Joonatan Tola

Joonatan Tolan kirjailijavierailu

SK: Tässä on äänessä Sari Karjalainen ja meillä on täällä kirjailijavieraana Joonatan Tola. Tää onkin aika mukava homma nimittäin me tavattiin tämän Joonatanin kautta viimeksi Aleksis Kiven päivänä viime vuonna siellä kirjasto Oodissa ja sieltä sitten jatkoilla isolla porukalla toki, kun me nämä näkövammaisjärjestöt julkaisivat tämän Laurin kirja äänikirjapalkinnon ja nyt on Kalevalan päivä ja nyt ollaan jälleen täällä yhdessä. Vähän eri porukalla, mut joka tapauksessa. On täällä joitakin samojakin ihmisiä. Ja tosiaan Punainen planeetta voitti Laurin kirja äänikirjapalkinnon. Ja se ei käyny ihan niin yksinkertaisesti, et kaikki ois ihan heti ollu, et kun me yli 50 kirjaa siinä kuunneltiin. Itse olin siinä raadissa mukana niin sieltä valittiin sitten seitsemän veljeksen mukaisesti seitsemän finalistia. Ja ne oli hyvin tasaväkisiä kaikki. Siellä oli Tommi Kinnusta ja Rosa Liksomia ja Marja Mäkeä ja Miika Nousiaista ja. Kukas tän sinun Margot nyt olikaan kirjoittanut. Niin siellä oli aina joko lukija tulkitsi pikkuisen liikaa tai kirjaa ois saanu vähän tiivistää tai jotakin. Ja ihan viime metreillä sitten yksimielisesti tultiin siihen tulokseen, et tää Punainen planeetta. Täs on niin hyvä vähäeleinen, mutta kuitenkin sellainen todella siihen kirjaan hyvin sopiva lukija Ilkka Villi ja tää teksti, kun on sillä lailla älykästä ja humorististakin ja näin niin se lukija on tavoittanut sen hyvin. Että annetaan tässä tällä porukalla vielä aplodit Punaiselle planeetalle. (Aplodit). Ja mä luen yhen meiän raatilaisen Niinan kommentin tästä vielä tähän. Niin sit lähetään käsittelemään. Tän ekan tunnin me tässä jutustellaan ja sitten lähempänä seitsemää niin annan sitten vapaan sanan. Niina on kirjoittanu, että ehdoton ykkönen on Punainen planeetta minkä olen ennenkin nostanut esille. Kolme asiaa, moniääninen lapsen puhe, isän ääni. Ei ole syyttävä, vaikka on kaltoin kohdellun lapsen tarina. Kuvaa sairautta moni näkökulmaisesti. Elämä on tarinaa ihmeellisempää. Mukana myös eri sukupolvien tarinat. Piti otteessaan, piti kuunnella pian loppuun. Odotan teokselle jatkoa. No silloin me ei vielä tiedetty, et sitä on tullu. Minua puhuttelee rankat tarinat ja koskettavat kertomukset minulle jotain ajankohtaista. Ihailen, että kirjailija on pystynyt niin taitavasti ja yläpuolelta käsin kirjoittamaan vaikeasta aiheesta. Kertoo kirjoittamisen terapeuttisesta asemasta. Kuinka voi käsitellä monisyisiä ja hankalia tarinoita. Lopussa ei ole katkeruutta vaan lempeyttä ja huumoria mahdollisuutta päästä eteenpäin. Ja sitten hän vielä kirjoitti, kun mä kysyin häneltä lupaa tän lukemiseen, että toivottavasti siellä Joonatanin takataskussa on meille paljon luettavaa tuleviksi vuosiksi. Näin me toivotaan varmasti kaikki. Ja nyt mä päästän Joonatanin ääneen. Eiks oo korkee aikakin jo. Mitä sulle kuuluu tänä päivänä?

JT: No mä tossa sanoin tossa, kun me keskusteltiin, et jos sä kysyt multa, että mitä mulle kuuluu niin mä vastaan, että kukkuluuruu. Nyt sä vähän muokkasit sitä kysymystä, et se loppu et mitä sulle kuuluu tänä päivänäkö niinkö se oli?

SK: Niin.

JT: Joo niin ihan hyvää kuuluu kiitos kysymästä.

SK: No sä opiskelet, kerro vähän opinnoista?

JT: Joo mä tosiaan teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon suomenkielen oppiaineesta ja tavoitteena jossain vaiheessa siis ilmeisesti valmistua tohtoriksi.

SK: Tarkenna nyt vähän vielä mistä sä teet sitä väitöskirjaa?

JT: Ja tota mä tutkin siis suomenkieltä ja menemättä tieteeseen sen yksityiskohtaisemmin niin ehkä vois täsmentää, että mä tutkin suomenkielen verbejä ja vielä tarkentaen suomenkielen verbien merkityksiä. Eli toisin sanoen mitä eräät suomenkielen verbit tarkoittavat. Mikä niitten merkitys on. Toisin sanoen missä käytössä niitä käytetään, mitä niillä halutaan ilmaista jne.

SK: No niin mitäs muuta kuuluu. Sä matkustit tänne ja kotiväki jäi sinne vai tulitko yksin vai tulitko porukalla?

JT: Joo tosiaan asustellaan perheen kanssa Joensuussa ja sieltä saavuin tänään junalla tänne Helsinkiin yksin.

SK: Ja sanoit että tää vanha kirja oli jo melkein niin kun et muistanutkaan niin paljon tästä enää tästä Punaisesta planeetasta. Niin tän uuden kirjan ilmestyttyä ilmeisesti sulla on ollu aika paljon tilaisuuksia?

JT: No jonkun verran.

SK: No niin no milläs miettein sä muuten otit tän Laurin kirja äänikirjapalkinnon?

JT: No sehän oli ihan tosi huippu juttu. Että mä olin siitä tosi iloinen, että se myönnettiin Punaiselle planeetalle ja puoliks Ilkka Villille, joka luki sen.

SK: Sä taisit silloin sanoo, että hyvässä porukassa, kun siinä oli ne kuus muuta finalistia. Niin sä olit ainakin siellä Oodissa paljon yllättyneemmän kuuloinen, kun nytten?

JT: No nytten mä oon varmaan kerinny sulatella ja tottua asiaan. Mutta siis olin me tosi yllättyny, että se myönnettiin Punaiselle planeetalle. Kun mä kuulin, että ketä kaikkia tai mitä kirjoja siellä oli myös ollut siinä seitsemän joukossa.

SK: No oot sä kuunnellu sitä Ilkka Villin luentaa?

JT: Mulla on vielä vähän korkkaamatta tuo äänikirjamaalima. Ja siinä on syynä se, että mä oon niin äärimmäisen kiireinen.

SK: Joo sä siellä kyllä kehuit sitä Ilkka Villiä. Sä varmaan tunnet. (Naurua).

JT: Oon mä kehunu oon mä siis sil. Mähän siis valitsin hänet kyllä tän kirjan lukijaks että.

SK: Ahaa.

JT: Että siis sillä tavalla olen perehtynyt hänen äänikirja lukemisiinsa. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että olisin äänikirjana kuunnellut oman kirjani hänen lukemana, koska en oo sitä valitettavasti vielä ennättänyt tehdä.

SK: Mut sä tunsit hänen näyttelijätyötään ja muuta, et sä itse valitsit hänet kuitenkin. Niin tää oli tässä se pointti?

JT: Kyllä joo ja mä nimenomaan halusin siihen sellaisen lukijan, joka on sellainen vähän kuiva tietyllä tapaa kuivahko tai jotain sellainen hyvällä tavalla sellainen.

SK. Vähän lakoninen.

JT: Lakoninen ja sellainen. Mun mielestä siinä Ilkan tavassa käyttää ääntä oli just sellaista mikä. Mä aattelin, että sopis siihen mun tapaan kirjoittaa. Jossa on myös ehkä vähän toisinaan semmoista lakonisuutta toivoakseni.

SK: Joo no niin sitten me mennään sinne ihan syntyjä syviä puhumaan tästä Punaisesta planeetasta. Mä nyt kysyn taas erilailla kun mitä mä äsken ehdotin mitä mä kysyn. Mutta siinä vaiheessa, kun sä saat tiedon, että isoäiti on siellä jo vähän niin kun vetelemässä viimeisiään vai miten siinä takakannen teistissä sanottiinkaan. Niin tiesitkö sä jo silloin, että sä teet näitä kirjoja, et menitkö sä tavallaan näitten tän kirjan takia sinne, että sä saat lisätietoa vai missä vaiheessa sä teit päätöksen, että sä rupeet kirjoittamaan Punaista planeetta. Vähän tätä taustaa ja sit voit mennä aikaisempiinkin, et miten se lähti koko prosessi. Nyt saat toivon vähän pitempää vastausta (naurahdus).

JT: Ton Punaisen planeetan. Voin kertoo miten se kirjoittamisprosessi sai alkunsa. Se sai alkunsa sillä tavalla, että mä olin Marja Peuran pitämällä viikonloppu mittaisella kirjoittamiskurssilla Porvoossa vuonna x, en muista. Ja sinne mä tarjosin yhtä novellia. Sinne piti kirjoittaa tekstejä.

SK: Joo.

JT: Yhtä novellia ja sitten mä sen lisäks sitten viimeisenä iltana ennen sitä kurssia, kun se alko. Niin kirjoitin sitten yöllä vielä toisen tekstin, joka oli sit tän Punaisen planeetan semmoinen ensimmäinen versio ehkä 20 mittainen novelli. No joo sit se, se oli vähän niinku bonusteksti minkä mä annoin sille kurssille. Niin sit Maria innostui siitä mun bonustekstistä minkä mä olin yhdessä illassa väsänny eli tästä Punaisen planeetan lähtöideasta innostui ja se lähti mentoroimaan mua sit sen kurssin jälkeenkin. Se kesti vaan joitakin viikonloppuja. Ja hankala tilanne on siis, jos ihminen, jolla ei oo mitenkään yhteydessä kustannusmaailmaan eikä oo oikeesti missään kirjoittamiskouluissa ja muuta. Niin on hankala kirjottaa pitkää tekstiä sen takia, että ei saa palautetta mistään. Ei saa tukea, ei saa kannustusta eli aika yksin olet. Niin mulla oli sellainen iloinen asia, että Maria oli niin innostunut siitä tekstistä ja siitä kirjaideasta, et se lähti sitten sitä mentoriomaan. Eli toisin sanoen se mä kirjoitin hänelle versioita ja laajensin sitä tarinaa ja hän toimi semmoisen kustannustoimittajan asemassa. Mulla ei siinä vaiheessa ollut tietenkään mitään kustannussopimusta. Ja sitten jossain vaiheessa Maria Peura, kun itse hän on kirjailija ja pitkän uran tehny niin hänellä oli tietysti yhteyksiä kustannusmaailmaan ja hän osas suoraan sanoa että. Kun se teksti alko olla semmoisessa kunnossa ensinnäkin, et sitä vois alkaa tarjoamaan kustantajille. Niin hän osas sitten rajata niitten kustantajien joukkoa, et mitkä nyt kustantajat ylipäänsä vois kiinnostua tän tyyppisestä kirjasta. Sit sitä tarjottiin yhteen paikkaan. Siinä kesti kauan varmaan kahdeksan kuukautta en tiiä tosi pitkään. Se oli vähän epäselvä se koko tilanne. Lopulta sieltä ei ikinä saatu mitään ees varmaan vastausta. No sit tarjottiin Otavalle ja se meni saman tien sitten aika nopeesti siitä sitten siitä meni tosi joutuisasti sitten se. Ja sitten aloin Otavan kanssa tekemään yhteistyötä ja sieltä tuli sit Salla Pulli kustannustoimittajaksi. Ja siinä vaiheessa Maria Peura siirtyi siitä prosessista sitten sivuun. Joo tolleesti se meni. En tiiä miten kiinnostavaa tollaista on noin yksityiskohtaisesti kuulla.

SK: Nyt vasta kiinnostaakin.

JT: Mutta sitten se koko. Voin nyt pudottautua koko tästä nytten aiheesta ja palata sitten vuosia taaksepäin et.

SK: Just hyvä.

JT: Että tää koko kirjoittamisidea sai tän koko Punaisen planeetan ja koko sen tämmöisen laajemman teossarjan kirjoittamisen idea syntyi jo kymmeniä vuosia, kymmeniä vuosia.

SK: Kymmeniä vuosia.

JT: Ihan kun mä oisin hirveen vanha. Kymmeniä vuosia sitten eli tota (naurahdus).

SK: No syntyihän se.

JT: Niin, niin synty, syntyi ja mä joskus nuorena jo ajattelin, et ois kiva kirjoittaa tästä näistä teemoista. Mut mä en silloin ees pystyny kirjoittamaan oikein mistään. Se oli mulle liian psyykkisesti raskasta. Mun piti aina lopettaa koko ne kirjoittamis. En mä pystyny ees kirjotaan oikein mistään kunnolla. Se oli mulle psyykkisesti liian raskasta, mut joo. Mul oli mielessä siis se koko kirjaidea jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Ja se oli vähän sattumaa, et mä sitten aloin kirjoittaa just tätä Punaista planeettaa just silloin kun mä aloin kirjoittaa. Koska se liittyi paljon siihen, että Maria Peura nimenomaan innostui tästä tekstistä. Et mä silloinkin kirjoitin muita tekstejä myös. Mä oon aikaisemmin kirjoittanu myös muun muassa kokonaisen romaanin pöytälaatikkoon.

SK: Ehkä se tullaan lukemaan vielä.

JT: Tota niin toivottavasti ei tulla lukemaan ja et se Maria sattu innostumaan tästä tekstistä ja mä oisin ehkä muussa tapauksessa ehkä näitä sukututkimus juttuja alkanu tekeen sit vasta tyyliin joskus. Milloin nyt ihmiset yleensä kiinnostuu jostain menneisyydestä. Ehkä se tapahtuu silloin joskus kun, en tiedä. Mut ei ehkä tyypillisesti joku reilu kolmekymppinen mies ala tutkimaan sukuhistoriaansa, että ehkä se on vähän liian varhaista. Joo niin sitten mä vähän sattumaltakin oikeastaan sitä Punaista planeettaa rupesin kirjoittamaan sitten.

SK: No mutta mites nää liitty nämä. Sä sait vanhemmiltasi tai perit muutaman kassillisen kaiken näköistä aineistoa kirjeitä, papereita ja muita niin oliko ne se kimmoke vai oliks sä jo aikaisemmin ajatellu tätä prosessia?

JT: Olin aikaisemmin ajatellu. Kyllä se materiaali mitä mä oon saanu ja keränny ehkä pikemminkin pitäis puhuu vuosien varrella. Mä puhun, että mul on ollu semmoinen yks viiva kaks Ikean säkillistä kaikenlaisia kirjeitä ja sähkeitä ja dokumentteja ja ties mitä ja niitä mä oon keräilly ja kyllä ne on toiminu inspiraationa, sillä tavalla, että ne on innoittanu sitä kirjoittamisprosessia. Mutta ei se mikään sysäys. Ois valehtelua sanoa, että mä oisin saanu sen idean jonkun lähdemateriaalin kautta. Mut kyl se on ollu sellaisena, että mulla esimerkiks sen taustamateriaalin avulla on syventynyt paljon ne tietyt käsitykset mitä tossa on ton Punaisen planeetan taustalla. Jotka on mahdollistaneet sen tiettyjen asioitten kuvaamisen. En varmaan samalla tavalla olisi kuvannut tiettyjä asioita ellen olis tutustunut taustamateriaaliin.

SK: Joo no mentäisköhän me nyt siihen Punaiseen planeettaan ihan avataan se ja otetaanko tähän lukunäytettä siitä isoisästä. Muutenkin näissä kirjoissa on hyvin erikoisia hahmoja. Tulee vähän semmoinen surrealistinenkin olo, et onks tämmöisii ihmisiä oikeesti olemassa. Mut kyl sun on kai pakko nyt vastata onko näitä olemassa mitkä täs kirjassa on. Siis ne on niin uskomattomia tyyppejä niin kun tää sun isoisäkin Jaakko Tola?

JT: Tässä mennään sit jo ehkä filosofiseks menee tää kysymys, että onko romaanihenkilöitä olemassa.

SK: Niin.

JT: Et sitä en osaa siihen tossa vastata.

SK: Mutta se kaikki mitä hän teki, niin onko se kuitenkin niin kun, no joo.

JT: No joo siis, jos tätä isoisän mitä tässä kuvataan tässä kirjassa niin taustalla on tosiaan ihan oikea maapallolla elänyt ihminen. Mutta toki kun kirjailija kuvaa henkilöitä romaanissa niin ne ei ole mitään peilejä todellisille henkilöille vaan ne on romaanihahmoja. Eikä mun romaaneitten tarkoitus oo ollu missään vaiheessa olla mitään historiallisia dokumentteja vaan kaunokirjallisia teoksia, että sikäli semmoista yhtenäisyyttä ei ole. Mutta sanotaanko näin, vaikka että joo, että kyllä mä siinä isoisän kuvauksessa niin jouduin noudattamaan aika lähelläkin tosielämän asioita, että mä en esimerkiks joutuis mihinkään ongelmiin jossakin teoreettisessa skenaariossa, et joku syyttäis mua esimerkiks jostain kunnianloukkauksesta tai tämmöisiä asioita. Että kunnianloukkaussyyte tarkoittaisi sitä, et jos elävästä tai kuolleesta ihmisestä levittelee perättömiä tietoja eli sikäli olen siinä pyrkinyt pitäytymään aika lähelläkin jotakin ehkä joskus tapahtunutta todellisuutta. Mutta siis kaunokirjallisuuttahan se sitten lopulta on. Mutta tosiaan näistähän löytyy sit ihan julkisestikin saatavaa lähdemateriaalia, et jos joku on niin kiinnostunut tutkimaan jotakin juttuja. Joo mut luenko nyt tästä pienen pätkän?

SK: Lue vaan päästään vähän niinku tunnelmaan, jos ei vielä oo päästy (naurahdus). No niin.

JT: Eli tää on tästä Punaisen planeetan alusta pieni pätkä. Ettii mistä mä luen, tosta no niin.

SK: Luvusta rautakeuhko.

JT: Joo luvusta rautakeuhko. Äänekoskella hän oli kolme vuotta kunnanlääkärinä siis isoisä. Ja siellä isänikin syntyi kolmilapsisen perheen kuopuksena kotisynnytyksellä tietenkin. Olihan kyseessä aivokirurgin lapsi. Syntymästä on monta muistikuvaa, mutta isän oman todistuksen mukaan hän lipsahti kätilön käsistä ja tipahti pää edelle lattialankkuihin. Totta on ainakin se, että isoäitini toivoi tyttölasta. Kun isä nostettiin makuuhuoneen lattialta tai saattoihan se tapahtua kunnan sairaalassakin. Huomattiin heti, että vauvan sukupuoli oli väärä. Mutta sitä kompensoi vauvan kallonrakenne. Siihen aikaan eugeniikka oli pinnalla ja isä aina myöhemmin kertoili, että hänen äitinsä toivoi natsilääkäri J. Mengelen tavoin vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä jälkeläisiä. Onnekseen isällä oli nämä molemmat ominaisuudet. Isän henkiinjäämisennustetta paransi sekin, että hän oli linnunpoikasen kaltainen, hauskan näköinen ja tikkujalkoineen barbimaisen kevytrakenteinen. Ulkonäkö oli isoäitini mielestä kaikki kaikessa ja siksikin isällä oli tavallaan hyvätkin lähtökohdat onnelliseen elämään. Hän oli veljeksistä kaunein. Lisäksi hän ei ollut perinyt isoisältä kyttyräselkäisyyttä aiheuttavaan geeniä. Isoisäkin joutui sotavuosinaan kuulemma nukkumaan lepakkokiikussa eräänlaisessa hirsipuussa, jossa hän roikkui lankulla pää alaspäin jalat katonrajaan köytettynä.

SK: Että tämmöistä tekstiä ja tää on koko kirja oikeastaan. Täältä löytyy tämmöisiä niin kun semmoisia humoristisia huomioita. Mun täytyy tunnustaa, et kun mä ensimmäisen kerran luin tän kirjan niin mä olin aika silleen järkyttynyt. Mut sitten kun mun ole pakko tän meiän Laurin kirjaraadin puitteissa lukea uudelleen. Niin mä ihan koukutuin ja nyt oon lukenut kolme kertaa tämän ja sit se on tulossa mulle vielä pistekirjana, että hyvät ihmiset lukekaan kirjoja useampaan kertaan ehkäpä näin. No sitten kerrotko vähän isoäidistäsi tai hän oli niin kun. Tääl on kuitenkin ihmisiä, jotka on kiinnostunu, että mistäpäin ja hän oli sukujaan Helander ja Somerolta olikohan jonkun kauppiaan tytär ja niistä tyttäristä kaunein ja jäi tänne Suomeen sitten ja miten he tavallaan. Mihin se perustui se heidän tavallaan se yhteinen elämä?

JT: No mä en mielellään hirveesti puhu kirjan ulkopuolisesta todellisuudesta sen enempää ja tossa kirjassakin sivutaan aika lyhyesti sitä isoäidin sisarussuhdetta kautta sukuhistoriaa. Jonkun verran siitä kerrotaan siinä.
SK: Mutta hänen suhdetta isoisään mä täs vähän niin kun, että mikä heitä yhdisti tavallaan?

JT: Siis mikä yhdisti isoisää ja isoäitiä?

SK: Isoäitiä hmm.

JT: No ainakin avioliitto.

SK: Niin no se on tietysti totta ja ne lapset sitten varmaan. Mutta siinäkin oli sitten semmoista poissaoloa, että eiks se. No Mikko puhunko isäsi vai Mikko sairastuu polioon ja sitten kun tämä aivokirurgi isoisä on tavallaan päässyt on sitten hoitanut näitä lapsia ja tavallaan se parani se Mikko siitä. Niin eikös tää isoisä sitten sairastunut ja. Onks tää kuitenkin totta et se niin?

JT: Joo kyllä, kyllä siinä on tollaiset niin kun sanoin niin tuo.

SK: Perusfaktat.

JT: Perusfaktat pitää olla ton kaltaisessa teoksessa kunnossa. Ja tota.

SK: Omistautuiko se isoäiti tavallaan miehelleen vai kuinka se niin kun. Ne lapsethan oli sitten kotiapulaisten hoidon varassa aika pitkästi ja.

JT: No kyllä niin kun tossa romaanissakin kuvataan niin on ne ollu pitkiä vuosia siis, kun aviopuoliso sairastuu niin sanotusti parhaassa iässä polioon ja vielä polion vaikeempaan halvausmuotoon invalidisoituen lähes täydellisesti. Ja on toiminut myös perheen elättäjänä niin se tietysti muuttaa aika radikaalisti sen perhedynamiikan sitten. Kaikkien siihen kuuluvien perheenjäsenten osalta ja laajemminkin.

SK: Sitä mä ihmettelen oikeesti miten se tässä romaanissa kahdella sormella pystyi kirjoittamaan niitä TV kritiikkejä ja kaikkee kääntämään kirjallisuutta. Mitä tää isoisä kaikkeen sitten teki. Tuliko hänestä oikeesti todella rikas?

JT: No mä en nyt lähe verotietoja tässä pohdiskeleen sen enempää, mutta tota.

SK: Vai oliko hänellä armeija siellä apuna?

JT: Mutta tota hän oli tosiaan kekseliäs mies, joka ei lannistunu siitä, että hän menetti melkein kokonaan fyysisen toimintakykynsä ja hän sitten niistä lähtökohdista mitkä hänelle jäi siinä vaiheessa, kun hän oli jo hyvin pahasti polion runtelema, niin pystyi sit vielä kuitenkin erikoiskäyttöisellä kirjoituskoneella niin kirjoittamaan ja sitä kautta sitten kun sana oli hallussa niin vielä sitten hankkimaan itselleen täysin uuden uran. Enää sitten kun on halvaantunu niin ei hirveesti noita lääkärin hommia pysty tekemään. Mutta sitten hän oli siis kyllä tämmöinen todella ihmeellinen tapaus siinä, et miten voi tavallaan vastustaa vastoinkäymisiä.

SK: Kyllä ja sit siellä oli sitä sairauden tuntoa ja kuoleman läheisyyttä, kun hänhän eli tavallaan sen lopun elämänsä 19 vai mitä hän eli ennen kuolemaansa vielä tässä rullatuolissa. Tää sana mua vähän jäi vaivaamaan. Se ei ole siis pyörätuoli vaan se oli nimenomaan rullatuoli.

JT: Joo voin tota sanavalintaa kommentoida, että tossa puhutaan myös pyörätuolista ja sit se.

SK: Joo totta siinä on toises kirjas.

JT: Ja sit se vaihtuu kesken kirjan, että aletaan puhua pyörätuolista ja joitakin on tää sanavalinta vähän hiertäny. Se oli ihan tietoinen valinta silloin ja se liitty myös siihen tavallaan siihen aikakauteen mitä siinä kuvataan, että siinä aikakaudessa ja siinä perheympäristössä niin se nyt sattu olla vaan se sana millä sitä kuvattiin että. Sitten kuitenkin siinä kirjan lopussa niin siirrytään käyttämään tätä korrektia ilmaisua sitten, koska sit siinä kirjassa esiintyy myös toinen henkilö, joka on pyörätuolissa.

SK: Kyllä joo täst voitais jäädä jaaritteleen tästä tai lukemaan tätä koko illaksi. Mun on pakko edetä näissä kysymyksissä tuota. Miten heidät nää lapset kasvatettiin nää veljekset vai kasvatettiinkos heitä?

JT: No mites tossa. Mä yritän muistella et kuvaanks mä tossa kirjassa.

SK: Et sä kuvaa.

JT: Ei siitä taida kuvata siitä sitä jaksoa ollenkaan.

SK: Siellä oli juhlia ja isoäiti oli paljon poissa niin mä nyt vaan ajattelin tässä heittää tämmöisen kysymyksen, kun sitten kun se isoisä tuli tai Mikon isä tuli kotiin niin ei se poikakin, kun yritti syliin niin se sanoi, että minun jalat eivät tunne mitään muuta, kun kipua että. Oliko näin, että ulkoiset seikat oli tärkeämpiä. Oliko tää sit se periaatteessa se heidän tapansa toimia?

JT: No mähän en tietenkään voi aikakoneella matkustaa.

SK: Niin no et voi (naurahdus).

JT: Matkustaa tuonne tarkastamaan, että miten tosimaailmassa asiat on ollu, että mä oon sitten tohon kirjaan kirjoittanu. Kuvitellu asioita ja miten ne ois voinut mennä.

SK: Niin just joo.

JT: Että sitä mä en osaa enkä pysty aikakoneella mennä tarkistamaan, että miten asiat on ehkä oikeesti ollu siellä perheessä. Mutta siis täl.

SK: Mut jos me puhutaan täst kirjasta.

JT: Mutta sellaista on, jos haluu puhuu siitä ihan tosi todellisuudesta niin kyllä se on ollut hirveen haastava se lasten kasvatusympäristö, että sen takia, kun se isä on ollut yks hoidettava siinä myös. Siis myös kuolemanvaarassa koko ajan kuolla.

SK: Kyllä.

JT: Et siihen aikaa ollut. Ei oo ollu myöskään ihan niin hyviä hengityskoneet sun muut minkä varassa hän oli ympäri vuorokautisesti siis hengityskoneen varassa. Ja siihen sisältyi just kaikkee muun muassa sitä limaa tulee keuhkoihin ja siihen meinaa tukehtua ja tämmöisiä mitä sitten siinä joutu kaikki hoitelemaan.

SK: Kaikki perheessä niin joo.

JT: Mutta hän oli siellä perheessä kuitenkin läsnä palon ja kävi kakskin kertaa viikossa ja siellä keskusteltiin paljon ja hän osallistui sitä kautta siihen kasvatukseen. Siis puhumisen ja keskustelemisen. Ruokapöytäkeskustelujen kautta hän osallistui kasvattamiseen. Muuten se kasvatus on sit sälyttyny ihan täysin ja kokonaan isoäidille ja sitten kyllä. Ja sit tietysti myös tossa teoksessa nyt sitä ei kuvata. Mutta siis noille isovanhempikin siinä on sitten.

SK: No sitten siinä käy niin, että Mikko on 17 vuotias ja alkaa puhua sekavia. Mitenhän se tuota. Hänellähän sitten diagnosoidaan jossain vaiheessa skitsofrenia ja näin ja tota onko niin, että se ois olosuhteista riippumatta näin käyny vai oisko näillä olosuhteilla ollu jotain merkitystä. Siellähän etsitään syitä vaikka mitä. Mutta miten sä näkisit tai kertoisit tästä. Kiteyttäisit tässä kirjassa, kuinka sä sen näit?

JT: No joo siis se isän skitsofrenia niin mä en sitä edelleenkään eikä mulla oo siihen lääketieteellistä kompetenssiakaan arvioida, et mistä se sit ois tullu, että mikä on ympäristön osuus, mikä on kasvatuksen osuus, mikä on geenien osuus. Se on, tämmöiset asiat.

SK: Tai se, et se on syntyny kesäkuussa ja mitä kaikkee siellä oli (naurua).

JT: Kyllä joo, et siis tällaiset asiat edelleenkin jää varmasti pitkälti mysteeriksi tai ne on monien asioitten yhdistelmiä, että mistä mikäkin sitten johtuu niin se monesti sitten. Sitä ei ihan täysin saada selville sitten koskaan välttämättä.

SK: No mistä tämmöinen sotaisuus sitten?

JT: Se on ihan kiinnostava joo tää mitä tässä romaanissakin paljon kuvaan niin semmoinen myöskin ihan sotaisuudeksi muuttuva. Mut se on varmaan pitkälti sitten tossa myös isän sairauden kuvastakin johtuvaa sellaista, että siihen on sit sisältyny semmoista tiettyä vainoisuutta mikä on ilmenny sitten kaiken näköisenä syyttelynä ja tän näköisenä toimintana, että tässä mun taustamateriaaliaineistossa mitä mulla oli monta Ikean säkillistä nyt niitä monta. Niin on niitä aika paljon jossakin kaikki maholliset. Niin siinä on paljon isän esim. mulla on isän sähkeitä muun muassa hallussa. Ja ne on siis ihan hirveitä jotkut.

SK: Varmasti hmm.

JT: Semmoisia eikä mulla oo ilmeisesti hallussa edes niitä kamalimpia, että niitä ei oo mulla ees hallussa.

SK: Hän on varmaan polttanu ne hmm (naurahdus).

JT: Niin joo ja et kenelle ne on lähetetty niin on joo että.

SK: Niin totta.

JT: Joo että siis semmoista. Paljon varmaan siitä aggressiivisesta käytöksestä on selitettävissä, jos puhutaan isän aggressiivisesta käyttäytymisestä niin sen taudin. Hänellä se tauti ilmenin semmoisena, että siinä on ollu paljon. Enkä mä tiedä et onks se nyt sitä tautiakaan, et voi se olla et hän on muutenkin vaan sitten ollu. Onhan toiset ihmiset semmoisia, että ne on räväkämpiä suusta ja suuttuu helpommin, et ei siinä mitään skitsofreniaa sinänsä tarvita siihen. Sit jos se menee ne luulot vähän jotenkin vähän kummalliseksi niin sit se ehkä saattaa olla että.

SK: Mut se tuli niinku yhtäkkiä siellä 17 vuotiaana, et vaikka sillai nää kaikki natsiupseerit ja muut että.

JT: Niin siis joo siis se varsinainen. No siitä diagnoosista on tietysti kiistelty ja että mikä se.

SK: Vaikka sä sanot, et se on se ehkä ainut mistä vois ajatella, et hänellä oli vilkas mielikuvitus että.

JT: No joo siis tätäkin kaikennäköistä on siinä pohdittu ja ei oo ollu itsestään selvää että. Ja tosiaan lääkäriperheessä, jos sitten sairastutaan mielensairauksiin ja vielä tolloin vuosikausia sitten kun ne on ollu aika häpeällisiäkin ja ehkä salattavia juttuja. Niin se on hankala juttu. Ei siitä välttämättä haluta huudella myöskään sitten.

SK: Mikä sen Alforsin oikein rooli oli siinä sen lääkärin psykiatrin rooli. Yrittiks se vähän sitä äitiä syyllistää tai mikä sen rooli tässä romaanissa nyt on oikein. Auttoiko se siinä tilanteessa oikeesti vai mikä sen rooli on?

JT: Niin mitenhän se tässä romaanissa ilmenee, se oiskin ihan kiinnostava kuulla, että miten se ilmenee siinä.

SK: No siellä oli se yks keskustelu, kun se sitä äitiä syytti koko aika. Sano se mitä tahansa niin se tarttu siihen. Nyt en muista tietenkään. Se oli semmoinen missä se koko perhe oli kutsuttu sinne sairaalaan.

JT: Niin.

SK: Sen isoisän kaveri niin tavallaan tuttu.

JT: Niin et siinä voi olla, että puhutaanko nyt kahdesta eri henkilöstä, et siinä on se isän psykiatrikaveri.

SK: Sitä tarkoitin joo.

JT: Joo ja sit on se siellä yhdessä semmoisessa perhelääkäri kokouksessa niin siinä oli sitten vielä yks toinen asia niinku.

SK: Ai se oli eri.

JT: Siinä oli vielä eri asiantuntija sitten paikalla.

SK: Joo me jutellaan. Mä otan teiltä sit kysymyksiä kohta.

JT: Joo siihen vielä se.

SK: Mutta mikä se rooli niin kun oli. Kun ne sitä äitiä tavallaan tai sitä isoäitiä niin selvästi kai.

JT: No se liittyi varmaan siis siihen ylipäänsä, että ennen muinoin niin on paljon ajateltu, että mistäs tuo johtuis tuo lapsen, jos sillä on mielenterveyshaasteita niin mistäs ne ehkä johtuis. Nehän on johtunu nimenomaan perhesyistä. Ei oo nähtykään yhessä vaiheessa varsinkin silloin. No mä en oo mikään edelleenkään korostan, että en ole mikään psykologi tai muu asiantuntija, jos puhun aiheen vierestä, niin haastakaa mut. Voin tehdä sen mikä se nyt on korjauksesta myöhemmin, et hän puhui miten sattuu. Niin mut ymmärtääkseni jossain vaiheessa ajateltiin pitkälti, että esimerkiks skitsofrenia johtuu perhesyistä. Ja kuka se perheen keskushenkilö on näissä asioissa no se on äiti elikkä äitiin on helposti monesti jossain historian vaiheessa liitetty se, että jos tulee psyykeongelmia lapsilla, niin äiti on epäonnistunu kasvatuksessa tai äiti sitä ja tätä mitä ikinä se. Että se äitiä on pistetty tilille palon sitten kaikesta mahdollisesta niin äiti on aina se ensimmäinen, jota syytetään varmaan vieläkin monissa tapauksissa.

SK: Tässä tapauksessa se äiti vaan ei ollu aina paikalla, että siinä oli monenlaista kiemuraa tietysti siinä tilanteessa. Mutta Mikko tosiaan niin kun oot kirjoittanu pamahti kahjoksi ja. Mut sitten hänelle kävi oikeastaan aika hyvin, kun hänen elämäänsä astui tämä äitisi, tuli rakkaus. Mä koin sen tai oonko mä jo liian syvällä tässä niin kun. Mutta hänellä ois ollu jopa jonkinlaiset edellytykset siitä. Eikä hän pitkään aikaan sitten. Hänellähän oli näitä no paljastetaan sen verran näitä itsemurhayrityksiä monia ja muuta.

Yleisö: Siis äitillä.

SK: Ei vaan tällä Mikolla oli. Oliks niitä peräti parikymmentä yritystä siinä nuorena vai oliko koko elämässä mutta useit paljon.

JT: No siinä tota kertoja taitaa käyttää semmoista jotain ilm… tai.

SK: Niin jotain semmoista ilmaisua joo.

JT: Niin ja tää taitaa olla Mikon itse ilmoittama lukumäärä että.

SK: Joo mut kuitenkin hän tapasi tämän omenankukka tämän vaimonsa sitten, joka oli ollu jo aikaisemminkin naimisissa ja ottajia olisi ollut useitakin. Mutta hän valitsi taiteilijan. Voitko tästä kertoa jotakin.

JT: Joo tosiaan.

SK: Heidän kohtaamisesta tai tuota. Eikä siinä ihan rakkaudesta ollu tosi rakkaus mun mielestä vai?

JT: Joo kyl tässä kirjassa just oon pyrkiny kuvaamaan semmoista tosi. Jos sitä haluis, sanoo sit tosi rakkaudeks ja tota.

SK: No mun yksinkertaisella ajatusmaailmassa niin parempi kai (ja naurua).

JT: Se on ihan hyvin sanottu ja kyl tossa varmasti on nähtävissä semmoista, jos miettii sitä Mikon elämää, että se on siinä toiminu sit semmoisena mikä se nyt on, joka hukkuvan pelastaa joku pelastuslautta ei, ku mikä se on.

SK: Pelastusrengas.

JT: Oljenkorsi.

SK: Oljenkorsi niin.

JT: Mutta on siinä varmasti mä oon yrittäny kirjottaa siihen myös semmoista, että se ei oo pelkästään hoitosuhde ja pelastussuhde vaan et se ois myös vastavuoroinen.

SK: Kyllä se varmaan on et tavallaan.

JT: Sellaista ja siinä tosiaan tossa sitten siinä on sitten selkeesti semmoinen käynnistyy semmoinen parempi kausi hänen elämässä.

SK: Niin nimenomaan juuri näin. Kestikö se pitkään?

JT: No kestikö mikä pitkään hyvä kausi.

SK: Se parempi kausi niin.

JT: No siis se sanotaanko näin, että ihmisellä, jolla on paljon haasteita siis korvien välissä niin sitten hyvät ja huonot kaudet vähän sillä tavalla aaltoilee.

SK: Niin se menee.

JT: Et se on vähän sellaista ylä ja alamäkeä, et voihan se olla tietysti muillakin.

SK: Joo sit he rupes muuttamaan jossakin vaiheessa muuttivat eri puolille suomea. Oliks heillä silloin jo nää lapset vai oliks se aikaisemmin jo, kun alko tämä, että he ei pitkään asuneet samassa paikassa.

JT: Joo tosiaan tossa on paljon sitä muuttamista ja se on aika semmoinen ilmeinen joku juttu mikä ilmeinen juttu. Mut siis, että paljon muutellaan ja sitä vähän semmoista kiertolaiselämää melkeinpä, että ei hirveen pitkään yhdellä paikkakunnalla pysytä.

SK: Herättivät huomioo ja aiheutti sellaista kummastusta ja ihmetystä ja sillä omalla toiminnallaankin sitten oli pakkokin tavallaan vähän muuttaa pois, että eikö näinkin vähän ollu?

JT: No joo tossa kirjassa referoidaan tän Mikon itse esittämiä.

SK: Niin ne on pitkälti sitä joo.

JT: Syitä, jotka on varsin kirjavia.

SK: Joo.

JT: Että tässä taas ei koskaan voida tietää, et mikä on sitten ollu se todellinen syy sille, että pitää jatkuvasti muutella, että se on varmaan. Se jää varmaan ikuisiks ajoiks mysteeriks.

SK: No mistä tää johtu, että hän oli niin äitiinsä nimenomaan kohdisti nää. Vaan onks se taa tää, et kun se äiti on se läheisin niin sille kiukutellaan. Mut tää tapahtui vähän raskaamman sarjan kiukuttelua mitä se Mikko osoitti sille äidilleen, että välit oli välillä pitkäänkin poikki. Niin miks sen pohjimmainen syy tai osaatko mitään siitä, sanoo jotain?

JT: No en mä tiiä, että kyl mä ajattelen et siel on pohjalla aika paljon rakkautta, et se on sit vaan ehkä saanu vähän vääriä muotoja siinä.

SK: Niin joo niin se ilmaisikin jotenkin sen sillai. No sitten syntyi näitä taistelijoita neljä lasta ja ensimmäinen lapsi oli tietysti se, joka taas tuli sen aiheutti tai niin kun oli se hyvä kausi sitten, et hän luki kirjallisuutta ja kaikkee tämmöistä. Oli parempia aikoja siinä, kun syntyi ensimmäinen lapsi. Niin miten sä ajattelet. Kuinka hän koki tää Mikko nää lapset. Kun se siinä sanoi heitä taistelijoiksi että. Oliks ne jotenkin tätä pahaa maailmaa vastaan sitten porukassa, et halus lisää jengiä taistelemaan jotenkin siihen rinnalleen tai mikä tää juttu oli?

JT: No en osaa oikein tohon sen tarkemmin vastata.

SK: Onks mulla huonoja kysymyksiä (naurahdus).

JT: Ei oo mitenkään huonoja. Mä vaan myös voin olla tällainen, että vastaan mitä vastaan ja en mä oikein myöskään tavallaan. Tekis mieli sanoa, että en mä tiedä tavallaan sitä, että tai siis riippuu et millä tasolla asiaa kysytään tai pohdiskellaan että.

SK: Ehkä mulla on liian ympäripyöreitä kysymyksiä.

JT: Et en mä oo nyt ihan varman et mitä mä tohon vastaisin. Ehkä mulla on kieli keskellä suuta.

SK: Ootko sä yksi taistelija?

JT: Ei mulla oo mitään en mä ole mikään taistelija. Mä oon ihan tämmöinen todella. Varmaan ennen muinoin mua ois varmaan raukkikseks kutsuttu enemmänkin että.

SK: Niin sä oot se kolmas lapsi siinä ja kuten seuraavas kirjassa on sitten sä oot enemmän siinä keskiössä vielä niin tuota kyl sun on ollu siinä helppo ihastua niin kun kyllä muihinkin lapsiin, että jotenkin mä oon nyt ehkä liiankin sisällä näissä, et mä en osaa kysyy semmoisia hienoja asiallisia kysymyksiä. Haluutko sä kertoa jotain näistä sen äidin, isoäidin uudesta miehestä mikä se hänen rooli siinä oli. Hänhän yritti olla neuvonantajana tää tuomari siinä vähän ja. Mutta miten hän vaikutti siinä kuviossa loppujen lopuks?

JT: No siis sellainen.

SK: Eheyttikö hän sitä vai ei vai mitähän teki?

JT: No sellainen yksityiskohta on ollu tässä isäni toiminnassa, että hän jostain syystä kohdisti tähän isäpuoleensa myös aika paljon kritiikkiä ja ehkä tai hyvinkin mielikuvituksellisia juttujakin hän suoraan sanottuna niin kertoi tapahtuneen monia. Kovasti ei jostain syystä siitä ollut. Mutta oli myös vaihteleva tämä suhde, että myös oli tosi hyvää verta oli välillä sitten, et se kuvastaa ehkä sitä Mikon toiminnan sitä vaihtelevuutta, että hän oli välillä hyvä ystävä ja veli ja sitten toisena päivänä pahin vihamies, että tää vähän aaltoili myös ja tää vaihe. Tää sama kaava oikeastaan liitty aika moneenkin hänen elämässään olleeseen ihmiseen.

SK: Kyllä.

JT: Et pohjimmiltaan hän oli hirveen lepsakka ja mukava mies silleesti ja myös tätä isäpuoltaankin kohtaan mutta.

SK: Niin Mikko.

JT: Niin Mikko joo kyllä ja. Mut hirveen jostain syystä myös ollut jotain pahasti siis ei oo sitten. On siis riitautunu siis suoraan sanottuna. Niin kun Mikko tuntu riitaantuvan vähän kaikkien kans.

SK: Niin mäkin kun mä oon lukenu näitä kirjoja. Niin en mä hänestä semmoista ihan hirveen inhottavaa kuvaa loppujen lopuks saanu, et no yhen kerran se vähän huitas sitä äitiä. Mut en mä. Oliks se fyysisesti kauheen väkivaltainen loppujen lopuks vai oliks se enemmän sitä kirjoittamista ja puhumista?

JT: Enemmän hän on ollut nimenomaan tämmöinen verbaalinen taistelija, et se on ollut verbaalista se pitkälti kuviteltu sota mitä on käyny sitten. Ei oo ollu fyysisesti vähän.

SK: Ja he oli äidin kanssa äitisi kanssa molemmat verbaalisesti lahjakkaita ja sen takiahan he saivat elää sitä elämää siellä omassa kuplassaan omassa maailmassaan, planeetalla, missä vaan saivat elää siellä. Et he ei ottanu apua hirveesti vastaan että. Jossain vaiheessa tän ensimmäisen kirjan tän Punaisen planeetan lopussa kuitenkin se äiti alkoi käydä kuntoutuksessa, et kyllähän varmaan jollain lailla on sitten avun piiriinkin päässyt että. Mitä sä sanoisit tästä yleensäkään tästä avun vastaanottamisesta, jos vähän puhutaan siitä?

JT: No joo siis sellaista perhettä on aika hankala auttaa, joka ei haluu ottaa apua vastaan, että sitä ilmiötä oon pyrkiny kuvaamaan näissä romaaneissa aika paljoltikin sitä semmoista, että ei ehkä haluta ottaa sit sitä apua vastaan. Ja isä tässä nyt on menny ihan se menny silleesti ihan överiks sekin homma, et ei hän oo sitten myöskään jättäny vähän omatkin asiat hoitamatta siis terveydentila-asiat ja tämmöiset.

SK: Siellähän kävi joku. Nyt mä en muista oliks se poliisi tai sossu tai joku. Mut se äiti vaan sano niin humoristisesti siinäkin kohti, että no nehän pelkää Mikkoo. No minäkin kyllä heiän sijassaan pelkäisin ja sit se räjähtää nauramaan. Niin täs on niin paljon tämmöisiä juttuja mitkä mulle niin kun kolahti jotenkin näissä kirjoissa. Kun sä oot niin hyviin osannu mennä niitten ihmisten housuihin tavallaan, että ois vielä hauska kuulla heidän äänensä, et onks semmoisia, kun on omassa päässä luonut käsityksen ihmisten äänistä ja onko sulla samanlainen ääni, kun sun isällä. Mä veikkaan, että ehkä ei oo ja näin että. Sitä on niin syvällä, kun lukee noita kirjoja ja sitten kun tietää, että tällai on oikeesti vähän sinne päin tapahtunutkin oikeesti. Niin on vähän semmoinen kaks jakoinen olo tässä, että mitä mä tässä utelen. Sä kerrot mitä sä kerrot ja tuota. Mut tää kirja on kyllä toisaalta tosi raadollinen ja tosi rankka kun kerrotaan siitä nälästä ja köyhyydestäkin ja sitten niistä hetkittäisistä hyvistäkin hetkistä. Mut se semmoinen kokonaisuus on kuitenkin se, että tää on sille perheelle normaalia, että ne lapsethan on mielettömiä selviytyjiä siinä ja. Se mun on pakko nyt kysyy, vaikka vois kysyy toisenkin kirjan kohalla, et teillä ei ilmeisesti ihan kauheesti tapeltu lapset ei tapellu. Te piditte enemmän jouduitte pitämään yhtä vai onko tääkin mun käsitys?

JT: Kyllä tossa taidetaan ainakin yhellä lauseella viitata tossa Punaisessa planeetassa niin tohon lasten väliseen myöskin kinasteluun.

SK: Joo jokuhan löi jotain harjalla tai jotain.

JT: Joo ja tollaista on siellä. Ehkä se liittyy, jos mietin tätä asiaa niin siihen et varsinkin Punaisessa planeetassa niin aika vähän loppujen lopuks kuvataan sit sitä perusarkea, että siinä on niin paljon sitä Mikon höyrypäistä juttua.

SK: Niin on.

JT: Et siinä ehkä, jos sen teoksen ois laajentanut 600 sivuiseks niin sit sinne ois varmaan mahtunu sitä lasten riitelyä. Et mä luulen, et sitä ei. Sitä ei oo vaan sinne kirjoitettu.

SK: Mutta jouduitte pitämään myös yhtä aika paljon, et jos isä oli henkitoreissaan niin kyllä siellä sitten yhdessä tuumin jotain tehtiin asian eteen eiks vaan?

JT: No kyllä siis semmoisessa. Tietysti se on kakspiippunen asia, et helposti ja tossa Punaisessa planeetassa kuvataan myös paljon sitä perheen jakaantuneisuutta toisaalta ja myös lastenkin jakautuneisuutta semmoisiks tietynlaisiks leireiksi.

SK: Kyllä joo se on totta.

JT: Ja sitten samalla siinä on kuitenkin lasten välillä myös semmoista aika. Se jos on pahoja hankaluuksia perheessä niin voi parhaassa tapauksessa lapset voi siitä jotenkin yhdistyä sitten, et vastoinkäymiset voi yhdistää.

SK: Nimenomaan tätä mä hain joo.

JT: Ja sit et sellaista on ollut kyllä, että on pakko puhaltaa tavallaan yhteen hiileen siinä, kun on sitten vähän hankalat olot ja sit samalla taustalla on kuitenkin myös semmoinenkin ikävä ilmiö, että se ei ihan pelkästään oo, että sit kaikki on pysynyt tavallaan yhdessä laumassa, joka on liittyny sit toisaalta esimerkiks tähän vanhemmista lähtöisin olleeseen lasten eri luokitteluun ihan lähtökohtaisesti.

SK: Joo kyllä.

JT: Ja tämmöiseen arvottamiseenkin ihan suoraan, et joku lapsista on parempi, kun toinen.

SK: Joo sitä oli.

JT: Että tällaista sit se et.

SK: Mut sitä mä en ruvennu paljastamaan tässä (naurahdus). Joo joku oli vähän saman kaltaisempi, kun se Mikko ja joku toinen sitten ehkä ei. Joku oli saman kaltaisempi äiti ja. Mutta meiän piti ottaa vielä toinen näyte tästä ennen, kun mennään seuraavaan kirjaan niin otapas nyt se. En enää muista kyl mistä se oli mutta.

JT: Joo mä luen vielä toisen näytteen tästä Punaisesta planeetasta. Tää on täältä ihan keskeltä kirjaa ihan irrallinen kohtaus erotettuna kaikesta. Katotaan miltä se kuulostaa tähän väliin heitettynä.

SK: No kun mä vasta nyt muistin, et se piti ottaa.

JT: Mitä mä luenkaan täältä. No niin. Koulusta isän päähän pälkähtivät muut tylsät aiheet ja hän alkoi saarnata verotuksista. Hän avasi olutpullon viidakkoveitsellä ja kertoi, että veron keruusta tulisi luopua kokonaan, koska rikkaat poikkeuksetta kiersivät verot. Valtion pitäisi pakkolunastaa rikkaiden omaisuus ja pitäisi nimittää särjetyistä ihmisistä kitujista koostuva komitea jakamaan rahat oikeudenmukaisesti. Komiteaan kuuluisi 13 ihmistä. Itsemurhayrityksistä hengissä selvinnyt siis elämässään harhaileva mies, joka ei enää tiedä miksi hän elää ja mitä hänen pitäisi tehdä. Vammainen raajarikko, joka ei enää kehtaa näyttäytyä julkisilla paikoilla. Velkavankeuteen tuomittu kitkuttelija. Kaikkien ihmisten hylkäämä sairas erakko. Kiusattu sisäisesti tuhottu ihminen. Muiden sylkykuppi. Mielensä särkynyt mielipuoli, joka etsii sielunsa paloja katuojista. Sydämenviisas alkoholisti. Tuskan lääkkeillä taltuttama narkomaani. Perkeleiden riivaama sekopää ja yksi kylmän ja itserakkaan äidin kasvattama ihmisraunio sekä lisäksi kaikista alinta kastia edustava ihmisroska nimittäin runoilija tai vaihtoehtoisesti taidemaalari.

SK: Kukahan se olis?

JT: Näin isä puhui ja me kuuntelimme. Miksipä emme olisi kuunnelleet. Kaikista huolimatta hän oli kuitenkin isämme. Sitten painelimme pihalle ruokaa etsimään.

SK: Just näin ja senhän sä totesit tuossa myöskin aina jostain parissakin kohtaa Punaisessa planeetassa muun muassa, kun puhutaan näistä isäsi itsemurha yrityksistä tai muuta, että jos hän olisi kuollut niin en olis tätäkään tässä kirjoittamassa, että näin se vaan menee tässä elämässä että. Hienoa kun olet nyt esimerkiksi täällä tänään. Tämmöinen klisee tässä sanottakoon. Mutta mennään siihen Hullut ihanat linnut ja otetaan, kun pääsit vauhtiin niin heti se eka näyte, vaikka siitä. Niin päästään niitten siihen arkeen.

JT: No niin eli seuraava näyte on tästä mun tuoreimmasta romaanista ja lyhyt pätkä tästä. Kirjan alusta luku on nimeltään Ei vittu mä oon tyhmä. Vanhempi isosisko kutsui meidät olohuoneeseen komensi riviin ja katsoi meitä samaan tapaan kuin kenraali hampuusilaumaa pettyneen näköisenä. Meidän aktivoimisemme ei ollut mikään helppo temppu. Meidät piti pukea, ruokkia, kouluttaa, aseistaa. Oli toisin sanoen pantava lapsuus tauolle. Edessä oli karsimista, niukkuutta, kituuttelua, kärsimistä. Mitään hankintoja ei saanut tehdä. Missään harrastuksissa ei voinut käydä. Mihinkään kivaan ei olisi varaa ikinä tai ainakaan seuraavaan 10 vuoteen hän tiivisti. Ellei sitten joku rikas sukulainen jää auton alle nuorempi sisko sanoi näsäviisaana ja vanhempi siihen, että ääliö se ei kyllä auta sillä rikkaat eivät jää auton alle siitä yksinkertaisesta syystä, että rikkaat eivät kävele.

SK: Joo tän mäkin. Tästä me oltiin yhtä mieltä tästä näytteestä et otetaan tää. Tässä aika hyvin kuvastuu. Nyt on Mikko isä sitten jo kuollut ja ei varsinaisesti kuopattu vaan poltettu ja lapset elää siellä äidin kanssa, joka on sitten aika huonossa kunnossa jo tässä vaihees, kun tää alkaa tämä Hullut ihanat linnut. Ja kuinka huonos kunnos hän ehti olla siinä isän eläessä vielä vai tapahtuiko se romahdus sitten siinä välissä. Mutta eiks hänellä oo jo siinä alussa jo heti se pyörätuoli jo sitten tän toisen kirjan alussa. Ja täs on selkeet niin kun vähän roolit näitten lasten kesken muodostuneet niin kun monesti käy esimerkiks meiän näkövammaistenkin perheessä saattaa olla. Lapsist tulee aika omatoimisia niin se esikoinen rupee siellä vähän niin kun tekeen omia johtopäätöksiä, että miten jotkut asiat kannattais hoitaa tai miten päästään jostakin ruuhkasta nopeimmin menemään tai muuta mitä me ei pystytä tekeen. Tämmöisiä pikku esimerkkejä sanoakseni. Mutta se, että teillä se vanhempi isosisko, jota myös kirjanpitäjäksi ja mitähän kaikkee talous tämmöiseks, joka kun tuli postia tuli kaiken näköistä kirjettä vielä isän jäljiltä kaiken näköistä laskua ja muuta. Niin hän joutu niitä ynnäileen ja räknäileen kun äiti oli jo aika väsyny ja huonossa kunnossa. Ja pikku Jontte, Joonatan sitten oli äidin apuna aina kylpyammeeseen siirtämisestä ja tupakan sytyttämisestä lähtien ja missä vaiheessa tai miten mä sanoisin. Miten tää niin kun. Miten mä kysyisin. No miten se lähti tavallaan se sun rooli siinä. Oliko se ensin, et äiti pyysi vai tuliks se vaan luonnostaan tai miten se meni se tämmöinen käytännön auttaminen. Tarkoitan nyt sitä oikeastaan enemmän tää käytännöllinen puoli tästä, et se sulle lankes tämä?

JT: No siis monesti perheessä, jos vanhempi tarvii apua jossakin fyysisissä toimenpiteissä niin sitten lapset on perinteisesti autelleet sitten. Ei siinä mitään sen ihmeempää sinänsä.

SK: Mutta sulle jotenkin lankesiko vähän enemmän, kun muille?

JT: No tosiaan tossa kirjassa aika paljon kuvaan semmoista aika poikkeuksellisenkin läheistä poika äiti poika lapsi poika mikä äiti lapsi.

SK: Suhdetta.

JT: Poikasuhdetta joo, jossa on tää poika niin hyvin läheisissä väleissä sen äidin kanssa ja siitäkin syystä sitten on tavallaan siinä äitin ensisijaisena auttelijana, koska on muutenkin sitten äitinsä kanssa niin sidoksissa niin se.

SK: Joo ja jälleenkään äiti ei halua ottaa apua vastaan ja lapset ovat siinä jo vähän niin kun huostaanoton, tänä päivänä varmasti. Mutta mä oon lukenu muitakin kirjoja tuolta 90-luvulta esimerkiks Eve Hietamiehen tämmöisestä huumehelvetistä selvinneestä naisesta kirjoittama vastikään ilmestynyt kirja, jossa myöskään ei 90-luvulla ei poliisit ei sosiaaliviranomaiset puuttuneet tän tytön tilanteeseen. Et se on varmaan aikalailla muuttunut muutenkin tämä lastensuojelukäytäntö ynnä muu että. Mut silloin niin äiti keksi, että tai kuka se sano siinä sen, että tarvitset miestä avuksi tähän, että kun oot vaan lasten kanssa. Ei se tainnu se äiti ite olla. Oliks se joku jompikumpi niist sosiaalitädeistä se hanhiemo vai sit se toinen se pikkuinen tyyppi se.

JT: Niin siinä herää sellainen ajatus sitten äidin päähän. Mistä se nyt sitten tulee alun perin. Mutta että kun on tuo aviopuoliso menehtynyt ja itse on aika huonossa kunnossa niin sitten pitäis jollakin tavalla vielä sitten ihan sitä, että pysyy lapset kotona ja kaikki kunnossa niin siihen tarvitaan sitten miestä avuks. Niin siitä sitten syntyy semmoinen ajatus, että pitäis sit saada se mies edellisen. Kun toinen lähti niin sitten mies tarvittais taloon siis.

SK: Ja äiti rupee kirjoittaan lähettään. Lähettiks se lehtiin vai minne. Mut sille tulee niitä kirjeitä kaiken maailman sälleiltä sitten rupee tuleen sitä postia ja.

JT: Niin siihen aikaan ei oo ollu Tindereitä ja seuranhaku on ollu erilaista, et sitä on tehty sitten paljon ihan tollaisten ihan lehtien kautta on tehty muun muassa ennen muinoin seuranhakua ja.

SK: Ja se kun äiti sanoo, että pitääkö hänen sitten lähtee pyörätuolissa tonne baareihin vaan pörräilemään niin pikku Joonatan sanoo, että ei, et minä lähden mukaan, että älä mene yksin tai tämmöistä, et mä lähden mukaan. Ei se päästä äitiään lähtemään sinne, että kova huoli siitä, että ei sitä nyt sillai saa lähtee yksin tonne pörräilemään. Sit sielt tulee se Markku. Onko tämä Markku tai joku muu mutta haluut sä kertoa tästä miksi juuri tällainen mies sitten tuli?

JT: Siitä en osaa sanoo, et miksi juuri tällainen mies on. Mutta sattumalla on varmasti paljon osuutta elämään. Joo Markku tulee ja sitä sitten ihmetellään siinä jo kun.

SK: Niin sitä ihmetellään, joka rakastaa hyvää ruokaa ja mitäs kaikkee siinä oli. En mä niin tarkkaan muista, mutta siinäkin kuten valitettavan monessa miehessä on vissiin kaksi puolta eikö vaan että. Toisaalta halu auttaa mut toisaalta käyttää ronskisti hyväksi sitä äitiä ja käyttää sen rahat pelaamiseen ja niin edelleen että. Mitä sä sanoisit sun äidin onks se luovuttanu siinä vaihees vai miten tämmöinen niin kun vaan tapahtuu?

JT: No tässä on pyritty kuvaamaan siis sellaista tilannetta, että äiti yrittää keinolla millä hyvänsä pitää ne lapset kotona, että niitä ei esimerkiks huostaan oteta. Ja tähän aikaan maailmantilassa on ollu sellainen, että siihen helpottaa aika paljon, jos sulla on. Jos oot ite hyvinkin invalidi niin et sulla ois joku toimintakykyinen henkilö siellä kotona eli mies toisin sanoen. Niin tässä on sitä kuvattu sitä ilmiötä, et millä keinolla sä saat ne lapset pidettyä sitten siellä.

SK: Kyllä.

JT: Kynsin ja hampain siis käytännössä. Siinä alkaa sit tietysti pitää alkaa. No keinot on rajalliset.
SK: Joo mut se, että niin kun sen näkee, että se vie niitten rahat ja kaikki. Niin se ei voi vaan mitään sitten tavallaan. Että niillä ei ole oikeesti mitään keskusteluyhteyttäkään varmaankaan ja sellaista, että ne pystyis sopimaan niitä asioita vai miten sä koet?

JT: No tossa mä oon pyrkiny sitä. Siinä on aika monenlaisia linjoja mitkä menee niin toisaalta tuo äidin tila koko ajan huononee sekä psyykkisesti että fyysisesti. Hänen sairautensa kehittyy pahemmaksi siinä. Sit on koko ajan se huostaanoton uhka olemassa.

SK: Kyllä hmm.

JT: Sitten on semmoinen mies, joka on hyvin arveluttava, et sekin on vähän sitten, että miten sitä elämää navigoi, että luopuuko miehestä ja sit on taas riskinä, että tulis lapsien huostaanotto-ongelmia vai hyväksyykö, että on mies, joka on vähän huonosti ja samalla alkaa päässä vähän mennä ja fyysinen toimintakyky rasittuu. Lisäks on tehny itsemurhan joku aika sitten. Mitä siitä tulee kaikki rasite ihmiselle.

SK: Kyllä.

JT: Et siinä on aikamoisia tavallaan monia muuttujia siinä elämässä eikä oo hirveen helppo ainakaan jälkeenpäin lähtee miettimään, että mikä ois oikee ratkaisu tai et, miten ihmisen tarvis tehdä. Et monestihan ihmiset on joutuu tavallaan semmoisiin tilanteisiin missä ei ole hyviä ratkaisuja. Voi olla vaan huonoja ratkaisuja. Selvitään jotenkin siitä. Elämähän on monesti sitä, että meillä on tulee semmoisia tilanteita, että ei vaan yksinkertaisesti sitten. Toki ei nyt ihan noin karseita tilanteita toivoakseni kukaan meistä joutuis esimerkiks kohtaamaan. Mutta siis kaiken näköisiä semmoisia tilanteita voi tulla, jossa on sitten on niitä vaihtoehdot voi olla aika rajallisia eikä välttämättä mikään oo sitten hyvä ratkaisu.

SK: Näin on joo. No sitten mennään sit jo siihen, että äiti on jo niin huonos kunnos, et ei voi siellä asua ja ne joutuu sit sinne semmoisten teinien. Se ei oo lastenkoti vaan siel on teinejä kaltoinkohdeltujen teinien laitokseen. Nyt en muista miten se meni vai kuvasitko sä tos kirjassa sitä siirtymävaihetta pahemminkaan en muista?

JT: Ei sitä sen kummemmin siinä.

SK: Ei ne oli vaan yhtäkkii siellä.

JT: Joo ei sitä sen kummemmin sitä varsinaista siirtymävaihetta, et sit se vaan ne ovat siirtyneet sinne sit että.

SK: Ja sit se äiti asuu siinä saman rakennuksen päädyssä ja ne lapset käy siellä sitten aina välillä ja näin edelleen, et se on tavallaan semmoinen siirtymävaihe, kun sitä kai mietitään, et mitä sitten jatkossa.

JT: Niin joo siis tollainen tilanne on tietysti haastava, et jos on leskeksi jäänyt äiti, jolla on paljon lapsia ja hänen itsekin kunto on aika heikko ja muuta, että miten. Siinä sitten toteutettais monenlaisia etuja esimerkiks lasten etua, äidin etua, kaupungin etua mitä ikinä.

SK: Mut ne ihmiset on aika ilkeitä. Se johtajakin siellä niin se vaan, et lastenkoti on se halvin vaihtoehto ja erotetaan ne ja mitä kaikkee et siellä niinku. Niitä lapsiakin tosiaan haukutaan tuota. Mä en muista ees muistiinpanoja kattoo, kun mä kuuntelen niin tarkkaan sua. Mut kuitenkin se, että niitä että joku on häiriintyny ja kuka mitäkin. Ja sitä poika äiti suhdettakin, että se on sairas ja. Sit tulee se Esa Rekimäki mikä hän sitten oikeasti onkaan vai onko hän, hän niin mikäs hänen roolinsa on nyt tässä?

JT: No joo tässä kuvataan.

SK: Nuoriso-ohjaaja tai mikä hän on.

JT: No siis kuvataan yhtä, kun nää lapset on siirtyny tämmöiseen jonkinlaiseen laitokseen mikä nyt ei oo lastenkoti kuitenkaan ihan suoranaisesti.

SK: Ei.

JT: Niin pikemminkin joku nuorisolle tarkoitettu. kyseessähän siis tietysti tämmöinen vähän niin kun tilojen puutteesta tullut sitten tota ihan tämmöinen käytännön ratkaisut miten tämmöisen tilantees ylipäänsä hoitais. Mut joo sit siinä kuva. Mä oon halunnu kuvata yhden läheisemmin sit yhtä sosiaali tai ei sosiaalityöntekijää.

SK: Nuoriso-ohjaajaa.

JT: Tämmöistä nuoriso-ohjaajaa mikä on ollu siellä yhtä aikuista, joka on ollu sitten siinä elämässä ja nimenomaan sen kirjan toi varmaan kaks keskushenkilöä. Siinä on se Jonttu poika ja sitten se äiti niin se Jontun mikskä kaveriks se siinä muodostui.

SK: Lätkäkaveriks tai mikskä niin vähän siksikin joo. Vähän erikoinen persoona, mutta onks hänkin pohjimmiltaan vähän onneton?

JT: Se on varmasti hyvä kysymys. Mä en oikein osaa siihen vastata mitään.

SK: Eronnu vai mitä sit olikaan ja muutenkin, että kun se jotenkin ymmärtää niit lapsia. Mutta se haluais kirjoittaa kirjaakin ja se on vähän silleen hukassa jotenkin must tuntu siltä. Mutta se et täällä niin kun. Siel on niin kun lapsivihamielisyyttä selvästi ja niitä lapsia sitten yritetään ruveta miettimään, et mikä niitten tulevaisuus tai mihin ne laitetaan sieltä ja muuta tällaista näin ja muun muassa tuota tääl on tämmöinenkin kohta, kun hetkinen. Toinen, mä luen täältä nyt.

JT: Joo lue vaan.
SK: Toinen halpa vaihtoehto, jota asiakirjojen ja papereiden taakse piiloutuva lapsivihamielinen ihraperse psykopaatti hanhiemo. Se on toinen niistä sosiaalityöntekijöistä puolsi. Oli Uudellamaalla asuva eläkeläispariskunta. Vaimo oli tullut allergiseksi lehmille ja he olivat joutuneet myymään lehmät. Puheenjohtaja oli heti rakastunut ajatukseen. Lehmien tilalle lapsia loistava ajatus. Ja sitten siellä on. No joo semmoinen esimerkiks oli täällä. Tää on tää sun kieli on niin hulvatonta siis tää on oikeesti tosi vakavaa ei tälle saa nauraa, mutta tämmöistä. Ja kun te kuuntelette siskos kanssa siellä penkin alla mitä ne puhuu. Siellä lymyilette pitkin käytäviä, kuuntelette. Mulle on niin tuttua toi, kun aikoinaan ite näkövammaisten koululla kuuntelin mitä ne hoitajat juorus. Mutta mennään sit vielä tähän. Nyt mä hiljensin sut ihan täysin.

JT: Ei mä kuuntelen tässä.

SK: Mennään nyt siihen Esaan vielä, miten hän puhuu lasten joustavuudeta.

JT: No niin eli mä luen tästä yhen pätkän tästä.

SK: Pystyt sä avaan mikä se itsenäisyysjuhlan idea oikein oli siinä, muistat sä sitä?

JT: Tässä kuvataan vaan siis ei mitään sen kummempaa, kun että Suomessa vietetään joulukuussa tuota itsenäisyyspäivää ja sitähän eri tavoin kunnioitetaan eri paikoissa.

SK: Ja siellä joku puhu jotain tylsää siellä ihan.

JT: Niin no tyypillisesti ainakin lippu laitetaan salkoon, se on nyt ainakin vähimmäisjuttu, miten sitä kunnioitetaan itsenäisyyttämme. Joo no mäpä luen tästä hetken. Itsenäisyyspäivän kunniaksi nostettiin laitoksessa lippu salkoon ja minutkin pakotettiin pihalle lippua ihmettelemään. Esa Rekimäki ja joku uusi pitkätukkainen. Pitiks mun muuten lukee tää alusta asti?

SK: Joo lue siitä anna mennä, ei pitäny mut lue vaan.

JT: Ok mä luen tästä alusta.

SK: Lue, lue niin mä aattelinkin.

JT: No niin Esa Rekimäki. Mä aattelin, että eihän mun tätä pitäny lukee.

SK: Joo lue, lue.

JT: Esa Rekimäki ja joku uusi pitkätukkainen harjoittelija käyskentelivät pihalla paksu mappi kädessä, silmälasit nenällä tihrustivat lasten taustoja. Tursottavine partoineen harjoittelija näytti vankileiriltä karanneelta kesämökkimurtoja tehtailevalta niin kun Esa tätä myöhemmin kuvaili. Teinejä löntysteli pihalle ja me hilluimme perässä. Huh, huh harjoittelija sanoi hurjaa luettavaa. Niinpä elämä on odottamattomien käänteiden ja sattumien sekasotku Esa runoili ja lisäsi että tapahtumien keskipisteessä oleva ihminen ei tosin tajua kriisiä. Päivät vaan näennäisesti toistavat itseään. Mutta kaikesta voi selvitä, kun ei tunne mitään, kun on täysin turta Esa tiesi sanoa. Joku oli tehny laitoksen eteen neljä lapsen kokoista lumiukkoa, joiden niskassa hyppelimme. Lapsilla on uskomaton kyky sopeutua Esa jatkoi. Mutta vastareaktiona heistä on kehittynyt liiankin normaaleja, vaikka eivät he ole normaalia nähneetkään. He teeskentelevät normaaleja niin taitavasti ettei kukaan tajua, että heissä olisi mitään outoa ja tuskin ne itsekään tajuavat. Onko täällä maapallolla sinun mielestäsi yhtään normaalia ihmistä harjoittelija kysyi jne.

SK: Mitä sä sanot tohon siis ei siihen mitä se harjoittelija kysy vaan mitä se Esa sanoi, että mikä se on se viimeinen lause, että eivät ole normaalia nähneetkään. Mitä sä ite koet tai sanot?

JT: No siis varmaan tolla on pyritty ilmaisemaan siis sitä ilmiötä, et jos on, elää hyvin erikoista lapsuutta erikoisissa lapsuusoloissa niin se helposti voi tuntee lapsi itsensä hyviin vähän oudoksi ja myös sitä se ei tietenkään oo välttämättä semmoinen ehkä toivottava asia. Lapsi tietysti haluis, että se ei erottaudu millään tavalla joukosta, et ois niin kun kaikki muut lapset.

SK: No se äiti muuttuu siinä lopussa. Onks se vaan niin et se sairaus pahenee ms-taudista tässä kaiketikin on kyse, että se ei enää. Kun sä meet Jontte poika menee sinne kotiin. Must sekin on liikuttaa kohta, kun se menee viemään menee se kortti. Antaa sille kortin mis on se ihana lause, että miten se oli. Kun pidän sinua kädestä kannattelet sydäntäni tai joku tällainen eiks ollu siinä kortissa. Ja se äiti käänsi vaan selän sille Jontelle. Niin haluut sä kertoa mitä se kertoo siitä tavallaan siitä äidistä. Siinähän kuvataan hyvinkin paljon, miten se Jontte kokee sen. Se lähtee pois ja vaeltelee metsässä ja ihmettelee tietysti tilannetta, että oliko siinä semmoinen, että hylkäskö se vähän niin kun vai miten se äiti loppujen siinä loppuaikoina sitten suhtautui näihin lapsiin?

JT: No joo siinä kuvataan semmoista. tossa ei tosiaan mitään ihan varmoja sairausdiagnooseja anneta. Mut heitellään arvauksia ja se äidin tila menee sen verran huonoks myös psyykkisesti, että ne lapset ei sitten enää oo siinä keskiössä hänen elämässään ja pikkuhiljaa ei sitten enää oo. Rapistuu siis dementoituu käytännössä.

SK: Niin joo siihen tulee se dementiavaihe joo.

JT: Joo eli siihen sisältyy sit sellainen tietynlainen tylsistyminen ja henkinen lamaantuminen ja mielenkiinnon katoaminen kaikesta mikä aikaisemmin oli lähellä sydäntä.

SK: Jokainen lapsi ottaa sen tilanteen vähän eri tavalla. Yks tulee uskoon, yks tekee kotivideoita hullunlailla. Käsittääkseni sä jäät aika yksin ja no siit pikkuveljestä ei kauheesti kerrota miten hän sen tilanteen otti. Haluut sä tätä vähän avata jollain tasolla?

JT: Eipä siihen mitään sen suurempaa selitystä oo, että se on. Se ehkä kuvastaa sitä ilmiötä, että mitä nuorempi on tommosessa sisarkatraassa niin sitten jää vähän sen pakan alimmaiseksi.

SK: Käytinks mä liian vahvoja ilmaisuja näistä miten te erilailla te reagoitte tilanteeseen?

JT: No en mä koe mikään, mitään liian vahvaks ja mun mielestä jokainen saa tehdä omat tulkintansa ja omiin käsityksiin on lupa.

SK: Mut jompikumpi niist siskoistahan sanoo siinä olevansa ihan onnellinen siinä tilanteessa jossain mikä oli ihan, kun teille etsittiin sitä tai lapsille. Mä oon koko aika, et puhunks mä teistä vai niistä lapsista. No joo mut etsittiin sitä paikkaa mihin he kuuluisivat sitten. Kerropas siitä harjoittelijasta tai siitä sijaisesta, joka eiks näinhän se on ymmärrettävissä, et se sijainen sieltä sitten on se, joka on perustamassa perhekotia ja vai näin, miten?

JT: Joo no sitten yks niistä sen laitoksen työntekijöistä niin tosiaan sitten perustaa perhekodin. Mitäpä siitä niin.

SK: Tässä nyt paljastetaan mut ei täs kaikkee paljasteta täs on niin paljon. Mut tän mä nyt halusin kuitenkin, että suht loppusuoralle tässä omassa osuudessani, että lapset sitten eikö niin et se on just se perhekoti sitten mihin lapset yhdessä menevät, sijoitetaan.

JT: Joo ilmeisesti.

SK: Kirjan mukaan.

JT: Joo ilmeisesti joo kyllä sen niin voi varmaan tulkita.

SK: Tuota ja tosiaan kun sukulaiset suhteet oli niin kun oli ja siellä on todellakin monenlaisia vaihtoehtoja että. Ja näitten kirjojen nimiä kumpaakaan ei tässä avattu, että jää teillekin jotain avattavaa ja luettavaa mut. No kysytään kuitenkin vähän tulevaa. Haluut sä mitään raottaa nyt tästä. Täähän on trilogia eli me saamme seurata vielä tän perheen tarinaa ilmeisesti jollain tasolla?

JT: Joo aikomus on kirjoittaa vielä tähän romaanisarjaan ainakin yks.

SK: Jee ainakin yks.

JT: Ainakin yks on aikomus.

SK: Korostat sä sanaa ainakin.

JT: Ainakin yks on tähän ja aikataulu on tietysti avoin niin kun. Mikään maailma ei oo ehkä yhtä liukuvampi aikamääreitten kanssa, kun kirjallisuusmaailma.

SK: Että sua ei oo painostettu, et nyt pitää ilmestyä vuonna 24, ei oo.
JT: Jotkut kirjoittaa 10 vuotta kirjoja jotkut 100 vuotta ja jotkut yhden vuoden, jotkut kaks kuukautta vaihtelee hirveesti.

SK: Kauan sä kirjoitit sitä Punaista planeettaa?

JT: Meinasin sanoo, et yhdessä yössä.

SK: Niin joo totta.

JT: Mä kirjoitin sen silleesti, et kaks tuntii päivässä. Mä olin koti-isänä lapsen päiväunien aikana kaheksan kuukautta niin se oikeastaan se eka käsikirjoitusversio, joka kattaa periaatteessa ton koko kirjan niin se synty, sillä metodilla eli kaheksan kuukautta kaks tuntii päivässä.

SK: Entäs tää sit tää?

JT: No tän toisen kirjan mä pyst… Mulla oli taiteilija-apuraha niin mä pystyin työskentelemään muulloinkin, kun lapsen päiväunien aikaan niin sen mä kirjoitin sen ekan käsikirjoitusversion. Eka käsikirjoitusversio tarkoittaa käytännössä yleensä mun tapauksessa, et se kirja on alusta loppuun jo kirjoitettu, et sen jälkeen sitä vaan uudelleen kirjoitetaan. Niin kolme kuukautta meni.

SK: Sä kirjoitat sen käsikirjoituksen siis aika nopeesti vai?

JT: Joo no nyt kun Punaista planeettaa meni kaheksan kuukautta kaks tuntii päivässä ja nyt sain työskennellä tyyliin kuus tuntii päivässä.

SK: Niin joo.

JT: Ja sitten jos et kyllä siinäkin sit tavallaan meni sitä aikaa. Mut ei siinä nyt ihan hirveesti aikaa mee loppujen lopuks oo mulla menny, että mä oon aika nopee työskentelemään.

SK: Miten sä koet sit, kun on kirja tullu ulos onks se ootat sä. Pelkäät sä niitä kritiikkejä vai oot sä vaan niin kun, et no niin se tuli nyt sitten?

JT: No nyt kun mulla tuli jo toinen kirja niin sitä tietysti vähän turtuu matkan varrella siihen, ettei oo enää silleesti niin herkkä. Mut silloin kun eka kirja tuli niin sit tietystihän se jännitti aika suunnattomasti se, että saada siitä lukijapalautetta tai kuuntelijapalautetta ja sitten ihan lehtikritiikkiä ja tämmöisiä, että toisen kirjan kohdalla ei enää ihan niin paljon se jännittäny ja ahdistanu. Mutta aina sitä miettii tietysti just, että miten se otetaan vastaan ja. Lukijapalautetta oon saanu paljon molemmista kirjoista mikä on aina parasta palautetta että.

SK: Miten sä suhtaudut kritiikkiin?

JT: No en ainakaan haluis suhtautuu sillä tavalla, kun on joitakin tämmöisiä kriitikko gateja ollut tässä, et kirjailija alkaa kritisoimaan kriitikkoa tai sanomalehteä niin ainakaan sillä tavalla en haluis suhtautua. Tietysti helppo jeesustella, kun ei oo. En oo saanu murskakritiikkiä että.

SK: Vau jes (naurahdus).

JT: Tai siis en oo niin ainakaan isossa sanomalehdessä en oo vielä katotaan miten mä sitten reagoin.

SK: Mennääs ihan asiasta toiseen hetkeks. Voidaan palata vielä. Mut sul on ainakin yksi intohimo ainakin siinä Flinkkilä Kellomäki ohjelmassa paljastit, että jos sä et kirjoittais niin sä saattaisit jotain muuta tehdä aika intohimoisestikin mitähän se ois?

JT: Mä en muista mitä mä siinä paljastin mutta. Liittyiks se johonkin pelaamiseen?

SK: Liittyy joo.

JT: Kun mä mietin, et voisko se liittyny ompelemiseen.

SK: Ei ku pelaamiseen ompelek sä myös vai?

JT: Totta kai.

SK: No niin no paljasta nyt kaikki mutta mun mielest se.

JT: En mä kaikkee nyt lähde paljastamaan mutta joo siis varmaan puhuinkohan Shakista siinä.

SK: Kyllä, kyllä kerro vähän siitä.

JT: Niin Shakkia oon pelannu paljon joo se on ollu semmoinen, että oon haaveillu vähän siitä, että sitten kun oon eläkkeellä niin sitten pelaisin Shakkia.

SK: Mistä sä oot oppinu isäsikin kans taisit pelata vai?

JT: Isä pelas sieltä se on alun perin lähteny, et isä pelas Shakkia niin mul on edelleenkin isän Shakkilauta muun muassa, joka on jokaisessa ruudussa on joku iskulause tai uhkaus (Naurua). Joo mut nappulat on valitettavasti jossain vaiheessa, minne hukkasinkaan tai en tiiä hukkasinko itse edes tota?

SK: Muistatko yhtäkään iskulausetta sieltä haluutko muistaa?

JT: En mä. Mä joskus jouduin ottaa kuvia yritin, kun ne oli haalentunu paljon mä otin kuvia ja kuvakäsittelemään niitä, et ylipäänsä näkis ne on niin haalistuneita jo nykyään, että en mä nyt muista et mitä siellä oli.

SK: Sit sul on toinenkin. Meillä on saman tyyppinen musiikkimaku ja Jonatan on mulle suositellu muutamaa japanilaista semmoista muusikkoa tai säveltäjää, josta mä oon tajunnu, että hitsi mä en oo pitkään aikaan kuunnellu tämmöistä rauhoittavaa hyvää musiikkia, että mä oon jo luullu et kaikki hyvä musiikki on suurin piirtein mun korvien ohi menny. Niin nyt tai korvien sisään miten nyt vaan. Mutta oon nyt saanu sieltä, että sä myös soitat pianoa.

JT: Joo mä oon pianoo vähän niin kun kirjoittamisessakin niin täysin itse oppinut pianisti. Sitä oon soitellu jostakin rippikoulussa muistaakseni innostuin soittamaan virsiä siitä se tais lähteä.

SK: Joo ja sun äitisi osasi Kuutamosonaatin. Pitääkö tämä paikkansa?

JT: Joo siis tällaista on esitetty tämmöistä tietoa.

SK: Sä et oo kuullu hänen soittavan pianoo tai kuulitko sä tai muistatko sellaista?

JT: Ei oo tuolla lapsuuden kotona ollut tuota pianoo.

SK: Niin joo et se oli hänen edellisessä elämässä kun hän on soittanut sit aikaisemmas.

JT: Ei mun lapsuudenkodissa ollut pianoa et.

SK: Joo no mitä sä ompelet (naurahdus).

JT: No viimeisimpänä mä voin kertoo mitä mä viimeisimpänä ompelin. Mä ompelin semmoiset luistimen tassulämmittimet. Semmoiset vähän niin kun jollakin, jos ootte kattonu jotakin semmoista kaunoluistelua taitoluistelua. Niillä saattaa olla semmoinen joku asu niin saattaa luistimien päällä jotkut karvakkaat semmoiset tassut. Niin kun tuolla pohjoisessa asuu niin on kylmiä talvia ja varpaat jäätyy. Niin siis et luistimet pysyy lämpimimpinä niin sinne luistimien ulkopuolelle semmoiset lämmittimet. Semmoiset vähän niinku tassut tavallaan et.

Yleisö: Ai ihan ompelukoneella vai?

JT: Ompelukoneella joo siin on ihan hirvee homma. Tein lapsen jostain haalarista ne toppahaalarista niin sitten.

Yleisö: Niin kaavan sen kaiken.

JT: Ei mitään kaavoja vaan siitä vaan aloin tekemään ja sitä purkamalla ja tekemällä ja purkamalla. Se oli mun viimeisin siinä meni yks viikonloppu.

SK: Et sä pelannu pelasik sä vakavasti jääkiekkoa vai oliks vaan siellä no siellä laitoksel?

JT: Kyllä mä oon pelannu ainakin omasta mielestäni hirveen vakavasti että ja edelleenkin siis just sen takia kun pitää sitä pipolätkää käydä pelaamassa niin siks mä tein ne tassu, luistinlämmittimet.

SK: Mikä on pipolätkä?

JT: Pipolätkä on siis, että pelataan jääkiekkoa ilman mitään varust… siis mitään suojauksia ja sitten sitä pelataan vaan silleesti, et esimerkiks ei saa kohottaa kiekkoa.

Yleisö: Ainakaan polven yläpuolelle.

JT: Polven yläpuolelle, ettei tule vahinkoja. Sellaista vähän niinku herrasmies tai herrasnainen tai.

SK: Mites tuota sun tulevaisuuden. Nyt mennään takas kirjoihin äkkii. Niin onko sulla takataskussa, että me saadaan nauttia useampia kirjoja?

JT: No joo siis kuulemma kirjailijalle todella tärkeitä on nuo aiheet ja ideat. Niitä pitäis vaalia ja myös ehkä suojellakin ja sit kun loppuu aiheet ja ideat niin mitäs sitten. Mistäs sitten kirjoitat että.

SK: Mutta onko sulla?

JT: On mulla toivoakseni on mulla. En mä tiiä sit onks ne muitten mielestä hyviä aiheita ja ideoita.

SK: Mutta sulla siis on sehän riittää.

JT: Oon mä yrittäny pitää semmoista reserviä, että ois sitten, et kun koko ajan mä kulutan näitä aiheita, että sitten pitää. Kohta pitää varmaan alkaa sitten ihan oikeestikin. Nythän mulla on ollu hirveen helppoa, kun ei oo tarvinnu hirveesti etsiä tai kehitellä aiheita. Et oon päässy aika helpolla.

SK: Niin joo vielä kerran aplodit Joonatanille.
Loppu.

 

Mummon kanssa maailmalla

Mummon kanssa maailmalla 1.

Kirjoittaja siellä jossakin. Gyöngyin kädessä on valkoinen keppi ja hän nopaa palmuun sinisissä vaatteissaan valmiina uusiin seikkailuihin.

Kun sokeana haluaa matkustella ja nähdä maailmaa, helposti menee sormi suuhun järjestelyjä miettiessä. Perheellinen ja vakityössä käyvä näkövammainen voi toimia miltei näkevien lailla. Jos taas perhettä ei ole, jos mukaan otettava perheenjäsen on myös sokea tai jos omainen syystä tai toisesta ei voi lähteä mukaan matkalle, on tilanne haasteellinen. Ystäviä on vaikea saada seurakseen, kun heillä on usein matkakumppaneita omasta takaa, heillä ei ole varaa tai eivät halua, niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin, toimia maksuttomina saattajina.

Henkilökohtainen avustaja on eräs mahdollisuus. Sosiaalitoimen Vammaispalvelu korvaa avustajan matkakulut ja maksaa avustajan palkan myös ulkomaan lomamatkan ajalta. Mutta pääseekö avustaja mukaan vaikkapa parin viikon kaukomatkalle muilta töiltään? Ja tuleeko toimeen pitkällä lomamatkalla avustajan kanssa, jota normaalisti työllistää vain joitakin tunteja viikossa, kestääkö hyvä työsuhde myös lomareissun mutkat ja karikot?

Oma ratkaisuni on muutaman viime vuoden ajan ollut kahden roolin, avustajan ja ystävän roolien yhdistäminen. Eräs läheinen ystäväni on eläkkeellä oleva, yksin asuva seitsemänkymppinen, erittäin hyväkuntoinen, liikunnallinen ja kaikesta kiinnostunut rouva. Kutsun häntä leikisti usein Mummoksi. Hän voisi ikänsä puolesta juuri ja juuri olla äitini ja välimme jopa muistuttavat hieman äiti-tytär-suhdetta pieninä kinasteluineen. Mummo on pitkään ollut uimahalli- ja patikointiavustajanani ja aikoinaan hän avusti yhteistä ystäväämme hänen matkoillaan. Oli siis luontevaa pyytää hänet mukaan lomamatkoilleni viralliseksi palkatuksi avustajaksi.

Näitä matkoja on nyt tehty puoli tusinaa ja nälkä kasvaa syödessä, joten luvassa lienee lisää. Samalla nämä matkat ovat saaneet minua tiedostamaan entistä selkeämmin, miten tärkeä oikean ja sopivan avustajan valinta matkan onnistumisen kannalta on.

On olemassa joitakin peruskriteereitä, joita hyvän matka-avustajan pitäisi täyttää. Hänen pitäisi pärjätä ainakin englannin kielellä, osattava etsiä tietoa netistä, pystyttävä käyttämään hyvin kartta-, aikataulu- ja muita sovelluksia, hoksattava ja osattava erottaa hyviä ruokapaikkoja, kauppoja, nähtävyyksiä, kulttuuri- ja viihdetarjontaa, ulkoilumahdollisuuksia, jaksettava fyysisesti hyvin aamusta iltaan ja päivästä päivään. Avustajalla täytyy olla valmiuksia hoitaa myös mahdollisesti eteen tulevia kiperiä, dramaattisia tai peräti traagisia tilanteita, tapaturmia, sairastumisia, rikoksen kohteeksi joutumista. Avustajan pitää osata kuvailla hyvin ihan kaikkea eteen osuvaa. Toisaalta hänen pitää ymmärtää, milloin informaatiota ja virikkeitä on liikaa, miten rajata kerrotun määrää, jotta avustettava kykenisi tallentamaan aivoihinsa mahdollisimman paljon.

Hengästyttävä lista vaatimuksia ja riittääkö edes tämä lista? Nähdäkseni teoriassa ei riitä. Sen sijaan näiden kriteereiden moitteeton täyttyminen on käytännössä sivuseikka, vähemmälläkin pärjätään, jos avustajan ja avustettavan keskinäinen suhde toimii, eli avustajan lisäksi avustettavaltakin vaaditaan paljon. Pidän siis erittäin tärkeänä, että kummallakin on pääosin samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, samanlainen elämänrytmi, samantapainen huumorintaju, itselleen nauramisen kykyä ehdottomasti unohtamatta. Rautaisia hermoja tarvitaan myös ja empatiaa, empatiaa suunnattoman paljon. Matkoilla tulee aina mutkia, kompasteluja ja takaiskuja. Välillä saattaa tulla itkuakin, toivottavasti ei kuitenkaan kummallekin osapuolelle yhtä aikaa. Jos toinen menettää maltinsa, toisen pitäisi pystyä tarjoamaan olkapäätä, samoin toisinpäin. Avustajan täytyy muistaa toimivansa ensisijaisesti avustajana, mutta avustettavan pitää tajuta, että matkan täytyy tarjota mielekkyyttä ja elämyksellisyyttä myös avustajalle, muuten ystävyys kärsii. Hitusen omaa aikaa, erillisiä ohjelmia tai lepotaukoja kummallekin osapuolelle tekee hyvää, pienen erillään vietetyn tuokion jälkeen yhdessä mennään taas uudistunein voimin. Tärkeintä lienee hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan kuin hän on, muistaa, ettei hän ole oman minän jatke tai peili, vaan rinnallakulkija. Avustajan kanssa kulkeminen eroaa henkisesti melko paljon siitä, jos kulkisi puolison tai lähiomaisen kanssa, hyvässä ja pahassa yhtä lailla. Kun muistaa, että ystävyys on tärkein ja säilyttämisen arvoinen asia, mitä tahansa sattuisi, pääsee jo pitkälle.

Uskaltaako näin runsaita ja yleviä kriteereitä kuultuaan yksikään ystävä lähteä matka-avustajaksi? Väitän, että kannattaa uskaltaa! Ylevät vaatimukset on yksi asia, toinen on jatkuva armollisuus sekä itseään että toista kohtaan, mahdollisten huonojenkin hetkien hyväksyminen ja esteiden yli pääsemistä mahdollistava myötämielisyys.

Tuorein matkamme Mummon kanssa suuntautui Teneriffan Puerto de la Cruziin. Omalla kohdallani tämä oli elämäni ihka ensimmäinen talvinen eteläloma ja ensimmäinen kerta valtameren äärellä. Mummo on lomaillut etelässä useastikin, mutta kyseinen pikkukaupunki oli hänelle tuttu vain matkailuvideoista. Koska tiesin ennestään meidän kummankin rajoitukset, halusin varmistella taustaamme ja varasin matkatoimiston järjestämän matkan suomenkielisine oppaineen ja muine palveluineen. Seuraavalla kerralla uskaltaisin kenties järjestää omatoimimatkaa, mikä tekisi reissusta edullisemman ja tarjoaisi enemmän liikkumavaraa, nyt halusin kuitenkin mennä varman päälle.

En ala tässä kuvailla saaren ja pikkukaupungin ihanuuksia, kesäistä auringonpaistetta, kuumaa mustaa hiekkaa, idyllisiä katuja, valtavaa valtamerta, suussasulavia makuja ja aina niin iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, toivottavasti moni lukija on saanut tutustua  tuohon kaikkeen ihanuuteen. Aivoni olivat täyttyneet ääriään myöten eri aistien välittämistä virikkeistä ja Mummon kuvailusta, olo lin melkein kuin olisin kulkenut siellä näkevänä. Auringon säteet pääsivät tunkeutumaan jopa täyden sokeuden läpi, silmien edessä oli ihmeen kirkkaantuntuinen usva täynnä sekunneittain vaihtuvia mielikuvia, kuin olisin katsellut digitaalista valokuva-albumia. Sain kosketella ja halata mitä eksoottisimpia puita ja kukkia, Mummo piirsi kämmenelleni erään suojatien hassunhauskan mallin, sormeilin merenrannan muurissa laavakiven huokoista pintaa.

Kaiken hyvän ohella kommelluksiakin sattui. Pahin oli heti saavuttuamme hotelliin. Kummallista, mutta tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, että meidän matkakumppanien stressinsietokyky joutui koetukselle heti matkan alkuvaiheessa. Alamme jo etukäteen muistuttaa toisiamme: ”ethän missään tapauksessa mainitse sitä sanaa?!” Se sana on Strömsö: eräällä edellisellä reissullamme saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle todella vaivattomasti ja erittäin paljon etuajassa ja Mummo kehui matkamme sujuvan kuin Strömsössä. Miten sitten kävikään? Tuon tarinan kerron seuraavassa jutussani. joka tapauksessa tuo Strömsö on ollut nyttemmin kiellettyjen sanojen listalla välillämme.

Lentokenttäbussimme ajoi koko saaren ympäri ja perillä jätti matkustajia tusinaan eri hotelliin. Meidän hotellimme oli vihoviimeinen ja kello oli reilusti yli puolenyön paikallista aikaa. Hotellin aula vaikutti luotaantyöntävän kolkolta, vetoisalta ja hiljaiselta sokeana aistien. Vastaanoton laiskanoloinen mies selitti huoneemme sijainnin: ensin hissillä yksi kerros ylöspäin, sitten vasemmalle, vasemmalle, oikealle, suoraan, vasemmalle, oikealle, ovesta ulos ja huoneeseen suoraan altaiden yläpuolella, onnekkaita kun olemme. Ei, ei ole enää kylmää iltapalaa, vettä löytyy minibaarista, hyvää yötä! Isot matkalaukut pitkin käytäviä, mutkia, väliovia, ulos ja siinähän se huone on! Mutta kummankaan ranneke ei ovea avannut, kahva ei liikahtanutkaan. Mummo takaisin vastaanottoon, minä kuuntelin kauhistuneena outoja voimakkaita ääniä, tuultako vai merta? Mummo palasi kahden kortin kanssa, rynkytettiin kahvaa, mutteivät kortitkaan ovea avanneet. Kolmas kerta toden sanoo! Vastaanotosta lähetettiin paikalle huoltomies. Hän vilkaisi numerolappua, nyökkäsi, otti yleisavaimen, kas, ovi avautui. Aloin vetää matkalaukut tilavaan eteiseen, ihmettelin nättiä maljakkoa lipaston päällä. Samalla väliovi avautui ja edessämme seisoi pelästynyt vanha saksalaispariskunta! ”Tämä on meidän huone”, ihmettelimme. ”Ei kuin meidän huone”, he ihmettelivät. Mies katsoi lappua ja piteli päätään nauraen, osoittaen kaksikerroksista huoltorakennusta tosiaankin altaiden yläpuolella. Ja sieltähän oikea huone löytyi!

Vaan koettelemukset eivät olleet vieläkään ohi. Vaikka olimme varanneet erilliset vuoteet, huoneessa oli parivuode ja parivuoteen yhteinen aluslakana ja siihen taitettuna yhteinen täkki. Minibaari osoittautui tyhjäksi jääkaapiksi ja koko huone tuntui tunkkaiselta, hieman homeelle haiskahtavalta. Kello oli kaksi yöllä, Suomessa jo neljä, oli armoton jano ja väsymys. Tässä vaiheessa Mummon pinna petti. Hän alkoi itkeä vollottaa toistellen haluavansa heti samantien kotiin. Minä puolestani kiroilin ajattelemattomuuttani, kun en ollut tallentanut matkatoimiston kuuman linjan puhelinnumeroa kännykkääni etukäteen, nyt oli pakko etsiä sitä laukun pohjalta. Lopulta saimme pullon vettä, ylimääräisen täkin, tosin ilman aluslakanaa ja pääsimme yöpuulle. Seuraavan kahden vuorokauden aikana muutimme kolme kertaa, kunnes olimme lopulta tyytyväisiä huoneeseemme. Ja yöllä herättämämme saksalaispariskunta tuli muutama päivä myöhemmin vastaan rantakadulla ja meillä kaikilla riitti naurua!

Monesti olemme ennenkin saaneet todeta, että pienistä tai keskikokoisista vastoinkäymisistä tulee jälkikäteen mitä hauskimpia muistoja ja anekdootteja. Kunpa niitä osaisi ottaa aina huumorin kannalta myös tapahtumahetkellä!

Mummolla on ihastuttava (ja joskus ihan hieman vihastuttava) tapa jututtaa aivan kaikkia kohdalle osuvia ihmispoloisia, törmättiinpä hississä, kaupassa, rannalla, lentokoneessa, aivan missä vaan. Ei kielitaidollakaan ole väliä, englannin, suomen, epämääräisten täytesanojen ja elekielen sekamelskalla mennään. Johtuiko sitten aina niin iloisten paikallisten ja yhtä rentojen turistien keskivertosuomalaisia paremmasta vastaanottokyvystä, vai auringon hyväätekevästä vaikutuksesta, mutta kaikki juttukaverit olivat innolla ja nauraen mukana huulenheitossa. Minulle kunnon introverttina tämä tapa on tyystin vieras, kuuntelin ihmetellen ja hieman hämillänikin, miten Mummo saa aikaan iloista rupattelua, naurua ja selkääntaputteluja, missä kuljimmekin. Juteltiin norjalaisnaisen kanssa, jonka ex-mies oli suomalainen, kaupan suloisen myyjättären kanssa, joka oli käynyt joskus Rovaniemellä, jopa erään suomalaisen huippujulkkiksen kanssa. Mietin usein, että nämäkin pienet rupattelutuokiot antavat oman mausteensa matkan fiilikseen.

Emme lopulta päässeet reissusta ilman ikimuistoista ja hieman vaarallista tilannetta. Kun olimme Atlantin rannalla, olihan pakko pulahtaa valtameren aaltoihin ihan oikeasti, ei pelkästään vesipuiston merivesialtaissa. Mummo katsoi ennakkoon valmiiksi hyvän hiekkarannan, josta myös opas mainitsi. Keltainen lippu tarkoittaa varoitusta, muttei kieltoa. Aallot vyöryivät mahtavina ja sittenkin houkuttelevina, musta hiekka lämmitti varpaita, rannalla oli joitakin auringonottajia ja vähintään saman verran rastatukkaisia mustia kaupustelijoita, ja niin, myös rantavahteja. Yritin laskea aaltoja, mutta kuuluisa teoria joka seitsemännestä tai yhdeksännestä aallosta, joka olisi toisia paljon korkeampi, ei tuolla pitänyt paikkaansa lainkaan, monta keskikokoista aaltoa seurasi epäsäännöllisesti 2-4 valtavaa aaltoa. Kahden valtameren kokemuksillaan Mummo piti minulle hienon esitelmän siitä, miten tuollaisessa aallokossa uidaan. Hätää ei ole, aallot kyllä toisivat meidät rantaan! Vettä oli vain polveen asti, kun se sitten tapahtui: ylitsemme vyöryi ainakin kolme valtavaa aaltoa. Ensimmäisen kestimme vielä pystyssä, mutta sen vyöryessä takaisinpäin ja seuraavan tullessa vastaan virta nappasi meidät mukaansa erottaen meidät toisistamme. Hetkessä ei ollut muuta kuin vettä ympärilläni, ei pohjaa, ei pintaa, vastakkaisia virtauksia vain, pyörin niiden melskeessä kuin hento lehti, täysin holtittomasti, suuntaa tajuamatta, suolaista vettä suu täynnä. Ehkä kuolemanpelkokin iski, mutta ainakin jokin vimmainen eloonjäämistahto. En vieläkään ymmärrä, miten en saanut vettä keuhkoihin, kun tavallisessa uima-altaassa inhoan sukeltamista! Yhtäkkiä käteni osui kiveen, tartuin siihen, laskeuduin nelinkontin ja aloin kiivetä kivistä pohjaa pitkin ylöspäin. Kerran vesi oli heittää minut takaisin, mutta otteeni kivistä piti ja pääsin rantaan. Silloin iski seuraava kauhu. Huusin Mummoa, mutta hän ei vastannut. Huusin uudestaan, ei vieläkään ääntä mistään. Vasta kolmannen huudon jälkeen kuului heiveröinen vastaus veden suunnalta ja hetken päästä hänet laskettiin viereeni hiekalle. Hänet kantoi sylissään meren aalloista rantaan raamikas ja kiireestä kantapäähän tatuoitu herrasmies. Mummon kiitokseen herra vastasi selvällä suomen kielellä: ”Ole hyvä vain!” Istuimme hiekassa ja naurullamme ei ollut tulla loppua – arvattavasti saimme melkoisen adrenaliinipiikin! Ja Mummo on sittemmin saanut kuulla monilta, miten hän on voinut toimia niin vastuuttomasti ja päästää sokean mereen. Vaan kun se sokea halusi itse ehdottomasti sinne!

Ainoa jokseenkin kunnon kiistamme matkallamme koski ruokaa ja oli pikemminkin teoreettissävyinen väittely, jossa pienenä säväyksenä kummankin osalta pätemisen tarve, Mummolla ammatin puolesta, minulla muuten vaan. Myönnetään, usein makukysymyksistä lähtevät väittelyt eskaloituvat, ei pelkästään meidän välillämme, vaan mielestäni ihmisten välillä useastikin, pätemisen halun takia. Söimme ravintolassa kalaa, perinteikkäitä espanjalaisia ryppyperunoita ja mojo-kastiketta. Mummo valitti tarjoilijalle, että vihreä mojo ei lainkaan vastannut oikeaa mojo-kastiketta, jonka pitäisi olla paljon tuhdimpaa, paksumpaa, maukkaampaa, kun taas tämä mojo oli pelkkää basilikaöljyä. Tarjoilija puolustautui väittämällä kyseistä mojoa alkuperäisversioksi, mistä Mummo tulistui lisää. Tarjoilijan mentyä jatkoimme väittelyä pitkään, Mummo etsi kännykästään erilaisia ohjeita, minä väitin niitä suomalaisversioiksi ja että ”aito alkuperäinen” saattaa merkitä eri maantieteellisillä alueilla erilaista. Mummo haukkui minua pätemishaluiseksi ja minä häntä lievästi ahdaskatseiseksi. Lopulta yksinkertaisesti vaihdoimme puheenaihetta ja jälkeenpäin naureskelimme muutaman kerran toisten ravintoloiden mojo-kastikkeiden kohdalla, menemättä kuitenkaan uudestaan väittelyn yksityiskohtiin. Luulen, ettei meidän kummankaan mentaliteetilla ole mahdollista päästä viikon reissusta täysin ilman kinaa. Toisaalta se, että pääsemme kinojen yli ilman että loukkaisimme toisiamme pahasti, pikemminkin huumorin ja hyväksynnän avulla, on meille tae matkojemme onnistumisesta.

Seuraavassa jutussa helle sekoittaa päämme!

Mauri ja Mustis 1 2023

Mauri & Mustis 1/2023

Kuvailukäsikirjoitus Sari Rajala ja Eija Paasu

Sarjakuva koostuu kuudesta ruudusta. Puhekuplat on kirjoitettu käsin tikkukirjaimilla
piirtämisen yhteydessä. Sarjakuvan yläpuolella on mustat pyöreät lasit, sitten teksti Mauri & Mustis ja perässä neljä tassunjälkeä.
Mauri on mustatukkainen, normaalivartaloinen mies, jolla hiukset ovat keskeltä päätä kuin kukonharja. Hänellä on kookas soikean mallinen pottunenä, suurehkot korvat ja hän käyttää pyöreitä mustia laseja. Isosta suusta näkyy puhuessa tasainen hammasrivi. Kaula on suhteessa muuhun vartaloon hyvin ohut. Mauri käyttää valkoista keppiä oikeassa kädessään.
Mustis on väriltään musta keskikokoinen koira. Pää on muuten vaalea, mutta päälaki on musta. Yläleuka on korostuneen suuri alaleukaan verrattuna ja kirsu on soikeahko musta pallo. Silmät ovat suuret ja pyöreät. Häntä ja sivuille sojottavat kapeat mustat luppakorvat ovat muutamalla vekillä. Hännän ja korvien päät ovat pallomaiset, kuten myös vartalo. Kaula on ohut, jossa on paksu ylisuuren näköinen kaulapanta.

Ensimmäinen ruutu
Mustis opastaa Mauria reippain askelin nurmikkoon rajautuvalla hiekkatiellä. Mauri on pukeutunut puolipitkään liilaan takkiin ja sinisiin housuihin. Hänellä on sininen kaulaliina kietaistuna kaulaan, päässä musta baskeri ja käsissä ruskeat sormikkaat. Ruudun oikeassa reunassa on nurmikolle pystytetty kookas mainoskyltti. Se on kahden tolpan varassa ja Maurin korkuinen. Siinä lukee suurin kirjaimin EDUSKUNTAVAALIT 2.4.2023.
Terhakkaana Mustis katsoo kylttiä ja kysäisee tohkeissaan: ”Eduskuntavaalit lähestyvät. Milloin lähdetään kiertämään vaalikojuja?” Tähän Mauri vastaa: ”Ei oikein huvittaisi.”

Toinen ruutu
Mauri ja Mustis ovat seisahtuneet hiekkatielle. Mauri pitää kiinni valjaista ja valkoinen keppi on pystyssä oikean jalan vieressä. Taustana on pilvetön sininen taivas, eikä kylttiä enää näy. Päätään kääntämättä Mustis katsoo taakseen viistosti takanaan seisovaan Mauriin päin. Innostuneena Mustis vakuuttaa Maurille vasen etutassu ilmaan kohotettuna: ”Täytyyhän meidän osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen!” Mauri kuuntelee vakavana Mustiksen vakuuttelua.

Kolmas ruutu
Mustis on yksin lähikuvassa. Silmät leppoisasti lurpallaan sen katse on edelleen luotuna taaksepäin. Mustis valaisee suunnitelmaansa Maurille: ”Kierretään kaikki vaalikojut, ja mielellään useampaan kertaan. Sinä saat tentata puolueita vammaispalveluista ja eläinten oikeuksista.”

Neljäs ruutu
Nyt Mauri on lähikuvassa keskellä ruutua. Kasvoilla on kiusaantunut irvistys ja hampaitaan yhteen purren hän tokaisee Mustikselle: ”Tiedossa on siis kiusallisia keskusteluja. Jokainen puolue vuorollaan kertomassa omasta erinomaisuudestaan.”

Viides ruutu
Mauri ja Mustis ovat jatkaneet matkaa. He ovat juuri ohittaneet lautaverhoillun talon, jonka kulmaa näkyy ruudun vasemmassa reunassa. Mustis opastaa kieli suusta ulkona ja haaveilevasti eteensä tuijottaen se toteaa: ”Niin tietysti, mutta ajattele mitä muuta on tarjolla!”
Veikeästi hymyillen Mauri vastaa: ”Juu, tiedän kyllä. Kahvia, pullaa, pikkuleipiä, joskus jopa makkaraa tai hernekeittoa.”

Viimeinen ruutu
Mauri ja Mustis ovat lähikuvassa näkyen vyötäröstä ja kaulapannasta ylöspäin. Mauriin päin kääntynyt Mustis on riemuissaan ja sen korvat sojottavat innosta taivasta kohden. Tassu pystyssä se tuijottaa tiiviisti Mauria.
Pari kuolapisaraa roiskahtaen ja kieli suupieltä lipoen Mustis vannottaa: ”Ja muistat sitten sanoa kaikille, että opaskoira on vapaalla sillä välin kun te keskustelette. Sille voi siis tarjota ruokaa ja herkkuja!” Sanattomaksi jäänyt Mauri vain myhäilee itsekseen.

Hyviä uutisia

Jos sinulla on hyviä uutisia teknologiasta, elämästä, kaikesta, kerro meille kajastuslehti@gmail.com

Vähemmän metaania

Kun lehmät märehtivät, syntyy metaania, joka on hiilidioksidin tavoin kasvihuonekaasu. 50 prosenttia maitotilojen ympäristöpäästöistä syntyy metaanista. Helsingin yliopistossa on menossa tutkimus, jossa lehmien tuottamaa metaania pystytään vähentämään jopa 30 prosenttia uuden Bovaer-nimisen rehulisäaineen avulla. Bovaerin sisältämää 3-nitro-oksypropanolia (3-NOP) käytetään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa tutkimusolosuhteissa, joissa metaaninmuodostus pystytään mittaamaan. Helsingin Sanomat.

Tukibannerit

”Kiitos että olette mukana tukemassa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun toimintaa ilmoittamalla Kajastus-lehdessä

Voitte halutessanne hyödyntää osallistumistanne myös yrityksenne vastuullisuusviestinnässä. Ottamalla käyttöön Näkövammaisten Kulttuuripalvelun tukibannerin verkkosivuillanne ja/tai sähköpostiviestienne allekirjoituksen yhteydessä, viestitte asiakkaillenne ja sidosryhmillenne osallistumisestanne näkövammaisten kulttuurityön tukemiseen. Muita heikommassa asemassa olevien yksilöiden tukeminen nähdään aina positiivisena asiana, ja tällaiset teot vaikuttavat positiivisesti asiakkaidenne ja sidosryhmienne mielikuvaan yrityksenne vastuullisuudesta.

Elina Brotherus

 

Green Still Life 2 työssä vaaleanvihreään 
takkiin pukeutunut nainen kantaa taideteosta jossa on kasvavia puunrunkoja. Samanlaisia tauluja on myös seinällä. Luonto on vihreä.
Green Still Life 2 2022

ELINA BROTHERUS – VIERAILIJA

Teksti Tuula Paasivirta, kuvat Elina Brotherus

Helsinkiläisen Taidemuseo Didrichsenin kevään näyttelyssä esitellään valokuva- ja videotaiteilija Elina Brotheruksen uusi valokuvasarja Vierailija Visitor. Näyttely on avoinna 11.2.–28.5.2023.  

Museon ainutlaatuisesta ilmapiiristä ammentavassa näyttelyssä nähdään ensimmäistä kertaa Brotheruksen Didrichsenin taidemuseossa vuosina 2021–2022 kuvaama valokuvasarja Visitor. Tämän lisäksi näyttelyssä on esillä Brotheruksen aikaisempia valokuva- ja videoteoksia, jotka liittyvät temaattisesti Didrichsenillä kuvattuun kokonaisuuteen. Museo on esteetön ja taksilla pääsee melko lähelle museon pääovea.

Arctic Aphrodite -työssä sinivihreään hameeseen ja vihreään puseroon pukeutunut nuorehko nainen nojaa mäntyyn taidemuseo Didrichsenin pihassa suurikokoista veistosta vastapäätä. Taidemuseon seinä on tehtyy punaisesta tiilestä, katolla näkyy kupoleita.
Arctic Aphrodite 2022.

Museon historiasta

Arkkitehti Viljo Revell suunnitteli Helsingin Kuusisaaressa sijaitsevan rakennuksen (1958, 1964) alun perin Marie-Louise (1913–1988) ja Gunnar Didrichsenin (1903–1992) kodiksi. Avioparin intohimoinen taiteen keräily johti taidemuseon perustamiseen vuonna 1965.

Näyttelyn esittelyssä sanotaan: Rakennuksen kuvaaminen muistuttaa muotokuvan tekemistä: pitää tuoda näkyväksi paikan erityispiirteet ja olemus. Jokaisella talolla on oma sielunsa, ja Didrichsenillä se on taidekokoelma. Peruskokoelma on ollut olemassa ennen taloa, ja tämä kokoelma on ohjannut arkkitehti Viljo Revellin työtä hänen piirtäessään taloa.

Taitelijan esittely

Taiteilija Elina Brotherus valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1997 pääaineenaan analyyttinen kemia. Kaksi vuotta aiemmin hän oli  aloittanut valokuvaustaiteen opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa, josta valmistui  taiteen maisteriksi vuonna 2000.

Alaston nuori laiha nainen istuu kivellä selkä kuvaajaan päin, tyrskyt huuhtelevat hänen varpaitaan. Vesi on kellertävää, kauempana näkyy metsää.
Baigneuse, orage montant 2003 edustaa Brotheruksen varhaisempia töitä.

Tekijänoikeus.fi  sivustolla kuvataan taiteilijaa näin: ”Elina Brotherus on suomalaisen valokuvataiteen kirkkaimpia tähtiä. 1990-luvulla Brotherus tuli tunnetuksi henkilökohtaisista omakuvistaan, ja vuosituhannen vaihteessa hän siirtyi kuvaamaan värikylläisiä maisemia, joista on tullut taiteilijan teosten vakioaihe. Luonto on läsnä lähes kaikissa hänen teoksissaan ja näin on myös nyt esillä olevassa näyttelyssä. Hyvin voidaan sanoa, että Didrichsen, rakennus sinällään, asettuu Brotheruksen kuvissa yhteen taloa ympäröivän luonnon kanssa”.

Taiteilijan toinen kotimaa on Ranska.  Siellä asuessaan hän kertoo saaneensa vaikutteita ja innoitusta töihinsä1960-70-luvuilla vaikuttaneiden Fluxus-taiteilijoiden tuotantoon tutustuessaan.

2018 Brotherus antoi Minna Hujaselle haastattelun (Apu-lehti 2018). Hujanen kirjoittaa: ”Elina Brotherus on tullut tunnetuksi omaelämäkerrallisista valokuvistaan. Valokuvaus ei kuitenkaan ole hänelle oman identiteetin etsimistä tai terapiaa. Se on taidetta, josta Brotherus sanoo saavansa alkukantaista tyydytystä”.

Green Still Life työssä vihreään hihattomaan mekkoon pukeutunut nainen istuu taidemuseon penkillä ja katselee ikkunasta ulos. Seinillä on taideteoksia, ulkona kaikki on vihreää.
Green Still Life 2022

Kuvat aikakoneena – ei omakuvia

Lukiessani taiteilijan haastatteluja eri lähteistä piirtyy kuva omintakeisesta, rohkeasta ja itsensä näköistä elämää elävästä keski-ikäisestä naisesta. Elina sanoo vuoden 2018 Apu -lehden haastattelussa: ”Kun on käyttänyt itseään taiteen mallina jo pari vuosikymmentä, ajan kulku alkaa näkyä kuvissa. Hän, Elina Brotherus, katsoo nyt huvittuneen myötätuntoisena parikymppistä naista, joka esiintyy uran alkupuolen kuvissa.

Nuori nainen istuu sängyllä  vihertävänmustassa mekossa. Hänen vieressään on ruskea koira, jonka edessä on keltainen pallo. Ikkuna on auki ja siitä näkyy sinistä merta ja taivasta.
Hotel de Sebald 4 2019.

Valokuvaamisen myötä Elina Brotherus kertoo muuttuvansa kuvan hahmoksi. Hän ei koskaan puhu kuvien henkilöstä ”minänä”, vaan siinä on kuvan henkilö. Kyse ei ole identiteetin etsimisestä.

”Kun kuvan tekee kuvaksi, tapahtuu mielenkiintoinen etäännytys. Ja varsinkin, kun kuvan kehystää ja nostaa seinälle. Kuvasta tulee esine ja se lakkaa olemasta se henkilö, jota se esittää”.  Itsensä käyttäminen kuvissa on tehnyt näkyväksi sen, kuinka ihminen muuttuu keski-ikäiseksi. Valokuva  on kuin aikakone.

Vierailija luo museoon uutta todellisuutta

Visitor, Vierailija -sarjan lähtökohtana  ja samalla (Villa Didrichsen) -sarjan lähtökohtana on ollut taiteilija Elina Brotheruksen vapaus leikitellä museorakennuksen arkkitehtuurin, interiöörin ja museon taidekokoelman kanssa. Brotherus luo kuviinsa vaihtoehtoisen todellisuuden rakennuksen tunnetun historian rinnalle.

Nuori sinisiin ulkoiluhousuihin ja harmaaseen takkiin ja baskeriin pukeutunut nainen makaa lumella uima-altaan vieressä. Altaan vesi ei ole jäässä, vaikka on talvi. Taustalla on taidemuseo ja patsasryhmä, suurikokoisista ikkunoista heijastuu kuvioita.
Reclining Figure at -20 2021.

Kuvien hahmot, vierailijat, herättävät läsnäolollaan museon tilat henkiin: hahmot käyvät puhelinkeskusteluja, valmistelevat illallista, loikoilevat uima-altaalla ja suunnittelevat taidenäyttelyä. Taiteen historian tunteva Brotherus tuo kuviinsa myös luomiaan teosripustuksia. Hän käsittelee kokoelman teoksia esimerkiksi väriteemoittain tai teosten aiheita heijastaen.

Elina Brotherus kertoo, että Didrichsenin museon näyttelyn nimi on Vierailija, koska hän kuvaa erilaisia hahmoja, ei itseään. Kamera piirtää hänen puolestaan. Taiteilija toimii itse itsensä assistentti kuvauksissa.

Aika pysähtyy – ulos nykyajasta

Käydessäni näyttelyssä sen avajaisviikolla, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, siirryin menneeseen maailmaan, hyvällä tavalla. Näyttely toi levollisuutta omaan mieleeni. Oli hieno pysähtyä ja tuli tunne, että tänne tekee mieli palata.

Vihreää vettä haijastavan pienikokoisen uima-altaan äärellä on kaksi naista, toinen nojaa kiveykseen istualtaan, toinen on seisoo altaan toisessa päässä. Kuva on jaettu kahtia niin että molemmissa puoliskoissa on yksi nainen. Kuva on taidemuseon sisäpihalta ja näkyvissä on muutamia museon vakioveistoksia
Swimming Pool diptych 2022.

Arkkitehtuuri taiteilijan töissä

Arkkitehtuurilla on ollut Brotheruksen viime vuosien työskentelyssä kasvava merkitys. Brotherus on kuvannut teoksiaan Alvar Aallon, Friedensreich Hundertwasserin, Michel Polakin, Matti Suurosen – ja nyt Viljo Revellin luomissa tiloissa. Brotheruksen aikaisemmasta tuotannosta näyttelyyn valikoiduilla valokuva- ja videoteoksilla on teemallinen yhteys Visitor (Villa Didrichsen) -sarjaan – yhtymäkohtia ovat niin arkkitehtuuri, kuin vaikkapa taidehistorialliset lepäävän hahmon ja kylpijän uudelleentulkinnat.

Taidehistorian ja arkkitehtuurin rinnalla Brotherukselle tärkeä työskentelyn innoittaja on kirjallisuus, joka näyttelyssä tulee ilmi Sebaldiana. Memento mori -sarjassa (2019). Didrichsenin näyttely on tähän mennessä laajin sarjan esittely Suomessa.

Kuvassa on suurikokoinen vaalea kaksikerroksinen rakennus, jonka pihassa on suurehko allas. Kuva on jaettu kahtia. Sen molemmilla puolilla on yksi nainen, toinen seisoo takki päällä kaulahuivi kaulassaan, toinen istuu käsiinsä nojaten punertavassa mekossa. Vesi on sinistä ja siihen heijastuu kuvia rakennuksesta.
Villa Empain Piscine diptyque 2018.

DIDRICHSEN

Taidemuseo Didrichsen Kuusilahdenkuja 11 Helsinki

Näyttely on auki 11.2.–28.5.2023 ti–su klo 11–18.

Museon alakerran toisessa salissa on samanaikaisesti esillä kokoelmanäyttely Pinta, muoto ja materiaali. Museon pihalla on veistoksia, kauniit näkymät merelle. Esteetön, sisällä hissi.

Yleisöopastuksia suomeksi la ja su klo 13, ke klo 17, ruotsiksi su klo 12.

Taiteilijatapaamiset Elina Brotheruksen kanssa mahdollisia 25.3, 29.4, 20.5, 27.5, 28.5.
klo 13.00

MARIE-LOUISE JA GUNNAR DIDRICHSEN

Gunnar Didrichsen oli syntynyt Kööpenhaminassa 9.9.1903. Hän oli laivanvarustajan poika, joka oli tullut Suomeen liikeasioissa ensimmäisen kerran 1927. Vain kolme kuukautta myöhemmin hän perusti oman maahantuontiyrityksen, Transmeri Oy:n, ja päätti jäädä maahan. Uuden yrityksen ensimmäinen tuote oli rotanmyrkky, joka toimi vaihtelevasti, mutta toi yritykselle sen verran tuloja, että maahantuontia voitiin laajentaa luotettavampiin tuotteisiin.

Marie-Louise Hampusdotter Granfelt syntyi Hampus Granfeltin ja Hanna (os. Henriksson) toisena tyttärenä Helsingissä 19.2.1913. Isä Hampus oli lääkäri, minkä vuoksi perhe muutti usein ja asui eri puolilla Suomea. Marie-Louise opiskeli Svenska Handelshögskolanissa.

Marie-Louise ja Gunnar tapasivat ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivänä 1938 operetissa yhteisten ystävien kautta. Marie-Louisen ja Gunnarin seurustelu oli tiivistä ja huvittelupainotteista. He avioituivat huhtikuussa 1939, vain muutama kuukausi ensitapaamisen jälkeen.

Didrichsenit taidemuseossaan 1968, vasemmalla Gunnnar, oikealla Marie-Louise. Kuva Didrichsenin arkisto / Caj Bremer.
Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen 1968. Kuva Didrichsenin arkisto / Caj Bremer.

​Marie-Louise ja Gunnar olivat molemmat kiinnostuneet taiteesta ja sen keräilystä. Ensimmäinen yhteinen hankinta oli Pekka Halosen Ateria (1899) vuonna 1942. Transmerin kasvava menestys takasi perheelle taloudellisen turvan lisäksi mahdollisuuden taidehankintoihin, matkusteluun ja lopulta oman kodin rakentamiseen Kuusisaareen.

Villa Didrichsenin innoittajana oli Maire Gullichsenin Villa Mairea Noormarkussa. Didrichsenit pyysivät Alvar Aaltoa piirtämään myös heille kodin vastaavassa hengessä. Kiireidensä vuoksi Aalto kieltäytyi suositellen tilalleen Viljo Revelliä, joka ”on ainoa, joka pystyy samaan kuin minä”.

​Villa Didrichsenin taidemuseosiipi avattiin yleisölle syyskuussa 1965.  Avajaisten kunniavieraana olivat Sylvi ja Urho Kekkonen.

1980-luvulla Marie-Louisen terveys heikkeni. Hän oli toivonut tulevansa haudatuksi rauhalliseen paikkaan, jossa olisi merinäköala ja auringonlasku. Marie-Louise oli jopa hankkinut valmiiksi hautamuistomerkin, Arvo Siikamäen veistoksen Tyhjä hauta. Veistos sijoitettiin Villa Didrichsenin merenpuoleiseen rinteeseen. Gunnar kuoli vuonna 1992 ja hänen uurnansa laskettiin Marie-Louisen uurnan viereen.

Kaasinen

Orkesterimontusta uuteen työhön

Teksti: Timo Kuoppala

Vuolaasta puheesta ei heti uskoisi, että Juhani Kaasinen on syntyjään Lahdesta ja asunut  lapsuusvuotensa Järvenpäässä. Nykyään palveluasiantuntijana Kelalla työskentelevä, mutta myös pitkän orkesterisellistin uran tehnyt Kaasinen kertoo elämästään avoimesti. Näön vähittäinen heikkeneminen ei häntä ole lannistanut. Uusi elämänura on löytynyt ihmisläheisestä sosiaalityöstä.

Juhani Kaasinen netistä otetussa kuvassa. Hänellä on lyhyt siisti tukka, muodikas parransänki ja ruudullinen paita. Hauska yksityiskohta on olkapään takaa pilkistelevät valkoiset ruusut.
Juhani Kaasinen. Kuva on otettu netistä.

Musiikki tuli Juhanin elämään jo kuusivuotiaana, kun hän aloitti pianotunnit. Jo vuoden päästä vähän vallaton poika pääsi opiskelemaan sellonsoittoa Keski-Uudenmaan musiikkiopistoon. Kotona musiikkia harrastettiin jonkin verran ja ehkä sellistitädilläkin oli osansa soittimen valinnassa. Opiskelu vakavoitui varsinkin, kun opettajan vaihtumisen myötä vaatimukset kasvoivat ja kurssitutkinnoista tuli hyviä arvosanoja. Juhanin absoluuttinen sävelkorva auttoi myös.

Juhani siirtyi musiikkipainotteiseen Sibelius-lukioon Helsinkiin. Kouluvuosina kesäisin hän osallistui Orivedellä pidetyille nuorten orkesterikursseille. Yhteissoittoa hiottiin myöhemmin myös nuoriso-orkesteri Vivossa ja pohjoismaisessa Orkestern Nordenissa. Jääkiekko ja ennen kaikkea tennis kiinnostivat häntä ja ehtipä nuorukainen käydä klassisen kitaran soittotunneillakin.

Sitkeydellä Sibelius-Akatemiaan

Juhani kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 2001. Hän haki opiskelupaikkaa Sibelius-Akatemiasta, ammattikorkeakoulu Stadiasta musiikkipedagogilinjalta ja Teknillisen Korkeakoulun geodeettilinjalta. Akatemiaan hän ei päässyt. Kahdesta muusta saavuttamastaan paikasta hän valitsi TKK:n, mutta huomasi jo vuoden päästä, että maanmittaus ei ollut hänen alaansa. Hän aloitti musiikkipedagogiikan opinnot Stadiassa ja jatkoi Sibelius-Akatemiaan yrittämistä, kunnes pääsi sinne neljännellä kerralla vuonna 2005. Hän halusi nimenomaan musiikkitaiteilijaksi. Stadian pedagogiset opinnot olivat hyvä vaihtoehto kaiken varalta. Koko Sibelius-Akatemian opintojen ajan Juhanin opettajana toimi Timo Hanhinen.

Saadakseen orkesterisoitosta lisää kokemusta Juhani meni Tanskaan Århusin orkesterin koesoittoon. Sieltä paikkaa ei vielä löytynyt, mutta Helsingin kaupunginorkesterin avustajakoesoiton hän läpäisi ja pääsi niin sanotusti keikkalistalle. Syksyllä 2005 orkesterista tarjottiin jo sijaisuutta, jota kesti syyskauden loppuun.

Ammattimuusikon ura sai jatkoa vuoden 2006 keväällä Juhanin siirtyessa keikoille ja sijaiseksi Sinfonia Lahden riveihin. Hän muutti asumaan Lahteen. Opinnot jäivät vähän kesannolle, mutta Juhani kävi viikottain Turussa Akatemian soittotunneilla. Välillä hän keskittyi opintoihin, mutta meni uudestaan yhdeksi kaudeksi Lahden orkesteriin.

Vuonna 2009 hän sai vihiä Oslon oopperan orkesterissa vapaana olevasta paikasta ja aloitti siellä soiton elokuussa. Suomi kutsui takaisin seuraavana vuonna. Juhani osallistui elämänsä ainoaan merkittävään musiikkikilpailuun,  Turun kansalliseen sellokilpailuun. Se oli hänelle  hieno kokemus. Juhani tuli neljänneksi, mikä oli hänelle suuri yllätys. Helsingin Sanomien musiikkitoimittajan myönteinen arviointi ilahdutti myös. Kilpailussa oli hyvä henki. Siellä kannustettiin toinen toistaan. Ja kaiken päälle sai soittaa ammattiorkesterin solistina.

Työtä löytyi vähäksi aikaa Tampereelta. Kun vakituista paikkaa siellä orkesterissa ei löytynyt, Juhani palasi virkavapaalta soittamaan Oslon oopperassa, jonne sitten jäikin aina vuoteen 2022 saakka. Opintoja hän sai jatkettua työn ohessa niin, että diplomikonsertin hän piti vuonna 2012 ja sai maisterin paperit Sibelius-Akatemiasta seuraavana vuonna. Kuvioon oli tullut mukaan elämänkumppani, sellisti hänkin. Perheeseen syntyi Norjassa kaksi lasta, Oskar ja Vilja.

Autoja putkahteli näkökenttään

Jo vuosituhannen vaihteessa Juhani oli huomannut pientä haittaa esimerkiksi värien näkemisessä. Joitakin vuosia myöhemmin liikenteessä sattui outoja tilanteita, kun autoja ilmestyi näkökenttään aivan yllättäen. Varsinaisia vaaranpaikkojakin oli; kerran Juhani oli törmätä suojatietä ylittäneisiin äitiin ja lapseen. Hän luuli käyttämiensä aurinkolasien olevan havaitsemattomuuden syynä ja heitti rillit kiroillen menemään. Toisen kerran hän viime hetkessä havaitsi ajokaistan sulkevan puomin.

Juhani oli käynyt optikolla, joka oli kyllä ihmetellyt hänen silmiään, mutta määrännyt vain silmälasit hajataiton vuoksi. Oma lääkäri-isä vasta patisti pojan tarkkoihin tutkimuksiin, joissa sitten löytyi näköongelmien syy, retinitis pigmentosa.

Opintoja rahoittaakseen Juhani ajatteli taksimiehen hommia. Lääkäri ei aietta kannattanut. Juhani jatkoi ammattimuusikon ja opiskelijan elämäänsä, vaikka näkö pikku hiljaa heikkeni. Juhani ei tilannetta itselleen myöntänyt. Hän ei halunnut ottaa selkoa silmäsairaudestaan puhumattakaan mihinkään potilasyhdistykseen liittymisestä. Isän huolestumista hän ihmetteli.

Lopulta ikäväksi ja epävarmaksi muodostunut autolla ajo päättyi Olympiastadionin parkkipaikalle. Sen jälkeen Juhani ei ole rattia kääntänyt.

Näön heikkeneminen alkoi vaikuttaa myös työhön. Kun suoraan nuoteista soittaminen ei enää luonnistunut, hän alkoi opetella kaiken soitettavan ulkoa. Näin hän menetteli aina koronapandemiaan asti, jolloin soittotilaisuudet kaikilta vähenivät. Hän soitti vielä sellaista ohjelmistoa, jota osasi ulkoa.  Viimeinen keikka Oslon oopperassa oli toukokuussa 2021.

Norjassa löytyi uusi suunta

Muutama vuosi diagnoosin jälkeen Juhani meni orkesterin johdon juttusille kertomaan tilanteestaan. Koska hän joutui opettelemaan jo lähes kaiken soittamansa ulkoa, hän sai helpotusta työtaakkaansa. Hän osallistui myös Norjan näkövammaisten liiton järjestämään työpajaan, jossa yhdessä muiden vastaavissa tilanteissa olevien kanssa ja asiantuntijoiden avulla saattoi pohtia elämälleen uutta suuntaa. Häntä kehotettiin hakeutumaan johonkin ihmisläheiseen työhön tähtäävään koulutukseen, esimerkiksi psykologian opintoihin. Hän sai Norjassa myös liikkumistaidon ohjausta ja tutustui näkövammaisten elämää helpottaviin teknisiin ratkaisuihin. Hänen itsensä ja työnantajansa saamaa tukea maan näkövammaisten liitolta ja meidän Kelaamme vastaavalta NAVI:lta Juhani kiittelee paljon.

Juhani on käyttänyt apunaan mm. isokokoista ipadia, jolla voi katsella nuotteja suurennettuina. Kun ipadikaan ei enää oikein toimi, hän on viime aikoina  miettinyt pistekirjoitusnuottien käytön opettelemista, jotta voisi edelleen opetella uutta soitettavaa.

Kapellimestarien käsimerkkien seuraaminen ei hänelle ollut suuri ongelma. Niitä hän näki vielä, vaikka silmän keskeinen näkökenttä oli jo kadonnut. Eikä niillä kovin suurta merkitystä ole hänelle ollut muutenkaan, Juhani naurahtaa.

Syksyllä 2019 Juhani aloitti juuri ennen korona-aikaa sosionomin opinnot. jotka suoritti parissa vuodessa. Kun työpaikka Kelan palveluasiantuntijana varmistui, hän muutti perheineen takaisin Suomeen. Soittamista hän ei ole kokonaan jättänyt, vaan aikoo tehdä keikkoja pyydettäessä. Asenne näkövammaan on muuttunut. Hän on nyt Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten yhdistyksen nimeämä aktiivinen varaedustaja Helsingin vammaisneuvostossa. Työ vammaisten oikeuksien ajamiseksi kiinnostaa ja hän tuntee saavansa taustayhdistykseltään hyvää tukea. Juhani on myös Retina ry:n hallituksen jäsen.

Vapaa-aikana musiikkia tulee striimauspalveluiden kautta kuunneltua jonkin verran. Esimerkiksi taitavat klassista musiikkia soittavat pianistit ja huippuluokan sinfoniaorkesterit ovat hyvää kuultavaa. Harmonioiden ilotulitus ala Maurice Ravel kuulostaa hienolta.

Jonnan mukana

Toimittaja ja kirjailija Jonna Heynke kasvokuvassa tiukasti rajattuna. Hänellä on lyhyt tukka ja hymy herkässä.

Elämän vettä

Takassa rätisee tuli, jonka lämpö ja tuoksu saavat arjen haihtumaan ulos ovesta. Tila on kuin suuri, kodikas olohuone. Katetut pöydät ja pitkät penkit odottelevat ruokailijoita ja viskin ystäviä.
Olemme ambergilaisen viskikerhon vieraina. Illan aikana tarjoillaan kolmen ruokalajin herkkuateria juomineen, mutta pääosassa on tietenkin viski. Olen enemmän tequilan ja viinin ystävä. Viski on savuisuutensa takia tuntunut aina jotenkin vieraalta ja kammottavaltakin, vaikka viskejä löytyy moneen makuun ja joka lompakolle. Jos joku on väenvängällä tarjonnut minulle viskiä, olen pyytänyt mahdollisimman hedelmäistä ja ehdottomasti savutonta lajia.
Mutta kun kutsu kävi, uteliaisuus vei tietenkin voiton. Ja kun viskikerhon johtaja tuo ensimmäisen maistiaislasin eteeni, nenäni alkaa ahmia siitä nousevaa vaniljaista, hedelmäistä tuoksua.
Tältäkö elämänvesi tuoksuu? Sana wiskyhän tulee gaelin kielen elämän vettä merkitsevistä sanoista uisge beatha.
Tämä viski on peräisin mistäpä muualtakaan kuin Skotlannista, Lowlandin alueelta. siellä tuotetut viskit ovat usein raikkaita ja vailla sitä kamalaa savunmakua.
”Slàinte mhath!” viskikerhon johtaja kehottaa kuten Skotlannissa on tapana. Kaikki me puolentusinaa vierasta kohotamme lasimme. Hedelmäinen, mausteinen maku ei ole epämiellyttävä muttei myöskään saa tajuntaani räjähtämään.
Juomme makuaistin nollaavan lasillisen vettä ja saamme eteen uuden elämänveden. Tämä 12-vuotias single malt -viski on lähtöisin Skotlannin Speysidesta. Se on pienehkö alue, jota voisi melkein kutsua isoksi tislaamoksi. Noin puolet Skotlannin enemmän ja vähemmän virallisista tislaamoista, kolme suurinta skottiviskin tuottajaa mukaan lukien, sijaitsevat siellä. Tuoksu on makean toffeinen ja hunajainen. Ei savun hiventäkään, onneksi!
”Slàinte mhath!”
Marsipaania ja hedelmiä. En sylkisi pois mutten myöskään ostaisi. Mieluummin syön kuin juon marsipaania. Napostelemme pientä välipalaa ja juomme tietenkin vettä. Viskinmaistiaisissa on tärkeää avata viskille mahdollisimman häiriötön väylä makuhermoihin.
Mietin, miksi viskeistä kohistaan niinkin paljon. Kun maistoin ensimmäisen kerran tequilaa, se oli menoa. Mutta vaikka olen maistellut jo useita, hedelmäisiä viskejä, ahaa-elämys on loistanut poissaolollaan.
Seuraavan, kolmen vuoden ikään ehtineen viskin ei ole tarvinnut seilata tänne meriteitä. Se on lähtöisin Baijerista, aivan tästä läheltä. Vaikka viski yhdistetäänkin ennen muuta Skotlantiin, myös mm. täällä Saksassa, Kanadassa, Irlannissa, Japanissa ja Yhdysvalloissa tuotetaan viskiä. Tämäkin tuoksuu hedelmäisen makealta mutta myös puiselta. Onneksi ei savuiselta!
”Zum Wohl!”
Saksalainen viski, saksalainen kippis. Maku ei ole paha, mutta tämäkään ei räjäytä tajuntaa. Onneksi se kammottava savu sentään loistaa poissaolollaan.
Jäljellä on enää yksi viski.
Tuskinpa minusta mitään viskimimmiä tulee, vaikka kyllä viskikin maustamattomat kirkkaat kirkkaasti voittaa. Minusta myös viinan on maistuttava muultakin kuin alkoholilta. En myöskään pidä ajatuksesta sotkea viskiin soodavettä tai edes jäitä. Makuasioista ei tietenkään saisi kiistellä, mutta itse juon vettä lasista tai raanasta, jos sitä tekee mieli.
Tyhjennän vesilasin ja jään odottelemaan illan viimeistä maistiaista. Nyt luvassa on se pelottava, todella savuinen viski, joka on lähtöisin Skotlannin Islaysta. siellä karu maaperä ei juuri puita kasva vaan taloja on lämmitetty ja viskimaltaita paahdettu turpeella ammoisista ajoista asti.
Ikää tällä viskillä on kaksitoista vuotta, ja jo ennen kuin saan lasin eteeni, nenässäni pärähtää savuvaroitin.
Otan lasin ja haistelen. Tuoksu on kuin suoraan leirinuotiolta, jonka äärellä syödään hedelmäkarkkeja. Nuuhkin ja nuuhkin kuten lukuisia hajuvesiäni. Nekin tuoksuvat ihanilta, mutta en joisi mitään niistä mistään hinnasta.
Slàinte mhath!
Savuinen puro virtaa suuhuni.
Sitten räjähtää.
Onko tämä maku todellinen?
Ei voi olla!
…koska tälle maulle ei löydy sanoja.
Tämä on juotavaa savua, joka haihtuu aivan liian nopeasti.
Savua, jota olen viskeissä inhonnut ja kammoksunut, mutta jota nyt rakastan!
Savu on juuri Se Jokin, joka jäi edellisistä, hedelmäisistä viskeistä uupumaan.
Nuuhkin jo tyhjentynyttä lasia.
”Taisit tykätä!” mieheni nauraa. Hän on suuri hedelmäisten viskien ystävä. Hänelle tämä savupaukku ei oikein maistunut. Minä taas en halua päästää suussa yhä tuntuvaa makua haihtumaan savuna ilmaan.
Tuli viskikerhon takassa on sammunut. Hyisenkylmä tuuli piiskaa baijerilaisen pikkukaupungin katuja ja kattoja. Ovesta astelee muiden mukana Saksan-suomalainen viskimimmi.
Ja kun menemme ravintolaan paria viikkoa myöhemmin, sanon baarimikolle: Ottaisin viskiä, niin savuista kuin teiltä vain löytyy.
Slàinte mhath!

Moai-kivipatsaat

Pääsiäissaaren mystiset

Moai-kivipatsaat syntyivät Joensuuhun lumesta

Teksti: Pasi Päivinen, kuvat: Janne Laukkanen

Joensuussa ollaan synnyttämässä perinnettä uuden ja ennen näkemättömän lumi- ja valotaiteen yhdistelmälle. Talvella 2022 Joensuun taidepuutarha Botaniaan ilmestyi 1:1-kokoinen lumitaideteos Englannissa Salisburgin tasangolla sijaitsevasta maailmanperintökohde Stonehengestä. Tänä talvena tammikuun lopussa Stonehengen lumitaideteoksen paikalle Taidepuutarhaan nousi jotain vielä ihmeellisempää, 15 luonnollisen kokoista lumesta rakennettua Pääsiäissaaren Moai-kivipatsasta.

Moai-lumipatsaiden idean takana on joensuulainen valotaiteilija ja Joensuun yliopiston entisestä kasvitieteellisestä puutarhasta elämyskohteen, Taidepuutarha Botanian, kehittänyt Kari Kola alias Valoparta. Taiteilijanimi Valoparta juontuu valotaiteilija Kari Kolan pitkästä ja komeasta parrasta.  

Lumipatsaiden rakennusurakka aloitettiin jo viime vuoden puolella ja töitä paiskittiin seitsemän viikkoa tammikuun lopulle noin kymmenen lumiveiston taitajan voimin ennen kuin Moai-patsaat seisoivat ylväinä paikoillaan. Suomalaisten lisäksi kolme veistomestaria saapui Joensuuhun vähälumisilta seuduilta, Irlannista ja Unkarista.

 – Ketään ei tarvinnut hetkeäkään houkutella tähän taideprojektiin. Kaikki tekijät olivat minulle entuudestaan tuttuja ja paloivat innosta päästä veistämään Moai-patsaita lumesta, kertoo Kari Kola. 

Moai-patsaiden veistäminen lumesta luonnollisen kokoisiksi ja näköisiksi ei ole ollut helppoa ja kevyttä lumiukkojen pyörittelyä iltapäivän ratoksi, vaan erittäin vaativaa lumenveistotaitoa ja -kokemusta edellyttävää kovaa työtä. Lumipatsaat on kasattu muottien avulla. Lisäksi niitä piti koko rakennusvaiheen ajan pystyssä tukirakenne, joka toimii edelleenkin kevään tuloon saakka. Rakentamisessa on käytetty apuna nostureita, moottorisahoja, lumilinkoa ja lumitykkiä. Lumesta rakentaminen eroaa jääveistosta siinä, että lumi on hieman helpompi ja kevyempi käsitellä sekä sallii korjaamisen rakennelmassa.

-Patsaat kestävät hyvin kosketusta ja niitä saa ilman muuta koskettaa, Kola vahvistaa. Koskettelemalla niiden mittasuhteista saa jonkinlaisen käsityksen, mutta Moai-patsaiden mielenkiintoisin ja tunnetuin osa, päät, jotka on tehty lumesta identtisiksi kivipatsaiden kanssa, nousevat sellaisiin korkeuksiin, ettei niiden yksityiskohdista pääse tuntoaistin avulla selville. Siihen tarvitaan kuvailutulkkausta. 

Samoin kuin Moai-kivipatsaat Pääsiäissaarella myös Joensuun 15 lumipatsasta ovat huomattavan kookkaita, jopa yhdeksän metrin korkuisia.

Moai-kivipatsaiden koti on Chilelle kuuluvalla Pääsiäissaarella, jota sen alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä Rapa Nui. Saari sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä n. 3700 kilometrin päässä Chilen rannikosta ja n. 2000 kilometrin päässä lähimmästä asutusta saaresta (Pitcairn). Pääsiäissaari on noin 20 kilometriä pitkä ja siellä elää noin 5 000 asukasta, joista suurin osa ns. pääkaupungissa Hanga Roassa. Saari sai toisen ja meillä tunnetun nimensä hollantilaiselta tutkimusmatkailijalta Jacob Roggeveenilta, joka ”löysi” saaren pääsiäissunnuntaina vuonna 1722.

Joensuun Taidepuutarha Botaniaan valittiin 15 tunnetuinta ja kuvatuinta Pääsiäissaaren yhteensä 887 valmiiksi rakennetusta Moai-patsaasta. Niitä on saarella keskeneräisiksi jääneinäkin kymmenittäin.

-Pääsiäissaarelaiset olivat innoissaan lumipatsashankkeestani kuultuaan ja antoivat taideprojektille muodollisen suostumuksensa sekä tukensa, mutta tällä tietoa sieltä saakka ei kuitenkaan ole odotettavissa vieraita Joensuuhun, kertoo Kari Kola. Pääsiäissaarella kivipatsaat ovat suurimmaksi osaksi rivissä, kun taas Joensuussa lumipatsaat on sijoitettu ympyrän muotoiseen ryhmitelmään siten, että kaikkien katse on suunnattuna keskelle. Mittasin askelilla patsaiden etäisyydet ja ne ovat noin 2-5  metrin päässä toisistaan ympyrän halkaisijan ollessa noin 40 metriä.

Moai-lumipatsaat ovat vaikuttava ilmestys päivänvalossakin, mutta ne ovat suorastaan maagisia pimeässä, jolloin Kari Kolan valotaide muodostaa patsaille vielä uuden ulottuvuuden. Kun Taidepuutarhassa soi taustalla pienen matkan päässä patsaista vaimeana taianomainen laulu, voi kuvitella mielessään aikaa, jolloin muinaiset ihmiset rakensivat Pääsiäissaarelle nuo mahtavat mystiset kivipatsaat.     

– Ajatuksena oli luoda lämmin, jopa polttava, hehku patsaisiin ja suurilma-elementti valolla, joka tulee patsaiden takaa, Kola kuvailee.

Valoparta on toteuttanut upeita valotaideteoksia lukuisissa kohteissa kotimaassa ja ulkomailla, myös merkittävissä maailmanperintökohteissa. Niistä merkittävimpänä valotaideteoksenaan tähän mennessä Kola pitää vuonna 2018 Englannissa Salisburgin tasangolla toteuttamaansa Stonehengen valotaideteosta.

Joensuussa Moai-patsaiden odotetaan kestävän pystyssä tulevaan pääsiäiseen saakka, mutta eivät ne ole ikuisia subtrooppisella Pääsiäissaarellakaan. Valotaiteilija ja Taidepuutarha Botanian yrittäjä Kari Kola haluaa kiinnittää Moai-lumipatsailla huomiota maailmanperintökohteiden tilaan ja ilmastonmuutokseen taiteen kautta. Useat maailmanperintökohteet ovat huonossa kunnossa, mistä syystä Kari Kola piti tärkeänä sitä, että lumesta pystytetyt Moai-patsaat näyttävät täsmälleen samoilta kaikkine vaurioineen Joensuussa kuin alkuperäiset patsaat Pääsiäissaarella. Ilmastonmuutoksen vuoksi Moai-kivipatsaat tulevat kaatumaan Tyyneenmereen jonakin päivänä, eikä se päivä välttämättä ole enää kovin kaukana tulevaisuudessa. Meren pinta kohoaa ja maata häviää jatkuvasti patsaiden ympäriltä. 

Kuva kerto omittasuhteet. Patsaat ovat monta kertaa korkeampia kuin kuvausta varten patsaan eteen asettuneet miehet.
Mittasuhteet selviävät tästä kuvasta.

Lumesta rakennettujen Moai-patsaiden näkeminen sai minut entistä kiihkeämmin suunnittelemaan matkaa Pääsiäissaarelle, joka on toki ollut matkatoivelistallani jo kauan ja oli lähellä toteutuakin Brasiliassa vuosituhannen vaihteessa asuessani. Pääsiäissaaren Moai-patsaat ovat myös Kari Kolalta vielä näkemättä, ja hänen unelmansa olisi päästä toteuttamaan valotaideteos Pääsiäissaarella.

Joensuu päätti panostaa lumielementtiin talvella 2023 enemmänkin. Valotaiteilija Kari Kola oli myös mukana ideoimassa lumipuistoa, jonka Joensuun kaupunki rakensi talvilomalaisten iloksi hiihtolomaviikkojen ajaksi Laulurinteelle, joka tunnetaan erityisesti Ilosaari Rock -festivaalin tapahtumapaikkana. Moai-lumiveistokset Taidepuutarha Botaniassa ja sen läheisyydessä oleva Laulurinne saavuttivat laajaa suosiota. Moai-lumipatsaat ehtii vielä käydä kokemassa, kun poikkeaa Joensuussa Pääsiäiseen mennessä. Tapahtumapuutarha Botaniassa on trooppisissa ja subtrooppisissa sisätiloissakin paljon mielenkiintoista koettavaa. Talvella 2024 Taidepuutarha Botaniassa on Kari Kolan mukaan luvassa jotain vielä Moai-patsaitakin suurempaa, josta saatte tietää vuoden kuluttua ilmestyvästä Kajastuksesta.

Taiteilijat kuvailivat

Näkövammaisten Kulttuuripalvelun taiteenystävät kuuntelevat kuvailutulkkausta. Taustalla näky sinisävyisiä kukkatauluja.
Hanna Vahvaselkä kuvailutulkkaa Etappi11 -näyttelyä näkövammaisille näyttelyvieraille.

Taiteilijat kuvailivat näyttelynsä

Jostain kotoisin -ryhmän Etappi 11 -näyttelyssä Suomenlinnan HAA Galleriassa järjestettiin helmikuun alussa kuvailutulkattu opastus näkövammaisille näyttelyvieraille. Kuvailutulkkeina toimivat ryhmän kaksi taiteilijaa, Hanna Räty ja Hanna Vahvaselkä.

Teksti: Tanja Rantalainen, kuvat: Tanja Rantalainen ja Petri Mäkelä / Valokuvaklubi

Joulukuussa 2022 Hannat olivat osallistuneet Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Etelä-Savon Näkövammaisten kuvailutulkkauskoulutukseen. Näyttelykäynnille osallistui myös koulutuksen sokea kuvailutulkkausasiantuntija Eija-Liisa Markkula.

Näyttelyn keskeiset teokset kuvailutulkattiin

Jostain kotoisin -taiteilijaryhmän muodostaa joukko eteläsavolaisia taiteilijoita ja ystäviä. Ryhmän ajatuksena on pitää näyttelyitä paikkakunnilla, joissa joku heistä on asunut. 11. yhteinen näyttely järjestettiin Helsingin Taiteilijaseuran HAA Galleriassa Suomenlinnassa. Hanna Räty ja Hanna Vahvaselkä kuvailivat näkövammaisten ryhmälle viisi työtä, yhden teoksen taiteilijaa kohden. Raija Marttisen Musta kimppu (vuodelle 2021), Marja-Riitta Siimalan Syyllisyyden tiet, Susanna Pälviän vaeltajat, Hanna Rätyn Kuvitteellinen mummola ja Hanna Vahvaselän Joki (Highway of dreams) valikoituivat kuvailutulkattaviksi. Joitakin teoksia sai myös kosketella puuvillahansikkaat käsissä.

Syyllisyyden tiet -työssä ylimpänä seisoo rivissä alumiinisia ihmishahmoja, jotka näyttävät 
hyvinkin siisteiltä ja tehokkailta, mutta kun katsoo alaspäi, huomaa
että ne jättävät valuvan jäljen ja muuttuvat lopulta
rutistetuksi muovikassiksi.
Marja-Riitta Siimalan Syyllisyyden tiet.

Etelä-Savon Näkövammaisten tilaamassa koulutuksessa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Eija-Liisa Markkula ja Helena Ryti olivat teroittaneet, että näyttelystä kannattaa valita kuvailutulkattavaksi viisi, kuusi työtä. Sen verran vastaanottaja jaksaa keskittyneesti kuunnella niin, ettei uuvu, vaan sen sijaan virkistyy.

– Halusimme olla kuuliaisia kuvailutulkkauskoulutuksen opeille. Hanna R:n kanssa totesimme, että kun jokaiselta kuvaillaan yksi työ, siinähän se on, Hanna Vahvaselkä kertoo.
Hannat pitivät myös mielessä kuvailutulkin perusohjeen: Kerro, mitä näet, kerro oleellinen. Välillä oli vaikea pysyä neutraalina ja olla eksymättä sivuraiteille, kun kuvailutulkit tunsivat taiteilijan ja hänen työskentelynsä lähtökohdat paremmin kuin hyvin.

– Meitä kumpaakin jännitti, mutta ajattelimme, että ihmisiä tässä kaikki ollaan, eikä meitä varmaankaan varta vasten ole tultu lynkkaamaan, Hanna Vahvaselkä hymyilee.

Kuvailutulkatulle näyttelykäynnille osallistui kahdeksan näkövammaista avustajineen ja se keräsi kiitosta. Pelkästään galleriakäynti ilahdutti, saati sitten se, että taiteilija-kuvailutulkit osasivat luoda rennon, lämminhenkisen tunnelman, jossa teokset avautuivat kuulijalle miellyttävän rauhalliseen tahtiin.

Taiteilija Hanna Räty kuvailee lattialla olevaa työtä, joka koostuu vihreistä rangoista ja kasseihin ja lattialle sijoitetuista lastuista. Opaskoira makoilee keskellä lattiaa tarkkaavaisen yleisön edessä.
Haa-galleriassa oli monenlaisia töitä kuvailtaviksi. Kuva: Petri Mäkelä / Valokuvastudio.

Kuvailutulkkaus on osa taidekokemusta

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjestää kuvailutulkkauskoulutuksia tilauksesta. Mikkelin koulutuksen tilasi Etelä-Savon Näkövammaiset yhteistyössä vuonna 2022 toteutetun Mikkelin kulttuurin unelmavuosi -hankkeen kanssa.

Kieltenopettajana työuransa tehnyt ja näkövammaisjärjestöjen luottamushenkilöjohdossa jo pitkään toiminut Eija-Liisa Markkula on kouluttanut kuvailutulkkausta näyttelijä, ohjaaja ja teatteripedagogi Helena Rytin kanssa jo vuosia.

– Koulutusten tarkoitus on toisaalta kouluttaa kuvailutulkkaamaan oikealla tavalla taidelaitosten tuotoksia, toisaalta levittää tietoa siitä, mitä kuvailutulkkaus on, Eija-Liisa sanoo.

Tilauskoulutukset kestävät päivästä neljään päivään. Koulutuksen keskeisiä sisältöjä ovat näkövammaisuuteen orientoituminen, kuvailutulkkauksen yleiset periaatteet ja runsaasti henkilökuvailun, tilan kuvailun ja taiteen tai muiden tilaajalle tärkeiden sisältöjen kuvailutulkkausharjoituksia. Ihanteellinen osallistujamäärä on 12 henkilöä, koska harjoitusten purkamiseen kuluu runsaasti aikaa.

– Suurin osa osallistujista ei ole ollut millään tavalla tekemisissä näkövammaisen ihmisen, saati sitten täysin sokean kanssa, niin että ihan aluksi on tarpeen avata, miten näkövamma vaikuttaa ihmiseen, mitä se rajoittaa, ja mitä se ei rajoita, Eija-Liisa kuvaa.

Onni päästä aitoon ympäristöön

Eija-Liisa muistelee lämmöllä Mikkelin koulutusta ja yhteistyötä Hannojen kanssa. Tunnelma Mikkelissä oli vilkas ja kyseleväinen.

– Toivomme koulutuksissa pääsevämme siihen ympäristöön, jossa kuvailutulkkausta tullaan toteuttamaan, ja Mikkelin teatteri oli mieleenpainuva paikka, vanha paloasema, upea lyijypakotetyö sisäänkäynnin yläpuolella, Eija-Liisa muistelee.

Tila on Eija-Liisan mielestä erottamaton osa taide-elämystä. Mikkelin teatteritalossa päästiin käsiksi arkkitehtuuriin ja paikallishistoriaan. Myös Suomenlinnan HAA Galleria oli tilana elämys sinänsä.

– HAA oli minulle uusi ja huippuhieno paikka, juuri sopiva tällaiselle näyttelylle, joka esittelee nykytaidetta. Arvostin myös sitä, että taiteilijat olivat tulleet Etelä-Savosta. Jostain kotoisin on taiteilijaryhmän nimenä koskettava, Eija-Liisa sanoo.

Yleensä näkövammaisten ryhmälle järjestävät kuvailutulkkausta suuret toimijat, kuten Ateneum. Taidegallerian tunnelmaa näkövammainen pääsee harvemmin aistimaan.

– Hanna Räty ja Hanna Vahvaselkä loivat rennon ja kodikkaan tunnelman. he olivat rentoja ja helppoja olemisessaan. Innostus välittyi. Työt olivat keskenään erilaisia. Oli maalauksia ja lattialle aseteltuja puunrunkoja. Erilaisuus piti kuulijakunnan mukana, ja kuvailutulkkauksen kodikas tapa sai ihmiset kyselemään. Uutta galleriakäyntiä odotellessa haluan vain välittää kuvailutulkeille suuren kiitoksen, Eija-Liisa sanoo.