Ilmaiset jutut

Ilmaisissa jutuissa on Kajastuksessa julkaistuja  tai julkaistavia juttuja näyttelyistä, elokuvista, kulttuurista, mielenkiintoisista ihmisistä ja tapahtumista.

 

SURUHUNTU PÄIVÄN YLLÄ

Marjatta Terävän kasvokuva

Marjatta Terävä

Monitoiminainen on poissa
Marjatta Terävän muistolle

Teksti: Anne Huttunen

Kirjoitan tätä iltapäivällä, helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä. Tavallisesti tämä päivämäärä on ilontäysi, koska hyvä ystävättäreni täyttää vuosia. Meidän synttäripuhelumme ovat täynnä naurua ja rupattelua. Tänä aamuna oli toisin. Olimme kaksi päivää sitten saaneet suru-uutisen, joka mykisti koko pääkaupunkiseudun näkövammaisyhteisön. Marjatta Terävä, meidän kaikkien rakastama vapaaehtoistyöntekijä, oli nukkunut pois 79 vuoden ikäisenä. Aamupäivällä ystäväni ja minä muistelimme häntä murhemielin. Ja ehkä juuri nyt, sormieni kiitäessä tietokoneen näppäimistöllä, hänet lasketaan haudan lepoon.

Maan hiljaiset Marjatat ja Martit

Nyt korona-aikana joukkoviestimet täyttyvät tarinoilla siitä, kuinka kaikenikäiset ihmiset turhautuvat virikkeiden puutteeseen ja neljän seinän sisällä pysyttelyyn. Harrastukset ja riippumattomuus eivät olekaan nyt itsestään selviä, elämän suomia luontaisetuja. Meille näkövammaisille ne eivät ole sitä olleet eivätkä tule koronan jälkeenkään olemaan, ellei meidän läheltämme löydy Marjatan kaltaisia ihmisiä, jotka tarjoavat jalkansa, kätensä, silmänsä, ja ennen kaikkea aikansa toisten iloksi ja hyödyksi. Nämä ihmiset pysyttelevät huomaamattomina taustalla eivätkä jää historiaan. Mutta he helpottavat näkövammaisten elämää kymmenin eri tavoin: opastavat lääkäriin, virastoon, lenkille tai kulttuuritilaisuuteen, lukevat postia, lastaavat noutopöydästä lautasen herkkuja täyteen.… Vaikka näkövammaisilla nykyään on oikeus palkattuun henkilökohtaiseen avustajaan, vapaaehtoisten auttajien merkitys ei ole suurestikaan vähentynyt. Näiden arjen sankareiden kuohukermaan Marjatta kuului.

Monitoiminen Marjatta

Marjatta kävi Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n järjestämän vapaaehtoistyökurssin v. 2000 ja oli siitämisin mukana yhdessä jos toisessakin. Opastamistehtävien lisäksi hän toimi yleisavustajana kokouksissa ja hoiti käytännön järjestelyjä isoissakin juhlatilaisuuksissa. Näkövammaisten Kulttuuripalvelun onneksi taide kaikissa muodoissaan kiinnosti Marjattaa. Hän opasti museokierroksilla, kaatoi kahvikuppeja täyteen kirjailijavierailuissa, muonitti viikonloppukursseilla, möi lippuja näkövammaisten omissa teatteriesityksissä.… Hänen lämmin, rauhallinen ja joustava luonteensa oli onnen omiaan tähän kaikkeen. Lisäksi Marjatalla oli se tärkein ominaisuus, joka teki hänet meille niin suosituksi ja rakastetuksi: Hän viihtyi näkövammaisten seurassa ja piti aktiivisesta elämästä. Ja kun hän oli jotakin luvannut, häneen saattoi aina luottaa.

Marjatta ja minä

Minulle näkövammaisena elämisessä on vaikeinta avun pyytäminen. Kun haluan jotain, mitä en voi omin voimin hankkia tai tehdä, kysyn itseltäni, onko asia sen arvoinen, että sillä pitäisi vaivata ketään. Tämä koskee erityisesti huvitilaisuuksia. Mutta Marjattaa en ujostellut. Hän ilahdutti meitä niin mielellään ja sai siitä iloa itsekin. Kun halusin kovin kiihkeästi vaikkapa nähdä jonkin pääkaupunkiseudulla esitetyn teatterikappaleen, ensimmäinen ajatukseni oli: lähtisiköhän Marjatta. Seuraavaksi tuumin: Olenkohan liikkeellä kyllin varhain? Hänhän on niin hurjan kysytty. Ja sitten kännykkä käteen ja soittamaan. Kuulen nyt sieluni korvilla Marjatan äänen sanovan:
”Oota, mä katon kalenterista”.
Hetki hiljaisuutta ja sitten:
”Joo, kyllä mä voin tulla”.

Ilman Marjattaa olisin jäänyt vaille montaa ikimuistoista elämystä. Viimeiseksi ennen korona-aikoja hän matkusti minun ja ystävättäreni silmiksi Lappeenrantaan Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämälle, mielenkiintoiselle museoretkelle ja meillä oli jälleen kerran kivaa kolmisin.

Tanssin loppu

Marjatta harrasti liikuntaa aina vuodentakaiseen korona-
seisaukseen saakka. Erityisesti tanssiminen oli lähellä hänen sydäntään. Viime vuosina Näkövammaisten Kulttuuripalvelu on ryhtynyt järjestämään virikkeitä myös keholliseen ilmaisuun. Niinpä otimme ilahtuneina vastaan Marjatan tarjouksen suunnitella näkövammaisille mahdollisuus senioritanssin kokeilemiseen. Kyseessä on harrastus, jossa ryhmä tanssijoita liikkuu ennalta määrätyn askelkoreografian mukaisesti tanssipareja ja muodostelmia vaihdellen. Marjatta oli projektista erittäin innostunut. Hän laati helpon koreografian ja värväsi määräpäiväksi tarvittavan joukon näkeviä tanssijoita neuvomaan meitä vasta-alkajia. Kuten niin monet muutkin tilaisuudet, tämäkin hautautui viimekeväisten koronarajoitusten alle. Vielä viime elokuussa, kun onnittelin Marjattaa nimipäivän johdosta, rupattelimme toiveikkaina, että ehkä jo piankin turvavälit voidaan unohtaa ja pistää senioritanssit pystyyn Iiris-keskuksessa. Mutta Marjatta tanssii nyt muualla, kevyemmin jaloin, ja me täällä murehdimme raskain sydämin hänen lähtöään ja muistelemme kiitollisuudella sitä kaikkea, mitä hän sai aikaan.

 

LUETAAN LUETAAN

KORJAUS

Eeva Korkalan ansiokkaaseen kirjoitukseen Luetaan, luetaan (Kajastus 1/2021) haluaisin pari ystävällistä oikaisua: En ole kuulunut 1960-luvun vasemmistoradikaaleihin (!) enkä ole Amerikka-vastainen. Kielenkäyttööni eivät missään nimessä kuulu ilmaukset äärimmäisen hieno tai suurenmoisen ihana.
En myöskään ole tuonut esille uskonnollista vakaumustani. Olen sanonut, että kirjan, jonka otamme luettavaksemme, tulee kuulua itselleni mieluisiin. Muistan kieltäytymiseni, mutta syynä oli aihe, ei uskonto.
Yhdessä lukeminen on ollut antoisaa!
Elina Kujanpää

Väärinkäsityksiin perustuvat kohdat on poistettu alla olevasta jutusta.

Teksti: Eeva Korkala

Elina Kujanpää tulossa lenkiltä Pispalasta sinivalkoisessa takissaan kirja kainalossa.
Elina Kujanpää lukee kirjoja Eeva Korkalalle. Kuva Juha Ehrling.

Kuka?

Elina Kujanpää 79, eläkkeellä oleva äidinkielen lehtori. Harrastuksista mainittakoon liikunta, kirjallisuus ja vapaaehtoistyö näkövammaisten parissa. Tukenut opaskoiratyötä kummipentuja hankkimalla ja osallistumalla siihen vapaaehtoisena avustajana.

Eeva Korkala lukee pisteillä Uutta Testamenttia.
Eeva Korkala lukee pisteillä Uutta testamenttia, kuva Juha Ehrling.

Kuka?

Eeva Korkala 72. Nelivuotiaasta saakka sokea. Kotoisin Lumijoelta, pohjoispohjanmaalta. Käynyt Kuopion Sokeainkoulun. Valmistunut hierojaksi vuonna 1967. Toiminut hierojana monilla paikkakunnilla. Perheessä kolme aikuista tytärtä ja 9 lastenlasta. Asuu nykyään Tampereella. Harrastuksia esimerkiksi käsityöt, äänikirjojen kuuntelu, aiemmin opaskoiran kanssa lenkkeily ja järjestötoiminta monella taholla.

Tapasin Elinan ensimmäistä kertaa opaskoirakerhossa vuonna 2008. Siellä Elina luki meille jotain koira-aiheista tekstiä. Minun 60-vuotisjuhla oli lähestymässä. Olin silloin juuri etsimässä hyvää lukijaa juhlaohjelmaani varten. Kuuntelin hämmästyneenä Elinan kirkasta, selkeää ääntä ja aiheeseen sopivaa tulkintaa. Hei, tässähän minun pulmaani ratkaisu. Juuri noin hyvän lukijan haluan lukemaan juhlissani pienen pätkän kirjoittamastani kirjasta Oppivuodet Luuperinmäellä. Ensitapaamisella asia sovittiin ja lyötiin lukkoon. Tuli tunne kuin jokin johdatus olisi saattanut meidät tuttavuuteen ja myöhemmin jopa ystävyyteen saakka.

Onnistuneiden juhlien jälkeen sitten päätettiin, että Elina lukee minulle ääneen yhden kirjan. Muistaakseni ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Anni Swanin Pauli on koditon. Tuo valinta johtui molempien lapsuuden aikaisista lukuelämyksistä. Aloittaessamme emme arvanneet, että kirja kirjan jälkeen aloitetaan taas uusi kirja. Yhteistä lukuhetkien aikaa on kulunut tätä kirjoittaessa jo lähes 13 vuotta. Nyt kirjaluettelossa on jo melkein 30 kirjailijan nimeä ja luettuja kirjoja on kertynyt ainakin tuplamäärä., koska useammalta kirjailijalta on luettu montakin kirjaa.

Elinan elämään tuo synttärijuhlan esiintyminen toi monta muuta vapaaehtoistyötä. Moni muu minun lisäkseni oli pannut merkille hänen lahjansa ääneen lukemisen taidossa. Elinaa pyydettiin lukijaksi muun muassa äänilehtien luentaan, järjestämään kirjallisuuskerhoa, joka sai nimekseen Näköpiiri. Samoin Elinaa pyydettiin lukemaan yhdistyksemme joka torstaiseen Aamutupaan ja keskustelemaan sanomalehdistä. Monessa tilaisuudessa Elina on ollut lukijana isonkin yleisön edessä.

Kahteen kirjailijaan olen tutustunut kirjojen lisäksi myös henkilökohtaisesti Elinan kautta. Kristiina Harjula on
yksi tuttavuus. Kristiina asuu Tampereen Pispalassa, jossa Elinakin asuu nykyisin ja on kirjoittanut lehtityönsä jälkeen ainakin neljä teosta, jotka Elina on lukenut minulle.
Kristiinan kirjat ovat:
Ollaanko me jo vanhoja?
Pispalan kiviä
Samettiruusuja Harjutiellä
Loukussa

Toinen tutuksi tullut kirjailija on Virpi Kaartinen, Elinan opiskelutoveri. Virpi on historiantutkijana kirjoittanut oman sukunsa menneisyydestä useamman kirjan. Niistä olemme lukeneet ainakin seuraavat:
Emmi, Taskilan emäntä
Koti Taipaleen kanavalla
Taskilan lapset.

Kaksi kirjailijaa, joiden kirjoja olemme lukeneet ylivoimaisesti eniten, ovat Joni Skiftesvik ja Tito Colliander. Skiftesvikin letkeä kertojan lahja tekee hänestä yhden lempikirjailijoistani. Hän käyttää teksteissään Oulun seudun murresanoja elävöittämään tekstejään. Hän ei mässäile murresanoilla, mutta saa kirjoihinsa hauskan ilmeen käyttämällä murretta taidokkaasti hyväkseen. Elinan kyky lukea tankkaamatta myös murteita lisää Skiftesvikin tekstin nautittavuutta.

Colliander kirjoittaa hyvin lämpimästi ihmisyydestä ja syvistä tunnoistaan. Huippusivistynyt kirjoittaja, jonka teksteissä sielu lepää.

Ihan kaikki tekstit eivät onnistu sykähdyttämään kuulijaa. Yhteisten mieltymysten poiketessa toisistaan. Kaksi voimakasluonteista ihmistä eivät mitenkään voi olla kaikesta samaa mieltä. Aina luettavasta kirjasta ei ole oikein päästy yksimielisyyteen. Joskus epäilijä on ollut Elina, joskus minä.

Yleensä pidän elämäkerroista, mutta jostakin syystä en päässyt Kalle Holmbergin elämäkerran tekstiin sisälle. Sen kirjan jouduin keskeyttämään. Mieleen tulee myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Elina olisi halunnut lukea sen minulle, mutta minä en halunnut millään uhrata aikaani siihen. Olin kuullut kirjasta pieniä pätkiä, eivätkä ne minua puhutelleet. Siitä ei tullut yhteistä kokemusta. Toki olen jättänyt väliin monta Elinan ehdottamaa muuta kirjaa. Yhteisesti suunnitellen kirjoja on löytynyt paljon myös luettavaksi ja löytyy taatusti vastakin.

Jokainen lukukerta on ollut arvokas ja omanlaisensa tapahtuma. Kerrankin järjestimme yllätyksen ystävälleni Annikalle. Hän nimittäin kertoi minulle lapsuudestaan, jolloin kotiväki luki hänelle ääneen satuja. Annikka oli pyytänyt perheenjäseniä toisensa jälkeen lukemaan sadun Ruma ankanpoikanen. Perheenjäsenet kuitenkin olivat kieltäytyneet siksi, että satu on niin pitkä, ettei sitä nyt lueta. Tuo jäi mieleeni ja kerroin siitä Elinalle. Yhdessä me sitten päätimme järjestää Annikalle yllätyskutsun meidän lukuhetkeemme. Ruma ankanpoikanen luettiin ja monta muuta ihanaa satua. Hyvää ruokaa syötiin ja rupateltiin naisporukalla saduista ja muista asioista sydämemme halusta. Siitä päivästä jäi kaikille ihana muisto.

Kesäisin luimme usein parvekkeella. Olisimme halunneet mennä ulos istuskelemaan ja lukemaan, mutta siinä tuli vähän ongelmaa. Yhden kerran menimme kerrostalon takapihalle puutarhakeinuun kirjan ja opaskoiran kanssa. Kiinnitin Qira-koirani keinun tolppaan, jossa se sai kelliä pehmeällä nurmikolla. Sireenit tuoksuivat ja linnut visertelivät. Elina aloitti lukemisen. En muista mikä kirja silloin oli meneillään. Kun oli päästy alkuun tuli vanhempi mieshenkilö valittamaan koiran kurjasta tilasta. Hänen mielestään koiralla ei ollut siinä hyvä olla. Sanoin hänelle, että koiralla on kaikki hyvin, että voisiko hän jättää sen rauhaan. Siitä mies vasta ärsyyntyi. Ei auttanut kuin lähteä sisälle jatkamaan lukemista siellä. Vastaavia yrityksiä kesäisessä tunnelmassa yritettiin useamminkin, mutta aina yleisöä alkoi pakkautua ympärille. Kahdenkeskistä rauhaa ei kesäisessä luonnossa saatu.

Korona-aika on muuttanut meidän lukuhetkiämme. Aiemmin vierailimme toistemme kodeissa vuorotellen. Elina jaksoi lukea kahdesta kolmeen tuntia kerrallaan. Toki pidimme välillä kahvitaukoja ja joskus jopa toinen tai toinen valmisti ateriankin. Usein kävi niin, että Elina luki niin pitkään, että minun piti lopettaa sen kertainen lukeminen. Huomasin äänestä alkavan väsymyksen. Kirjanmerkki silloin kirjan väliin ja ei muuta kuin uusi aika sovittiin. Lähes joka viikko tapasimme ja nautimme yhteisestä harrastuksesta. Molemmat nautimme välikommenteista ja kirjaan liittyvistä huomioista. Tunnetilat vaihtelivat tarinan mukana naurusta kyyneliin ja siltä väliltä. Koronan tultua rajoittamaan tapaamisia, jouduimme turvautumaan puhelimen apuun. Ikävä kyllä, lukuhetket eivät ole läheskään saman veroisia kuin paikalla tapahtuvat kohtaamiset. Usein tulen tiedostamattani ajatelleeksi äänikirjojen kuuntelua, kun ääni tulee puhelimesta. Käsi jo nousee etsimään näppäintä kelatakseni vähän taaksepäin, jos ajatus on harhaantunut luennasta pois. Puhelimessa tapahtuva lukeminen on jotenkin enemmän teknistä, mutta joka tapauksessa tärkeää meille molemmille.

Kiitos Elina!

Kirjat jotka olemme lukeneet:

Tito Colliander:
Ihmisen ääni
Lähellä
Kohtaaminen
Ikkuna
Joni Skiftesvik:
Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
Petsamon kultatynnyri
Yli tuulen ja sään
Isäni, sankari
Valkoinen Toyota vei vaimoni
Finlandia City
Apteekkilaiva
Kotikoivuinen mies
Suolamänty
Lipsauttajat
Pirtukuningas
Elina Karjalainen:
Isän tyttö
Reko Lundán:
Ilman suuria suruja
Viikkoja, kuukausia
Anu Kaipainen.
Poimisin heliät hiekat
Tuula Saarikoski:
Elämä Tarmo Mannina
Martti Merenmaa:
Nuuskarasia
Tyyni Tuulio:
Fredrikan Suomi
Kristiina Harjula:
Ollaanko me jo vanhoja?
Pispalan kiviä
Samettiruusuja Harjutiellä
Loukussa
Teuvo Pakkala:
Vaaralla
Elsa
Väliaika
Syksystä suveen (lukukirja): Adalmiinan helmi
Hanhiemon satuaarre: Ruma ankanpoikanen ym. satuja
Anni Swan: Pauli on koditon
Elvi Palomäki:
Elämisen kipeä ilo
Armas Gerdt:
Petrin matka Myyrmanniin
Anna-Maija Urkola:
Muistoja Tammelasta
Virpi Kaartinen:
Emmi, Taskilan emäntä
Koti Taipaleen kanavalla
Taskilan lapset
Heikki Korhonen:
Martti Kitunen – muistelmia Suomen kuuluisimmasta karhunampujasta ja kuvauksia hänen elämästään
Aila Meriluoto:
Lauri Viita, legenda jo eläessään
Suvi Ahola:
Mitä Minna Canth todella sanoi?
Minna Canth: Hanna
Birgit Klockars: Minkälaista oli Kiinassa?
Veikko Huovinen:
Pojan kuolema
Maria Jotuni:
Palvelustytön romaani
Annina Holmberg – Olli Löytty:
Ina ja Tito
Delia Owens:
Suon villilaulu

MAKUMATKA MEKSIKOON

Lohichevice, quacamole, tomaattisalsa ja quesadilloja.

Teksti: Sanna Tynkkynen
Kuvat: Ilpo Blåberg

Perinteinen meksikolainen ruoka on kursailematonta ja yksinkertaista, mutta ei missään nimessä köyhää. Se on kuin luotu erilaisiin juhliin ja yhteisiin ruokahetkiin, koska on rentoa ja tarkoitettu jaettavaksi. Meksikolaisesta ruokakulttuurista on sanottu, että se on ranskalaisen ja kiinalaisen lisäksi maailman tärkein gastronomia. Esimerkiksi suosittu tex-mex –ruoka on saanut vaikutteensa meksikolaisesta ruokakulttuurista ja perinteinen meksikolainen rosvopaistin valmistusmenetelmä barbacoa on antanut nimensä barbecuelle. Meksikolainen ruoka on valittu UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Tervetuloa makumatkalle Meksikoon!

Punaista, vihreää ja valkoista

Meksikolainen ruoka on värikylläistä ja makuja täynnä. Aterian perustan luovat meksikon lipun värit: punainen tomaattisalsa, vihreä quacamole ja valkoinen maissilettu eli tortilla. Nämä saavat rinnalleen runsaasti vihanneksia, lihaa tai kalaa sekä chiliä ja yrttejä. Pavut, paprikat ja maissi ovat kuitenkin aina täytteiden perusta. Ruuissa käytetään myös paljon kaktusta. Etenkin opuntiakaktuksen lehtiä, jotka sopivat niin pataruokiin, keittoihin, salsoihin kuin salaatteihinkin.
Nykyisessä meksikolaisessa ruoassa yhdistyvät mayjojen ja atsteekkien perintö siirtomaavallan mukanaan tuomaan ruokakulttuuriin. Maut ja raaka-aineet ovat suurelta osin alkuperäisasukkaiden peruja. Intiaanien asuinalueilta ovat peräisin ainakin avokado, bataatti, chili, kaakao, kurpitsa, maapähkinä, maissi, pavut, tomaatti ja vanilja. Myöhemmin espanjalaiset ja portugalilaiset toivat ulkomailta mukanaan riisin, vehnän, sipulin ja uusia mausteita, kuten kanelin ja valkosipulin. Heidän mukanaan tuli myös karjankasvatus, mistä johtuen ruokiin alkoi tulla enemmän lihaa ja myös maitotuotteita alettiin käyttää. Näiden keittiöiden yhdistelmästä syntyy ainutlaatuinen ja monipuolinen ruokakulttuuri.
Meksikolainen ruoka on mausteista ja erilaisia chilejä käytetään paljon. Chililaaduista ollaankin tarkkoja. Niitä löytyy satoja. Ne vaihtelevat suuresti tulisuudeltaan, joten ruoan maun vivahteet ulottuvat aina polttavan tulisesta melkein makeaan. Meillä chileistä tunnetaan parhaiten tulisimmat versiot; habanerot, Naga Morich ja jalapenot.
Chilien lisäksi mausteena käytetään myös kanelia, mustapippuria, kookosjauhetta ja juustokuminaa eli jeeraa. Yrtit ovat tärkeä osa makumaailmaa. Näistä suosituin on korianteri. Avokadon lehteäkin käytetään mausteena.
Punaista tomaattia käytetään paljon. Siitä tehdään muun muassa ravintoloissa alkupalana tarjoiltavaa tulista chilisalaattia (salsa verde tai salsa picante). Meksikossa tomate tarkoittaa vihreää tomaattia, punainen tomaatti on jitomate.
Kurpitsa ja maissi ovat lisukekasviksia. Maissilajeja on useita ja niitä käytetään eri tarkoituksiin. Lisukkeena tarjotaan myös pastaa, riisiä tai bataattia.
Tomaattiset ja hedelmäiset salsat, tahnat ja kastikkeet ovat tärkeä osa meksikolaista ateriaa. Tunnetuin lienee chilillä, limetillä ja korianterilla terästetty guacamole. Erikoisin on varmasti vahvasta suklaasta ja chilistä sekoitettu lihan kanssa tarjottava suklaakastike ja ruokaisin mustapapukastike. Tuorejuustot ja hapankermat tekevät ruoasta miedompaa mehevöittäen samalla täytteet.
Hedelmiä käytetään niin makeissa kuin suolaisissakin ruokalajeissa. Ne tasapainottavat raskasta ruokavaliota. Suosituimpia ovat mangot, ananakset, banaanit, melonit, papaijat, sitrushedelmät, kookospähkinät ja tamarindit.
Paikallisia vivahteita ruokaan antaa maan laajuus. Maisemat vaihtelevat lumihuippuisista vuoristoista sitruslehtoihin ja merenrantoihin. Tämä vaikuttaa osaltaan siihen, mitä ruokia juuri kyseisellä seudulla suositaan.
Rannikkoseuduilla syödään paljon kalaa ja äyriäisiä. Siellä tarjoillaan esimerkiksi Perusta kotoisin olevaa cevicheä, jossa kala raakakypsytetään limettimehussa ja maustetaan yrtein. Perinteinen äyriäisruoka on myös katkarapucocktail eli coctel de camarones, jossa katkaravut saavat seurakseen sipulia, kurkkua, avokadoa, korianteria ja jalapeñoja.
Pohjoisen rehevämmillä karjankasvatusseuduilla käytetään enemmän lihaa. Vihannesten seurana leivän ja tortillojen täytteenä tarjoillaan kanaa, porsasta ja lammasta sekä joskus myös nautaa.
Myös hyönteisten syöminen on Meksikossa suhteellisen suosittua.

Enchilladoja quacamolen ja salsan kera.

Alussa on tortilla

Usein puhutaan tortillojen syömisestä, vaikka tortilla itsessään on vain kaiken pohja. nämä Masa harina -maissijauhoista tai vehnästä valmistetut, ohuet pehmoiset letut toimivat lautasena, lusikkana ja lisukkeena lähes jokaiselle meksikolaiselle ruokalajille. Muualla espanjaksi tortilla, torˈtilja, tarkoittaa munakasta.
Tortillat, tacot ja nachot valmistetaan samasta taikinasta. Taco ei alun perin ole kovaksi kuivattu kuori, vaan pehmeä, lisukkeilla täytetty tortilla. Meille taco on kuitenkin tutumpi venemäisenä rapeana kuorena, jonka sisään täytteet laitetaan. Tacot ovat suosittuja meksikolaisessa katukeittiössä.
Nachot ovat rapeiksi kuivattuja, suolattuja maissitortillalastuja, joita tarjoillaan erilaisten salsojen ja kastikkeiden kanssa.
Meksikolainen ruoka on varsin kursailematonta ja lähes kaikki ruokalajit pohjautuvat siis tortilloihin eri muodoissaan. Näistä tunnetuimpia ovat burritot, enchilladat ja quesadillat. Yksinkertaisimmillaan tortilla täytetään valituilla täytteillä, se kääräistään rullalle ja nautitaan erilaisten tomaatti- ja avokadokastikkeiden kanssa. Tällöin puhutaan burritoista. Täyte on yleensä tulinen.
Enchilladat ovat täytettyjä rullalle käännettyjä tortilloja, jotka kuorrutetaan juustolla ja mausteisella tomaattikastikkeella ja gratinoidaan uunissa. Enchiladoja tehdään monenlaisilla liha-, juusto- ja vihannestäytteillä.
Quesadillat ovat juustotäytteisiä puolikuun muotoon taitettuja tortilloja, joiden sisällä voi olla myös lihaa, kasviksia tai molempia sekä salsoja. Quesadillat paistetaan pannulla niin, että juusto sulaa ja ne tarjoillaan yleensä siivuiksi leikattuna. Ruoka on saanut nimensä espanjankielen juustoa tarkoittavasta sanasta queso.
Tostadat ovat paahdettuja tai uppopaistettuja tortilloja, joiden päälle asetetaan lihaa, makkaraa, salaattia tai äyriäisiä. Niitä tarjoillaan yleensä keiton kanssa tai pienemmiksi paloiksi (Totopos) leikattuna alkupaloina erilaisten salsojen kera. Alun perin tostadat tehtiin kuivuneista tortilloista uppopaistamalla ettei niitä menisi hukkaan.
Tortilloista voi tehdä myös keittoa, jota kutsutaan Sopa-aztecaksi tai Sopa de tortillaksi.
Meksikolainen vastine pyttipannulle on chilaquiles, jossa yhtenä ainesosana toimivat öljyssä paistetut suikaloidut tortillat. Ne kuorrutetaan cheddarjuustolla ja lisukkeena tarjotaan salsaa tai guacamolea.

Makea manjana

Meksikossa ruoka valmistetaan rakkaudella ja se on sosiaalinen tapahtuma, johon vierähtää päivästä helposti useampikin tunti. Ruokarytmi on erilainen kuin mihin meillä on totuttu. Aamulla nautitaan runsas aamupala, joka sisältää munia, papuja, hedelmiä ja mehuja. Tyypillinen aamujuoma on atole de maizena tai atole de avena eli maissitärkkelyksellä tai kaurajauholla suurustettu kuuma maitojuoma. Se makeutetaan agavesiirapilla ja maustetaan kanelilla ja rusinoilla. Tarjolla on myös kahvia, joka meksikossa on tummaa ja vahvaa.
Puolilta päivin nautitaan välipala ja lounaan vuoro on iltapäivän kuumimpaan aikaan. Illan viilentyessä nautitaan kevyt päivällinen, joka kokoaa perheen yhteen ruokailemaan. Kaikilla aterioilla tarjoillaan tietenkin myös tortilloja.
Jälkiruokana suositaan paahtovanukasta eli flania, makeita leivonnaisia, erilaisia hyytelöitä ja suklaata sekä hedelmiä.
Meksikolaiseen kulttuuriin kuuluu myös iltapäivän herkuttelu. Monet meksikolaiset nauttivat päivittäisestä kello viiden kaakaohetkestä, el chocolatesta. Tähän suklaahetkeen kuuluvat lisäksi makeat maissitaikinanyytit ja tahmeat karamellit. Meksikolainen kaakao on mausteista, sakeaa ja makeaa ja sitä kannattaa kokeilla lämpöä tuomaan viilenevinä syys- ja talvi-iltoina. Juoma valmistetaan tummasta suklaasta. Se itsessään ei ole kovinkaan makeaa, joten sokeria voi lisätä maun mukaan. Mikäli haluaa lisälämpöä, mukaan voi lorauttaa tilkan rommia.
Meksikossa tehdään alkoholijuomia agavekasveista. Näistä tunnetuimpia ovat tequila ja mezcal.
Siniagavesta valmistettu tequila on hyvin vahvaa. Jos se tuntuu sellaisenaan liian tujulta, drinkissä nimeltä Paloma tequilaan sekoitetaan greipin makuista virvoitusjuomaa. Myös klassinen Margarita tehdään tequilasta. Siihen kuuluu tuorepuristettua limemehua ja agavesiirappia ja lasin reunus sivellään suolalla. Margaritareseptejä on lukuisia ja monelle tuttu on jäähileisenä tarjoiltava mansikkamargarita.
Mezcal on tequilan jälkeen suosituin väkijuoma. Sekin valmistetaan agavesta, mutta siniagaven sijaan siihen voidaan käyttää monia erilaisia lajikkeita. Maussa on omanlaisensa savuinen vivahde.
Meksikolaisille olut on yleensä ykkösvalinta niin rannalla, illallisella kuin perhejuhlissakin. Tyypillinen olut on vaalea ja miedon makuinen. Kansainvälisesti tunnetuin meksikolainen olut on Corona, jota myydään ympäri maailmaa. Se tarjoillaan usein pullon suuhun sujautetun limeviipaleen kera, mikä ei ole alkuperäinen tapa.

Meksikossa olutkaan ei välty chililtä. Michelada on suosittu paikallinen erikoisuus. Se on cocktail, jossa olut on terästetty limellä, suolalla, chilillä ja tomaattimehulla.
Micheladan tilatessasi voit saada mitä tahansa yksinkertaisesta sekoituksesta koristeltuun drinkkiin, josta roikkuu vaikkapa katkarapuvarras.
Chamoyada on meksikolainen juoma, joka saattaa tuntua enemmän jälkiruoalta. Lasiin kerrostetaan hedelmiä, mangosorbettia, mehujäätä, chilijauhetta ja viimeistellään chamoy-kastikkeella ja tamarindilla. Chamoy-termillä viitataan erilaisiin kastikkeisiin. Ne voivat olla makeita, suolaisia tai tulisia. Chamoyada nautitaan pillillä juoman tapaan jään sulaessa.
Meksikon helteissä nautitaan paljon vedestä, hedelmistä ja sokerista sekoitettuja juomia. Agua fresca on tuorepuristettua mehua vetisempää ja tyypillisiä makuja ovat ananas, vesimeloni ja sitruuna. Paikalliset suosivat myös kuivatuista hibiskuksenlehdistä tehtyä Jamaicaa. Agua fresca tarjoillaan usein isoista kanistereista kauhalla ja niitä voi ostaa myös katukojuista.

Meksikolainen kaakao: 8 dl maitoa, 2 tl kanelia, 100 g tummaa suklaata ja chiliä maun mukaan.

Koekeittiön arvio

Meksikolainen ruoka on maineensa veroista. Sitä on hauskaa tehdä yhdessä, joskin aikaa on hyvä varata kunnolla. Tortilloja emme alkaneet valmistaa, mutta kaiken muun teimme alusta lähtien. Kannatti todella, koska kaupan tex-mex –hyllystä löytyvät tuotteet eivät maistu ollenkaan niin hyviltä. Oman osansa makuelämykseen tuo toki itse tekemisen meininki. Nälkäkään ei ehdi yltyä liian isoksi, sillä täytyyhän sitä maistella kaiken aikaa.
Kokkailun järjestys on syytä miettiä etukäteen. Koska valmistimme cheviceä, kala täytyi ensimmäisenä laittaa raakakypsymään limemehussa. Myös tomaattisalsa ja guacamole piti saada maustumaan. Sitten alkoi melkoinen pilkkominen, kun muita ruokalajeja varten veitsen alle pääsivät tomaatit, paprikat, sipulit ja chilit. Mitä enemmän käsipareja on käytössä, sitä nopeammin urakasta selviää. Jos siis aikoo tarjota meksikolaista ruokaa suuremmalle porukalle, vieraat on syytä ottaa mukaan jo tekovaiheessa.
Enchilladat saivat täytteekseen kanaa, tomaattia, paprikaa, mustia papuja, maissia, sipulia, valkosipulia ja chiliä. Niiden gratinoituessa uunissa pannulla valmistuivat kana-paprika-juusto -quesadillat. Jälkiruuaksi teimme kaakaota meksikolaiseen tapaan.
Koekeittiömme on tyytyväinen makumatkaansa Meksikoon. Raaka-aineet olivat tällä kertaa tällaiset, ensi kerralla ehkä jotain ihan muuta. Meksikolaiseen ruokaan kun voi makumieltymysten ja saatavilla olevien tarvikkeiden puitteissa käyttää melkein mitä vain. Olemme tulisen ruuan ystäviä, joten chiliä kului paljon, kuten valkosipuliakin. Sen sijaan korianteria käytimme lähinnä muodon vuoksi, koska sen maku ei niinkään miellytä.
Erityisesti quesadillat katosivat nopeasti ja illaksi täytyi tehdä vielä toinen satsi. Vinkki: Älä täytä liikaa ja anna jäähtyä hieman ennen paloiksi leikkaamista!
Sen sijaan kaakao oli makuumme liian tuhtia, pienempikin kupillinen olisi riittänyt. Tumman suklaan kitkerähkö maku talttui sokeria lisäämällä ja itse olisin voinut ripsauttaa enemmän chiliä kyytiin. Ainakin makeanhimo talttui joksikin aikaa.
Seuraavana päivänä tuhosimme ylijääneet täytteet ja kastikkeet kääräisemällä ne loppujen tortillojen sisään eli söimme burritoja.

 

 

Ranskassa sijaitseva valkoinen Maison Louis Carré on Aallon kuuluisimpia rakennuksia.

Maison Louis Carré, Ranska. Kuvakredu: Euphoria film.

AALTO – dokumentti Alvar ja Aino Aallosta

”Alvar Aalto oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat”. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto näyttää Alvar ja Aino Aallon tasavertaisina työtovereina ja modernina pariskuntana.

Teksti: Pilvi Meriläinen

-Elokuva Aalloista kyti mielessäni vuosia. Alvar Aallon Rovaniemelle vuonna 1965 valmistuneesta kirjastotalosta tuli minulle lapsena iltapäivien turvapaikka. 1970-luvulla taivalsin koulupäivän jälkeen kirjastoon läpi lumisateen ja pakkasen. Sinne minua vetivät kirjat mutta myös ympäristö, joka tuntui jännittävältä. Pystyn vieläkin tavoittamaan tunteen, kun tartuin ulko-oven messinkiseen kaarevaan ovenkahvaan ja siirryin kohti lämmintä ja kutsuvaa tilaa. Muistan miten hauskaa oli kuljettaa sormia posliinimassasta puristettua kourutiili-seinää vasten. Myös Aallon nahkatuolit ja messinkiset lamput tuntuivat ylellisiltä. Tunsin itseni rikkaaksi, vaikka kotona oli vaatimatonta. Kirjasto kuului kaikille, myös minulle. Alitajuisesti ymmärsin jo silloin olevani kosketuksissa erityiseen teeskentelemättömään kauneuteen, Virpi Suutari kertoo.

Villa Mairea sisältä, ikkunoissa on kalterit kutsumattomien vieraiden varalta.

-Irrottauduttuaan puhtaasta funktionalismista ja kehitettyään vapaamman orgaanisen tyylinsä Aalto onnistui luomaan inhimillisimmät rakennuksensa, esimerkiksi Säynätsalon kunnantalon ja Villa Mairean, jonne hän toi metsän kokemuksen keskelle olohuonetta. Hänellä oli Göran Schildtin sanoin ”metsäviisautta”, joka ei ollut romanttista haihattelua vaan rationaalista ymmärrystä luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Perjantaina 4.9. ensi-iltansa saava Aalto (2020) on dokumenttielokuva Alvar ja Aino Aallosta sekä heidän teoksistaan ympäri maailmaa. Se kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Aaltojen rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Se kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä.
Elokuvassa on paljon ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Aaltojen rakkauskirjeitä sekä Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja. Elokuva perustuu laajaan taustatyöhön ja nykypäivässä kuvattuun materiaaliin. Siihen on haastateltu Aaltojen läheisiä ja kansainvälisiä huippututkijoita eri puolilla maailmaa. Elokuvassa vieraillaan monissa Aalto-kohteissa, ja matkalla kohdataan myös Rockefellerit, Le Corbusier ja muita legendaarisia kulttuurihahmoja.

Alvar ja Aino Aalto nuorina perheen antamassa kuvassa.

Aino ja Alvar Aalto. Kuva: Aallon perhe.

Aaltojen maailmaan

Virpi Suutari halusi tehdä Aalloista elokuvan, koska Aallon tilojen kanssa kosketuksissa oleminen lapsena on muovannut hänen käsitystään siitä, mikä on esteettisesti sopusuhtaista ja hyvää arkkitehtuuria. Hän haaveili elokuvasta, jossa olisi kauneutta mutta myös rikkinäistä inhimillisyyttä, leikkisyyttä ja charmia. Hän halusi oppia tuntemaan kuka oli Alvar Aalto ja millaisia olivat hänen arkkitehtipuolisonsa Aino ja Elissa Aalto. Kuinka he työskentelivät ja mitä he saavuttivat. Kuinka he rakastivat ja loivat yhdessä. Miten he synnyttivät Aalto-brändin ja Artekin yhdessä Mairea Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa, josta tuli ikoninen menestystarina.
Aalto-elokuvan tekeminen on ollut Suutarille pitkä ja monitahoinen prosessi.
-Tuntui että kokosin melkein väitöskirjaa, koska hankin valtavan määrän tietoa eri lähteistä, verkostoiduin tutkijoiden kanssa, tutustuin Aallon sukuun ja kävin assistenttini kanssa lukuisissa arkistoissa. Tavoitteeni oli tehdä oman näköiseni elokuva.

Aallot tutkivat piirustuksia New Yorkin maailmannäyttelyyn.

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Kuva: Eino Mäkinen/Aallon perhe.

Aaltojen inhimilliseen puoleen tutustumisessa Suutaria auttoivat Aallon perheen hänen luettavakseen antama kirjeenvaihto eri aikakausilta. Suutari skannasi lähes tuhat sivua Alvarin ja Ainon kirjeenvaihtoa.
-On sykähdyttävää ja mieleenjäävää miten hauskasti ja kauniisti he puhuvat toisilleen. Kirjeistä välittyy leikkisä ja rakastava Alvar Aalto mutta myös syyllisyys siitä, että Aino oli jäänyt hänen varjoonsa. Alvar haaveili paluusta yhteiseen luomistilaan, jossa he olivat olleet uransa alkuaikoina. Niistä välittyy myös heidän vapaa seksuaalisuutensa. He omaksuivat ajan uudet virtaukset johon kuului myös vapaampi seksuaalisuus. He olivat moderneja arkkitehtuurissaan ja henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjeiden lukijoina toimivat näyttelijät Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen yllätyivät niistä välittyvää Aaltojen edelläkävijyyttä.
Alvar Aaltoon yhdistetty eroottisuus näkyy myös arkkitehtuurin aistillisuutena. Se oli hänen elämänsä vahva voima.
-Hänestä voisikin sanoa, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

Harvinaista materiaalia

-Elokuvassa on lukuisia kertojaääniä, sillä Alvar Aallon elämäntyö on niin rikas ja monipolvinen, että eri elämänalueisiin oli etsittävä omat asiantuntijansa ja sitä tukeva tutkimustieto. Elokuvassa yhden ihmisen suulla esitettävät tulkinnat ja väitteet ovat todennettavissa useista eri lähteistä.
-Olen silti jättänyt poikkeuksellisesti mutta tarkoituksella elokuvasta pois niiden kertojien nimitiedot, jotka eivät ole ns. ensikäden todistajia. Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelunauhat tarjosivat puolestaan harvinaisia todistajanlausuntoja niiltä, jotka tunsivat henkilökohtaisesti Aallot ja olivat paikalla kun kaikki tapahtui. Aallon perhe luovutti kirjeiden lisäksi käyttöömme harvinaisia perhealbumikuvia sekä muutamia julkisuudessa ennennäkemättömiä Alvarin piirroksia, muun muassa Ainosta kuolinvuoteellaan.
Aallot olivat hämmästyttävän kansainvälisiä. Siksi elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä ja sitä on kuvattu seitsemässä maassa. Elokuvaa varten Suutari kahlasi arkistoja eri puolilla maailmaa; suomalaisten arkistojen lisäksi muun muassa Rockefellereiden ja YK:n arkistot, sekä digitoitiin useita suomalaisia arkistofilmejä, kuten ajankuvaa Finlandia-talon harjakaisista.

Alvar ja Aino aalto seisomassa puutarhassa käsikkäin.

Alvar ja Aino Aalto, Kuva: Aallon perhe.

Ainutlaatuinen äänimaailma

-Elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi on merkitty leikkaaja Jussi Rautaniemi. Dokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus – se oli poikkeuksellinen työ runsaudessaan – vaati leikkaajalta harvinaislaatuista omistautumista myös sen dramaturgiselle rakenteelle. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, oli haasteellista saada elokuva elämään ja soimaan.
-Teimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen ja muiden kanssa paljon työtä saadaksemme Aaltojen tarinan eläväksi ja koskettavaksi. Äänisuunnittelun rooli nousikin poikkeuksellisen merkittäväksi.

Viipurin kirjaston kattovaloja ja portaita.

Viipurin kirjasto, Kuva: Euphoria Film.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot toimivat pohjana modernistisen äänikudelman rakentamisessa. Se luotiin Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittamalla Aalto-maljakkoa jousella ja lyömällä yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita.
-Syntyi äänimaisema joka on ajatuksia herättävää ja kuvia kuvittavaa, liikkuvaa ja virtaavaa läpi koko elokuvan.

Inhimillinen ja ristiriitainen

-Tämän elokuvan myötä näen Alvar Aallon inhimillisempänä. Hän ei enää ole etäinen suurmies vaan inhimillinen ja ristiriitainen. Yllätyin muun muassa siitä kuinka kansainvälisiä he ovat olleet. Alvarilla oli luontainen hurmaamisen taito ja hän verkostoitui kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Hänellä oli kyky imeä vaikutteita ja uusia virtauksia ja tehdä niistä jotain omaa. Se on ollut yksi ratkaiseva tekijä hänen urallaan.
-Ymmärsin ettei kukaan ole suuri yksin, vaan ympärille tarvitaan muitakin.
Virpi Suutari yllättyi Alvar Aallon viimeisistä vuosista. Ne koskettavat.

Aallot laiturilla, Alvar nojaa kaiteeseen, Elissa seisoo, etualalla on kiviä, taustalla vettä.

Alvar ja Elissa Aalto, Kuva: Euphoria Film.

-Niiden surumielisyys. Se miten häntä vastaan hyökättiin Suomessa 1960-luvulla. Hän koki Suomen hylänneen hänet. Hän oli ollut arvostettu edelläkävijä, mutta häntä pidettiinkin vanhanaikaisena dinosauruksena, etenkin nuorison silmissä. Mutta hänen kansainvälinen arvostuksensa säilyi – ja kasvoi.
Alvar Aallon henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat hiipua. Hän kuoli vuonna 1976.
-Olen hyvilläni että elokuvasta tuli sellainen kuin pitikin. Tässä on paljon sydäntä, tunnetta ja rakkautta. Vaikka kaiken perustana on ollut oma kiinnostukseni näihin asioihin, en ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan tässä on myös rosoisuutta. Uskon että katsojat saavat paljon uusia näkökulmia ja pääsevät myös matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Dokumenttielokuva Aalto saa ensi-iltansa Espoo Cinéssä 3.9.,
elokuvateatteri-ensi-ilta on 4.9.

Virpi Suutari

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Virpi Suutari on kansainvälisesti palkittu dokumentaristi. Suomessa hänet on palkittu mm. parhaan dokumentin Jussilla elokuvista Yrittäjä, Edenistä pohjoiseen ja Joutilaat. Suutari oli taiteilijaprofessorina viisivuotiskauden 2012-2016. Hänellä on puolisonsa näyttelijä Martti Suosalon kanssa Euphoria Film Oy-tuotantoyhtiö.

Valikoitu filmografia
Joutilaat (2001)
Pitkin tietä pieni lapsi (2005)
Auf Wiedersehen Finnland (2010)
Hilton! (2013)
Edenistä pohjoiseen (2014)
Eleganssi (2016)
Yrittäjä (2018)
Aalto (2020)

Säynätsalon kunnantalon pihaa, etualalla vesiallas ja suihkulähde, taustalla kasvillisuuden peittämä seinä.

Säynätsalon kunnantalo. Kuva: Euphoria film.

KULTTUURIPALVELUN LOGO

Logo suurenee klikkaamalla

MARIANNE KATAISEN !ART SUUNNITTELI NÄKÖVAMMAISTEN KULTTUURIPALVELUN
UUDEN LOGON

Graafikko Marianne Kataisen !ART voitti Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n logokilpailun. Kilpailutyössä auki vedetty väliverho paljastaa huutomerkkiä vastaavan pistekirjoitusmerkin. Kuvion alapuolella pistekirjoitus jatkuu sanalla ART. Värimaailma henkii harmoniaa: väliverho on sametinpunainen, osassa Braille-pisteitä on samaa väriä ja muissa pisteissä sävykkäitä harmaita. Pistekirjainten sijoittelu tuo mielleyhtymän ihmishahmoihin eli näyttämöllä oleviin esiintyjiin ja etualalla olevaan yleisöön.

Logon uudistaminen alkaa nettisivuilla ja Facebook-sivulla ja painotuotteissa, kuten virallisisa papereissa, kirjekuorissa ja käyntikortteissa. Logon kohokuvaan on mahdollista käydä tutustumassa yhdistyksen toimistolla.

Yhdistys halusi lunastaa myös Miia Mourujärven logoehdotuksen Kulttuuria. Helposti hahmotettavassa, rennossa ja hauskassa kilpailutyössä sulkahattuisella hahmolla on mustat lasit. Näkövammainen henkilö esiintyy kuvassa lennokkaana ja itsenäisenä taiteen tekijänä. Kulttuuria-työtä tullaan hyödyntämään Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n julkaisuissa ja tuotteissa.

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry on vuonna 1931 perustettu valtakunnallinen näkövammaisten kulttuuriyhdistys. Keväällä 2019 Kulttuuripalvelu julisti kilpailun, jossa tehtävänä oli suunnitella logo, joka kuvastaisi yhdistyksen henkeä ja toimintaa. Yhdistyksen logo-kilpailuun osallistui 19 oivaltavaa, hyväntuulista ja kokeellistakin ehdotusta.

Valintaraadin jäsenistä Juha Jahkola edusti yhdistyksen jäsenistöä, Sari Kekkonen hallitusta, Ali Kinnunen henkilöstöä ja Katariina Markkula oli ulkopuolinen asiantuntija. Raadin sihteerinä toimi kulttuurituottaja Tanja Rantalainen.

Lisätietoja: Kilpailuraadin puheenjohtaja Sari Kekkonen P. 050 370 6045

Logo suurenee klikkamalla. Lisää logokilpailusta ja sen voittajasta joulukuun alun Kajastuksessa.

Näkövammaisten käyttöön tarkoitetun Luciole-fontin ovat suunnitelleet Laurent Bourcellier ja Jonathan Perez. (Lisenssi ”CC BY 4.0” )

Kulttuuri kuuluu kaikille

Teksti: Rauni Laihonen

Kulttuuriluotsit ovat koulutettuja vapaaehtoisia, jotka toimivat oman paikkakuntansa kulttuurikohteiden tarjontaan perehtyneinä vertaisohjaajina ja luotsattavien seurana sekä saattajina kulttuuritapahtumissa. Joillakin paikkakunnilla heitä on koulutettu kuvailutulkkaukseen. Luotsin voi pyytää seurakseen esimerkiksi museoon, teatteriin tai konserttiin.

Kulttuuriluotsitoiminnan idea on lähtöisin Jyväskylästä, jossa toiminta aloitettiin Jyväskylän taidemuseon koordinoimana vuonna 2006. Hankkeen tavoitteena oli avata väyliä vammaisten omaehtoiseen kulttuuritoimintaan ja edistää kulttuuripalvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta sekä lisätä tietoisuutta taiteen hyvinvointivaikutuksista.
Ennen kulttuuriluotsitoimintaa Jyväskylän maalaiskunnassa oli järjestetty liikunnan vertaisohjaajakoulutusta. Jyväskylän taidemuseon museolehtori Sirpa Turpeinen osallistui itse koulutukseen, piti ideaa loistavana ja mietti, voisiko samaa mallia soveltaa kulttuurin pariin. Jyväskylän taidemuseo haki valtionavustusta opetus- ja kulttuuriministeriöstä vammaisyhteisöjen kulttuuritoimintaan ja kulttuurin saavutettavuuden edistämiseen keväällä 2006. Museo sai kolmetuhatta euroa, jolla toimintaa pyöritettiin kaksi vuotta. Jyväskylän esimerkin jälkeen kulttuuriluotsitoiminta levisi erilaisilla nimikkeillä koko Suomen alueelle.

Viisi naispuolista kulttuuriluotsia seisoo sylissään kolme taulua, joista kaksi on maisemia, yksi nainen.  Kulttuuriluotsit esittelevät Kulttuuri Kyläilee  toiminnan taideteoksia.

Englantilaisen luuttumusiikin konsertissa

Osallistuessani Järvenpäässä kuvailutulkkaustapahtumaan sain kuulla Setlementti Louhelan avunvälityksestä. Kiinnostuin toiminnasta ja soitin avunvälitykseen pyytääkseni kulttuuriluotsia kanssani konserttiin. Muutaman vastoinkäymisen jälkeen puhelimeni soi ja kulttuuriluotsihan siellä oli. Hän kysyi, halusinko lähteä konserttiin. Sanoin, että hyvin mielelläni ja hänellä olikin tiedossa muutamia musiikkitapahtumia. Pohdimme eri kohteita ja valitsimme meitä kumpaakin kiinnostavan konsertin. Niin tapasin Margareeta Koskisen eräänä iltana Järvenpäässä.
Olemme tulleet Järvenpään kirkkoon ja asettuneet istumaan toiselle penkkiriville. Koskinen kertoo, että edessä on tuoli ja kitaran näköinen soitin. Hän lukee esitteestä illan konsertista hiljaisella äänellä.
”Englantilaisia luuttulauluja, Anna-Maria Hannonen sopraano, Mikko Perkola gamba ja laulu. Gamban maaginen ääni kutsuu kuulijan rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Konsertin teemat ovat rakkaus ja kuolema. Vuosisadat vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät.
– Minun ainutlaatuiset tunteeni eivät ole paikkaan tai aikaan sidoksissa. Ne liittyvät ihmisenä olemiseen yleensä. Ne ovat yleisiä, mutta niitten yleisyys ei vähennä niiden ainutlaatuisuutta, Hannonen kuvaa suhdettaan lauluihin.”
Esiintyjät saapuvat estradille. Hannolalla on musta, täyspitkä leninki, jonka helmassa on vasemmalla iso ruusu ja kaksi keltaista narsissia. Perkola astelee paikalle mustassa kauluspaidassa ja mustissa housuissa mutta paljain jaloin. Perkola istuu ja asettaa gamban polviensa väliin. Hän loihtii soittimestaan jousella matalia ja tummia säveliä, jotka tuovat mieleen jonkinlaisen vanhanaikaisen maalaistunnelman. Sitten Perkola jättää jousen pois ja näppäilee gambaa kuin kitaraa. Hannolan kaunis ja pehmeä sopraano yhtyy musisointiin. Hänen äänensä sopii hyvin esitettäviin lauluihin. Kumpikaan ei ota katsekontaktia yleisöön, vaan keskittyvät omaan musiikkiinsa. Tunnelma on erittäin rauhallinen ja viihdyttävä.

Lue juttu loppuun