Mauri & Mustis 3 / 2023

Kuvailukäsikirjoitus Sari Rajala ja Eija Paasu

Sarjakuva koostuu viidestä ruudusta. Puhekuplat on kirjoitettu käsin tikkukirjaimilla
piirtämisen yhteydessä. Sarjakuvan yläpuolella on mustat pyöreät lasit, sitten teksti Mauri & Mustis ja perässä neljä tassunjälkeä.
Mauri on mustatukkainen, normaalivartaloinen mies, jolla hiukset ovat keskeltä päätä kuin kukonharja. Hänellä on kookas soikean mallinen pottunenä, suurehkot korvat ja hän käyttää pyöreitä mustia laseja. Isosta suusta näkyy puhuessa tasainen hammasrivi. Kaula on suhteessa muuhun vartaloon hyvin ohut. Mauri käyttää valkoista keppiä oikeassa kädessään.
Mustis on väriltään musta keskikokoinen koira. Pää on muuten vaalea, mutta päälaki on musta. Yläleuka on korostuneen suuri alaleukaan verrattuna ja kirsu on soikeahko musta pallo. Silmät ovat suuret ja pyöreät. Häntä ja sivuille sojottavat kapeat mustat luppakorvat ovat muutamalla vekillä. Hännän ja korvien päät ovat pallomaiset, kuten myös vartalo. Kaula on ohut, jossa on paksu ylisuuren näköinen kaulapanta.

Ensimmäinen ruutu
Mauri ja Mustis seisovat vastakkain, taustana vaaleanvihreä seinä. Mauri on vasemmalla ja näkyy lantiosta ylöspäin. Hänellä on liila paita yllään. Mustis näkyy ruudun oikeassa alakulmassa rinnuksesta ylöspäin. Maurilla on käsivarret kyynärpäistä alkaen pystyssä. Sormet harallaan totisin ilmein hän sanoo: ”Tämä on kuulemma Kajastus-lehden viimeinen numero.” Apean näköinen Mustis vastaa: ”Vastahan se ehtikin ilmestyä vuodesta 1931 alkaen.”

Toinen ruutu
Mauri ja Mustis seisovat vihräraidallisella matolla. Vasemmalla olevalla Maurilla on siniset pitkäthousut ja jaloissaan punaiset sisätossut. Ruudun oikeassa reunassa näkyy vähän piirongin kulmaa. Mustis katsoo edessään seisovaa Mauria ja oikea tassu koholla se muistelee: ”Tämä meidän Mauri ja Mustis sarjakuvammekin aloitti Kajastuksessa jo vuonna 1997. Koiran vuosissa sekin on jo aika paljon.”
Mauri kuuntelee Mustista oikea käsi lantiolla ja vasen käsi mietteliäästi leualla.

Kolmas ruutu
Iloisesti hymyilevät Mauri ja Mustis ovat lähikuvassa. Mauri pitää vasenta kättään rinnallaan sydämen kohdalla sanoessaan: ”Uskomattoman pitkään lehti jaksoi julkaista toilailujamme. Ehkä on jo aikakin vetäytyä julkisuudesta.” Oikea etutassu pystyssä Mustis vastaa: ”Siihen asti kunnes sensaatiomainen elämänkertakirjani valmistuu!”

Neljäs ruutu
Mauri ja Mustis näkyvät viistosti takaapäin ja ovat vierekkäin ruudun vasemmassa alakulmassa. He katsovat peremmälle huoneeseen, jossa hiukan kaljuuntunut harmaahiuksinen mies istuu toimistotuolilla kirjoituspöydän ääressä. Mies on väsähtäneen näköinen ja parransänki on ajamatta. Hänellä on harmaa poolopaita, siniset pitkäthousut ja harmaat sukat jaloissaan. Pöydällä näkyy tietokoneen ruutu, jossa on hahmotelma Mustiksesta. Ruudun edessä on pienempi näyttö, johon mies piirtää Mustiksen päätä. Lattialla lojuu joitakin kyniä ja papereita.
Mauri tuumaa vakavana: ”Sarjakuvan piirtäjäkin alkaa kai olla jo raihnainen ja hajamielinen.” Korvat taaksepäin sojottaen Mustis toteaa haikeana: ”Niinhän se oli jo vuonna 1997!”

Viimeinen ruutu on koko sivun levyinen
Ruudun vasemmassa laidassa on joulukuusi, joka on koristeltu eri värisin palloin ja latvassa on kultainen tähti. Oikeassa kulmassa on punainen ja vihreä lahjapaketti päällekkäin. Keskellä ruutua lähikuvassa Mauri ja Mustis riemuitsevat iloisesti nauraen käsiä ja tassuja pystyssä heiluttaen. Kummankin ympärillä on riemun pirskahduksen pisaroita. Mauri iloitsee: ”Jättimäiset kiitokset Kajastukselle ja varsinkin kaikille lukijoille näistä vuosista!” Mustis katsoo kohden meitä lukijoita ja hihkaisee: ”Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta! Ehkä vielä tapaamme jossakin!”

 

RADIOHARTAUKSIA KUUNTELIJAA VARTEN

Teksti: Tuula Paasivirta, kuvat: Kirkkohallituksen arkisto ja Tuula Paasivirran kotiarkisto

Yleisradion syntymäpäivänä voidaan pitää 9.9.1926, sillä silloin lähetettiin ensimmäinen radio-ohjelma Yleisradiosta eetterin yleisölle kuultavaksi. Ensimmäinen jumalanpalvelus lähetettiin suorana heti seuraavana päivänä 10.9.1926. Ensimmäinen radiohartaus lähetettiin maanantaina 7.3.1932 eli runsaat 90 vuotta sitten. Ne ovat jatkuneet lähes katkeamattomina näihin päiviin saakka. Muun muassa sota-aika aiheutti poikkeuksia lähetyksiin. Kolmen vuoden kuluttua vuonna 2026 Yleisradio ja sen ohjelmatuotanto täyttää 100 vuotta.

Radion kuunteleminen oli sen alkuaikoina hyvin erilaista kuin nykyään. Monissa romaaneissa ja elämänkerroissa kuvataan sen harrasta olemusta ja suurta ihmettä. Pentti Haanpäällä on hupaisakin kuvaus radiosta novellissaan Radioihme (1950), jossa seikkailee Iisakki Vähäpuheinen. Alkuvuosina kuunnelluimpia ohjelmia olivat uutiset hartausohjelmat.
Ensimmäinen hartaus eetteriin 1932

7. maaliskuuta 2022 tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Yleisradio lähetti ensimmäisen radiohartauden. Tuo radiohartaus lähetettiin 7.3.1932 suorana lähetyksenä Helsingin Vanhasta kirkosta ja tuossa hartaudessa puhui piispa Jaakko Gummerus. Alkuaikoina hartaudet tulivat suorina Helsingin Vanhasta kirkosta ja kuulijoita paikan päällä oli 80-100 henkilöä.
Rauhan tervehdys -lehdessä keväällä 2022 Radiohartauksen merkitystä kuvasi sen hetkinen Kirkkohallituksen tuottaja-toimittaja Pyry Paananen seuraavasti: ”Radiohartaus on ollut jo 90 vuoden ajan keskeinen lohdun ja toivon tuoja erilaisissa tilanteissa. Monille kuulijoille se on tärkeä päivittäinen rutiini, aamuin illoin, joka tarjoaa evästä jokaiseen päivään ja toisaalta rauhoittaa illalla kohti yön lepoa”.

Kuuntelijaluvut

”Radiossa on kuunneltavissa viikoittain 12 hartautta, ilta- ja aamuhartaudet”, kertoo hartauksien nykyinen tuottaja-toimittaja Kristiina Hyppölä Kirkkohallituksesta.
Kuuntelijaluvut ovat viime aikoina laskeneet. Siihen on vaikuttanut radiohartauksien ohjelmapaikka eli lähetysajankohta aamussa ja illassa. Radiohartauksia kuuntelee nykyään useita kymmeniä tuhansia ihmisiä vähemmän kuin ennen lähetysajankohdan muutoksia.

Ennen vanhaan hartaudet pikauusittiin aamuisin ja iltaisin. Ja kuuntelijaa ajatellen lähetysten kuunteluajat olivat kuuntelijaystävällisempiä. Esimerkiksi toinen aamun hartaus eli uusinta tuli kello 7.50, mutta viime vuosina hartauksien uusinnat on jätetty pois kokonaan. Tällä hetkellä aamuhartaus tulee klo 6.50 ja iltahartaus klo 18.50, eikä niitä nykyisin uusita ollenkaan.

Vielä vuonna 2015 lähetettiin aikaisin heti klo 6 jälkeen ensi lähetys ja klo 7.50 tuli uusintalähetys. Vuonna 2015 molemmilla aamuhartauksilla oli yhteensä 188 000 kuulijaa ja iltahartauksilla 70 000 kuulijaa. Nykyään luvut ovat: aamuhartaus 70 000 ja iltahartaus 60 000 sekä Yle Areenassa muutama tuhat kuuntelijaa.

Hartauspuhujat

Nykyisin Kullakin viikolla lähetetään 12 hartautta. Näistä 12 hartaudesta kymmenessä puhujat ovat evankelis-luterilaisen seurakunnan jäseniä: työntekijöitä ja maallikoita. Maalikkojen osuus hartauspuhujina on lisääntynyt. Ja se on tervetullut lisäys.

Edellä mainituista hartauksista siis kahdella ohjelmapaikalla viikossa, eli tiistai-iltaisin ja lauantaiaamuisin, radiohartauksia pitävät: Adventtikirkon, Baptistikirkon, Helluntaiseurakunnan, Vapaakirkon, Metodistikirkon, Pelastusarmeijan, Ortodoksisen kirkon, Katolisen kirkon, Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon ja Suomen evankelisluterilaisen seurakuntaliiton puhujat. Näiden uskonyhteisöjen puhujat valitsee kukin kirkko- tai seurakunta itsenäisesti.

Hartauspuhujille järjestetään kahden päivän koulutus, mutta hyvät puhujat voi ilmiantaa tuottaja Kristiina Hyppölälle. Puhujien toivotaan tulevan eri puolilta maata ja olevan taustaltaan erilaisia. Hyppölä pitää tärkeänä, että muun muassa eri herätysliikkeistä tulee hartauspuhujia.

Useimmat näkövammaiset papit ovat olleet pitämässä radiohartauksia. Nykyisen tuottajatoimittaja Hyppölän mukaan on merkittävää, että saavutettavuus asiat kuuluvat hartauksissa. Saavutettavuudesta lisää tuonnempana.

Hartaudet mukana arjessa ja pyhässä

Suomen Yleisradion radiohartaudet ovat aina olleet kiinni suomalaisten arjessa ja pyhässä. Hartaudet ovat myös tuoneet lohtua vaikeina aikoina ja pyrkineet avaamaan toivon näköaloja. Jokainen radiohartaus tavoittaa yhä useita kymmeniä tuhansia kuulijoita Yle Radio 1 -kanavan ja Yle Areenan kautta. Hartaudet ovat kuunneltavissa kaksi kuukautta ensi lähetyksen jälkeen Yle Areenassa. Tämä rajaus johtuu musiikin tekijänoikeuksista. Puheohjelmia Yle Areenasta löytyy pidemmältä ajalta. Tästä yhtenä esimerkkinä on Tuula Paasivirran eli minun haastatteluni Ajan Tasa -ohjelmassa vuodelta 2013. Sen voit edelleen käydä kuuntelemassa Yle Areenassa.

Aiheet ja teemat

Nykyään lähetetään enemmän teemallisia hartauksia kuin ennen. Hartauspäivissä on tiettyjä aiheita. Suosittuja ovat keskiviikkoaamun elämänkertahartaudet. Tiistaina on muun muassa tiedehartauksia. Torstaina on yhteiskunnallisia hartauksia ja perjantai-illassa hartaat sävelet ja musiikkihartaus yhdistetään. Toki kaikille puhujille ei anneta teemaa.

Radio on ketterä media, jossa voidaan reagoida nopeasti ajankohtaisiin tapahtumiin ja kriiseihin. Tästä tuore esimerkki on presidentti Martti Ahtisaaren kuolema 16.10.2023. Uutinen kuolemasta tuli aamulla yleiseen tietoon ja piispa Teemu Laajasalo piti samana iltana suoran iltahartauden Ahtisaaren muistolle.

Keille hartaudet tehdään

”Hartauden on oltava tunnistettavasti hartausohjelma, mutta sen pitää silti avautua mahdollisimman monenlaiselle kuuntelijalle. Sitä ei tehdä pelkästään seurakunta-aktiiveille, vaan myös hänelle, joka kuuntelee sitä autoradiossa matkalla työpaikalleen tai väsyneelle kotiäidille tai -isälle, joka avaa radion keskellä perheen aamusirkusta tai hieman ennen sirkuksen alkua”, toteaa Kirkkohallituksen hartausohjelmien ohjelmapäällikkö Kimmo Saares.

Kirkkohallituksen viestintäosaston radio-ohjelmien tuottaja-toimittaja Kristiina Hyppölä suosittaa, että hartautta suunnitellessaan puhuja miettii kuulijan, jolle hän erityisesti puhuu.

”Koko maailma on Jumalan maailma tällöin hyvin monet asiat palvelevat hengellisyyttä ja hartaudessa on aina virsi tai hengellinen laulu. ”Mikään ei ole Jumalalle vierasta”.
Hyppölä painottaa, että hartaudet tehdään laajalle yleisölle ei vain kirkon sisäpiirille.

Saavutettavuus

Kirkkohallituksen saavutettavuus asiantuntija Katri Suhonen on tehnyt ohjeita taustatietoineen saavutettavuudesta hartauksissa.
”Lähtökohtaisesti Kirkon kaiken toiminnan tulee olla saavutettavaa. Saavutettava kirkko toteutuu, kun kirkkoa kehitetään yhdessä vammaisten ihmisten kanssa. ”Ei mitään meistä, ilman meitä”.
”On jokseenkin varmaa, että jokaista radiohartautta on kuuntelemassa vammainen henkilö”, mainitsee Suhonen.
”Siksi saavutettavuus ja selkeä viestintä pitää olla hartauksissa sisäänrakennettuina.
Radiohartaus on itsessään saavutettava olemukseltaan. Se mahdollistuu monelle ilman fyysisiä esteitä”, vahvistaa Suhonen.

”Hartaudessa ihminen otetaan äänellä mukaan, sanoo Hyppölä. Siten näkövammainen pääsee samalla tavalla osallistumaan hartauteen kuin muut kuulijat, koska muillakaan kuulijoilla ei ole kuvaa nähtävissä. Kuvailevuus on radion vahvuus”, pohtii Hyppölä.
Hän ottaa esimerkin pyhiinvaellushartauksista, joissa paikkoja kuvailtiin kuulijoille. Kaikki kuulijat olivat kuulon varassa mukana näillä pyhiinvaelluksilla.

Hartauspuhujana

Nyt syksyllä 2023 sain pitää kuuden iltahartauden sarjan. Se oli haastavaa ja kiinnostavaa samaan aikaan. Edellisestä hartausjaksostani on lähes 20 vuotta. Koen kehittyneeni puhujana ja maailma on hyvin erilainen nykyään kuin silloin. Nykyään joutuu harkitsemaan sanomisiaan tarkemmin eli pohtimaan sanojen merkitystä eri ihmisryhmille.

Pohdin noissa hartauksissa paljon saavutettavuutta konkreettisesti ja käytännön osallisuutta seurakunnan elämään sekä ihmistä Jumalan kuvana. Myös vammainen ihminen on Jumalan kuva. Sain yllättävän paljon positiivista palautetta luontevuudesta, ääneni sopimisesta radioon ja hartauksien sisällöistä.

Hartauksien tulee olla pituudeltaan 7-8 minuuttia. Musiikkivalinnat ovat pääasiassa virsiä. Ne nauhoitetaan etukäteen ja minäkin olin Pasilassa nauhoittamassa kaksi hartautta kerrallaan. Se on mielenkiintoista, jokainen äänitarkkailija on hyvin omanlainen työotteessaan.

Palaute

”Hartauksista tuli palautetta koronavuosina enemmän kuin nykyään”, vahvistaa Hyppölä ja jatkaa: ”Positiivinen palaute tulee yleensä hartauksien pitäjille itselleen ja kielteisempi kritiikki ja palaute tulee sekä Yleisradioon että Kirkkohallitukseen”.

Palvelua

”Radiohartauksien tarkoitus on palvella ihmisiä. Jokainen ihminen on osa suurta kuulijoiden joukkoa. Radioseurakunta on suuri seurakunta”, päättää tuottaja Kristiina Hyppölä yhteisen keskusteluhetkemme.

IHMISOIKEUSFOORUMI Marja Kantasen ja Ari Suutarlan muistoksi

Teksti: Tuula Paasivirta

Kirjoittaja on näkövammainen ja liikuntavammainen seurakuntapastori ja rovasti.

Kirkkohallitus on viime vuosina vuosittain järjestänyt ihmisoikeusfoorumin. Tänä vuonna sen keskiössä oli kahden hiljattain edesmenneen konkarin ja uranuurtajan elämäntyön muistelu ja kunnioittaminen. He ovat valtiotieteiden maisteri Marja Kantanen (1949–2022) ja rovasti Ari Suutarla (1942-2023). Marraskuisen (29.11.2023) seminaarin otsikko oli: Kirkon ihmisoikeusfoorumi: Mikä haastaa kirkkoa ja ihmisoikeustyötä juuri nyt?

Kantasta muisteli rovasti Raija Korhonen ja Ari Suutarlaa rovasti Riitta Kuusi. Abilis-säätiön ja Kynnys ry:n aikaisia yhteisiä muistoja Suutarlan kanssa muisteli Suomen Lähetysseuran asiantuntija Amu Urhonen. Abilis-säätiö tekee tällä hetkellä kehitysyhteistyötä useassa Aasian ja Afrikan maassa, jotta vammaisten asema paranisi ja tietoisuus vammaisten ihmisoikeuksista kehittyisi paremmaksi. Kyse on oikeudesta elämään ja elämän laadun paranemisesta. Kynnys ry on Kalle Könkkölän ja aikalaistensa perustama vammaisten ihmisten ihmisoikeuksia puolustava järjestö.

Yhteiskunnallisessa työssä oli imua

Rovasti Raija Korhonen valotti Marja Kantasen työtä ja elämää. Marja Kantanen aloitti 1977 työt Kirkon yhteiskunnallisen työn (KYT) keskuksessa Kirkkohallituksessa. Hän oli Topi Palon työn seuraaja. Palo oli tämän työn legendaarinen perustaja.

Rovasti Raija Korhonen on itse tehnyt pitkän työuran (runsaat 40 vuotta) Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen työn pappina.  Raija sanoo tärkeimmän havainnon Marjan työssä ja kouluttajana olleen, että menemme ihmisten luo, emme odota, että he tulevat meidän luo. Tämä oli uutta tuolloin 1970- ja 1980 – luvuilla.

 Marja toi mukaan dialogisuutta, keskustelua ja osallistuvuutta. Raijan mukaan Marja teki paljon työtä osallistaakseen työntekijät koulutuksen sisältöihin niin, että kukin saattoi hyödyntää uudehkon työalan koulutuksessa oman työnsä todellisuutta. Marja oli myös kansainvälinen ja toi Euroopasta meille sitä mitä hän oli erilaisissa verkostoissa oppinut. Marjan vahvuus oli siinä, että hän ei halunnut pitää kaikkea oppimaansa vain itsellään vaan jakoi sitä myös auliisti työtovereille. Raija jatkaa: -Usein istuimme Marjan kodissa nauttimassa hänen vieraanvaraisuudesta ja keskustelemassa työn haasteista.

Raijan mukaan Marja oli ensimmäisiä henkilöitä, joka aloitti meillä työskentelyn ihmiskauppaa vastaan ja hän oli keskeinen toimija viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen ihmiskaupan vastaisessa verkostossa.

Marjan taustalla oli pienviljelijän perheen lapsuus, niinpä hän ei puhunut vain tehdastyöstä, ei vain miesten työstä vaan myös naisten työstä ja maaseudun tärkeydestä.

Vammaisuus on uusiutuva luonnonvara

Rovasti Riitta Kuusi aloitti muistelon melko raflaavalla otsikolla Vammaisuus on uusiutuva luonnonvara. Hän siteerasi kollegaansa Ari Suutarlaa näin: -Siteeraan Diakonia-lehden nro 3/2001 pääkirjoitusta: “Elämä itse tuottaa uusia vammaisia henkilöitä, esimerkiksi syntymässä. Vammaisuutta aiheuttavat erilaiset tapaturmat ja sairaudet, jotka lisääntyvät ihmisen vanhetessa. Me vammaiset ihmiset olemme uusiutuva luonnonvara.”

Riitta Kuusi toimi vuoteen 2018 saakka Kirkon kuurojen ja viittomakielisen työn pappina ja sen työn kehittäjänä ja oli Arin seinänaapurina Kirkon silloisessa toimitalossa Katajanokalla. Hän puhuikin seinäveljestä, jolle tärkeätä oli, että vammaiset itse määrittelevät elämänsä tavat, mallit. Alustuksessa Riitta kertoi kuinka Ari väänsi aiheesta aikanaan peistä vammaistutkija Simo Vehmaksen kanssa. Samaan vääntöön Vehmas oli joutunut myöskin Kynnys ry:n nyt jo edes menneen toiminnanjohtajan Kalle Könkkölän kanssa. Molemmat herrat olivat vahvasti sitä mieltä vammattomien osallistumisesta, että jos ihan jotain pientä, mutta käytännössä ei juuri mitään. Suurtarla ja Könkkölä olivat molemmat henkilöinä vahva osa itsenäisen elämän liikettä.

Riitta jatkaa: Vammaiset ihmiset ja heidän tarvitsemansa apuvälineet tai avustajat – sekä ihmiset että koirat – ovat tulleet näkyvämmiksi. Viittomista ei enää kielletä eikä hävetä. Sitä näkee päivittäin televisiossa. Tässä Kirkon talossa käytiin remonttivaiheessa tiukkaa keskustelua siitä, tarvitaanko tilavia vessoja tai hissejä myös pyörätuolin käyttäjille, sekä vierailijoille että työntekijöille, mainitsee Riitta.

Riitta toteaa myös: -Vammaisuus on muuttuva käsite. Aikaisemmin ihmiset, joilla on jokin vamma, olivat kohteita – sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Nyt monet vammaiset ovat itse toimijoita.

Riitta Kuusi viittaa tärkeään dokumenttiin sanoessaan: – YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus korostaa vammaisten ihmisten subjektiivisuutta. Heillä on oikeus koulutukseen ja ammattiin, työhön ja perheeseen, oman näköiseen elämään. Ympäristön asenteet tai infrastruktuuri aiheuttavat esteitä ihmisille, jotka liikkuvat rollaattorin kanssa tai pyörätuolilla lumisessa talvessamme. Kaduille sijoitetut mainostelineet tai lähestyvän joulun tunnelmaa tuovat kynttilälyhdyt, kauppojen edustoilla, aiheuttavat vaaratilanteita näkövammaisille ja sokeille kanssaihmisille. Tunnelmalliset joululaulutilaisuudet hämärässä kirkossa vaikeuttavat yhteislaulujen sanojen näkemistä ja liikkumista, totesi Kuusi puheessaan.  

Ja vielä yksi lainaus Riitalta: -Niin sanottujen terveiden ja vammaisten ihmisten erilaiset tarpeet ovat usein törmäyskurssilla. Sokeiden (ja kuurosokeiden) matkapappi Ari puhui ja ennen muuta toimi ruohonjuuritason työssä yhdessä vammaisten ihmisten kanssa Suomessa ja maailmalla.

Arin seuraaja, Kirkon vammaistyön asiantuntijatehtävässä toimiva Katri Suhonen muisteli Aria omassa osuudessaan näin: – Ari Suutarla oli ensimmäisiä vammaisia kirkon työntekijöitä. Katri jatkaa: – Hän oli tienraivaaja ja toimi kulisseissa edistäen monen vammaisen henkilön työllistymistä hyvin ennakkoluuloisen aikakauden lähtökohdista. Vielä vuoden 1964 Kirkkolaki nimittäin kielsi, että vammainen henkilö ei voisi olla pappi. Ari raivasi tietä aikanaan minullekin, totesi Katri Suhonen.

 Katri totesi muistelossaan: -Ari totesi minulle, kun puhuin vammaisuuteen liittyvästä asennevaikuttamisesta, että juuri mikään ei ole muuttunut sitten 1960-luvun. Tämä tarkoittaa sitä, että edelleen tällä sektorilla työtä riittää.  

 Mikä haastaa kirkkoa ja ihmisoikeustyötä juuri nyt?

Tutkimusprofessori Heikki Hiilamo muisteli lyhyttä työjaksoaan Kirkkohallituksessa. Hänen puheensa liittyi myös vahvasti Marjan ja Arin työn ja elämän muisteluun, ja päättyi Ukrainan sodan kautta tulevaisuuden haasteisiin. Heikki oli kaivanut vanhoja muistiinpanojaan, joista kokosi eri vuosilta faktatietoja molempien työstä ja tehtävistä. Lopuksi Heikki Hiilamo nosti nouseviksi tulevaisuuden ihmisoikeusteemoiksi syntymättömien sukupolvien oikeudet, luonnon itseisarvon tunnustamisen lainsäädännössä ja ilmastopakolaisten oikeudet.

Kirkkohallituksen asiantuntija Liisa Björklund on Kari Latvuksen jälkeen tullut Marja Kantasen työn jatkajaksi. Hän on ollut valmistelemassa dokumenttia Ovet auki kaikille – toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma kirkolle ja seurakunnille. Hän esitteli tätä uutta työkalua, jota seurakunnat voivat jatkossa käyttää. Se toivottavasti auttaa muun muassa työllistymiskysymyksissä. Liisa Björklund sanoo: ”Ovet auki tarkoittaa, että jokainen voi kokea olevansa tervetullut itsenään erilaisten ihmisten kesken toteutuvaan seurakuntayhteyteen. Tämä toiminnallinen suunnitelma syventää ymmärrystä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tasoista ja merkityksestä seurakunnan toiminnassa ja auttaa tukemaan jokaisen ihmisarvoa.”

Vammaisten ihmisten työllistäminen kirkossa

Asiantuntija Katri Suhosen aiheena oli “Vammaisten ihmisten työllistäminen kirkossa”. Hän on tehnyt pro gradunsa pappien työllistymisestä ja kokemuksista kirkon työssä Joensuun yliopistoon.

Kirkkohallituksen julkaisema YK:n vammaissopimukseen nojautuva Aktiivisesti osallinen toimenpideohjelma (2019-2024) pyrkii edistämään eri tavoin vammaisten ihmisten työllistämistä.

Kun kuuntelin seminaarin puheenvuoroja ja tuntiessani sekä Marjan että Arin, tuli tunne, että heissä oli myös paljon samaa. He olivat ihmisten käytettävissä, ystävällisiä ja vieraanvaraisia uranuurtajia.

Tämä muistelo ja kuvaus seminaarista on hyvä päättää Katri Suhosen sanoin: ”Arin työ ei kuitenkaan tullut valmiiksi. Työ jatkuu yhä. Seminaarissa osallistujana olleena voin todeta, että Marjan sekä Arin työ jatkuu ja se jatkuu uusin haastein hyvissä käsissä.

Seminaarin alustuksista ainakin osa tulee luettavaksi myöhemmin Kirkkohallituksen verkkosivulle pluspalveluun.

LENKKI KETJUSSA

Kulttuuri kuuluu myös harrastuksiinsa tukea ja apua tarvitseville

Teksti: Joose Ojala

Elämme maailmassa, joka pakottaa meitä muutokseen. Usein tuo muutos tarkoittaa näinä päivinä valitettavan usein niukkenevia resursseja ja toimintaympäristön kaventumista. Vaikka erilaiset lopettamiset ja alasajot ovat luonteeltaan aina jossain määrin haikeita ja surullisiakin hetkiä, pakottaa se meitä sisäiseen muutokseen sekä kirkastamaan toimintamme ja tekemisemme ydintä.

Kuinka sattuikaan, että kirjoittaessani tätä tekstiä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun viimeiseen Kajastus-verkkolehteen, sain samanaikaisen toimeksiannon digitoida yhdistyksen äänitearkiston, jonka tallenteet sijoittuvat 1960-luvun lopusta 80-luvun alkuun. Näin minulle avautui pieni kurkistusikkuna yhdistyksen kenties vilkkaimpien vuosikymmenten toimintakulttuuriin sekä tapahtumiin.

Näkövammaiskulttuurista puhuttaessa nousee usein esiin kysymys siitä, tulisiko vammaiset ohjata harrastamaan kulttuuria omassa vertaisyhteisössään, vai kuuluisiko heidät integroida osaksi vammattomien kulttuuriympyröitä ja ohjata tarvittava tuki sinne. Jos resursseja olisi rajattomasti, voitaisiin järjestää kaikille kaikkea. Näin ei valitettavasti ole, vaan valintoja on jouduttu tekemään ja suuntana on integraatio, jossa Kulttuuripalvelun kaltaisilla toimijoilla on alati kasvava rooli kulttuurin saavutettavuuden parantajina ja integroinnin mahdollistajina.

Kun tätä kysymystä tarkastelee pintapuolisesti, saattaa helposti päätyä ”paha eriyttäminen, hyvä integraatio”-asetelmaan. Tällaisessa mustavalkoisessa ajatusmallissa näkövammaiset karsinoidaan heihin ”hyviin”, jotka jaksavat osallistua joka paikassa sekä tehdä loputtomasti saavutettavuuteen liittyvää metatyötä ja heihin ”huonoihin”, jotka osallistuvat yksinomaan näkövammaisille järjestettyyn toimintaan. Tällaisen ajattelun suurin ongelma on se, että yhteiskunnan aiheuttamat ongelmat sälytetään yksilön harteille ja hänen ratkaistavakseen. Onhan niin, että ihanneyhteiskunnassa saavutettavuus olisi myös kulttuurin kohdalla huomioitu niin hyvin, että yksinomaan näkövammaisille järjestettyjä kulttuuritapahtumia tarvittaisiin ainoastaan vertaistuen tarjoajina.

Kun kuuntelin 70-luvun puolivälissä taltioitua näkövammaisten musiikkileirin loppumatineaa, selkäydinreaktioni oli ihmetellä, miksi niin valtavasti resursseja oli käytetty siihen, että näkövammaiset muusikot saavat musisoida keskenään? Eikö olisi ollut parempi idea tukea heitä liittymään näkevien yhtyeisiin. Näin he olisivat saaneet lisää pontta omaan kehittymiseensä? Pohdintani sai uutta kerroksellisuutta, kun liitin mukaan ne olosuhteet, jotka tuon ajan yhteiskunnassa vallitsivat. Aikana ennen digitalisaatiota, moderneja oppimateriaaleja sekä subjektiivista henkilökohtaista apua olivat olosuhteet sellaiset, että ammattimaisen tekemisen lasikaton pystyivät rikkomaan ainoastaan yksittäiset, vaikkapa Raimo Tanskasen kaltaiset poikkeuksellisen uutterat ja lahjakkaat henkilöt. Kun olot yhteiskunnassa olivat mitä olivat, oli todella onni, että Kulttuuripalvelu pystyi tuona aikana tarjoamaan toiminnalle niin hyvät puitteet. Suuri joukko näkövammaisia saattoi tulla harrastamaan musiikkia ilman, että heidän tarvitsi pohtia omaa vammaisuuttaan ja sitä kautta pärjäämistään.

Ilmeisten oppimateriaali – ja opetuskysymysten ohella olivat tuon ajan isoimmat haasteet eittämättä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä. Koska näkövammaisia oli määrällisesti paljon enemmän ja vertaisyhteisössä toimiminen ilmeisen tiivistä, oli näkevien parissa kanssakäyminen todennäköisesti paljon korkeamman kynnyksen takana kuin tämän päivän näkövammaisten, etenkin työikäisten ihmisten keskuudessa. Olen melko varma siitä, että tuona aikana harrastuskentällä oli paljonkin jopa taidoiltaan ammattilaisuraan kykeneviä ihmisiä. Heidän tekemisensä suurin jarru oli näkemykseni mukaan se, etteivät he pienissä näkövammaisporukoissa toimiessaan päässeet näkevien ryhmiin ja sitä kautta itseään taidollisesti parempien joukkoon kehittymään ja kypsymään. Näkövammaisuus siis muodosti eräänlaisen ääneen sanomattoman lasikaton, joka mahdollisti tekemisen ainoastaan yhteisön raamien antamissa rajoissa. Uskon kuitenkin valtaosan olleen tyytyväisiä niistä mahdollisuuksista, joita heille tuolloin tarjottiin. Tarkoitukseni ei siis ole surkutellen kertoa edellisten sukupolvien elämästä. Analyysillani pikemminkin pyrin menneiden tapahtumien kautta luotaamaan tämän päivän näkövammaisten kulttuurikentän kuumiin kysymyksiin. Tässä kappaleessa esittämäni ajatukset eivät ole pelkkää omaa mutuani, vaan pohjaan ne äänitearkiston tallenteiden ohella myös Eero Vartion 1969 kirjoittamaan ”Sokea henkisessä työssä”-kirjan kuvauksiin. Teoksessa on mielenkiintoisella tavalla kuvattu myös tuon ajan ammattimaisen näkövammaismuusikkokentän tilannetta.

Teknologinen vallankumous on itsestäänselvästi se tekijä, joka merkittävimmin on muuttunut 1900-luvun ajoista. Nyt olemme tilanteessa, jossa valtaosa tuon ajan tiedonsaantiin sekä opiskeluun liittyvistä ongelmista on teknisesti ottaen ratkaistu. Asenteet, tietämättömyys sekä niukkenevat resurssit muodostavat kuitenkin pullonkaulan, josta johtuen moni ihminen ei saa kulttuuriharrastukseensa kipeästi tarvitsemaansa tukea. Esimerkiksi Suomen musiikkioppilaitoksilla ei lähtökohtaisesti ole paljoakaan tietoa näkövammaisen harrastajan tarpeista ja hänen oikeasta kohtaamisestaan. On myös paradoksaalisesti käynyt niin, että pistenuotteihin liittyvä osaaminen on suomessa rapautunut samalla, kun niiden oppiminen on helpompaa kuin koskaan ennen koko tunnetussa historiassa. Olemme siis tilanteessa, jossa näkövammaisella on tekniset edellytykset harrastaa vaikkapa korkeatasoista kuorolaulua tai bändissä soittamista oikeastaan missä tahansa ryhmässä. Samaan aikaan vaikkapa Kelalta on miltei mahdoton saada apuvälineeksi pistenäyttöä tai saavutettavaa nuotinkirjoitusohjelmistoa, jos niitä haetaan tukemaan harrastustoimintaa. Harrastaa siis voi, mutta onkin käynyt niin, että saavutettavuuteen liittyvien ratkaisumallien kasvaessa on myös tähän liittyvän metatyön määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Samanaikaisesti meillä ei ole enää olemassa resursseiltaan sekä laajuudeltaan 70 – ja 80-lukujen kaltaista ”sokeiden kulttuuriharrastajien turvasatamaa”, jossa olisi tarjolla runsaasti korkeatasoista toimintaa, johon voisi liittyä vailla huolia metatyöstä. Monia tuon ajan kulttuurimuotoja, kuten teatteria, puhallinorkesteri – ja bändimusisointia sekä klassista sekakuorolaulua ei enää voi laajamittaisesti harrastaa näkövammaisten vertaisyhteisössä.

Kun ajattelen omaa vaatimatonta lenkkiäni näkövammaiskulttuurin ketjussa, koen olevani melkoisen vedenjakajan äärellä. Yhtäältä edessä on valtavasti mahdollisuuksia, joiden avulla monia ihmisiä voitaisiin merkittävällä tavalla auttaa. Toisaalta tällaiseen työhön on jatkuvasti vaikeampaa saada riittäviä resursseja ja rahoitusta. Vallitseva tilanne peilaa nähdäkseni hyvin sitä koko yhteiskunnassamme vallitsevaa tilannetta, jossa meillä on valtavasti empiiristä sekä ennen kaikkea tutkittua tietoa erilaisten vähemmistöryhmien kohtaamista rakenteellisista ongelmista. Silti jostain itselleni tuntemattomasta syystä emme vain kykene ohjaamaan riittävästi resursseja niille olemassaoleville toimijoille, jotka kykenisivät näitä haasteita helpottamaan ja pitkällä aikajänteellä jopa joiltain osin ratkaisemaan.

Teknologinen vallankumous on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana massiivisen nopeaa. Kun olosuhteet ympärillämme ovat muuttuneet nopeasti, onse tuonut korostuneesti näkyväksi ihmisten asennemuutoksen hitauden. Nykyään meillä on valtavasti erilaisia keinoja, joilla voimme monin tavoin auttaa ja tukea ihmisiä heidän elämässään ja moninaisissa harrastuksissaan. Siitä huolimatta on kuitenkin käynyt niin, että luisumme miltei kaikilla elämänalueilla kohti yksilökeskeistä suorittamista, jossa ihmiset polttavat itsensä nopeasti loppuun lyhyessä ajassa.

Kulttuuripalvelun vanhat nauhat kertovat sellaisesta yhteisöllisyydestä, jonka kaltaista ei enää ole olemassa. On totta, että nykyään elämme maailmassa, jossa vaikkapa yksittäinen aktiivinen näkövammainen harrastaja pystyy itsenäisesti verkosta tietoa hakemalla sekä oikeiden verkostojen turvin selättämään monia, jopa mahdottomaltakin tuntuneita haasteita ja lasikattoja. Samanaikaisesti on kuitenkin niin, että joukossamme tulee aina olemaan ihmisiä, jotka tarvitsevat vertaisyhteisön tukea sekä hyvin konkreettista ohjausta pystyäkseen harrastamaan kulttuuria. Ei voi olla niin, että vain teknologisesti valveutuneet, kielitaitoiset ja mielenterveydeltään poikkeuksellisen kovaa tekoa olevat yksilöt pystyvät jatkossa osallistumaan kulttuuriharrastuksiin sekä kehittämään itsessään näitä taitoja. Samalla kun yhteiskunnassamme asenteet kovenevat ja resurssit niukkenevat, meidän tulisi ottaa enemmän vastuuta toinen toisistamme sekä auttaa aina, kun se suinkin on meille kohtuudella mahdollista.

KOHTI UUSIA SEIKKAILUJA

Sankari oli heitetty rotkoon ja hän oli pudonnut holtittomasti jo montakymmentä metriä. Tilanne alkoi olla tukala. Niin oli ollut tarkoituskin. Jatkokertomuksen toinen kirjoittaja uskoi vihdoinkin saaneensa toisen kirjoittajan niin pahaan kiipeliin, että tämän pitäisi luovuttaa.
Toinen kirjoittaja, Mika Waltari, istahti koneen ääreen, mietti hetken ja alkoi vimmaisesti jatkaa kertomusta: ”Selvittyään vaikeasta tilanteesta sankari suuntasi kohti uusia seikkailuja”.

Olen tehnyt Kajastusta 18 vuotta. On kiitosten aika. Kiitoksia hyvät lukijat ja tukijat, teille on ollut mukava tehdä lehteä. Olen nuorempana ollut useissa lehdissä ja monista on jäänyt jotakin katumista, kuten vaikkapa tv- ja radiolehti Katsoon laatimastani pääkirjoituksesta Minä en kuuntele radiota! Kajastuksesta en muista mitään katumista, eikä virheitäkään ole montaa tullut.

Muistan joskus haaveilleeni, että kun tulen vanhaksi, palaan synnyinkuntaani Kannonkoskelle. Naapurin Olavin veistämä karhu odottaa yhä, mutta tiedä sitten. Vuosikymmenten aikana minusta on muokkautunut jonkinlainen kaupunkilainen, vaikka en käy juuri missään, enkä osallistu mihinkään paitsi kirjoittamalla ja mielikuvituksessani.

Olen ajatellut, että eläkkeellä alan kirjoittaa kirjoja. Tässä haaveessa olen ottanut varaslähdön ja kirjoja on valmiina vaikka kuinka paljon, sekä omia että muiden. Niiden kustantaja on pieni perheyhtiö TextixKustannus.

Jos haluatte jatkossa kuulla minusta, käykää osoitteessa textix.net, siellä minä olen. Ensi vuoden alkupuolella alkaa ilmestyä myös kirjaBod nimellä Alin kovat, joissa esittelen omia ja yhtiömme kirjoja. Nauretaan ja itketään yhdessä.

Toivoisin, että oppisin suhtautumaan elämään kuten asematunnelissa kerran tapaamani kuuluisan yhtyeen entinen laulusolisti, joka jakoi aamutokkuraisille ihmisille Herätkää-lehteä. Yritin vetää hänet sivummalle, kun huomasin että etuvasemmalta lähestyi uhkaava miesjoukko, joka näytti koostuvan itämaan gangstereista.
”Voi ei minun tarvitse enää mitään pelätä ”, laulaja sanoi lempeästi ja jäi odottamaan miehiä.

See you!
Ali

Ali Kinnunen
Kajastuksen toimittaja