Näillä sivuilla julkaistaan  juttuja näyttelyistä, elokuvista, kulttuurista, mielenkiintoisista ihmisistä ja tapahtumista.

ASTU ÄÄNEN VIRTAAN

MONIPUOLISTA ÄÄNI-INSTALLAATIOTA YKSIN TAI VUOROVAIKUTTEISESTI

Ääni-installaatio Iiriksen aulassa. Kuva Heidi Härmä

Teksti: Marianne Tenhami

Astu äänen virtaan (Stepping into the Flow of Sound) -ääni-installaatio on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän ja Kulttuurikeskus Stoan yhteinen hanke. Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksen sisääntuloaulassa sitä on voinut kuunnella maaliskuun puolestavälistä lähtien joko yksin tai vuorovaikutteisesti.

Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksen sisääntuloaulassa kuuluu ukkosen jyrinää. Ukkosta maaliskuussa? Ei sentään. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän opettaja Alejandro Montes de Oca opiskelijoineen on kasaamassa Äänen virtaa -ääni-installaatiota ja kuuntelemassa sen materiaalia.
– Ajatuksenamme oli kehittää monikanavainen ääni-installaatio. Musiikkiteknologian laitoksen edellinen professori Andrew Bentley tutustui sellaiseen kupolin muotoiseen puurakenteeseen viisi-kuusi vuotta sitten. Ajattelimme, olisiko mahdollista yksi sellainen meidän aineryhmällemme. Opiskelijat sävelsivät 50 kappaletta, joista kollegojeni kanssa valitsimme parikymmentä Astu äänen virtaan, Alejandro selittää.
– Opiskelijoilla on ollut vapaat kädet säveltäessään kappaleita Astu äänen virtaan. Opettajat ovat näyttäneet heille, miten teknologiaa voi hyödyntää säveltämisessä ja opiskelijat ovat itse tutkineet tätä lisää. Siinä voi tehdä vaikka mitä säveltäen ja teknologian avulla. Monikanavainen äänikupurakenne oli meille Sibelius-Akatemiassa aivan uutta, vaikka maailmalla tällaisia rakenteita on. Meillä oli ensin 16 kanavaa. Tilasimme ääni-installaatioon lisäosan, jolloin kanavia on nyt 29. Käyttämämme Ambisonics-teknologia mahdollistaa äänikenttien toistamisen 3D-tekniikalla sekä äänien liikuttamisen tilassa. Voimme tehdä tilallista äänisuunnittelua ja sävellyksiä niin, että tila tulee osaksi sävellyksiä, lisää Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän johtaja Marianne Decoster-Taivalkoski.

Kuin Irlannin nummilta

Astu äänen virtaan on puisista säileistä koostuva, kupolimainen, pyöreä, puinen rakennelma, johon on aseteltu 29 kaiutinta ja jonka halkaisija on kuusi metriä. Rakennelman sisällä on tuoleja ja säkkituoleja, joilla istuen tai maaten voi nauttia ääni-installaatiosta ja rentoutua. Astu äänen virtaan kestää puolitoista tuntia ja sen voi kuunnella kokonaan tai vain osia siitä. Ääni-installaatioon sävelletyt kappaleet ovat nykyaikaisia ja hyvin erilaisia. Perinteisten instrumenttien lisäksi teoksissa on kuultavissa laulua, sihinää ja suhinaa, tuulen huminaa ja ukkosen jyrinää. Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksen tiedotteessa kerrotaan installaatiossa kuultavan myös Itä-Helsingin ääniä, mutta kertakuulemalta erotin vain tuulen huminan, ukkosen jyrinän, talitintin laulun ja lokin kirkunan, joita voi kuulla missä päin Helsinkiä vain.

Kappaleet säveltäneet opiskelijat ovat kiinnostuneita yleisön palautteesta.
– Astu äänen virtaan on hyvin monenlaista, eri tyylistä musiikkia, jota voi kuunnella monin eri tavoin. Haluaisimme keskustella ääni-installaation yleisön kanssa ja saada heidän kommenttejaan. Kuulisimme mielellämme heidän tuntemuksistaan ja havainnoistaan: miltä äänet ja ääniympäristö kuulostavat ja onko yleisöllä kehitysideoita niin, että voimme vielä muuttaa ääni-installaatiota, he toivoivat Astu äänen virtaan avajaisissa.
– Kuin Irlannin nummilta, kommentoi Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n puheenjohtaja Timo Kuoppala yhtä Astu äänen virtaan kappaleista, jossa unenomaisen instrumentaalitaustan ja tuulen huminan päälle lauletaan kauniilla sopraanolla.
– Tulee vähän sama tunne kuin kesällä ukkosesta: ei voi välttämättä ihan tarkkaan kuulla miltä suunnalta se kuuluu, hän jatkaa kuunnellessaan toista sävellystä.
– Tähän pitää ihan keskittyä.
– Tämä tulee kuin maan sisältä, lisäsivät kaksi ääni-installaation avajaisyleisössä ollutta naista.

Kuvun sisällä! Kuva Jan Schacher

Mitä mainioin tapa kokea taidetta

Marianne Decoster-Taivalkosken mukaan erilaisten yleisöryhmien ja opiskelijoiden kesken Iiriksessä tullaan järjestämään tapaamisia, joissa kuunnellaan Astu äänen virtaan sävellyksiä ja keskustellaan niistä.
– Haluamme mukaan uusia yleisöryhmiä, koska Sibelius-Akatemiassa käyneille yleisöille tämäntyyppinen musiikki on jo tuttua, hän kiteyttää. Vuodesta 2016 lähtien ääni-installaation sävellyksillä on järjestetty konsertteja eri paikoissa. Kulttuurikeskus Stoa oli yksi näistä paikoista.
– Olemme Stoassa jo aikaisemmin tehneet yhteistyötä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän lehtorin Alejandro Olarten kanssa. Projektimme ovat monesti liittyneet ääneen. Alejandro kertoi, että heillä on iso rakennelma, johon saa hyvin rakennettua monikanavaisen ääniteoksen. He ehdottivat meille, josko sen voisi tuoda meille Stoaan esille. Mietimme kohderyhmiä ääni-installaatiolle, kulttuurituottaja Sanna Nuutinen Kulttuurikeskus Stoasta kertoo.

Koronan vuoksi Stoa meni kiinni, mutta pohdiskelu ääni-installaation tiimoilta jatkui.
– Alejandrolta tuli idea, josko Astu äänen virtaan voisi viedä Iirikseen. Siinä yhdistyisivät monta hienoa asiaa ja Stoan ja Iiriksen välille voisi myös tulla synergiaa. Astu äänen virtaan on näkövammaisille mitä mainioin tapa kokea taidetta. On myös hienoa, että Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmä on tässä mukana, Sanna iloitsee.
– Sanna otti Iirikseen yhteyttä ja kysyi, saisiko ääni-installaation meille esiin. On mahtavaa että meillä on tällaista yhteistyötä. Yhteistyötähän meillä on ollut jo aikaisemmin muun muassa valkoisista kepeistä rakennetun White Noise -taideteoksen tiimoilta. Astu äänen virtaan sopii Iirikseen mainiosti. Se on näkövammaisille hyvin aistittavissa ja koettavissa. Stepping into to Flow of Soundissa on ääniä myös Itäkeskuksesta ja se sopii hyvin, koska Iiriskin on Itäkeskuksessa, kiittelee Näkövammaisten liiton asiakaspalvelu- ja majoituspäällikkö Seija Viitanen. Sopivan paikan löytyminen oli hänen mukaansa ensin hiukan haasteellista, mutta lopulta ääni-installaatio saatiin mahtumaan Iiriksen sisääntuloaulaan, hisseistä vasemmalle.

Astu äänen virtaan voi tutustua Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä ainakin toukokuun 23. päivään asti arkisin klo 8-18 välillä. Ääni-installaatioon voi tutustua itsenäisesti tai vuorovaikutteisesti.
– Jos tulet yksin, Iiriksen infosta voi pyytää käynnistämään ääni-installaation, jos se ei ole päällä ja tarvittaessa säätämään äänen voimakkuutta, Seija vinkkaa.
– Toinen vaihtoehto on opastettu ääni-installaatioesittely, jolloin opettajat tai opiskelijat Sibelius-Akatemiasta voivat tulla kertomaan sävellysten tekemisestä. Sibelius-Akatemian opiskelijat ja opettajat voivat myös järjestää äänityöpajoja muun muassa koululais- ja opiskelijaryhmille, Sanna toteaa.
– Informoimme Kulttuurikeskus Stoaa ja Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksen asiakaspalvelua heti kun tiedämme tarkan aikataulun erilaisten yleisöryhmien ja opiskelijoiden vuorovaikutteisista tapaamisista, Marianne lisää.

Vielä ehdit äänen virtaan

Astu äänen virtaan -ääni-istallaatio on koettavissa Iiris-keskuksessa 13.6. asti. Alla lisäjuttu Äänen virrasta.

Kuunteleva kohtaaminen

Iiris-Keskuksessa Helsingissä koettiin perjantaina 6.5. kuunteleva kohtaaminen. Pienessä sisäringissä kuunneltiin kunnolla osa niistä äänistä ja melodioista, joita aulaan aseteltuun ääni-installaatioon on sisällytetty. Näkövammaisten liitosta oli kutsuttu paikalle Minun näköinen mieli -hankkeen aktiiveja ja Sibelius-akatemiasta musiikki- ja teknologiaosaston professori Jan Schacher ja lehtori Marianne Decoster-Taivalkoski sekä opiskelija Masoud Niknafs.

Sibeliusakatemian henkilökunta ja opiskelijat olivat valinneet kupolin keskiöön kuunneltavaksi neljä hyvin erilaista musiikkikappaletta. Näitä opiskelijoiden säveltämiä äänitallenteita oli sekä luonto- että kaupunkiympäristöstä, niin kelttiläistä melodista laulua kuin abstraktia elektroakustista musiikkia ilman mitään tekstiä. Muusikot olivat ääniteoksillaan halunneet luoda jossain määrin todellisia tai kuviteltuja tilanteita ja paikkoja.

Esittelyjen jälkeen kaikki asettuivat mukavasti istumaan (mukaan lukien opaskoirat) ja syntyi läsnä oleva ja keskittynyt kuuntelun ja jakamisen ilmapiiri. Kohtaaminen tuntui luonnolliselta ja keskustelulle jätettiin paljon tilaa. Jokaisen kappaleen jälkeen jaettiin kokemuksia vaikutelmista. Monesti musiikki yhdistettiin todellisiin tai kuviteltuihin sisäisiin kuviin ja paikkoihin. Kuuntelukokemus osoitti niin tutkijoille kuin kuuntelijoillekin, kuin tärkeää ja elämää rikastavaa läsnäoleva kuuntelu voi olla.

Jutta Saanila
PS) Ääni-installaatio korjataan pois maanantaina 13.6., joten kannattaa käydä siellä omalla kuuntelumatkalla vielä kun ehtii.

————————————————

OUTI HEISKASEN NÄYTTELYSSÄ

Erja Tulasalo kävi Ateneumissa Outi Heiskasen näyttelyssä. Kutsumme teidät, hyvät lukijat, mukaan tähän äskettäin päättyneeseen näyttelyn kuvin ja sanoin!

Mystinen tapahtuu

Teksti: Erja Tulasalo

Osallistun joulukuun ensimmäisenä lauantaina Outi Heiskasen näyttelyn kuvailutulkatulle opastuskierrokselle. Kierroksen luotsaajana toimii Ateneumin opas Emmi Halmesvirta. Näyttelyn himmeä valaistus tuntuu heti ensimetreiltä omille häikäisyherkille silmilleni levollisen maadoittavalta, mutta hämäräsokeudesta kärsivää valaistus tuskin ilahduttaa.

Graafikko ja esiintyjä

Akateemikko Outi Heiskanen (s. 1937) on yksi maamme tunnetuimmista taiteilijoista. Heiskasen retrospektiivinen näyttely kokoaakin yhteen hänen monipuolisen ja monialaisen taiteensa eri osa-alueet Ateneumin kolmannessa kerroksessa. Heiskasen tärkein ilmaisukeino on ollut grafiikka, mutta hän on rakastanut myös esiintymistä ja yhdessä tekemistä. Tunnetaanhan hänet myös performanssitaiteen sekä maa- ja ympäristötaiteen edelläkävijänä hänen ympärilleen muodostuneiden Record Singersin ja Bellini-akatemian legendaarisista esiintymisistä.
Virtuoosimaisen taidegraafikon ja sääntöjä kyseenalaistavan ja rajoja rikkovan kokeilijan yli 300:n teoksen näyttely esittelee grafiikkaa, piirrustuksia, maalauksia ja installaatioita sekä performanssien taltiointeja yli viidenkymmenen vuoden ajalta. Näyttelyssä nähdään myös kokonaisen salin verran Outi Heiskasen ja Heiskasen luottovedostajan, taiteilija Janne Laineen yhteisteoksia.
Kaikkeen tähän emme opastetulla kierroksella voi luonnollisestikaan tutustua. Poimin tähän tekstiin muutamia Halmesvirran avaamia teoksia ja tietoja taiteilijasta sekä joitakin omia erityishuomioitani näyttelystä.

Kuvien synty

Taitelijana Outi Heiskanen ei ole ollut julistaja. Hän ei ole etsinyt inspiraatiota tai motivaatiota itsensä ulkopuolelta, mutta sisäpuolta sitäkin enemmän.
Kuvien synty on ollut Heiskaselle hyvin henkilökohtainen kokemus, mystinen tapahtuma – jotain mitä hän on usein ihmetellyt itsekin. Hän on tuntenut kuvien olleen jo kauan hänen sisällään ennen kuviksi ryhtymistään. Ne ovat alkukuvien kaltaisia, kuvia maailmasta, jonka aistimme jo ennen syntymäämme.
– Heiskasen taide on myös hyvin kehollista, ja hän itse on puhunutkin usein kuvien synnyttämisestä, kertoo Halmesvirta. ”Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava. Usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto,” on Heiskanen itse kuvannut syntyprosesseja.
-Jo nuorena aloittelevana taiteilijana Outi Heiskanen oli ymmärtänyt elävän viivan -risuviivan – kauneuden. Hänen mukaansa se on orgaaninen, samanlainen kuin verisuonet, lehtiruoko ja tietenkin risu.
Risut ovatkin olleet hänen rakkain materiaalinsa. Vuosikymmenten ajan hän rakenteli niistä majoja missä hän milloinkin eli. Näyttelyidensä yhteydessä hän innosti ihmisiä myös itse rakentamaan omia majoja. Näin tapahtui Helsingin kaupungin taidemuseo Meilahden näyttelyissä Siirrettävä tuonela (1983) ja Talot (1996). Risumajat olivat myös hänen grafiikan teosten aiheina.

Luonto ja ihmisenä olemisen mysteeri

Näyttelykierroksen edetessä tunnen Outi Heiskasen luoman myyttisen maailma olevan täynnä tarinoita ihmisenä olemisen mysteereistä ja suhteestamme luontoon. Läpi koko tuotantonsa Heiskanen on selvästi tutkinut ja piirtänyt eläimiä, ihmisiä sekä eläinten ja ihmisten sekamuotoja: rouva majavaa, aasinaista, kissavauvaa ja monia muita. Hänen luomissa hahmoissa raja ihmisen ja eläimen välillä vaikuttaa usein häilyvältä silloin kun keskiössä ovat perusvietit ja elämän kiertokulku.
Opas Emmi Halmesvirta kertoo Outi Heiskasen isän olleen eläinlääkäri mikä on oletettavasti mahdollistanut Heiskasen pääsyn monenlaisten eläinten lähelle. Pysähdymme hetkeksi tutkimaan v. 1976 syntynyttä grafiikan vedosta Musta hevonen. Hevonen onkin yksi Heiskasen kuvissa usein toistuvista eläimistä
– Tässä kuvassa hevonen on sisätilassa ikkunan ääressä ja sen päätä pitkin kiipeää enkeliä muistuttava pieni hahmo, Halmesvirta kuvailee.
Heiskasen varhainen läheinen ja luonnollinen suhteensa on elämän varrella säilynyt ja saanut alati uusia muotoja. Vuonna 1977 hän kirjoitti päiväkirjassaan: ”Koska eläin on kaikkein humanistisin asia mikä meillä on, käytin sitä linkkinä näissä töissäni, eläin mytologisena hahmona, sekaeläin metamorfoosi, ihmisten ja eläinten läheiset suhteet.”

Ohikiitävä neitsyys

Naiseus, äitiys, erotiikka ja kuolema kutoutuvat yhteen Outi Heiskasen eri keinoin toteutetuissa teoksissaan, joita yhdistää myös säännöistä piittaamaton, joskus anarkistinenkin kokeilunhalu ja kiistämätön virtuositeetti. Monissa töissään hän on pohtinut avioliittoa instituutiona, omaansa erityisesti, sen perimmäistä tarkoitusta ja oikeutusta kuvitellen erilaisia perhemuotoja, perinteistä avioliittoa helpompia.
Raiskaus on ollut pysyvä trauma Heiskasen elämässä. Hän on kertonut usein ja eri vuosikymmeninä siitä kuinka raiskaaja oli pilannut hänet. Hän on muistellut tuota traumaattista tapahtumaa näin: ”Ennen kuin olin maannut kenenkään miehen kanssa jouduin raa’alla tavalla raiskatuksi. Tämä tapahtuma jätti minuun pysyvän neitsyyden, niin että vaikka minusta tuli myöhemmin lasten äiti ja avionrikkoja, olin tullut kykenemättömäksi menettämään viattomuuteni ja siirryin lapsuudesta suoraan mummouteen joutumatta ja pääsemättä kokemaan aikuisuutta.”
Vitriinin sisälle suljettu veistos Ohikiitävä neitsyys, 1984 ja grafiikan tekniikoin toteutettu teos Uni, 1974 puhuvat tästä traumaattisesta ja syvän haavan jättäneestä tapahtumasta vahvalla kielellään. Molemmissa töissä tumma, ketun hahmoinen olento on tavoittanut valkoiseen verhotun tytön. Ohikiitävä neitsyys teoksessa tytön pään toinen puoli on myös revennyt auki.
Halmesvirran elävä kuvailu herättää näyttelyvieraissa erityisen paljon keskustelua ja erilaisia tulkintoja näiden vahvojen teosten äärellä.

Korttipeleistä ja väreistä

Outi Heiskasen tärkeimpiä, positiivisia lapsuudenkokemuksia oli, kun hän näki isänsä ja tämän miesvieraat pelaamassa korttia. Uteliaana pikkutyttönä Heiskanen oli iltayöstä hiipinyt salaa ulos ja kiivennyt tikapuita pitkin vierashuoneen ikkunan taakse. Näky oli häikäisevä ja outo isä ja setien leikkiessä kuviollisilla paperinpaloilla.
Heiskanen tutkiikin pelikortteja ja pelilautoja teoksissaan persoonallisella otteella. Hänen luomassa korttipakassa on mm. monenlaisia perhemuotoja ja sosiaalisia maailmoja. Heiskasen mukaan mm. pelikorttien avioliitot ovat niin epäonnistuneita ja hajonneita kuin voi vain olla. Mutta kun peliä pelataan, on joku uusperhe taas sikiämässä.
Outi Heiskanen on rakastanut värejä, eniten tyypillisiä tiibetiläisiä. Vuosikymmenien ajan hän oli yrittänyt saada värit mukaan grafiikkaansa, mutta se ei ollut aina teknisesti helppoa. Tästä huolimatta Juuri, 1992 nimisissä vedoksissa värien käyttö on niin väkevää, että se saa elämännesteet virtaamaan juuressa verisuoniston lailla.

Tärkeät sivupersoonat

Yhteisöllisyys ja lähipiiri ovat olleet keskeisessä roolissa Outi Heiskasen taiteessa jo 1970-luvulta lähtien. Sosiaalinen elämä oli vilkasta ja vaikka se olikin hauskaa, se kuitenkin myös väsytti Heiskasta. Silloin hän tarvitsi sivupersoonia, oheisouteja. Näin oikea fyysinen Outi sai levätä, tehdä taidetta tai vaikka pelata korttia, ja sivupersoona vain hummailisi kaupungin yössä tai antaisi haastatteluja.
Heiskanen on hallinnut sivupersooniaan ja rakastanut niitä. Hän on käyttänyt niitä tarvittaessa rikastuttamaan, suojaamaan ja elävöittämään todellista outiheiskaselämäänsä. Taiteen kannalta tärkein sivupersoona on ollut Immi Piilo, jolle on ollut sallittua taiteessa aivan kaikki. Ovathan Immin teokset täynnä vahvoja värejä, joita on yhdistetty estottomasti ja tyystin piittaamatta estetiikan laeista ja värikartasta. Akateemiset normit tai säännöt eivät ole kahlinneet, kun hän on niin sanotun hyvän maun vastaisesti pursottanut kultaväriä suoraan tuubista viimesilauksiksi teoksiinsa.

Kesäyön uni ja tyhjä tila

Tilateos Kesäyön uni (1986) avaa salaisen verhonsa ikiaikaisella ja hiljaisella voimallaan näyttelyssä vaeltavalle. Tyhjyys on ollut Outi Heiskaselle pyhää. Sen syvät sävyt ovat aistittavissa erityisesti tämän tilateoksen hiljaisuudessa; ohuesta, harsomaisesta kankaasta valmistetussa telttamaisessa tilassa, jonka keskellä ihmishahmo makaa ikiaikaisten hirsien päällä valkoisin kasvoin mustan kankaan sisässä.
Halmesvirta kertoo Heiskasen siteeranneen usein keskiajan mystikon, rakastamansa mestari Eckhartin sanoja, että tyhjyys on jumalaakin suurempi. Samaan aikaan kun hän on pohtinut tyhjyyden olemusta ja sitä, voiko tyhjyyttä rakentaa, on tyhjyyden luominen ollut hänelle tärkeimpiä motivaatioita installaatioidensa tekemiseen. Päiväkirjassaan Heiskanen mm. pohtii:
”Tässä ei ole mitään, missään ei ole mitään,
tyhjyys on ehdoton ja kaikkialla…
Hauras aistinvarainen olemassaolon seitti
ajan ja paikan ulottuvuuksien risteyksessä.”

Taiteilija kuin shamaani

Heiskasen näyttelyn hämärän valaistuksen luomasta tunnelmasta on vaikeaa irrottautua. Luonnon ja ihmisenä olemisen mysteerit väkevine valoineen ja paljastavine varjoineen ovat kuljettaneet minutkin sinne, missä jokin mystinen voi tapahtua.
Jään odottamaan luureihin ladattavaksi näyttelyn avautuessa lokakuussa 2021 ilmestynyttä Heiskasen taiteen tuntijan ja pitkäaikaisen ystävän FT Tuula Karjalaisen kirjoittamaa omaelämänkertaa Outi Heiskanen – Taiteilija kuin shamaani (Siltala 2020). Ehkä kirja voisi entisestään syventää nykyisin Vehmaalla hoitokodissa elävän taiteilijan kuvia ja aidon paljasta elämää niiden sisällä.
Olisikohan jokin tärkeä voinut vielä syvemmin avautua shamaanitaiteilijan töistä, jos edes yhtä Heiskasen teosta olisi saanut koskettaa, huomaan pohtivani. Opas Emmi Halmesvirta antaa kuin lohdutuspalkintona lopuksi halukkaille tunnusteltaviksi grafiikan teossa käytettävän kuparilaatan ja vedostuspaperin.

Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely oli koettavissa livenä Ateneumissa 9.1.2022 saakka. Näyttelyn oli kuratoinut Tuula Karjalainen yhdessä Ateneumin intendentin Sointu Fritzen kanssa. Tuotteliaan taiteilijaelämän kaarta valotti näyttelyssä myös runsas valikoima valokuvia ja elävää kuvaa, joiden tekijöinä ovat mm. Sakari Viika, Jorma Puranen, Tarja Stranden ja Georg Grotenfelt.

www.ateneum.fi

—————————————————–

VALOA PIMEYDESSÄ

Lahtelainen Sami Partanen on tehnyt dokumentin  Valoa pimeydessä.  Dokumentti kertoo näkövammaisten arkipäiväisistä asioista, mahdollisuuksista ja miten erilaisista haasteista voi selvitä erilaisten apuvälineiden ja henkilökohtaisen avustajan kanssa. Dokumentti löytyy YouTubesta.

Sami Partanen vasemmalla ja hänen henkilökohtainen avustajansa Marko Keipi oikealla.

Teksti: Hannu Huovinen

Haastattelin Sami Partasta Dokumentin tekemisen johdosta puhelimitse.
Mistä sait idean dokumentin tekemiseen?
-Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskusta (STEA) tuli viesti Päijät-Hämeen Näkövammaiset ry:lle, että pitäisi ruveta rahojen eteen jotain tekemään. Siitä sain idean pistää korteni kekoon ja ajattelin tehdä dokumentin, jossa käsitellään näkövammaisten arkea, haasteita ja erilaisia mahdollisuuksia. Näkövammaisten liitto on julkaissut yksittäisiä juttuja näkövammaisuuteen liittyvistä aiheista, mutta vastaavaa julkaisua ei internetistä löytynyt.
Miten teit käsikirjoituksen dokumenttia varten?
– Omasta päästä ajatustasolla, mistä lähdetään ja minne päästään. Kuvauspäivän jälkeen tuli aina uusi idea mitä seuraavalla kerralla kuvataan.
Teit dokumentin Valoa Pimeydessä oppilastyönä Koulutuskeskus Salpauksen opiskelijoiden kanssa, haitko mistään rahoitusta dokumenttia varten?
– En hakenut, koska dokumentti tehtiin oppilastyönä. Dokumentin tekeminen oli opiskeljioille osa heidän koulutustaan. Dokumentin tekeminen avasi mahdollisuuden esitellä näkövammaisten elämää asiasta kiinnostuneille. Henkilökohtaisen avustajan mukana olo dokumentissa kertoo, millaisissa asioissa näkövammaiset tarvitsevat apua. Päijät-Hämeen Näkövammaiset ry:n toiminnan esittely nivoutui dokumenttiin hyvin.
Miten dokumentti toteutui teknisesti?
– Kuvaus, valaistus , äänitys ja leikkaus tapahtuivat Koulutuskeskus Salpauksen Media-alan oppilaiden toimesta koulutuskeskuskuksen välineillä.
Mikä oli vaikeinta dokumentin tekemisessä ja tuliko yllätyksiä dokumentin teon aikana?
-Seuraavien kuvausten odottelu oli kaikkein vaikeinta. Se johtui osittain koronaviruksen leviämisestä.
Kauanko meni aikaa dokumentin toteutumiseen idean syntymisestä?
– Idea dokumentin tekemisestä syntyi lokakuussa 2020 ja kohtauksia dokumenttiin kuvattiin marras-helmikuu välillä. Lopullinen versio oli valmis huhtikuussa 2021. Koronaviruksen vuoksi opiskelijoilla meni editointiin aikaa suunniteltua enemmän kuin oli suunniteltu.
Kenelle dokumentti Valoa pimeydessä on tarkoitettu?
– Henkilöille, joita näkövammaisten arkinen elämä kiinnostaa. Näkövammaisen henkilökohtaisena avustajana toimimisesta dokumentissa on monta hyvää käytännön esimerkkiä. Näkövammaisia työelämässään kohtaavat henkilöt toivottavasti saavat dokumentista vinkkejä, miten näkövammainen asiakas tulee ottaa huomioon esimerkiksi kaupassa ja taksissa.
Toteutuivatko dokumentin tavoitteet?
– Kyllä, materialia olisi ollut kuvattuna toiseenkin 39 minuutin dokumenttiin. Koska dokumentti on tehty näkövammaisille ja muillekin vammaisille, toteutus tehty on leppoisaan tahtiin.
Sami Partanen on ollut mukana kouluaikoinaan koulun kuoroissa ja bändissä, joten esiintyminen dokumentissa tuntui luontevalta. Raaka-aine yhtyeen videolla vuodelta 2010 hänet voi tunnistaa. Laulamista Partanen on harrastellut aikuisena karaokessa.
Varsinaisen työuransa Partanen on tehnyt levyseppä-hitsaajana, ja vapaa-aikanakin hänellä on ollut tapana käyttää osaamiaan taitoja erilaisten tarvikkeiden rakentamisessa saunakauhasta Harley-Davidsoniin tuunaamiseen.
Dokumentistasi käy ilmi mieltymyksesi seurata kuvailutulkattuja elokuvia. Mikä tekee elokuvan kuvailutulkkauksesta hyvän?
-Hyvä tulkkaus onnistuu tulkkaajalta, jolla on nopeat hoksottimet, hyvä yleistieto elokuvista, nopea tekstin lukutaito ja hän osaa kertoa mitä ruudulla tapahtuu.

Minkälaisia neuvoja antaisit henkilölle, joka haluaisi tehdä dokumentin itseään kiinnostavasta aiheesta?
– Sopivasti rohkeutta ja itsekriittisyyttä. Tämän päivän teknisillä välineillä on mahdollisuus tehdä monenlaisia julkaisuita. Hyvä suunnittelu, rohkeus, itsekritiikki mukaan ja tekemään.
Dokumenttia Valoa pimeydessä pääsee katselemaan ja kuuntelemaan, YouTubesta haulla ”Valoa pimeydessä”

——————————————————-

SURUHUNTU PÄIVÄN YLLÄ

Monitoiminainen on poissa
Marjatta Terävän muistolle

Teksti: Anne Huttunen

Kirjoitan tätä iltapäivällä, helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä. Tavallisesti tämä päivämäärä on ilontäysi, koska hyvä ystävättäreni täyttää vuosia. Meidän synttäripuhelumme ovat täynnä naurua ja rupattelua. Tänä aamuna oli toisin. Olimme kaksi päivää sitten saaneet suru-uutisen, joka mykisti koko pääkaupunkiseudun näkövammaisyhteisön. Marjatta Terävä, meidän kaikkien rakastama vapaaehtoistyöntekijä, oli nukkunut pois 79 vuoden ikäisenä. Aamupäivällä ystäväni ja minä muistelimme häntä murhemielin. Ja ehkä juuri nyt, sormieni kiitäessä tietokoneen näppäimistöllä, hänet lasketaan haudan lepoon.

Maan hiljaiset Marjatat ja Martit

Nyt korona-aikana joukkoviestimet täyttyvät tarinoilla siitä, kuinka kaikenikäiset ihmiset turhautuvat virikkeiden puutteeseen ja neljän seinän sisällä pysyttelyyn. Harrastukset ja riippumattomuus eivät olekaan nyt itsestään selviä, elämän suomia luontaisetuja. Meille näkövammaisille ne eivät ole sitä olleet eivätkä tule koronan jälkeenkään olemaan, ellei meidän läheltämme löydy Marjatan kaltaisia ihmisiä, jotka tarjoavat jalkansa, kätensä, silmänsä, ja ennen kaikkea aikansa toisten iloksi ja hyödyksi. Nämä ihmiset pysyttelevät huomaamattomina taustalla eivätkä jää historiaan. Mutta he helpottavat näkövammaisten elämää kymmenin eri tavoin: opastavat lääkäriin, virastoon, lenkille tai kulttuuritilaisuuteen, lukevat postia, lastaavat noutopöydästä lautasen herkkuja täyteen.… Vaikka näkövammaisilla nykyään on oikeus palkattuun henkilökohtaiseen avustajaan, vapaaehtoisten auttajien merkitys ei ole suurestikaan vähentynyt. Näiden arjen sankareiden kuohukermaan Marjatta kuului.

Monitoiminen Marjatta

Marjatta kävi Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n järjestämän vapaaehtoistyökurssin v. 2000 ja oli siitämisin mukana yhdessä jos toisessakin. Opastamistehtävien lisäksi hän toimi yleisavustajana kokouksissa ja hoiti käytännön järjestelyjä isoissakin juhlatilaisuuksissa. Näkövammaisten Kulttuuripalvelun onneksi taide kaikissa muodoissaan kiinnosti Marjattaa. Hän opasti museokierroksilla, kaatoi kahvikuppeja täyteen kirjailijavierailuissa, muonitti viikonloppukursseilla, möi lippuja näkövammaisten omissa teatteriesityksissä.… Hänen lämmin, rauhallinen ja joustava luonteensa oli onnen omiaan tähän kaikkeen. Lisäksi Marjatalla oli se tärkein ominaisuus, joka teki hänet meille niin suosituksi ja rakastetuksi: Hän viihtyi näkövammaisten seurassa ja piti aktiivisesta elämästä. Ja kun hän oli jotakin luvannut, häneen saattoi aina luottaa.

Marjatta ja minä

Minulle näkövammaisena elämisessä on vaikeinta avun pyytäminen. Kun haluan jotain, mitä en voi omin voimin hankkia tai tehdä, kysyn itseltäni, onko asia sen arvoinen, että sillä pitäisi vaivata ketään. Tämä koskee erityisesti huvitilaisuuksia. Mutta Marjattaa en ujostellut. Hän ilahdutti meitä niin mielellään ja sai siitä iloa itsekin. Kun halusin kovin kiihkeästi vaikkapa nähdä jonkin pääkaupunkiseudulla esitetyn teatterikappaleen, ensimmäinen ajatukseni oli: lähtisiköhän Marjatta. Seuraavaksi tuumin: Olenkohan liikkeellä kyllin varhain? Hänhän on niin hurjan kysytty. Ja sitten kännykkä käteen ja soittamaan. Kuulen nyt sieluni korvilla Marjatan äänen sanovan:
”Oota, mä katon kalenterista”.
Hetki hiljaisuutta ja sitten:
”Joo, kyllä mä voin tulla”.

Ilman Marjattaa olisin jäänyt vaille montaa ikimuistoista elämystä. Viimeiseksi ennen korona-aikoja hän matkusti minun ja ystävättäreni silmiksi Lappeenrantaan Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämälle, mielenkiintoiselle museoretkelle ja meillä oli jälleen kerran kivaa kolmisin.

Tanssin loppu

Marjatta harrasti liikuntaa aina vuodentakaiseen korona-
seisaukseen saakka. Erityisesti tanssiminen oli lähellä hänen sydäntään. Viime vuosina Näkövammaisten Kulttuuripalvelu on ryhtynyt järjestämään virikkeitä myös keholliseen ilmaisuun. Niinpä otimme ilahtuneina vastaan Marjatan tarjouksen suunnitella näkövammaisille mahdollisuus senioritanssin kokeilemiseen. Kyseessä on harrastus, jossa ryhmä tanssijoita liikkuu ennalta määrätyn askelkoreografian mukaisesti tanssipareja ja muodostelmia vaihdellen. Marjatta oli projektista erittäin innostunut. Hän laati helpon koreografian ja värväsi määräpäiväksi tarvittavan joukon näkeviä tanssijoita neuvomaan meitä vasta-alkajia. Kuten niin monet muutkin tilaisuudet, tämäkin hautautui viimekeväisten koronarajoitusten alle. Vielä viime elokuussa, kun onnittelin Marjattaa nimipäivän johdosta, rupattelimme toiveikkaina, että ehkä jo piankin turvavälit voidaan unohtaa ja pistää senioritanssit pystyyn Iiris-keskuksessa. Mutta Marjatta tanssii nyt muualla, kevyemmin jaloin, ja me täällä murehdimme raskain sydämin hänen lähtöään ja muistelemme kiitollisuudella sitä kaikkea, mitä hän sai aikaan.

———————————————————————-

MAKUMATKA MEKSIKOON

Lohichevice, quacamole, tomaattisalsa ja quesadilloja.

Teksti: Sanna Tynkkynen
Kuvat: Ilpo Blåberg

Perinteinen meksikolainen ruoka on kursailematonta ja yksinkertaista, mutta ei missään nimessä köyhää. Se on kuin luotu erilaisiin juhliin ja yhteisiin ruokahetkiin, koska on rentoa ja tarkoitettu jaettavaksi. Meksikolaisesta ruokakulttuurista on sanottu, että se on ranskalaisen ja kiinalaisen lisäksi maailman tärkein gastronomia. Esimerkiksi suosittu tex-mex –ruoka on saanut vaikutteensa meksikolaisesta ruokakulttuurista ja perinteinen meksikolainen rosvopaistin valmistusmenetelmä barbacoa on antanut nimensä barbecuelle. Meksikolainen ruoka on valittu UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Tervetuloa makumatkalle Meksikoon!

Punaista, vihreää ja valkoista

Meksikolainen ruoka on värikylläistä ja makuja täynnä. Aterian perustan luovat meksikon lipun värit: punainen tomaattisalsa, vihreä quacamole ja valkoinen maissilettu eli tortilla. Nämä saavat rinnalleen runsaasti vihanneksia, lihaa tai kalaa sekä chiliä ja yrttejä. Pavut, paprikat ja maissi ovat kuitenkin aina täytteiden perusta. Ruuissa käytetään myös paljon kaktusta. Etenkin opuntiakaktuksen lehtiä, jotka sopivat niin pataruokiin, keittoihin, salsoihin kuin salaatteihinkin.
Nykyisessä meksikolaisessa ruoassa yhdistyvät mayjojen ja atsteekkien perintö siirtomaavallan mukanaan tuomaan ruokakulttuuriin. Maut ja raaka-aineet ovat suurelta osin alkuperäisasukkaiden peruja. Intiaanien asuinalueilta ovat peräisin ainakin avokado, bataatti, chili, kaakao, kurpitsa, maapähkinä, maissi, pavut, tomaatti ja vanilja. Myöhemmin espanjalaiset ja portugalilaiset toivat ulkomailta mukanaan riisin, vehnän, sipulin ja uusia mausteita, kuten kanelin ja valkosipulin. Heidän mukanaan tuli myös karjankasvatus, mistä johtuen ruokiin alkoi tulla enemmän lihaa ja myös maitotuotteita alettiin käyttää. Näiden keittiöiden yhdistelmästä syntyy ainutlaatuinen ja monipuolinen ruokakulttuuri.
Meksikolainen ruoka on mausteista ja erilaisia chilejä käytetään paljon. Chililaaduista ollaankin tarkkoja. Niitä löytyy satoja. Ne vaihtelevat suuresti tulisuudeltaan, joten ruoan maun vivahteet ulottuvat aina polttavan tulisesta melkein makeaan. Meillä chileistä tunnetaan parhaiten tulisimmat versiot; habanerot, Naga Morich ja jalapenot.
Chilien lisäksi mausteena käytetään myös kanelia, mustapippuria, kookosjauhetta ja juustokuminaa eli jeeraa. Yrtit ovat tärkeä osa makumaailmaa. Näistä suosituin on korianteri. Avokadon lehteäkin käytetään mausteena.
Punaista tomaattia käytetään paljon. Siitä tehdään muun muassa ravintoloissa alkupalana tarjoiltavaa tulista chilisalaattia (salsa verde tai salsa picante). Meksikossa tomate tarkoittaa vihreää tomaattia, punainen tomaatti on jitomate.
Kurpitsa ja maissi ovat lisukekasviksia. Maissilajeja on useita ja niitä käytetään eri tarkoituksiin. Lisukkeena tarjotaan myös pastaa, riisiä tai bataattia.
Tomaattiset ja hedelmäiset salsat, tahnat ja kastikkeet ovat tärkeä osa meksikolaista ateriaa. Tunnetuin lienee chilillä, limetillä ja korianterilla terästetty guacamole. Erikoisin on varmasti vahvasta suklaasta ja chilistä sekoitettu lihan kanssa tarjottava suklaakastike ja ruokaisin mustapapukastike. Tuorejuustot ja hapankermat tekevät ruoasta miedompaa mehevöittäen samalla täytteet.
Hedelmiä käytetään niin makeissa kuin suolaisissakin ruokalajeissa. Ne tasapainottavat raskasta ruokavaliota. Suosituimpia ovat mangot, ananakset, banaanit, melonit, papaijat, sitrushedelmät, kookospähkinät ja tamarindit.
Paikallisia vivahteita ruokaan antaa maan laajuus. Maisemat vaihtelevat lumihuippuisista vuoristoista sitruslehtoihin ja merenrantoihin. Tämä vaikuttaa osaltaan siihen, mitä ruokia juuri kyseisellä seudulla suositaan.
Rannikkoseuduilla syödään paljon kalaa ja äyriäisiä. Siellä tarjoillaan esimerkiksi Perusta kotoisin olevaa cevicheä, jossa kala raakakypsytetään limettimehussa ja maustetaan yrtein. Perinteinen äyriäisruoka on myös katkarapucocktail eli coctel de camarones, jossa katkaravut saavat seurakseen sipulia, kurkkua, avokadoa, korianteria ja jalapeñoja.
Pohjoisen rehevämmillä karjankasvatusseuduilla käytetään enemmän lihaa. Vihannesten seurana leivän ja tortillojen täytteenä tarjoillaan kanaa, porsasta ja lammasta sekä joskus myös nautaa.
Myös hyönteisten syöminen on Meksikossa suhteellisen suosittua.

Enchilladoja quacamolen ja salsan kera.

Alussa on tortilla

Usein puhutaan tortillojen syömisestä, vaikka tortilla itsessään on vain kaiken pohja. nämä Masa harina -maissijauhoista tai vehnästä valmistetut, ohuet pehmoiset letut toimivat lautasena, lusikkana ja lisukkeena lähes jokaiselle meksikolaiselle ruokalajille. Muualla espanjaksi tortilla, torˈtilja, tarkoittaa munakasta.
Tortillat, tacot ja nachot valmistetaan samasta taikinasta. Taco ei alun perin ole kovaksi kuivattu kuori, vaan pehmeä, lisukkeilla täytetty tortilla. Meille taco on kuitenkin tutumpi venemäisenä rapeana kuorena, jonka sisään täytteet laitetaan. Tacot ovat suosittuja meksikolaisessa katukeittiössä.
Nachot ovat rapeiksi kuivattuja, suolattuja maissitortillalastuja, joita tarjoillaan erilaisten salsojen ja kastikkeiden kanssa.
Meksikolainen ruoka on varsin kursailematonta ja lähes kaikki ruokalajit pohjautuvat siis tortilloihin eri muodoissaan. Näistä tunnetuimpia ovat burritot, enchilladat ja quesadillat. Yksinkertaisimmillaan tortilla täytetään valituilla täytteillä, se kääräistään rullalle ja nautitaan erilaisten tomaatti- ja avokadokastikkeiden kanssa. Tällöin puhutaan burritoista. Täyte on yleensä tulinen.
Enchilladat ovat täytettyjä rullalle käännettyjä tortilloja, jotka kuorrutetaan juustolla ja mausteisella tomaattikastikkeella ja gratinoidaan uunissa. Enchiladoja tehdään monenlaisilla liha-, juusto- ja vihannestäytteillä.
Quesadillat ovat juustotäytteisiä puolikuun muotoon taitettuja tortilloja, joiden sisällä voi olla myös lihaa, kasviksia tai molempia sekä salsoja. Quesadillat paistetaan pannulla niin, että juusto sulaa ja ne tarjoillaan yleensä siivuiksi leikattuna. Ruoka on saanut nimensä espanjankielen juustoa tarkoittavasta sanasta queso.
Tostadat ovat paahdettuja tai uppopaistettuja tortilloja, joiden päälle asetetaan lihaa, makkaraa, salaattia tai äyriäisiä. Niitä tarjoillaan yleensä keiton kanssa tai pienemmiksi paloiksi (Totopos) leikattuna alkupaloina erilaisten salsojen kera. Alun perin tostadat tehtiin kuivuneista tortilloista uppopaistamalla ettei niitä menisi hukkaan.
Tortilloista voi tehdä myös keittoa, jota kutsutaan Sopa-aztecaksi tai Sopa de tortillaksi.
Meksikolainen vastine pyttipannulle on chilaquiles, jossa yhtenä ainesosana toimivat öljyssä paistetut suikaloidut tortillat. Ne kuorrutetaan cheddarjuustolla ja lisukkeena tarjotaan salsaa tai guacamolea.

Makea manjana

Meksikossa ruoka valmistetaan rakkaudella ja se on sosiaalinen tapahtuma, johon vierähtää päivästä helposti useampikin tunti. Ruokarytmi on erilainen kuin mihin meillä on totuttu. Aamulla nautitaan runsas aamupala, joka sisältää munia, papuja, hedelmiä ja mehuja. Tyypillinen aamujuoma on atole de maizena tai atole de avena eli maissitärkkelyksellä tai kaurajauholla suurustettu kuuma maitojuoma. Se makeutetaan agavesiirapilla ja maustetaan kanelilla ja rusinoilla. Tarjolla on myös kahvia, joka meksikossa on tummaa ja vahvaa.
Puolilta päivin nautitaan välipala ja lounaan vuoro on iltapäivän kuumimpaan aikaan. Illan viilentyessä nautitaan kevyt päivällinen, joka kokoaa perheen yhteen ruokailemaan. Kaikilla aterioilla tarjoillaan tietenkin myös tortilloja.
Jälkiruokana suositaan paahtovanukasta eli flania, makeita leivonnaisia, erilaisia hyytelöitä ja suklaata sekä hedelmiä.
Meksikolaiseen kulttuuriin kuuluu myös iltapäivän herkuttelu. Monet meksikolaiset nauttivat päivittäisestä kello viiden kaakaohetkestä, el chocolatesta. Tähän suklaahetkeen kuuluvat lisäksi makeat maissitaikinanyytit ja tahmeat karamellit. Meksikolainen kaakao on mausteista, sakeaa ja makeaa ja sitä kannattaa kokeilla lämpöä tuomaan viilenevinä syys- ja talvi-iltoina. Juoma valmistetaan tummasta suklaasta. Se itsessään ei ole kovinkaan makeaa, joten sokeria voi lisätä maun mukaan. Mikäli haluaa lisälämpöä, mukaan voi lorauttaa tilkan rommia.
Meksikossa tehdään alkoholijuomia agavekasveista. Näistä tunnetuimpia ovat tequila ja mezcal.
Siniagavesta valmistettu tequila on hyvin vahvaa. Jos se tuntuu sellaisenaan liian tujulta, drinkissä nimeltä Paloma tequilaan sekoitetaan greipin makuista virvoitusjuomaa. Myös klassinen Margarita tehdään tequilasta. Siihen kuuluu tuorepuristettua limemehua ja agavesiirappia ja lasin reunus sivellään suolalla. Margaritareseptejä on lukuisia ja monelle tuttu on jäähileisenä tarjoiltava mansikkamargarita.
Mezcal on tequilan jälkeen suosituin väkijuoma. Sekin valmistetaan agavesta, mutta siniagaven sijaan siihen voidaan käyttää monia erilaisia lajikkeita. Maussa on omanlaisensa savuinen vivahde.
Meksikolaisille olut on yleensä ykkösvalinta niin rannalla, illallisella kuin perhejuhlissakin. Tyypillinen olut on vaalea ja miedon makuinen. Kansainvälisesti tunnetuin meksikolainen olut on Corona, jota myydään ympäri maailmaa. Se tarjoillaan usein pullon suuhun sujautetun limeviipaleen kera, mikä ei ole alkuperäinen tapa.

Meksikossa olutkaan ei välty chililtä. Michelada on suosittu paikallinen erikoisuus. Se on cocktail, jossa olut on terästetty limellä, suolalla, chilillä ja tomaattimehulla.
Micheladan tilatessasi voit saada mitä tahansa yksinkertaisesta sekoituksesta koristeltuun drinkkiin, josta roikkuu vaikkapa katkarapuvarras.
Chamoyada on meksikolainen juoma, joka saattaa tuntua enemmän jälkiruoalta. Lasiin kerrostetaan hedelmiä, mangosorbettia, mehujäätä, chilijauhetta ja viimeistellään chamoy-kastikkeella ja tamarindilla. Chamoy-termillä viitataan erilaisiin kastikkeisiin. Ne voivat olla makeita, suolaisia tai tulisia. Chamoyada nautitaan pillillä juoman tapaan jään sulaessa.
Meksikon helteissä nautitaan paljon vedestä, hedelmistä ja sokerista sekoitettuja juomia. Agua fresca on tuorepuristettua mehua vetisempää ja tyypillisiä makuja ovat ananas, vesimeloni ja sitruuna. Paikalliset suosivat myös kuivatuista hibiskuksenlehdistä tehtyä Jamaicaa. Agua fresca tarjoillaan usein isoista kanistereista kauhalla ja niitä voi ostaa myös katukojuista.

Meksikolainen kaakao: 8 dl maitoa, 2 tl kanelia, 100 g tummaa suklaata ja chiliä maun mukaan.

Koekeittiön arvio

Meksikolainen ruoka on maineensa veroista. Sitä on hauskaa tehdä yhdessä, joskin aikaa on hyvä varata kunnolla. Tortilloja emme alkaneet valmistaa, mutta kaiken muun teimme alusta lähtien. Kannatti todella, koska kaupan tex-mex –hyllystä löytyvät tuotteet eivät maistu ollenkaan niin hyviltä. Oman osansa makuelämykseen tuo toki itse tekemisen meininki. Nälkäkään ei ehdi yltyä liian isoksi, sillä täytyyhän sitä maistella kaiken aikaa.
Kokkailun järjestys on syytä miettiä etukäteen. Koska valmistimme cheviceä, kala täytyi ensimmäisenä laittaa raakakypsymään limemehussa. Myös tomaattisalsa ja guacamole piti saada maustumaan. Sitten alkoi melkoinen pilkkominen, kun muita ruokalajeja varten veitsen alle pääsivät tomaatit, paprikat, sipulit ja chilit. Mitä enemmän käsipareja on käytössä, sitä nopeammin urakasta selviää. Jos siis aikoo tarjota meksikolaista ruokaa suuremmalle porukalle, vieraat on syytä ottaa mukaan jo tekovaiheessa.
Enchilladat saivat täytteekseen kanaa, tomaattia, paprikaa, mustia papuja, maissia, sipulia, valkosipulia ja chiliä. Niiden gratinoituessa uunissa pannulla valmistuivat kana-paprika-juusto -quesadillat. Jälkiruuaksi teimme kaakaota meksikolaiseen tapaan.
Koekeittiömme on tyytyväinen makumatkaansa Meksikoon. Raaka-aineet olivat tällä kertaa tällaiset, ensi kerralla ehkä jotain ihan muuta. Meksikolaiseen ruokaan kun voi makumieltymysten ja saatavilla olevien tarvikkeiden puitteissa käyttää melkein mitä vain. Olemme tulisen ruuan ystäviä, joten chiliä kului paljon, kuten valkosipuliakin. Sen sijaan korianteria käytimme lähinnä muodon vuoksi, koska sen maku ei niinkään miellytä.
Erityisesti quesadillat katosivat nopeasti ja illaksi täytyi tehdä vielä toinen satsi. Vinkki: Älä täytä liikaa ja anna jäähtyä hieman ennen paloiksi leikkaamista!
Sen sijaan kaakao oli makuumme liian tuhtia, pienempikin kupillinen olisi riittänyt. Tumman suklaan kitkerähkö maku talttui sokeria lisäämällä ja itse olisin voinut ripsauttaa enemmän chiliä kyytiin. Ainakin makeanhimo talttui joksikin aikaa.
Seuraavana päivänä tuhosimme ylijääneet täytteet ja kastikkeet kääräisemällä ne loppujen tortillojen sisään eli söimme burritoja.

—————————————————————–

Maison Louis Carré, Ranska. Kuvakredu: Euphoria film.

AALTO – dokumentti Alvar ja Aino Aallosta

”Alvar Aalto oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat”. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto näyttää Alvar ja Aino Aallon tasavertaisina työtovereina ja modernina pariskuntana.

Teksti: Pilvi Meriläinen

-Elokuva Aalloista kyti mielessäni vuosia. Alvar Aallon Rovaniemelle vuonna 1965 valmistuneesta kirjastotalosta tuli minulle lapsena iltapäivien turvapaikka. 1970-luvulla taivalsin koulupäivän jälkeen kirjastoon läpi lumisateen ja pakkasen. Sinne minua vetivät kirjat mutta myös ympäristö, joka tuntui jännittävältä. Pystyn vieläkin tavoittamaan tunteen, kun tartuin ulko-oven messinkiseen kaarevaan ovenkahvaan ja siirryin kohti lämmintä ja kutsuvaa tilaa. Muistan miten hauskaa oli kuljettaa sormia posliinimassasta puristettua kourutiili-seinää vasten. Myös Aallon nahkatuolit ja messinkiset lamput tuntuivat ylellisiltä. Tunsin itseni rikkaaksi, vaikka kotona oli vaatimatonta. Kirjasto kuului kaikille, myös minulle. Alitajuisesti ymmärsin jo silloin olevani kosketuksissa erityiseen teeskentelemättömään kauneuteen, Virpi Suutari kertoo.

-Irrottauduttuaan puhtaasta funktionalismista ja kehitettyään vapaamman orgaanisen tyylinsä Aalto onnistui luomaan inhimillisimmät rakennuksensa, esimerkiksi Säynätsalon kunnantalon ja Villa Mairean, jonne hän toi metsän kokemuksen keskelle olohuonetta. Hänellä oli Göran Schildtin sanoin ”metsäviisautta”, joka ei ollut romanttista haihattelua vaan rationaalista ymmärrystä luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Perjantaina 4.9. ensi-iltansa saava Aalto (2020) on dokumenttielokuva Alvar ja Aino Aallosta sekä heidän teoksistaan ympäri maailmaa. Se kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Aaltojen rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Se kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä.
Elokuvassa on paljon ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Aaltojen rakkauskirjeitä sekä Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja. Elokuva perustuu laajaan taustatyöhön ja nykypäivässä kuvattuun materiaaliin. Siihen on haastateltu Aaltojen läheisiä ja kansainvälisiä huippututkijoita eri puolilla maailmaa. Elokuvassa vieraillaan monissa Aalto-kohteissa, ja matkalla kohdataan myös Rockefellerit, Le Corbusier ja muita legendaarisia kulttuurihahmoja.

Aaltojen maailmaan

Virpi Suutari halusi tehdä Aalloista elokuvan, koska Aallon tilojen kanssa kosketuksissa oleminen lapsena on muovannut hänen käsitystään siitä, mikä on esteettisesti sopusuhtaista ja hyvää arkkitehtuuria. Hän haaveili elokuvasta, jossa olisi kauneutta mutta myös rikkinäistä inhimillisyyttä, leikkisyyttä ja charmia. Hän halusi oppia tuntemaan kuka oli Alvar Aalto ja millaisia olivat hänen arkkitehtipuolisonsa Aino ja Elissa Aalto. Kuinka he työskentelivät ja mitä he saavuttivat. Kuinka he rakastivat ja loivat yhdessä. Miten he synnyttivät Aalto-brändin ja Artekin yhdessä Mairea Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa, josta tuli ikoninen menestystarina.
Aalto-elokuvan tekeminen on ollut Suutarille pitkä ja monitahoinen prosessi.
-Tuntui että kokosin melkein väitöskirjaa, koska hankin valtavan määrän tietoa eri lähteistä, verkostoiduin tutkijoiden kanssa, tutustuin Aallon sukuun ja kävin assistenttini kanssa lukuisissa arkistoissa. Tavoitteeni oli tehdä oman näköiseni elokuva.

Aaltojen inhimilliseen puoleen tutustumisessa Suutaria auttoivat Aallon perheen hänen luettavakseen antama kirjeenvaihto eri aikakausilta. Suutari skannasi lähes tuhat sivua Alvarin ja Ainon kirjeenvaihtoa.
-On sykähdyttävää ja mieleenjäävää miten hauskasti ja kauniisti he puhuvat toisilleen. Kirjeistä välittyy leikkisä ja rakastava Alvar Aalto mutta myös syyllisyys siitä, että Aino oli jäänyt hänen varjoonsa. Alvar haaveili paluusta yhteiseen luomistilaan, jossa he olivat olleet uransa alkuaikoina. Niistä välittyy myös heidän vapaa seksuaalisuutensa. He omaksuivat ajan uudet virtaukset johon kuului myös vapaampi seksuaalisuus. He olivat moderneja arkkitehtuurissaan ja henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjeiden lukijoina toimivat näyttelijät Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen yllätyivät niistä välittyvää Aaltojen edelläkävijyyttä.
Alvar Aaltoon yhdistetty eroottisuus näkyy myös arkkitehtuurin aistillisuutena. Se oli hänen elämänsä vahva voima.
-Hänestä voisikin sanoa, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

Harvinaista materiaalia

-Elokuvassa on lukuisia kertojaääniä, sillä Alvar Aallon elämäntyö on niin rikas ja monipolvinen, että eri elämänalueisiin oli etsittävä omat asiantuntijansa ja sitä tukeva tutkimustieto. Elokuvassa yhden ihmisen suulla esitettävät tulkinnat ja väitteet ovat todennettavissa useista eri lähteistä.
-Olen silti jättänyt poikkeuksellisesti mutta tarkoituksella elokuvasta pois niiden kertojien nimitiedot, jotka eivät ole ns. ensikäden todistajia. Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelunauhat tarjosivat puolestaan harvinaisia todistajanlausuntoja niiltä, jotka tunsivat henkilökohtaisesti Aallot ja olivat paikalla kun kaikki tapahtui. Aallon perhe luovutti kirjeiden lisäksi käyttöömme harvinaisia perhealbumikuvia sekä muutamia julkisuudessa ennennäkemättömiä Alvarin piirroksia, muun muassa Ainosta kuolinvuoteellaan.
Aallot olivat hämmästyttävän kansainvälisiä. Siksi elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä ja sitä on kuvattu seitsemässä maassa. Elokuvaa varten Suutari kahlasi arkistoja eri puolilla maailmaa; suomalaisten arkistojen lisäksi muun muassa Rockefellereiden ja YK:n arkistot, sekä digitoitiin useita suomalaisia arkistofilmejä, kuten ajankuvaa Finlandia-talon harjakaisista.

Ainutlaatuinen äänimaailma

-Elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi on merkitty leikkaaja Jussi Rautaniemi. Dokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus – se oli poikkeuksellinen työ runsaudessaan – vaati leikkaajalta harvinaislaatuista omistautumista myös sen dramaturgiselle rakenteelle. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, oli haasteellista saada elokuva elämään ja soimaan.
-Teimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen ja muiden kanssa paljon työtä saadaksemme Aaltojen tarinan eläväksi ja koskettavaksi. Äänisuunnittelun rooli nousikin poikkeuksellisen merkittäväksi.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot toimivat pohjana modernistisen äänikudelman rakentamisessa. Se luotiin Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittamalla Aalto-maljakkoa jousella ja lyömällä yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita.
-Syntyi äänimaisema joka on ajatuksia herättävää ja kuvia kuvittavaa, liikkuvaa ja virtaavaa läpi koko elokuvan.

Inhimillinen ja ristiriitainen

-Tämän elokuvan myötä näen Alvar Aallon inhimillisempänä. Hän ei enää ole etäinen suurmies vaan inhimillinen ja ristiriitainen. Yllätyin muun muassa siitä kuinka kansainvälisiä he ovat olleet. Alvarilla oli luontainen hurmaamisen taito ja hän verkostoitui kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Hänellä oli kyky imeä vaikutteita ja uusia virtauksia ja tehdä niistä jotain omaa. Se on ollut yksi ratkaiseva tekijä hänen urallaan.
-Ymmärsin ettei kukaan ole suuri yksin, vaan ympärille tarvitaan muitakin.
Virpi Suutari yllättyi Alvar Aallon viimeisistä vuosista. Ne koskettavat.

Alvar ja Elissa Aalto, Kuva: Euphoria Film.

-Niiden surumielisyys. Se miten häntä vastaan hyökättiin Suomessa 1960-luvulla. Hän koki Suomen hylänneen hänet. Hän oli ollut arvostettu edelläkävijä, mutta häntä pidettiinkin vanhanaikaisena dinosauruksena, etenkin nuorison silmissä. Mutta hänen kansainvälinen arvostuksensa säilyi – ja kasvoi.
Alvar Aallon henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat hiipua. Hän kuoli vuonna 1976.
-Olen hyvilläni että elokuvasta tuli sellainen kuin pitikin. Tässä on paljon sydäntä, tunnetta ja rakkautta. Vaikka kaiken perustana on ollut oma kiinnostukseni näihin asioihin, en ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan tässä on myös rosoisuutta. Uskon että katsojat saavat paljon uusia näkökulmia ja pääsevät myös matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Dokumenttielokuva Aalto saa ensi-iltansa Espoo Cinéssä 3.9.,
elokuvateatteri-ensi-ilta on 4.9.

Virpi Suutari

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Virpi Suutari on kansainvälisesti palkittu dokumentaristi. Suomessa hänet on palkittu mm. parhaan dokumentin Jussilla elokuvista Yrittäjä, Edenistä pohjoiseen ja Joutilaat. Suutari oli taiteilijaprofessorina viisivuotiskauden 2012-2016. Hänellä on puolisonsa näyttelijä Martti Suosalon kanssa Euphoria Film Oy-tuotantoyhtiö.

Valikoitu filmografia
Joutilaat (2001)
Pitkin tietä pieni lapsi (2005)
Auf Wiedersehen Finnland (2010)
Hilton! (2013)
Edenistä pohjoiseen (2014)
Eleganssi (2016)
Yrittäjä (2018)
Aalto (2020)

——————————————————————-

KULTTUURI-

PALVELUN LOGO

Logo suurenee klikkaamalla

MARIANNE KATAISEN !ART SUUNNITTELI NÄKÖVAMMAISTEN KULTTUURIPALVELUN
UUDEN LOGON

Graafikko Marianne Kataisen !ART voitti Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n logokilpailun. Kilpailutyössä auki vedetty väliverho paljastaa huutomerkkiä vastaavan pistekirjoitusmerkin. Kuvion alapuolella pistekirjoitus jatkuu sanalla ART. Värimaailma henkii harmoniaa: väliverho on sametinpunainen, osassa Braille-pisteitä on samaa väriä ja muissa pisteissä sävykkäitä harmaita. Pistekirjainten sijoittelu tuo mielleyhtymän ihmishahmoihin eli näyttämöllä oleviin esiintyjiin ja etualalla olevaan yleisöön.

Logon uudistaminen alkaa nettisivuilla ja Facebook-sivulla ja painotuotteissa, kuten virallisisa papereissa, kirjekuorissa ja käyntikortteissa. Logon kohokuvaan on mahdollista käydä tutustumassa yhdistyksen toimistolla.

Yhdistys halusi lunastaa myös Miia Mourujärven logoehdotuksen Kulttuuria. Helposti hahmotettavassa, rennossa ja hauskassa kilpailutyössä sulkahattuisella hahmolla on mustat lasit. Näkövammainen henkilö esiintyy kuvassa lennokkaana ja itsenäisenä taiteen tekijänä. Kulttuuria-työtä tullaan hyödyntämään Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n julkaisuissa ja tuotteissa.

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry on vuonna 1931 perustettu valtakunnallinen näkövammaisten kulttuuriyhdistys. Keväällä 2019 Kulttuuripalvelu julisti kilpailun, jossa tehtävänä oli suunnitella logo, joka kuvastaisi yhdistyksen henkeä ja toimintaa. Yhdistyksen logo-kilpailuun osallistui 19 oivaltavaa, hyväntuulista ja kokeellistakin ehdotusta.

Valintaraadin jäsenistä Juha Jahkola edusti yhdistyksen jäsenistöä, Sari Kekkonen hallitusta, Ali Kinnunen henkilöstöä ja Katariina Markkula oli ulkopuolinen asiantuntija. Raadin sihteerinä toimi kulttuurituottaja Tanja Rantalainen.

Lisätietoja: Kilpailuraadin puheenjohtaja Sari Kekkonen P. 050 370 6045

Logo suurenee klikkamalla. Lisää logokilpailusta ja sen voittajasta joulukuun alun Kajastuksessa.

Näkövammaisten käyttöön tarkoitetun Luciole-fontin ovat suunnitelleet Laurent Bourcellier ja Jonathan Perez. (Lisenssi ”CC BY 4.0” )

—————————————————————

Kulttuuri kuuluu kaikille

Teksti: Rauni Laihonen

Kulttuuriluotsit ovat koulutettuja vapaaehtoisia, jotka toimivat oman paikkakuntansa kulttuurikohteiden tarjontaan perehtyneinä vertaisohjaajina ja luotsattavien seurana sekä saattajina kulttuuritapahtumissa. Joillakin paikkakunnilla heitä on koulutettu kuvailutulkkaukseen. Luotsin voi pyytää seurakseen esimerkiksi museoon, teatteriin tai konserttiin.

Kulttuuriluotsitoiminnan idea on lähtöisin Jyväskylästä, jossa toiminta aloitettiin Jyväskylän taidemuseon koordinoimana vuonna 2006. Hankkeen tavoitteena oli avata väyliä vammaisten omaehtoiseen kulttuuritoimintaan ja edistää kulttuuripalvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta sekä lisätä tietoisuutta taiteen hyvinvointivaikutuksista.
Ennen kulttuuriluotsitoimintaa Jyväskylän maalaiskunnassa oli järjestetty liikunnan vertaisohjaajakoulutusta. Jyväskylän taidemuseon museolehtori Sirpa Turpeinen osallistui itse koulutukseen, piti ideaa loistavana ja mietti, voisiko samaa mallia soveltaa kulttuurin pariin. Jyväskylän taidemuseo haki valtionavustusta opetus- ja kulttuuriministeriöstä vammaisyhteisöjen kulttuuritoimintaan ja kulttuurin saavutettavuuden edistämiseen keväällä 2006. Museo sai kolmetuhatta euroa, jolla toimintaa pyöritettiin kaksi vuotta. Jyväskylän esimerkin jälkeen kulttuuriluotsitoiminta levisi erilaisilla nimikkeillä koko Suomen alueelle.

 Kulttuuriluotsit esittelevät Kulttuuri Kyläilee  toiminnan taideteoksia.

Englantilaisen luuttumusiikin konsertissa

Osallistuessani Järvenpäässä kuvailutulkkaustapahtumaan sain kuulla Setlementti Louhelan avunvälityksestä. Kiinnostuin toiminnasta ja soitin avunvälitykseen pyytääkseni kulttuuriluotsia kanssani konserttiin. Muutaman vastoinkäymisen jälkeen puhelimeni soi ja kulttuuriluotsihan siellä oli. Hän kysyi, halusinko lähteä konserttiin. Sanoin, että hyvin mielelläni ja hänellä olikin tiedossa muutamia musiikkitapahtumia. Pohdimme eri kohteita ja valitsimme meitä kumpaakin kiinnostavan konsertin. Niin tapasin Margareeta Koskisen eräänä iltana Järvenpäässä.
Olemme tulleet Järvenpään kirkkoon ja asettuneet istumaan toiselle penkkiriville. Koskinen kertoo, että edessä on tuoli ja kitaran näköinen soitin. Hän lukee esitteestä illan konsertista hiljaisella äänellä.
”Englantilaisia luuttulauluja, Anna-Maria Hannonen sopraano, Mikko Perkola gamba ja laulu. Gamban maaginen ääni kutsuu kuulijan rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Konsertin teemat ovat rakkaus ja kuolema. Vuosisadat vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät.
– Minun ainutlaatuiset tunteeni eivät ole paikkaan tai aikaan sidoksissa. Ne liittyvät ihmisenä olemiseen yleensä. Ne ovat yleisiä, mutta niitten yleisyys ei vähennä niiden ainutlaatuisuutta, Hannonen kuvaa suhdettaan lauluihin.”
Esiintyjät saapuvat estradille. Hannolalla on musta, täyspitkä leninki, jonka helmassa on vasemmalla iso ruusu ja kaksi keltaista narsissia. Perkola astelee paikalle mustassa kauluspaidassa ja mustissa housuissa mutta paljain jaloin. Perkola istuu ja asettaa gamban polviensa väliin. Hän loihtii soittimestaan jousella matalia ja tummia säveliä, jotka tuovat mieleen jonkinlaisen vanhanaikaisen maalaistunnelman. Sitten Perkola jättää jousen pois ja näppäilee gambaa kuin kitaraa. Hannolan kaunis ja pehmeä sopraano yhtyy musisointiin. Hänen äänensä sopii hyvin esitettäviin lauluihin. Kumpikaan ei ota katsekontaktia yleisöön, vaan keskittyvät omaan musiikkiinsa. Tunnelma on erittäin rauhallinen ja viihdyttävä.

Lue juttu loppuun

 

 

Sisällön jakaminen: