KAJASTUKSEN MATKASSA
Teksti: Sanna Tynkkynen
Kajastuksen edeltäjä Varjojen mailta alkoi ilmestyä 1931. Tuohon aikaan maailma oli hyvin erilainen, eivätkä edes minun vanhempani olleet vielä syntyneet. Nimi muuttui Kajastukseksi 1955. Tuolloin minusta ei ollut vielä ideaakaan olemassa. Tuntuu aika valtavalta ajatella, että tämä lehti on ollut jollain tavalla olemassa liki sata vuotta. Kuinka paljon tarinoita se onkaan kansiensa väliin tallettanut.
Pikaisen laskutoimituksen ja arkistojen kaivelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että Kajastuksen ja minun yhteinen matka on alkanut parisenkymmentä vuotta sitten. Maailma on ehtinyt muuttua siinäkin ajassa hurjasti. Olenkin iloinen, että saan olla mukana vielä tässä viimeisessäkin lehdessä.
En voi olla täysin varma, mikä oli ensimmäinen juttuni Kajastuksessa, sillä varhaisimmat tekstit katosivat muistitikun hajotessa. Sain vinkin, jonka avulla onnistuin löytämään vanhoja Kajastuksia Näkövammaisten liiton tiedonhallintapalvelun luetusjulkaisuista. Kovin kauas historiaan eivät nekään kuitenkaan ulotu. Mutta sinne parinkymmenen vuoden taakse pääsin ja siellähän ne minunkin kirjoitukseni olivat. On hämärä muistikuva, että olisi ollut vielä ainakin jokin vanhempikin kirjoitus Halosenniemessä olleesta Iiris Brocken konsertista. Sinne saakka digitaalinen aikaloikka ei kuitenkaan yltänyt. Lehden olen voinut saada tekijänkappaleena, mutta sen löytäminen olisikin sitten aivan oma sukelluksensa muistojen arkistoihin.
Vanhojen Kajastuksien läpikäyminen oli hieno aikamatka. Siellä kerrotaan monista asioista, jotka nyt tuntuvat itsestäänselviltä, mutta ovat tuolloin olleet uusia. Sivujen välistä löytyi myös monia tuttuja, kuten Hannes Tiira sanavisoineen ja Ari Suutarla matkakertomuksineen. Heidänkin muistonsa säilyy näissä lehdissä.
Omiin teksteihin palaaminen oli kiintoisaa ja muistoja herättävää. Enpä enää muistanutkaan kaikkea tai ainakaan osannut sijoittaa niitä polkuni varrelle oikeaan paikkaan. Kirjoitustensa lukeminen vuosien takaa oli varsin pörröistä. Aika näkyy niissäkin ja koen kehittyneeni kirjoittajana. Ainakaan en enää niin huolettomasti käyttele puolipilkkua. Niin tai näin, vuosien varrella Kajastus ja minä olemme kokeneet monenmoista yhdessä.
Vuonna 2008 kirjoitin ”Haaveena oma kirja” -ohjelmaan osallistumisesta. Aloituskurssi pidettiin Onnelassa ja tiedon tästä kahden vuoden mittaisesta kirjallisesta vierihoidosta sain Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kautta. Projekti on vielä kesken, mutta unelma elää.
Samaisena vuonna osallistuin Kulttuuripalvelun järjestämälle novellikirjoittamisen verkkokurssille. Se oli ensimmäinen tällainen verkkokurssini ja niitä onkin ehtinyt tulla monituisia, ihan kaikille en ole edes päässyt. Kirjoituksen myötä palasin hetkeksi kurssin tunnelmiin ja karonkkaan, jonka saimme järjestetyksi Onnelaan. Talvi oli silloinkin pakkasineen, mutta Impivaarassa hehkui lämpö ja yhteisöllisyys.
Kirjoittamisen lisäksi hevoset ovat kuuluneet elämääni tiiviisti. Tämänkin voi huomata, sillä olen vienyt Kajastuksen lukijat mukanani kokemaan muun muassa Apassionata-showta. Olin toista kertaa tuolloin katsomassa tätä taiturimaisten hevosten, ratsastajien ja tanssijoiden esitystä ja halusin viedä lukijatkin kurkistamaan siihen maailmaan. Raviurheilu oli myöskin silloin saamassa otetta elämästäni. Muistelisin joutuneeni hieman taivuttelemaan toimitusta, että sain kirjoittaa Totosta jutun lehteen. Tuohon aikaan oli linjaus, että urheilut jätetään toisiin julkaisuihin. Alunperin ravipelaaminen liittyi kuitenkin hyvin vahvasti kulttuuriin, koska sen tuotoilla tuettiin oopperaa ja idean äitinä toimi itse Aino Ackté. Ensi vuonna olisin taivutellut jälleen, koskapa Kuninkuusravit täyttävät 100 vuotta ja kansallisen rotumme suomenhevosen juhla on kulttuuria jos mikä. Myöhemmin palattiin vielä hevostentuoksuisiin tunnelmiin, kun käväisin Turunlinnan turnajaisissa fiilistelemässä keskiajan menoa ja ritariloistoa.
Jotain elämänvaihetta kuvastaa kukkaisempi kausi, jolloin kirjoitin Kajastukseen laajan artikkelin ruusuista ja valotin juhannusperinteitä ja uskomuksia. Tätä seuraa muutaman vuoden tauko, aivan kuin päiväkirjasta puuttuisi sivuja. Ne elämänpolut on kirjattu muualle.
Vuonna 2019 sain olla todistamassa varsin kansainvälistä menoa kotikaupungissani. Helteisen heinäkuun lopulla Lahdessa järjestettiin esperanton maailmankongressi ja näkövammaisten kansainvälinen esperantokongressi. Samalla pidettiin myös näkövammaisten esperantistien kansainvälisen yhdistyksen yleiskokous ja juhlistettiin Suomen näkövammaisten esperantoyhdistys Steleto ry:n satavuotista taivalta. Minulle tarjoutui varsin harvinainen mahdollisuus, kun tulin pyydetyksi kimonomalliksi näkövammaisten esperantistien tilaisuuteen. Oli ainutlaatuinen kokemus tulla puetuksi aitoon ja hyvin kalliiseen juhlakimonoon obivöineen. Samalla tulikin tutustuttua kimonojen historiaan ja japanilaiseen kulttuuriin. Steletolaisten kanssa keskustellessa opin jopa muutaman sanan esperantoa. Valitettavasti ne ovat unohtuneet käytön puutteessa. Steleto täyttää ensi vuonna 105 vuotta ja toivon todella sen olevan edelleen kirkas pieni tähti esperantistien taivaankartalla.
Gösta Sundqvistiin hurahdin tehdessäni Kajastukseen juttua Radio- ja TV -museo Mastolassa olleesta Ihanasti sanottu -näyttelystä. Tietenkin tunsin Leevi and the Leavingsin musiikkia jo aiemmin ja Koe-eläinpuistoa olin kuunnellut korvat hörössä radiosta lauantai-iltaisin, mutta taustoittaessani tekstiä löysin aivan uuden maailman. Gösta on minulle edelleen kiehtova ja rakas mysteeri.
Kajastukseen juttuja kirjoittaessani olen tutustunut monenlaisiin asioihin, joihin tuskin muuten olisin tarttunut. Esimerkkeinä vaikkapa Espanjan terrorismista kertova tietokirja tai kuvailutulkattu tilataide. Podcastien maailmaan pääsin kurkistamaan Musage podcastin Wellun mukana. Sen jälkeen onkin tullut kuunneltua niitä ahkerasti.
Viimeiset ajat olen vienyt lukijoita makumatkoille ympäri maailmaa. Ruokapöydän toimiessa lentävänä mattona olen oppinut paljon erilaisista kulttuureista ja ajattelen ruoasta nykyään eri tavalla. Meksikosta alkanut matka on vienyt Italian, Japanin, Ison-Britannian ja Kiinan kautta koko maailman samaan pöytään kokoavaan Viiden renkaan buffettiin ja tutustumaan myös omaan ruokakulttuuriimme. Viime jouluna suklaa ansaitsi aivan oman tekstinsä, täyttihän Fazerin sininen 100 vuotta. Viimeiseksi haluankin istuttaa lukijat lohtua antavan racletteaterian äärelle. Vaikka Kajastus onkin nyt tullut pitkän tiensä päähän, ystävät, muistot ja ruoka yhdistävät meitä kaikkia.