimonhakumatkan. Rannikkoa ei kuitenkaan tyhjennetty asutuksesta mitenkään systemaattisesti. Näitä Viron rannikon itäpuolen saaria, joissa asui kalastajaperheitä. Axi ja Rammu ja Koipsi, pieniä saaria, joissa asui kalastajaperheitä, pieniä kalastajakyliä oli, niin ne tyhjennettiin ihmisistä vasta 50-luvun alussa.

Timo: Joo.

Eero: Vähitellen se rannikon valvonta tuli systemaattisemmaksi ja ankaraksi ja koko Viron pohjoisrannikko julistettiin rajavyöhykkeeksi, niin että siellä asuvatkin rannikkokylien ihmiset joutui kulkemaan siis omilla lupapapereillaan ja lupapapereiden avulla vain sinne pääsi sukulaiset kyläilemään. Omia venerantoja ei enää saanut käyttää. Veneet keskitettiin valvottuihin kylien satamiin.

Timo: Sitten koitti vapaus tuossa jossain 80-luvun lopussa, 90-luvun alussa. Viro itsenäistyi, sai itsenäisyytensä takaisin ja nämä asiat nousi sitten esille uudestaan. Ja niin kuin kerroit, että tämä sinun toinen kirja on käännetty viroksi ja siellä kohta luettavissa. Varsin vilkasta kirjan perusteella oli sitten tämä menneiden muisteleminen ja dokumentointi.

Eero: Joo, Virossa, niin kun tietenkin kaikkialla muualla Neuvostoimperiumin piirissä on historian vaietut asiat käsitelty nyt, kun se on mahdollista. Heti silloin 90-luvun alussa, vuonna -91, tämä Herbert Liljebergin käsikirjoitus elämästään ja tästä vaimonhakumatkasta, niin siitä oli kopio lähetetty virolaispakolaisille Tukholmaan, jossa oli siis Liljebergien kaukaisia sukulaisia sieltä Axin saarelta. He oli kääntänyt sen viroksi ja se ilmestyi Aikakausikirjassa Virossa heti silloin Viron uudelleen itsenäistymisen alussa. Näitä ihmisiä oli vielä olemassa, vaikka monet oli kuolleet. Minä itse otin yhteyttä tämän Axin saaren kalastajiin ja heistä yksi, Helmut Axberg, oli Tukholmassa, tai Tukholman naapurissa Lidingössä, vähän yli 90-vuotiaana 10 vuotta sitten.

Timo: Joo.

Eero: Minä kirjoitin ja soitin ja kävin häntä muutamana päivänä haastattelemassa silloin kahdeksan vuotta sitten. Hän kertoi siitä, miten hänen veljensä ja hän itse oli mukana auttamassa ihmisiä Suomeen. Hän itse veljensä kanssa istui vankilassa yhden vuoden silloin saksalaismiehityksen aikaan.

Timo: Joo.

Eero: Minä olen tietenkin tosi tyytyväinen, että vaikka minä olin oikeastaan armottomasti myöhässä, siis että suurin osa ihmisistä oli kuollut, mutta useita kuitenkin löytyi, jotka oli olleet mukana tapahtumissa.

Timo: Joo. Näin. Minä luulen, että me ollaan nyt tässä käyty aika perusteellisesti tarinaa läpi sieltä ihan 1900-luvun alkuvuosista tähän päivään saakka ja olette tuossa kertonut vähän lähtökohtiakin. Kerro nyt vielä, että kuinka sinä olet jaksanut tehdä noin suunnattoman istumatyön, että sinä olet kaiken tämän tiedon kerännyt ja laittanut kansiin.

Eero: No, se kirjan tekeminen, se on hauskaa ja helppoa. Vaikeata on vain se valmiiksi tekeminen. Itse sitä aineistoahan on hienoa etsiä. Niitä uusia hippusia löytyy, vaikka niitä löytyisikin välillä hitaasti. Mutta se, että sitten se aineisto laitetaan luettavaan muotoon, joka on tarpeeksi ymmärrettävä ja lähestyttävä yleensä lukijoille, se on se vaikea juttu. Mutta arkistossa istuminen, kyllä minä siitä tykkään.

Tanja Rantalainen

Kari Kinnaslampi – Rakkaudesta teatteriin

Näkövammaisteatterin uudella ohjaajalla Kari Kinnaslammella (s.1964) on takana kiireinen kesäteatterikesä. Kivinokan kesäteatterin johtaja ja teatterin timantinkova ammattilainen odottaa innolla yhteistyötä näkövammaisten teatterinharrastajien kanssa. Koulutuksen teatterin tekemiseen Kari on saanut Jouko Turkan johtamasta Teatterikorkeakoulusta, mutta eniten on opettanut työ itse.

Kivinokan kesäteatterin ohjelmistossa oli kesällä 2022 Viekää tuhkatkin pesästä, pääosassa komedienne Minna Kivelä, Känkkäränkkä-musikaali, jonka lauluista vastaavat Mikko Alatalo ja Harri Rinne, sekä toiveuusintana Oskari Katajiston tähdittämä Linjat kuumina. Kari Kinnaslampi ohjasi kaikki näytelmät, ja teatterinjohtajalla riitti kaikenlaista muutakin puuhaa.

– Teatterinjohtajan työhön kuuluu kaikki mahdollinen markkinointi, roskien kerääminen, pullojen palauttaminen ja pullakuskina toimiminen. Monenkaan ei kannata tätä työtä kadehtia, Kari kuvaa.

Kivinokan kesäteatteri on hänen luomuksensa. Kari on sen perustanut, ja saanut mukaan mahtavia yhteistyökumppaneita. Kesäteatterin takana on vahvasti Teatteriyhdistys Tuli ry. Helsingin kaupunki on vuokrannut yhdistykselle Kivinokalta alueen teatteritoimintaa varten kymmeneksi vuodeksi, ja Kari kertoo sitoutuneensa asiaan koko ajaksi. Tänä kesänä saatiin teatterille katos, jonka S-market Hertan kauppias Markus Ranne sponsoroi.

Pohjoisen poika Turkan opissa

Kari on syntynyt Oulussa, ja käynyt koulut ylioppilaaksi asti Torniossa. Rovaniemen Opettajankoulutuslaitoksessa hän ehti opiskella vuoden verran luokanopettajaksi, ennen kuin pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä yrittämällä vuonna 1984. Rehtorina toimi silloin Jouko Turkka.

– Rauha hänen muistolleen. Neljä juttua olen tehnyt Turkan kanssa. Minulla oli häneen viha-rakkaussuhde. Turkka osasi olla ihana ja kultainen, älykäs näyttelijäntyön ohjaaja, joka korosti mielikuvia. Turkka opetti myös ehdotonta suhtautumista työhön. Teatteri ei ole mikään lepokoti. Töihin tullaan ajoissa, ja työhön suhtaudutaan nöyrästi, joskaan ei nöyristellen, Kari sanoo.

Turkka teetti myös Teatterikorkeakoulussa fyysisesti ja psyykkisesti äärettömän rankkoja harjoitteita, joita ei Kari Kinnaslammen mukaan purettu kunnolla. Kari osasi suojella itseään, valitsi harjoituksista parhaat vinkit ja ohjeet, eikä murtunut. Teatterikorkeakouluaika oli kuitenkin Karinkin elämässä vaikein vaihe.

– Jotkut hauraammat luonteet käyvät tänä päivänäkin terapiassa. Myös minulle kouluaika oli raskasta. Kun on tiukka paikka, hymyillen totean, että tämä ei ole mitään siihen verrattuna, kyllä tästä selvitään, Kari kertoo.

Hän on kuitenkin ylpeä ja kiitollinen, että on saanut käydä Teatterikorkeakoulua siihen aikaan, kun näyttelijäntyötä ei leimannut pyrkimys julkisuuteen. Näyttelijän ammatti on automaattisesti julkinen, mutta pinnalle pyrkimistä julkkiksen aseman toivossa Kari paheksuu.

Työ tekijäänsä opettaa

Kari Kinnaslampi on tehnyt työtä teatterissa yli 30 vuoden ajan. Hän on toiminut näyttelijänä, teatterinjohtajana ja ohjaajana. Ohjaajuus on Karin päälinja ja ominta aluetta, ehkä siksi, että ohjaajassa on aina ripaus opettajaa.

– Opettaja pukkaa minusta jatkuvasti esiin. Olen pedagoginen ohjaaja. Otan huomioon näyttelijän kyvyt, enkä vaadi liikoja, mutta en toisaalta päästä helpolla, jos näen, että ihmisellä on kykyjä. Näyttelijähän on yleensä aika laiska. Hyvä ohjaaja saa näyttelijän huomaamatta ylittämään rajansa, Kari sanoo.

Ohjaajan tehtävä on nähdä kokonaisuus: näyttelijäntyö, näytelmän vaatimukset, lavastus, puvustus, musiikki ja tekniikka.

– Ohjaajan täytyy olla yhteistyökykyinen. Työ on opettanut minulle, että joskus paras idea tuleekin joltakin toiselta. Ohjaaja on kuitenkin laivan kapteeni ja ottaa valinnoista vastuun, Kari toteaa.

– Jokaisesta proggiksesta ja näyttelijästä olen oppinut itse. Olin kerran opettamassa ohjaajantyötä, ja koin tehtävän melkein mahdottomaksi, koska vaikka voi opettaa, miten näytelmä viedään näyttämölle, jokainen tekee työtä oman persoonansa kautta, eikä sitä voi opettaa. Sisällön täytyy löytyä omasta takaa. Uskon, että näyttelijyys tai ohjaajuus on synnynnäinen ominaisuus, Kari sanoo.

Päivä kerrallaan Näkövammaisteatterissa

Näkövammaisten ihmisten kanssa Kari ei ole aiemmin juurikaan ollut tekemisissä, ja se miestä mietityttikin, kun hän haki Näkövammaisteatterin ohjaajan paikkaa. Kari on lukenut äänikirjoja, ja yhdessä hänen ohjauksessaan oli pääosassa putkinäköinen mies. Isoäiti eli viimeiset vuotensa sokeana.

– Aluksi mummoa taluteltiin, kunnes hän oppi tutussa paikassa kulkemaan, ja ihmetteli sitä vähän itsekin, Kari kertoo.

Kari haluaa tässä vaiheessa pitkää uraa uusia haasteita, ja lähtee tutkimaan mielenkiinnolla uutta tehtävää Näkövammaisteatterin puikoissa. Kaikessa teatterin tekemisessä hän korostaa yhteistyötä. Ohjaajan ominaisuuksista yhteistyötaidot ovat hänen mukaansa kärkipäässä.

– Aluksi tarvitsen teatterin tukea, kun kokeilen, miten harjoitus toteutuu näkövammaisten ihmisten kanssa. Olen varma, että saan näkövammaisteatterilaisilta apuja, keinoja, neuvoja, ja että meillä tulee olemaan hauskaa ja tulen oppimaan suunnattomasti, Näkövammaisteatterin näyttelijät ovat kokeneita teatterintekijöitä, luotan heihin, Kari sanoo.

Näkövammaisteatteri kokoontuu syyskaudella 2022 ja kevätkaudella 2023 paineettomasti harrastuskerhomuotoisena. Raskaan korona-ajan jälkeen on tarkoitus rauhassa ryhmäytyä ja kokoontua teatteri-ilmaisun äärelle. Näkövammaisteatteriin ovat nyt erityisen lämpimästi tervetulleita uudet tai pitkään poissaolleet harrastajat.

– Kerta kerralta katsotaan, miten tutustutaan ja miten ryhmä muodostuu. Keväämmällä aletaan jo varovaisesti miettiä esitystä, jonka harjoitukset alkavat syksyllä 2023. Kiertuetoiminta kiinnostaa minua erityisesti. Esityksen pitää ilman muuta olla sellainen, että lähdetään rinta rottingilla kiertämään Suomea ja ulkomaita. Ensiksi on kuitenkin tärkeitä muodostaa vakaa, hyvä, toisiinsa luottava ryhmä, Kari Kinnaslampi sanoo.