LENKKI KETJUSSA
Kulttuuri kuuluu myös harrastuksiinsa tukea ja apua tarvitseville
Teksti: Joose Ojala
Elämme maailmassa, joka pakottaa meitä muutokseen. Usein tuo muutos tarkoittaa näinä päivinä valitettavan usein niukkenevia resursseja ja toimintaympäristön kaventumista. Vaikka erilaiset lopettamiset ja alasajot ovat luonteeltaan aina jossain määrin haikeita ja surullisiakin hetkiä, pakottaa se meitä sisäiseen muutokseen sekä kirkastamaan toimintamme ja tekemisemme ydintä.
Kuinka sattuikaan, että kirjoittaessani tätä tekstiä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun viimeiseen Kajastus-verkkolehteen, sain samanaikaisen toimeksiannon digitoida yhdistyksen äänitearkiston, jonka tallenteet sijoittuvat 1960-luvun lopusta 80-luvun alkuun. Näin minulle avautui pieni kurkistusikkuna yhdistyksen kenties vilkkaimpien vuosikymmenten toimintakulttuuriin sekä tapahtumiin.
Näkövammaiskulttuurista puhuttaessa nousee usein esiin kysymys siitä, tulisiko vammaiset ohjata harrastamaan kulttuuria omassa vertaisyhteisössään, vai kuuluisiko heidät integroida osaksi vammattomien kulttuuriympyröitä ja ohjata tarvittava tuki sinne. Jos resursseja olisi rajattomasti, voitaisiin järjestää kaikille kaikkea. Näin ei valitettavasti ole, vaan valintoja on jouduttu tekemään ja suuntana on integraatio, jossa Kulttuuripalvelun kaltaisilla toimijoilla on alati kasvava rooli kulttuurin saavutettavuuden parantajina ja integroinnin mahdollistajina.
Kun tätä kysymystä tarkastelee pintapuolisesti, saattaa helposti päätyä ”paha eriyttäminen, hyvä integraatio”-asetelmaan. Tällaisessa mustavalkoisessa ajatusmallissa näkövammaiset karsinoidaan heihin ”hyviin”, jotka jaksavat osallistua joka paikassa sekä tehdä loputtomasti saavutettavuuteen liittyvää metatyötä ja heihin ”huonoihin”, jotka osallistuvat yksinomaan näkövammaisille järjestettyyn toimintaan. Tällaisen ajattelun suurin ongelma on se, että yhteiskunnan aiheuttamat ongelmat sälytetään yksilön harteille ja hänen ratkaistavakseen. Onhan niin, että ihanneyhteiskunnassa saavutettavuus olisi myös kulttuurin kohdalla huomioitu niin hyvin, että yksinomaan näkövammaisille järjestettyjä kulttuuritapahtumia tarvittaisiin ainoastaan vertaistuen tarjoajina.
Kun kuuntelin 70-luvun puolivälissä taltioitua näkövammaisten musiikkileirin loppumatineaa, selkäydinreaktioni oli ihmetellä, miksi niin valtavasti resursseja oli käytetty siihen, että näkövammaiset muusikot saavat musisoida keskenään? Eikö olisi ollut parempi idea tukea heitä liittymään näkevien yhtyeisiin. Näin he olisivat saaneet lisää pontta omaan kehittymiseensä? Pohdintani sai uutta kerroksellisuutta, kun liitin mukaan ne olosuhteet, jotka tuon ajan yhteiskunnassa vallitsivat. Aikana ennen digitalisaatiota, moderneja oppimateriaaleja sekä subjektiivista henkilökohtaista apua olivat olosuhteet sellaiset, että ammattimaisen tekemisen lasikaton pystyivät rikkomaan ainoastaan yksittäiset, vaikkapa Raimo Tanskasen kaltaiset poikkeuksellisen uutterat ja lahjakkaat henkilöt. Kun olot yhteiskunnassa olivat mitä olivat, oli todella onni, että Kulttuuripalvelu pystyi tuona aikana tarjoamaan toiminnalle niin hyvät puitteet. Suuri joukko näkövammaisia saattoi tulla harrastamaan musiikkia ilman, että heidän tarvitsi pohtia omaa vammaisuuttaan ja sitä kautta pärjäämistään.
Ilmeisten oppimateriaali – ja opetuskysymysten ohella olivat tuon ajan isoimmat haasteet eittämättä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä. Koska näkövammaisia oli määrällisesti paljon enemmän ja vertaisyhteisössä toimiminen ilmeisen tiivistä, oli näkevien parissa kanssakäyminen todennäköisesti paljon korkeamman kynnyksen takana kuin tämän päivän näkövammaisten, etenkin työikäisten ihmisten keskuudessa. Olen melko varma siitä, että tuona aikana harrastuskentällä oli paljonkin jopa taidoiltaan ammattilaisuraan kykeneviä ihmisiä. Heidän tekemisensä suurin jarru oli näkemykseni mukaan se, etteivät he pienissä näkövammaisporukoissa toimiessaan päässeet näkevien ryhmiin ja sitä kautta itseään taidollisesti parempien joukkoon kehittymään ja kypsymään. Näkövammaisuus siis muodosti eräänlaisen ääneen sanomattoman lasikaton, joka mahdollisti tekemisen ainoastaan yhteisön raamien antamissa rajoissa. Uskon kuitenkin valtaosan olleen tyytyväisiä niistä mahdollisuuksista, joita heille tuolloin tarjottiin. Tarkoitukseni ei siis ole surkutellen kertoa edellisten sukupolvien elämästä. Analyysillani pikemminkin pyrin menneiden tapahtumien kautta luotaamaan tämän päivän näkövammaisten kulttuurikentän kuumiin kysymyksiin. Tässä kappaleessa esittämäni ajatukset eivät ole pelkkää omaa mutuani, vaan pohjaan ne äänitearkiston tallenteiden ohella myös Eero Vartion 1969 kirjoittamaan ”Sokea henkisessä työssä”-kirjan kuvauksiin. Teoksessa on mielenkiintoisella tavalla kuvattu myös tuon ajan ammattimaisen näkövammaismuusikkokentän tilannetta.
Teknologinen vallankumous on itsestäänselvästi se tekijä, joka merkittävimmin on muuttunut 1900-luvun ajoista. Nyt olemme tilanteessa, jossa valtaosa tuon ajan tiedonsaantiin sekä opiskeluun liittyvistä ongelmista on teknisesti ottaen ratkaistu. Asenteet, tietämättömyys sekä niukkenevat resurssit muodostavat kuitenkin pullonkaulan, josta johtuen moni ihminen ei saa kulttuuriharrastukseensa kipeästi tarvitsemaansa tukea. Esimerkiksi Suomen musiikkioppilaitoksilla ei lähtökohtaisesti ole paljoakaan tietoa näkövammaisen harrastajan tarpeista ja hänen oikeasta kohtaamisestaan. On myös paradoksaalisesti käynyt niin, että pistenuotteihin liittyvä osaaminen on suomessa rapautunut samalla, kun niiden oppiminen on helpompaa kuin koskaan ennen koko tunnetussa historiassa. Olemme siis tilanteessa, jossa näkövammaisella on tekniset edellytykset harrastaa vaikkapa korkeatasoista kuorolaulua tai bändissä soittamista oikeastaan missä tahansa ryhmässä. Samaan aikaan vaikkapa Kelalta on miltei mahdoton saada apuvälineeksi pistenäyttöä tai saavutettavaa nuotinkirjoitusohjelmistoa, jos niitä haetaan tukemaan harrastustoimintaa. Harrastaa siis voi, mutta onkin käynyt niin, että saavutettavuuteen liittyvien ratkaisumallien kasvaessa on myös tähän liittyvän metatyön määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Samanaikaisesti meillä ei ole enää olemassa resursseiltaan sekä laajuudeltaan 70 – ja 80-lukujen kaltaista ”sokeiden kulttuuriharrastajien turvasatamaa”, jossa olisi tarjolla runsaasti korkeatasoista toimintaa, johon voisi liittyä vailla huolia metatyöstä. Monia tuon ajan kulttuurimuotoja, kuten teatteria, puhallinorkesteri – ja bändimusisointia sekä klassista sekakuorolaulua ei enää voi laajamittaisesti harrastaa näkövammaisten vertaisyhteisössä.
Kun ajattelen omaa vaatimatonta lenkkiäni näkövammaiskulttuurin ketjussa, koen olevani melkoisen vedenjakajan äärellä. Yhtäältä edessä on valtavasti mahdollisuuksia, joiden avulla monia ihmisiä voitaisiin merkittävällä tavalla auttaa. Toisaalta tällaiseen työhön on jatkuvasti vaikeampaa saada riittäviä resursseja ja rahoitusta. Vallitseva tilanne peilaa nähdäkseni hyvin sitä koko yhteiskunnassamme vallitsevaa tilannetta, jossa meillä on valtavasti empiiristä sekä ennen kaikkea tutkittua tietoa erilaisten vähemmistöryhmien kohtaamista rakenteellisista ongelmista. Silti jostain itselleni tuntemattomasta syystä emme vain kykene ohjaamaan riittävästi resursseja niille olemassaoleville toimijoille, jotka kykenisivät näitä haasteita helpottamaan ja pitkällä aikajänteellä jopa joiltain osin ratkaisemaan.
Teknologinen vallankumous on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana massiivisen nopeaa. Kun olosuhteet ympärillämme ovat muuttuneet nopeasti, onse tuonut korostuneesti näkyväksi ihmisten asennemuutoksen hitauden. Nykyään meillä on valtavasti erilaisia keinoja, joilla voimme monin tavoin auttaa ja tukea ihmisiä heidän elämässään ja moninaisissa harrastuksissaan. Siitä huolimatta on kuitenkin käynyt niin, että luisumme miltei kaikilla elämänalueilla kohti yksilökeskeistä suorittamista, jossa ihmiset polttavat itsensä nopeasti loppuun lyhyessä ajassa.
Kulttuuripalvelun vanhat nauhat kertovat sellaisesta yhteisöllisyydestä, jonka kaltaista ei enää ole olemassa. On totta, että nykyään elämme maailmassa, jossa vaikkapa yksittäinen aktiivinen näkövammainen harrastaja pystyy itsenäisesti verkosta tietoa hakemalla sekä oikeiden verkostojen turvin selättämään monia, jopa mahdottomaltakin tuntuneita haasteita ja lasikattoja. Samanaikaisesti on kuitenkin niin, että joukossamme tulee aina olemaan ihmisiä, jotka tarvitsevat vertaisyhteisön tukea sekä hyvin konkreettista ohjausta pystyäkseen harrastamaan kulttuuria. Ei voi olla niin, että vain teknologisesti valveutuneet, kielitaitoiset ja mielenterveydeltään poikkeuksellisen kovaa tekoa olevat yksilöt pystyvät jatkossa osallistumaan kulttuuriharrastuksiin sekä kehittämään itsessään näitä taitoja. Samalla kun yhteiskunnassamme asenteet kovenevat ja resurssit niukkenevat, meidän tulisi ottaa enemmän vastuuta toinen toisistamme sekä auttaa aina, kun se suinkin on meille kohtuudella mahdollista.
Sisällön jakaminen: