MAANALAINEN IHMEMAA
Teksti: Pasi Päivinen
Puolan neljästätoista UNECOn maailmanperintökohteesta moni on maan eteläosassa Krakovassa ja sen lähiympäristössä. Kiertokäyntien järjestäjiä UNECOn maailmanperintökohteisiin on Krakovassa useita, mutta suurin osa on saavutettavia myös julkisella liikenteellä. Osassa olen käynyt paikallisen matkailupalvelun järjestämällä retkellä ja osassa julkista liikennettä käyttäen. Krakovasta pääsee paikallisjunalla helposti ja nopeasti ainutlaatuiseen Wieliczkan museoituun suolakaivokseen.
Toukokuisena päivänä 2023 kevätauringon paistaessa pilvettömältä taivaalta Wieliczkan asemalta väkeä oli sankoin joukoin menossa kohti kaivosmuseon lipunmyyntiä, koska Puolassa oli kansallinen vapaapäivä. Pääsylippu kustansi noin 30 euroa ja oli jokaisen sentin arvoinen. Vinkkinä sentin venyttäjille, että kaivoksessa pidetään joka sunnuntai maanalainen messu kaivoksen upeassa kirkossa, johon osallistuminen on maksutonta sisältäen maksuttoman hissikuljetuksen molempiin suuntiin. Tuosta maanalaisesta ihmemaasta voi siis nähdä pienen osan sunnuntaimessun kylkijäisinäkin maksutta, jos vain kehtaa olla laittamatta rahaa kirkon ”anelaatikkoon”. Sitä en tosin selvittänyt, miten messuun ilmoittaudutaan ja miten suosittu se on.
Suolakaivoksesta museoksi
Wieliczka on yksi maailman vanhimmista teollisista kaivoksista. Sieltä on kaivettu suolaa kivikaudelta saakka, ja varsinainen kaivostoiminta käynnistyi 1300-luvun alussa jatkuen yhtäjaksoisesti yli 700 vuotta. Suola oli keskiajalla arvokasta kauppatavaraa luoden perustan Krakovan alueen kasvulle ja vauraudelle. Suolan maailmanmarkkinahinnan laskun seurauksena ja 1990-luvun alun talouslaman vaikutuksesta suolan tuottaminen Wieliczkassa tuli kannattamattomaksi ja kaupallinen kaivostoiminta päättyi vuonna 1996. Suolaa kaivettiin sen jälkeen pienimuotoisesti 11 vuotta, vuoteen 2007 saakka, koriste-esineiden valmistamiseksi, joita oli vitriineissä myynnissä museokaupassa noin kahden tunnin maanalaisen kävelykierroksen päätteeksi. Koriste-esineet olivat kauniita, mutta olen lopettanut matkamuistojen ja yleensäkin tarpeettoman tavaran haalimisen onnistuen välttämään kiusauksen myös Wieliczkassa, vaikkakin vuorisuolasta valmistetut koriste-esineet olivat upeita. Viime vuonna Vilnassa meripihkamuseon museokaupassa oli yhtä suuri kiusaus ostaa koriste-esine kuuluisasta Kuurinmaan meripihkasta, mutta onnistui silloinkin välttämään ostohoukutuksen.
Wieliczkan kaivoksen kulttuurihistoriallinen merkitys ymmärrettiin jo kauan sitten ja kaivosmuseo avattiin vuonna 1966. Kaivoksen vielä ollessa toiminnassa se oli pieni lähinnä kotimaisia ja entisen sosialistisen Itä-Euroopan maiden matkailijoita vetänyt kohde. Kaivoksen kaupallisen toiminnan päättymisen ja 1990-luvun alussa Itä- ja Länsi-Euroopan väliltä poistuneen rautaesiripun myötä kaivosmuseota lähdettiin kehittämään ja markkinoimaan voimakkaasti, jonka seurauksena siitä on tullut suosittu kansainvälinen matkailukohde yli miljoonalla vuosittaisella vierailijalla.
Wieliczkan suolakaivoksessa on yli 300 kilometrin käytävälabyrintti ja kaivos ulottuu 327 metrin syvyyteen. Pääturistireitti on runsaat 2,5 kilometriä pitkä, jonka kiertämiseen oppaan johdolla ainakin kesäsesongin aikaan menee noin kaksi tuntia. Sitä en tiedä, liikkuvatko ryhmät sitten rauhallisemmin vilkkaimman turistisesongin ulkopuolella ja näkevätkö mahdollisesti enemmän.
Suolan sisällä
Wieliczkassa on edelleen huomattava määrä suolaa kaivamatta. Vierailu tapahtuu edelleenkin todellisen suolavuoren uumeniin. Matka maan alle alkaa laskeutumalla 350 puista rappusta kapean kuilun sisällä 64 metriä alas ensimmäiselle tasanteelle. Koska kesäkaudella turisteja on paljon, ryhmät näyttävät liikkuvan oppaan johdolla ripeästi ja tulimme puuportaikkoa alas melkoista ravia. Portaat olivat seitsemän rapun ryhmissä, ja aina seitsemän rappusen jälkeen 180 asteen käännös oikeaan ja taas seitsemän porrasta alas. Vasta alhaalla tuli mieleeni, että kuilussa ei ollut välillä yhtäkään ovea, leveämpää tasannetta tai yleensä mitään erityisiä turvallisuusjärjestelyjä/varapoistumisreittiä. Jos joku saisi porraskuilussa sairauskohtauksen tai seinä sortuisi estäen kulun alaspäin, valot sammuisivat ja joku/jotkut menisi siinä paniikkiin niin mitenköhän tilanne hoidettaisiin.
Alkulämmittely kuumassa kuilussa oli reitin vaativin osuus ja jatkossa laskeutuminen tapahtui loivasti laskevia käytäviä sekä muutaman kymmenen portaan portaikkoja pitkin. Portaiden yhteismäärä oli 750 ja alimmillaan kävimme noin 160 metrin syvyydessä. Paljastan nyt jo tarinan tässä vaiheessa, ettei takaisin maan kamaralle tarvinnut kivuta portaita pitkin, vaan matka taittui nopealla kaivoshissillä.
Alhaalla kaivoksessa oli pääosin avaraa, tasainen 15 asteen lämpötila ja tehokkaalta tuntuva ilmastointi. Tosin olimme turisteille suunnitellulla reitillä, joten tuskin kapeita, matalia ja liukkaita pimeitä kaivoskäytäviä kukaan olisi odottanutkaan. Valaistus oli käytävillä ajoittain hämärä, koska ryhmämme loi pitkiä varjoja ja oli katsottava tarkasti eteensä, sillä lattiassa oli välillä pientä epätasaisuutta sekä portaita. Sen sijaan saleissa valaistus oli hyvä.
Vuorisuolaa
Wieliczkan suola ei ole valkoista, joka on meillä keittiössä käytetyn ruokasuolan väri, vaan harmaata. Vuorisuola näyttäytyy monissa harmaan sävyissä. Joissakin kohdissa se näyttää marmorilta ja myös valkoistakin suolaa näkyy vähän seinämissä. ”Harmaa on hyvä väri”, kuten Ismo Alanko laulaa. Suola tuntuu kaivoskäytävien seinissä kädellä kosketettaessa kovalta ja sen irrottaminen hakulla on varmasti ollut erittäin kovaa työtä.
Kaivosmuseon erikoisuus ovat suolapatsaat ja neljä maanalaista kirkkoa. Patsaat ovat pääosin kaivostyöläisten veistämiä ja uskonnollisten aiheiden ohella ne esittävät merkkihenkilöitä. Kaivoksen kaikki rakennelmat on tehty suolasta mäntypuisia tukirakenteita lukuun ottamatta. Mänty imee suolaa itseensä ja muuttuu entistä kovemmaksi sekä säilyy hyvin. Vanhimmat kierroksella oppaan osoittamat mäntyrakenteet olivat 500 vuotta vanhoja. Välillä on vaikeaa uskoa, että seinät, katto, lattialaatat ja taidokkaasti veistetyt koristeet ovat kaikki todellakin samaa vuorisuolaa.
Miehiä ja hevosia
Asiantunteva ja sujuvasanainen opas kertoi matkan varrella kaivoksen karuista työskentelyolosuhteista vuosisatojen aikana, josta museossa on näytteillä jonkin verran kuvia sekä muutamia vanhoja koneita. Kuten tunnettua kaivostyö on ollut yksi vaarallisimmista ammateista ja on vaarallista nykyisinkin. Vieliczkassa on tapahtunut paljon onnettomuuksia. Suurimpina riskeinä olivat kuiluun putoaminen, tulipalot, tulvat, räjähdykset ja maansortumat. Näytteille on jätetty pätkä alkeellisista portaista sekä tikkaat, joita pitkin miehet ovat joutuneet kantamaan raskaita taakkoja lyhty toisessa ja taakka toisessa kädessä. Vaarallisin työ oli luoliin kertyneen metaanikaasun räjäyttäminen soihdun avulla. Siihen ei määrätty ketään, vaan työtehtävän suorittivat vapaaehtoiset kaivosmiehet, jotka olivat yleensä perheettömiä. Lisäansio oli räjäytystyöstä suuri, mutta samalla riski hyvin korkea.
Kaivoksessa on työskennellyt myös hevosia. Ne eivät enää kaivokseen laskemisen jälkeen päässeet takaisin maanpinnalle. Hevosia pidettiin todella arvokkaina kuljetustyön suorittajina ja niistä pidettiin erittäin hyvää huolta. Opas mainitsi, ettei hyviä työhevosia ja kaivosmiesten kavereita haluttu lopettaa ja käyttää ruoaksi, mutta kaivoksen johto ei suostunut ylläpitämään työnsä lopettaneita hevosia korkeiden ruokakustannusten vuoksi.
Suolataidetta
Wieliczkassa on neljä kappelia ja niissä kaikissa monia taidokkaasti tehtyjä suolaveistoksia. Uskonnollisia aiheita käsitteleviä teoksia on eniten, sillä kaivosmiehet olivat hartaita katolilaisia ja uskonto oli vahvasti läsnä maanalaisessa elämässä päivittäin. Ennen töiden aloittamista pidettiin aina rukoushetki ja messuja oli säännöllisesti kaivoksen kappeleissa. Merkkihenkilöistä veistettyjä patsaita on useita. Wieliczkassa ovat vierailleet muun muassa puolalainen maailmankuulu tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus, krakovalaissyntyinen Paavi Johannes Paavali II ja 1900-luvun merkittävin saksalainen kirjailija vuonna 1929 Nobelin palkinnon voittanut Thomas Mann. Wieliczkassa on työskennellyt jonkin verran myös ulkomaalaisia kaivosmiehiä. Itävaltalaisten kaivosmiesten upea seitsemän kääpiötä -sadun suolaveistos on heidän luomuksensa.
Pyhä Kinga
Opas kertoi tarinan Wieliczkan suolakaivoksen löytämisestä pyhän Kingan kappeliin saavuttaessa. Joskus kauan sitten prinsessa Kinga viskasi sormuksensa ja suolapalan kapeaan kaivoskuiluun, josta hän käski miesten kaivaa kunnes vastaan tulee kivi. Löytyneestä suolakivestä löytyi Kingan sormus ja hänestä tuli kaivostyöläisten suojeluspyhimys. Tarina ei kerro, miksi paikassa oli kaivoskuilu ja miksi prinsessa Kinga viskasi kihlasormuksensa kuiluun ja mitä muuta prinsessa Kinga mahdollisesti teki tai missä.
Pyhän Kingan kappeli
Opas johdatteli meidät Pyhän Kingan kappelin takaosan parvelle. Hämmästyttävä näkymä parvelta alas saliin sai minut aidosti huudahtamaan: uskomatonta! Laskeuduin suolaportaita alas kirkon lattiatasolle ja pääni pyöri ympäri ihmetellessäni sitä kauneutta, joka vuorisuolasta oli saatu aikaan.
Korkeassa kirkkotilassa kaikki on suolaa. Jopa kristallikruunun on tehty läpikuultavista suolakiteistä ja patsaat sekä seinäreliefit on veistetty kauttaaltaan suolasta. Tuntemattoman lahjakkaan kaivosmiehen suolasta veistämä teos, Leonardo da Vincin maalauksesta Pyhä ehtoollinen, on mielestäni Wieliczkan vaikuttavin luomus. Prinsessa Kingan kappelissa on myös puolalaisten suuresti rakastaman Paavi Johannes Paavali II:n suolapatsas. Alttari on myös suolaveistotaidon taidonnäyte.
Järvien kautta maan kamaralle
Reitin viimeinen ja toiseksi suurin Sali, Michalowicen Sali, oli upea sen vaaleiden puisten tukirakenteiden muodostaessa kauniin kontrastin suolaseinämiin. Loppupäässä sivuutimme myös kaksi maanalaista järveä. Jälkimmäiselle pysähdyimme kuuntelemaan hetkeksi Puolan tunnetuimman säveltäjän, Frédéric Chopinin, musiikkia ja samanaikaisesti seinälle heijastui valotaideteos. Alhaalla jykevän kaiteen takana vesi näytti mustalta ja oli luultavasti syvää. Opas kertoi maanalaisen järven tuottavan onnea ja onnen lantteja heitettiinkin ryhmässämme innokkaasti tumman veden syvyyksiin. En ole taikauskoinen ja jätin onnenlantin heittämättä.
Jos järven uskottiin tuottavan joillekin onnea, toisille se oli tuottanut epäonnea, vaikkakin heillä itsellään oli siihen osuutta. Joitakin vuosia sitten maanalaisella järvellä halukkaat saivat vuokrata pienen veneen ja soudella suolan sisässä, mutta souturetkeily Wieliczkassa päättyi neljän humalaisen saksalaisturistin veneestä putoamiseen ja hukkumiseen. Vaikka Wieliczkan veden suolapitoisuus on erittäin korkea ja pitää ihmistä pinnalla, saksalaisturistien epäonneksi vene kaatui heidän päälleen ja he jäivät loukkuun, sillä erittäin suolaisessa vedessä on lähes mahdotonta sukeltaa, vaikka olisi täysin selvin päin.
Ohjatun maanalaisen patikoinnin jälkeen kaivokseen sai jäädä vapaasti ruokailemaan, kahvittelemaan tai tutkimaan museokauppaa. Ei tullut kuitenkaan jäätyä ja harmitti hieman jälkikäteen, sillä tuskin tulee toista mahdollisuutta ruokailla suolan sisässä. Jätin ruokailun väliin siksi, että paikka oli ruuhkainen ja tila kaikui aterimien kilinästä ja puheen sorinasta synnyttäen kakofonisen kokemuksen. Ravintolan vieressä on juhlasali, jossa näytti olevan flyygeli ja komea massiivitamminen kalustus. Kuulin, että siellä on järjestetty konsertteja ja monia yksityisiä juhlia. Onpa siellä järjestetty puolalaisten kansallispelin, lentopallon, turnauksiakin.
Maan pinnalle ei onneksi tarvinnut kiivetä Jaakobin tikapuita pitkin, vaan neljä metriä sekunnissa liikkuvat kaksi kaivoshissiä kuljettivat turisteja jatkuvalla syötöllä päivänvaloon. Kun halusi päästä takaisin maan kamaralle, ravintolan ja museokaupan muodostamalta alueelta kuljettiin noin 200 metrin matka käytäviä pitkin hisseille hissioppaiden johdolla ja odoteltiin omaa vuoroa. Ahtaan metallisen hissikorin seinät olivat täynnä pieniä reikiä, joista virtasi viileää ja raikasta ilmaa koriin. Jos hissikori olisi ollut umpinainen, matka maan pinnalle olisi ollut huomattavasti tukalampi. Jos jollakin lukijoista on ahtaan paikan kammo, en suosittele vierailua kaivokseen, sillä joissakin paikoissa voi tuntua ahdistavalta ja hissimatka pienessä hissikorissa tuntui matkan lyhyestä kestosta huolimatta epämukavalta. Wieliczkan kaivosmuseo ja vuorisuolataidenäyttely oli joka tapauksessa upea kokemus kruunaten toisen Krakovan matkani.
Sisällön jakaminen: