Rosa Liksomin kirjailijavierailu

JR on Lapin Näkövammaiset ry:n edustaja Juha Romakkaniemi, RL on Rosa Liksom, TK on Timo Kuoppala.

JR: Ja Lapin Näkövammaiset Ry:n puolesta, niin tervetuloa tänne Rovaniemelle ja Pohjanhoviin kirjallisuusviikonloppuun. Ja kulttuuririentojen merkeissä on päivä aloitettu tuolla Lappia-talolla ja kyllä meillä vaan mainio teatteriesitys siellä. Minun nimeni on Juha Romakkaniemi ja työskentelen tuolla Lapin Näkövammaiset Ry:n palveluksessa ja vastaavana ohjaajana. Sen verran voi tässä mainita, että juuret on tuolla Raanujärvellä ja Vietosen rannalla, että sen verran aihe kiinnostaa, et se täytyy mainita. Ja tämä kirjallisuusviikonloppu toteutuu yhteistyössä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kanssa, ja kohta annan sitten puheenvuoron tuonne Kuoppalan Timolle, katsotaan toimiiko tällä puolella paremmin, vai pätkiikö tuo kaiutinmikrofoni. Tosiaan tilaisuudessa on osallistujia myös etäyhteyden kautta, ja tilaisuus tallennetaan, elikä ne sammakot pääsi jo suusta tuossa ennen, kun laitettiin nauhotus päälle, mutta Lapin Näkövammaiset ry:n puolesta, niin tervetuloa.

RL: Kiitos.

TK: Tässä on äänessä Timo Kuoppala Näkövammaisten kulttuuripalvelun puheenjohtaja. Ja niin kun Juha tuossa totesi, niin ollaan tämän kirjallisuusviikonlopun toinen järjestäjä, mut meil on täällä mukana myös kolmas osapuoli, ja se on näkövammaisten kirjat yhdistys, joka suurimmalta osalta ns. maksaa viulut. Ja kun tuossa sukujuurilla kerskailtiin, niin mä voin sanoa, että äidin sukujuuret ovat vahvasti tuolla Torniojokilaaksossa kummankin puolen väylää, olen lukenu nää sukuselvitystä, ja todennu, että joka toinen nimi oli syntyny Suomen puolella joka toinen Ruottin puolella, mutta sen alueen asiat on mulle myös lapsuudesta hyvin tuttuja, ette olen vaan Keminmaalta kotosin. Mut meil on täsäs ohjelmassa nyt parin tunnin kirjailijahaastattelu, ja me olemme saaneet vieraaksemme Rosa Liksomin, joka myöskin on täältä pohjoisesta. Rosa on ollu meillä ennenkin vieraana, mutta tiietään, että hn on niin hyvä ihminen ja hyvä puhuja, että kannattaa kuunnella useammankin kerran. Ja mulla on täsäs haastattelukumppanina Lapin näkövammaisten kulttuuritoimikunnan puheenjohtaja, eikö niin?

KR: Joo.

TK: Kirsti Reijonen ja minäpä sitten pyöräytän shown käyntiin niin, että annan mikrofonin Kirstille. Ja sitä ennen jo Rosalle, että valmistaudu kertomaan lyhesti itsestäsi, kuvaile itseäsi vähän ulkomuotoasi, mutta annetaan ensin Kirstille.

kR: Joo täs on äänessä Kirsti Reijonen, ja munkin puolesta tervetuloa, ja mun puheesta huomaa, että en ole Lapista kotoisin, mutta muuten ehkä just sen takia kiinnostaa todellakin kaikki lappilainen kirjallisuus ja lappilainen elämänmeno ennen ja nyt. Tervetuloa vielä Rosa Liksom ja nyt annan sinulle puheenvuoron.

RL: Joo kiitos kutsusta Rovaniemelle. Melkein on tota luntakin maassa, ainakin enempi ko Helsingissä. Jos tämän päivän sade olis tullut lumena, ni meil ois mahtavasti täällä lunta. Ensiksi tää, että minkä näkönen mä oon. Tota mun ääni on nyt maassa, koska mä on flunssassa, ja sen takia mä oon vältelly kaikkia lähikontakteja tässä, mutta koronaa ei ole, et kaksi testiä olen ottanut, ja ne oli negatiivisia, mut normi flunssa, et katotaan, miten tää ääni kestää. Mä oon 161 senttiä pitkä, eli mä olen saman mittainen, kun poptähti Madonna. Sit mä oon syntyny samana vuonna, kun Madonna, eli mä oon 64-vuotias, kuten hän, mutta hänen painosta mä en tiedä, mutta mä painan 55 kiloa. Ja mulla on tämmönen, tällä hetkellä aika ruskee tukka, välillä mulla on punanenkin, mut nyt ruskee, ei polkkatukka, mut vähän pidempi, kun polkkatukka. Sitten mulla on jakaus keskellä, aika pöyheä tukka, koska en ole tätä suihkun jälkeen kammannut, enkä koskaan kampaa suihkun jälkeen, et mä jätän sen pöyheeksi, koska sit se näyttää, et mul on enempi hiuksia, mitä mulla todellisuudessa onkaan. Sitten mul on tämmöset ruskeesankaset melkein pyöreät silmälasit päässä, mul on ruskeat silmät, ja mitäs muuta, sit mul on keltanen villapusero päällä, ihan kirkkaan keltanen villapusero, jossa on korkea kaulus, sitten mulla on housut jalassa, joissa on leveät lahkeet, jotka on tämmöset tummanpunaiset ja ruskeat, ja näissä on kukkia, ja sitten näis on upslaakit myös. Ja sitten mulla on talvikengät, tai tämmöset loppusyksyn saappaat, jotka ovat mokkaa, jotka mä olen ostanut kirpparilta, mut jotka on tehty Ranskassa, et nää on aika tyylikkäät. Ja mitään koruja mulla ei oo.

KR: Sieltä tuli yleisöltä kommentteja, et hyvän näköinen nainen, mutta jatkettaisko me nyt tätä kirjallisuuspuolta, eli käytiin kattomassa tää teatteriesitys ja mitäs mieltä olet kirjoittajana, että miten oli onnistuttu ja tuliko selkeästi ne asiat esiin, mitä olit toivonut tän kirjan herättävän?

RL: Joo tota mä näin tän nyt ensimmäisen kerran, ja must oli yllättävän hyvä, oli hyvä esitys, että ennen kaikkea mua hämmästytti tää everstin näyttelijä, koska hän näyttää Oiva Villamolta, joka on ollut inspiraation lähteenä, et siis ulkonäöllisesti hän oli ihan niin kun nuori eversti Villamo. Se oli hämmästyttävää, ja varsinkin, kun nämä taustaheijastukset, jotka olivat historiallisia valokuvia, ja historiallisia elokuvapätkiä niiltä ajoilta, jolloin, tai siis kaikilta ajoilta, mistä sitä puhuttiin, mutta ennen kaikkea, kun olinäitä kuvia Tiitelistä ja Oiva Villamosta saunomassa, niin nää kaks oli ihan saman näkösiä. Ja se oli, mua erityisesti ilahdutti nämä taustavideoinnit ja näitten kuvien heijastaminen sinne näyttämön taakse, koska kun nämä kaksi esittivät 20-lukua, niin siellä oli kuvia 20-luvun juhlista siellä takana. aitoja kuvia, että tämä henkilö, joka oli tehnyt tän arkistotyöskentelyn, eli löytäny nämä pätkät, oli tehny upeen duunin, työn, koska monet niistä olivat semmosia, joita mäkään en oo koskaan nähny, eli noin niin kun tavallaan ihan uutta tavaraa, jostain löydetty. Ja varsinkin tämä Lapin saksalaisten aika Lapissa, joka nyt kesti yli neljä vuotta, niin siitä oli hienoja kuvia. Ja justiinsa tästä Diitelin saapumisesta Rovaniemen asemalle ja siinä oli kanssa semmosia kuvia, joita en oo koskaan nähny. Sitten everstinnan esittäjä oli todella hyvä. Hän oli ihan mahtava kyllä everstinnana. Samoten lavastus oli hyvää, koska se lähtee kiertämään tämä esitys, niin lavastus oli hyvin yksinkertainen, mutta riittävä. Ja sitten mitä tulee tähän dramaturgiaan, niin se oli kivaa siinä mielessä, et se oli tietenkin paljon pidempi, kun tämä Helsingin esitys, tää Heidi Heralan, joka myös oli hirveen hyvä, mutta tää oli varmaan tuntia pitempi, jolloin siihen mahtu paljon enempi kaikkea tavaraa. Heidihän oli Helsingissä yksinään näyttämöllä, ja tässä kuitenkin oli kaksi, niin, ja he näyttelivät oikein hyvin niitä muitakin henkilöitä siinä välissä. Mun mielestä siinä tuli kaikki oleellinen tästä kirjasta. Oleelliset teemat ja sisällöt mun mielestä siinä oli, ei jääny puuttumaan mitään. Ja erityisesti tykkäsin siitä, että tämä, mikä sen kundin nimi nyt oli, mä unohdan itte jo nää päähenkilöt, siis tää everstinnan nuori poika Tuomas, joo, niin mä tykkäsin siitä, et se oli minimoitu se osuus, et se paino oli täsäs ihan oikealla kohtaa. Ja sitten samoten tossa, kun katoin, niin tuli mieleen, että samat asiat, mitä me joka päivä nyt katotaan taas tuolla eri sodissa ympäri maailmaa, niin samat asiat olivat jo täsäs esillä, ja täsmälleen samassa muodossa, mitä me kuullaan joka päivä uutisista, että ei se sota muotoa ole muuttanut, et samanlaisena se jatkuu teknologian kehityksestä huolimatta, että vainajia tulee.

TK: Rovaniemen teatteria on siis kiittäminen tästä hienosta näytelmästä, jos se vaan on mitenkään tavotettavissa, niin kannattaa käydä katsomassa. Siinä näytelmässä käytetään, ei ihan kirjakieltä, vaan siinä käytetään murretta, jota ehkä vähän erehdyksessäkin täällä meilläkin joskus kutsutaan metakieleksi, mutta ajattelin kysyä Rosa sulta, että mikä se on se oikea ilmaisu, millä murteella sinä kirjoitat?

RL: No Suomessa mä sanon, että mä kirjoitan Torniojokilaakson murteella, tai Perä-Pohjolan murteella, nää kaksi, mutta Ruotsissa mä sanon, et meänkielellä, koska, jos mä Ruotsissa sanon, et Torniojokilaakson murteella, niin ei se sano kellekään siellä mitään, mutta sitten, kun sanoo meänkielellä, ni sit ne ymmärtää sen, että aha, tää on pohjoisesta tää kieli, mutta tavallaan se, että miksi sitä kutsutaan, niin se ei ole mulle laisinkaan tärkeää, mulle on ihan sama, miksi sitä kutsutaan, että tää on kuitenkin se äidinkieli, johon mä oon syntyny, niin sen takia mä sitä kirjotan.

KR: siirrytäänkö tähän Väylä-romaaniin, mikä on sun uusin teos tietääkseni, varmaan jotain on tulossa, mutta puhutaan nyt vielä tästä Väylästä, eli miten se on saanut, sai silloin alkunsa, sait idean tästä?

RL: No, tää oikeastaan liittyy tohon everstinnaan, eli kuten tässä esityksessäkin tuli selväksi, että kun Lapin sota alkoi, niin everstinna ja eversti lähtivät tätä sotaa pakoon Tammisaareen, koska eversti ei halunnut taistella saksalaisia vastaan, ja näin lähtivät todella monet, ja tämäkin historian osuus on semmonen, josta hyvin vähän on puhuttu, eli suomalaiset tämmöset varakkaat teollisuussuvut, jotka omistivat Tammisaaressa ja Hangossa huviloita, niin he luovuttivat nämä huvilat niitten sotilashenkilöitten käyttöön, jotka eivät halunneet taistella saksalaisia vastaan, siis sanotaan ylimmän päällystön, ja eversti oli yksi heistä, ja niinpä tästä Everstinnasta puuttuu laisinkin kokonaan Lapin sota. se ohitetaan muutamilla kappaleilla. Ja sitten oikeastaan sen jälkeen, niin mulla ei ollut tarkotus kirjottaa kyl tätä Väylää, mutta se tuli sitten hyvin, sanotaan jouhevasti Everstinnan jälkeen, koska Everstinna sitten synnytti paljon puhetta tosta Lapin sodasta, siis kotikylässäni, ja mul on nimittäin siellä datša, jossa vietän paljon aikaa, niin tota sitten vanhemmat ihmiset, jotka on mun sukulaisia myös, niin rupesivat muistelemaan tätä Lapin sodan aikaa ja karjan vientiä sitten Ruotsiin, ja tämä tarinahan oli tietysti mulle hyvin tuttu jo lapsesta, eli tiesin, et näin on tapahtunut, ja esimerkiksi naapuritalossa oli semmonen tosi komea peilipiironki, jossa oli semmonen vääristynyt peili, niin tämä talon emäntä aina sano, että se peili oli kunnossa, kun se vietiin Ruotsiin sotaa pakoon, se peilikaappi, ja sitten, kun se palautettiin, se peili oli, vääristi siis. en tiedä pitääkö tämä tarina paikkansa, mutta se teki muhun lapsena jo hyvin suuren vaikutuksen, ja hän sit kerto hyvin tarkoin, et miten tämä piironki oli paketoitu, ja miten se oli viety Ruotsiin, ja kuinka se tuotiin takasin jne. Eli tän kaltaisia tarinoita oli paljon, mitä oli lapsena kuullut. Ja sitten kuulinkin sitten niitä taas lisää, ja siinäpä tulikin mieleen, että mä täytän tämän puuttuvan palasen tästä Everstinnasta, eli tän Lapin sodan ajan, ja taas mä onnistuin välttämään sen itse sodan todella hienosti, koska tämä tapahtuu pääasiassa Ruotsin puolella, eli taas lähettiin karjaa viemään tosta Tornio jokilaaksosta Ruotsiin, ja 90 prosenttia kirjasta tapahtuu Ruotsin puolella, eli pitääköhän mun vielä kolmas kirja kirjottaa, jossa käsitellään sitten aidosti sitten Lapin sotaa. No hei tää oli vitsi, ei tuu kolmatta. Mutta näin se sitten tapahtui, että nyt sitten kuitenkin osa siitä palasesta on nyt kohdallaan, kun tää Väylä syntyi.

KR: Joo siinä hienosti tämmönen nuori tyttö on päähenkilönä, jonka nimeä ei sanota, ja muutenkin paikkakuntia ei mainita paljonkaan, et siel on muutamia paikkakuntia, mitä mainitaan, että se on tavallaan niin kun, et ei oo nimetty tavallaan niitä kohtia, mutta tää todella tää nuori tyttö, niin siinä hyvin olit osannut kirjottaa sen niin, et se oli nuoren tytön näkökulmasta, mutta jos ajattelee nykyaikaa, niin nää oli todella osaavia nää nuoret, jotka kuljetti sitä karjaa, että kun tuli kaikkia ongelmia, niin ne osas lääkitä ja hoitaa ja hoitaa siellä tapahtu tavallaan siinä koko kirjassakin, ni isinähän tapahtu, kun aattelee lyhyt aika, et se oli semmonen vuoden verran, vähän vajaa, niin tota siinä kuinka se tyttö tavallaan joutu kokemaan paljon semmosta, mikä oli nuorelle tytölle aika hurjaa, ja sitten kuinka se kasvo, että kiinnitin huomiota siihen, kun luin uudestaan sitä, niin just se ajattelutapa, et kuinka se oli lapsellisempi sillon, kun lähti ja tietysti se, kun lähetään uuteen, ni on semmonen niinku positiivinen ja semmonen, et mennään parempaan ja näin, mut sitten, kun se kävely vaan jatku ja jatku ja seväsymys ja leiriltä toiselle, kun hän sit etsi äitiään ja sit se äidin tavallaan, et hän joutu olemaan omalle äidilleen äitinä. Niin ni se tavallaan se nuori tyttö, niin tota, et kun siinä loppuosassa, niin sillon se oli aikuistunut, ja sit oli mun mielestä myöskin se kiehtovaa, että kun tuli, itse ajattelisin näin, et kun tuli joku tämmönen ongelmakohta, tai semmonen joku tilanne, niin sit, kun se tyttö ajatteli omista nuoren lähtökohdista niit asioita, ja sitten, kun se oli, tilanne meni vaikeeks, ni sitten siirryttiin, se rupes kattelee taivasta tai näki jonkun linnun, ja tämmöset, must se oli hienosti katkastu se ajattelu, että mä voisin kuvitella, että itekin tekee sillä tavalla, että eläydyin siihen kirjaan, vaikkaen oo itse nyt ihan näin hurjaa, mut kun oon ollu vaeltamassa ja muuta, niin tavallaan siitäkin ni väsymystä ja tämmöstä, et pysty kuvittelemaan sen tilanteen, et mistä sait tämän, et pystyit eläytymään näin hyvin siihen nuoren tytön tunnemaailmaan ja tämmöset?

RL: No, tota sanotaan näin, että näitä talojen lehmiä ja vasikoita, niin lähti kuljettamaan nuoret tytöt ja pojat, koska perheitten äidit, heillä oli valtavan isot lapsilaumat. Torniojokilaaksohan tunnetaan lestadiolaisena seutuna, niin äiti lhtei pienten lasten kanssa, äidit lähtivät erikseen, eli heidät kuljetettiin kuorma-autoilla, tia hevosilla sinne Torniojoen rantaan Aavasaksan kohdalle, ja siitä sitten lossilla yli, mutta ja sitten nuoret miehet olivat sotimassa saksalaisia vastaan, vanhemmat miehet olivat Kannaksen verilöylyn jälkeen täysin poikki, heistä ei juurikaan sotimaan enää ollu, ja vanhat miehet menivät sitten näitten äitien ja lapsilaumojen mukana. Niin siinähän luonnollisesti jää sitten nuoret kuljettamaan näitä, että monesti vanhin oli se 17-vuotias, ja siitä sitten nuorempia aina 10-vuotiaaseen, 9-vuotiaaseen asti. Ja vastuu tietysti oli hirveen kova, ja monet kuitenkin näistä, jota olen haastatellut, ja kun olen lukenut myös tämmöstä keruuaineistoa, jotaesimerkiksi Kolarissa on tehty todella hyvin jo 80-luvulla, niin, ja monissa muissa paikois kanssa, niin se into myös oli valtavan suuri nuorten keskuudessa, et pääsee Ruotsiin pitemmäksi aikaa, ja myös tavallaan ylpeys siitä, että heihin oli luotettu niin vahvasti, että heidän huomaan uskottiin kaikkien perheitten tärkein omaisuus, joka oli lehmä, koska lehmät pitivät nälkävuosinakin isot perheet kuitenkin jonkinlaisessa ruoassa, eli tuli maitoo, vasikoita, jotka sitten lahdattiin jne. Eli lehmät ovat olleet todella tärkeä osa tässä ihmisten selviytymistaistelussa päivästä toiseen. Tän esikuva tälle tytölle on itse asiassa poika, joka on kyllä elossa edelleen, joka kuljetti niitä karjoja, mutta mä muutin hänet sitten tytöksi tässä. Ja mä muutin tytöksi sen takia, että mul oli kirjottajana, kun itsekin olen tyttö ollut, ja 13-vuotias, niin mulla oli tosi helppo tähän samaistua, et poikaan olis ollu huomattavasti vaikeampi, että mitä siihen aikaan poika olis voinu ajatella, mutta tälle tytölle sitten oli hyviä esimerkkejä mun oma äiti, mun tädit, ja monia muita sitten ihmisiä, jotka oikeasti olivat kuljettamassa sitä karjaa, ja josta mä oon niin kun sitten sekottanu yhden ihmisen, eli tän tytön, eli kirjailijahan tekee niin, että niitä esikuvia on monta sille henkilölle, ja siitä keitetään tavallaan soppa, ja siit sopasta tulee se yksi ihminen sitten, eli näin se tyttö valikoitui siihen, ja pääasiassahan ne kuljettajat olivat juuri 14-15-vuotiaita tyttöjä, ja matkaa saatto olla itärajalta satoja kilometrejä, et itärajalta asti on viety Ruotsiin, koska, kun mä oon ollu kertomassa tästä kirjasta, niin esimerkiksi Rovaniemen kirjastossa, niin sitten puheenvuoron käytti yksi mies, joka kertoi, että hän oli kuljettanut Kuusamosta karja Ruotsiin, ja Sallasta ja sieltä ihan, mutta sitten vielä unohdin sanoa sen, että hevoset jouduttiin luovuttamaan sotaan, et hevosia Ruotsiin ei viety. Sitten lampaat piti tappaa, kanat piti tappaa, koirat ja kissat tappaa, niitä ei saanu Ruotsiin viedä, ainoastaan lehmät ja vasikat.

KR: Se oli todellakin tota ni tätä vaeltamista jasit tavallaan tää tyttö, joka oli päähenkilö, ni hänhän kävi sitten oli näissä leireillä ja oli sit erilaist leirielämää, mitä me todellakin nytkin saadaan kuulla televisiosta uutisissa, ni saman tapasta ja sit musta tuntu, kun sä oot opiskellu yhteiskuntatieteitä ja näist näkee, tai kuulee näist kirjoista, että haluut ottaa esiin semmosen pienen ihmisen kautta suuria asioita, eli tavallaan sen yhden ihmisen kautta niin kun tässäkin tulee tää Lapin sota, ja kun on lukenu, että todellakin 50000 suomalaista evakuoitui Ruotsin puolelle, ja sitten joku 47000 muualle suomeen, ni se on tosi iso määrä. Ja sit tavallaan, kun siinä tultiin takasin päin, ni osa porukasta oli saanut olla niitten lehmien kanssa paremmissa oloissa, eli ei leirillä, niin niil oli tavallaan niiden maailmankatsomus oli vähän erilainen, kun taas täl tytöllä, joka oli kokenu eri asioita. Et en mä voi muuta kun kehua kirjaa, mut ja toivon, että kuka ei oo lukenu, niin lukee sen, et se on sujuvaakieltä, ja sitten semmonen tulee mieleen tässä ennen, kun mennään tähän enemmän kieleen, niin onko sulle tullu kommentteja, kun tää on myös näkeville ilmestyny äänikirjana, ja mustavalkosena, et onko helpompi kuunnella, vai lukea itse?

RL: Joo tota kyllä palautetta on tullu hyvinkin paljon. Ne, joille tää Peräpohjolan murre ei ole tuttu, jotka ovat esimerkiksi Savosta, tai jostain Turust, niin tota, tai Stadist, niin ovat sanoneet, että kun ensimmäiset viisi sivua lukee itselle ääneen, niin sen jälkeen se menee kuin vettä vaan, mutta sitten nekin, jotka sitten viiden sivun jälkeen vielä nikottelevat, niin, kun he ovat siirtyneet äänikirjaan, niin se on mennyt kuin vettä vaan, eli suosittelen myös äänikirjaa.

KR: Joo me ollaan varmaan kaikki näkövammaset kuunneltu se äänikirjana, ja se on ihan ymmärrettävää, et tietysti on sit kiinni vähän lukijasta myös, että miten lukija sitten, et sun tuotannossa on ollu eri lukijoita.

TK: Kiitoksia tähänastisesta, ja nyt mä pidän pienen mainostauon. Teillä yleisöllä on mahdollisuus esittää tässä loppupuolella myös kysymyksiä. Ja ne, jotka olette siellä etäyhteyksien päässä, niin sovittaisko, että noin puoli seitsemältä myös Teamsin kautta voi esittää kysymyksiä, eikö vaan, näin vahvistaa tekniikka tuolta taustalta. Mut jatketaan Väylän herättämiä ajatuksia, ja myöskin tämänpäiväisen esityksen herättämiä ajatuksia. Mulla on aina, kun mä olen täällä Lapissa, ja varsinkin just siellä Tornionjokilaakson liepeillä valuma-alueella, jos näin voi sanoa, niin olen siellä ollut, niin aina jääny vähän sellanen mielikuva tästä elämänmenosta, että tää on jotenkin vähän eroottisesti latautunutta. Ja kun mä tänään katsoin tota Everstinnan esitystä, niin kun se tätä latausta jotenkin on siellä Väylässäkin, sit mä viittaan ihan Timo K. Mukan koko tuotantoon, niin Rosa, kun sä oot paljon kiertäny maailmaa, ja tunnet ihmisiä, ja tunnet kulttuureja, niin pitääkö tämä minun väitteeni paikkansa, vai onko tämä harha?

RL: No, mä sanoisin omalta kohdalta niin, että mäkinhän kuvaan menneitä aikoja, et sanotaan, että, jos seksuaalisuus on joskus Lapissa tai Peräpohjolassa kiinnostanut, se ei todellakaan tee sitä enää, mikä on kyllä sinänsä suuri harmi. Kukaan ei oo kiinnostunut seksuaalisuudesta siellä, mutta sanotaan, et siihen vanhoihin hyviin aikoihin, niin tota, kuten Timo K. Mukan aikoihin, ja sitten myös Everstinnan aikoihin, niin sitähän on monesti pohdittu, että minkä takia se seksuaalisuus on ollut joskus kauhean suuren mielenkiinnon kohde, niin syyhänn tietysti siihen on se, että se on ollut täysin kiellettyä, eli se on kiehtonut sen takia, että tota lestadiolaisuuden takia tän seksuaalisuuden ympärillä on ollut niin kummallinen verho, koska voidaan ajatella näin, että naisten näkökulmasta, jos on 10-16 lasta, ja sä oot koko elämän raskaana, niin se aiheuttaa kyllä nuorissakin vähän kummastusta, et mikä tää homman nimi on. Ja tavallaan sitten, kun siitä ei puhuta, niin sittenhän se rupee kiinnostaa vielä enempi, mutta se on yks näkökulma, ja sitten toinen näkökulma on se, että vielä sodan jälkeisessä Suomessa 20-luvun Suomessa esimerkiksi myös, kun mä ajattelen kotikylää, ja niitä ihmisiä, miten seksuaalisuudesta toisaalta puhuttiin, niin se oli hyvin avointa. Eli tässä on tämmönen kaksijakoinen kummallinen ristiriita. Eli tavallaan tämmönen niin kun menneiden aikojen hyvin luonnollinen suhtautuminen myös seksuaalisuuteen. No Everstinna-tarinassa sitähän ei ole, sitä ei ole sen jälkeen, kun everstinna raiskataan siellä lottaleirillä, niin siihen loppuu hänen terveseksuaalisuus. Kenties se on loppunut jo 4-vuotiaana, kun siinä vihjataan, että hänellä on ollut nimenomaan eversti harjoittanut pedofiliaa tähän suuntaan siis vihjataan siinä mielisairaalakohtauksessa hyvin voimakkaasti, mutta palaan taas siihen, että tavallaan, kun katsotaan Suomen menneitä aikoja, Ruotsin menneitä aikoja, koko maailman menneisyyttä. Mennään niin kauas, kun täällä oli vielä neanderdaalin ihmisiä ja homosapiensseja, niin kyllä se seksuaalisuus on ollut hyvin luontevaa, näin kuvittelisin, Ja vähän oon antropoligi koulutukseltaan, niin tähän on kyllä viitteitä myös, että menneinä aikoina, jolloin ei ole ollut tätä uskonnon luomaa peittoa tämän seksuaalisuuden päälle, niin se on ollu hyvin luonnollista. Ja tavallaan tässä Väylässä, kun siinähän mä kuvaan myös tän nuoren tytön seksuaalisuuden heräämistä, se on hyvin lyhyt kohta siellä kenties puoli sivua, jossa hän ikäisensä pojan kanssa, oliksse nyt jossain järven rannalla tutkii toistensa kehoja hyvin luontevasti, että se on vaan se uteliaisuus, mielihyvä, ja siinä on kaikki, että sen ympärillä ei ole mitään semmosta ihmeellistä mystisyyttä, koska täähän on tää uskontohomma semmonen, että kun se tekee siitä seksuaalisuudesta syntiä kaiken muun osalta, paitsi sillon, kun tietoisesti ollaan lisääntymässä, niin sehän on aika outo kuvio. Eli, että suomeksi sanottuna, että, josseksiä ei saa muuten harjottaa, avioliitossakaan, kuin vain lastentekomielessä, niin sit ei tarvi ihmetellä, että joka vuosi syntyi uusi lapsi, että. No niin, sitten voidaan puhua nykyajan tästä sitten taas, jossa sekotetaan seksuaalisuus, porno ja kaikki samaan soppaan, ja sitä pursuaa sit joka paikasta, ni onkesikaan sitten kauheen mielenkiintosta, että se on semmonen kysymys, joka ihmistä on aina kiinnostanu. Siis meillähän on kaks kysymystä, mitkä ihmisiä kiinnostaa pääsääntösesti, niin se on siisseksuaalisuus ja kuolema. Nää kaks on semmosia, jotka aina jaksaa kiinnostaa. Ja sitten ruoka, niin se ei oo se ensimmäinen asia kuitenkaan. Tietenkin eloonjäämisessä on ensimmäinen asia, mut se, että mikä kiinnostaa. Koska onhan se kauheen ihmeellistä, että 1 + 1 = 3. Ni sehän on kummallista, eli mies ja nainen, kun yhtyy, ni siitä tulee yks lisää, eli se on kolme, niin kyllä se jaksaa ihmistä kiinnostaa, et mikä juttu tää on, mutta sitten taas, kun ajattelee sitä, että, joka me tietenkin unohdetaan hirveen usein, ja halutaankin unohtaa, että ihminenhän on yksi eläinlaji, että kun sitten, kun me katotaan näit koiria, me katotaan kissoja, lehmiä, sonneja, ampiaisia, muurahaisia, niin me ollaan kaikki sitä samaa kuitenkin. Ja heitäkin kiinnostaa se seksuaalisuus, ja kuolema. Norsut suree kuolleita ja niin edelleen. Eli tää on semmonen, minkä ympärillä me pyöritään, kaikki vähän pyörii sen seksuaalisuuden ympärillä, tää koko maailma.

kR: Tulee tästä mieleen tää läheisyys tavallaan tässä Väylä-teoksessa, että sinne oli tällä tytöllä, ja niillä muillakin, jotka hoiti tätä karjaa, ni niil oli semmonen hyvä suhde niihin lehmiin, ja ne osas tosi hyvin niitä käsitellä, et, jos ne pelästy jotain, tia muuta, niin pysty rauhottelemaan, ja sitten myös tää, kun se yks vasikka putos sinne jokeen, ni, jonkasen, mikskä sitä sanotaan sitä lehmä-äitiä, niin kuinka se suri sitä ja vielä sitten, kun palattiin jo kotiinpäin lautalle, niin se oli suru silmässä, ja sit tää tyttö, kun täähän jätti sen, ne karjat niiden muiden hoidettavaks, ni sithän se löysi siellä leirillä, kun se oli, niin sit sil oli tämmönen rottakaveri, josta sai sitä läheisyyttä, ja, et onkssulla ite kuinka kokemuksia eläinten, kuinka lähellä olet eläimiä elänyt?

RL: No sanotaan näin, että kokemuksia on eläimistä, siis mähän oon maalaistalosta kotosin, eli meillä oli kaiken maailman eläimiä, kun mäolin pieni ja olen alottanut 2-vuotiaanaeläinten hoitamisen, lähinnä lehmien hoitamisen navetasta, ja tästä on myös olemassa valokuva, eli lastenensimmäinen tehtävä 60-luvulla, javarmaan sen jälkeenkin ja ennen sitä, niin oli pitää lehmän hännästä kiinni, kun äiti lypsi lehmää, koska lehmä huito silllä hännällään, ja se sattuu tosi kipeesti kasvoihin se hännän huitominen, tiedän sen varsin hyvin, niin siitä lähtien olen viettäny aikaa hyvin paljon navetassa, ja olen myös ollut maatalouslomittajananuorena, eli sanotaan, et ilman omaa kokemusta lehmien kanssa, ja muitten kotieläinten kanssa en ois voinu kirjottaa tätä kirjaa. Ja nykyisin sitten, kun asun Helsingissä, niin minulla on kaksi kissaa, tai meillä, perheellä on kaksi kissaa, aina on ollut siis kaksi kissaa, että se on nyt sit se, ne eläimet, joita me seurataan ihan hirveesti, et mä voisin kirjottaa varmaan viis kirjaa kissoista, että, mutta en tuu tekemään sitä. Mut todellakin on kokemusta eläimistä, ja äitini oli henkeen ja vereen karjanhoitaja ja kaikki karja oli hänelle äärimmäisen tärkeetä, ja sitten, kun hän joutui panemaan lehmät pois, eli aina vähennettiin lehmiä. lopussa oli sitten kaksi lehmää, he oli aika pitkään, ja äiti sairasti myös tosi vakavia tauteja, ja sitten, kun hän joutu panee ne lehmät pois, niin tota se oli hänelle todella kova paikka, mä luulen, et se oli kovempi paikka hänelle, kun se, että lapset lähti kotoa yksi kerrallaan. Ja sitten toi pientä helpotusta, että hän päätti sitten ottaa lampaita, ja sitten piti lampaita ihan melkein kuolemaansa asti, että ne lampaat sitten vähän korvas niitä lehmiä, mutta hän oli ihan lehmäihminen.

kR: Joo sen huomas kyllä siitä kirjasta, et ajattelin, et varmasti on omakohtaista kokemusta näistä lehmän hoidosta, koska muuten on tosi tarkkaan pitäny joltain kysellä ja oisko saanu sit sitä tunnemaailmaa siihen samalla tavalla. Sitten se oli muuta kaikkea, täällä oli jonkun verran oli väkivaltaa, ja sitten oli, ainahan sun kirjois on huumoria, ja tää nyt tää Väylä ei ehkä ollu semmonen humoristisin, mitä löytyy sitten muista kirjoista, että ainakin julkisuuteen on tullu, että sä oot alottanu novelleista, ja sitten siirtyny nyt sit enemmän romaaneihin, niin miten sä nuorena, millon sä oot alottanu kirjottamisen?

RL. No ensimmäinen kirja julkastiin, mä olin ehkä 25-vuotias, eli parikymppisenä oikeestaan sitten alottanu niitten lyhyitten tarinoitten kirjottamisen opiskelun ohella, ja sitten ni niistä ensimmäisistä tuli sitten se Yhden yön pysäkki –kirja. Mä kirjotin pitkään niit lyhyitä tarinoita, eli pätkiksiä, ne on tosi lyhkäsiä ja yhden sivun mittasia pieniä kertomuksia. Mä kirjotan niitä kyllä vieläkin, mutta kaikkia ei tarvitse julkaista, et nyt mä oon sitten kyllä siirtyny hyvin pitkälle tähän romanipuolelle, että, koska tässä täytyy ajatella, että kuinka paljon on vielä, kuinka monta romaniavoin vielä kirjottaa, koska tyhöskentelen jokaisen kirjan kanssa tosi pitkään, minimi on viis vuotta, niin nyt mä oon 64, niin ei täs enää monta romaania ehdi kirjottaa, niin täytyy nyt kirjottaa ensiksi ne, koska näitä lyhyitä pätkiksiä on paljon helpompi kirjottaa, kun romaneita, että romani, jokainen romani on hyvin omanlaisensa prosessi, ja varsinkin tämän Everstinnan kirjottaminen, mä tein sitä ehkä semmonen 6-7 vuotta, ni tota, koska mä tein todella paljon taustatyötä jokaiseen romaniin, että se taustatyön tekeminen vie jo semmosen 3-4 vuotta ennen, kun mä oon kirjottanu mitään, ja Everstinnan kirjottaminen oli kyllä näitten päähenkilöitten ja tapahtumien rankkuuden suhteen, niin tosi raskas prosessi kyllä, et se ei ollu mikään hirveen kiva, mut mä halusin tehä sen. Kun taas tää Väylä, niin sitten kirjotusprosessina, niin tää oli siis ihan mahtava, eli tätä oli ihana kirjottaa, koska se päähenkilö, eli tää 13-vuotias tyttö, ja hänen kaverit kaikki, niin heijän valtava elämäninto ja uteliaisuus, ja kaikki se, että elämä on edessä, niin sitä oli ihana kirjottaa, että toiset kirjat on raskaita prosesseja ja Väylä nyt ei sitä ollut,, sitä oli suorastaan ihana kirjottaa.

KR: Siinähän oli, siinä suunnilleen keskipaikkeilla, ni siinä oli semmonen kohta, missä tää tyttö ois voinut heittää henkensä, mutta jostain kaivoi sisua niin paljon, että sitten sai ittensä sen verran kangistuksista ja kylmettymisestä, ni lämpenemään ja pääsi sitten sinne kuitenkin jatkamaan matkaa, ja sit siinä oli kanssa täsäs semmonen kohta, missä tuli tämmösen ruotsalaisen ajatus, kun se tyttö poimittiin tämmöseen kuorma-auton kyytiin ja sitten sille annettiin sitten vähän sieltä fisua syötäväksi, ja sitten tää ruotsalainen toteaa, ja kattelee sitä tyttöö, ja toteaa, et joo, et me on ajateltu, et te tuutte syömään kaikki herkut meidän pöydästä, mutta nyt hän ymmärtää, kun hän katsoo, että tehän tuutte kuolemaa pakoon, ja sehän on nyt just taas myöskin ajankohtanen asia. mitäs mä nyt kysyisin vielä tästä, oisko tästä Väylästä. täs oli myös tämmösii väkivaltakohtia, mutta ei ollu nyt tietenkään verrattavissa mitenkään tähän, mitä täs Everstinnassa tapahtu, et siinä oli tää täs väylässä esimerkiks tää puukko-Väinö, kun alko hermostuttamaan tää, kun siellä leirillä ei saanut tehdä mitään, mikä on, sekin on nyt tää ihan kanssa myös tätä päivää, et kun ihmiset tulee vieraaseen maahan pakolaisena ja evakkona ja näin, ni sit joudutaan näille karanteenileireille ja muille leireille, ja sitten ei saa tehdä mitään, et miten se vaikuttaa ihmiseen, joka on tottunut tekemään asioita. Mutta mitäs sä oot ajatellut nytr tulevaisuudessa, et oon vähän kuullu juoruja, että lauluja on ruvennu tulemaan ja?

RL: Joo, mä oon kirjottanu laulunsanoja semmosille Eeva Koivusalo ja Liisa Luks ovat säveltäneet niitä, ja nyt tossa viikko sitten julkaisimme spotifyssa lp-levyn niitä biisejä, mutta se oli tommonen sivuprojekti, joka on tullut tässä viimesen 10 vuoden aikana hitaasti niin kun mä oon kirjotellu niit tekstejä, ja sitten nämä kaks naista on niit säveltäneet, et mitään fyysistä levyä ei oo olemassa, että, eikä tuukaan, että, mutta sekin oli hyvin mielenkiintonen ja hyvä projekti yhteisprojekti, ja jatketaan edelleen heidän kanssa sitten tekemistä, mutta tietysti mun päätoimi on siis kirjottaa, eli siis kirjotan seuraavaa romania, ja katsotaan sitten, etät koska se tulee, ja mistä se kertoo.

TK: Et halua sitoutua, niin kun täysin ymmärrettävää onkin?

RL: Se on vaikee sanoo, kun tätä Väylääkään mun ei pitäny kirjottaa, niin sitä ei koskaan tiedä, et jos taas tulee joku, jokasit yhtäkkii jyrääkin tän ohi, mitä mä oon nyt tekemässä, et joku, joka sit tuntuukin tärkeemmältä, mutta aika näyttää.

TK: Mä voisin täs kerrata, että tämä yksi syy, miksi me olemme täällä on se, että Näkövammaisten Kulttuuripalvelu päätti pitää tänä vuonna vähän Lappi-aiheisena teemavuotena, ja tietysti mulle henkilökohtasesti Lappi on ollut läheinen lapsesta saakka, ja myöskin aikuisiässä olen tuolla Kolarissa, Äkäslompolossa paljonkin vuosittain viettänyt viikon kaksi, joskus kolmekin, ja lappilaisuus on käsitteenä, se on tietysti erittäin laaja, ja jotkut kiistävät, ettei sellaista lappilaisuutta voida edes käsitteenä pitääkään, vaan, että on täältä peräpohjalaista meininkiä, Tornio laakson meininkiä, sitten on tuolla Itä-Lappi, Sompio omansa, on saamelaisalue ja se ihan tunturi-Lappi siellä, eli hyvin moninaisesta alueesta on kysymys, mutta mulla on kuitenkin ihan työkokemuksesta, kun tein paljon näkövammaisten alueyhdistysten kanssa töitä, niin mulle jäi sellanen kuva aikanaan, että kun johonkin uuteen ryhdyttiin, tai johonkin järjestettiin joku tilaisuus, ni ensimmäisenä lappilaiset ilmottautu, tullaan, siis kaikkein pisimpien ja hankalimpien matkojen päästä, täältä löyty aina sakkia, et on meillä joskus jopa kesäpäiviäkin etelässä ni eipä siellä paljon muualta Suomesta näkyny väkee, mutta lappilaiset oli paikalla, aina bussilastillinen, ja sitten tunnen paljon ihmisikä eri puolilta Suomea, niin kyllä mun vaan täytyy sanoa, että kainuulaiset vähän jahnaili ja jahnaili ja en tiiä olisko ja mitähän tuosta nyt ja savolaiset on tunnetusti vähän, vastuu siirtyy kuulijalle ja eivätkä oo puolesta eikä vastaan, pikemminkin päinvastoin. Mulla on lappilaisista jotenkin sellainen suora käsitys, että lappilaiset on aika avoimia, suoria ihmisiä, ja nyt Rosa, kun itekin kuitenkin täältäpäin kotoisin olevana, ja paljon Lappiakin varmasti tuntevana, niin pitääkö tämä käsitys paikkansa? Mitä lappilaisuus on sinulle?

RL: Siinäpä onkin sitten kysymystä. No mun mielest se kertoo aika paljon, että, jos mä en 30 vuoteen käyny kotikylässäni, ja sit mä sieltä ostin tän datsan, ni kertoo siitä, että ihminen kuitenkin, kun vanhenee, niin veri vetää synnyinseudulle tavalla tai toisella. Ei kaikilla, mutta mun kohdalla näin kävi, ja ei ehkä, tai siis mä yritän nyt paketoida tätä mahdollisimman hienosti, niin, et sanotaan näin, että, kun mä Lapista kirjotan kuitenkin, niin nyt, kun mulla on se datša siellä nyt ollu muutamia vuosia, niin mä huomaan, että se erittäin hyvin isnpiroi mua. Ja mä haluaisin yhden vielä tämmösen hyvin kattavan romanin kirjottaa, johon mulla on jo aihe sieltä kotikylästäni. Ja semmosen 150 vuoden käsittävän romanin, mut tunnetusti nää mun romanithan ei oo paksuja, eli, että paksu on helpompi kirjottaa, kun ohut, että tiedoksi vaan, mutta, eli tavallaan se, että kun sinne palasin, niin se inspiroi mua todella paljon, siis se, ei vähiten luonto siis, mutta myös ne tarinat, siellä on munkin kotikylässä on mahtavia tarinankertojia aina ollut, ja mähän oon taas kasvanu siis tarinoiden keskellä, että mä en oo kasvanu siis kirjoja lukemalla, eikä siellä mun lapsuudessa harrastettu lukemista laisinkaan. Jotku harrasti, mut mä en. Pääsääntösesti ei harrastettu, mutta siis mahtavia tarinankertojia ihmiset. Siellä vanhemmat ihmiset, niin eli siitä tarinan kertomisesta ja meidän naapurissa asu semmonen Väinö, joka oli siis niin uskomaton tarinankertoja, kun hän pääsi eläkkeelle, niin siinä hänen tarinakylvyssä olen todellakin sitten kasvanut. No sanotaan näin, että vielä siitä, et mitä lappilaisuus tai tornionjokilaaksolaisuus merkitsee, niin kyl se on se, et kun mä sinne menen Riihelä on tää mun paikan nimi, niin kun mä meen Riihelään, niin tunnen olevani kotona, että vaikka olen siis kosmopoliitti, mä oon asunu monissa maissa, ja monilla mantereillakin, matkustellu todella paljon elämässäni, matkustan edelleen tyhöni kautta, eli siis näitten kirjojen mukana, kun nää ilmestyy eri maissa, niin kyl seevaan hämmentävää on, et kun sinne synnyinkotiin menee, siis kylään menee, niin se tuntuu hirveen oikeelta. Se ei tarkota sitä, et mä sinne muuttaisin, koska nykyisin syrjäseuduilla on tosi, sanotaan, että aika vaikee asua ympärivuotisesti, mutta aina voi viettää pitkiä aikoja, ja sit mennä taas kaupunkiin vähän niin kun huilaamaan, ettei tarvitse puilla lämmittää joka päivä, mutta en mä tiä, oliks tää vastaus, mutta hauskaaon se, että, tää, että kun ajatellaan, Lappi, Peräpohjola, Suomi, niin mä menin kerran Oulussa taksiin, ja sit se taksi kysy et mistä sä oot kotosin. Mä sanoin, et mä oon tuolt Lapin läänistä, niin mistä sieltä se kysy, mä sanoin, et mä oon Ylitorniolta, ni hän sano, että eihän se oo mitään Lappia, että se on tosi kaukana Lapista. Ja sitten taas kun, jos mä oon jossain niinku Brasiliassa, niin sillon he kysyy, et mistä sä oot, niin sillon täytyy sanoo aina ensiks, et Euroopasta, tai Amerikasta, niin pitää aina sanoa, et Euroopasta, koska, jos sä sanot Suomen, tai jonkun Lapin, siis kukaan, luulee, et mä oon Afrikasta, tai jostain Indonesiasta, se on aina se Eurooppa, niin se riittää heille sitten, et se on vähän aina, et mistä katsoo, niin sitten täytyy, mä oon oppinu siihen, et nykyisin mä en sano Lapista, vaan mä yleensä sanon Suomessa siis aina heti vaan, et Tornio jokilaaksosta, niin mä en loukkaa roveniemeläisiä siinä, että et sä oo Rovaniemeltä.

TK: Tähän vielä jatkoksi heitän jatkokysymyksen, kiitoksia tähänastisista selvityksistä, mutta mitä luulet kaamoksen, toisaalta yöttömän yön merkitsevän, muovaako se jotenkin ihmiselämää, sehän on kuitenkin jotakin, Suomen oloissa kuitenkin poikkeuksellista, tuolla etelässä on yöt ainakin kesäisinkin jo jonkin verran hämäriä, mutta toisaalta päivässä riittää pikkusen pituutta, toisin kun täällä, vaikuttaaks se täällä ihmisiin jotenkin?

RL: No tätähän on siis tutkittu todella paljon arktisia kansoja, ja tutkimustulokset osottaa, että tää kaamos todella vaikuttaa ihmisiin, ja kaikkiin muihinkin eläimiin, että se ei oo pelkästään tää ihminen, johon se vaikuttaa
ja, siis pimeys ja valo, et kyllähän se selvää on, et se vaikuttaa. Tästä semmosena muutamia esimerkkejä voisin sanoa, kun mun nykyinen kaveri muutti Filippiineiltä Suomeen 18-vuotiaana Helsinkiin, ja hän ei ollu koskaan aikasemmin asunu muualla kun Filippiineillä. Sitten kun se oli vuoden ollu nää tasan Suomessa. Mä kysyin häneltä, et mitä sä tykkäät Suomessa asua, ni hän sano, että tää on mahtava maa, mut hän ei voi ymmärtää, etät miten ihmiset voi asua niin pimeässä, että hänen perspektiivistä täällä on aina täysin pimeetä, siis suurimman osan sitä pientä ehkä kesä- heinäkuuta lukuunottamatta. Sitten nyt me oltiin mun tyttären, joka on 24 ja hänen, joka on syntyny siis Helsingissä ja hänen ystävänsä kanssa, joka ei ollut koskaan käynyt Lapissa, hän on siis myös Helsingissä syntyny, ja oltiin siellä meidän siellä mun kotikylässä ja hän menee kello yksi yöllä pissalle ulos, ja yht äkkii kuuluu ihan mieletön kiljunta sieltä ulkoo, ja mä ajattelin, että siel on poro, että kun siinä on semmonen pelto siinä lähellä, et siellä on porolauma, koska edellisenä päivänhän mä olin nähny semmosen, tai oltiin nähty semmosen 30 poron lauma, tokka, niin mä ajattelin, et ne on tullu siihen, ja kun ne meni pissalle, ni ne säikähti ne porot, ja sit kun hän ei tullu sisälle, ni mä nousin sängystä kattoon, et mikä hätä siellä on, niin siel oli niin mielettömät revontulet, että mä oon lapsena nähny viimeksi semmoset, ja nimenomaan joskus helmikuussa, eli tää tapahtu nyt siis lokakuussa, ja se oli puolet taivaasta oli niin mieletön, että se oli kerta kaikkiaan, ja tää Oona, niinku oli ihan, se meinas kuolla suunnilleen, se oli niin, et miten tää on mahdollista, että hän on ensimmäist kertaa Lapissa toista päivää, ja hän yhden aikana yöllä näkee ne revontulet. Sitten toinen oli viime marraskuussa, niin tota marraskuun alussa, niin tää mun tytär, ja sitten hänen toinen ystävä, niin viettivät kuukauden siellä mökillä ja sitten he olivat nähneet siis linnunradan, eli, ja he ottivat kuvia myös, ja se näkyy kuvissa myös se linnunrata, ja tämmöset luonnon ilmiöt oikeesti, tää on aina vaikuttaneet ihmisiin hirveen voimakkaasti, siis kautta aikojen, eli siinä ihminen näkee oman pienuutensa täällä pallolla, ja näkee myös tän kosmoksen kauneuden, ja näitä asioita voi nähdä vaan pääsääntösesti täällä pohjosessa, eli, että vaikka on pimeyttä, ni sitten on näitä uskomattomia hienoja luonnon ilmiöitä, taivaan ilmiöitä, että mä en oo itse kärsiny koskaan kaamosmasennuksesta, mutta kaamosmasennushan on olemassa, mut sen sijaan tästä hulluudesta kyllä kärsin, että, ja se on se valon hulluus, valon tuoma hulluus, ja kyl se näkyy kaikissa, että mä sanon, et kaikki, jotka tääl on syntyneet, ja monta polvea asuneet, niin meissä jokaisessa on semmonen, se hulluus on aika lähellä. Se on semmonen, että lähtee vähän niin kun nykysin sanotaan, että lähtee laukalle tai mopo rupee keuliin, ni se on aika lähellä sitten, ja sitten varsinkin, jos on vähän hiljaset miehetkin, kun ottaa vähän drinkkii, niin saattaa hyvin nopeesti lähtee keulii, ja se on erityisesti arktisilla alueilla, ei pelkästään Suomessa, eikä Venäjällä, vaan se on myös Alaskassa ja ympäriinsä, eli, mut must se on mahtavaa, et siinä on, kyl me hereillä ollaan mun mielestä, et lappilaiset on hyvin hereillä.

KR: No tää varmaan viittaa juuri tähän, mitä Timo sanoi, ni täältä ollaan ilmottautuneita aina kaikkiin tapahtumiin ja mehän suunnitellaan jo, että kun on kesäpäivät Jyväskylässä taitaa olla, ni kyllä se on jo toimintasuunnitelmassa, että varmasti ollaan lähdössä. Itse oon asunu täällä Lapissa nyt semmosen vähän yli 10 vuotta, ja viihdyn kyllä hyvin, että toivoisin, että näkövammaisetkin ottais sen Lapin hulluuden, antais itselleen sen tulla, ja osallistuis sitten näihin meijän kaikkiin tämmösiin tapahtumiin, kun on kulttuuritapahtumia ja viikonloppuja ja näin, niin siellä sit uskaltais irrotella ja toteuttaa itseään, et voisin kysyä vielä tästä kuvataidepuolesta, että olet myös kuvataiteilija ja ajattelin sitä, et kun sul on näis kirjoissa tosi tarkkoja kuvauksia jostain yksityiskohdista ja tämmösistä, että teetkö muistiinpanoja, kun kuljet, vai onko sulla kuvamuisti?

RL: Mun piti vielä tohon äskeiseen jatkaa semmonen hauska, kun mä olin semmosessa kirjallisuusfestivaaleilla tuolla Kööpenhaminassa, seon Luisiana on semmonen tunnettu museo, jossa pidetään siellä tämmöset kirjallisuusfestivaalit, jotka on todella niin kutsuttuja paremman väen festivaaleja, ja sinne kutsutaan aina kirjailija vaan kerran elämässä, et siel on semmonen sääntö, ja mä olin sitten siellä ja kerroin muistaakseni Everstinnasta juuri, ja sitten sen tilaisuuden jälkeen siinä oli semmonen, sanotaan neljä semmosta, varmaan, voisin sanoa, että aatelisen näköstä rouvaa, siis todella hienoissa vetimissä ja semmonen Tanskassahan on siis aatelisia tosi paljon, ja siel on vähän erilaista menoa, kun täällä, että siellä kyllä yhteiskuntaluokat on hyvin selkeesti esillä, ja se näytetään, ni kun mä osaan tanskaa, ni se oli hauska, kun ne keskenään siinä puhu ihan mun siinä vieressä, että hän on niin alkukantainen. Hän on alkukantainen, kyllä nauratti.

Mutta et kommentoinu?

RL: En kommentoinu mitenkään, mutta hei, he varmaan olivat täysin oikeassa siis siinä, et se mun puhetapa jo, että kun mä käytän mielellään tätä paketointia, että kun tän kaltaiset ihmiset paketoi kaikki asiat hienoihin paketteihin, mitään ei sanota suoraan, vaan pitää sit yrittää arvata, et mitä siellä paketin sisällä on, niin mä sanon aina suoraan, siinä ei oo pakettia ollenkaan, vaan mä sanon heti sen asian, ni täs mieles varmaan olivat oikeassa. Sitten tähän kujvataidekysymykseen, siis mä teen luonnoksia hirveen paljon, et, kun mä nään jotain mielenkiintosta, mä kyllä teen, mul on luonnosvihkoja ihan hirveesti, että hyvin pienen osan mä niistä teen maalauksiksi, mutta ens kesänä mulla tulee kahden kuukauden näyttely Keminmaalle, kukas olikaan Keminmaalta. Keminmaalle tota Paavo Väyrysen omistamaan Pohjantähti-galleriaan. Paavo Väyrynen on kutsunut mua monet vuodet sinne pitämään näyttelyä, mutta nyt, kun hän sanoi, että hän ei ole eduskutavaaliehdokkaana, ni nyt lupasin, koska en kuitenkaan ole Paavo Väyrysen, en halua kuulua hänen tukijoukkoihin eduskuntavaaleissa, mut nyt, kun hän ei osallistu, ni nyt tulee ja vähintään kahden kuukauden näyttely sinne, että. Ja Väylä-aihetta on myös siinä kyllä lehmiä tulee oleen paljon siellä esillä. Näitä, jotka esiintyy siis romanissa. Romanin päähenkilöitä, eli lehmiä. Joo eli nää kulkee hyvin rinnakkain tää maalaaminen, jasitten jo vuodesta -85 lähtien, kyl täs on tullu jo vähän kokemusta.

TK: Joo mä katsoin kelloa, että nyt meillä vois olla tässä hyvin aikaa muutamaan yleisökysymykseen, nostakaa kättä pystyyn ja jos Juha täältä kiikuttaa mikrofonia sitten, mitä nä ajatukset nyt.

RL: Ja voi kommentoida, että niin kun mä ainasanon, et ei tarvi kysyä, et voi kertoo omista kokemuksista tai fiiliksistä.

Minulla on kokemuksia tästä eversti Villamosta. Mummola oli Villamon huvilan lähellä, ja lapsena sitten kävimme siellä veneellä soutamalla, ni siellä istu tämmönen lapsen silmissä niin papparainen, ja tarjosi meille karkkia ja vähän aikaa istuttiin ja lähdettiin pois, ei siinä sen kummempaa, mutta, no kotona sanottiin lähtiessä, että ei saa olla kauaa aikaa, mutta sitten en ole tutkinu, että miten se tämä huvilan, miten se jäi Villamolta pois ja mikä sen historia on?

RL: Joo mun mielestä se, eiks villamo myyny sen Kemijoki Oy:lle, koska hänhän sairastu tai siis hän ei vielä sairastunu sillon, vaan hän muutti Rovaniemeltä avioeron jälkeen Helsinkiin, hänhän oli erittäin varakkaasta suvusta, hänen isä ja äiti omistivat kokonaisen kerrostalon Helsingin Eirassa, eli hän ei ollu mikään köyhästä suvusta, ja hän muutti sinne Kulosaareen veljensä Hopeatiellä, siis hänen veljensä omisti ison talon, ja hän muutti sen saunamökkiin asumaan. Sitten hän sairastu tohon keuhkosyöpään, ja kuoli sitten siihen, mutta mun käsittääkseni hän myi sen Kemijoki Oy:lle.

HV: Joo täs on Virtasen Hannu Sallasta, ja olen lukenu sen Hytti numero 6, niin kävitkö sä seilaamassa sit sillä junallasitä Siperiaan Moskovasta, vai mistä se lähti se juna ja eikö siitä tullu peräti tämä palkinto tosta, sanokaa nyt mikä se oli?

RL: Kannesissa Ranskassa Kannesin festivaaleilla.

HV: Joo, mutta tämä on nyt kysymys, että onko sulla henkilökohtasta kokemusta siitä reitistä?

RL: Joo tää oli hyvä kysymys, tota mä olen kolmekertaa elämässäni tehny tän Transsiperian matkan, ja tää romaani perustuu ensimmäiseen omakohtaiseen kokemukseen. Se perusidea on ihan itse koettu, eli tää, että mä nuorena gimmana matkustin siis Ulabatooriin tämmösen venäläisenrakennustyöläisen kanssa, joka oli siis ollu pakkotyöleirillä 25 vuotta tapettuaan tyttöystävänsä nuorena, eli tää on omasta elämästä, ja sitten mä oon, ja tää oli venäläisellä junalla. Sitten mä oon tehny yhden kerran sen kiinalaisella junalla, joka on aivan eri, täysin eri meininki. Kiinalaisessa junassa ja nyt 2017 tein sen tyttäreni kanssa kolmannen kerran, koska menin juuri Hytti numero 6 venäjän käännöksen takia Siperiaan kirjafestivaaleille, eli kävin siellä Krasnojarskissa, Novosibirskissä, ja Irkutskissa kirjafestareilla, ja kirjamessuilla, niin sitten se oli hauska, kun se kutsu tuli, niin mä itetenkin ajattelin, että mä lennän Moskovan kautta, ja sitten kysyin tyttäreltäni, että kun hän myös puhuu venäjää, että haluaisitko lähteä mukaan, niin hän sano, et joo, mutta me mennään junalla. No mä oon toki, ei sit mennään junalla, ja se oli kyllä hyvä ratkasu, koska oli ihana kokea se uudelleen, ja 2017, eli siitä ei oo kovinkaan kauaa, ja sitten ennen kaikkea nähdä sitä tyttäreni silmin, että miten hän katsoi sitä nuorena ihmisenä, ja meillä oli tosi upee reissu, et me käytiin siellä siperialaisissa saunoissa, ja mummojen kanssa saunomassa, ja, siis meil oli, tehtiin pitkä vaellus sinne Novosibirskin lähellä olevana kansallispuistoon semmoseen, jossa oli männyt niinku viis kertaa korkeampia, kun Suomessa, oli siis ihan valtavia ne männyt. Ja siel on kuitenkin semmonen 27 astetta pakkasta, ja se oli ihan mahtava siis se kokemus, et meil oli opas siellä mukana, ja todella upeeta, nyt, kun rajat on kiinni, niin hienoa se, että saatoin vielä tosissaan hänen kanssa tehdä tän matkan. Tuskin enää mun elinaikana päästään Siperian radalle, mutta. Ja hirveen monet on muuten tehneet tän kirjan lukemisen jälkeen tän matkan. Mulla on kaksi erittäin hauskaa kertomusta liittyen. Nimittäin Helsingin kirjamessuilla sillon 2011, kun kirja ilmestyi, niin tuli sitten signeerausta pyytämään kaksi naista, joitten kanssa juttelin siinä vähän pidempään. toinen oli 84, ja toinen oli 86, ystävykset. Ja he sanoivat, että, he ovat lähdössä, et he on lukeneet tän kirjan kirjastolainana, he tulivat ostaan tän, koska he ovat lähdössä sinne matkalle kahdestaan. Ja mä olin, etät ootteks te nyt ihan varmoja, joo, ollaan. Sitten meni kaks viikkoo, ne samat naiset oli Helsingin keskustassa jonossa. No he tuli ostaan toisen kirjan, kun heillä tuli vähän kinaa, että kumpi saa pitää tätä kirjaa sen reissun ajan. Ja sitten meni ehkä mä sanoisin, että vuosi vähän päälle. He olivat taas jonossa, ja he kerto, että he on tehneet tän matkan, ja meni todella hyvin, ja he innostu niin valtavasti, että he suunnittelee jo seuraavaa matkaa johonkin muualle maailmassa, että kun he selvis niin hyvin. Sitten toinen oli tämmönen, että semmonen mies tuli kertomaan, että hän on lukenu siis Hytti numero 6:n ja sanonut kavereilleen, että oispa kiva kiva tehdä joskus tää Transsiperian matka. Näinhän ihmiset monesti sanoo. Sitten hän täytti 50, niin hänen ystävät oli ostaneet hänelle tän Transsiperian matkan 50-vuotislahjaksi, ja sitten hän oli tehny tän reissun, ja hän tuli kertoon, että kävi näin, että hän jakoi hytin tämmösen 28-vuotiaan diplomi-insinöörin kanssa, mongolialaisen naisen, ja heillä meni aivan sairaan hyvin se matka, ja hän ei kuitenkaan kertonu sen enempää. Mä kysyin sitten häneltä, että pidättekö yhteyttä, kyllä pidetään yhteyttä, että toivottavasti se seuraavan kerran tulee kertoo, että hän on muuttanu jo ko (epäselvää) tai nainen on muuttanut Suomeen, ja monia tarinoita siis todella paljon ihmiset on tullu kertoo, myös semmosia tarinoita, jotka on jopa 50-luvulla jo tehneet tän matkan ja mahtavia kertomuksia, että tavallaan kaikki ne kertomukset, mitä ihmiset on kertoneet niist omista matkoista, ni niistä olis saanu siiskirjasarjan.

JR: Sitten oliko kysymyksiä vielä mielessä?

LV: Mie voisin kysyä jotakin.

JR: Joo mie ämmi tuon sinulle.

LV: Mie kysyisin ensinnäkin yhen kysymyksen, kun sie kirjotatkin murtheella, mutta sie et puhu murtheella täällä ainakaan, ko sie meet kotikylälle, ni puhuks sie siellä sitten siät Torniojokuvarren murretta?

RL. Jaa, tota aika hyvä kysymys, voi olla, että en puhu, en oo varma, tai voi olla, että puhun. ehkä ensimmäisenä päivänä en puhu, mut toisena jo puhun, mutta tää on kuitenkin nyt semmonen esiintymiskieli tämä, että jos mä täällä alkaisin puhumaan sitä Tornionjokilaakson murretta, niin jotenkin tuntuu, että se sopii sinne kotikylhään, en tiä sit.

LV: Kyllä met ymmärrettäis täällä sitä.

RL: Joo kyllä varmaan, mutta mä oon tämmönen rutiini-ihminen, ni tää menee rutiinilla, tämmösellä yhleiskielellä.

LV: No mie oon omasta pojastani huomannu, kun se on ollu jo noin 26 vuotta tuolla Helsingissä asunu Rovaniemeltä ni ei sekhän puhu Rovaniemen murretta, mutta jos se on vähän aikaa minun kans ni kyllä puhhuu.

RL: MÄ luulen, et mulla on ihan sama, että mun sukulaisethan, tai kaikkihan siellä puhhuu tietenkin ja oikein hyvvää murretta vielä puhhuukin, mutta tota, kun mä kirjotan, ni se menee kun vettä vaan, et mulla ei oo siinä, koska mä oon syntyny siihen, ni se sävel on mun päässä ja se rytmi.

Kerro Leena siitä AnnikkiKariniemen tapaamisesta.

LV: Joo miehän olen nähny Annikki Kariniemen, kun mä oon näin vanha ihminen, ni tota hän oli meillä Seitarannassakin kävi 70-luvulla pari kertaa kertomassa kirjallisuudestaan ja istuskelemasa meän kansiltaa ja, ko seitarannan rakentamiseen keräthiin rahhaa, ni meil oli semmonen huutokauppa Pohtimolammella. Annikki oli sielläkin, ja sinne oli sitten lahjottanu eri taiteilijat ja firmat tavaraa, että myyään huutokaupalla, ni kyllä Annikkikin huusi aika monta kampetta sieltä, mutta sitten kyllä, kehtaankohan mie sanoo. No sitä piti kyllä laskuttaa monta kertaa sitten niistä tavaroista. Ja olen mie tavannu tän eversti Villamonkin kerran. mie olin sillon nuori likka, koulussa olinkohan mie lyskalainen sillon jo, niin tuota kerran bussipysäkillä mie ootin Viirinkankhan autoa, ko menin yhen kaverin tykö, niin Villamo oli siinä samallabussipysäkillä ja sitten sattu, että minun isä käveli siitä ohi, ni isä sano, että jaa Leena täällä everstin kans porisee. Ja mie vielä kerron, että mun nimi on Leena Väyrynen, mutta en oo Paavo Väyryselle sukua. Nyt saa muut puhheenvuoron.

JR: Joo ämmillä ja roosalla on tommonen samanlainen ujo hymy. Sitten oliko kysymyksiä ja kommentteja vielä?

TK: Oisko siellä nhetissä?

JR: Netissä ei ole.

KR: No mä voisin yhen kysymyksen.

JR: Joo mie käyn tän.

KR: Joo Kirsti täällä vielä tuli mieleen tämmönen kysymys, kun näitä sun kirjoja on käännetty monelle kielelle ja sitten tää kieli on kuitenkin niin tärkeä, et se on sitä Tornion laakson murretta, ni miten sitten muilla kielillä, että käännetäänkö se kirjakielelle, vai käännetäänkö se sitten jollekin murteelle, sen maan murteelle?

RL: Se käännetään aina siiskirjakielelle, eli ei murteille koskaan, että tietysti siit tulee toinen kirja, koska aina kun kirja käännetään, ni se kääntäjä kirjottaa sen kirjan uudelleen, mutta mä kyl sanoisin näin, että mul on kyllä todella hyviä kääntäjiä, jotka osaa siis Torniojokilaakson murretta, vaikka he eivät oo suomalaisia, että, ja asuvat siis Ranskassa, Saksassa, missä lieneekään, et kyl käännökset täytyy olla hyviä, koska ne on saanu hyvä arvioita, mutta niitä ei voi verrata tähän alkuperäiseen, koska se on toinen kirja, mutta kylä sisältö pysyy.

TK: Käännöksiin liittyen, ja Väylään liittyen, ni onko ruolta Ruotsin puolelta tullu reaktioita kirjasta?

RL: No mä oon juuri aamulla lähen neljältä täältä kohden Tukholmaa, eli Väylä ilmestyy ens vuoden alussa Ruotsissa, mutta mä meen nyt jo sinne promoamaan tätä Väylä-romaania, että katsotaan nyt, mitä ruotsalaiset tykkää sitten.

MH: Joo Merja Hanski on mun nimeni ja niistä Väylän päähenkilöistä niistä lehmistä, ni oliko niillä sitä Lapin karjaa, vai minkälaisia lehmiä niillä oli?

RL: Joo nää lehmäthän ovat Lapin lehmiä tässä romaanissa. Meil oli ensiksi Lapinlehmiä ja sitten niin kun romaanissa setä vaihtaa Lapinlehmät Yorkshireiksi, niin kävi meillä kotona myös, et Lapinlehmät vaihdettiin yksi kerrallaan sitten Yorkshireiksi, koska ne tuotti enempi maitoa, koska ne oli jalostettuja, mutta nehän oli myös paljon arempia kaikille sairauksille, et Lapinlehmäthän oli hirveen sitkeitä, ja tuottivat vähempi maitoa, mut ne oli aina terveitä, kun taas nää Yorkshiret oli koko ajan kipeitä.

KR: JooKirsti tässä vielä, että kuinka monesta sun kirjasta on tehty elokuva?

RL: Elokuva on tehty yhdestä kirjasta, eli Hytti numero 6:sta. Muusta ei oo tehty.

KR: Tää varmaankin tää Väylä justiin, et mistä saatais nää lehmät siihen elokuvaan.

RL: Ei se ei oo se ongelma, epookkeja tehdään Suomessa, mutta Juho Kuosmanen nyt ohjas tän Hytti numero 6:n ja se teki siitä niin hienon elokuvan, että mä oon tosi tarkka kyllä, että kenelle luovutan elokuvaoikeudet, että ei oo vielä semmost ohjaajaa tässä ilmaantunu, ainakaan Väylän osalta, että katsotaan nyt kaikessa rauhassa.

KR: Itse ainakin, kun luki sitä, niin mun mielest se on sillee niin visuaalinen, että, kun kuunteli sen kirjan, ni näki kaikki, et mä oon nähny sen elokuvan.

RL: Joo, no ei koskaan tiedä, katsotaan, eletään ja nähdään.

Miksi käytät taiteilijanimeä?

RL: No sanotaan niin kun näin, että mun oma nimi on, tähän on monta syytä, mutta sanotaan, et nyt tällä hetkellä, että miks mä en vaihda tätä nimeä omaksi oikeeksi nimeksi, ni se on kyl se, et siis ulkomailla, jopa Ruotsissa, niin luullaan, että tää Rosa Liksom on mun oikea nimi, koska se on helppo muistaa, että jos sitten tää mun oma nimi on, siit ei tulis mitään muuta, kun hyvin vaikeeta muistaa sitä nimeä, et se on helpompi, et se on näin. Ja sitten on siinä se hyvä puoli, että kun mä oon töissä, niin mä oon Rosa Liksom, mut kun mä oon kotona, ni sit mä en oo, ni se, et pysyy työ ja sitten tää muu elämä hyvin erillään.

TK: Kyllä. tässä on tullut paljon hyvää asiaa, ja eppäilen, että meijän täytyy tästä jokusen ajan päästä keksiä uusi syy, että saadaan sinut taas puhumaan, ja tässä on pakko kertoo pieni lapsuuden muistelus vähän ehkä semmonen ikäväkin, mut semmonen apea. Mun mummoni, äidin äiti oli oikea semmonen Lapinmummo, teki kovaa tyhötä, nousi aamulla aikasin navettaan, ja teki isolle lapsilaumalle ja sukulaisille (epäselvää, puhe pätkii) ja tota iltapäivällä hänellä oli lepohetki, hän otti semmosen parin tunnit nokoset, mutta sitä ennen hän sitten oli keittiössä puulaatikon päällä, ja vetäsi piipullisen, ja se oli suuri ihme mulle etelässä kuitenkin lähinnä kasvaneena, että naiset poltti tupakkaa, sitähän ei etelässä juuri koskaan tehty. Ja toinen oli se, että meille sinne lapsuuden mummolaan ni tuli myös yksi Yorkshire-lehmä, ja mummo ei koskaan tullu sen lehmän kanssa sinuiksi, jäitten ei tedetä, mitä tapahtui, mutta mummu väitti, kun hän halvaantui, että se lehmä potkasi häntä, jota hänen omat Lapinlehmänsä eivät ole koskaan tehneet, mutta nämä oli lapsuuden muistoja ja mä luulen, et meidän on pikku hiljaa aika lopetella, me kiitämme sinua roosa tästä ja (päällekkäisät puhetta) kiitämme sinua.

RL: Menee jo yötyön puolelle.

TK: Kiitokset ja hyvää menestystä ja elämää sinulle jatkossakin ja uutta romaania ootellessa, niin annetaan isot aplodit.

RL: (epäselvää) et tulitte tänne kuuntelee, oli kiva täällä puhustella, raatata.

TK: Kiitoksia ja myös sinne nettikuuntelijoille, niin hyvää illan patkoa.

Sisällön jakaminen: