HUONEENTAULUJA, LAVARUNOUTTA

Teksti: Jouko Lehtonen

”Sortumatta souda, vaikk´ ois vastatuulta.”  Tämä ja monet muut huoneentaulut ovat rohkaisseet ja lohduttaneet Suomen kotien seinillä sukupolvien ajan. Vielä voi löytää kirpputoreilta kirjontatöitä, joihin on sommiteltu lyhyt mietelause ja koristekuvio. Yleensä kirjontojen pohjina käytettin pellava- tai hamppukangasta. Sellaista on saattanut ruveta tekemään kuka tahansa, vaikka käsityötaidot eivät olisikaan olleet kummoiset.

Tauluihin on kirjailtu kukkia, kasveja tai muita luonnon aiheita kuten lintuja. Sanoma eli teksti on silti ollut tärkein. Tässä muutamia: Viel´ uusi päivä kaiken muuttaa voi,  Herran pelko on viisauden alku, Sana suloinen se kyynelet estää, sen seurassa ilo ja rauha ain kestää, Muruja on elon onni, suruja on suurin osa,  Lempi kodin luoja, koti lemmen suoja, Tänne on aina hyvä tulla, täällä tuoksuu kakku ja pulla. (Askel 11)

Lavarunous on jatkuvasti laajeneva esitysmuoto. Suosion myötä lavarunouden ympärille on muodostunut oma kulttuurinsa. Runoilloissa voi kuulla todella monenlaisia esityksiä. Open mic -klubit, avomikkiklubit, ovat säännöllisiä tapahtumia, joissa kaikki halukkaat pääsevät lukemaan omia tekstejään.  Esityksissä nähdään usein myös rekvisiittaa, musiikkia ja videotaidetta.

Runoilija ja pedagogi Aura Nurmi sanoo. ”Olen nähnyt ihmisten ylittävän itsensä niin monella tavalla, enkä tarkoita vain tietynlaista vakuuttavuutta ja rohkeutta, vaan sellaista  jatkuvaa  uteliaisuutta ja herkkyyttä, millä tavoin he ovat alkaneet tutkia tekstin mahdollisuuksia ja maailmaa ympärillään… Se tehdään vielä turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä.” 

Suomalaisen lavarunon tulevaisuudesta Aura Nurmi toteaa, että se herää pitkän kaamoksen jälkeen. Pandemia iski harrastukseen lujasti. Tilaisuuksissa, joissa ihmiset käyttävät yhteistä mikrofonia tai puhuvat toisilleen, ei voinut mitenkään toimia. Nurmi toteaa nyt, että lavarunoudella on orastava, uusi kevät. Erityisesti häntä ilahduttaa toiminnan saama julkinen huomio mm. äidinkielen oppikirjoissa. Statuksen noususta kertoo myös se, että nuorten open mic -toiminta palkittiin Helsingin vuoden. kulttuuriteon kunniamaininnalla. (Kirjallisuusterapia 1)

 Muun muassa tällaisia poimintoja on koottu Pistepostiin,joka on näkövammaisten kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä kulttuurilehti. Se on painettu pistekirjoituksella.

SÄVY SÄVYYN

Teksti: Aila Malkki

Syksyn viehätys kätkeytyy hetken hehkuvaan värimaailmaan. Aurinko ei enää polttele. Ajatus juoksee jouhevammin. Mietteet mutkittelevat vapaina mielikuvituksen reunoilla.

Mielenmaisemaltaan syksyä voi yllättäen kuvailla myös viileillä vivahteilla. Sävyt ovat silti pehmeitä, suorastaan heleitä. Syksy soittelee säveliään aina taivaan kannelle saakka.

Syyskesän päivä alkaa rikkumattoman rauhallisena mutta päättyy joskus täysin toisenlaisena. Istun parvekkeella ja kuuntelen pihan ääniä. Tyttö keinuu aivan hiljaa. Tyttö on vaiti, ettei kukaan huomaisi häntä.

Nyt hän voi istua edes hetken omana itsenään, luontevasti perinteidensä suojassa. Mitä aiemmin päivällä tapahtui jää salaisuudeksi. Miten elämä muuttuisikaan, jos jokaisella olisi aidosti olemisen oikeutus oman kulttuurinsa tutuissa väreissä.
Hyvä ja paha aina viimein kohtaavat toisensa. Niitä kauniita hennon vaaleita hetkiä vain toivoisi viattomille enemmän. Heidän herkkää sisintään ei saisi särkeä ennen kuin elämä on edes kunnolla alkanut. Eino Leino on pukenut sen sanoiksi runoelmassaan Hymyilevä Apollo vuodelta 1898:
”Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa”.

Sametinsininen avaruus korostaa äärettömän kauneuden ja pelottavan synkeyden rajaa. Näitä vastakohtia ei ihmismieli pääse pakoon. Vuodenajan huolettomat tuokiot ohitamme niin usein uppoutumalla omiin ongelmiimme.

Koskettava kokemus nostaa pehmeän sinen pinnalle ja saa turhan ilkeyden tuntumaan sen rinnalla ontolta tyhjyydeltä. Kuten Leino muistuttaa:
”Kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää en pyydä ma enempää”.

Syysaamu valkenee sinertävän sumuisena. Hallainen yö on levittänyt taivaalle huurteisen usvan. Himmeys tummenee kohti värikylläistä iltaa. Sinisestä valosta syntyy levon ilmapiiri – aivan kuin elämä olisi aina ollut näin kohdillaan.

Tulkintojemme sävyerot heijastelevat sisäistä maailmaamme. Värikkyys luo uskoa parempaan. Kirpeä ilma ei välttämättä tarkoita kipristelevää mieltä. Sää ja mieli saattavat kuvastaa aivan vastakkaisia tiloja ja kannatella siten olemisen tasapainoa.

Eräänä iltana kuulen jälleen totuuden lapsen suusta. Alle kouluikäinen tyttö huutelee äitiään. Hän tuottaa lähes kymmenen erilaista tapaa lausua tuo kaikkein tärkein sana. Aluksi ”äiti” on hiljainen kutsuhuuto, joka vähitellen, kerta kerralta terästyy yhä kuuluvammaksi, miltei epätoivoiseksi yritykseksi tavoittaa oma äiti.

Muutoksissa sävy vaihtelee turhautuneesta hieman äreäksi. Jään ihmettelemään, miksi äiti ei vastaa. Erilaiset äänensävyt tyttären huudoissa kuvastavat täsmälleen hänen mielenliikkeitään. Yksi kaunis sana voi sävyillään kertoa tavattoman paljon.

On olemassa kieliä, joissa sanojen ja lauseiden merkitykset vaihtelevat intonaation tasolla. Sama sana voi siis tarkoittaa kahta, kolmea eri asiaa ääntämisen mukaan. Eivätkä vaihtoehdot osu suinkaan aina lähelle toisiaan. Eräs tällainen kieli on yksi kiinan monista murteista.

Voisi olettaa, että noin tarkkoihin eroihin perustuvan kielen puhujat aistisivat ympäröivän maailman kokonaisuudessaan yhtä yksityiskohtaisesti tai ainakin huomioisivat sävyerot äärimmäisen tarkasti. Näin suoraviivaisia johtopäätöksiä tuskin sallitaan, mutta teoriana se silti kiehtoo.

Kielellisen relativismin lähtökohtanahan on oletus, että yhtäältä jokainen kieli vaikuttaa monin tavoin ajatteluun ja että toisaalta ihmismieli puolestaan muovaa kielen rakenteita. Tuon tämän jo vanhentuneena pidetyn teorian esille, koska mielestäni se ei kuulu vain historiaan vaan ilmenee elävästi tämänkin päivän kielissä esimerkiksi vertailtaessa tiettyjen alojen synonyymien rikkautta tai vähyyttä.

Jos siis kielen elementit rakentuvat hienovaraisista, tunnistettavista osasista, niin miksei ympäristömmekin? Sävyihin keskittymällä ja niihin reagoimalla saa elämästään sommiteltua raikkaan paletin. Sen toisiinsa sekoittuneissa vivahteissa välkkyy jokaiselle ikioma sateenkaari.

Pohdintoja 3

IHMINEN ON KOKONAISUUS

Teksti: Mika Veijalainen

Ihmisen sanotaan olevan fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mieli ja keho ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa. Fysiikka vaikuttaa mielialaan, energiaan ja siten mahdollisesti sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaaliset suhteet vaikuttavat mielialaan ja jaksamiseen.
Jos yhteen näistä ”systeemeistä” tulee ongelmia, ne heijastuvat myös muihin. Tilanne on vielä haastavampi, jos samaan aikaan on esim. henkisen puolen matalapainetta ja siihen tulee sitten vielä jotain fyysistä ongelmaa, esim. kipua. Tai toisinpäin. Tällaista tilannetta on vaikeampi sietää ja pysyä positiivisena. Voi tulla mieleen ajatus ”pitikö tähän nyt vielä tällainenkin vaiva tulla, ihan kuin ei olisi tarpeeksi vaikeaa muutenkin”. Ongelmat alkavat herkemmin hallita ajatuksia ja elämää. Kroonistuessaan tilanne voi johtaa yleiseen toimintakyvyn laskuun.
Tämä fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus toimii myös toiseen suuntaan eli jos mieli on hyvä ja positiivinen, niin esim. erilaisia kiputiloja on helpompi sietää. Jos yksi tekijä, puhumattakaan kaksi, tästä kolmikosta on kunnossa niin ongelmaisen osa-alueen kanssa voi pärjätä paremmin.
Mielen ollessa matalalla on paikalleen sisätiloihin yksin jääminen huonoin vaihtoehto. Siinä alkaa herkästi ”seinät kaatua päälle” ja ongelmat tuppaavat paisumaan omassa mielessä. Toki on niinkin, että jos on alakuloa ja väsymystä niin silloin ei saisi ajatella sillä tavalla, että minun on pakko mennä sinne ja tänne ja tehdä sitä ja tätä. Se kuormittaa lisää eikä sitten ehkä jaksa tehdä mitään. Pakko on tässä huono motivaattori.
Ei ole siis hyväksi jo ajatella itseään entistä väsyneemmäksi vaan lähteä liikkeelle hyvin pienesti. Tämä ”hyvin pienesti” on suhteellinen käsite. Se mikä on ”hyvin pientä” yhdelle on jo ”hyvin suurta” toiselle. Tämä voi vaihdella jopa saman henkilön kohdalla: reipas ja aktiivinen ihminenkin voi päätyä tilanteeseen missä esim. aiemmin tehtyjen pitkien lenkkien tai sosiaalisen aktiivisuuden sijaan ei jaksakaan tehdä oikein mitään. Tällainen henkilö voi sitten ajatella, että turha tehdä mitään, kun mistään pienestä tekemisestä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Pitäisi suorittaa suunnilleen maraton ennen kuin olisi tyytyväinen tekemiseensä. Kun on tottunut olemaan aktiivinen, on uuteen ja erilaiseen tilanteeseen sopeutuminen vaikeaa mikä taas voi lisätä henkistä kuormaa.
Ei liene realistista ajatella, että ongelmatilanteessa sieltä ”kuopasta” voi nousta suoraan huipulle. Olisi hyvä olla malttia ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Jos ajatellaan liikuntaa tai liikkumista, niin voisi aloittaa vaikka lähtemällä ulos pihalle istuskelemaan. Siellä säännöllisesti käydessä saattaa jossain vaiheessa tulla mieleen, että voisihan tuon pihan ympäri kävellä kerran. Se on jo hyvä, edistystä. Sitten voi käydä niin, että tuleekin käveltyä pihan ympäri muutaman kerran. Jonain päivänä tilanne saattaa eskaloitua hyvällä tavalla niin, että tekeekin mieli lähteä vähän pihaa kauemmas käymään. Näin se mahdollisesti negatiivinen oravanpyörä voi hidastua, pyähtyä ja lähteä hiljalleen kääntymään positiiviseen suuntaan sen sijaan, että jäädessään kotiin pohtimaan asioita se negatiivinen vauhti vain kasvaa. Monella lienee kokemuksia siitä, kuinka ulkoilu jotenkin parantaa olotilaa. Vaikka ongelmiin ei ratkaisua tulisikaan ”pelkällä” ulkoilulla, niin olo on jotenkin parempi. Sanotaan vaikka niin päin, että haittaa siitä ei ole.
Edellä mainittu on vain yksi mahdollisimman yksinkertainen esimerkki siitä miten asiaa voi lähestyä ja lähteä etenemään. Pointti on se, että mitkään teot eivät ole liian pieniä eikä kannata heti väsyttää itseään ajattelemalla, että minun on pakko tehdä kauhean paljon ennen kuin voin olla tyytyväinen. ”Pienistä puroista…”.
Sallinette pienen oman esimerkin tähän. Olen käynyt kuntosalilla 30 vuotta. Joskus on käynyt niin, että on ollut matalapainetta, jolloin mikään ei ole kiinnostanut eikä oikein mitään ole jaksanut.
Tiedostan kuitenkin asian mistä tuossa edellä kirjoitin eli että paikalleen ei tule jäädä. Siispä tein niin, että menin kävelymatkan päässä olevalle salille. Istumaan, useamman kerran vain istumaan. Kokemuksesta tiesin sen olevan parempi vaihtoehto kuin kotiin jääminen. Arvelin (ja vähän tiesinkin), että jonain päivänä tulee mieleen, että voisihan sitä vaikka tehdä jonkun pienen jutun/

liikkeen samalla kun siellä olen. Pakottamatta itseäni siihen vaan antamalla mahdollisuuden itselleni. Vähitellen se taas lähti siitä. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin jolloin kynnys ylipäätään lähteä sinne kuntosalille olisi kasvanut koko ajan. Tämä oli ja on siis se ”minun juttuni”. Olisi hyvä, jos henkilö löytäisi sen oman pienen juttunsa ja antaisi itselleen mahdollisuuden edetä siitä.

Kun sanotaan, että keho ja mieli ovat yhteydessä toisiinsa niin mielen osalta ei sovi unohtaa sosiaalista puolta. Fyysisessä, psyykkisessä ja sosiaalisessa kokonaisuudessa eri osa-alueet painottuvat eri tavalla eri ihmisillä. Joku nauttii liikunnasta, joku ennemmin tykkää lukea/ kuunnella kirjoja tai musiikkia ja joku taas tykkää kerho- ja yhdistystoiminnasta, teatterista, hyvästä ruoasta ystävien kanssa jne jne. Joku tykkää kaikista.
Useasti nämä osa-alueet yhdistyvät erilaisissa tekemisissä. Jos kaverin kanssa tai pienessä porukassa tulee liikuttua tai tehtyä jotain muuta, niin siinä tulee mukavasti virikettä fysiikalle, psyykelle ja sosiaalisuudelle. Toki kaikki eivät välitä porukassa touhuamisesta vaan moni nauttii itsekseen tekemisestä ja hyvä niin jos siitä saa hyvää mieltä.
Olon ollessa ikävimmillään on vaikeaa olla sosiaalinen ja aktiivinen. Soitto kaverille, äidille, isälle, tyttärelle, pojalle tai puhuminen vaikka psykologin kanssa tekee varmasti hyvää. Se ulkona käyntikin saattaa auttaa. Kun saa tehtyä tällaisia ”pieniä” juttuja, olo saattaa kohentua puoliksi huomaamatta. Sen jumittumisen sijaan.
Näin fysioterapeuttina kannatan jonkinlaisen liikkumisen pitämistä mukana arjessa. Siltikin, vaikka se ei herättäisikään mitään intohimoja. Muistetaan kuitenkin se kehon ja mielen yhteys.
Paremmassa fyysisessä kunnossa jaksaa paremmin käsitellä haasteita. Liikunta ei tietenkään takaa esim. sitä etteikö erilaisia kiputiloja voisi tulla ja tule tuki- ja liikuntaelimistöön. ”Kroppa” ei ole oireeton loputtomiin. Todennäköisyyksiin voi kuitenkin vaikuttaa: aktiivisen henkilön tuki- ja liikuntaelimistö (ja muukin terveys) pysyy todennäköisemmin paremmassa kunnossa kuin passiivisen henkilön. Jos ongelmia ilmaantuu, aktiivinen henkilö pysyy todennäköisemmin toimintakykyisempänä kuin passiivinen, valmiiksi huonommassa kunnossa oleva.
Mietitään lopuksi vielä vähän sitä liikuntaa, liikkumista, ulkoilua. Sitä vaikeampaa aktivoituminen on mitä kauemmin on aikaa siitä, kun on jotain tehnyt. Puhumattakaan, ettei ole oikein koskaan liikkunut esim. pakollista koulussa tai työssä liikkumista enempää. Monesti käy niin, että kun tekee päätöksen alkaa liikkua, niin sitten liikutaan kuin viimeistä päivää. Pitää kuitenkin muistaa, ettei vuosien tai vuosikymmenten tekemättömyyttä kiritä kiinni muutamassa viikossa tai kuukaudessakaan. Kunnon kohentuminen vaatii pitkäjänteistä, omaan tilanteeseen sopivaa tekemistä. Kun olo ei paranekaan heti ja paikat ovat liiasta reuhtomisesta kipeät koko ajan, niin tekeminen loppuu herkästi. Jos kunto riittää kilometrin rauhalliseen kävelyyn, ei kannata lähteä viiden kilometrin hölkälle. Siinä uuvuttaa itsensä.
Omat haasteensa on heillä, jotka ovat joskus jotain harrastaneet. On saattanut mennä vuosia/ vuosikymmeniä siitä, kun on viimeksi ollut aktiivinen. Sitten jokin syy saa aktivoitumaan uudelleen. Mieli palaa niihin vanhoihin aikoihin ja haluaa tehdä samoja asioita kuin silloin joskus, mutta keho ja kunto ei ole enää sama. Se syö motivaatiota ja maltillinen tekeminen on haastavaa. Malttia pitää siis olla. Hätäilemällä ei saa aikaan kuin yhden suomalaisen sanonnan.
Liikunnan suhteen voi ajatella vähän samalla tavalla kuin ruokailun suhteenkin: jätä se viimeinen, yleensä turha, suupala tai ”santsilautanen” ottamatta ja jätä sopiva mieliteko kytemään. Maistuu sitten paremmalle taas seuraavalla kerralla.

Pysytään liikkeessä.

MAANALAINEN IHMEMAA

Teksti: Pasi Päivinen

Puolan neljästätoista UNECOn maailmanperintökohteesta moni on maan eteläosassa Krakovassa ja sen lähiympäristössä. Kiertokäyntien järjestäjiä UNECOn maailmanperintökohteisiin on Krakovassa useita, mutta suurin osa on saavutettavia myös julkisella liikenteellä. Osassa olen käynyt paikallisen matkailupalvelun järjestämällä retkellä ja osassa julkista liikennettä käyttäen. Krakovasta pääsee paikallisjunalla helposti ja nopeasti ainutlaatuiseen Wieliczkan museoituun suolakaivokseen.

Toukokuisena päivänä 2023 kevätauringon paistaessa pilvettömältä taivaalta Wieliczkan asemalta väkeä oli sankoin joukoin menossa kohti kaivosmuseon lipunmyyntiä, koska Puolassa oli kansallinen vapaapäivä. Pääsylippu kustansi noin 30 euroa ja oli jokaisen sentin arvoinen. Vinkkinä sentin venyttäjille, että kaivoksessa pidetään joka sunnuntai maanalainen messu kaivoksen upeassa kirkossa, johon osallistuminen on maksutonta sisältäen maksuttoman hissikuljetuksen molempiin suuntiin. Tuosta maanalaisesta ihmemaasta voi siis nähdä pienen osan sunnuntaimessun kylkijäisinäkin maksutta, jos vain kehtaa olla laittamatta rahaa kirkon ”anelaatikkoon”. Sitä en tosin selvittänyt, miten messuun ilmoittaudutaan ja miten suosittu se on.

Suolakaivoksesta museoksi

Wieliczka on yksi maailman vanhimmista teollisista kaivoksista. Sieltä on kaivettu suolaa kivikaudelta saakka, ja varsinainen kaivostoiminta käynnistyi 1300-luvun alussa jatkuen yhtäjaksoisesti yli 700 vuotta. Suola oli keskiajalla arvokasta kauppatavaraa luoden perustan Krakovan alueen kasvulle ja vauraudelle. Suolan maailmanmarkkinahinnan laskun seurauksena ja 1990-luvun alun talouslaman vaikutuksesta suolan tuottaminen Wieliczkassa tuli kannattamattomaksi ja kaupallinen kaivostoiminta päättyi vuonna 1996. Suolaa kaivettiin sen jälkeen pienimuotoisesti 11 vuotta, vuoteen 2007 saakka, koriste-esineiden valmistamiseksi, joita oli vitriineissä myynnissä museokaupassa noin kahden tunnin maanalaisen kävelykierroksen päätteeksi. Koriste-esineet olivat kauniita, mutta olen lopettanut matkamuistojen ja yleensäkin tarpeettoman tavaran haalimisen onnistuen välttämään kiusauksen myös Wieliczkassa, vaikkakin vuorisuolasta valmistetut koriste-esineet olivat upeita. Viime vuonna Vilnassa meripihkamuseon museokaupassa oli yhtä suuri kiusaus ostaa koriste-esine kuuluisasta Kuurinmaan meripihkasta, mutta onnistui silloinkin välttämään ostohoukutuksen.

Wieliczkan kaivoksen kulttuurihistoriallinen merkitys ymmärrettiin jo kauan sitten ja kaivosmuseo avattiin vuonna 1966. Kaivoksen vielä ollessa toiminnassa se oli pieni lähinnä kotimaisia ja entisen sosialistisen Itä-Euroopan maiden matkailijoita vetänyt kohde. Kaivoksen kaupallisen toiminnan päättymisen ja 1990-luvun alussa Itä- ja Länsi-Euroopan väliltä poistuneen rautaesiripun myötä kaivosmuseota lähdettiin kehittämään ja markkinoimaan voimakkaasti, jonka seurauksena siitä on tullut suosittu kansainvälinen matkailukohde yli miljoonalla vuosittaisella vierailijalla.

Wieliczkan suolakaivoksessa on yli 300 kilometrin käytävälabyrintti ja kaivos ulottuu 327 metrin syvyyteen. Pääturistireitti on runsaat 2,5 kilometriä pitkä, jonka kiertämiseen oppaan johdolla ainakin kesäsesongin aikaan menee noin kaksi tuntia. Sitä en tiedä, liikkuvatko ryhmät sitten rauhallisemmin vilkkaimman turistisesongin ulkopuolella ja näkevätkö mahdollisesti enemmän.

Suolan sisällä

Wieliczkassa on edelleen huomattava määrä suolaa kaivamatta. Vierailu tapahtuu edelleenkin todellisen suolavuoren uumeniin. Matka maan alle alkaa laskeutumalla 350 puista rappusta kapean kuilun sisällä 64 metriä alas ensimmäiselle tasanteelle. Koska kesäkaudella turisteja on paljon, ryhmät näyttävät liikkuvan oppaan johdolla ripeästi ja tulimme puuportaikkoa alas melkoista ravia. Portaat olivat seitsemän rapun ryhmissä, ja aina seitsemän rappusen jälkeen 180 asteen käännös oikeaan ja taas seitsemän porrasta alas. Vasta alhaalla tuli mieleeni, että kuilussa ei ollut välillä yhtäkään ovea, leveämpää tasannetta tai yleensä mitään erityisiä turvallisuusjärjestelyjä/varapoistumisreittiä. Jos joku saisi porraskuilussa sairauskohtauksen tai seinä sortuisi estäen kulun alaspäin, valot sammuisivat ja joku/jotkut menisi siinä paniikkiin niin mitenköhän tilanne hoidettaisiin.

Alkulämmittely kuumassa kuilussa oli reitin vaativin osuus ja jatkossa laskeutuminen tapahtui loivasti laskevia käytäviä sekä muutaman kymmenen portaan portaikkoja pitkin. Portaiden yhteismäärä oli 750 ja alimmillaan kävimme noin 160 metrin syvyydessä. Paljastan nyt jo tarinan tässä vaiheessa, ettei takaisin maan kamaralle tarvinnut kivuta portaita pitkin, vaan matka taittui nopealla kaivoshissillä.

Alhaalla kaivoksessa oli pääosin avaraa, tasainen 15 asteen lämpötila ja tehokkaalta tuntuva ilmastointi. Tosin olimme turisteille suunnitellulla reitillä, joten tuskin kapeita, matalia ja liukkaita pimeitä kaivoskäytäviä kukaan olisi odottanutkaan. Valaistus oli käytävillä ajoittain hämärä, koska ryhmämme loi pitkiä varjoja ja oli katsottava tarkasti eteensä, sillä lattiassa oli välillä pientä epätasaisuutta sekä portaita. Sen sijaan saleissa valaistus oli hyvä.

Vuorisuolaa

Wieliczkan suola ei ole valkoista, joka on meillä keittiössä käytetyn ruokasuolan väri, vaan harmaata. Vuorisuola näyttäytyy monissa harmaan sävyissä. Joissakin kohdissa se näyttää marmorilta ja myös valkoistakin suolaa näkyy vähän seinämissä. ”Harmaa on hyvä väri”, kuten Ismo Alanko laulaa. Suola tuntuu kaivoskäytävien seinissä kädellä kosketettaessa kovalta ja sen irrottaminen hakulla on varmasti ollut erittäin kovaa työtä.

Kaivosmuseon erikoisuus ovat suolapatsaat ja neljä maanalaista kirkkoa. Patsaat ovat pääosin kaivostyöläisten veistämiä ja uskonnollisten aiheiden ohella ne esittävät merkkihenkilöitä. Kaivoksen kaikki rakennelmat on tehty suolasta mäntypuisia tukirakenteita lukuun ottamatta. Mänty imee suolaa itseensä ja muuttuu entistä kovemmaksi sekä säilyy hyvin. Vanhimmat kierroksella oppaan osoittamat mäntyrakenteet olivat 500 vuotta vanhoja. Välillä on vaikeaa uskoa, että seinät, katto, lattialaatat ja taidokkaasti veistetyt koristeet ovat kaikki todellakin samaa vuorisuolaa.

Miehiä ja hevosia

Asiantunteva ja sujuvasanainen opas kertoi matkan varrella kaivoksen karuista työskentelyolosuhteista vuosisatojen aikana, josta museossa on näytteillä jonkin verran kuvia sekä muutamia vanhoja koneita. Kuten tunnettua kaivostyö on ollut yksi vaarallisimmista ammateista ja on vaarallista nykyisinkin. Vieliczkassa on tapahtunut paljon onnettomuuksia. Suurimpina riskeinä olivat kuiluun putoaminen, tulipalot, tulvat, räjähdykset ja maansortumat. Näytteille on jätetty pätkä alkeellisista portaista sekä tikkaat, joita pitkin miehet ovat joutuneet kantamaan raskaita taakkoja lyhty toisessa ja taakka toisessa kädessä. Vaarallisin työ oli luoliin kertyneen metaanikaasun räjäyttäminen soihdun avulla. Siihen ei määrätty ketään, vaan työtehtävän suorittivat vapaaehtoiset kaivosmiehet, jotka olivat yleensä perheettömiä. Lisäansio oli räjäytystyöstä suuri, mutta samalla riski hyvin korkea.

Kaivoksessa on työskennellyt myös hevosia. Ne eivät enää kaivokseen laskemisen jälkeen päässeet takaisin maanpinnalle. Hevosia pidettiin todella arvokkaina kuljetustyön suorittajina ja niistä pidettiin erittäin hyvää huolta. Opas mainitsi, ettei hyviä työhevosia ja kaivosmiesten kavereita haluttu lopettaa ja käyttää ruoaksi, mutta kaivoksen johto ei suostunut ylläpitämään työnsä lopettaneita hevosia korkeiden ruokakustannusten vuoksi.

Suolataidetta

Wieliczkassa on neljä kappelia ja niissä kaikissa monia taidokkaasti tehtyjä suolaveistoksia. Uskonnollisia aiheita käsitteleviä teoksia on eniten, sillä kaivosmiehet olivat hartaita katolilaisia ja uskonto oli vahvasti läsnä maanalaisessa elämässä päivittäin. Ennen töiden aloittamista pidettiin aina rukoushetki ja messuja oli säännöllisesti kaivoksen kappeleissa. Merkkihenkilöistä veistettyjä patsaita on useita. Wieliczkassa ovat vierailleet muun muassa puolalainen maailmankuulu tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus, krakovalaissyntyinen Paavi Johannes Paavali II ja 1900-luvun merkittävin saksalainen kirjailija vuonna 1929 Nobelin palkinnon voittanut Thomas Mann. Wieliczkassa on työskennellyt jonkin verran myös ulkomaalaisia kaivosmiehiä. Itävaltalaisten kaivosmiesten upea seitsemän kääpiötä -sadun suolaveistos on heidän luomuksensa.

Pyhä Kinga

Opas kertoi tarinan Wieliczkan suolakaivoksen löytämisestä pyhän Kingan kappeliin saavuttaessa. Joskus kauan sitten prinsessa Kinga viskasi sormuksensa ja suolapalan kapeaan kaivoskuiluun, josta hän käski miesten kaivaa kunnes vastaan tulee kivi. Löytyneestä suolakivestä löytyi Kingan sormus ja hänestä tuli kaivostyöläisten suojeluspyhimys. Tarina ei kerro, miksi paikassa oli kaivoskuilu ja miksi prinsessa Kinga viskasi kihlasormuksensa kuiluun ja mitä muuta prinsessa Kinga mahdollisesti teki tai missä.

Pyhän Kingan kappeli

Opas johdatteli meidät Pyhän Kingan kappelin takaosan parvelle. Hämmästyttävä näkymä parvelta alas saliin sai minut aidosti huudahtamaan: uskomatonta! Laskeuduin suolaportaita alas kirkon lattiatasolle ja pääni pyöri ympäri ihmetellessäni sitä kauneutta, joka vuorisuolasta oli saatu aikaan.

Korkeassa kirkkotilassa kaikki on suolaa. Jopa kristallikruunun on tehty läpikuultavista suolakiteistä ja patsaat sekä seinäreliefit on veistetty kauttaaltaan suolasta. Tuntemattoman lahjakkaan kaivosmiehen suolasta veistämä teos, Leonardo da Vincin maalauksesta Pyhä ehtoollinen, on mielestäni Wieliczkan vaikuttavin luomus. Prinsessa Kingan kappelissa on myös puolalaisten suuresti rakastaman Paavi Johannes Paavali II:n suolapatsas. Alttari on myös suolaveistotaidon taidonnäyte.

Järvien kautta maan kamaralle

Reitin viimeinen ja toiseksi suurin Sali, Michalowicen Sali, oli upea sen vaaleiden puisten tukirakenteiden muodostaessa kauniin kontrastin suolaseinämiin. Loppupäässä sivuutimme myös kaksi maanalaista järveä. Jälkimmäiselle pysähdyimme kuuntelemaan hetkeksi Puolan tunnetuimman säveltäjän, Frédéric Chopinin, musiikkia ja samanaikaisesti seinälle heijastui valotaideteos. Alhaalla jykevän kaiteen takana vesi näytti mustalta ja oli luultavasti syvää. Opas kertoi maanalaisen järven tuottavan onnea ja onnen lantteja heitettiinkin ryhmässämme innokkaasti tumman veden syvyyksiin. En ole taikauskoinen ja jätin onnenlantin heittämättä.

Jos järven uskottiin tuottavan joillekin onnea, toisille se oli tuottanut epäonnea, vaikkakin heillä itsellään oli siihen osuutta. Joitakin vuosia sitten maanalaisella järvellä halukkaat saivat vuokrata pienen veneen ja soudella suolan sisässä, mutta souturetkeily Wieliczkassa päättyi neljän humalaisen saksalaisturistin veneestä putoamiseen ja hukkumiseen. Vaikka Wieliczkan veden suolapitoisuus on erittäin korkea ja pitää ihmistä pinnalla, saksalaisturistien epäonneksi vene kaatui heidän päälleen ja he jäivät loukkuun, sillä erittäin suolaisessa vedessä on lähes mahdotonta sukeltaa, vaikka olisi täysin selvin päin.

Ohjatun maanalaisen patikoinnin jälkeen kaivokseen sai jäädä vapaasti ruokailemaan, kahvittelemaan tai tutkimaan museokauppaa. Ei tullut kuitenkaan jäätyä ja harmitti hieman jälkikäteen, sillä tuskin tulee toista mahdollisuutta ruokailla suolan sisässä. Jätin ruokailun väliin siksi, että paikka oli ruuhkainen ja tila kaikui aterimien kilinästä ja puheen sorinasta synnyttäen kakofonisen kokemuksen. Ravintolan vieressä on juhlasali, jossa näytti olevan flyygeli ja komea massiivitamminen kalustus. Kuulin, että siellä on järjestetty konsertteja ja monia yksityisiä juhlia. Onpa siellä järjestetty puolalaisten kansallispelin, lentopallon, turnauksiakin.

Maan pinnalle ei onneksi tarvinnut kiivetä Jaakobin tikapuita pitkin, vaan neljä metriä sekunnissa liikkuvat kaksi kaivoshissiä kuljettivat turisteja jatkuvalla syötöllä päivänvaloon. Kun halusi päästä takaisin maan kamaralle, ravintolan ja museokaupan muodostamalta alueelta kuljettiin noin 200 metrin matka käytäviä pitkin hisseille hissioppaiden johdolla ja odoteltiin omaa vuoroa. Ahtaan metallisen hissikorin seinät olivat täynnä pieniä reikiä, joista virtasi viileää ja raikasta ilmaa koriin. Jos hissikori olisi ollut umpinainen, matka maan pinnalle olisi ollut huomattavasti tukalampi. Jos jollakin lukijoista on ahtaan paikan kammo, en suosittele vierailua kaivokseen, sillä joissakin paikoissa voi tuntua ahdistavalta ja hissimatka pienessä hissikorissa tuntui matkan lyhyestä kestosta huolimatta epämukavalta. Wieliczkan kaivosmuseo ja vuorisuolataidenäyttely oli joka tapauksessa upea kokemus kruunaten toisen Krakovan matkani.

LOHTURUOKAA JA YHTEISÖLLISYYTTÄ

Teksti: Sanna Tynkkynen

Retroasiat ovat täällä taas, joten on aika kaivaa raclettegrilli leipäkoneen vierestä kaapin perukoilta ja kutsua ystävät syömään ja viihtymään. Sveitsiläisten rakastama juustoinen herkku antaa mitä mainioimman syyn pitkään, rentoon ruokailuun yhdessä. Kenenkään ei tarvitse hikoilla lieden äärellä ja jokaiselle on jotakin.

Alpeilta kotoisin

Raclette on ominainen Sveitsin ja lähellä sen rajaa sijaitsevien Ranskan alueiden ruokalaji. Ensimmäisen kerran se on mainittu kirjallisesti Sveitsin Wallisin kantonissa vuonna 1574. Obwaldenin ja Nidwaldenin kantoneissa esiintyy kuitenkin jo 1100-luvun luostarikirjoituksissa Bratchäs (paistettu juusto), joka on eräänlainen racletten edeltäjä. Siinä avotulella sulatettua juustoa vuollaan lautaselle. Nimitystä käytetään edelleen saksankielisellä alueella. Raclette juontaa juurensa ranskalaisesta sanasta ”racler”, (kaapia, raaputtaa). Bratchäs ja raclette olivat pitkään tyypillisiä alppipaimenien ruokia, joita sveitsiläiset paimenet söivät vaeltaessaan karjoineen vuorilla. Helposti mukana kulkeva juusto oli hyvä eväs, jota he sulattivat iltanuotiolla ja söivät leivän ja muiden lisukkeiden kanssa. Raskaan päivän jälkeen tämä takasi ravitsevan ja helpon aterian.
Vasta 1900-luvulla juustoherkku löysi tiensä vuorenrinteiltä alas laaksoihin, joissa siitä tuli yksi suosituimmista Sveitsin kansallisruoista.

Valmistus

Perinteisesti raclette valmistetaan lämmittämällä laudalle asetettua juustotahkoa avotulen tai hiilloksen lämmössä. Pehmennyttä juustoa kaavitaan veitsellä suoraan lautaselle. Etenkin Wallisin kantonissa tätä näkee paljon juhlissa tai perinneravintoloissa erityisesti kesällä. Avotuli ei pelkästään sulata juustoa, vaan savustaa ja grillaa sitä. Tästä wallisilainen raclette saa tyypillisen ainutlaatuisen arominsa. Valmistustapa on myös elämys tunnelmansa tähden ruokailijoiden odotellessa avotulen ympärillä seuraavaa annosta.
Nykyisin raclette valmistetaan usein sähkökäyttöisellä pöytägrillillä. Jokaiselle ruokailijalle on pieni pannu juuston sulattamista varten ja siitä hän kaapii lastalla juuston valitsemiensa herkkujen päälle. Valmiiksipilkotut lisukkeet kypsennetään etukäteen ja grillin yläosan tasolla ne pysyvät lämpiminä. Erityistä grilliäkään ei välttämättä tarvita, koska sulatettavan juuston ympärille rakentuva ateria vaatii helpoimmillaan vain teflonpannun. Oleellista on, että sulatus tapahtuu miedolla lämmöllä. Juustossa on kuori, jonka voi halutessaan poistaa. Tämä on kuitenkin makuasia, sillä se antaa oman arominsa.
Perinteisen valmistustavan voi lisätä myös ohjelmanumeroksi nuotioretkelle. Helpoimmillaan retkiherkku valmistuu, kun mukaan pakataan valmiiksi tehdyt leivät päällisineen ja nuotion lämmössä pannulla sulatettu juusto valutetaan niiden päälle.
Vaikka viihdyttävä racletteilta ystävien tai perheen seurassa on hauska, sen valmistamisesta sitkeästi muistuttava juuston haju ei sitä välttämättä ole. Tähänkin on varsin joulunaikaan sopiva konsti. Monetkin luovat joulutunnelmaa pöytäkoristeella, jossa appelsiiniin on tökitty neilikansiemeniä. Hajunpoistajana tämä toimii vielä paremmin, jos appelsiinin halkaisee. Muita keinoja hajun hälventämiseen ovat ruokasooda- tai etikkakipot.

Lisukkeet

Jokaista ruokailijaa kohden varataan 150-250 grammaa juustoa, joka leikataan noin 4 x 4 sentin kokoisiksi paloiksi. Racletten kanssa on perinteisesti syöty leipää, lihaa ja kasviksia. Suosittuja lisukkeita ovat pienet keitinperunat, hillosipulit, etikkakurkut, ilmakuivattu kinkku, viipaloidut paprikat, tomaatit, sipulit ja sienet. Annoksen päälle voi makunsa mukaan rouhia mustapippuria myllystä.
Lisukkeeksi voi kuitenkin valita mitä mieleen juolahtaa tai kaapista löytyy. Nykyään kokeillaankin rohkeasti erilaisia makuelämyksiä. Esimerkiksi hedelmät, kuten ananas, persikka, omena, persimoni, viikunat ja viinirypäleet sopivat hyvin juuston seuraksi ja tasapainottavat ruokalajin rasvaisuutta. Pöytään katetaan myös leipää, yleensä patonkia tai maalaisleipää. Siinäkin voi tehdä mielensä mukaan ja esimerkiksi saaristolaisleipä sopii mainiosti, etenkin jos lisukkeena on vaikkapa graavi- tai savukalaa.
Racletten kanssa juodaan usein teetä tai muuta lämmintä juomaa. Kyytipojaksi käy myös kuiva valkoviini. Veden juomisen sanotaan häiritsevän ruoansulatusta racletteaterialla, mutta tästä ei ole tieteellistä näyttöä. Erilaiset kivennäisvedet ovatkin suosittuja juomia.
Mielikuva talvisista alppimaisemista on varmasti syynä siihen, että raclette mielletään talviruoaksi. Se toimii kuitenkin hyvin ympäri vuoden. Sitä kannattaa esimerkiksi kokeilla suomalaiseen kesään erottamattomasti kuuluvien uusien perunoiden kanssa. Onhan meillä omakin juustoherkku, jonka voi valmistaa racleten tapaan. Jälkiruoaksi tai kahvin kanssa tarjottavaksi sopii nuotiolla tai grillissä lämmitetty leipäjuusto lakkojen kera.

Juusto

Raclette on ruokalajin lisäksi myös sveitsiläinen juusto. Perinteinen raclette on puolikova, ilman lisäaineita valmistettu, sisältä kypsytetty täysrasvainen lehmänmaitojuusto. Noin kuuden kilon painoinen kiekko voidaan valmistaa sekä pastöroidusta että pastöroimattomasta maidosta ja sen kypsytys kestää kolmesta kuuteen kuukauteen. Raclettea valmistetaan myös savustettuna ja valkoviinillä, pippurilla tai yrteillä maustettuna. Raclettejuusto on lähtöisin Sveitsistä Valaisin kantonista, mutta sitä valmistetaan nykyään myös Ranskassa Savoijin, Franche-Comtén ja Bretagnen alueilla sekä Kanadan Québecissä. Perinteinen wallisilainen Raclette (Raclette du Valais AOP) on paikallisesta raakamaidosta valmistettu luonnontuote. Sille myönnettiin vuonna 2007 alkuperäsuojamerkintä (AOP) merkiksi siitä, että se on omalle alueelleen tyypillinen ja perinteisin menetelmin tuotettu.
Wallisilaisessa raclettejuustossa maistuu tuore maito ja se on hienoisesti hapokas. Päällimmäinen maku on kuitenkin kasviperäinen ja hedelmäinen, johtuen Wallisin vuoristoalueen rehevästä kasvillisuudesta. Parhaimmat asiantuntijat pystyvät tunnistamaan mausta, miltä alueelta juusto on peräisin.
Raclettejuustoja voidaan valmistaa myös muusta kuin lehmänmaidosta. Raaka-aineena käytetään esimerkiksi puhvelin-, lampaan- ja vuohenmaitoa. Juustoja valmistetaan Alppien juurella olevissa kantoneissa, kuten Fribourgin ja Bernin alueilla, mutta myös Keski-Sveitsissä. Alppien pohjoispuolen niityillä kasvavista mausteyrteistä raclette saa erityisen hienostuneen aromin. Raclette Suisse® -merkki kertoo, että kyse on alkuperäisestä sveitsiläisestä juustosta.
Raclettejuusto ei pala pannuun kuumennettaessa, kuten monet muut juustot. Pikemminkin täytyy olla tarkkana, ettei koko herkku haihdu tuoksuna ilmaan. Pannussa valmistettavaan racletteen sopivat parhaiten pastöroidusta maidosta valmistetut juustot, koska ne eivät ole ihan niin nopeasti sulavia kuin raakamaitojuustot. Raclettea ei tarvitsekaan lämmittää pannussa kovin pitkää aikaa.

Erilaisia juustoja racletteen

Raclettejuuston sijasta sulatettavaksi sopii melkein mikä tahansa kyllin rasvainen juusto. Keski-Euroopasta tuleekin niitä paljon. Sveitsiläiset voimakastuoksuinen ja mausteinen Appenzeller, hedelmäisen mausteinen Gruyere ja munkinpääjuusto Tête de Moine ovat kuuluja raclette- ja fonduejuustoja. Samoin ranskalainen tuhkajuusto Morbier. Tutumpia, mutta yhtä sopivia juustoja ovat emmentaljuustot, tillsitterit, cheddarit, gouda ja erilaiset kermajuustot. Myös homejuustoja ja fetaa voi käyttää racleten valmistuksessa. Kannattaakin kokeilla, mikä omaan suuhun tuntuu maistuvimmalta ja mikä sopii minkäkin lisukkeen hunnuksi. Aterialla voi olla useita erilaisia juustoja, joista kukin valitsee sulatettavaa makunsa mukaan.

Koekeittiö kiittää

Kajastuslehden ilmestyessä nyt viimeistä kertaa koekeittiössä jätettiin kokkailut sikseen. On aika vain nauttia lohduttavasta ateriasta lämminhenkisessä seurassa. Kaapin periltä löytynyt raclettegrilli antoi tähän hyvän mahdollisuuden.
Ruokajuttuja tehdessäni käsitykseni ruoasta on kasvanut. Tässäkin kattauksessa on paljon yhteistä eri ruokakulttuurien kanssa. Onkin hyvä välillä pysähtyä pohtimaan, mitä syömme ja mitä se kertoo esimerkiksi historiasta. Ruokailu on perinteisesti ollut joka puolella maailmaa sosiaalinen tapahtuma ja ruoan jakaminen on yhteisöllisyyden ja rauhan ele.
Leipää on syöty vuosituhansia. Eri puolilla maailmaa se on ollut erilaista, kuten se on nytkin. Silti leipä on monellekin päivittäisen ravinnon tärkeä osa. Peruna oli tärkeä raaka-aine hyvin monissa maissa etenkin katovuosina. Niinpä se on tärkeä edelleen niin suomalaisille, irlantilaisille, sveitsiläisille kuin amerikkalaisillekin. Myös juusto on vanha keksintö ja sillä on tehty kauppaa ja luotu vaurautta. Ilman löytöretkiä, kolonialismia ja kaupankäyntiä hedelmät eivät olisi niin laajalti meidänkään ulottuvillamme. Samoin on paprikoiden ja monien muiden vihannesten laita. Analysointia tästäkin ateriasta voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön se nyt tähän. Esirippu laskeutuu, mutta kokkailu jatkuu.