Avoimia juttuja

Avoimissa jutuissa on Kajastuksessa julkaistuja  tai julkaistavia juttuja näyttelyistä, elokuvista, kulttuurista, mielenkiintoisista ihmisistä ja tapahtumista.

Ranskassa sijaitseva valkoinen Maison Louis Carré on Aallon kuuluisimpia rakennuksia.

Maison Louis Carré, Ranska. Kuvakredu: Euphoria film.

AALTO – dokumentti Alvar ja Aino Aallosta

”Alvar Aalto oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat”. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto näyttää Alvar ja Aino Aallon tasavertaisina työtovereina ja modernina pariskuntana.

Teksti: Pilvi Meriläinen

-Elokuva Aalloista kyti mielessäni vuosia. Alvar Aallon Rovaniemelle vuonna 1965 valmistuneesta kirjastotalosta tuli minulle lapsena iltapäivien turvapaikka. 1970-luvulla taivalsin koulupäivän jälkeen kirjastoon läpi lumisateen ja pakkasen. Sinne minua vetivät kirjat mutta myös ympäristö, joka tuntui jännittävältä. Pystyn vieläkin tavoittamaan tunteen, kun tartuin ulko-oven messinkiseen kaarevaan ovenkahvaan ja siirryin kohti lämmintä ja kutsuvaa tilaa. Muistan miten hauskaa oli kuljettaa sormia posliinimassasta puristettua kourutiili-seinää vasten. Myös Aallon nahkatuolit ja messinkiset lamput tuntuivat ylellisiltä. Tunsin itseni rikkaaksi, vaikka kotona oli vaatimatonta. Kirjasto kuului kaikille, myös minulle. Alitajuisesti ymmärsin jo silloin olevani kosketuksissa erityiseen teeskentelemättömään kauneuteen, Virpi Suutari kertoo.

Villa Mairea sisältä, ikkunoissa on kalterit kutsumattomien vieraiden varalta.

-Irrottauduttuaan puhtaasta funktionalismista ja kehitettyään vapaamman orgaanisen tyylinsä Aalto onnistui luomaan inhimillisimmät rakennuksensa, esimerkiksi Säynätsalon kunnantalon ja Villa Mairean, jonne hän toi metsän kokemuksen keskelle olohuonetta. Hänellä oli Göran Schildtin sanoin ”metsäviisautta”, joka ei ollut romanttista haihattelua vaan rationaalista ymmärrystä luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Perjantaina 4.9. ensi-iltansa saava Aalto (2020) on dokumenttielokuva Alvar ja Aino Aallosta sekä heidän teoksistaan ympäri maailmaa. Se kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Aaltojen rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Se kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä.
Elokuvassa on paljon ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Aaltojen rakkauskirjeitä sekä Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja. Elokuva perustuu laajaan taustatyöhön ja nykypäivässä kuvattuun materiaaliin. Siihen on haastateltu Aaltojen läheisiä ja kansainvälisiä huippututkijoita eri puolilla maailmaa. Elokuvassa vieraillaan monissa Aalto-kohteissa, ja matkalla kohdataan myös Rockefellerit, Le Corbusier ja muita legendaarisia kulttuurihahmoja.

Alvar ja Aino Aalto nuorina perheen antamassa kuvassa.

Aino ja Alvar Aalto. Kuva: Aallon perhe.

Aaltojen maailmaan

Virpi Suutari halusi tehdä Aalloista elokuvan, koska Aallon tilojen kanssa kosketuksissa oleminen lapsena on muovannut hänen käsitystään siitä, mikä on esteettisesti sopusuhtaista ja hyvää arkkitehtuuria. Hän haaveili elokuvasta, jossa olisi kauneutta mutta myös rikkinäistä inhimillisyyttä, leikkisyyttä ja charmia. Hän halusi oppia tuntemaan kuka oli Alvar Aalto ja millaisia olivat hänen arkkitehtipuolisonsa Aino ja Elissa Aalto. Kuinka he työskentelivät ja mitä he saavuttivat. Kuinka he rakastivat ja loivat yhdessä. Miten he synnyttivät Aalto-brändin ja Artekin yhdessä Mairea Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa, josta tuli ikoninen menestystarina.
Aalto-elokuvan tekeminen on ollut Suutarille pitkä ja monitahoinen prosessi.
-Tuntui että kokosin melkein väitöskirjaa, koska hankin valtavan määrän tietoa eri lähteistä, verkostoiduin tutkijoiden kanssa, tutustuin Aallon sukuun ja kävin assistenttini kanssa lukuisissa arkistoissa. Tavoitteeni oli tehdä oman näköiseni elokuva.

Aallot tutkivat piirustuksia New Yorkin maailmannäyttelyyn.

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Kuva: Eino Mäkinen/Aallon perhe.

Aaltojen inhimilliseen puoleen tutustumisessa Suutaria auttoivat Aallon perheen hänen luettavakseen antama kirjeenvaihto eri aikakausilta. Suutari skannasi lähes tuhat sivua Alvarin ja Ainon kirjeenvaihtoa.
-On sykähdyttävää ja mieleenjäävää miten hauskasti ja kauniisti he puhuvat toisilleen. Kirjeistä välittyy leikkisä ja rakastava Alvar Aalto mutta myös syyllisyys siitä, että Aino oli jäänyt hänen varjoonsa. Alvar haaveili paluusta yhteiseen luomistilaan, jossa he olivat olleet uransa alkuaikoina. Niistä välittyy myös heidän vapaa seksuaalisuutensa. He omaksuivat ajan uudet virtaukset johon kuului myös vapaampi seksuaalisuus. He olivat moderneja arkkitehtuurissaan ja henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjeiden lukijoina toimivat näyttelijät Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen yllätyivät niistä välittyvää Aaltojen edelläkävijyyttä.
Alvar Aaltoon yhdistetty eroottisuus näkyy myös arkkitehtuurin aistillisuutena. Se oli hänen elämänsä vahva voima.
-Hänestä voisikin sanoa, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

Harvinaista materiaalia

-Elokuvassa on lukuisia kertojaääniä, sillä Alvar Aallon elämäntyö on niin rikas ja monipolvinen, että eri elämänalueisiin oli etsittävä omat asiantuntijansa ja sitä tukeva tutkimustieto. Elokuvassa yhden ihmisen suulla esitettävät tulkinnat ja väitteet ovat todennettavissa useista eri lähteistä.
-Olen silti jättänyt poikkeuksellisesti mutta tarkoituksella elokuvasta pois niiden kertojien nimitiedot, jotka eivät ole ns. ensikäden todistajia. Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelunauhat tarjosivat puolestaan harvinaisia todistajanlausuntoja niiltä, jotka tunsivat henkilökohtaisesti Aallot ja olivat paikalla kun kaikki tapahtui. Aallon perhe luovutti kirjeiden lisäksi käyttöömme harvinaisia perhealbumikuvia sekä muutamia julkisuudessa ennennäkemättömiä Alvarin piirroksia, muun muassa Ainosta kuolinvuoteellaan.
Aallot olivat hämmästyttävän kansainvälisiä. Siksi elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä ja sitä on kuvattu seitsemässä maassa. Elokuvaa varten Suutari kahlasi arkistoja eri puolilla maailmaa; suomalaisten arkistojen lisäksi muun muassa Rockefellereiden ja YK:n arkistot, sekä digitoitiin useita suomalaisia arkistofilmejä, kuten ajankuvaa Finlandia-talon harjakaisista.

Alvar ja Aino aalto seisomassa puutarhassa käsikkäin.

Alvar ja Aino Aalto, Kuva: Aallon perhe.

Ainutlaatuinen äänimaailma

-Elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi on merkitty leikkaaja Jussi Rautaniemi. Dokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus – se oli poikkeuksellinen työ runsaudessaan – vaati leikkaajalta harvinaislaatuista omistautumista myös sen dramaturgiselle rakenteelle. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, oli haasteellista saada elokuva elämään ja soimaan.
-Teimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen ja muiden kanssa paljon työtä saadaksemme Aaltojen tarinan eläväksi ja koskettavaksi. Äänisuunnittelun rooli nousikin poikkeuksellisen merkittäväksi.

Viipurin kirjaston kattovaloja ja portaita.

Viipurin kirjasto, Kuva: Euphoria Film.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot toimivat pohjana modernistisen äänikudelman rakentamisessa. Se luotiin Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittamalla Aalto-maljakkoa jousella ja lyömällä yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita.
-Syntyi äänimaisema joka on ajatuksia herättävää ja kuvia kuvittavaa, liikkuvaa ja virtaavaa läpi koko elokuvan.

Inhimillinen ja ristiriitainen

-Tämän elokuvan myötä näen Alvar Aallon inhimillisempänä. Hän ei enää ole etäinen suurmies vaan inhimillinen ja ristiriitainen. Yllätyin muun muassa siitä kuinka kansainvälisiä he ovat olleet. Alvarilla oli luontainen hurmaamisen taito ja hän verkostoitui kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Hänellä oli kyky imeä vaikutteita ja uusia virtauksia ja tehdä niistä jotain omaa. Se on ollut yksi ratkaiseva tekijä hänen urallaan.
-Ymmärsin ettei kukaan ole suuri yksin, vaan ympärille tarvitaan muitakin.
Virpi Suutari yllättyi Alvar Aallon viimeisistä vuosista. Ne koskettavat.

Aallot laiturilla, Alvar nojaa kaiteeseen, Elissa seisoo, etualalla on kiviä, taustalla vettä.

Alvar ja Elissa Aalto, Kuva: Euphoria Film.

-Niiden surumielisyys. Se miten häntä vastaan hyökättiin Suomessa 1960-luvulla. Hän koki Suomen hylänneen hänet. Hän oli ollut arvostettu edelläkävijä, mutta häntä pidettiinkin vanhanaikaisena dinosauruksena, etenkin nuorison silmissä. Mutta hänen kansainvälinen arvostuksensa säilyi – ja kasvoi.
Alvar Aallon henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat hiipua. Hän kuoli vuonna 1976.
-Olen hyvilläni että elokuvasta tuli sellainen kuin pitikin. Tässä on paljon sydäntä, tunnetta ja rakkautta. Vaikka kaiken perustana on ollut oma kiinnostukseni näihin asioihin, en ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan tässä on myös rosoisuutta. Uskon että katsojat saavat paljon uusia näkökulmia ja pääsevät myös matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Dokumenttielokuva Aalto saa ensi-iltansa Espoo Cinéssä 3.9.,
elokuvateatteri-ensi-ilta on 4.9.

Virpi Suutari

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Virpi Suutari on kansainvälisesti palkittu dokumentaristi. Suomessa hänet on palkittu mm. parhaan dokumentin Jussilla elokuvista Yrittäjä, Edenistä pohjoiseen ja Joutilaat. Suutari oli taiteilijaprofessorina viisivuotiskauden 2012-2016. Hänellä on puolisonsa näyttelijä Martti Suosalon kanssa Euphoria Film Oy-tuotantoyhtiö.

Valikoitu filmografia
Joutilaat (2001)
Pitkin tietä pieni lapsi (2005)
Auf Wiedersehen Finnland (2010)
Hilton! (2013)
Edenistä pohjoiseen (2014)
Eleganssi (2016)
Yrittäjä (2018)
Aalto (2020)

Säynätsalon kunnantalon pihaa, etualalla vesiallas ja suihkulähde, taustalla kasvillisuuden peittämä seinä.

Säynätsalon kunnantalo. Kuva: Euphoria film.

KULTTUURIPALVELUN LOGO

Logo suurenee klikkaamalla

MARIANNE KATAISEN !ART SUUNNITTELI NÄKÖVAMMAISTEN KULTTUURIPALVELUN
UUDEN LOGON

Graafikko Marianne Kataisen !ART voitti Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n logokilpailun. Kilpailutyössä auki vedetty väliverho paljastaa huutomerkkiä vastaavan pistekirjoitusmerkin. Kuvion alapuolella pistekirjoitus jatkuu sanalla ART. Värimaailma henkii harmoniaa: väliverho on sametinpunainen, osassa Braille-pisteitä on samaa väriä ja muissa pisteissä sävykkäitä harmaita. Pistekirjainten sijoittelu tuo mielleyhtymän ihmishahmoihin eli näyttämöllä oleviin esiintyjiin ja etualalla olevaan yleisöön.

Logon uudistaminen alkaa nettisivuilla ja Facebook-sivulla ja painotuotteissa, kuten virallisisa papereissa, kirjekuorissa ja käyntikortteissa. Logon kohokuvaan on mahdollista käydä tutustumassa yhdistyksen toimistolla.

Yhdistys halusi lunastaa myös Miia Mourujärven logoehdotuksen Kulttuuria. Helposti hahmotettavassa, rennossa ja hauskassa kilpailutyössä sulkahattuisella hahmolla on mustat lasit. Näkövammainen henkilö esiintyy kuvassa lennokkaana ja itsenäisenä taiteen tekijänä. Kulttuuria-työtä tullaan hyödyntämään Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n julkaisuissa ja tuotteissa.

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry on vuonna 1931 perustettu valtakunnallinen näkövammaisten kulttuuriyhdistys. Keväällä 2019 Kulttuuripalvelu julisti kilpailun, jossa tehtävänä oli suunnitella logo, joka kuvastaisi yhdistyksen henkeä ja toimintaa. Yhdistyksen logo-kilpailuun osallistui 19 oivaltavaa, hyväntuulista ja kokeellistakin ehdotusta.

Valintaraadin jäsenistä Juha Jahkola edusti yhdistyksen jäsenistöä, Sari Kekkonen hallitusta, Ali Kinnunen henkilöstöä ja Katariina Markkula oli ulkopuolinen asiantuntija. Raadin sihteerinä toimi kulttuurituottaja Tanja Rantalainen.

Lisätietoja: Kilpailuraadin puheenjohtaja Sari Kekkonen P. 050 370 6045

Logo suurenee klikkamalla. Lisää logokilpailusta ja sen voittajasta joulukuun alun Kajastuksessa.

Näkövammaisten käyttöön tarkoitetun Luciole-fontin ovat suunnitelleet Laurent Bourcellier ja Jonathan Perez. (Lisenssi ”CC BY 4.0” )

Kulttuuri kuuluu kaikille

Teksti: Rauni Laihonen

Kulttuuriluotsit ovat koulutettuja vapaaehtoisia, jotka toimivat oman paikkakuntansa kulttuurikohteiden tarjontaan perehtyneinä vertaisohjaajina ja luotsattavien seurana sekä saattajina kulttuuritapahtumissa. Joillakin paikkakunnilla heitä on koulutettu kuvailutulkkaukseen. Luotsin voi pyytää seurakseen esimerkiksi museoon, teatteriin tai konserttiin.

Kulttuuriluotsitoiminnan idea on lähtöisin Jyväskylästä, jossa toiminta aloitettiin Jyväskylän taidemuseon koordinoimana vuonna 2006. Hankkeen tavoitteena oli avata väyliä vammaisten omaehtoiseen kulttuuritoimintaan ja edistää kulttuuripalvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta sekä lisätä tietoisuutta taiteen hyvinvointivaikutuksista.
Ennen kulttuuriluotsitoimintaa Jyväskylän maalaiskunnassa oli järjestetty liikunnan vertaisohjaajakoulutusta. Jyväskylän taidemuseon museolehtori Sirpa Turpeinen osallistui itse koulutukseen, piti ideaa loistavana ja mietti, voisiko samaa mallia soveltaa kulttuurin pariin. Jyväskylän taidemuseo haki valtionavustusta opetus- ja kulttuuriministeriöstä vammaisyhteisöjen kulttuuritoimintaan ja kulttuurin saavutettavuuden edistämiseen keväällä 2006. Museo sai kolmetuhatta euroa, jolla toimintaa pyöritettiin kaksi vuotta. Jyväskylän esimerkin jälkeen kulttuuriluotsitoiminta levisi erilaisilla nimikkeillä koko Suomen alueelle.

Viisi naispuolista kulttuuriluotsia seisoo sylissään kolme taulua, joista kaksi on maisemia, yksi nainen.  Kulttuuriluotsit esittelevät Kulttuuri Kyläilee  toiminnan taideteoksia.

Englantilaisen luuttumusiikin konsertissa

Osallistuessani Järvenpäässä kuvailutulkkaustapahtumaan sain kuulla Setlementti Louhelan avunvälityksestä. Kiinnostuin toiminnasta ja soitin avunvälitykseen pyytääkseni kulttuuriluotsia kanssani konserttiin. Muutaman vastoinkäymisen jälkeen puhelimeni soi ja kulttuuriluotsihan siellä oli. Hän kysyi, halusinko lähteä konserttiin. Sanoin, että hyvin mielelläni ja hänellä olikin tiedossa muutamia musiikkitapahtumia. Pohdimme eri kohteita ja valitsimme meitä kumpaakin kiinnostavan konsertin. Niin tapasin Margareeta Koskisen eräänä iltana Järvenpäässä.
Olemme tulleet Järvenpään kirkkoon ja asettuneet istumaan toiselle penkkiriville. Koskinen kertoo, että edessä on tuoli ja kitaran näköinen soitin. Hän lukee esitteestä illan konsertista hiljaisella äänellä.
”Englantilaisia luuttulauluja, Anna-Maria Hannonen sopraano, Mikko Perkola gamba ja laulu. Gamban maaginen ääni kutsuu kuulijan rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Konsertin teemat ovat rakkaus ja kuolema. Vuosisadat vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät.
– Minun ainutlaatuiset tunteeni eivät ole paikkaan tai aikaan sidoksissa. Ne liittyvät ihmisenä olemiseen yleensä. Ne ovat yleisiä, mutta niitten yleisyys ei vähennä niiden ainutlaatuisuutta, Hannonen kuvaa suhdettaan lauluihin.”
Esiintyjät saapuvat estradille. Hannolalla on musta, täyspitkä leninki, jonka helmassa on vasemmalla iso ruusu ja kaksi keltaista narsissia. Perkola astelee paikalle mustassa kauluspaidassa ja mustissa housuissa mutta paljain jaloin. Perkola istuu ja asettaa gamban polviensa väliin. Hän loihtii soittimestaan jousella matalia ja tummia säveliä, jotka tuovat mieleen jonkinlaisen vanhanaikaisen maalaistunnelman. Sitten Perkola jättää jousen pois ja näppäilee gambaa kuin kitaraa. Hannolan kaunis ja pehmeä sopraano yhtyy musisointiin. Hänen äänensä sopii hyvin esitettäviin lauluihin. Kumpikaan ei ota katsekontaktia yleisöön, vaan keskittyvät omaan musiikkiinsa. Tunnelma on erittäin rauhallinen ja viihdyttävä.

Lue juttu loppuun