MILTÄ MAAILMA NÄYTTÄÄ SOKKONÄKÖKULMASTA?

Teksti: Marianne Tenhami
Kuvat: Pihka Aaltosen ja Tessa Koposen arkistot

Tessa Koponen ja Pihka Aaltonen tekevät eri internetalustoille podcastia Kuollut kulma. Aiheet rönsyilevät näkövammaisuuteen liittyvästä häpeästä sekä siitä, miltä maailma näkövammaisena näyttää sokkomokailuihin, opiskeluun, hevosiin ja koiriin. Vain mielikuvitus on rajana.

Pihka Aaltonen, 24, ja Tessa Koponen, 24, ovat jo pitkään halunneet tehdä podcastia. Yksin tekeminen ei ole tuntunut kivalta. Niinpä he yhdistivät osaamisensa ja elokuun lopulla heidän Podcastiaan Kuollut kulma on ilmestynyt viisi jaksoa. Lisää on luvassa joka keskiviikko YouTubessa, Spotifyssa, Facebookissa, Instagramissa, Tiktokissa ja Applen podcasteissa.

”Miltä maailma näyttää sokkonäkökulmasta? Tämä podcast selvittää sulle sen ja sata muutakin asiaa. Tervetuloa Kuolleeseen kulmaan, podiin, jossa Tessa Koponen ja Pihka Aaltonen juttelee millon mistäkin näkökulmana useimmiten näkövammaisuus. Luvassa myös paljon muuta sokkojuttujen lisäksi. Eli painapa sitä tilausnappia Youtubessa, kuuntele podia Spotifysta, heitä kommenttia ja kysy, mitä ikinä haluaisit meiltä kuulla”, tekijät kannustavat.

Haluamme vastata ihmisten kysymyksiin

Yhteisöpedagokiksi opiskeleva Tessa teki opintoihinsa liittyvässä ammatillisessa harjoittelussa podcastin. Jo tätä ennen hän oli pyöritellyt ajatusta podcastien tekemisestä ja kysyi Pihkalta, haluaisiko tämä tulla mukaan. Tiktokissa aktiivinen Pihka mietti asiaa hetken ja totesi että miksi ei. Kolmen viikon kuluttua tästä ilmestyi Kuolleen kulman ensimmäinen jakso. Tekijät pitivät ideariihen, jossa listasivat paitsi omia ajatuksiaan, myös Pihkalta Tiktokissa kysyttyjä kysymyksiä ja Tessan kavereita askarruttavia asioita.
– Tiktokissa näkövammaisuuteen liittyvät kysymykset ovat toistuneet satoja kertoja: Mitä järkeä on pitää lävistyksiä, kun et niitä näe? Mistä tiedät, miltä näytät? Miltä maailma sinusta näyttää? Miten voit kommentoida ja kuvata Tiktokissa? Pohditaan myös, miten visuaalisia painajaisia näen. Mietin että näistä ja monista muista kysytyistä asioista voisi puhua. Ideoita vain tulee, kun miettii arkielämää ja juttuja, joita meiltä yleensä kysellään, Pihka havainnollistaa.
– Kavereiden kanssa tulee keskusteltua asioista, joista ideat kumpuavat, Tessa lisää.

Tekijät vastaavat podcastissaan ihmisten kysymyksiin räväkästi ja värikkäästi, asiallisuuden kuitenkin säilyttäen.
– Jos käyttämälläni reitillä yhtenä maamerkkinäni on roskis ja etsin sen valkoisella kepillä, on tosi ärsyttävää, kun joku tulee sanomaan, että älä sinne roskikseen mene. Hei, se roskis on mun maamerkki tällä reitillä, eli se mun just pitää löytää, räväyttää Tessa Kuolleen kulman neljännessä jaksossa Rehellistä ränttäystä: näkövamma, häpeä ja ableismi.
– Tämä jakso on lempijaksoni syvällisyytensä vuoksi. Se tuntuu läheiseltä, koska olen paininut tämän aiheen parissa varsinkin ensimmäisenä, hankalaksi kokemanani ammattikorkeakouluvuotena. Harmittaa, miten vähän näkövammaisuuteen liittyvästä häpeästä puhutaan. Aina vain sanotaan, että kyllä mä osaan, kyllä mä voin, kyllä mä pystyn. Aina ei voi, osaa eikä pysty, Tessa avaa.
Tekijät nauttivat voidessaan tehdä juuri heidän näköistä podcastia ja heidän omat kiinnostuksensa kohteet näkyvät aiheissa. Molemmat rakastavat koiria. Tessa on juuri saanut ensimmäisen opaskoiransa ja Pihkalla on kotona kaksi lemmikkicollieta. Eipä siis ihme, että Kuolleessa kulmassa keskustellaan koirista parinkin jakson verran.
– Keskustelemme koirista ja aiheesta lemmikkikoirat sokealla sekä Tessan kokemuksista opaskoirayhteistyökurssilta. Vieraana on opaskoirankäyttäjä, joka vastaa kysymyksiin opaskoiran kanssa liikkumisesta ja elämisestä, tekijät kertovat. Jaksoissa keskustellaan myös hevosista, kirjoista, musiikista, ympäristöaiheista ja digisaavutettavuudesta, jolloin mukana on vieras vastailemassa kysymyksiin. Tuntuu, että vain Pihkan ja Tessan mielikuvitus on rajana jaksojen aiheita suunniteltaessa.
– Kyllä tämä lähtee tekemisen ilosta. Eihän tätä tekisi huvikseen vapaaehtoisesti, jos se olisi kurjaa. Käsittelemme aiheita, joista voimme yhdessä jutella. Olemme lapsuudenystäviä, joten asioista on verrattain helppo puhua, oli aihe mikä vain. Toisaalta käsittelemme myös aiheita, joista on vaikea puhua, mutta jotka me koemme tärkeiksi, Pihka valottaa.

Hermoja vaativaa leikkaamista ja positiivista palautetta

Ilo ja räväkkyys ovat ensimmäiset asiat, jotka tulevat mieleen Kuollutta kulmaa kuunnellessa. Miksi Podcastilla kuitenkin on niin synkkä nimi, Kuollut kulma?
– Muun muassa autoillessa on kuollut kulma, jossa et näe asioiden tapahtuvan. Eihän sokkokaan näe asioiden tapahtuvan eli on kuolleessa kulmassa. Meillä on keskenämme mustaa huumoria, kuollutta juttujen tasoa, Pihka selittää.
– Välillä päätämme lennossa, että ei tehdäkään tuosta aiheesta jaksoa, tehdäänkin tästä tai vaihdetaan jaksojen paikkaa, kun ei nyt vain jaksa tehdä tästä aiheesta. Yhtäkkiä jaksaakin tehdä seuraavankin jakson, Tessa jatkaa.

Usein he tekevät kaksi jaksoa samalla kerralla. Käsikirjoitusta kaksikolla ei ole, vaan juttelu etenee rennosti itsestään. Pihka hoitaa jaksojen leikkaamisen, jonka hän on oppinut kantapään kautta välillä hyvinkin ruudunlukuohjelmille saavuttamattomilla sovelluksilla.
– Alussa minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten tämä tapahtuu sokealle saavutettavasti. Alkoi tuntikausia kestävä, epätoivoinen puhelimen kanssa räpeltäminen ja eri sovellusten testailu, miten saavutettavasti niillä voi leikata ja sen jälkeen tunnusmusiikin tekeminen. Sovellukset eivät ole kovinkaan saavutettavia sokeiden ruudunlukuohjelmille, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta tämä sujuu. Tekniikkaa on matkan varrella tullut opittua, hän kuvailee.
Tessa kuuntelee Pihkan leikkaamat jaksot ja tunnusmusiikit, antaa niistä palautetta ja kirjoittaa podcastiin liittyvien julkaisujen tekstit, joihin Pihka ottaa kuvat. Pihka koostaa näytteen kustakin jaksosta sosiaaliseen mediaan, jonka Tessa siellä jakaa.

Kuolleella kulmalla Tessa ja Pihka haluavat viihdyttää ihmisiä, lisätä näkövammaisuustietoisuutta ja tuoda esiin, että sokeanakin voi tehdä podcasteja.
– Haluamme kertoa, että olemme ihan tavallisia ihmisiä ja elämme ihan tavallista elämää, vaikka olemmekin sokeita. Kenellä tahansa voi olla jokin rajoittava tekijä tai piirre, joka tekee elämästä hankalampaa, mutta silti elämästä voi nauttia ja siitä kuuluu nauttia, Tessa korostaa. Haastattelua tehdessämme podcastista on ilmestynyt vasta muutama jakso, mutta silti sitä kuunnellaan aktiivisesti.
– Tämä on ihanan raikas podcast. Samoja asioita niissä pyöritellään, mitä mekin olemme pyöritelleet. Näkövammaisuuteen liittyvät keskustelunaiheet ovat pysyneet samoina vuodesta toiseen, totesi sokea ystäväni minulle Kuolleesta kulmasta jutellessamme.
– Puhuin näkevän kaverini kanssa, joka on kuunnellut Kuollutta kulmaa. Hän sanoi podcastimme olevan hyvin samaistuttava ja ajatuksia herättävä. Hän odottaa jo, milloin tulee seuraava jakso, Pihka kertoo.

Gyöngyi Pere-Antikainen
Elina Backman
Anne Huttunen
Eija-Liisa Markkula
Yleisö (tunnistamaton)
Yleisö (tunnistamaton)
Yleisö (useampi tunnistamaton)

Gyöngyi: No, niin. Mukavaa alkuiltaa kaikki. Minä olen Gyöngyi Pere-Antikainen ja tämä on Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämä kirjailijavierailu. Ja lämpimästi tervetuloa tämäniltainen vieraamme, dekkarikirjailija Elina Backman.

Elina: Kiitos. Kiva olla täällä vieraana ja moikka kaikille.

Gyöngyi: Sitten ensimmäisenä, kuule, tulisi tämmöinen pikakysymys ihan keskelle asiaa. Myöhemmin palataan tähän asiaan sitten vähän tarkemmin, mutta semmoinen pikakysymys, joka voi kuulostaa vähän jännältä, mutta se on kuitenkin. Elikkä tiedät, että on lukijoita, dekkarilukijoita, jotka keräävät dekkareista virheitä, asiavirheitä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Esimerkiksi Ilkka Remes kuulemma ihan piilottelee tarkoituksella kirjoihinsa virheitä ja odottaa, että kuinka monia niitä.

Elina: Ai. Minä en tiennytkään.

Gyöngyi: Niistä havaitaan.

Elina: Joo. Just.

Gyöngyi: Ja jotkut oikein harrastaa tätä. Niin onko sinulle tullut tämmöisiä, palautetta sinun asiavirheistä, mahdollisista?

Elina: No, minullehan on tullut palautetta aika paljonkin. Jos minä olisin tiennyt tämän, että tämä on Remeksen taktiikka, minä olisin ehkä alusta saakka jo sanonut, että minullakin on tämmöinen taktiikka. Minulla ehkä kävi sillain, että minä en ollut todellakaan varautunut, kun minä olen aika, siis rakastan tarinoita ja minun mielikuvitukseni on aika vauhdikas, niin minä keskityn kaikista eniten siihen tarinan edistämiseen ja kaikkiin mahdollisiin juonikäänteisiin. Ja sitten siinä vauhdissa tulee välillä virheitä. Ja ihan ensimmäisessä dekkarissa, minun ensimmäinen dekkarini on Kun kuningas kuolee nimeltään. Ja se ilmestyi tuossa 2020, eli just keskellä koronan lock downia muutama vuosi sitten. Niin siellä oli tämmöinen, että minun päähenkilö oli lähdössä maalle ja pisti Kuplan takaluukkuun matkalaukun, vanhan Kuplan takaluukkuun. Ja siitä alkoi semmoinen valtava palautevyöry. Se oli myös hyvä testi, että miten nopeasti ihmiset sai 500 sivua luettua, koska tuli tosi nopeasti palautetta, että siellä on moottori. Ja minulle autot on vaan siis, että se on Kupla tai se on punainen auto, että minä en ollut hirveästi silleen perehtynyt autoihin.

Anne: Siis onko se moottori niin kuin siellä takana siinä autossa?

Eija-Liisa: On. On.

Elina: Joo, se on.

Anne: En minä tiennyt tuommoista.

Elina: Joo, en minäkään. Mutta se on joissain malleissa, tai en tiedä, onko kaikissa. Mutta sitten sattui olemaan vielä siis, meni puoli vuotta ja minä ystävällisesti kiitin näistä palautteista, niin meni puoli vuotta, selvisi, että minun isän veli on ollut joskus ihan Kuplan tehtaalla töissä ja hän sanoi, että tietyn vuosikymmenen, tai jonkun tiettyjen vuosien malleissa on myös niin päin, miten kirjoitin. Niin minä ajattelin, että okei, että ei ole yhtä totuutta olemassa.

Gyöngyi: Kyllä. Joo. Joo. Mutta onko niin, että kun kirjoittaa fiktiivistä romaania, niin ei kaikkien tarvitse pitää?

Elina: Minun mielestäni siinä saa olla tietyt vapaudet. Ja esimerkiksi, minä kirjoitan dekkareita, niin poliisityön kuvauksessa minä kirjoitan sillain, miten minä ajattelen, että se suunnilleen menisi, mutta voi olla, että siinä on jotain. Mutta semmoinen, mikä minua nolottaa, koska sitten tietenkin minä tästä Kupla-jutusta päätin, että minä en enää tee virheitä, että tästä eteenpäin virheettömiä kirjoja.

Niin nyt minulta, olikohan se toisessa kirjassa sitten, kävi ilmi, että käki kukkui jotenkin väärässä kuukaudessa. Se oli, olikohan se, syys-lokakuussa vielä minun käki kukkui siinä fiktiivisessä tarinassa, ja niin ei kuulemma koskaan tapahdu.

Gyöngyi: No, niin, mutta kiva kuulla, että näin.

Elina: Mutta se oli fiktiivinen käki.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä. Ja tästä lähin voit aina kertoa, että Ilkka Remes tekee tätä tarkoituksella, joten sinäkin.

Elina: Kiitos tästä. Tämä oli.

Gyöngyi: No, joo. Mutta, mennään takaisin alkuun.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Elikkä nyt, kun tässä ollaan näkövammaisia, niin pyytäisin sinua kuvailemaan ulkoista olemustasi vähän sillä tavalla ikään kuin poliisi kuvailisi vaikka.

Elina: Aaa, hauska kysymys. No, minä olen tämmöinen keskimittainen. Minulla on tummat, pitkät, ruskeat hiukset, ruskean-vihreän-keltaiset silmät. Ja pukeudun aina mustiin ja minulla on tummaa kynsilakkaa. Eli tämmöinen mustiin pukeutuva dekkaristi on saapunut tänne nyt istumaan teidän kanssa.

Gyöngyi: Juu, ja olet semmoinen, minä tässä katsoin, että syntynyt -83.

Elina: Joo, minulla on.

Gyöngyi: Eli vietät pyöreitä.

Elina: Kyllä. Nelikymppisjuhlavuosi on tänä vuonna.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mistä sinä olet kotoisin?

Elina: Minä olen ihan helsinkiläinen.

Gyöngyi: Ja asut tällä hetkellä?

Elina: Asun Helsingissä, joo.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Asutaan tuolla Kumpulassa päin.

Gyöngyi: Joo, hieno alue sekin.

Elina: Se on, joo.

Gyöngyi: Miten tuli tämä dekkari-idea? Milloin sinä aloit kirjoittaa? Kerro, koulutukseltasi sinä olet, sinulla on useita koulutuksia.

Elina: No, joo, minulla on. Ihan alun perin, niin minä olen aloittanut varmaan lukemaan jotain Agatha Christien dekkareita ja kaikkia Kolme Etsivää, Neiti etsiviä, siis ihan niin kuin tosi nuoresta, varmaan kuudennelta, viidenneltä luokalta. Ja sitten kaikki minun ainekirjoitukset jo ala-asteella oli salapoliisimysteerejä.

Gyöngyi: Ahaa. Joo, joo.

Elina: Ja sitten minä tiesin, että minä haaveilen kirjan kirjoittamisesta. Se on ollut aina suuri haave. Se on aika monelle, saattaa olla, iso haave. Ja minä sitten kirjoitin vuosien varrella kaksi semmoista, voisi sanoa, että romaanipituista käsikirjoitusta, kaunokirjallista tekstiä, mutta ne ei ollut mistään kotoisin. Sitten paljastui. Mutta minä lähetin ne ihan kustantamoihin asti. Ja sitten minä sain ne sellaiset palautekirjeet, mitä sieltä tulee silloin, kun ei haluta julkaista. Niin oli lyhyitä sellaisia, että kiitos kässäristä, mutta ei tällä kertaa. Ja sitten minä ajattelin, että voi ei, että oliko tämä tässä tämä minun haave. Mutta sitten minä yhtäkkiä tajusin, että hetkonen, että miksi en minä ole ajatellut, että minä kirjoittaisin dekkarin, mikä on kuitenkin tavallaan se genre, mitä minä olen eniten lukenut ja mitä minä eniten itse rakastan.

Ja sitten, kun minä keksin tämän, niin jotenkin kaikki tuntuikin ihan helpolta. Ja sitten minä aloin oikeastaan mielessäni, että minä päätin, että minä yritän vielä kolmannen kerran. Teen kolmannen kirjakässärin ja kirjoitan dekkarin. Ja sitten minä aloin miettimään, että no, mikä se tarina sitten olisi. Ja minulla kävi nyt niin, että tarina löysi minut.

Eli minä sain minun mieheni äidiltä, eli minun anopilta, synttärilahjaksi tämmöiset vanhat helmikorvakorut, missä oli vähän kultaa ja pieni helmi. Ja ne oli tosi vanhan malliset ja sillain. Minä kysyin, että mistä nämä on, ja hän sitten sanoi, että nämä on, hän on saanut aikoinaan ne lahjaksi omalta kummisedältään. Ja sitten minä kysyin, että kukas hän on, että en olekaan häntä tavannut sukulaisista. Niin sitten hän sanoi, että hän on jo edesmennyt, ja että se onkin itse asiassa kiinnostava tarina. Ja sitten minä pitelin kädessäni niitä korviksia ja mietin, että no, minkäslainen tarina. Ja sitten anoppi kertoi, että no, itse asiassa hän oli semmoinen hyvin kiinnostava persoona, joka oli eläinlääkäri ja asui Koskipään kartanossa Hartolassa ja hänet löydettiin joulupäivänä kolkattuna sieltä kartanostaan.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja sitten minä olin, että ai jaa, mitäs siinä sitten kävi. Ja sitten vastaus oli, että kukaan ei tiedä, että hän sitten. Minä olen välillä lyhentänyt tätä tarinaa, mutta tämä meni niin, että hänet ehdittiin viedä sairaalaan, jossa hän kirjoitti muutaman joulukortin vielä.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja sitten hän menehtyi.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten minä kiinnostuin tosi paljon tästä tapauksesta, että ai jaa, että eikö sitä saatu selville, kuka se kolkkaaja oli. Ja hän sanoi, että ei. Minä olin silloin mainostoimistossa töissä ja sitten minä ryhdyin tämmöiseksi leikkietsiväksi. Eli minä laitoin sitten poliisille sähköpostia ja kyselin tästä tapauksesta. Se oli tapahtunut 70-luvun lopussa.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja meni viikko ja sitten minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Ja se oli rikoskonstaapeli, joka sitten sanoi, että olit kysellyt tällaisen vanhan murhan perään. Ja sitten minä sanoin vaan hänelle, että kyllä, että olisin kiinnostunut näkemään tämän tapauksen failin, että saisinko kaikki ne paperit luettavaksi. Ja sitten hän oli vaan sillain, että no, ei se ihan noin mene, että koska tämä on ratkaisematon, tätä ei ole päätetty tätä tutkintaa, niin ne kaikki paperit on salaisia. Ja siitä minulla heräsi sitten jo ensimmäinen kiinnostus, että okei, että minä pitelen näitä korviksia tässä ja minulla on ollut tämmöinen kiinnostava tapaus.

Sitten minä lähdin Hartolaan sinne Koskipään kartanoon vähän niin kuin tutustumaan ja ihastuin siihen kartanon miljööseen. Se on semmoinen tosi vanha pihapiiri, voisi sanoa, ja yhdessä niistä rakennuksista on sitten Itä-Hämeen museo, toimii tänäkin päivänä. Ja yksi sitten, tämä, missä tämä kummisetä aikaisemmin asui, niin siinä toimii Maila Talvion sellainen taidesalonki. Ja sitten oli tumma Tainionvirta, minkä yli meni semmoinen pitkä riippusilta.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Jotenkin minä olin sillain, että tämä muuttuu koko ajan vaan jotenkin kiehtovamaksi, että en olisi osannut kuvitella tällaista paikkaa. Sitten minä päätin, että en minä voi kirjoittaa oikean elämän tapauksesta, koska minä en luultavasti saa koskaan selville, että kuka se syyllinen on, niin en voi ketään syyttää. Niin sitten minä vaan otin tavallaan sen Hartolan ja Koskipään kartanon miljöön ja lähdin luomaan siihen fiktiivistä tarinaa. Huomasin vasta siinä vaiheessa, että Hartola on tämmöinen tosi itsevarma pikkupaikka, koska se kutsu itseään kuningaskunnaksi. Ja siitä minun mielikuvitukseni lähti sitten luomaan tämmöistä, että ketäs ne kuninkaat sitten voisi olla, jotka tämmöistä pientä paikkaa pyörittää ja näin.

Gyöngyi: Tiedätkö, minkä takia Hartola kutsuu itseään kuningaskunnaksi?

Elina: No, siinä oli joku taustalla. Oliko siellä käynyt joku? Tiedätkö sinä, vai oliko tuo minulle lisäkysymys, koska minulla on huono muisti, että minä en osaa kertoa?

Gyöngyi: Joku tietää varmaan. Joku kävi siellä.

Elina: Siinä oli joku linkki.

Yleisö: No, minä voin kertoa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Kerro.

Yleisö: 1784 Ruotsin kuningas.

Gyöngyi: Niin.

Yleisö: Kustaa III Adolf.

Gyöngyi: Juu, Kustaa.

Elina: Joo.

Yleisö: Antoi poikansa nimikkopitäjäksi tämän.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mmm. No, niin. Mutta tämä, että sinä rupesit itse selvittelemään tätä tositapahtumaa. Tämä vie meidät, ennen kuin ruvetaan käsittelemään niitä romaaneja.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Sinun toiseen harrastukseesi. Eli sinulla on tämmöinen äänikirjasarja.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Onko sitä muussa muodossa kuin äänikirjana?

Elina: No, se on tällä hetkellä itse asiassa just ilmestynyt nyt ihan kirjana.

Gyöngyi: Painettuna. Aaa, joo.

Elina: Mutta minulla tosiaan, koska minä olen utelias luonne, niin minä sitten samaan aikaan oikeastaan, kun kirjoitin tätä ensimmäistä dekkaria, ja sanotaan niistä sen verran vielä, että vaikka mennäänkin niihin myöhemmin, niin niissä siis utelias siviilitoimittaja tutkii tapauksia. Ja jotenkin minä samaistun itse tähän hahmoon, ainakin hänen toimintaansa osittain. Niin sitten minä aloin miettimään, että mitä oikeasti oikeassa elämässä olisi mahdollista saada jostain vaikka 50-60-luvulla tapahtuneesta ratkaisemattomasta tapauksesta. Ja me alettiin sitten tämmöisen, minulla on ihan, ei ole taustaa ollenkaan rikospuolelta, niin aloin sitten sellaisen rikoskirjailijan kanssa tutkimaan muutamia kotimaisia henkirikoksia. Joista sitten viimeisin, meillä oli kolme tämmöistä tapausta, niin viimeisin oli 50-luvulla Kemissä tapahtunut tämmöinen Elli Imman tapaus. Niin siinä sitten kävi niin, että kun me mentiin Kemiin useaan otteeseen ja juteltiin tosi paljon ihmisten kanssa, niin me saatiinkin yhtäkkiä niin paljon uutta tietoa tästä vanhasta tapauksesta, että se avasi sen koko jutun tutkinnan uudelleen, ja että se lähtikin menemään kuin dekkareissa se.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Kuvio.

Gyöngyi: Onko se ratkennut? Minä rupesin lukemaan sitä eilen, mutta en ole päässyt loppuun asti, mutta se, tavallaan sen piti olla aika selvä, kuka.

Elina: Se on aika selvä, mutta siitä puuttuu.

Gyöngyi: Näyttö.

Elina: Niin. Näyttö ei riitä tavallaan siihen, että se voitaisiin virallisesti pistää kansiin ja päättää.

Gyöngyi: Mutta tämä on siis tämmöinen sarja, joka on nimeltään Ratkaisematon.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja ainakin Bookbeatista löytyy.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Varmaan muistakin näistä äänikirjasovelluksista, Celiasta tuskin. Ja nämä on tämmöisiä aika lyhyitä ja tämä kuuluu semmoiseen genreen kuin True Crime.

Elina: Joo. Voisi sanoa näin.

Gyöngyi: Niin.

Elina: Ja ehkä suosittelen tästä sarjasta, niin siitä on tehty erikseen Kirja, joka avasi murhatutkinnan. On tämä meidän viimeisin Kemin tapaus.

Gyöngyi: Aha. Joo.

Elina: Suosittelen ehkä sitä.

Gyöngyi: Joo. Joo. Kyllä. Sitä minä juuri rupesin lukemaan.

Elina: Joo. Me kaksi edellistä harjoiteltiin ja tämä kolmas sitten.

Gyöngyi: Joo. Joo, joo. No, puhutaan vähän tästä True Crimesta, mitä tämä on genrenä.

Elina: No, sehän on, no, se on minulle vähän vaikea genre. Minä en ole sen genren mikään ylin ystävä tavallaan, koska siihen liittyy moraalisia, niin kuin eettisiä asioita tosi paljon, että kuinka paljon voi möyhiä oikeita tapauksia. Ja sitten ehkä siinä, kun tulee itse fiktiivisestä maailmasta, missä ensin keksitään kaikki pahuus ja sitten pistetään mielikuvituspoliisit niitten pahojen tyyppien perään ja monimutkaisilla juonikuvioilla sitten lopulta saadaan ne pahikset kiinni. Niin kun oikeassa elämässä on jotain tapahtunut, niin se on oikeasti ihan eri juttu ja siihen liittyy tosi paljon surua ja menetystä ja taakkaa. Niin se on raskas puoli siinä.

Gyöngyi: Kyllä. Ja te tutkittekin tämmöisiä vanhoja tapauksia.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Nimenomaan moraalisista syistä, niinkö, tai eettisistä?

Elina: No, se on ehkä siitäkin syystä, että silloin on kulunut vähän enemmän aikaa niitten tapahtumien, tai niistä tapahtumista, että ne ei ole ihan niin kuin tämän päivän juttuja.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Tuntuu, tuo Kemikin, että se on, puhutaan, melkein 70 vuotta.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: On tässä välissä, niin se on.

Gyöngyi: Kyllä. Mutta tämä True Crime on nyt hirvittävän suosittu. Ja itse asiassa minä kuuntelin netistä yhden haastattelun, jossa te olitte rikoskirjailija ja poliisi Marko Kilven kanssa, ja sitten tämmöisen rikoskirjallisuustutkijan kanssa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Siinä puhuitte aika paljon tästä genrestä ja se oli minusta hirveän mielenkiintoista kuunneltavaa, kuultavaa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin.

Elina: Niin, ehkä siihen, no, parhaimmillaan sitten se, että joku vaikka tuollainen ikävä tapaus nostetaan uudelleen pintaan, niin se voi avata. Niin kuin meille ehkä kävi tuossa Kemin kanssa, että ihmiset, kävi ilmi, että ihmiset on pitänyt sisällään tietoja tai ajatuksia, jotain tapahtumaan liittyen, niin siis vuosikymmeniä.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Koska ei ole ollut mahdollista puhua. Niin sitten ehkä se, että mitä se parhaimmillaan, että niihin puututaan tai niitä nostetaan esiin, niin se tavallaan saattaa edesauttaa sitä tutkintaa. Mutta on myös, voi ajatella, että True Crime on, jos pistetään janalle, niin on tosi ääripäitä olemassa, että on tosi semmoista.

Gyöngyi: Joo. Mutta True Crimea on ollut varmasti aikaisemminkin. Ainakin, mitä minä olen miettinyt omaa lukuhistoriaani, niin muistelen, että joskus oikein, oikein nuorena, pikku teininä, luin tämmöisen Truman Capotin Kylmäverisesti.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Tämmöisen kirjan, niin minusta se on vähän siinä ja siinä True Crimen ja. Eli siinä on tätä todellisuuspohjaa, mutta.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Joo, tunnetko?

Elina: En ole itse asiassa sitä lukenut.

Gyöngyi: Se on sieltä ihan 50-luvulta.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja siinä on todellisuuspohja.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin, että siinä on kaikki nimet ja paljon näitä poliisin pöytäkirjoja ynnä muita.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta se on kuitenkin väritetty.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Kun taas se sinun, tai teidän tekemät nämä, nämä on enemmän dokumentaarisia.

Elina: Ne on enemmän, joo, mutta niissä myös puhutaan ehkä meidän siitä tutkimusmatkasta yhtä lailla kuin siitä vanhasta tapahtumasta.

Gyöngyi: Joo. Juu, ja sitten siinä minusta se yhteiskunnallinen tausta ja se ajankuva.

Elina: Joo, siellä ehkä, tai me kuvataan siinä kirjassa myös paljon sitä, että minkälaisessa maailmassa se tapahtuma on 50-luvulla tapahtunut. Ja siinä esimerkiksi Kemin kohdalla on se, että ihmiset ei ole luottanut poliisiin, koska on ollut erilaisia. Kemin veritorstai on tämmöinen tapahtuma, mistä ei ollut kauhean montaa vuotta aikaa ja ihmisten luottamus poliisia kohtaan oli sitten vähän horjunut, joten se oli tukenut sitä, että kaikki oli päättänyt vain vaieta ja olla sillain, että tästä ei sitten puhuta, muuten, että tästä ei voi puhua kenellekään. Se meitä myös kiinnostaa, että mikä on se ympäristö, missä se tapahtuu ja mikä on se aika.

Meillä on ehkä semmoinen, minä teen sitä yhdessä tämmöisen Heidi Holmavuon kanssa, jolla on tosiaan rikoskirjailijataustaa ja toimittajataustaa, niin hän on ehkä enemmän se rohkeampi ihmisten puhuttaja, ja minulle on paljon turvallisempaa mennä Kansalliskirjaston arkistoon.

Gyöngyi: Joo, joo.

Elina: Ja katsoa sieltä, mikrofilmeiltä lukea, että miten siitä asiasta on uutisoitu. Sitten minua aina kiinnostaa, että jos puhutaan 50-luvusta, niin mitä lehdissä on mainostettu tai minkälaista musiikkia on kuunneltu ja mitkä oin ollut suosituimpia reseptejä, että minä menen aivan niin kuin pois siitä aiheesta.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja Heidi taas soittaa jollekin, että kerro, mitä tiedät tästä aiheesta. Meillä on vähän eri.

Gyöngyi: Se olikin ihan kivaa kuunneltavaa se äänikirja, kun se oli tämmöinen kaksiääninen ja molemmat puhuitte, luitte oman.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Oman osuutenne. Ja siinä aika selvästi kävi ilmi todella, että Heidi keskittyi tähän rikosjuttuun varsinaiseen. Ja hän oli hyvin määrätietoinen siinä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja sinä taas kuvailit todella nätisti sitä asiaympäristöä, sitä aikaa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja sitä kaupunkia ja niitä ihmisiä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Se oli ihan mielenkiintoinen, mutta sehän ei ole kaunokirjallinen teos varsinaisesti kuitenkaan.

Elina: Niin, se on. Totta. Joo.

Gyöngyi: Minusta tuo oli kuitenkin semmoinen, joka ei mässäillyt ollenkaan sillä rikoksella.

Elina: Hyvä, jos siitä jäi se vaikutelma, koska siinä ollaan just siinä, se on se vaikein kohta. Mutta tämä on sinänsä ihan ajankohtainen kirja, koska meillä on nyt tämän viikon perjantaina, 12. päivä toukokuuta, niin meillä on julkkarit Kemissä. Eli minä olen menossa Kemiin just perjantaina. Meillä on siellä varattuna, kun meitä auttoi sitten esimerkiksi Kemin kaupunginmuseon intendentti Janne, niin hän on sitten vastassa auditoriossa. Ja jännitämme, että saapuuko koko Kemi paikalle ja ketkä on vihaisia meille ja ketkä on jotenkin sillain, että hienoa, että selvititte.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Mutta koko tuon matkan ihmiset olivat ihan super-ystävällisiä ja auttoi meitä ja jotenkin suhtautui avoimesti tähän tutkimukseen. Me ollaan koettu koko matkan, että oli hyvä, että, ja ihmiset pääsivät puhumaan sellaisista asioista, mistä he eivät ollut aikaisemmin voineet puhua.

Gyöngyi: Aiotteko jatkaa tätä genreä?

Elina: No, kyllä me varmaan jossain muodossa. Tästä Elli Imman tapauksesta on C-Morelle nyt kuvattu tavallaan tästä meidän tutkimusmatkasta semmoinen neliosainen dokumentti.

Gyöngyi: Joo. Wau.

Elina: Koonti, niin saattaa olla, että me ei malteta lopettaa tätä tutkimista.

Gyöngyi: Minusta oli hätkähdyttävää siinä teidän haastattelussa, kun puhuitte siitä, miten nämä True Crime-jutut on erittäin suosittuja, ja Suomessa nämä on kohtalaisen siistejä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta muualla maailmassa. Ja Marko Kilpi sanoi, että saattaa tulla sellainenkin aika, että näistä True Crime-jutuista tehdään tämmöisiä reality-sarjoja, joissa halukkaat voivat istua samassa porealtaassa vaikka Anneli Auerin ja näiden.

Elina: Kauhea mielikuva. Apua. Joo, minä toivon, että hän, minä en ihan muista sanasta sanaan tuota haastattelua, mutta toivon, että tämä oli sellainen kauhein.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Tulevaisuuden tämmöinen visio.

Gyöngyi: Kyllä. Toivottavasti todella.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta kumpi sinulle on lähempänä sydäntä?

Elina: No, kyllä minulla aina tämä fiktiivinen maailma, missä liikutaan mielikuvituksessa, ei todellisuudessa, niin on kiinnostavampi.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Tai, sanotaan lähellä sydäntä, koska se on enemmän kaunokirjallista ja se on niin kun. Joo.

Gyöngyi: Mutta sanoit, että välillä tosielämä tuottaa jännittävämpiä tai mielikuvituksellisempia tarinoita kuin mitä dekkarikirjailija pystyisi itse keksimään.

Elina: Se on totta ja se onkin yllättävää, että jotenkin. No, tästä, jos vetää tämmöisen aasinsillan takaisin sinne Hartolaan. Kun kuulin tämän tarinan tästä Koskipään kartanossa asuvasta eläinlääkäristä, niin hänestä kerrottiin, että hän oli kiinnostava persoona. Hän asui tämmöisessä isossa kartanossa ja hänellä oli tosi paljon tavaraa ja kuulemma vierailijat puikkelehti tavarapinojen välistä.

Gyöngyi: Ai jaa.

Elina: Ja näin.

Gyöngyi: Hamstraaja.

Elina: Mahdollisesti. Niin sitten hänellä oli yhdessä huoneessa jotenkin Suomen palkituimpia orkideoita, joita hän kasvatti.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten siellä kartanon sisällä asui myös ankkaperhe.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten jotenkin, minä olin sillain, että no, tätä yhdistelmää en olisi voinut keksiä.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja otin sen siitä tavallaan.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Tähän fiktiivisen kirjan hahmolle. Niin ehkä just tämmöiset pienet yksityiskohdat saattaa olla semmoisia, mihin sitten ihastuu.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä. Otitko näistä Ratkaisematon-sarjan tapauksista mitään yksityiskohtia romaaneihisi?

Elina: Minä en sellaisenaan ole ottanut, mutta voi olla, että jotain niin kuin huomaamatta on siirtynyt näihin tarinoihin. Mutta ehkä enemmän minä olen hakenut sillä sitä, että kun oikeassa elämässä testaa, että jos ensin lukee lehtiartikkelista, että jotain pahaa, ikävää on tapahtunut, sitten menee arkistoon ja lukee kaiken mahdollisen. Niin miten oikeassa elämässä se menisi, että utelias siviili, että mihin tietoihin pääsee käsiksi ja miten paljon voi saada selville.

Gyöngyi: Aha. Joo.

Elina: Niin tämä on ehkä auttanut minua kirjoittamaan sitten näissä dekkareissani toimivaa podcastaaja Saana Havaksen toimintaa.

Gyöngyi: Joo. Joo.

Elina: Se on enemmän ollut semmoista. Näyttelijöillähän on joskus, että he eläytyy rooliin, puhutaan metodinäyttelemisestä. Niin minä ajattelen, että onko tämä jotain metodikirjoittamista, että minun pitää niin kuin olla se utelias oikeasti.

Gyöngyi: Mennään tosiaan näihin kirjoihin. Ensimmäinen on tämä Kun kuningas kuolee, joka on palkittukin Vuoden esikoiskirjana Elisa Kirjoissa. No, tässähän on, lähtökohtana on tämä potkut saanut nuori toimittaja.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Saana Havas. Saana on saanut nimensä tunturista?

Elina: Kyllä. Joo. Saana-tunturin mukaan.

Gyöngyi: Jolle sitten myöhemmin löytyi selitystäkin. Ja hän sitten lähtee Hartolaan Inkeri-tätinsä luo vähän toipumaan tästä, näistä potkuista, ja muutenkin elämänsä on vähän sivuraiteella juuri sillä hetkellä. Ja siellä sitten kiinnostuu, kun näkee, että tähän koskeen on joku pudottanut tämmöisen valkean, valkoisen kallankukan.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin tästä lähtee tämä koko tarina. Ja tässä on sitten, tutustutaan kohta poliisiin, nuoreen poliisiin nimeltä Jan.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja tässä sivujuoni on tämmöinen rakkaustarina, joka pikkuhiljaa kehittyy sokkotreffeistä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja se on jännä, että sitten Jan joutuu tätä samaa mysteeriä tavallaan selvittämään. Minä mietin kauheasti, minkä verran tästä juonesta voi kertoa. Ei ainakaan murhaajaa paljasteta eikä kauhean paljon juonenkäänteitä. Tässä on valtavasti henkilöitä, hahmoja, ja todella erikoisia hahmoja. Muun muassa tämä kartanossa asuva paroni on aivan huikea. Mutta samaten tämä Inkeri-täti on erittäin hauska hahmo, ja moni muu. Minusta on tosi jännä, että vähän jokaista voi epäillä jossakin vaiheessa.

Elina: Niin. Se on hyvä, jos niin käy. Siihen dekkaristi aina tähtää, että voi, kunpa lukija nyt epäilisi vuorotellen kaikkia.

Gyöngyi: Kyllä. Mites sinulle on, onko tärkeä sinulle, että missä vaiheessa lukija hoksaa, kuka on murhaaja?

Elina: Minä sanoisin, että.

Gyöngyi: Oletko saanut siitä palautetta?

Elina: No, minä olen saanut siis, ehkä ekan kirjan kohdalla eniten palautetta tuli ylipäätään.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Niin siinä minun mielestäni jotenkin se palaute oli aivan ihanaa, koska sen perusteella sai vaikutelman, että oli onnistunut hämäämään lukijoita niin paljon, että he tavallaan niin kuin eteni just siinä järjestyksessä, mitä minäkin toivoin, omissa epäilyissään, ja että se lopullinen syyllinen sitten ei ollut se henkilö, jota ihmiset ensimmäisenä ainakaan epäili.

Gyöngyi: Niin. Eipä niin.

Elina: Mutta se on niin kuin. Niin.

Gyöngyi: Ei ollut.

Elina: Mutta se on vaikeata se johdattelu.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ja dekkareissahan on semmoisia erilaisia vähän niin kuin sääntöjä sille, että miten esimerkiksi paljastetaan sitten lopulta se tekijä. Ja minulla on yksi semmoinen sääntö, mitä minä pyrin noudattamaan. Semmoinen, että älä esitä syylliseksi kirjan lopussa ihan randomisti ilmestyvää jotain uutta hahmoa.

Gyöngyi: Niinpä. Niinpä.

Elina: Vaan että sen pitää olla joku hahmo, joka on jo esitelty aika alkuvaiheessa kirjaa. Ja se on minun mielestäni yksi tärkeimpiä.

Gyöngyi: Juu.

Elina: Se on palkitsevaa silloin, kun se jotenkin se syyllinen sitten kuitenkin on joku heistä, jotka on jo aiemmin kohdattu. Mutta muuten, niin sanoisin, että se on ihan jotenkin tuuristakin kiinni, että onnistuuko hämäämään.

Gyöngyi: Miten, pitelin päätäni välillä, että kuinka joku keksii niin mutkikkaita juonia, juonenkäänteitä, ja vaikka vuoden välein aina uusia ja uusia.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Minä ajattelen, että, joo, minäkin osaisin periaatteessa keksiä tarinoita. Mutta se, että keksii semmoisen rikostarinan.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Joka pysyy kuitenkin johdonmukaisena ja joka vie eteenpäin ja jossa ei todellakaan heti eikä vielä puolessavälissä tiedä, kuka on murhaaja.

Elina: No, se on minun mielestäni vaan jotenkin, minä ajattelen sillain, että se on tosi inspiroivaa ja hauskaa. Ja niin pitkään, kun se kirjoittaminen pysyy tavallaan jotenkin semmoisena kirjallisena ilotteluna, niin sitten se on just hyvä.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Mutta siinä vaiheessa, kun alkaisi tulla, että mieli ei enää keksi. Kaikki tuo, mitä ekassakin kirjassa, siis minä kirjoitin sitä, itse asiassa se jäi sanomatta tuossa alussa. Minä kirjoitin sitä seitsemän vuotta.

Gyöngyi: Ihan totta?

Elina: Joo, että se on aika pitkä aika.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Mutta en siis päätoimisesti missään vaiheessa, vaan minä olin töissä. Minä aloin itse asiassa äitiyslomalla ollessani kirjoittamaan vähän enemmän, pidempiä pätkiä. Se oli semmoinen ihana jotenkin semmoinen oma maailma, mihin aina välillä pääsi.

Gyöngyi: Okei. Joo, kyllä. Oletko edelleen töissä vai oletko päätoiminen kirjailija?

Elina: No, minä olen nyt päätoiminen kirjailija.

Gyöngyi: Joo. Joo.

Elina: Asiat tapahtui aika nopeasti. Minä seitsemän vuotta kirjoitin sitä ensimmäistä kässäriä ja jännitin ihan hulluna sitä hetkeä, kun minä laitoin sen sitten kustantamoihin. Mutta sitten aika nopeasti muutamastakin tuli vastaus, niin sitten minä ajattelin, että okei, että tämä on hyvä merkki.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten meni vielä puolitoista vuotta, kun minä hioin sitä minun kustannustoimittajan kanssa.

Gyöngyi: Eli sait valita ihan kustantajan, vai?

Elina: No, valitsin. Joo, voi sanoa näin.

Gyöngyi: Joo. Okei.

Elina: Mutta sitten valitsin ehkä semmoisen talon, jossa ymmärrettiin, mitä olin hakemassa.

Gyöngyi: Aha.

Elina: Meillä oli heti yhteisymmärrys siitä, että mihin sitä tarinaa pitää viedä. He naureskeli jälkikäteen ja kertoi, että jos se minun kässäri olisi sellaisenaan julkaistu, niin se olisi ollut 800 sivua.

Gyöngyi: Oho.

Elina: Minä olin aika pitkään tehnyt sitä yksin, ehkä vähän liian pitkään tehnyt yksin sitä siellä.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä.

Elina: Iltaisin ja viikonloppuisin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Se oli aika paksu nivaska, mutta siitä karsiutui vielä siis aika paljon näkökulmahenkilöitä pois. Ja tosiaan kolmisen sataa sivuakin lähti sitten.

Gyöngyi: Aika paljon lähti.

Elina: Ja silti.

Gyöngyi: Aikamoinen järkäle vielä.

Elina: Niin. Ja silti siitä just sanottiin, että no, tämä on aika paksu, että tämä on 500 sivua ja äänikirjana se on joku 17 tuntia. Niin minä olen ollut kyllä niin otettu joka ikisestä kuuntelusta. Jos joku ihminen on oikeasti viettänyt 17 tuntia minun keksimäni tarinan parissa, niin minä olen ollut ihan sillain onnen kukkuloilla siitä, että wau.

Gyöngyi: Joo. Miten sinä, tosiaan, miten syntyy nämä juonet ihan? Mietitkö yötä päivää vai tuleeko ne helposti?

Elina: Niin.

Gyöngyi: Piirrätkö sinä näitä kuvioita itsellesi, että mitä jos tämä ja jos tulee?

Elina: Joo. Tuo on kiinnostava kysymys, koska minulla on, minä olen kuullut kanssa. Minä olen haastatellut itse monia. Ennen kuin aloin kirjoittamaan, haastattelin monia dekkaristeja, että miten te teette tuon, että miten voi ylipäätään kirjoittaa kirjan ja pysyä kärryillä juonesta. Osa paljasti käyttävänsä Excel-taulukkoa jotenkin henkilökehitykseen ja jotenkin tämmöisiin lukuihin ja näin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Minä en ole semmoinen. Minä olen tosi kaoottinen kirjoittaja siinä mielessä, että minä kirjoitan niin kuin intuitiivisesti, että tavallaan se juoni osittain syntyy siinä kirjoittaessa. Ne hahmot oikeasti alkaa elää kirjoittaessa. Jos minä tänään esimerkiksi tiedän, että huomenna minulla on pitkä kirjoituspätkä, niin minä en tiedä, minä tiedän, mistä aloitan, mutta en välttämättä tiedä, mitä niissä luvuissa, mitä huomenna syntyy, tulee tarkalleen tapahtumaan.

Gyöngyi: Aha. Mutta tiesitkö alussa, kuka on murhaaja?

Elina: Minä en tiennyt sitä ihan alussa.

Gyöngyi: Et vai? Älä.

Elina: Ihan tarkkaan, että minun piti tavallaan keskittyä siihen sitten, kun oli aika paljon sitä tekstimassaa olemassa, että mites tämä nyt tarkalleen ottaen ihan tässä lopussa menee.

Gyöngyi: Niin, joo. Joo.

Elina: Jouduin siinä ekassa kirjassa tekemään sitten tämmöisen aikajanan kustannustoimittajaa varten, jotta hänkin ymmärtää, että missä järjestyksessä asiat menee. Ja hänelle siitä, Silkalle suuri kiitos siitä, että hän oikeasti myös järjesti sen kudelman loogiseksi kokonaisuudeksi. Siinä oli niin paljon paloja, että.

Gyöngyi: No, kyllä.

Elina: Tarvittiin toinen, toiset silmät lukemaan ja järjestelemään sitä vielä.

Gyöngyi: Joo. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen, kun on se aika laaja kudelma kieltämättä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja aika monimutkainen vyyhti tässä.

Elina: Totta.

Gyöngyi: Mutta, millainen ihminen tämä Saana on?

Elina: No, joku on myös kysynyt, että onko Saana minä. Niin vastaus on, että ei, että tavallaan jokaisessa hahmossa, joita minä luon, niin on ehkä jotain minua. Tai sitten, minä olen tosi utelias ihminen, että minä tarkkailen tosi paljon, mitä ihmiset toimii. En mitenkään vakoile, mutta hienovaraisesti katson, että ahaa, näin tuollainen ihminen toimii ja näin tässä tilanteessa voisi käydä, ja olipas hauskasti sanottu. Ja sitten minä ihan kirjoitan puhelimeen muistiinpanoja jostain tilanteesta. Esimerkiksi vaikka minun täti tuli joskus meillä käymään. Me istuttiin meidän olohuoneessa ja sitten hänen miehensä kertoi vaan, miten västäräkki oli tehnyt pesän jonnekin piharakennuksen, varaston kattoon. Ja sitten minä vaan siinä hetkessä, että tämä kuulostaa ihan siltä, että yksi hahmo voisi sanoa tämän. Ne on tuollaisia pieniä arjen hetkiä, mitä saattaa ehkä todellisuudesta poimia.

Saana itsessään on, minä halusin luoda semmoisen uteliaan henkilön. Minä koetin keksiä, että mikä muu voisi olla dekkarissa toimiva siviili kuin toimittaja, ja minä en keksinyt mitään muuta, mutta Saanalla on ehkä se ulottuvuus, että kun minä kirjoitin tätä kirjaa, niin minä työskentelin tämmöisessä radiotalossa. Eli minä olen toiminut aika paljon audion parissa siviilityökseni, tehnyt siellä kaupallisia yhteistöitä kaupallisille radiokanaville. Niin tavallaan siellä, kun minä olin töissä, niin siellä oli paljon podcasteja ja alkoi tulemaan, seurattiin paljon, että vaikka Ruotsissa True Crime-podcastit on tosi suosittuja. Ja ne ei ollut vielä Suomessa hirveästi saanut suuria yleisöjä. Mutta minä ajattelin, että tuohan on hyvä, että minä laitan Saanalle tämmöisen ammatin. Hän on kiinnostunut tarinoista ja muuttaa Hartolaan. On vähän niin kuin burnoutin kokenut online-klikkijournalisti, joka miettii seuraavaa siirtoaan ja mitä oikeastaan elämälläkin tekisi. Ja sitten alkaa luomaan podcast-tarinaa tästä Hartolan tapauksesta. Ja minä halusin ottaa siihen mukaan tuommoisen burnout-taustan, koska itsellä on sellainen, että kun on ollut media-mainosalalla töissä yli 10 vuotta, niin huomaa, että se on kauheata, mutta nuoretkin aikuiset uupuu, työuupuu tosi helposti. Ja se on jotenkin ristiriitaista, koska uuvutaan, kun tehdään viihdettä.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Jotenkin se on tämän ajan semmoinen henki. Ja nyt itse asiassa taas on ollut uutisissa ihan tosi, tosi paljon taas nuorten ja kaiken ikäisten uupumuksesta, niin minä halusin tämmöisen pienen särön myöskin tähän minun hahmooni.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten minun rakkain aiheeni, mitä aina henkilöhahmoissa mietin, niin minua viehättää semmoiset ihmiset, jotka on vähän silleen, että pärjäisi yksinkin ja vähän voisi sanoa, että ei kiinnostakaan kukaan, mutta sitten, kun tulee sopiva tyyppi, niin, että saa kirjoittaa jonkun näköisen ihanan rakkaustarinan tai kahden semmoisen vähän vastahankaisen erakon rakastumisen.

Gyöngyi: Kyllä. Niin.

Elina: Niin se on semmoinen, mitä kanssa haluaa. Saanallakin on kuitenkin se, että etsii, ja sitten laitoin hänet sokkotreffeille tämän minun tarinassani olevan poliisin kanssa ja sitä seurataan myös tässä ekassa kirjassa.

Gyöngyi: Joo, tämä onkin siitä aika hauska, että tässä tämä murhamysteeri ei ole, no, on se pääosassa, mutta toinen pääosa on just nämä ihmissuhdekiemurat.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja tässä ei ole pelkästään Saana ja Jan, vaan myös heidän muut suhteet, esimerkiksi, no, Janin äiti kuolee ja Janin isä alkaa etsiä uutta parisuhdetta. Mutta vielä semmoinen raastavampi on tämä Saanan äidin kuolema, joka pikku hiljaa selviää, että mitä siinä on taustalla. Ei ole vielä selvinnyt, eli oletettavasti näitä kirjoja tulee lisää.

Elina: Neljäs on työn alla.

Gyöngyi: Hyvä, hyvä. Tiedätkö, milloin ilmestyy?

Elina: No, se on, minä otin nyt. Tässä kävi tosiaan niin, että tämä ensimmäinen ilmestyi 2020 keväällä ja sitten toinen ilmestyi, kun minä olin sitä ekaa tehnyt kuitenkin sen melkein kahdeksan vuotta, niin sitten tämä toinen ilmestyi sitten vuodessa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten kolmas ilmestyi viime syksynä, niin nyt minä olen ottanut vähän pidemmän tauon ja minulla tulee, vuoden päästä keväällä tulee nyt tämä nelososa.

Gyöngyi: Sitä odotellessa, joo.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta, joo, nämä ihmissuhteet ovat tässä tärkeitä ja se on ihan makoisa tarina tämä myöskin ja sillä on merkityksensä pitemmällä tähtäimellä. Entäs tämä kuningas? Siis tämä ei ole pelkästään tämä Hartolan kuningaskunta, vaan myöskin toinen alue, missä tämä tapahtuu.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin on, kerro, mikä.

Elina: No, siis täällä toinen, tässä tavallaan kulkee kaksi aikatasoa, mikä on dekkareissa ihan suht yleistäkin, että on tavallaan nykyhetken, usein poliisitutkinta, ja sitten on jonkun näköinen mysteeri tai vyyhti, mitä sitten lähdetään selvittämään. Minä tykkään sen kaltaisesta kerronnasta, että lukija periaatteessa tietää vähän enemmänkin kuin poliisit tutkiessaan, niin toinen aikataso kokonaan tässä kirjassa on tämmöinen nuoren Helena-tytön tarina. Hän elää Hartolassa ja Helenan kautta päästään sitten tutustumaan vähän tämmöiseen maailmaan, missä pienellä paikkakunnalla onkin sitten vähän pahoja tyyppejä, joista käy tavallaan ilmi, että on olemassa neljä kuningasta, jotka sitten tekevät kaikenlaista ikävää siellä.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja jotenkin, minä en oikeastaan voi kertoa tästä enempää.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Koska poliisit alkaa sitten myös tässä nykyhetkessä koettaa ymmärtää, että. Kun siis poliisitutkinta alkaa siitä, että Suomenlinnasta löydetään mainosmies kuolleena ja.

Gyöngyi: Ja Suomenlinnassa tämä on Kuninkaanportti.

Elina: Kyllä. Eli se on aika osoitteleva.

Gyöngyi: (epäselvää) kuningas.

Elina: Kuningasvihjaus, ja siitä lähtee tavallaan tämä toinen tutkinta toista kautta etenemään, niin siinä pohditaan paljon tätä kuninkuutta ja kuninkaita ja kuinka monta heitä lopulta onkaan.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä.

Elina: Ja mitä se tarkoittaa, mihin sillä viitataan.

Gyöngyi: Kuninkaan ihosta löytyy polttomerkki, kruunu-polttomerkki.

Elina: Kyllä.

Gyöngyi: Tässä on monenmoisia kuningasviittauksia ja vihjeitä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta enempää tosiaan ei tästä oikein kannata. En tiedä, oletteko, onko moni teistä lukenut nämä kirjat?

Yleisö: Joo.

Elina: Okei. Mahtavaa.

Gyöngyi: No, niin.

Elina: Olen otettu. Kiitos.

Gyöngyi: Ilmeisesti radionkuuntelijoista ei tiedetä, joten ei paljasteta.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta mielenkiintoinen aihe, mielenkiintoisia aiheita tässä on. Tässä on hyväksikäyttöä ja kostoa ja vaikka mitä.

Elina: Joo. Minua ehkä kiinnostaa siis, sehän on vähän erikoinen tunne kirjoittaa jonkun näkökulmasta, joka aikoo tappaa ihmisen, mutta dekkarimaailmassa se on ikään kuin nyt semmoinen, että pitää olla se pahis. Niin minua kiinnosti tavallaan tässä ekassa kirjassa jotenkin se, että voiko se kosto tai semmoinen, että voisiko lukija ajautua olemaan jopa sen tappajan puolella osittain.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Ja sen tutkiminen, että kukaan ei ole niin kuin pelkästään jotenkin paha, niin se oli kiinnostava asetelma. Minä en hirveästi sitä tuossa käsitellyt, mutta se on yksi semmoinen, mikä siellä kanssa on taustalla.

Minun täytyy ehkä jakaa semmoinen, että minä olin tuolla Hartolassa käymässä. Oli korona-aika, kun tuo kirja ilmestyi, mutta hartolalaiset otti sen tosi hyvin vastaan, mutta minä olin jotenkin kauhuissani, että voi ei, että minä sijoitan nyt tämän koko tarinan tuonne Hartolaan ja kerron tämmöisistä pahiksista, jotka siellä pyörittää koko kuntaa. Ja minä laitoin kunnanjohtajalle Hartolaan viestin, että pahoittelut, että minulta ilmestyi juuri tämmöinen kirja, jossa tulen aika paljon murhaamaan jengiä sinun maillasi. Ja sitten, se oli tosi hauska, kun tämä kunnanjohtaja vastasi, että ai, miten ihana, että otit yhteyttä. Että on kyllä tosi harmi, että Hartola on Suomen rikostilastoissa varmaan ihan niin kuin top viidessä väkivaltaisimmista paikoista.

Gyöngyi: Okei. Oho.

Elina: Minä en tiennyt sitä siinä vaiheessa. Mutta hän oli siis sydämellinen tyyppi ja kutsui pullakahveille Hartolaan. Ja minä menin, ja sitten siinä vaiheessa tosi moni hartolalainen oli jo ehtinyt lukea sen kirjan. Minä aloin saamaan tosi paljon palautetta ihmisiltä, jotka oli kirjan luettuaan lähtenyt sinne Koskipään kartanolle ja minulle alkoi tulla siis koko ajan kuvaviestejä. Ehkä se, että oli korona-aika ja ei voinut edes matkustaa ulkomaille.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Niin ihmiset sitten tosi paljon otti kuvia sieltä riippusillalta ja.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Ja sitten se Hartolan kunnanjohtaja sitten siitä sai idean, että hei, järjestetään lukijatapaaminen siellä Hartolassa siellä Koskipään kartanon lähellä. Ja sitten sinne tulikin siis varmaan sata ihmistä parissa erässä. Meidän piti säännöstellä ihmismääriä siinä vaiheessa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja se oli ihan mieletön. Mutta sitten tämä Koskipään kartanon tämä museonjohtaja sitten kertoi, että on ollut vähän tukalat paikat, kun tänne tulee jengi kyselemään, että kuka se nyt sitten oikeasti oli, ja että sen museon vieraistakin kaksi kolmasosaa on tullut sillain kirjan innostamana. Ja sitten siellä oli vielä kaiken lisäksi, kun tässä on sitten myös vähän vihjauksia siihen, että onko paikallinen kirkkoherra kovinkaan hyvä mies.

Gyöngyi: Oi, voi, voi.

Elina: Niin sitten tänne haastattelutilaisuuteen tuli sitten Hartolan oikea kirkkoherra ja hänellä oli vielä ihan papin kaulukset ja kaikki.

Gyöngyi: Voi. Voi.

Elina: Hän ei ollut lukenut kirjaa ja hän tuli pyytämään minulta omistuskirjoitusta. Ja sitten minä ajattelin, että voi ei. Nyt hän lähtee tästä ja sitten lukee, että hän on yksi pahimmista tyypeistä siinä fiktiivisessä kirjassa. En voi tästä sen enempää tästä sanoa, koska ettei paljastu. Mutta se oli kauhean jotenkin jännittävä hetki, vaikka eihän se todellisuus tietenkään. Olin luonut siis.

Gyöngyi: Totta kai.

Elina: Täysin fiktiiviset henkilöt.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Mutta oli sattuma jotenkin, että.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä. Joo, sitten mennään sinun seuraavaan kirjaasi, joka on Kun jäljet katoavat.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja noin hyvän matkailumainoksen tapaan tämä taas tapahtuu tämmöisessä ikonisessa paikassa, eli Helsingin Vanhankaupunginkoskella, Viikissä, Lammassaaressa ja, mikä se on, Kuusiluoto, vai?

Elina: Kuusiluoto, joo.

Gyöngyi: Joo, ja täällä on ainakin kolme ihmistä, jotka asuu siellä lähellä.

Elina: Ahaa. No, niin. Mahtavaa.

Gyöngyi: Ja hyvän matkailumainoksen tapaan kolmas kirja sitten tapahtuu Lapin Inarissa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja ei kylläkään parhaaseen matkailuaikaan, koska se tapahtuu just ennen kaamoksen alkamista, jolloin syksy on pahimmillaan varmaan.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja ei ole vielä lunta valaisemassa ja on muuten vaan kurjaa. Mutta siitä ei saa sellaista kuvaa kuitenkaan. Minun mielestäni tämä kakkonen ja kolmonen, siis ne oli huikeita sillä tavalla, että miten kauniisti sinä kuvaat näitä alueita.

Elina: Oi, kiitos.

Gyöngyi: Itsekin olen käynyt tuolla Lammassaaressa ja siis se todella elää se sinun kuvauksesi, että sen tunnistaa ja siitä tulee semmoinen olo, että siellä on pakko käydä.

Elina: Oi, ihana kuulla.

Gyöngyi: Samalla tavalla sitten se Inarin. Minäkin olen Lapissakin käynyt muutaman, pari kolme kertaa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta tuo Inari oli, kuvaus oli sellainen, voi, sinne haluaa uudestaan taas. Ei ehkä siihen aikaan.

Elina: Mahtavaa.

Gyöngyi: Mutta erityisesti tämä Lammassaaren luonnon, kaikki kasvit ja linnut.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin se oli todella hienoa. No, mutta tässä Lammassaaressa tosiaan löytyy kuollut, murhattu nuorukainen.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja vielä aika mielenkiintoisella tavalla. Ja sitten siihen liittyy taas menneisyydessä katoamistapaus ja nykyisyydessä katoamistapaus ja siinä taas juoni rönsyilee vaikka minne. Ja tässä on taas monenlaisia aiheita lisää. Tässä on uutena henkilönä tämmöinen, mikä hän oli, Kai-niminen terapeutti.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja sitten tässä on semmoinen nuori nainen, joka on erittäin psyykkisesti häiriintynyt, ja sitten tässä on moottoripyöräkerhoa ja tässä on huumeita, niin minä todella olin, että mitä tässä tapahtuu. Missä nyt ollaan.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Siinä taas ei ihan heti voinut päätellä murhaajaa.

Elina: Niin. Totta.

Gyöngyi: Ja syyllistä. Mutta kerro vähän lisää tästä.

Elina: Joo. Ehkä tuo oli sillain muutenkin kiinnostavaa lähteä tekemään toista dekkaria, kun minä en olisi arvannut, miten sen ensimmäisen, ehkä jos palaa vielä tuohon ekaan. Niin kun tavallaan silloin, kun se julkaistiin, esikoisdekkari, niin ei voi tietää, miten lukijat ottaa sen vastaan ja löytääkö lukijat kirjan.

Ja minulla kävi sitten sillain, että lukijat löysi sen ekan kirjan tosi hyvin ja tosiaan se myytiin myös yli 10 maahan ne käännösoikeudet. Ja siinä vaiheessa minä en, tai minä olin aloittanut kirjoittamaan toista ja ihmisethän rakastui Hartolaankin tosi paljon.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Niin minä ajattelin, että voinko minä nyt viedä tämän tarinan heti pois sieltä Hartolasta. Mutta sitten minä olin tosi iloinen, että minä tein sen, koska.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Koska se on aika pieni paikkakunta ja minä olen jossain kommentoinutkin, että ihmiset olisi loppunut tosi nopeasti kesken, jos minä olisin pistänyt sinne aina jonkun uuden pahiksen pyörimään.

Gyöngyi: Tähän on pakko sanoa väliin, että siinä sinun haastattelussa, en muista, sinäkö vai Marko Kilpi sanoitte, että siihen (epäselvä sana) sarjaan on vuoden sisällä ilmestynyt kolme sarjamurhaajaa.

Elina: Niin, että se on.

Gyöngyi: Että se ei ole oikein uskottavaa.

Elina: Totta. Mutta sitten minä päätin, että itse asiassa kirjan kirjoittaminen on mitä ihanin tapa jotenkin niin kuin kuvailla paikkoja. Ja joku sitten kauniisti minulle kommentoikin jossain vaiheessa, että ihan kuin nämä paikat tai miljöö olisi yksi henkilöhahmoista. Se oli ihanasti sanottu, koska sitten se vahvisti myös sitä, että jess, että olen ehkä oikealla tiellä. Koska näin minäkin ajattelen, että minä pääsen tavallaan sitten kuvaamaan sitä tapahtumaympäristöä, tapahtumapaikkaa sitten myöskin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja minulla on semmoinen työskentelytapa, että. Hartola ei ollut minulle ollenkaan tuttu. Minä tutustuin ja kävelin siellä paljon ja tein havaintoja. Lammassaari taas on minulle tosi tuttu niin kuin lapsuuden pyöräilyretkistä. Ja nykyään, kun asun Kumpulassa, niin se on sillain minulle se lenkkipaikka. Ja yksi ilta minä kävelin siellä. Silloin oli vielä ne vanhat pitkospuut. Se on tehty sillain, uudistettu sillain, että siellä on helpompi rattailla kulkea, ja pyörätuolilla, mutta ne oli ne vanhat pitkospuut. Ja sitten korkeat semmoiset just järviruokoseinämät, mitä siellä on, ja tuuli osuu niihin ja kahisee ja linnut laulaa, riippuen tietty vuodenajasta, että miten paljon. Mutta jotenkin minä ajattelin, että jos tässä joku katoaisi tässä matkalla tuonne saareen, niin näkisikö kukaan ja olisiko se kauhea ajatus. Siitä lähti tavallaan tämä toisen kirjan ajatus ihan alun perin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja minulla on tosiaan metodina sitten semmoinen, että minä luen. Minä luin semmoisen Sörkan rysäkeisarit, mikä kertoo siitä.

Gyöngyi: Joo.

Yleisö: Meillä on ollut vieraana tämä (epäselvää).

Elina: Onko? Eero.

Gyöngyi: Joo. Oli. Joo.

Elina: Joo. No, sitten. Minä ihastuin. Se oli tosi hieno kirja. Vaikka minä en varsinaisesti ottanut siitä hirveästi, niin minä jotenkin vaan lisäsin ymmärrystäni alueesta ja sitten minä itse asiassa haastattelin Eeroa. Minä menin sinne hänen Kuusiluodon mökkiin.

Gyöngyi: Aaa.

Elina: Ja laitoin hänelle varovaisesti kyselyn, että olisiko hän voinut vähän kertoa. Koska heillä on tosiaan se, onko se Vanhankaupunginkosken kulttuuriekologinen klubi.

Gyöngyi: Aha. Joo.

Elina: Siellä Kuusiluodon siinä ainoassa, punaisessa puutalossa, joka siellä nököttää.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Niin he on vuokralla. Ja sitten Eero suostui vetämään minulle semmoisen kierroksen, että me kierrettiin Kuusiluoto ja hän kertoi. Ihan kyselin, että mitä puita täällä on, mitä eläimiä on nähty, mitä lintuja, ja sitten hän just kertoi noista uuttukyyhkyistä ja sarvipöllöistä.

Ja sitten minä löysin yhden mökkiläispariskunnan, jota myös haastattelin. Kun Lammassaaressa on niitä semmoisia pieniä siirtolapuutarhan kaltaisia kesämajoja, niin siellä minä sitten istuin yhden mökin terassilla. Minua jännittää ihan hirveästi etukäteen nämä, kun minä solmin tuntemattomien ihmisten kanssa tapaamisia. Aina kun minä menen niihin, minä olen, että miksi minun piti tämäkin ja miten minä nyt ja mitä minä kysyn. Mutta sitten, kun ne jotenkin lähtee ne keskustelut, niin sitten minä aina poistun sillain puoliksi hypähdellen, että ihanaa, että miten kiinnostavaa jutella ihmisten kanssa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja ihania vastauksia ja ihania, että ihmiset antaa aikaansa ja vastailee. Niin sitten nämä mökkiläiset just kertoi vaikka sarvipöllöistä, jotka siellä niin kun, että poikaset huhuilee tosi, sekoilee siellä puissa tosi kovaäänisesti aina tiettyyn aikaan vuodesta. Saa tavallaan semmoisia pienen pieniä yksityiskohtia, jotka uskaltaa kirjoittaa, koska tietää, että joku siellä asunut on tehnyt sen luontohavainnon.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sama sitten, kolmas on, kun sijoittuu tuonne Inariin, niin Angelintiellä sitten ajelin autolla Inarista Angeliin. Ja sitten taas tämmöinen, että soitin yhdelle porotilalle, mitä pyörittää semmoinen nainen, joka on asunut Helsingissäkin joskus, mutta palannut synnyinseudulleen pyörittämään porotilaa. Niin minä sitten hänelle soitin, että voinko tulla kahville vähän kyselemään. Se oli vaan vähän pidempi matka sitten.

Gyöngyi: Joo, kyllä. Kyllä. Kyllä.

Elina: Sitten minä oikeasti ajoin autolla siellä erämaatiellä ja huomasin, että ei ole kenttää. Ja taas minä mietin, että mitä minä nyt olen niin kun, että miksi minun pitää oikeasti mennä tänne, että eikö puhelu riitä. Mutta se on, että ei riitä, koska pitää tehdä ne luontohavainnot, miten mustaa se naava on ja miten paljon sitä on ja miltä se, miten se aurinko osuu niihin järviruokotupsuihin, että ne näyttää silkkisen hopeisilta.

Gyöngyi: Joo. Joo.

Elina: Se on ihanaa taustatyötä.

Gyöngyi: Joo. Kyllä, kyllä. Onko se Angeli, minulle tuli siitä heti mieleen enkeli?

Elina: Niin minullekin tuli. Minä en ole varma, onko se, miten se menee.

Gyöngyi: Oliko se semmoinen lähtökohta tavallaan, vai mikä?

Elina: No, se oli jotenkin se mielikuva kyllä, joo.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Minua viehätti se paikannimi. Minä tiesin, että haluan sijoittaa kolmannen jonnekin ihan muualle kuin ihan tähän lähiseudulle ja sitten jotenkin Lappi tietenkin viehätti.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten minä ajattelin, että Inari ehdottomasti niin kuin Lapin paikoista, mutta sitten minä näin kartassa vielä Angelin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja ajattelin, että siinä on jotain tosi kiehtovaa siinä nimessä jo.

Gyöngyi: Mmm, mmm. Antoiko se nimi jollakin tavalla sitten lisää ideaa siihen, että mitä tapahtuu?

Elina: No, se ei suoraa johdatellut tuossa kolmannessa kirjassa, ei. Mutta jos palataan vielä tähän tokaan kirjaan, niin siinä esimerkiksi minä tykkäsin siitä, että kun liikutaan Lammassaaressa, niin sitten minä loin tällaisen fiktiivisen moottoripyöräkerhon, jonka nimi on Wolves, että ne on niin kuin susia.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Sitten niillä susilla on tapana piilotella kätköjä sinne Viikin luonnonsuojelualueen ympäristöön.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja sitten heillä on myös pääsiäistraditio, että he syö lampaan aivoja sitten kerran vuodessa.

Gyöngyi: Joo. Kyllä.

Elina: Ja sitten.

Gyöngyi: Joo, se oli kyllä ihan huikea.

Elina: Siinä taas tämä Lammassaari ja lampaat ja sudet, niin oli sitten taas, ehkä enemmän siinä tuli se paikannimi.

Eija-Liisa: Tämä vanha Lampaansyöjät.

Elina: Niin. Totta.

Gyöngyi: Lampaansyöjät.

Elina: Totta. Joo.

Gyöngyi: Ja sinulla on myös terapeuttitaustaa.

Elina: No, minulla on, joo, minulla on ollut. Siinä mielessä tässä toisessa kirjassa tosiaan yksi kertojaääni tai näkökulma on aina niin kuin terapiaistunnosta.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Niin minulla ei ole, ei ole tätä, kun terapeuttihan on nimikeva-, tai siis tämmöinen nimikevapaa tietyllä tavalla.

Gyöngyi: Aha.

Elina: Niin minulla ei ole sitä semmoista Valviran hyväksymää psykoterapeuttikoulutusta, vaan minulla on tämmöinen ihan lyhyempi niin kuin ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti-koulutus. Minä en ole sitä työtä oikeastaan varsinaisesti hirveästi tehnyt.

Gyöngyi: Okei.

Elina: Lukuun ottamatta sitä koulutuksen aikaista vastaanottotoimintaa ja muuta. Minulla oikeastaan ei ole ollut aikaa ja minä ehkä ajattelen niin, että terapiatyössä myös ikä on oikeastaan aina vaan hyvä. Minä luulen, että tulen joskus vielä kouluttautumaan lisää ja mahdollisesti tekemään sitä, mutta oikeastaan minulla se terapiaopiskelukin oli enemmän sitä, että ihmismieli kiinnostaa ja psykologia ja tämä.

Gyöngyi: Joo. Joo. Joo. Mutta sitä pystyit hyödyntämään kuitenkin tässä.

Elina: Niin. Ja se ei ole niin kuin oppikirjanmukainen terapiaistunto millään muotoa.

Gyöngyi: Joo. Joo. Joo.

Elina: Mutta oli kuitenkin semmoinen tietynlainen käsitys siitä, että miten se esimerkiksi voisi mennä.

Gyöngyi: Joo. Joo. Ja tässä minun mielestäni myöskin toteutui, että aika pitkään piti lukea, ennen kuin alkoi hahmottaa, että kuka mahtaa olla se murhaaja.

Elina: Hyvä, jos niin kävi.

Gyöngyi: Ja se syyllinen.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja kolmas on, poikkeaa näistä edellisistä siinä mielessä, että vaikka siinäkin on vanha tarina ja uusi tarina, mutta tässä Saana saa toimeksiannon ihan.

Elina: Joo. Minä mietin paljon sitä, että tietenkin tässä, kun ollaan tämmöisessä maailmassa, missä aina Saana jotenkin sattumalta sattuu törmäämään tapaukseen, jota myös poliisi tutkii. Se on ehkä semmoinen asetelma, mikä näissä toistuu. Niin tässä tapauksessa, kun Saanalla oli jo hyvät näytöt tässä omassa maailmassaan, että hän on pystynyt auttamaan poliisia, ja nimenomaan, koska hän ei ole virkamies, tai virkahenkilö, niin ihmiset uskaltavat kertoa hänelle ehkä enemmän asioita kuin vaikka virkapukuiselle poliisille. Niin sitten minä ajattelin, että olisi kiinnostava lähtökohta tässä kolmannessa, että Saanaa pyydettäisiin ihan, koska poliisi on jo unohtanut ja keskeyttänyt tutkinnan, niin olisi kiinnostavaa, että Saana auttaisikin, vielä yrittäisi kaivaa lisää tietoa tämmöisestä vanhasta Lapissa tapahtuneesta henkirikoksesta, jonka tutkinta on ikään kuin jäänyt vähän junnaamaan paikoilleen ja sitä ei lähestulkoon tehdä.

Gyöngyi: Juu, ja se johtui siitä, että Saana on tosiaan alusta asti tehnyt tätä podcastia. Ja erityisesti tässä toisessa kirjassa tämä podcast nousee kyllä suureen rooliin.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Tärkeään rooliin, koska tämä kadonneen, toisen kadonneen ihmisen tai nuoren veli, joka sattuu olemaan Saanan työkaveri uudessa työpaikassa, niin hän osallistuu.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Tai hän tavallaan pyytää Saanaa jatkamaan tätä, ja yhdessä etsivät tätä kadonnutta.

Elina: Joo. Ehkä se just se Saanan toiminta on vähän eri rooleissa näissä jokaisessa kirjassa.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ekassa hän koostaa tarinaa tietämättä vielä, että mihin muotoon tulee sen tarinan tekemään.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Toisessa hän tekee ikään kuin reaaliaikaista podcastia katoamistapauksesta ja seuraa sitä hetki hetkeltä ja koettaa saada uutta tietoa ja auttaa poliisia, ja auttaa myös työkaveriaan löytämään kadonneen pikkuveljensä. Ja sitten tässä kolmannessa ollaan taas siinä, että hän ei ole reaaliaikaisesti tekemässä mitään, vaan häntä pyydetään nimenomaan tekemään taustatöitä, ja sitten pyydetään, että hän tekisi sen tarinan jonain päivänä julkiseksi. Näissä on vähän eri roolissa se podin tekeminen.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä. Joo. Joo, mutta oli huvittava, että aina vähän niin kuin rinnakkain tämän poliisin tutkinnan kanssa.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Välillä askeleen edessä ja välillä askeleen takana.

Elina: Totta.

Gyöngyi: Ja joutuu itsekin välillä, hmmm, kärsimään ja jopa vaaratilanteisiin.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Ihan hauska tarina.

Elina: Ja tuo on nyt se, minkä kanssa, minä teen nyt neljättä, niin mietin tosi paljon, että voinko minä tehdä tuollaisen asetelman, vai onko tällä kertaa jotain ihan muuta. Sen parissa juuri tässä työskentelen.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä.

Elina: Että se kaava rikkoutuu tietyllä tavalla.

Gyöngyi: Et varmaan voi raottaa senkään vertaa, että mikä on seuraava paikka?

Elina: No, joo, sen verran voin paljastaa, että tämä neljäs kirja, niin taas on uusi paikka.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja tällä kertaa on, Kotkan edustalla on tämmöinen Kaunissaari-niminen saari.

Gyöngyi: Ahaa.

Elina: Niin, se ei kuulu Kotkaan, vaan Pyhtäälle. Se on juurikin näin. Ja se on, joo, Pyhtäällä sijaitseva Kaunissaari. Minä olen ollut siellä lapsuuden kesiä viettämässä joskus.

Gyöngyi: Joo, joo. Joo, joo.

Yleisö: On siellä tullut tanssittua.

Gyöngyi: Aa, näitä.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Näitä ikonisia paikkoja lisää.

Elina: Niin. Niin, mitäs tarinoita on kerrottavana sieltä tansseista? Voisin tehdä muistiinpanoja.

Gyöngyi: Hauska kyllä.

Elina: Joo, se on kiinnostava, koska sitten minua kiinnostaa se niin kuin pieni yhteisö, mutta tällä kertaa saaressa. Ja siellä on tosi hienoja, siis Kaunissaaressa sanotaan niitä niin kun tavallaan kalastusmajoja saraheiksi. Semmoiset punamultaiset semmoiset venevajat rannassa.

Gyöngyi: Joo, joo. Joo, joo.

Elina: Ja sitten siellä on pieni kalastus-, tai tavallaan taloja ja sitten on mökkeilijöitä ja telttailijoita. Ja minä olen nyt menossa sinne vielä tässä juurikin kohta, kesäkuussa, käymään vielä ja katsomaan, että mitä kasveja kasvaa juuri ennen juhannusta.

Gyöngyi: Aaa, aaa.

Elina: Muun muassa Lumipalloista olen kuullut, mutta haluan nähdä, että miltä.

Gyöngyi: Aaa, hyvältä kuulostaa. Lisää uusia ihania paikkoja.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta onkos mitään sellaista aihetta, kun tässä tosiaan oli moottoripyöräjengi ja vähän huumeita ja, ja hyväksikäyttöä ja vaikka mitä, onko sellaista aihetta, mitä et halua näissä romaaneissasi kirjoittaa, kosketella?

Elina: Niin, no se on hyvä kysymys ja tuon kanssa joutuu vähän kamppailemaan. Ja tavallaan, jos voisi kirjoittaa dekkarin ilman yhtäkään henkirikosta, niin minä olisin valmis kokeilemaan. Mutta kyllä minulla varsinkin äidiksi tulon jälkeen, niin pieniin lapsiin liittyvät vaikka katoamiset on aivan, niin karmiva ajatus jo ihan itsessään, että en pysty, että minä rajaan pois kaiken sen. Ja koetan muutenkin ehkä pitää semmoisena lukijalupauksenakin, että se pääpaino ei ole missään tapauksessa siinä väkivaltaisessa, tai väkivallassa ylipäätään, tai sillä mässäilyssä tai raakuuksissa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Kyllä se pääpaino on enemmän siinä mysteeriasetelmassa.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ja ihmissuhteissa. Minä olen joutunut jopa itse muutamia lempikirjailijoitani, jättämään kesken heidän uusimpia kirjoja, että tuntuu, että. No, nyt on tullut Cozy Crime, tämmöinen turvallinen, leppoisa genre, mutta tuntuu, että jossain vaiheessa jotenkin se huomio kiinnittyi ihan liikaa, että koko ajan tarinat muuttui raaemmiksi ja raaemmiksi.

Gyöngyi: Aha. Joo.

Elina: Ja nyt on tullut minun mielestäni semmoinen ihana vasta-aalto sille, että ollaankin niin kuin tosi niin sanotusti Cozy Crimessa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Mikähän sen suomennos, minä en ole nyt varma, mutta kuitenkin semmoisessa, että on vaikka vanhainkodissa oleva.

Gyöngyi: Hyvän mielen.

Elina: Hyvän mielen, niin.

Gyöngyi: Hyvän mielen dekkari.

Elina: Arvoitusdekkarit.

Gyöngyi: Joo. Kyllä. Kyllä, kyllä. Nämä on ihania osa.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Vaikka toisaalta, minkä takia ihmiset kaipaa näitä raakoja dekkareita sinun mielestäsi?

Elina: Niin, se on hyvä kysymys. Minä en tiedä, kaipaako kukaan raakuuksia, mutta minä luulen, että tuo kuoleman teema ja murha on, niin kun sehän on se kauhein asia, mitä voi tapahtua tavallaan ihmiselle, että elämä päättyy kesken jonkun toisen aiheuttamana. Niin minä jotenkin itse näen tässä semmoisen, tai jotenkin ajattelen sen sillain, että kuolema on aiheena aina kiehtova ja kauhea. Ja sittenhän jossain teatterin lavoilla on menneisyydessä, jo Antiikin Kreikassa, näytelmissä ollut se kuolema-aihe. Ja se on tavallaan myös, että teatterilavalla tarkasteltuna se aihe muuttuu jotenkin ymmärrettäväksi tai käsiteltäväksi, tai ihmiset voivat peilata omia tunteitaan seuraamalla näytelmää, missä käsitellään kuolemaa. Niin tämä on ehkä tällainen nykyhetken tämmöinen vain tapa jotenkin käsitellä sitä aihetta, hypätä hetkeksi sen aiheen pariin, mutta sitten palatakin omaan arkeen ja olla jotenkin iloinen siitä, että onkin elossa eikä joku piinaava tyyppi seuraa tuossa koko ajan kannoilla tai, voikin vain.

Gyöngyi: Mutta täytyy myöntää, että vaikka minäkin pidän näistä hyvän mielen dekkareista, mutta kyllä minä jonkin verran luen näitä.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Mikä tämä on, tämä Joona Linna -sarja.

Elina: Niin, Keplerin.

Gyöngyi: Joo, se on aika karmea.

Elina: Joo. No, Kepler on just yksi esimerkki.

Gyöngyi: Kepler on, joo.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Karmaiseva, mutta.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Omalla tavallaan se on hyvää. Haluaako ihmiset vapista, täristä jännityksestä?

Elina: Niin, jotenkin. Ja siis joku on sanonut viisaasti, että dekkari ja jännityskirjahan on turvallisin tapa kokea jännitystä.

Gyöngyi: Kyllä. No, miten sinä itse, kun kirjoitat kuitenkin murhista, vaikka on nämä, esimerkiksi minulla jäi mieleen tämä kuva, kun nuori poika makaa tuolla metsässä ja kädet rinnan päällä, ja sitten siellä on kukka.

Elina: Mmm.

Gyöngyi: Niin tämä on melkein kaunis. En nyt kaipaa hänen tilalleen, mutta sanoisin, että melkein, noin murhaksi ihan kaunis.

Elina: Niin. Tuo on.

Gyöngyi: Mutta eikö sinua itseäsi koskaan, miltä tuntuu, kun olet aika paljon näitten rikosten kanssa tekemisissä, miltä tuntuu kulkea kaduilla, katsoa ihmisiä silmiin, nähdä mahdollisia uhreja tai mahdollisia tekijöitä?

Elina: No.

Yleisö: Juu, minä tapan.

Elina: Niin. Ei, minä en tiedä. Tuo on hyvä kysymys, koska minäkin mietin ja minun miehenikin välillä kysyy, että miksi ihmeessä, tai en olisi sinusta arvannut, että sinä näin paljon vietät aikaa tällaisten teemojen äärellä. Se johtuu siitä, että on jotenkin kasvanut tuommoisten salapoliisimysteerien parissa. Siitä on vaan tullut jotenkin niin rakas genre.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Minä en ajattele sitä semmoisena raskasmielisenä synkkyytenä välttämättä.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Sitä, että liikkuu kuoleman parissa, vaan että se on, kuten sanottu aikaisemminkin, se on myös pakollinen paha. Jotta voi kirjoittaa dekkareita, niin siinä pitää olla elämää ja vastavoimaa. Mutta mielikuvitus minulla on ollut sillain aina. Koska on niin rikas mielikuvitus, niin sitten just vaikka mökillä pimeässä kulkeminen huussiin ja takaisin, niin sitä vaan niin kuin pelkää jotain ikään kuin tuntematonta.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ja minä olen paljon miettinyt, että mistä se pelko tulee ja mitä mieli luo siinä. Että pelkääkö toista ihmistä vai jotain villieläintä. Järkihän sanoo, että eihän siellä ole ketään, mutta yksikin rasahdus, niin heti alkaa miettiä, että mitä kaikkea se voi olla.

Gyöngyi: Tuttu tunne.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Joo. Kyllä. Oliko se kakkoskirjassa muistaakseni, en muista, sanooko Saana vai Jan, että sosiaalinen vastuuntunto on ihmisillä aika huono ja kärsinyt inflaatiota. Kun jos jotain väkivaltaa tapahtuu ja sillä on kymmeniä silminnäkijöitä, niin ei yksikään tee mitään, korkeintaan kuvaa puhelimellaan.

Elina: Niin, ehkä tämmöinen ajatus, että tuo on semmoinen, olisiko tuo sosiaalipsykologiassakin nimetty jonain tiettynä ilmiönä. Ehkä ajatus siitä, että jos ihmiset näkee, että jotain ikävää tapahtuu, niin se puuttumisen kynnys saattaakin olla suuri ja oletetaan, että no, en ole ainut tässä, niin ehkä joku meistä puuttuu. Ja sitten se lopulta aiheuttaa sen, että kukaan ei auta, kun odotetaan, että joku toinen puuttuisi siihen tilanteeseen. Ehkä tuollainen ajatus siinä oli taustalla.

Gyöngyi: Joo. No, raadollinen juttu näin keskellä kaupunkia.

Elina: Niin. Kyllä.

Gyöngyi: Kyllä, koska jossakin metsässä tai Lammassaaressa sellaista ei tarvitse pelätä tai ajatella.

Elina: Niin, toisaalta. Mutta tuo on hyvä kysymys tuo, että mistä se pelko rakentuu ja onko just, onko rauhallinen luonto vai ihmisiä vilisevä kaupunki, niin kumpi on loppujen lopuksi pelottavampi. Kumpi sinun mielestäsi on pelottavampi?

Gyöngyi: No, kyllä se pimeällä se rauhallinen luonto sittenkin jotenkin ihmis-.

Elina. Niin.

Gyöngyi: Niin kuin minulla on paljon tuttuja, jotka on tottuneet olemaan.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Pitkään. Mutta yksin yöllä mökillä, missä ei ole lähelläkään ketään, ja kun pienikin rasahdus kun herättää, niin kyllä se vaan. Mutta ehkä se mielikuvitus on se, joka sen tekee.

Elina: Niin, se on ehkä enemmän sitten. Niin.

Gyöngyi: Joo, joo. Mikä on sitten tämmöisen dekkarin tehtävä tai niin kuin tarkoitus? Tai mitä varten näitä kirjoitetaan ja mitä varten näitä luetaan? Me nyt siitä vähän puhuttiin, mitä varten luetaan, mutta.

Elina: Niin. No, tuo on hyvä kysymys.

Gyöngyi: Kirjoitetaan.

Elina: Dekkareitahan on joskus pidetty niin sanotusti kioskikirjallisuutena ja viihteenä. Minä olen jotenkin alusta saakka ajatellut, että se on myös rehtiä viihdettä siinä mielessä, että se on niin kuin pieni, että jos jää koukkuun johonkin tarinaan, niin on hetken aikaa, mieli jotenkin palaa siihen tarinaan ja oikein odottaa sitä hetkeä, kun pääsee jatkamaan jotain hyvää, koukuttavaa kirjaa.

Gyöngyi: Iltasatu, kuten Marko Kilpi sanoi.

Elina: Niin. Jonkun kal-.

Gyöngyi: Aikuisten iltasatu.

Elina: Aikuisten iltasatu jollain tavalla, että minun mielestäni se menee semmoiseen viihtymiseen, pakoon todellisuudesta. Ja sitten, joo. Sanoisin vielä sen, että kun ihmiset ehkä vähenemässä määrin lukee kirjoja, tai siitä aika paljon puhutaan, että jotenkin lukutaito olisi vähentymässä tai näin. Niin minusta se on täysin, että ihan sama, mitä genreä luetaan tai kuunnellaan, kunhan luetaan ja kuunnellaan. Ja jos dekkarit saa ihmiset koukuttumaan, niin minusta se on vain hyvä juttu.

Gyöngyi: Ja tiedäthän, että dekkari on nyt nykyään noussut jo varteenotettavaan kirjallisuuteen.

Elina: Kyllä.

Gyöngyi: Onhan ollut jo Finlandia-palkintoehdokkaanakin nimenomaan Marko Kilven.

Elina: Aaa, niin, totta. Joo. Joo.

Gyöngyi: Dekkari, tuo, mikä se oli nimeltään. Nyt ei tule mieleen.

Elina: Minäkään en nyt muista.

Gyöngyi: Mutta se oli todella hieno.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Tai vaikka tuo Matti Yrjänä Joensuu.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Niin nehän on todella hyvää kirjallisuutta, ja moni muukin. Kansainvälisiä esimerkkejä on, että dekkari ei ole nykyään missään tapauksessa. Ja sitten dekkarin ja trillerin ja jännityksen raja on aika häilyvää.

Elina: Se on totta. Joo.

Gyöngyi: Ja nythän, sanotaan, aika moni kirjoittaa, voi kutsua korkeakirjallisuudeksi vaikka.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja trillerin muotoon.

Elina: Totta. Joo, se on ihan totta. Ja minä kyllä itse.

Gyöngyi: Ei dekkari ole mikään ala-arvoinen.

Elina: Ei minunkaan mielestäni. Ja minä olen ihan sillain samaa mieltä, että niillä on vaan eri, tai dekkarimaailmaan liittyy ehkä tietyt lainalaisuudet, mikä tekee siitä genrekirjallisuutta, mutta ihan samaa olen huomannut, että trilleri ja jännitys voi olla tosi hieno romaanilähtökohtakin. Siinä sekoittuu monet tyylilajit, ehdottomasti.

Täällä yleisökysymyksenä kysyttiin, että tuleeko kustantamosta painostusta tai onko sattumaa tai ihan harkittua tai toivottua, että kirjoihin sisällytetään vaikka Ukraina-teemaa tai sateenkaarijuttuja tai näin. Minä vastaan ihan, ainakin osaan vastata vain omalta puolelta, että en ole koskaan aiheisiin liittyen tai maailmoihin liittyen tai henkilöhahmoihin liittyen, niin kun minua ei ole ohjattu mitenkään. Minä enemmän luulen, että kirjailijat on niin jotenkin, elää tässä hetkessä aina ja jokainen kirja syntyy tavallaan siitä hetkestä käsin, että mikä on pinnalla, että mikä nousee. Ja sitten se varmaan, tietoisesti tai ei-tietoisesti, hiipii osaksi tarinaa. Jollain tavallahan kirjat on aina sen hetken, tai jotenkin minun mielestäni koko korona on kiinnostava, siis että onko korona-aikana syntynyt tosi paljon kirjoja, joissa siinä maailmassa, jossa ollaan, niin on koronaa.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Vai ei.

Gyöngyi: On syntynyt paljon.

Elina: On syntynyt aika paljon, mutta itse minä tein esimerkiksi sen valinnan, kun minulla liikkuu nämä hahmot sillain just 2019 vuodesta ja just tämä neloskirja olisi just 2020, niin minä päätin, että tavallaan siinä minun fiktiivisessä maailmassa, missä on oikeat kadunnimet, niin ei silti ole koronaa koskaan.

Gyöngyi: Aha. Aha. Hyvä.

Elina: Ollutkaan. Tavallaan tuollaiset, minä veikkaan, että kyse on enemmän ajan ilmiöistä myös, mutta en tiedä, miten muilla, että onko joillain. Voihan olla, että jos kirjailija miettii jotain hyvää sivuhahmoa, niin tuleeko sieltä ehdotuksena, että tee näin tai pitäisikö siinä olla jotain politiikkaa. Koska minulle myös tuo politiikka on sillain, että minä koetan pitää sen ihan minimissä.

Gyöngyi: Joo. Hyvä.

Elina: Minun maailmassani ei ole melkein politiikkaakaan.

Gyöngyi: Mutta minä olen kanssa joskus miettinyt tätä samaa, mitä Timo kysyy, että onko jokaisessa dekkarissa oltava yksi tummaihoinen ihminen, joku maahanmuuttaja, ja juuri sateenkaariporukkaa on aina. No, Ukraina ei ole vielä kovin monessa ollut, mutta että kyllä varmasti tulee.

Elina: Minä luulen, että tuo on enemmän. Niin, minä luulen, että tuo on enemmän myös sitä todellisuutta, missä me eletään. Ei minullakaan niin kun, hahmot on hahmoja. Ne on ensin minulle tyyppejä ja sitten minulle selviää jotenkin yksityiskohtia heistä ihmisinä, mutta että ne ei niin kun leimallisesti edusta jotain.

Gyöngyi: Ihania tyyppejä. Tämä Myski esimerkiksi oli minun suosikkini.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Tunnetko Myskin?

Elina: No, niin, tämä kolmannen kirjan maailma on sitten tavallaan, minä en ollut suunnitellut, että sinne tulee pohjoisessa pitkiä teitä yksin ajeleva miespoliisi nimeltä Myski. Mutta sitten hän jotenkin syntyi siinä kirjoitusprosessin osana. Ja hänen nimi tulee siitä, että minä jotenkin kuvittelin sellaista lähtötilannetta, että joskus nuorena käyttää tosi paljon partavettä, jotenkin liikaa, ja sitten saa lempinimen Myski. Mutta että hän ei ole luopunut siitä tavasta, että hänellä on jotenkin aina liikaa tuoksua.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja siitä hänen lempinimensä tulee.

Gyöngyi: Ja sitten on se shamaani kanssa aika mielenkiintoinen hahmo.

Elina: Joo, että jotenkin semmoinen tietty mystiikka tai semmoinen minua myös kiehtoo. En halua alleviivata liikaa.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Jotain mytologiaa tai muuta, mutta aina, kun on mahdollisuus jotenkin viitata vähän tai luoda. Esimerkiksi tokassa kirjassa oli myöskin tämmöinen ajatus metsän ja meren väestä.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ja sitten, kun Viikki, tai Lammassaaren ympäristö, on entistä merenpohjaa, niin minua kiehtoi ajatus, että onko siellä jotain väkeä. Ja että niin kun vaikka kalastus, niin kun sitä kuvataan suomen kielellä, tai se historia, mistä se tulee, niin se on enemmänkin, että kalaa pyydetään. Niin se ajatus tulee jotenkin, että pyydetään meren väeltä.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Lupa kalastaa, niin tuollainen on jotenkin, minulla menee ihan kylmät väreet, kun minä jotenkin ajattelen tuollaista ajattelutapaa, missä ajatellaan, että luonnossakin on kaikkea myös ei-näkyvää ja henkiä ja näin. Niin sitten Lapissa tietenkin tietty luontainen mystiikka on, mutta koetin olla sillain, että en liikaa.

Gyöngyi: Juu.

Elina: Myöskään sitten.

Gyöngyi: (epäselvää), koska ei nykypäivänä kuitenkaan.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Ei olisi uskottavaa lainkaan. Mutta minua, tässä Lapin kirjassa, niin minua pikkuisen jälkikäteen jäi vaivaamaan se, että tuo loppui vähän äkkiä.

Elina: Mmm.

Gyöngyi: Että ikään kuin tätä murhaajan motiivia.

Elina: Motiivia ei avattu, joo.

Gyöngyi: Ja ei, ei avattu. Aha.

Elina: Minä olen kuullut tätä palautetta tosi paljon. Ja silloin, kun sitä loppua mietittiin, niin tavallaan minulle se oli jotenkin niin selvä, mutta minä jäin ihan miettimään. Kysyin kustannustoimittajaltani, että pitääkö minun neloskirjassa, että pitääkö minun palata Saanan kautta jotenkin niihin tapahtumiin, jotta voidaan vähän vielä avata sitä, että mitä kaikkea siellä tapahtui, koska tuota palautetta on tullut paljon. Toisaalta se oli tämän kaltainen loppu. Ja loppu on välillä myös kirjan vaikein kohta.

Gyöngyi: Niin. Joo. Joo, joo.

Elina: Että miten se rakentelu saadaan niin kun niin, että se tyydyttää kaikki, ja sitten, että se katharsis tulee sieltä jotenkin ja.

Gyöngyi: Joo. Joo.

Elina: Ja se on vaikea niin kun, miten sen ratkoo sen lopun, miten paljon kertoo ja miten paljon avaa, tai miten paljon jättää kertomatta.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Mutta tässä, ymmärrän sen, että, tai jotenkin olen nyt ymmärtänyt saamani palautteen perusteella, että moni olisi kaivannut vielä lisää.

Gyöngyi: Joo. Joo, koska.

Elina: Niin.

Gyöngyi: Siitä jäi semmoinen olo, että hän nyt vähän oli semmoinen ihminen ja piste.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Mutta ehkä se ei ihan riitä motiiviksi.

Elina: No, se. Minun mielessäni on paljon hänestä kaikkea.

Gyöngyi: Joo. Kyllä. Kyllä, kyllä.

Elina: Mutta voi olla, että. Joo.

Gyöngyi: Joo, se. Joo, totta kai sitä voi itse miettiä, että mitä kaikkea.

Elina: Mmm.

Gyöngyi: Ei sitä kannata avata tässä, koska.

Elina: Niin. Mutta tuo on myös, kiinnostavaa on myös tuo, että kuinka paljon avataan ja puretaan ja kerrotaan ja kuinka paljon jätetään pääteltäväksi.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja tästä on hienoista rajaa, ja minulle itselleni ainakin kirjailijana oppi oli tästä, että on ehkä kuitenkin parempi avata vähän enemmän. Koska itsellänihän minulla ne hahmot on myös tosi sillain, että minä tiedän heistä paljon enemmän kuin mitä kirjaan tulee.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Eli heidät pitää niin kuin luoda vähän laajemmiksi, jotta voi sitten vaan viitata, että yksi rakastaa pizzaa ja yksi ostaa hyasintin potentiaaliselle tyttöystävälle.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Eli kysyttiin, kun näistä, tästä sarjasta on niin kun tekeillä TV-sarja. TV:n maailmassa asiat tapahtuu tosi hitaasti, että tavallaan tässä kohti vasta on edelleen optioitu mahdollisuus luoda tv-sarja näitten kirjojen pohjalta. Ja minä tiedän, että se on pitkä prosessi, ja se on edelleen työn alla, mutta ei olla päästy vielä siihen vaiheeseen esimerkiksi, että voitaisiin kertoa, että koska se ilmestyisi tai ketkä käyttelee. Eli se on vähän tämmöisessä niin sanotusti vahvassa odottelutilassa, että itsekään en tiedä, koska kuulen enemmän. Ja olen myös kuullut viisaat sanat, että noissa joskus voi niin kun tuulettaa vasta, kun näkee lopputekstit näytöllä. Eli tavallaan ne on niin useiden vuosien projekteja.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Mutta siis toivoa on, että sarjasta nähdään tv-versio. Ja nimenomaan ymmärtääkseni sarja, ei leffa.

Gyöngyi: Oletko saanut sellaista palautetta, että kokeeko ihmiset näitä kirjojasi jännittävinä vai mukavina, vai mikä on yleensä se palaute ollut?

Elina: No, tuo on hyvä kysymys, koska nehän ei ole semmoisia, se on tietoinen valinta, että minulla aika hitaasti kehitellään tapahtumia.

Gyöngyi: Mmm.

Elina: Ja varsinkin tämä kolmas on ehkä verkkaisin, että siinä ei varsinaisesti, voisi sanoa jopa, että tapahdu mitään, mutta silti tapahtuu. Tuo ei ole, että jos kaipaa semmoista kohtaus, kohtaus, toiminta, toiminta, toiminta -etenemistä, niin sen kaltaista tyylilajia tuo ei edusta. Tuo on enemmän semmoista tunnelman luontia ja maalailua ja odottelua ja näin. Mutta silti minä olen yllättynyt ehkä, että ihmiset ovat ollut kyllä tosi, että palaute, mitä saa, on, että en koskaan enää uskalla mennä Lammassaareen.

Gyöngyi: Ei. Ihan totta?

Elina: Joo.

Gyöngyi: Voi.

Elina: Mutta siis positiivisella tavalla. Ei sillain, että pilasit hienon luontoreitin.

Gyöngyi: Joo. Voi.

Elina: Ja sitten, että, vaikka tästä kolmannesta, että just, siinä olikin semmoista, että on yksin mökissä.

Gyöngyi: No, siinä. Joo. Kyllä.

Elina: Niin ne tunnelmat tavallaan puhutti ihmisiä selkeästi, että.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä.

Elina: Ne oli koettu jännittävinä.

Gyöngyi: Ja on jännä, että tämä Saana on kuitenkin jonkin verran pelokas ja säikky ihminen.

Elina: Kyllä minä hä-. Niin, minun mielestä.

Gyöngyi: Että kun hän pyöräileekin Helsingissä Helsinginkadulla.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Joka ei ole kauhean, no, pelottava paikka. Pelottava ja pelottava, mutta että hän vilkuilee taakseen ja.

Elina: Minusta se on kiinnostavaa just noissa hahmoissa, että olisi sellaista vähän ristiriitaisuutta.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Että niin kun tavallaan pelkää ja tekee silti.

Gyöngyi: Kyllä. Pelkää ja tekee silti, joo.

Elina: Ja on säikky ja.

Gyöngyi: Joo. Joo. Erityistä.

Elina: Ja välillä rohkea ja, ettei ole niin kun yksiselitteisiä tyyppejä.

Gyöngyi: Joo. Ajattelin, että itse en lähtisi Lappiin tuntemattomaan paikkaan, tuntemattomaan mökkiin, jos (epäselvää).

Elina: En minäkään. Varsinkaan yksin.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä.

Elina: Ja hänhän olisi toivonut, se on ihan sanottava vielä, kun meillä on täällä ollut koirakavereitakin kuuntelemassa keskustelua, niin minun mieheni ystävällä Tarmolla on tämmöinen ihana saksanseisoja, Ruska-koira, joka pääsi tähän kolmanteen kirjaan. Niin Saanakin toivoi jossain vaiheessa, että hänen isänsä Ruska-koira olisi jäänyt seuraksi, jolloin hän ei olisi ollut niin yksin siellä erämökissä.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Mahtavaa.

Gyöngyi: Mutta mielenkiintoisia nämäkin dekkarit, joissa se murhaaja on heti alussa tiedossa.

Elina: Totta. Joo.

Gyöngyi: Se on myös toisentyyppinen.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Siinä jotenkin, minun mieleni ei toimi noin päin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: En tiedä, miten jatkaisin, jos kaikki on jo paljastettu.

Gyöngyi: Joo. Joo. Millaisia kirjoja sinä itse luet?

Elina: No, minä luen laidasta laitaan, mutta kyllä minä huomaan, että eniten dekkareita. Johtuu siitä, että minusta on tullut nyt kuuntelija.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Aika pitkälti.

Gyöngyi: Aha.

Elina: Niin sitten tavallaan tietynlaiset kirjat ei toimi ehkä just pyörän selässä kiireessä vaikka.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Sitten huomaan kuuntelevani paljon dekkareita ja elämänkertoja, ja sitten luen ehkä sitten kaunokirjoja. Minulla on nyt, muutamia kirjoja on yöpöydällä ja joku kymmenisen kirjaa tuossa kuuntelujonossa.

Gyöngyi: Joo. Ai, vain?

Elina: Niin, että kyllä minulla on aina niin kun moni kesken.

Gyöngyi: Joo. Joo.

Elina: Yksi semmoinen suosikkini on tuo Joël Dicker, joka kirjoitti tämän Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä, kyllä.

Elina: Se oli yksi semmoinen esimerkkikirja itselle, että.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Sehän on tosi pitkä.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Ja paksu järkäle kirjana.

Gyöngyi: Kyllä. Kyllä.

Elina: Niin jotenkin se soljui se tarina sillain, että siinä oli semmoinen tarinan imu, josta minä tykkäsin.

Gyöngyi: Kyllä.

Elina: Ja tunnelma, josta minä tykkäsin.

Gyöngyi: Joo.

Elina: Että se on varmaan.

Gyöngyi: Joo, minä tykkään kanssa.

Elina: Joo. Ollut yksi semmoinen.

Gyöngyi: Joo. Monia muitakin. Baltimoren sukuhaaran.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Ja nyt, mikä oli se uusin, se Vuoden 2000 jotain, 600 jotain arvoitus.

Elina: Joo, että niissä on jännä oma.

Gyöngyi: Ne on ihan mielenkiintoisia.

Elina: Joo.

Gyöngyi: Joo. Kyllä. Kyllä.

Elina: Mutta kiitos. Tämä oli ihanaa olla täällä. Ja minä olen jotenkin aina joka kerta vaikuttunut, että jos ihmiset on lukenut tai kuunnellut ja muistaa hahmot ja näin, niin tästä on niin ihana lähteä huomenna taas sitten koneen ääreen näpyttelemään ja miettimään, että mitä minä nyt sitten.

Gyöngyi: Miten, kirjoitatko muuten tietyn määrän tunteja päivässä vai mikä on sinun tyylisi?

Elina: En oik-, minulla on, aamupäivät ovat parasta aikaa nykyään.

Gyöngyi: Ahaa.

Elina: Mutta minä laahaan vähän jäljessä aikataulustani. On semmoinen 10 liuskaa tavoitteena huomenna.

Gyöngyi: Joo. Kotona kirjoitat?

Elina: Kotona kirjoitan tai kahviloissa.

Gyöngyi: Onko sinulla joku semmoinen työhuone, vai?

Elina: Minulla on työhuone meidän kivijalassa, mutta minä en ole koskaan päässyt sinne asti, että minä jään aina sohvalle tai keittiöön.

Gyöngyi: Joo, mutta että perhe ei häiriköi, että pääset kyllä vaikka arjen keskelläkin.

Elina: Pääsen, joo. Ja nyt on ihana, kun on eka tällainen kevät, että minä olen oikeasti kirjailija.

Gyöngyi: Joo. Aaa.

Elina: Niin juon aika verkkaiset aamukahvit ja kuuntelen lintujen laulua ja teen ylimääräisen kierroksen metsässä ja näin, että.

Gyöngyi: Mmm. Mmm.

Elina: Tämä verkkaisuus leimaa nyt tätä aikaa.

 

 

 

 

RAKKAUS NÄKÖVAMMAISTYÖHÖN

Terhi Suonsivu eläkkeelle

Teksti Tuula Paasivirta, kuva: Vantaan seurakuntien kuva-arkisto

Diakonissa Terhi Suonsivun pitkä ura on läksiäisiä vaille valmis. 1983 Terhi Suonsivu aloitti diakonissan työt silloisessa Tikkurilan seurakunnassa, mutta Hakunilan ja Länsimäen alueella. Tälle alueelle hän myös jäi, kun syntyi uusi Hakunilan seurakunta Itä-Vantaalle. Jo tuolloin hänen toimenkuvansa kuului vammaisdiakonia. Vuodesta 2002 hän on toiminut Vantaan seurakuntayhtymän erityispalveluiden (entinen diakoniakeskus) näkövammaistyön diakoniatyöntekijänä. Syksyllä 2023 hän jää eläkkeelle.

Mikä johti Terhin näkövammaistyöhön

Sekä paikallisseurakunnassa Hakunilassa, että Vantaan seurakuntayhtymässä yli 20 vuotta sitten luottamushenkilönä toiminut Antero Jääskeläinen houkutteli Terhi Suonsivun seurakuntayhtymän näkövammaistyöhön Vantaalle.

Nuori Terhi oli saanut käydä pyhäkoulua ja rippikoulun Keski-Suomen Pöyhölässä. Siellä hän löysi kutsumuksensa diakoniatyöhön. Terhi muistelee, että hän halusi juuri vammaistyön, mutta hän ei enää tarkkaan muista, miten se hänelle tuli ensimmäistä kertaa Hakunilassa työalaksi.

Haikeus -muistot

Juttelemme Terhin kanssa toukokuisena tiistai-aamuna teamsissa. Muistelemme menneitä. Olemme tutustuneet Terhin kanssa yli 22 vuotta sitten toimiessani diakoniapappina Hakunilassa. Tämän jälkeen olen ollut Terhin ja monien muiden näkövammaistyön työntekijöiden kanssa monilla leireillä ja ryhmissä pappina ja kokemusasiantuntijana.

Kysyessäni Terhin tunnelmia eläkkeelle lähdön kynnyksellä, hän sanoo kaipaavansa eniten työtovereita ja näkövammaisyhteisön näkövammaisia yhteistyökumppaneita ja -yhteisöä. Terhi painottaa, että työtä ei tehdä yksin, vaan vahvasti yhteistyönä.

– Eläkkeelle jäädessä luopuu paitsi työyhteisöstä niin myös omasta työidentiteetistään. Luopuessa saa toki jotain tilalle,Terhi korostaa. Jatkossa hänelle jää muun muassa enemmän aikaa hoitaa 94-vuotiasta äitiään ja ulkoilla yhdessä hänen kanssaan.

Moninainen yhteistyö
Yhteistyön muodot ja organisaatiot ovat muuttaneet muotoaan 21 vuoden aikana. Puhumme pitkään yhteistyöryhmästä, joka on ollut alusta alkaen Terhin tärkeä kumppani näkövammaistyössä. Ryhmässä on mukana oppaita, äänilehden lukija, sokeita ja heikkonäköisiä, miesten ryhmän vetäjä, muiden kerhojen vetäjiä, matkojen suunnittelija ja Pakarituvan keskiviikkokerhon vetäjä. Osa on näkeviä ja osa sokeita tai heikkonäköisiä, myös omaisen näkökulma tulee yhteistyöryhmässä hyvin mukaan.

Terhi selvästi innostuu, kun hän pääsee kertomaan näkövammaistyön asiantuntijoista, kokemusasiantuntijuudesta ja vertaistuesta. Tuntuu, että yhteistyössä on mahtava synergiaetu mukana. Ja näkövammaiset itse pääsevät tuomaan omat taitonsa ja kiinnostuksen kohteensa esille ottaessaan vastuulleen sen siivun yhteisestä työstä, joka on heille kullekin on luontaista.

Vammaisuus yksinään ei yhdistä ihmisiä

Puhumme toisessa yhteydessä Terhin kanssa siitä, että pelkkä vammaisuus itsessään ei ihmisiä yhdistä, vaan tarvitaan jotain muuta, joka on ikään kuin liima ihmisten välillä. Terhin sanoin: – Tätä hienoa työryhmää yhdistää halu tehdä näkövammaistyötä seurakunnassa.

Myös Vantaan näkövammaiset ja Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset sekä tietenkin Espoon ja Helsingin seurakuntayhtymien näkövammaistyön työntekijät ovat luonnikkaasti mukana monessa yhteistyössä.

Kolmen yhtymän yhteistyö

Vuosikymmenien varrella on Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla Seurakuntayhtymien näkövammaistyöntekijät ovat tehneet hyvää yhteistyötä. Vetovuoroa vaihdetaan, mutta kaikki retket, leirit ja ryhmät ovat yhteisiä. On vaikkapa vain yksi näkövammaisten lähetyspiiri. Iso osa näkövammaista käyttää taksia, joten he voivat siirtyä kuntarajan yli. Näin myös monet ryhmät toteutuvat parhaiten. Olen itsekin nähnyt käytännössä yhteistyön sujuvan todella hyvin.

Vastavammautuneet

Yhdessä HUSin keskussairaalan näkövammaistyöntekijöiden kanssa on järjestetty hiljattain näkövammautuneille henkilöille vertaistuki ilta, Ensitiedon ilta. Se oli tärkeä kohtaamisten ilta vertaistuen, tietopakettien ja uusien harrastusmahdollisuuksien parissa. Siellä ei käsitellä yksilön asioita, mutta yksilö saa suoran kontaktin vaikkapa Näkövammaisten liiton Uudenmaan alueen oikeuksien valvonnan asiantuntijaan, Hunnin tai HUSsin työntekijään ja voi sopia ajan vaikkapa kuljetuspalveluhakemuksen tai liikkumistaidon ohjauksen hakemuksen tekemiseen.
Tietosuojan takia kutsuja tähän iltaan on aina HUS.

Työtoveruus

Terhin tärkeät lähimmät työtoverit ovat kuurojen diakoni Seija Einola ja kehitysvammaistyön diakoni Kristiina Tuohimaa sekä esihenkilönä toimiva Katri Valve. He tekevät Vantaan seurakuntayhtymässä vammaisdiakoniaa. Terhi toteaa, että erityisen tärkeätä on jakaa kokemuksia vammaisuuden rajapinnoilta aistivammaisuudesta. Osalla seurakuntalaisia on sekä näkö- että kuulovammoja, kuuroutta, sokeutta, huonokuuloisuutta, heikkonäköisyyttä.

Aiemmin jo mainitsin, että Helsingin ja Espoon yhteistyö on tärkeätä. Näin myös työntekijöiden kesken. Jonkin verran on yhteistyötä myös paikallisseurakuntien diakoniatyön kanssa.

Rohkaisu ja tuki

Terhin työssä tärkeä osa on myös henkilökohtainen kohtaaminen seurakuntalaisten kanssa. Osa seurakuntalaisista haluaa kohdata henkilökohtaisesti ja saada apua ja tukea muun muassa kotikäynneillä. Terhi kertoo, että osalle se riittää. Ja osa rohkaistuu myöhemmin tulemaan leireille ja ryhmiin. Ja Terhi jatkaa, että näkövammaistyö on tärkeätä. Sen kautta voi rohkaistua osallistumaan ryhmiin ja leireille ensin näkövammaisten kesken ja myöhemmin lähtemään mukaan paikallisseurakuntien toimintaan.

Rakkauden evankeliumi

Vantaalla järjestettiin 2016 Valtakunnalliset Herättäjäjuhlat. Tätä haastattelua valmistellessani palautui mieleeni, että istuimme noilla kesäpäivillä Terhin kanssa yhteisellä lounaalla ja haastattelin häntä juhlien mediatoimittajan ominaisuudessa Vantaan seurakuntayhtymän ja Herättäjäyhdistyksen medioihin aiheenani näkövammaisten osallistuminen juhlille. Tuolloin totesimme, että saavutettavuus ja esteettömyys on Jumalan rakkauden osoittamista käytännössä. Juhlien ohjelma ja laulujen sanat olivat saatavilla pisteillä ja isotekstisenä. – Me kuulumme joukkoon, meidät on huomioitu, toteaa Terhi.

Jo Espoon Herättäjäjuhlille vuosia aiemmin oli saatu Siionin virret pisteille ja isotekstiseksi. Se on Herättäjäyhdistysväen oma laulukirja. Toki osa on tuiki tavallisia virsiä tai hengellisiä lauluja. Herännäisyys on yksi kirkkomme sisäisistä herätysliikkeistä.

Mitä Terhi toivoo näkövammaistyön jatkoon

Kysyn Terhiltä, mitä hän toivoo Näkövammaistyön tulevaisuuteen. Ensimmäinen lause, jonka Terhi sanoo: – Ei mitään meistä, ilman meitä. Terhin noin sanoessa pohdin, miten paljon siirtyy hiljaista tietoa ja suurta asiantuntemusta pois Terhin jäädessä eläkkeelle. Terhi osaa hyvin syvällä tavalla ottaa vammaiset ihmiset ihmisinä, joilla on vamma yhtenä ominaisuutena, mutta heillä ja heissä on paljon muuta, kuten kaikilla ihmisillä.

Syksyllä 2023 tulee Vantaan seurakuntayhtymään,ikään kuin Terhin tilalle kahden vuoden projektiin hanketyöntekijä. Hänen tehtävänsä on suunnitella, miten vammaistyössä mennään jatkossa eteenpäin kolmen työntekijän sijasta kahdella työntekijällä. -Tärkeää on, että vammaistyössä kaikki halukkaat voivat edelleen osallistua seurakunnan toimintaan, Terhi sanoo.
– Toivon yhteistyövoiman jatkuvan ja toivon, että koronan jälkeen syntynyt hyvä yhteistyö Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten kanssa jatkuu. Olemme järjestäneet muun muassa vapaaehtoistyön koulutusta yhdessä Iiriksessä.

Kiitos

Varmaan monet meistä yhtyvät ja kiittävät Terhiä monesta hyvästä työstä ja kohtaamisesta. Siunausta eläkevuosiin Terhi.

SANASTO

Diakoni
Diakonia on kristilliseen uskoon ja rakkauteen perustuvaa palvelua kirkon elämässä. Jeesus sanoi, ettei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Samoin diakonia (palvelu) on erottamaton osa kirkon elämää, yksi kirkon perustuntomerkeistä.

Diakoniatyöntekijän virka ja koulutus
Diakoniatyö nykyisessä muodossaan lähti liikkeelle diakonissalaitoksista 1800-luvun puolivälissä. 1900-luvun alussa työ laajeni seurakuntiin. Vuonna 1943 säädettiin, että jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakoniatyöntekijän virka. Diakonissalaitoksia on Suomessa neljä: Helsingissä, Lahdessa, Oulussa ja Porissa.

Diakoniatyöntekijöitä kouluttaa maassamme Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak) Diakissa voi suorittaa joko diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehdon tai diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehdon ja tulla sen jälkeen vihityksi diakonissaksi tai diakoniksi.

Diakonissa on sairaanhoitaja – diakonissa
Diakoni on sosionomi amk -diakoni

Preeria

Teksti: Olli Lehtinen

Vinokas saapui opaskoiransa kanssa kauppakeskuksen kahvilaan. Vinokas asettui lähelle ovea istumaan. Hän komensi koiransa makaamaan pöydän alle. Tarjoilija saapui ja Vinokas teki tilauksen. Vinokas maistoi kahviaan ja asetti kupin pöydälle. Kuppi heilahti ja Vinokas kasteli sormensa. Hän oli laskenut kupin lippalakkinsa lipan reunalle. Vinokas kuunteli. Kahvilassa oli paljon asiakkaita. Vinokas selvästi huomasi, asiakkaat, useimmat heistä, halusivat olla jollain tavalla erityisiä. Eivät olleet. Ainakaan Vinokkaaseen verrattuna. Vinokas oli sokea. Hänellä oli pöydän alla opaskoira. Yksikään kahvilan asiakas ei ollut yhtä erityinen. He olivat tavallisia pulliaisia. Minä, minä, minä, minä. Näin tavikset puhuivat. Eivätpä he tienneet juuri mistään mitään. Eivät he olleet eläneet sellaista vaikeaa ja kuluttavaa elämää kuin sokea mies Vinokas. He olivat taaperoita vasta. Jopa monenlaista kokeneet, nenäänsä pidemmälle katsovat ikäihmiset? Sokeaan mieheen verrattuna, räkänokkia. Sokea oli jatkuvien suurempien ja pienempien vastoinkäymisten paineessa hioutunut timantiksi. Vinokas ymmärsi metelintäyteistä maailmaa. Hänen kuulonsa poimi jutut ja äänenvärit, joilla oli merkitystä. Vinokas tajusi likipitäen kaiken. Turha tulla hänelle lässyttämään.

Eikä hänelle kukaan juttelemaan tullutkaan. Vinokkaan pöytään ei vieras koskaan istunut. Hänen seurakseen ei ikinä eksynyt kivaa tuntematonta rupattelijaa. Vinokas oli riisunut valjaat opaskoiraltaan. Valjaaton koira ei ollut työtehtävissä. Sitä olisi saanut tulla paijaamaan. Vinokas ja paijaaja olisivat voineet jutella. Vinokas ei kehdannut käskeä opaskoiraa tuolille istumaan ja jutella sille.

Vinokkaan takin hihansuussa oli kiristyshihna. Hihnan tarrapinta oli kulunut. Hihna repsotti. Hihnaa oli kiva nyplätä. Vinokas kuunteli. Kahvilan asiakkaat puhuivat paljon vaatteista. Vinokas oli laskenut lippalakkinsa pöydälle. Hän ei varsinaisesti ollut lippalakkityyppi. Vinokas käytti pitkälippaista lippistä, koska jos hän törmäsi tolppaan, lippa antoi jarrutusaikaa ja pehmensi törmäystä. Vinokkaan pukeutumisen näkyvin yksityiskohta olivat hänen keltalinssiset aurinkolasinsa. Vinokas ei ollut aurinkolasityyppi. Hän käytti aurinkolaseja, jottei oksa tökkäisi silmään, ja jottei aurinko porottaisi hänen liian laajojen pupilliensa läpi silmänpohjiin ja aiheuttaisi rappeumaa. Lasit olivat suojalasit. Mustat linssit olisivat herättäneet keltaisia vähemmän huomiota. Mustissa Vinokas ei olisi nähnyt valonkajoakaan.

Vinokas nypläsi repsottavaa hihnaa. Kävellessä heiluva hihna oli vähän kuin lännenmiehen hihansuun hapsureuna. Se alleviivasi oman tien kulkijuutta, vapautta ja rentoa asennetta. Näkevät epäilemättä käyttivät mielenkiintoisia ja näyttäviä vaatteita. Pinnalliset ne vaatteilla koreilivat. Vinokas ei alentunut massatoimintaan. Hän uskalsi olla omanlaisensa. Hänellä oli keltalinssiset aurinkolasit ja hihansuun hihna. Pienet asiat riittivät tasapainoiselle sokealle miehelle. Vinokas nypläsi hihnaa. Kuulosti kuin jokaisella kahvilan asiakkaalla olisi ollut pöydässään kaveri. Okei, tietysti epävarmoilla näkevillä oli mukana kavereita. Hyvä heille. Vinokas ei kärsinyt yksinäisyydestä. Hänellä riitti tekemistä. Hänen aistinsa skannasivat ympäristöä kuin tutka. Hän päätteli, kuvitteli, ymmärsi. Ilme pysyi kivikovana. Näkevät viholliset käyttäytyivät epäilyttävästi.

Kahvilakäynnin ihanuutta häiritsi yksi tarve. Timantinkova sokea ei pitänyt inhimillisistä tarpeista. Vinokkaan täytyi päästä heittämään vedet. Ei mitään havaintoa missä oli vessa. Opaskoiralle ei oltu opetettu vessan sijaintia. Ilman koiraa pääsisi huomaamattomammin vessaan. Koiraa ei voinut jättää vessakäynnin ajaksi pöydän alle. Vinokasta ei kauheasti huvittanut pyytää näkevää taluttamaan itseään ja opaskoiraa vessaan. Puoli salia seuraisi erikoista näytelmää. Vinokas vääntelehti tuolillaan. Hän pystyi pidättämään ikuisesti, koska oli sokea. Sokeista oli kehittynyt mestaripidättäjiä. Vinokas nypläsi hihnaa.

Joku saapui Vinokkaan eteen. – Haluaisitteko vielä jotain? tarjoilija kysyi. – Voisitteko opastaa minut ja koiran vessaan? Vinokas kysyi. – Totta kai, tarjoilija vastasi. – Seuraa, Vinokas sanoi opaskoiralleen ja osoitti tarjoilijaa. He mutkittelivat tarjoilijan perässä vessanovelle. – Labradoreilla on voimakas tarve miellyttää, viereisellä pisuaarilla asioiva mies sanoi. – Tuota en ollut kuullut. Varmasti totta, Vinokas vastasi. – Koirasi vaikuttaa aktiiviselta ja hyvinvoivalta, mies sanoi. – Mukava kuulla, Vinokas vastasi. Todella asiallinen ja fiksu näkevä. Kyllä huomaa, että hän havainnoi silmillään ympäristönsä puolessa sekunnissa ja osaa tehdä näkemänsä perusteella osuvia päätelmiä, Vinokas mietti. Mies jatkoi kyselemistä: – Jaatko sängyn koirasi kanssa? Kuka koiran maksaa? Onko siitä oikeasti apua? Pärjäätkö sä yksin? Minkälaista se on olla sokea? – Ihan mielenkiintoista, Vinokas vastasi. Näkevän miehen kysymykset menivät liian henkilökohtaisiksi. Kaipa mies olisi osannut puhua muustakin kuin näkövammaisuudesta, jos aikaa olisi ollut enemmän. – Ei kun mä tarkoitan oikeasti, mies sanoi. – Kuin karjapaimen öisellä preerialla, Vinokas vastasi.

Tekoälystäkö apu sokean nuotinkirjoittajan ahdinkoon?

Teksti: Joose Ojala

Moni kanssasokea luultavasti allekirjoittaa ajatuksen siitä, kuinka ihanaa olisi tehdä kaikki sisältö vain toisille sokeille. Työstit sitten tekstejä, nettisivuja tai somea, voisit aina luottaa siihen, että kaikki mitä synte sanoo ja pistenäyttö näyttää on ”koko totuus”. Siinä missä kaikki näkevien tekemä sisältö ei välttämättä ole saavutettavinta sokeille, on myös moni sokeiden tekemä sisältö näkeville jos ei nyt epäsaavutettavaa, niin hankalasti lähestyttävää – ja luettavaa.

Valitettavasti nuottikirjoituksen tuottaminen ei tee tähän sääntöön poikkeusta. Nyt GoodFeel-ohjelmiston, MuseScoren ja Sibeliuksen aikakaudella näkövammaisilla muusikoilla on käytössään työkalut, joiden turvin he todella voivat tuottaa nuottikirjoitusta näkeviltä sokeille sekä toiseen suuntaan periaatteessa täysin itsenäisesti.

Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Mikäli työskentelen GoodFeel-ohjelmistolla ja valmistan nuotteja itselleni tai toiselle näkövammaiselle, pystyn tekemään työn loppuun saakka yksin. Kun valmistan nuotteja näkevälle, voi pistenuotti olla moitteeton, mutta näkevien nuotissa voi olla useita sellaisia virheitä, jotka eivät mitenkään välity pistenuottiin. Esimerkiksi nuottiviivastot sekä erilaiset nuottiin kirjoitettavat tekstimerkinnät saattavat olla toistensa päällä, vaikka pistenuotti näyttääkin moitteettomalta. Myös näkevien nuotissa rivitys saattaa olla epälooginen, kun kaikki ei välttämättä mahdukaan samalle sivulle. Samanaikaisesti pistenuotti näyttää edelleen moitteettomalta.

Tällaiset virheet on luonnollisestikin mahdollista eliminoida ohjelman asetuksia säätämällä. Ongelma onkin se, että vaikka nuotinkirjoitusohjelman asetuksia rukkaisikin, ei se osaa antaa sokealle käyttäjälle näkevän lukijan ulkoasuun liittyvää palautetta. Se ei osaa kertoa esimerkiksi sitä, että tekstin fontti ei ole näkevälle lukijalle paras mahdollinen. On myös niin, että riippuen hieman työstettävän nuotin formaatista eli siitä, onko kyseessä vaikkapa orkesteripartituuri tai yksinlaulu, ulkoasuun liittyvät asetukset poikkeavat toisistaan. Siksi vaatisikin sokealta nuotinkirjoittajalta äärimmäistä tarkkuutta ja paneutumista oppia säätämään asetukset kirjaimellisesti sokkona siten, että ne ovat toimivat kulloiseenkin kirjoitettavana olevaan nuottiin. Olenkin itse käyttänyt toistaiseksi avustajaa, joka tekee puolestani tämän työn.

Avustajan käyttäminen on tietysti kaikin tavoin järkevää, mutta myös turhauttavaa. Itsenäisenä ihmisenä haluaisin tehdä työt loppuun omassa tahdissani enkä haluaisi olla riippuvainen kiireisen avustajan aikatauluista.

Avunpyyntö tekoälylle

Testasin taannoin nyt kaikkien huulilla olevaa Chat GPT-kielimallia. Olin valtavan vaikuttunut siitä, kuinka ohjelma pystyi suorittamaan monimutkaisiakin toimeksiantoja selkokielellä laadittujen tekstimuotoisten ohjeiden perusteella. Ovathan tietokoneohjelmat aiemminkin osanneet tehdä asioita käyttäjän puolesta, mutta silloin avuksi on vaadittu ohjelmointikielen osaamista tai käyttöliittymää, johon on ennalta määritetty suoritettavat operaatiot ja niiden vaatimat painikkeet. Tekoäly on työkaluna paljon joustavampi.

Ymmärrän tietysti tekoälyyn liittyviä uhkakuvia ja pelkoja. Ajattelen kuitenkin niin, että virtaavaa vettä on tässä kohdassa miltei mahdoton pysäyttää, joten miksi emme keskittyisi niihin mahdollisuuksiin, joita meille voi aueta. On kiistatonta, että tekoäly pystyy tekemään sellaista näkövammaisen asiantuntijatyöläisen avustamiseen vaadittavaa mekaanista työtä, jota ihmisavustajat ovat tehneet aiemmin. Jos kielimallille syötettäisiin vaikkapa parin tuhannen erilaisen musiikkikappaleen nuotit, se oppisi, miten ne on kirjoitettu. Aivan samaan tapaan kuin ohjelma pystyy jo nyt itsenäisesti oppimaan vaikkapa suomen kieltä. Jos tällä tavalla koulutetulle ohjelmalle syötettäisiin kirjoittamani nuotti ja pyydettäisiin sitä analysoimaan siinä olevat luettavuutta haittaavat asiat, ohjelma todennäköisesti pystyisi sen tekemään. Voisin itse tämän jälkeen tehdä korjaukset, syöttää nuotin tekoälylle uudestaan ja varmistaa kaiken olevan kunnossa.

Nuottien ulkoasun tarkistaminen on luonnollisesti vain yksi monista asioista, joissa tekoäly pystyisi avustamaan sokeaa. Aivan samalla tavalla se todennäköisesti pystyisi antamaan palautetta vaikkapa nettisivujen ulkonäöstä, somepäivityksen kuvien asemoinnista tai vaikkapa karttakuvan perusteella kävelyreitin sopivuudesta opaskoirankäyttäjälle. Muusikkona ja musiikkialan sekatyöläisenä minulle on kuitenkin luontevinta tarkastella mahdollisuuksia oman työni kautta.

Kun mietitään tekoälyn joustavuutta verrattuna vaikkapa perinteiseen tietokoneohjelmistoon, haluan uskoa tällaisten apukeinojen olevan nyt lähempänä kuin uskommekaan. Enää kun ei tarvita välttämättä isoa kasaa rahaa ja koodareita kehittämään spesifiä juuri tämän ongelman ratkaisemiseen tarkoitettua työkalua. Vuoden parin päästä voin palata tähän tekstiin ja sanoa, oliko kyseessä pahimman tekoälykuplan keskellä kirjoitettu ylioptimistinen vuodatus vai ylittyivätkö odotukset. Kuten aina, vastaus löytynee jostain sieltä välistä.