Joonatan Tolan kirjailijavierailu
SK: Tässä on äänessä Sari Karjalainen ja meillä on täällä kirjailijavieraana Joonatan Tola. Tää onkin aika mukava homma nimittäin me tavattiin tämän Joonatanin kautta viimeksi Aleksis Kiven päivänä viime vuonna siellä kirjasto Oodissa ja sieltä sitten jatkoilla isolla porukalla toki, kun me nämä näkövammaisjärjestöt julkaisivat tämän Laurin kirja äänikirjapalkinnon ja nyt on Kalevalan päivä ja nyt ollaan jälleen täällä yhdessä. Vähän eri porukalla, mut joka tapauksessa. On täällä joitakin samojakin ihmisiä. Ja tosiaan Punainen planeetta voitti Laurin kirja äänikirjapalkinnon. Ja se ei käyny ihan niin yksinkertaisesti, et kaikki ois ihan heti ollu, et kun me yli 50 kirjaa siinä kuunneltiin. Itse olin siinä raadissa mukana niin sieltä valittiin sitten seitsemän veljeksen mukaisesti seitsemän finalistia. Ja ne oli hyvin tasaväkisiä kaikki. Siellä oli Tommi Kinnusta ja Rosa Liksomia ja Marja Mäkeä ja Miika Nousiaista ja. Kukas tän sinun Margot nyt olikaan kirjoittanut. Niin siellä oli aina joko lukija tulkitsi pikkuisen liikaa tai kirjaa ois saanu vähän tiivistää tai jotakin. Ja ihan viime metreillä sitten yksimielisesti tultiin siihen tulokseen, et tää Punainen planeetta. Täs on niin hyvä vähäeleinen, mutta kuitenkin sellainen todella siihen kirjaan hyvin sopiva lukija Ilkka Villi ja tää teksti, kun on sillä lailla älykästä ja humorististakin ja näin niin se lukija on tavoittanut sen hyvin. Että annetaan tässä tällä porukalla vielä aplodit Punaiselle planeetalle. (Aplodit). Ja mä luen yhen meiän raatilaisen Niinan kommentin tästä vielä tähän. Niin sit lähetään käsittelemään. Tän ekan tunnin me tässä jutustellaan ja sitten lähempänä seitsemää niin annan sitten vapaan sanan. Niina on kirjoittanu, että ehdoton ykkönen on Punainen planeetta minkä olen ennenkin nostanut esille. Kolme asiaa, moniääninen lapsen puhe, isän ääni. Ei ole syyttävä, vaikka on kaltoin kohdellun lapsen tarina. Kuvaa sairautta moni näkökulmaisesti. Elämä on tarinaa ihmeellisempää. Mukana myös eri sukupolvien tarinat. Piti otteessaan, piti kuunnella pian loppuun. Odotan teokselle jatkoa. No silloin me ei vielä tiedetty, et sitä on tullu. Minua puhuttelee rankat tarinat ja koskettavat kertomukset minulle jotain ajankohtaista. Ihailen, että kirjailija on pystynyt niin taitavasti ja yläpuolelta käsin kirjoittamaan vaikeasta aiheesta. Kertoo kirjoittamisen terapeuttisesta asemasta. Kuinka voi käsitellä monisyisiä ja hankalia tarinoita. Lopussa ei ole katkeruutta vaan lempeyttä ja huumoria mahdollisuutta päästä eteenpäin. Ja sitten hän vielä kirjoitti, kun mä kysyin häneltä lupaa tän lukemiseen, että toivottavasti siellä Joonatanin takataskussa on meille paljon luettavaa tuleviksi vuosiksi. Näin me toivotaan varmasti kaikki. Ja nyt mä päästän Joonatanin ääneen. Eiks oo korkee aikakin jo. Mitä sulle kuuluu tänä päivänä?
JT: No mä tossa sanoin tossa, kun me keskusteltiin, et jos sä kysyt multa, että mitä mulle kuuluu niin mä vastaan, että kukkuluuruu. Nyt sä vähän muokkasit sitä kysymystä, et se loppu et mitä sulle kuuluu tänä päivänäkö niinkö se oli?
SK: Niin.
JT: Joo niin ihan hyvää kuuluu kiitos kysymästä.
SK: No sä opiskelet, kerro vähän opinnoista?
JT: Joo mä tosiaan teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon suomenkielen oppiaineesta ja tavoitteena jossain vaiheessa siis ilmeisesti valmistua tohtoriksi.
SK: Tarkenna nyt vähän vielä mistä sä teet sitä väitöskirjaa?
JT: Ja tota mä tutkin siis suomenkieltä ja menemättä tieteeseen sen yksityiskohtaisemmin niin ehkä vois täsmentää, että mä tutkin suomenkielen verbejä ja vielä tarkentaen suomenkielen verbien merkityksiä. Eli toisin sanoen mitä eräät suomenkielen verbit tarkoittavat. Mikä niitten merkitys on. Toisin sanoen missä käytössä niitä käytetään, mitä niillä halutaan ilmaista jne.
SK: No niin mitäs muuta kuuluu. Sä matkustit tänne ja kotiväki jäi sinne vai tulitko yksin vai tulitko porukalla?
JT: Joo tosiaan asustellaan perheen kanssa Joensuussa ja sieltä saavuin tänään junalla tänne Helsinkiin yksin.
SK: Ja sanoit että tää vanha kirja oli jo melkein niin kun et muistanutkaan niin paljon tästä enää tästä Punaisesta planeetasta. Niin tän uuden kirjan ilmestyttyä ilmeisesti sulla on ollu aika paljon tilaisuuksia?
JT: No jonkun verran.
SK: No niin no milläs miettein sä muuten otit tän Laurin kirja äänikirjapalkinnon?
JT: No sehän oli ihan tosi huippu juttu. Että mä olin siitä tosi iloinen, että se myönnettiin Punaiselle planeetalle ja puoliks Ilkka Villille, joka luki sen.
SK: Sä taisit silloin sanoo, että hyvässä porukassa, kun siinä oli ne kuus muuta finalistia. Niin sä olit ainakin siellä Oodissa paljon yllättyneemmän kuuloinen, kun nytten?
JT: No nytten mä oon varmaan kerinny sulatella ja tottua asiaan. Mutta siis olin me tosi yllättyny, että se myönnettiin Punaiselle planeetalle. Kun mä kuulin, että ketä kaikkia tai mitä kirjoja siellä oli myös ollut siinä seitsemän joukossa.
SK: No oot sä kuunnellu sitä Ilkka Villin luentaa?
JT: Mulla on vielä vähän korkkaamatta tuo äänikirjamaalima. Ja siinä on syynä se, että mä oon niin äärimmäisen kiireinen.
SK: Joo sä siellä kyllä kehuit sitä Ilkka Villiä. Sä varmaan tunnet. (Naurua).
JT: Oon mä kehunu oon mä siis sil. Mähän siis valitsin hänet kyllä tän kirjan lukijaks että.
SK: Ahaa.
JT: Että siis sillä tavalla olen perehtynyt hänen äänikirja lukemisiinsa. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että olisin äänikirjana kuunnellut oman kirjani hänen lukemana, koska en oo sitä valitettavasti vielä ennättänyt tehdä.
SK: Mut sä tunsit hänen näyttelijätyötään ja muuta, et sä itse valitsit hänet kuitenkin. Niin tää oli tässä se pointti?
JT: Kyllä joo ja mä nimenomaan halusin siihen sellaisen lukijan, joka on sellainen vähän kuiva tietyllä tapaa kuivahko tai jotain sellainen hyvällä tavalla sellainen.
SK. Vähän lakoninen.
JT: Lakoninen ja sellainen. Mun mielestä siinä Ilkan tavassa käyttää ääntä oli just sellaista mikä. Mä aattelin, että sopis siihen mun tapaan kirjoittaa. Jossa on myös ehkä vähän toisinaan semmoista lakonisuutta toivoakseni.
SK: Joo no niin sitten me mennään sinne ihan syntyjä syviä puhumaan tästä Punaisesta planeetasta. Mä nyt kysyn taas erilailla kun mitä mä äsken ehdotin mitä mä kysyn. Mutta siinä vaiheessa, kun sä saat tiedon, että isoäiti on siellä jo vähän niin kun vetelemässä viimeisiään vai miten siinä takakannen teistissä sanottiinkaan. Niin tiesitkö sä jo silloin, että sä teet näitä kirjoja, et menitkö sä tavallaan näitten tän kirjan takia sinne, että sä saat lisätietoa vai missä vaiheessa sä teit päätöksen, että sä rupeet kirjoittamaan Punaista planeetta. Vähän tätä taustaa ja sit voit mennä aikaisempiinkin, et miten se lähti koko prosessi. Nyt saat toivon vähän pitempää vastausta (naurahdus).
JT: Ton Punaisen planeetan. Voin kertoo miten se kirjoittamisprosessi sai alkunsa. Se sai alkunsa sillä tavalla, että mä olin Marja Peuran pitämällä viikonloppu mittaisella kirjoittamiskurssilla Porvoossa vuonna x, en muista. Ja sinne mä tarjosin yhtä novellia. Sinne piti kirjoittaa tekstejä.
SK: Joo.
JT: Yhtä novellia ja sitten mä sen lisäks sitten viimeisenä iltana ennen sitä kurssia, kun se alko. Niin kirjoitin sitten yöllä vielä toisen tekstin, joka oli sit tän Punaisen planeetan semmoinen ensimmäinen versio ehkä 20 mittainen novelli. No joo sit se, se oli vähän niinku bonusteksti minkä mä annoin sille kurssille. Niin sit Maria innostui siitä mun bonustekstistä minkä mä olin yhdessä illassa väsänny eli tästä Punaisen planeetan lähtöideasta innostui ja se lähti mentoroimaan mua sit sen kurssin jälkeenkin. Se kesti vaan joitakin viikonloppuja. Ja hankala tilanne on siis, jos ihminen, jolla ei oo mitenkään yhteydessä kustannusmaailmaan eikä oo oikeesti missään kirjoittamiskouluissa ja muuta. Niin on hankala kirjottaa pitkää tekstiä sen takia, että ei saa palautetta mistään. Ei saa tukea, ei saa kannustusta eli aika yksin olet. Niin mulla oli sellainen iloinen asia, että Maria oli niin innostunut siitä tekstistä ja siitä kirjaideasta, et se lähti sitten sitä mentoriomaan. Eli toisin sanoen se mä kirjoitin hänelle versioita ja laajensin sitä tarinaa ja hän toimi semmoisen kustannustoimittajan asemassa. Mulla ei siinä vaiheessa ollut tietenkään mitään kustannussopimusta. Ja sitten jossain vaiheessa Maria Peura, kun itse hän on kirjailija ja pitkän uran tehny niin hänellä oli tietysti yhteyksiä kustannusmaailmaan ja hän osas suoraan sanoa että. Kun se teksti alko olla semmoisessa kunnossa ensinnäkin, et sitä vois alkaa tarjoamaan kustantajille. Niin hän osas sitten rajata niitten kustantajien joukkoa, et mitkä nyt kustantajat ylipäänsä vois kiinnostua tän tyyppisestä kirjasta. Sit sitä tarjottiin yhteen paikkaan. Siinä kesti kauan varmaan kahdeksan kuukautta en tiiä tosi pitkään. Se oli vähän epäselvä se koko tilanne. Lopulta sieltä ei ikinä saatu mitään ees varmaan vastausta. No sit tarjottiin Otavalle ja se meni saman tien sitten aika nopeesti siitä sitten siitä meni tosi joutuisasti sitten se. Ja sitten aloin Otavan kanssa tekemään yhteistyötä ja sieltä tuli sit Salla Pulli kustannustoimittajaksi. Ja siinä vaiheessa Maria Peura siirtyi siitä prosessista sitten sivuun. Joo tolleesti se meni. En tiiä miten kiinnostavaa tollaista on noin yksityiskohtaisesti kuulla.
SK: Nyt vasta kiinnostaakin.
JT: Mutta sitten se koko. Voin nyt pudottautua koko tästä nytten aiheesta ja palata sitten vuosia taaksepäin et.
SK: Just hyvä.
JT: Että tää koko kirjoittamisidea sai tän koko Punaisen planeetan ja koko sen tämmöisen laajemman teossarjan kirjoittamisen idea syntyi jo kymmeniä vuosia, kymmeniä vuosia.
SK: Kymmeniä vuosia.
JT: Ihan kun mä oisin hirveen vanha. Kymmeniä vuosia sitten eli tota (naurahdus).
SK: No syntyihän se.
JT: Niin, niin synty, syntyi ja mä joskus nuorena jo ajattelin, et ois kiva kirjoittaa tästä näistä teemoista. Mut mä en silloin ees pystyny kirjoittamaan oikein mistään. Se oli mulle liian psyykkisesti raskasta. Mun piti aina lopettaa koko ne kirjoittamis. En mä pystyny ees kirjotaan oikein mistään kunnolla. Se oli mulle psyykkisesti liian raskasta, mut joo. Mul oli mielessä siis se koko kirjaidea jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Ja se oli vähän sattumaa, et mä sitten aloin kirjoittaa just tätä Punaista planeettaa just silloin kun mä aloin kirjoittaa. Koska se liittyi paljon siihen, että Maria Peura nimenomaan innostui tästä tekstistä. Et mä silloinkin kirjoitin muita tekstejä myös. Mä oon aikaisemmin kirjoittanu myös muun muassa kokonaisen romaanin pöytälaatikkoon.
SK: Ehkä se tullaan lukemaan vielä.
JT: Tota niin toivottavasti ei tulla lukemaan ja et se Maria sattu innostumaan tästä tekstistä ja mä oisin ehkä muussa tapauksessa ehkä näitä sukututkimus juttuja alkanu tekeen sit vasta tyyliin joskus. Milloin nyt ihmiset yleensä kiinnostuu jostain menneisyydestä. Ehkä se tapahtuu silloin joskus kun, en tiedä. Mut ei ehkä tyypillisesti joku reilu kolmekymppinen mies ala tutkimaan sukuhistoriaansa, että ehkä se on vähän liian varhaista. Joo niin sitten mä vähän sattumaltakin oikeastaan sitä Punaista planeettaa rupesin kirjoittamaan sitten.
SK: No mutta mites nää liitty nämä. Sä sait vanhemmiltasi tai perit muutaman kassillisen kaiken näköistä aineistoa kirjeitä, papereita ja muita niin oliko ne se kimmoke vai oliks sä jo aikaisemmin ajatellu tätä prosessia?
JT: Olin aikaisemmin ajatellu. Kyllä se materiaali mitä mä oon saanu ja keränny ehkä pikemminkin pitäis puhuu vuosien varrella. Mä puhun, että mul on ollu semmoinen yks viiva kaks Ikean säkillistä kaikenlaisia kirjeitä ja sähkeitä ja dokumentteja ja ties mitä ja niitä mä oon keräilly ja kyllä ne on toiminu inspiraationa, sillä tavalla, että ne on innoittanu sitä kirjoittamisprosessia. Mutta ei se mikään sysäys. Ois valehtelua sanoa, että mä oisin saanu sen idean jonkun lähdemateriaalin kautta. Mut kyl se on ollu sellaisena, että mulla esimerkiks sen taustamateriaalin avulla on syventynyt paljon ne tietyt käsitykset mitä tossa on ton Punaisen planeetan taustalla. Jotka on mahdollistaneet sen tiettyjen asioitten kuvaamisen. En varmaan samalla tavalla olisi kuvannut tiettyjä asioita ellen olis tutustunut taustamateriaaliin.
SK: Joo no mentäisköhän me nyt siihen Punaiseen planeettaan ihan avataan se ja otetaanko tähän lukunäytettä siitä isoisästä. Muutenkin näissä kirjoissa on hyvin erikoisia hahmoja. Tulee vähän semmoinen surrealistinenkin olo, et onks tämmöisii ihmisiä oikeesti olemassa. Mut kyl sun on kai pakko nyt vastata onko näitä olemassa mitkä täs kirjassa on. Siis ne on niin uskomattomia tyyppejä niin kun tää sun isoisäkin Jaakko Tola?
JT: Tässä mennään sit jo ehkä filosofiseks menee tää kysymys, että onko romaanihenkilöitä olemassa.
SK: Niin.
JT: Et sitä en osaa siihen tossa vastata.
SK: Mutta se kaikki mitä hän teki, niin onko se kuitenkin niin kun, no joo.
JT: No joo siis, jos tätä isoisän mitä tässä kuvataan tässä kirjassa niin taustalla on tosiaan ihan oikea maapallolla elänyt ihminen. Mutta toki kun kirjailija kuvaa henkilöitä romaanissa niin ne ei ole mitään peilejä todellisille henkilöille vaan ne on romaanihahmoja. Eikä mun romaaneitten tarkoitus oo ollu missään vaiheessa olla mitään historiallisia dokumentteja vaan kaunokirjallisia teoksia, että sikäli semmoista yhtenäisyyttä ei ole. Mutta sanotaanko näin, vaikka että joo, että kyllä mä siinä isoisän kuvauksessa niin jouduin noudattamaan aika lähelläkin tosielämän asioita, että mä en esimerkiks joutuis mihinkään ongelmiin jossakin teoreettisessa skenaariossa, et joku syyttäis mua esimerkiks jostain kunnianloukkauksesta tai tämmöisiä asioita. Että kunnianloukkaussyyte tarkoittaisi sitä, et jos elävästä tai kuolleesta ihmisestä levittelee perättömiä tietoja eli sikäli olen siinä pyrkinyt pitäytymään aika lähelläkin jotakin ehkä joskus tapahtunutta todellisuutta. Mutta siis kaunokirjallisuuttahan se sitten lopulta on. Mutta tosiaan näistähän löytyy sit ihan julkisestikin saatavaa lähdemateriaalia, et jos joku on niin kiinnostunut tutkimaan jotakin juttuja. Joo mut luenko nyt tästä pienen pätkän?
SK: Lue vaan päästään vähän niinku tunnelmaan, jos ei vielä oo päästy (naurahdus). No niin.
JT: Eli tää on tästä Punaisen planeetan alusta pieni pätkä. Ettii mistä mä luen, tosta no niin.
SK: Luvusta rautakeuhko.
JT: Joo luvusta rautakeuhko. Äänekoskella hän oli kolme vuotta kunnanlääkärinä siis isoisä. Ja siellä isänikin syntyi kolmilapsisen perheen kuopuksena kotisynnytyksellä tietenkin. Olihan kyseessä aivokirurgin lapsi. Syntymästä on monta muistikuvaa, mutta isän oman todistuksen mukaan hän lipsahti kätilön käsistä ja tipahti pää edelle lattialankkuihin. Totta on ainakin se, että isoäitini toivoi tyttölasta. Kun isä nostettiin makuuhuoneen lattialta tai saattoihan se tapahtua kunnan sairaalassakin. Huomattiin heti, että vauvan sukupuoli oli väärä. Mutta sitä kompensoi vauvan kallonrakenne. Siihen aikaan eugeniikka oli pinnalla ja isä aina myöhemmin kertoili, että hänen äitinsä toivoi natsilääkäri J. Mengelen tavoin vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä jälkeläisiä. Onnekseen isällä oli nämä molemmat ominaisuudet. Isän henkiinjäämisennustetta paransi sekin, että hän oli linnunpoikasen kaltainen, hauskan näköinen ja tikkujalkoineen barbimaisen kevytrakenteinen. Ulkonäkö oli isoäitini mielestä kaikki kaikessa ja siksikin isällä oli tavallaan hyvätkin lähtökohdat onnelliseen elämään. Hän oli veljeksistä kaunein. Lisäksi hän ei ollut perinyt isoisältä kyttyräselkäisyyttä aiheuttavaan geeniä. Isoisäkin joutui sotavuosinaan kuulemma nukkumaan lepakkokiikussa eräänlaisessa hirsipuussa, jossa hän roikkui lankulla pää alaspäin jalat katonrajaan köytettynä.
SK: Että tämmöistä tekstiä ja tää on koko kirja oikeastaan. Täältä löytyy tämmöisiä niin kun semmoisia humoristisia huomioita. Mun täytyy tunnustaa, et kun mä ensimmäisen kerran luin tän kirjan niin mä olin aika silleen järkyttynyt. Mut sitten kun mun ole pakko tän meiän Laurin kirjaraadin puitteissa lukea uudelleen. Niin mä ihan koukutuin ja nyt oon lukenut kolme kertaa tämän ja sit se on tulossa mulle vielä pistekirjana, että hyvät ihmiset lukekaan kirjoja useampaan kertaan ehkäpä näin. No sitten kerrotko vähän isoäidistäsi tai hän oli niin kun. Tääl on kuitenkin ihmisiä, jotka on kiinnostunu, että mistäpäin ja hän oli sukujaan Helander ja Somerolta olikohan jonkun kauppiaan tytär ja niistä tyttäristä kaunein ja jäi tänne Suomeen sitten ja miten he tavallaan. Mihin se perustui se heidän tavallaan se yhteinen elämä?
JT: No mä en mielellään hirveesti puhu kirjan ulkopuolisesta todellisuudesta sen enempää ja tossa kirjassakin sivutaan aika lyhyesti sitä isoäidin sisarussuhdetta kautta sukuhistoriaa. Jonkun verran siitä kerrotaan siinä.
SK: Mutta hänen suhdetta isoisään mä täs vähän niin kun, että mikä heitä yhdisti tavallaan?
JT: Siis mikä yhdisti isoisää ja isoäitiä?
SK: Isoäitiä hmm.
JT: No ainakin avioliitto.
SK: Niin no se on tietysti totta ja ne lapset sitten varmaan. Mutta siinäkin oli sitten semmoista poissaoloa, että eiks se. No Mikko puhunko isäsi vai Mikko sairastuu polioon ja sitten kun tämä aivokirurgi isoisä on tavallaan päässyt on sitten hoitanut näitä lapsia ja tavallaan se parani se Mikko siitä. Niin eikös tää isoisä sitten sairastunut ja. Onks tää kuitenkin totta et se niin?
JT: Joo kyllä, kyllä siinä on tollaiset niin kun sanoin niin tuo.
SK: Perusfaktat.
JT: Perusfaktat pitää olla ton kaltaisessa teoksessa kunnossa. Ja tota.
SK: Omistautuiko se isoäiti tavallaan miehelleen vai kuinka se niin kun. Ne lapsethan oli sitten kotiapulaisten hoidon varassa aika pitkästi ja.
JT: No kyllä niin kun tossa romaanissakin kuvataan niin on ne ollu pitkiä vuosia siis, kun aviopuoliso sairastuu niin sanotusti parhaassa iässä polioon ja vielä polion vaikeempaan halvausmuotoon invalidisoituen lähes täydellisesti. Ja on toiminut myös perheen elättäjänä niin se tietysti muuttaa aika radikaalisti sen perhedynamiikan sitten. Kaikkien siihen kuuluvien perheenjäsenten osalta ja laajemminkin.
SK: Sitä mä ihmettelen oikeesti miten se tässä romaanissa kahdella sormella pystyi kirjoittamaan niitä TV kritiikkejä ja kaikkee kääntämään kirjallisuutta. Mitä tää isoisä kaikkeen sitten teki. Tuliko hänestä oikeesti todella rikas?
JT: No mä en nyt lähe verotietoja tässä pohdiskeleen sen enempää, mutta tota.
SK: Vai oliko hänellä armeija siellä apuna?
JT: Mutta tota hän oli tosiaan kekseliäs mies, joka ei lannistunu siitä, että hän menetti melkein kokonaan fyysisen toimintakykynsä ja hän sitten niistä lähtökohdista mitkä hänelle jäi siinä vaiheessa, kun hän oli jo hyvin pahasti polion runtelema, niin pystyi sit vielä kuitenkin erikoiskäyttöisellä kirjoituskoneella niin kirjoittamaan ja sitä kautta sitten kun sana oli hallussa niin vielä sitten hankkimaan itselleen täysin uuden uran. Enää sitten kun on halvaantunu niin ei hirveesti noita lääkärin hommia pysty tekemään. Mutta sitten hän oli siis kyllä tämmöinen todella ihmeellinen tapaus siinä, et miten voi tavallaan vastustaa vastoinkäymisiä.
SK: Kyllä ja sit siellä oli sitä sairauden tuntoa ja kuoleman läheisyyttä, kun hänhän eli tavallaan sen lopun elämänsä 19 vai mitä hän eli ennen kuolemaansa vielä tässä rullatuolissa. Tää sana mua vähän jäi vaivaamaan. Se ei ole siis pyörätuoli vaan se oli nimenomaan rullatuoli.
JT: Joo voin tota sanavalintaa kommentoida, että tossa puhutaan myös pyörätuolista ja sit se.
SK: Joo totta siinä on toises kirjas.
JT: Ja sit se vaihtuu kesken kirjan, että aletaan puhua pyörätuolista ja joitakin on tää sanavalinta vähän hiertäny. Se oli ihan tietoinen valinta silloin ja se liitty myös siihen tavallaan siihen aikakauteen mitä siinä kuvataan, että siinä aikakaudessa ja siinä perheympäristössä niin se nyt sattu olla vaan se sana millä sitä kuvattiin että. Sitten kuitenkin siinä kirjan lopussa niin siirrytään käyttämään tätä korrektia ilmaisua sitten, koska sit siinä kirjassa esiintyy myös toinen henkilö, joka on pyörätuolissa.
SK: Kyllä joo täst voitais jäädä jaaritteleen tästä tai lukemaan tätä koko illaksi. Mun on pakko edetä näissä kysymyksissä tuota. Miten heidät nää lapset kasvatettiin nää veljekset vai kasvatettiinkos heitä?
JT: No mites tossa. Mä yritän muistella et kuvaanks mä tossa kirjassa.
SK: Et sä kuvaa.
JT: Ei siitä taida kuvata siitä sitä jaksoa ollenkaan.
SK: Siellä oli juhlia ja isoäiti oli paljon poissa niin mä nyt vaan ajattelin tässä heittää tämmöisen kysymyksen, kun sitten kun se isoisä tuli tai Mikon isä tuli kotiin niin ei se poikakin, kun yritti syliin niin se sanoi, että minun jalat eivät tunne mitään muuta, kun kipua että. Oliko näin, että ulkoiset seikat oli tärkeämpiä. Oliko tää sit se periaatteessa se heidän tapansa toimia?
JT: No mähän en tietenkään voi aikakoneella matkustaa.
SK: Niin no et voi (naurahdus).
JT: Matkustaa tuonne tarkastamaan, että miten tosimaailmassa asiat on ollu, että mä oon sitten tohon kirjaan kirjoittanu. Kuvitellu asioita ja miten ne ois voinut mennä.
SK: Niin just joo.
JT: Että sitä mä en osaa enkä pysty aikakoneella mennä tarkistamaan, että miten asiat on ehkä oikeesti ollu siellä perheessä. Mutta siis täl.
SK: Mut jos me puhutaan täst kirjasta.
JT: Mutta sellaista on, jos haluu puhuu siitä ihan tosi todellisuudesta niin kyllä se on ollut hirveen haastava se lasten kasvatusympäristö, että sen takia, kun se isä on ollut yks hoidettava siinä myös. Siis myös kuolemanvaarassa koko ajan kuolla.
SK: Kyllä.
JT: Et siihen aikaa ollut. Ei oo ollu myöskään ihan niin hyviä hengityskoneet sun muut minkä varassa hän oli ympäri vuorokautisesti siis hengityskoneen varassa. Ja siihen sisältyi just kaikkee muun muassa sitä limaa tulee keuhkoihin ja siihen meinaa tukehtua ja tämmöisiä mitä sitten siinä joutu kaikki hoitelemaan.
SK: Kaikki perheessä niin joo.
JT: Mutta hän oli siellä perheessä kuitenkin läsnä palon ja kävi kakskin kertaa viikossa ja siellä keskusteltiin paljon ja hän osallistui sitä kautta siihen kasvatukseen. Siis puhumisen ja keskustelemisen. Ruokapöytäkeskustelujen kautta hän osallistui kasvattamiseen. Muuten se kasvatus on sit sälyttyny ihan täysin ja kokonaan isoäidille ja sitten kyllä. Ja sit tietysti myös tossa teoksessa nyt sitä ei kuvata. Mutta siis noille isovanhempikin siinä on sitten.
SK: No sitten siinä käy niin, että Mikko on 17 vuotias ja alkaa puhua sekavia. Mitenhän se tuota. Hänellähän sitten diagnosoidaan jossain vaiheessa skitsofrenia ja näin ja tota onko niin, että se ois olosuhteista riippumatta näin käyny vai oisko näillä olosuhteilla ollu jotain merkitystä. Siellähän etsitään syitä vaikka mitä. Mutta miten sä näkisit tai kertoisit tästä. Kiteyttäisit tässä kirjassa, kuinka sä sen näit?
JT: No joo siis se isän skitsofrenia niin mä en sitä edelleenkään eikä mulla oo siihen lääketieteellistä kompetenssiakaan arvioida, et mistä se sit ois tullu, että mikä on ympäristön osuus, mikä on kasvatuksen osuus, mikä on geenien osuus. Se on, tämmöiset asiat.
SK: Tai se, et se on syntyny kesäkuussa ja mitä kaikkee siellä oli (naurua).
JT: Kyllä joo, et siis tällaiset asiat edelleenkin jää varmasti pitkälti mysteeriksi tai ne on monien asioitten yhdistelmiä, että mistä mikäkin sitten johtuu niin se monesti sitten. Sitä ei ihan täysin saada selville sitten koskaan välttämättä.
SK: No mistä tämmöinen sotaisuus sitten?
JT: Se on ihan kiinnostava joo tää mitä tässä romaanissakin paljon kuvaan niin semmoinen myöskin ihan sotaisuudeksi muuttuva. Mut se on varmaan pitkälti sitten tossa myös isän sairauden kuvastakin johtuvaa sellaista, että siihen on sit sisältyny semmoista tiettyä vainoisuutta mikä on ilmenny sitten kaiken näköisenä syyttelynä ja tän näköisenä toimintana, että tässä mun taustamateriaaliaineistossa mitä mulla oli monta Ikean säkillistä nyt niitä monta. Niin on niitä aika paljon jossakin kaikki maholliset. Niin siinä on paljon isän esim. mulla on isän sähkeitä muun muassa hallussa. Ja ne on siis ihan hirveitä jotkut.
SK: Varmasti hmm.
JT: Semmoisia eikä mulla oo ilmeisesti hallussa edes niitä kamalimpia, että niitä ei oo mulla ees hallussa.
SK: Hän on varmaan polttanu ne hmm (naurahdus).
JT: Niin joo ja et kenelle ne on lähetetty niin on joo että.
SK: Niin totta.
JT: Joo että siis semmoista. Paljon varmaan siitä aggressiivisesta käytöksestä on selitettävissä, jos puhutaan isän aggressiivisesta käyttäytymisestä niin sen taudin. Hänellä se tauti ilmenin semmoisena, että siinä on ollu paljon. Enkä mä tiedä et onks se nyt sitä tautiakaan, et voi se olla et hän on muutenkin vaan sitten ollu. Onhan toiset ihmiset semmoisia, että ne on räväkämpiä suusta ja suuttuu helpommin, et ei siinä mitään skitsofreniaa sinänsä tarvita siihen. Sit jos se menee ne luulot vähän jotenkin vähän kummalliseksi niin sit se ehkä saattaa olla että.
SK: Mut se tuli niinku yhtäkkiä siellä 17 vuotiaana, et vaikka sillai nää kaikki natsiupseerit ja muut että.
JT: Niin siis joo siis se varsinainen. No siitä diagnoosista on tietysti kiistelty ja että mikä se.
SK: Vaikka sä sanot, et se on se ehkä ainut mistä vois ajatella, et hänellä oli vilkas mielikuvitus että.
JT: No joo siis tätäkin kaikennäköistä on siinä pohdittu ja ei oo ollu itsestään selvää että. Ja tosiaan lääkäriperheessä, jos sitten sairastutaan mielensairauksiin ja vielä tolloin vuosikausia sitten kun ne on ollu aika häpeällisiäkin ja ehkä salattavia juttuja. Niin se on hankala juttu. Ei siitä välttämättä haluta huudella myöskään sitten.
SK: Mikä sen Alforsin oikein rooli oli siinä sen lääkärin psykiatrin rooli. Yrittiks se vähän sitä äitiä syyllistää tai mikä sen rooli tässä romaanissa nyt on oikein. Auttoiko se siinä tilanteessa oikeesti vai mikä sen rooli on?
JT: Niin mitenhän se tässä romaanissa ilmenee, se oiskin ihan kiinnostava kuulla, että miten se ilmenee siinä.
SK: No siellä oli se yks keskustelu, kun se sitä äitiä syytti koko aika. Sano se mitä tahansa niin se tarttu siihen. Nyt en muista tietenkään. Se oli semmoinen missä se koko perhe oli kutsuttu sinne sairaalaan.
JT: Niin.
SK: Sen isoisän kaveri niin tavallaan tuttu.
JT: Niin et siinä voi olla, että puhutaanko nyt kahdesta eri henkilöstä, et siinä on se isän psykiatrikaveri.
SK: Sitä tarkoitin joo.
JT: Joo ja sit on se siellä yhdessä semmoisessa perhelääkäri kokouksessa niin siinä oli sitten vielä yks toinen asia niinku.
SK: Ai se oli eri.
JT: Siinä oli vielä eri asiantuntija sitten paikalla.
SK: Joo me jutellaan. Mä otan teiltä sit kysymyksiä kohta.
JT: Joo siihen vielä se.
SK: Mutta mikä se rooli niin kun oli. Kun ne sitä äitiä tavallaan tai sitä isoäitiä niin selvästi kai.
JT: No se liittyi varmaan siis siihen ylipäänsä, että ennen muinoin niin on paljon ajateltu, että mistäs tuo johtuis tuo lapsen, jos sillä on mielenterveyshaasteita niin mistäs ne ehkä johtuis. Nehän on johtunu nimenomaan perhesyistä. Ei oo nähtykään yhessä vaiheessa varsinkin silloin. No mä en oo mikään edelleenkään korostan, että en ole mikään psykologi tai muu asiantuntija, jos puhun aiheen vierestä, niin haastakaa mut. Voin tehdä sen mikä se nyt on korjauksesta myöhemmin, et hän puhui miten sattuu. Niin mut ymmärtääkseni jossain vaiheessa ajateltiin pitkälti, että esimerkiks skitsofrenia johtuu perhesyistä. Ja kuka se perheen keskushenkilö on näissä asioissa no se on äiti elikkä äitiin on helposti monesti jossain historian vaiheessa liitetty se, että jos tulee psyykeongelmia lapsilla, niin äiti on epäonnistunu kasvatuksessa tai äiti sitä ja tätä mitä ikinä se. Että se äitiä on pistetty tilille palon sitten kaikesta mahdollisesta niin äiti on aina se ensimmäinen, jota syytetään varmaan vieläkin monissa tapauksissa.
SK: Tässä tapauksessa se äiti vaan ei ollu aina paikalla, että siinä oli monenlaista kiemuraa tietysti siinä tilanteessa. Mutta Mikko tosiaan niin kun oot kirjoittanu pamahti kahjoksi ja. Mut sitten hänelle kävi oikeastaan aika hyvin, kun hänen elämäänsä astui tämä äitisi, tuli rakkaus. Mä koin sen tai oonko mä jo liian syvällä tässä niin kun. Mutta hänellä ois ollu jopa jonkinlaiset edellytykset siitä. Eikä hän pitkään aikaan sitten. Hänellähän oli näitä no paljastetaan sen verran näitä itsemurhayrityksiä monia ja muuta.
Yleisö: Siis äitillä.
SK: Ei vaan tällä Mikolla oli. Oliks niitä peräti parikymmentä yritystä siinä nuorena vai oliko koko elämässä mutta useit paljon.
JT: No siinä tota kertoja taitaa käyttää semmoista jotain ilm… tai.
SK: Niin jotain semmoista ilmaisua joo.
JT: Niin ja tää taitaa olla Mikon itse ilmoittama lukumäärä että.
SK: Joo mut kuitenkin hän tapasi tämän omenankukka tämän vaimonsa sitten, joka oli ollu jo aikaisemminkin naimisissa ja ottajia olisi ollut useitakin. Mutta hän valitsi taiteilijan. Voitko tästä kertoa jotakin.
JT: Joo tosiaan.
SK: Heidän kohtaamisesta tai tuota. Eikä siinä ihan rakkaudesta ollu tosi rakkaus mun mielestä vai?
JT: Joo kyl tässä kirjassa just oon pyrkiny kuvaamaan semmoista tosi. Jos sitä haluis, sanoo sit tosi rakkaudeks ja tota.
SK: No mun yksinkertaisella ajatusmaailmassa niin parempi kai (ja naurua).
JT: Se on ihan hyvin sanottu ja kyl tossa varmasti on nähtävissä semmoista, jos miettii sitä Mikon elämää, että se on siinä toiminu sit semmoisena mikä se nyt on, joka hukkuvan pelastaa joku pelastuslautta ei, ku mikä se on.
SK: Pelastusrengas.
JT: Oljenkorsi.
SK: Oljenkorsi niin.
JT: Mutta on siinä varmasti mä oon yrittäny kirjottaa siihen myös semmoista, että se ei oo pelkästään hoitosuhde ja pelastussuhde vaan et se ois myös vastavuoroinen.
SK: Kyllä se varmaan on et tavallaan.
JT: Sellaista ja siinä tosiaan tossa sitten siinä on sitten selkeesti semmoinen käynnistyy semmoinen parempi kausi hänen elämässä.
SK: Niin nimenomaan juuri näin. Kestikö se pitkään?
JT: No kestikö mikä pitkään hyvä kausi.
SK: Se parempi kausi niin.
JT: No siis se sanotaanko näin, että ihmisellä, jolla on paljon haasteita siis korvien välissä niin sitten hyvät ja huonot kaudet vähän sillä tavalla aaltoilee.
SK: Niin se menee.
JT: Et se on vähän sellaista ylä ja alamäkeä, et voihan se olla tietysti muillakin.
SK: Joo sit he rupes muuttamaan jossakin vaiheessa muuttivat eri puolille suomea. Oliks heillä silloin jo nää lapset vai oliks se aikaisemmin jo, kun alko tämä, että he ei pitkään asuneet samassa paikassa.
JT: Joo tosiaan tossa on paljon sitä muuttamista ja se on aika semmoinen ilmeinen joku juttu mikä ilmeinen juttu. Mut siis, että paljon muutellaan ja sitä vähän semmoista kiertolaiselämää melkeinpä, että ei hirveen pitkään yhdellä paikkakunnalla pysytä.
SK: Herättivät huomioo ja aiheutti sellaista kummastusta ja ihmetystä ja sillä omalla toiminnallaankin sitten oli pakkokin tavallaan vähän muuttaa pois, että eikö näinkin vähän ollu?
JT: No joo tossa kirjassa referoidaan tän Mikon itse esittämiä.
SK: Niin ne on pitkälti sitä joo.
JT: Syitä, jotka on varsin kirjavia.
SK: Joo.
JT: Että tässä taas ei koskaan voida tietää, et mikä on sitten ollu se todellinen syy sille, että pitää jatkuvasti muutella, että se on varmaan. Se jää varmaan ikuisiks ajoiks mysteeriks.
SK: No mistä tää johtu, että hän oli niin äitiinsä nimenomaan kohdisti nää. Vaan onks se taa tää, et kun se äiti on se läheisin niin sille kiukutellaan. Mut tää tapahtui vähän raskaamman sarjan kiukuttelua mitä se Mikko osoitti sille äidilleen, että välit oli välillä pitkäänkin poikki. Niin miks sen pohjimmainen syy tai osaatko mitään siitä, sanoo jotain?
JT: No en mä tiiä, että kyl mä ajattelen et siel on pohjalla aika paljon rakkautta, et se on sit vaan ehkä saanu vähän vääriä muotoja siinä.
SK: Niin joo niin se ilmaisikin jotenkin sen sillai. No sitten syntyi näitä taistelijoita neljä lasta ja ensimmäinen lapsi oli tietysti se, joka taas tuli sen aiheutti tai niin kun oli se hyvä kausi sitten, et hän luki kirjallisuutta ja kaikkee tämmöistä. Oli parempia aikoja siinä, kun syntyi ensimmäinen lapsi. Niin miten sä ajattelet. Kuinka hän koki tää Mikko nää lapset. Kun se siinä sanoi heitä taistelijoiksi että. Oliks ne jotenkin tätä pahaa maailmaa vastaan sitten porukassa, et halus lisää jengiä taistelemaan jotenkin siihen rinnalleen tai mikä tää juttu oli?
JT: No en osaa oikein tohon sen tarkemmin vastata.
SK: Onks mulla huonoja kysymyksiä (naurahdus).
JT: Ei oo mitenkään huonoja. Mä vaan myös voin olla tällainen, että vastaan mitä vastaan ja en mä oikein myöskään tavallaan. Tekis mieli sanoa, että en mä tiedä tavallaan sitä, että tai siis riippuu et millä tasolla asiaa kysytään tai pohdiskellaan että.
SK: Ehkä mulla on liian ympäripyöreitä kysymyksiä.
JT: Et en mä oo nyt ihan varman et mitä mä tohon vastaisin. Ehkä mulla on kieli keskellä suuta.
SK: Ootko sä yksi taistelija?
JT: Ei mulla oo mitään en mä ole mikään taistelija. Mä oon ihan tämmöinen todella. Varmaan ennen muinoin mua ois varmaan raukkikseks kutsuttu enemmänkin että.
SK: Niin sä oot se kolmas lapsi siinä ja kuten seuraavas kirjassa on sitten sä oot enemmän siinä keskiössä vielä niin tuota kyl sun on ollu siinä helppo ihastua niin kun kyllä muihinkin lapsiin, että jotenkin mä oon nyt ehkä liiankin sisällä näissä, et mä en osaa kysyy semmoisia hienoja asiallisia kysymyksiä. Haluutko sä kertoa jotain näistä sen äidin, isoäidin uudesta miehestä mikä se hänen rooli siinä oli. Hänhän yritti olla neuvonantajana tää tuomari siinä vähän ja. Mutta miten hän vaikutti siinä kuviossa loppujen lopuks?
JT: No siis sellainen.
SK: Eheyttikö hän sitä vai ei vai mitähän teki?
JT: No sellainen yksityiskohta on ollu tässä isäni toiminnassa, että hän jostain syystä kohdisti tähän isäpuoleensa myös aika paljon kritiikkiä ja ehkä tai hyvinkin mielikuvituksellisia juttujakin hän suoraan sanottuna niin kertoi tapahtuneen monia. Kovasti ei jostain syystä siitä ollut. Mutta oli myös vaihteleva tämä suhde, että myös oli tosi hyvää verta oli välillä sitten, et se kuvastaa ehkä sitä Mikon toiminnan sitä vaihtelevuutta, että hän oli välillä hyvä ystävä ja veli ja sitten toisena päivänä pahin vihamies, että tää vähän aaltoili myös ja tää vaihe. Tää sama kaava oikeastaan liitty aika moneenkin hänen elämässään olleeseen ihmiseen.
SK: Kyllä.
JT: Et pohjimmiltaan hän oli hirveen lepsakka ja mukava mies silleesti ja myös tätä isäpuoltaankin kohtaan mutta.
SK: Niin Mikko.
JT: Niin Mikko joo kyllä ja. Mut hirveen jostain syystä myös ollut jotain pahasti siis ei oo sitten. On siis riitautunu siis suoraan sanottuna. Niin kun Mikko tuntu riitaantuvan vähän kaikkien kans.
SK: Niin mäkin kun mä oon lukenu näitä kirjoja. Niin en mä hänestä semmoista ihan hirveen inhottavaa kuvaa loppujen lopuks saanu, et no yhen kerran se vähän huitas sitä äitiä. Mut en mä. Oliks se fyysisesti kauheen väkivaltainen loppujen lopuks vai oliks se enemmän sitä kirjoittamista ja puhumista?
JT: Enemmän hän on ollut nimenomaan tämmöinen verbaalinen taistelija, et se on ollut verbaalista se pitkälti kuviteltu sota mitä on käyny sitten. Ei oo ollu fyysisesti vähän.
SK: Ja he oli äidin kanssa äitisi kanssa molemmat verbaalisesti lahjakkaita ja sen takiahan he saivat elää sitä elämää siellä omassa kuplassaan omassa maailmassaan, planeetalla, missä vaan saivat elää siellä. Et he ei ottanu apua hirveesti vastaan että. Jossain vaiheessa tän ensimmäisen kirjan tän Punaisen planeetan lopussa kuitenkin se äiti alkoi käydä kuntoutuksessa, et kyllähän varmaan jollain lailla on sitten avun piiriinkin päässyt että. Mitä sä sanoisit tästä yleensäkään tästä avun vastaanottamisesta, jos vähän puhutaan siitä?
JT: No joo siis sellaista perhettä on aika hankala auttaa, joka ei haluu ottaa apua vastaan, että sitä ilmiötä oon pyrkiny kuvaamaan näissä romaaneissa aika paljoltikin sitä semmoista, että ei ehkä haluta ottaa sit sitä apua vastaan. Ja isä tässä nyt on menny ihan se menny silleesti ihan överiks sekin homma, et ei hän oo sitten myöskään jättäny vähän omatkin asiat hoitamatta siis terveydentila-asiat ja tämmöiset.
SK: Siellähän kävi joku. Nyt mä en muista oliks se poliisi tai sossu tai joku. Mut se äiti vaan sano niin humoristisesti siinäkin kohti, että no nehän pelkää Mikkoo. No minäkin kyllä heiän sijassaan pelkäisin ja sit se räjähtää nauramaan. Niin täs on niin paljon tämmöisiä juttuja mitkä mulle niin kun kolahti jotenkin näissä kirjoissa. Kun sä oot niin hyviin osannu mennä niitten ihmisten housuihin tavallaan, että ois vielä hauska kuulla heidän äänensä, et onks semmoisia, kun on omassa päässä luonut käsityksen ihmisten äänistä ja onko sulla samanlainen ääni, kun sun isällä. Mä veikkaan, että ehkä ei oo ja näin että. Sitä on niin syvällä, kun lukee noita kirjoja ja sitten kun tietää, että tällai on oikeesti vähän sinne päin tapahtunutkin oikeesti. Niin on vähän semmoinen kaks jakoinen olo tässä, että mitä mä tässä utelen. Sä kerrot mitä sä kerrot ja tuota. Mut tää kirja on kyllä toisaalta tosi raadollinen ja tosi rankka kun kerrotaan siitä nälästä ja köyhyydestäkin ja sitten niistä hetkittäisistä hyvistäkin hetkistä. Mut se semmoinen kokonaisuus on kuitenkin se, että tää on sille perheelle normaalia, että ne lapsethan on mielettömiä selviytyjiä siinä ja. Se mun on pakko nyt kysyy, vaikka vois kysyy toisenkin kirjan kohalla, et teillä ei ilmeisesti ihan kauheesti tapeltu lapset ei tapellu. Te piditte enemmän jouduitte pitämään yhtä vai onko tääkin mun käsitys?
JT: Kyllä tossa taidetaan ainakin yhellä lauseella viitata tossa Punaisessa planeetassa niin tohon lasten väliseen myöskin kinasteluun.
SK: Joo jokuhan löi jotain harjalla tai jotain.
JT: Joo ja tollaista on siellä. Ehkä se liittyy, jos mietin tätä asiaa niin siihen et varsinkin Punaisessa planeetassa niin aika vähän loppujen lopuks kuvataan sit sitä perusarkea, että siinä on niin paljon sitä Mikon höyrypäistä juttua.
SK: Niin on.
JT: Et siinä ehkä, jos sen teoksen ois laajentanut 600 sivuiseks niin sit sinne ois varmaan mahtunu sitä lasten riitelyä. Et mä luulen, et sitä ei. Sitä ei oo vaan sinne kirjoitettu.
SK: Mutta jouduitte pitämään myös yhtä aika paljon, et jos isä oli henkitoreissaan niin kyllä siellä sitten yhdessä tuumin jotain tehtiin asian eteen eiks vaan?
JT: No kyllä siis semmoisessa. Tietysti se on kakspiippunen asia, et helposti ja tossa Punaisessa planeetassa kuvataan myös paljon sitä perheen jakaantuneisuutta toisaalta ja myös lastenkin jakautuneisuutta semmoisiks tietynlaisiks leireiksi.
SK: Kyllä joo se on totta.
JT: Ja sitten samalla siinä on kuitenkin lasten välillä myös semmoista aika. Se jos on pahoja hankaluuksia perheessä niin voi parhaassa tapauksessa lapset voi siitä jotenkin yhdistyä sitten, et vastoinkäymiset voi yhdistää.
SK: Nimenomaan tätä mä hain joo.
JT: Ja sit et sellaista on ollut kyllä, että on pakko puhaltaa tavallaan yhteen hiileen siinä, kun on sitten vähän hankalat olot ja sit samalla taustalla on kuitenkin myös semmoinenkin ikävä ilmiö, että se ei ihan pelkästään oo, että sit kaikki on pysynyt tavallaan yhdessä laumassa, joka on liittyny sit toisaalta esimerkiks tähän vanhemmista lähtöisin olleeseen lasten eri luokitteluun ihan lähtökohtaisesti.
SK: Joo kyllä.
JT: Ja tämmöiseen arvottamiseenkin ihan suoraan, et joku lapsista on parempi, kun toinen.
SK: Joo sitä oli.
JT: Että tällaista sit se et.
SK: Mut sitä mä en ruvennu paljastamaan tässä (naurahdus). Joo joku oli vähän saman kaltaisempi, kun se Mikko ja joku toinen sitten ehkä ei. Joku oli saman kaltaisempi äiti ja. Mutta meiän piti ottaa vielä toinen näyte tästä ennen, kun mennään seuraavaan kirjaan niin otapas nyt se. En enää muista kyl mistä se oli mutta.
JT: Joo mä luen vielä toisen näytteen tästä Punaisesta planeetasta. Tää on täältä ihan keskeltä kirjaa ihan irrallinen kohtaus erotettuna kaikesta. Katotaan miltä se kuulostaa tähän väliin heitettynä.
SK: No kun mä vasta nyt muistin, et se piti ottaa.
JT: Mitä mä luenkaan täältä. No niin. Koulusta isän päähän pälkähtivät muut tylsät aiheet ja hän alkoi saarnata verotuksista. Hän avasi olutpullon viidakkoveitsellä ja kertoi, että veron keruusta tulisi luopua kokonaan, koska rikkaat poikkeuksetta kiersivät verot. Valtion pitäisi pakkolunastaa rikkaiden omaisuus ja pitäisi nimittää särjetyistä ihmisistä kitujista koostuva komitea jakamaan rahat oikeudenmukaisesti. Komiteaan kuuluisi 13 ihmistä. Itsemurhayrityksistä hengissä selvinnyt siis elämässään harhaileva mies, joka ei enää tiedä miksi hän elää ja mitä hänen pitäisi tehdä. Vammainen raajarikko, joka ei enää kehtaa näyttäytyä julkisilla paikoilla. Velkavankeuteen tuomittu kitkuttelija. Kaikkien ihmisten hylkäämä sairas erakko. Kiusattu sisäisesti tuhottu ihminen. Muiden sylkykuppi. Mielensä särkynyt mielipuoli, joka etsii sielunsa paloja katuojista. Sydämenviisas alkoholisti. Tuskan lääkkeillä taltuttama narkomaani. Perkeleiden riivaama sekopää ja yksi kylmän ja itserakkaan äidin kasvattama ihmisraunio sekä lisäksi kaikista alinta kastia edustava ihmisroska nimittäin runoilija tai vaihtoehtoisesti taidemaalari.
SK: Kukahan se olis?
JT: Näin isä puhui ja me kuuntelimme. Miksipä emme olisi kuunnelleet. Kaikista huolimatta hän oli kuitenkin isämme. Sitten painelimme pihalle ruokaa etsimään.
SK: Just näin ja senhän sä totesit tuossa myöskin aina jostain parissakin kohtaa Punaisessa planeetassa muun muassa, kun puhutaan näistä isäsi itsemurha yrityksistä tai muuta, että jos hän olisi kuollut niin en olis tätäkään tässä kirjoittamassa, että näin se vaan menee tässä elämässä että. Hienoa kun olet nyt esimerkiksi täällä tänään. Tämmöinen klisee tässä sanottakoon. Mutta mennään siihen Hullut ihanat linnut ja otetaan, kun pääsit vauhtiin niin heti se eka näyte, vaikka siitä. Niin päästään niitten siihen arkeen.
JT: No niin eli seuraava näyte on tästä mun tuoreimmasta romaanista ja lyhyt pätkä tästä. Kirjan alusta luku on nimeltään Ei vittu mä oon tyhmä. Vanhempi isosisko kutsui meidät olohuoneeseen komensi riviin ja katsoi meitä samaan tapaan kuin kenraali hampuusilaumaa pettyneen näköisenä. Meidän aktivoimisemme ei ollut mikään helppo temppu. Meidät piti pukea, ruokkia, kouluttaa, aseistaa. Oli toisin sanoen pantava lapsuus tauolle. Edessä oli karsimista, niukkuutta, kituuttelua, kärsimistä. Mitään hankintoja ei saanut tehdä. Missään harrastuksissa ei voinut käydä. Mihinkään kivaan ei olisi varaa ikinä tai ainakaan seuraavaan 10 vuoteen hän tiivisti. Ellei sitten joku rikas sukulainen jää auton alle nuorempi sisko sanoi näsäviisaana ja vanhempi siihen, että ääliö se ei kyllä auta sillä rikkaat eivät jää auton alle siitä yksinkertaisesta syystä, että rikkaat eivät kävele.
SK: Joo tän mäkin. Tästä me oltiin yhtä mieltä tästä näytteestä et otetaan tää. Tässä aika hyvin kuvastuu. Nyt on Mikko isä sitten jo kuollut ja ei varsinaisesti kuopattu vaan poltettu ja lapset elää siellä äidin kanssa, joka on sitten aika huonossa kunnossa jo tässä vaihees, kun tää alkaa tämä Hullut ihanat linnut. Ja kuinka huonos kunnos hän ehti olla siinä isän eläessä vielä vai tapahtuiko se romahdus sitten siinä välissä. Mutta eiks hänellä oo jo siinä alussa jo heti se pyörätuoli jo sitten tän toisen kirjan alussa. Ja täs on selkeet niin kun vähän roolit näitten lasten kesken muodostuneet niin kun monesti käy esimerkiks meiän näkövammaistenkin perheessä saattaa olla. Lapsist tulee aika omatoimisia niin se esikoinen rupee siellä vähän niin kun tekeen omia johtopäätöksiä, että miten jotkut asiat kannattais hoitaa tai miten päästään jostakin ruuhkasta nopeimmin menemään tai muuta mitä me ei pystytä tekeen. Tämmöisiä pikku esimerkkejä sanoakseni. Mutta se, että teillä se vanhempi isosisko, jota myös kirjanpitäjäksi ja mitähän kaikkee talous tämmöiseks, joka kun tuli postia tuli kaiken näköistä kirjettä vielä isän jäljiltä kaiken näköistä laskua ja muuta. Niin hän joutu niitä ynnäileen ja räknäileen kun äiti oli jo aika väsyny ja huonossa kunnossa. Ja pikku Jontte, Joonatan sitten oli äidin apuna aina kylpyammeeseen siirtämisestä ja tupakan sytyttämisestä lähtien ja missä vaiheessa tai miten mä sanoisin. Miten tää niin kun. Miten mä kysyisin. No miten se lähti tavallaan se sun rooli siinä. Oliko se ensin, et äiti pyysi vai tuliks se vaan luonnostaan tai miten se meni se tämmöinen käytännön auttaminen. Tarkoitan nyt sitä oikeastaan enemmän tää käytännöllinen puoli tästä, et se sulle lankes tämä?
JT: No siis monesti perheessä, jos vanhempi tarvii apua jossakin fyysisissä toimenpiteissä niin sitten lapset on perinteisesti autelleet sitten. Ei siinä mitään sen ihmeempää sinänsä.
SK: Mutta sulle jotenkin lankesiko vähän enemmän, kun muille?
JT: No tosiaan tossa kirjassa aika paljon kuvaan semmoista aika poikkeuksellisenkin läheistä poika äiti poika lapsi poika mikä äiti lapsi.
SK: Suhdetta.
JT: Poikasuhdetta joo, jossa on tää poika niin hyvin läheisissä väleissä sen äidin kanssa ja siitäkin syystä sitten on tavallaan siinä äitin ensisijaisena auttelijana, koska on muutenkin sitten äitinsä kanssa niin sidoksissa niin se.
SK: Joo ja jälleenkään äiti ei halua ottaa apua vastaan ja lapset ovat siinä jo vähän niin kun huostaanoton, tänä päivänä varmasti. Mutta mä oon lukenu muitakin kirjoja tuolta 90-luvulta esimerkiks Eve Hietamiehen tämmöisestä huumehelvetistä selvinneestä naisesta kirjoittama vastikään ilmestynyt kirja, jossa myöskään ei 90-luvulla ei poliisit ei sosiaaliviranomaiset puuttuneet tän tytön tilanteeseen. Et se on varmaan aikalailla muuttunut muutenkin tämä lastensuojelukäytäntö ynnä muu että. Mut silloin niin äiti keksi, että tai kuka se sano siinä sen, että tarvitset miestä avuksi tähän, että kun oot vaan lasten kanssa. Ei se tainnu se äiti ite olla. Oliks se joku jompikumpi niist sosiaalitädeistä se hanhiemo vai sit se toinen se pikkuinen tyyppi se.
JT: Niin siinä herää sellainen ajatus sitten äidin päähän. Mistä se nyt sitten tulee alun perin. Mutta että kun on tuo aviopuoliso menehtynyt ja itse on aika huonossa kunnossa niin sitten pitäis jollakin tavalla vielä sitten ihan sitä, että pysyy lapset kotona ja kaikki kunnossa niin siihen tarvitaan sitten miestä avuks. Niin siitä sitten syntyy semmoinen ajatus, että pitäis sit saada se mies edellisen. Kun toinen lähti niin sitten mies tarvittais taloon siis.
SK: Ja äiti rupee kirjoittaan lähettään. Lähettiks se lehtiin vai minne. Mut sille tulee niitä kirjeitä kaiken maailman sälleiltä sitten rupee tuleen sitä postia ja.
JT: Niin siihen aikaan ei oo ollu Tindereitä ja seuranhaku on ollu erilaista, et sitä on tehty sitten paljon ihan tollaisten ihan lehtien kautta on tehty muun muassa ennen muinoin seuranhakua ja.
SK: Ja se kun äiti sanoo, että pitääkö hänen sitten lähtee pyörätuolissa tonne baareihin vaan pörräilemään niin pikku Joonatan sanoo, että ei, et minä lähden mukaan, että älä mene yksin tai tämmöistä, et mä lähden mukaan. Ei se päästä äitiään lähtemään sinne, että kova huoli siitä, että ei sitä nyt sillai saa lähtee yksin tonne pörräilemään. Sit sielt tulee se Markku. Onko tämä Markku tai joku muu mutta haluut sä kertoa tästä miksi juuri tällainen mies sitten tuli?
JT: Siitä en osaa sanoo, et miksi juuri tällainen mies on. Mutta sattumalla on varmasti paljon osuutta elämään. Joo Markku tulee ja sitä sitten ihmetellään siinä jo kun.
SK: Niin sitä ihmetellään, joka rakastaa hyvää ruokaa ja mitäs kaikkee siinä oli. En mä niin tarkkaan muista, mutta siinäkin kuten valitettavan monessa miehessä on vissiin kaksi puolta eikö vaan että. Toisaalta halu auttaa mut toisaalta käyttää ronskisti hyväksi sitä äitiä ja käyttää sen rahat pelaamiseen ja niin edelleen että. Mitä sä sanoisit sun äidin onks se luovuttanu siinä vaihees vai miten tämmöinen niin kun vaan tapahtuu?
JT: No tässä on pyritty kuvaamaan siis sellaista tilannetta, että äiti yrittää keinolla millä hyvänsä pitää ne lapset kotona, että niitä ei esimerkiks huostaan oteta. Ja tähän aikaan maailmantilassa on ollu sellainen, että siihen helpottaa aika paljon, jos sulla on. Jos oot ite hyvinkin invalidi niin et sulla ois joku toimintakykyinen henkilö siellä kotona eli mies toisin sanoen. Niin tässä on sitä kuvattu sitä ilmiötä, et millä keinolla sä saat ne lapset pidettyä sitten siellä.
SK: Kyllä.
JT: Kynsin ja hampain siis käytännössä. Siinä alkaa sit tietysti pitää alkaa. No keinot on rajalliset.
SK: Joo mut se, että niin kun sen näkee, että se vie niitten rahat ja kaikki. Niin se ei voi vaan mitään sitten tavallaan. Että niillä ei ole oikeesti mitään keskusteluyhteyttäkään varmaankaan ja sellaista, että ne pystyis sopimaan niitä asioita vai miten sä koet?
JT: No tossa mä oon pyrkiny sitä. Siinä on aika monenlaisia linjoja mitkä menee niin toisaalta tuo äidin tila koko ajan huononee sekä psyykkisesti että fyysisesti. Hänen sairautensa kehittyy pahemmaksi siinä. Sit on koko ajan se huostaanoton uhka olemassa.
SK: Kyllä hmm.
JT: Sitten on semmoinen mies, joka on hyvin arveluttava, et sekin on vähän sitten, että miten sitä elämää navigoi, että luopuuko miehestä ja sit on taas riskinä, että tulis lapsien huostaanotto-ongelmia vai hyväksyykö, että on mies, joka on vähän huonosti ja samalla alkaa päässä vähän mennä ja fyysinen toimintakyky rasittuu. Lisäks on tehny itsemurhan joku aika sitten. Mitä siitä tulee kaikki rasite ihmiselle.
SK: Kyllä.
JT: Et siinä on aikamoisia tavallaan monia muuttujia siinä elämässä eikä oo hirveen helppo ainakaan jälkeenpäin lähtee miettimään, että mikä ois oikee ratkaisu tai et, miten ihmisen tarvis tehdä. Et monestihan ihmiset on joutuu tavallaan semmoisiin tilanteisiin missä ei ole hyviä ratkaisuja. Voi olla vaan huonoja ratkaisuja. Selvitään jotenkin siitä. Elämähän on monesti sitä, että meillä on tulee semmoisia tilanteita, että ei vaan yksinkertaisesti sitten. Toki ei nyt ihan noin karseita tilanteita toivoakseni kukaan meistä joutuis esimerkiks kohtaamaan. Mutta siis kaiken näköisiä semmoisia tilanteita voi tulla, jossa on sitten on niitä vaihtoehdot voi olla aika rajallisia eikä välttämättä mikään oo sitten hyvä ratkaisu.
SK: Näin on joo. No sitten mennään sit jo siihen, että äiti on jo niin huonos kunnos, et ei voi siellä asua ja ne joutuu sit sinne semmoisten teinien. Se ei oo lastenkoti vaan siel on teinejä kaltoinkohdeltujen teinien laitokseen. Nyt en muista miten se meni vai kuvasitko sä tos kirjassa sitä siirtymävaihetta pahemminkaan en muista?
JT: Ei sitä sen kummemmin siinä.
SK: Ei ne oli vaan yhtäkkii siellä.
JT: Joo ei sitä sen kummemmin sitä varsinaista siirtymävaihetta, et sit se vaan ne ovat siirtyneet sinne sit että.
SK: Ja sit se äiti asuu siinä saman rakennuksen päädyssä ja ne lapset käy siellä sitten aina välillä ja näin edelleen, et se on tavallaan semmoinen siirtymävaihe, kun sitä kai mietitään, et mitä sitten jatkossa.
JT: Niin joo siis tollainen tilanne on tietysti haastava, et jos on leskeksi jäänyt äiti, jolla on paljon lapsia ja hänen itsekin kunto on aika heikko ja muuta, että miten. Siinä sitten toteutettais monenlaisia etuja esimerkiks lasten etua, äidin etua, kaupungin etua mitä ikinä.
SK: Mut ne ihmiset on aika ilkeitä. Se johtajakin siellä niin se vaan, et lastenkoti on se halvin vaihtoehto ja erotetaan ne ja mitä kaikkee et siellä niinku. Niitä lapsiakin tosiaan haukutaan tuota. Mä en muista ees muistiinpanoja kattoo, kun mä kuuntelen niin tarkkaan sua. Mut kuitenkin se, että niitä että joku on häiriintyny ja kuka mitäkin. Ja sitä poika äiti suhdettakin, että se on sairas ja. Sit tulee se Esa Rekimäki mikä hän sitten oikeasti onkaan vai onko hän, hän niin mikäs hänen roolinsa on nyt tässä?
JT: No joo tässä kuvataan.
SK: Nuoriso-ohjaaja tai mikä hän on.
JT: No siis kuvataan yhtä, kun nää lapset on siirtyny tämmöiseen jonkinlaiseen laitokseen mikä nyt ei oo lastenkoti kuitenkaan ihan suoranaisesti.
SK: Ei.
JT: Niin pikemminkin joku nuorisolle tarkoitettu. kyseessähän siis tietysti tämmöinen vähän niin kun tilojen puutteesta tullut sitten tota ihan tämmöinen käytännön ratkaisut miten tämmöisen tilantees ylipäänsä hoitais. Mut joo sit siinä kuva. Mä oon halunnu kuvata yhden läheisemmin sit yhtä sosiaali tai ei sosiaalityöntekijää.
SK: Nuoriso-ohjaajaa.
JT: Tämmöistä nuoriso-ohjaajaa mikä on ollu siellä yhtä aikuista, joka on ollu sitten siinä elämässä ja nimenomaan sen kirjan toi varmaan kaks keskushenkilöä. Siinä on se Jonttu poika ja sitten se äiti niin se Jontun mikskä kaveriks se siinä muodostui.
SK: Lätkäkaveriks tai mikskä niin vähän siksikin joo. Vähän erikoinen persoona, mutta onks hänkin pohjimmiltaan vähän onneton?
JT: Se on varmasti hyvä kysymys. Mä en oikein osaa siihen vastata mitään.
SK: Eronnu vai mitä sit olikaan ja muutenkin, että kun se jotenkin ymmärtää niit lapsia. Mutta se haluais kirjoittaa kirjaakin ja se on vähän silleen hukassa jotenkin must tuntu siltä. Mutta se et täällä niin kun. Siel on niin kun lapsivihamielisyyttä selvästi ja niitä lapsia sitten yritetään ruveta miettimään, et mikä niitten tulevaisuus tai mihin ne laitetaan sieltä ja muuta tällaista näin ja muun muassa tuota tääl on tämmöinenkin kohta, kun hetkinen. Toinen, mä luen täältä nyt.
JT: Joo lue vaan.
SK: Toinen halpa vaihtoehto, jota asiakirjojen ja papereiden taakse piiloutuva lapsivihamielinen ihraperse psykopaatti hanhiemo. Se on toinen niistä sosiaalityöntekijöistä puolsi. Oli Uudellamaalla asuva eläkeläispariskunta. Vaimo oli tullut allergiseksi lehmille ja he olivat joutuneet myymään lehmät. Puheenjohtaja oli heti rakastunut ajatukseen. Lehmien tilalle lapsia loistava ajatus. Ja sitten siellä on. No joo semmoinen esimerkiks oli täällä. Tää on tää sun kieli on niin hulvatonta siis tää on oikeesti tosi vakavaa ei tälle saa nauraa, mutta tämmöistä. Ja kun te kuuntelette siskos kanssa siellä penkin alla mitä ne puhuu. Siellä lymyilette pitkin käytäviä, kuuntelette. Mulle on niin tuttua toi, kun aikoinaan ite näkövammaisten koululla kuuntelin mitä ne hoitajat juorus. Mutta mennään sit vielä tähän. Nyt mä hiljensin sut ihan täysin.
JT: Ei mä kuuntelen tässä.
SK: Mennään nyt siihen Esaan vielä, miten hän puhuu lasten joustavuudeta.
JT: No niin eli mä luen tästä yhen pätkän tästä.
SK: Pystyt sä avaan mikä se itsenäisyysjuhlan idea oikein oli siinä, muistat sä sitä?
JT: Tässä kuvataan vaan siis ei mitään sen kummempaa, kun että Suomessa vietetään joulukuussa tuota itsenäisyyspäivää ja sitähän eri tavoin kunnioitetaan eri paikoissa.
SK: Ja siellä joku puhu jotain tylsää siellä ihan.
JT: Niin no tyypillisesti ainakin lippu laitetaan salkoon, se on nyt ainakin vähimmäisjuttu, miten sitä kunnioitetaan itsenäisyyttämme. Joo no mäpä luen tästä hetken. Itsenäisyyspäivän kunniaksi nostettiin laitoksessa lippu salkoon ja minutkin pakotettiin pihalle lippua ihmettelemään. Esa Rekimäki ja joku uusi pitkätukkainen. Pitiks mun muuten lukee tää alusta asti?
SK: Joo lue siitä anna mennä, ei pitäny mut lue vaan.
JT: Ok mä luen tästä alusta.
SK: Lue, lue niin mä aattelinkin.
JT: No niin Esa Rekimäki. Mä aattelin, että eihän mun tätä pitäny lukee.
SK: Joo lue, lue.
JT: Esa Rekimäki ja joku uusi pitkätukkainen harjoittelija käyskentelivät pihalla paksu mappi kädessä, silmälasit nenällä tihrustivat lasten taustoja. Tursottavine partoineen harjoittelija näytti vankileiriltä karanneelta kesämökkimurtoja tehtailevalta niin kun Esa tätä myöhemmin kuvaili. Teinejä löntysteli pihalle ja me hilluimme perässä. Huh, huh harjoittelija sanoi hurjaa luettavaa. Niinpä elämä on odottamattomien käänteiden ja sattumien sekasotku Esa runoili ja lisäsi että tapahtumien keskipisteessä oleva ihminen ei tosin tajua kriisiä. Päivät vaan näennäisesti toistavat itseään. Mutta kaikesta voi selvitä, kun ei tunne mitään, kun on täysin turta Esa tiesi sanoa. Joku oli tehny laitoksen eteen neljä lapsen kokoista lumiukkoa, joiden niskassa hyppelimme. Lapsilla on uskomaton kyky sopeutua Esa jatkoi. Mutta vastareaktiona heistä on kehittynyt liiankin normaaleja, vaikka eivät he ole normaalia nähneetkään. He teeskentelevät normaaleja niin taitavasti ettei kukaan tajua, että heissä olisi mitään outoa ja tuskin ne itsekään tajuavat. Onko täällä maapallolla sinun mielestäsi yhtään normaalia ihmistä harjoittelija kysyi jne.
SK: Mitä sä sanot tohon siis ei siihen mitä se harjoittelija kysy vaan mitä se Esa sanoi, että mikä se on se viimeinen lause, että eivät ole normaalia nähneetkään. Mitä sä ite koet tai sanot?
JT: No siis varmaan tolla on pyritty ilmaisemaan siis sitä ilmiötä, et jos on, elää hyvin erikoista lapsuutta erikoisissa lapsuusoloissa niin se helposti voi tuntee lapsi itsensä hyviin vähän oudoksi ja myös sitä se ei tietenkään oo välttämättä semmoinen ehkä toivottava asia. Lapsi tietysti haluis, että se ei erottaudu millään tavalla joukosta, et ois niin kun kaikki muut lapset.
SK: No se äiti muuttuu siinä lopussa. Onks se vaan niin et se sairaus pahenee ms-taudista tässä kaiketikin on kyse, että se ei enää. Kun sä meet Jontte poika menee sinne kotiin. Must sekin on liikuttaa kohta, kun se menee viemään menee se kortti. Antaa sille kortin mis on se ihana lause, että miten se oli. Kun pidän sinua kädestä kannattelet sydäntäni tai joku tällainen eiks ollu siinä kortissa. Ja se äiti käänsi vaan selän sille Jontelle. Niin haluut sä kertoa mitä se kertoo siitä tavallaan siitä äidistä. Siinähän kuvataan hyvinkin paljon, miten se Jontte kokee sen. Se lähtee pois ja vaeltelee metsässä ja ihmettelee tietysti tilannetta, että oliko siinä semmoinen, että hylkäskö se vähän niin kun vai miten se äiti loppujen siinä loppuaikoina sitten suhtautui näihin lapsiin?
JT: No joo siinä kuvataan semmoista. tossa ei tosiaan mitään ihan varmoja sairausdiagnooseja anneta. Mut heitellään arvauksia ja se äidin tila menee sen verran huonoks myös psyykkisesti, että ne lapset ei sitten enää oo siinä keskiössä hänen elämässään ja pikkuhiljaa ei sitten enää oo. Rapistuu siis dementoituu käytännössä.
SK: Niin joo siihen tulee se dementiavaihe joo.
JT: Joo eli siihen sisältyy sit sellainen tietynlainen tylsistyminen ja henkinen lamaantuminen ja mielenkiinnon katoaminen kaikesta mikä aikaisemmin oli lähellä sydäntä.
SK: Jokainen lapsi ottaa sen tilanteen vähän eri tavalla. Yks tulee uskoon, yks tekee kotivideoita hullunlailla. Käsittääkseni sä jäät aika yksin ja no siit pikkuveljestä ei kauheesti kerrota miten hän sen tilanteen otti. Haluut sä tätä vähän avata jollain tasolla?
JT: Eipä siihen mitään sen suurempaa selitystä oo, että se on. Se ehkä kuvastaa sitä ilmiötä, että mitä nuorempi on tommosessa sisarkatraassa niin sitten jää vähän sen pakan alimmaiseksi.
SK: Käytinks mä liian vahvoja ilmaisuja näistä miten te erilailla te reagoitte tilanteeseen?
JT: No en mä koe mikään, mitään liian vahvaks ja mun mielestä jokainen saa tehdä omat tulkintansa ja omiin käsityksiin on lupa.
SK: Mut jompikumpi niist siskoistahan sanoo siinä olevansa ihan onnellinen siinä tilanteessa jossain mikä oli ihan, kun teille etsittiin sitä tai lapsille. Mä oon koko aika, et puhunks mä teistä vai niistä lapsista. No joo mut etsittiin sitä paikkaa mihin he kuuluisivat sitten. Kerropas siitä harjoittelijasta tai siitä sijaisesta, joka eiks näinhän se on ymmärrettävissä, et se sijainen sieltä sitten on se, joka on perustamassa perhekotia ja vai näin, miten?
JT: Joo no sitten yks niistä sen laitoksen työntekijöistä niin tosiaan sitten perustaa perhekodin. Mitäpä siitä niin.
SK: Tässä nyt paljastetaan mut ei täs kaikkee paljasteta täs on niin paljon. Mut tän mä nyt halusin kuitenkin, että suht loppusuoralle tässä omassa osuudessani, että lapset sitten eikö niin et se on just se perhekoti sitten mihin lapset yhdessä menevät, sijoitetaan.
JT: Joo ilmeisesti.
SK: Kirjan mukaan.
JT: Joo ilmeisesti joo kyllä sen niin voi varmaan tulkita.
SK: Tuota ja tosiaan kun sukulaiset suhteet oli niin kun oli ja siellä on todellakin monenlaisia vaihtoehtoja että. Ja näitten kirjojen nimiä kumpaakaan ei tässä avattu, että jää teillekin jotain avattavaa ja luettavaa mut. No kysytään kuitenkin vähän tulevaa. Haluut sä mitään raottaa nyt tästä. Täähän on trilogia eli me saamme seurata vielä tän perheen tarinaa ilmeisesti jollain tasolla?
JT: Joo aikomus on kirjoittaa vielä tähän romaanisarjaan ainakin yks.
SK: Jee ainakin yks.
JT: Ainakin yks on aikomus.
SK: Korostat sä sanaa ainakin.
JT: Ainakin yks on tähän ja aikataulu on tietysti avoin niin kun. Mikään maailma ei oo ehkä yhtä liukuvampi aikamääreitten kanssa, kun kirjallisuusmaailma.
SK: Että sua ei oo painostettu, et nyt pitää ilmestyä vuonna 24, ei oo.
JT: Jotkut kirjoittaa 10 vuotta kirjoja jotkut 100 vuotta ja jotkut yhden vuoden, jotkut kaks kuukautta vaihtelee hirveesti.
SK: Kauan sä kirjoitit sitä Punaista planeettaa?
JT: Meinasin sanoo, et yhdessä yössä.
SK: Niin joo totta.
JT: Mä kirjoitin sen silleesti, et kaks tuntii päivässä. Mä olin koti-isänä lapsen päiväunien aikana kaheksan kuukautta niin se oikeastaan se eka käsikirjoitusversio, joka kattaa periaatteessa ton koko kirjan niin se synty, sillä metodilla eli kaheksan kuukautta kaks tuntii päivässä.
SK: Entäs tää sit tää?
JT: No tän toisen kirjan mä pyst… Mulla oli taiteilija-apuraha niin mä pystyin työskentelemään muulloinkin, kun lapsen päiväunien aikaan niin sen mä kirjoitin sen ekan käsikirjoitusversion. Eka käsikirjoitusversio tarkoittaa käytännössä yleensä mun tapauksessa, et se kirja on alusta loppuun jo kirjoitettu, et sen jälkeen sitä vaan uudelleen kirjoitetaan. Niin kolme kuukautta meni.
SK: Sä kirjoitat sen käsikirjoituksen siis aika nopeesti vai?
JT: Joo no nyt kun Punaista planeettaa meni kaheksan kuukautta kaks tuntii päivässä ja nyt sain työskennellä tyyliin kuus tuntii päivässä.
SK: Niin joo.
JT: Ja sitten jos et kyllä siinäkin sit tavallaan meni sitä aikaa. Mut ei siinä nyt ihan hirveesti aikaa mee loppujen lopuks oo mulla menny, että mä oon aika nopee työskentelemään.
SK: Miten sä koet sit, kun on kirja tullu ulos onks se ootat sä. Pelkäät sä niitä kritiikkejä vai oot sä vaan niin kun, et no niin se tuli nyt sitten?
JT: No nyt kun mulla tuli jo toinen kirja niin sitä tietysti vähän turtuu matkan varrella siihen, ettei oo enää silleesti niin herkkä. Mut silloin kun eka kirja tuli niin sit tietystihän se jännitti aika suunnattomasti se, että saada siitä lukijapalautetta tai kuuntelijapalautetta ja sitten ihan lehtikritiikkiä ja tämmöisiä, että toisen kirjan kohdalla ei enää ihan niin paljon se jännittäny ja ahdistanu. Mutta aina sitä miettii tietysti just, että miten se otetaan vastaan ja. Lukijapalautetta oon saanu paljon molemmista kirjoista mikä on aina parasta palautetta että.
SK: Miten sä suhtaudut kritiikkiin?
JT: No en ainakaan haluis suhtautuu sillä tavalla, kun on joitakin tämmöisiä kriitikko gateja ollut tässä, et kirjailija alkaa kritisoimaan kriitikkoa tai sanomalehteä niin ainakaan sillä tavalla en haluis suhtautua. Tietysti helppo jeesustella, kun ei oo. En oo saanu murskakritiikkiä että.
SK: Vau jes (naurahdus).
JT: Tai siis en oo niin ainakaan isossa sanomalehdessä en oo vielä katotaan miten mä sitten reagoin.
SK: Mennääs ihan asiasta toiseen hetkeks. Voidaan palata vielä. Mut sul on ainakin yksi intohimo ainakin siinä Flinkkilä Kellomäki ohjelmassa paljastit, että jos sä et kirjoittais niin sä saattaisit jotain muuta tehdä aika intohimoisestikin mitähän se ois?
JT: Mä en muista mitä mä siinä paljastin mutta. Liittyiks se johonkin pelaamiseen?
SK: Liittyy joo.
JT: Kun mä mietin, et voisko se liittyny ompelemiseen.
SK: Ei ku pelaamiseen ompelek sä myös vai?
JT: Totta kai.
SK: No niin no paljasta nyt kaikki mutta mun mielest se.
JT: En mä kaikkee nyt lähde paljastamaan mutta joo siis varmaan puhuinkohan Shakista siinä.
SK: Kyllä, kyllä kerro vähän siitä.
JT: Niin Shakkia oon pelannu paljon joo se on ollu semmoinen, että oon haaveillu vähän siitä, että sitten kun oon eläkkeellä niin sitten pelaisin Shakkia.
SK: Mistä sä oot oppinu isäsikin kans taisit pelata vai?
JT: Isä pelas sieltä se on alun perin lähteny, et isä pelas Shakkia niin mul on edelleenkin isän Shakkilauta muun muassa, joka on jokaisessa ruudussa on joku iskulause tai uhkaus (Naurua). Joo mut nappulat on valitettavasti jossain vaiheessa, minne hukkasinkaan tai en tiiä hukkasinko itse edes tota?
SK: Muistatko yhtäkään iskulausetta sieltä haluutko muistaa?
JT: En mä. Mä joskus jouduin ottaa kuvia yritin, kun ne oli haalentunu paljon mä otin kuvia ja kuvakäsittelemään niitä, et ylipäänsä näkis ne on niin haalistuneita jo nykyään, että en mä nyt muista et mitä siellä oli.
SK: Sit sul on toinenkin. Meillä on saman tyyppinen musiikkimaku ja Jonatan on mulle suositellu muutamaa japanilaista semmoista muusikkoa tai säveltäjää, josta mä oon tajunnu, että hitsi mä en oo pitkään aikaan kuunnellu tämmöistä rauhoittavaa hyvää musiikkia, että mä oon jo luullu et kaikki hyvä musiikki on suurin piirtein mun korvien ohi menny. Niin nyt tai korvien sisään miten nyt vaan. Mutta oon nyt saanu sieltä, että sä myös soitat pianoa.
JT: Joo mä oon pianoo vähän niin kun kirjoittamisessakin niin täysin itse oppinut pianisti. Sitä oon soitellu jostakin rippikoulussa muistaakseni innostuin soittamaan virsiä siitä se tais lähteä.
SK: Joo ja sun äitisi osasi Kuutamosonaatin. Pitääkö tämä paikkansa?
JT: Joo siis tällaista on esitetty tämmöistä tietoa.
SK: Sä et oo kuullu hänen soittavan pianoo tai kuulitko sä tai muistatko sellaista?
JT: Ei oo tuolla lapsuuden kotona ollut tuota pianoo.
SK: Niin joo et se oli hänen edellisessä elämässä kun hän on soittanut sit aikaisemmas.
JT: Ei mun lapsuudenkodissa ollut pianoa et.
SK: Joo no mitä sä ompelet (naurahdus).
JT: No viimeisimpänä mä voin kertoo mitä mä viimeisimpänä ompelin. Mä ompelin semmoiset luistimen tassulämmittimet. Semmoiset vähän niin kun jollakin, jos ootte kattonu jotakin semmoista kaunoluistelua taitoluistelua. Niillä saattaa olla semmoinen joku asu niin saattaa luistimien päällä jotkut karvakkaat semmoiset tassut. Niin kun tuolla pohjoisessa asuu niin on kylmiä talvia ja varpaat jäätyy. Niin siis et luistimet pysyy lämpimimpinä niin sinne luistimien ulkopuolelle semmoiset lämmittimet. Semmoiset vähän niinku tassut tavallaan et.
Yleisö: Ai ihan ompelukoneella vai?
JT: Ompelukoneella joo siin on ihan hirvee homma. Tein lapsen jostain haalarista ne toppahaalarista niin sitten.
Yleisö: Niin kaavan sen kaiken.
JT: Ei mitään kaavoja vaan siitä vaan aloin tekemään ja sitä purkamalla ja tekemällä ja purkamalla. Se oli mun viimeisin siinä meni yks viikonloppu.
SK: Et sä pelannu pelasik sä vakavasti jääkiekkoa vai oliks vaan siellä no siellä laitoksel?
JT: Kyllä mä oon pelannu ainakin omasta mielestäni hirveen vakavasti että ja edelleenkin siis just sen takia kun pitää sitä pipolätkää käydä pelaamassa niin siks mä tein ne tassu, luistinlämmittimet.
SK: Mikä on pipolätkä?
JT: Pipolätkä on siis, että pelataan jääkiekkoa ilman mitään varust… siis mitään suojauksia ja sitten sitä pelataan vaan silleesti, et esimerkiks ei saa kohottaa kiekkoa.
Yleisö: Ainakaan polven yläpuolelle.
JT: Polven yläpuolelle, ettei tule vahinkoja. Sellaista vähän niinku herrasmies tai herrasnainen tai.
SK: Mites tuota sun tulevaisuuden. Nyt mennään takas kirjoihin äkkii. Niin onko sulla takataskussa, että me saadaan nauttia useampia kirjoja?
JT: No joo siis kuulemma kirjailijalle todella tärkeitä on nuo aiheet ja ideat. Niitä pitäis vaalia ja myös ehkä suojellakin ja sit kun loppuu aiheet ja ideat niin mitäs sitten. Mistäs sitten kirjoitat että.
SK: Mutta onko sulla?
JT: On mulla toivoakseni on mulla. En mä tiiä sit onks ne muitten mielestä hyviä aiheita ja ideoita.
SK: Mutta sulla siis on sehän riittää.
JT: Oon mä yrittäny pitää semmoista reserviä, että ois sitten, et kun koko ajan mä kulutan näitä aiheita, että sitten pitää. Kohta pitää varmaan alkaa sitten ihan oikeestikin. Nythän mulla on ollu hirveen helppoa, kun ei oo tarvinnu hirveesti etsiä tai kehitellä aiheita. Et oon päässy aika helpolla.
SK: Niin joo vielä kerran aplodit Joonatanille.
Loppu.
