Preeria

Teksti: Olli Lehtinen

Vinokas saapui opaskoiransa kanssa kauppakeskuksen kahvilaan. Vinokas asettui lähelle ovea istumaan. Hän komensi koiransa makaamaan pöydän alle. Tarjoilija saapui ja Vinokas teki tilauksen. Vinokas maistoi kahviaan ja asetti kupin pöydälle. Kuppi heilahti ja Vinokas kasteli sormensa. Hän oli laskenut kupin lippalakkinsa lipan reunalle. Vinokas kuunteli. Kahvilassa oli paljon asiakkaita. Vinokas selvästi huomasi, asiakkaat, useimmat heistä, halusivat olla jollain tavalla erityisiä. Eivät olleet. Ainakaan Vinokkaaseen verrattuna. Vinokas oli sokea. Hänellä oli pöydän alla opaskoira. Yksikään kahvilan asiakas ei ollut yhtä erityinen. He olivat tavallisia pulliaisia. Minä, minä, minä, minä. Näin tavikset puhuivat. Eivätpä he tienneet juuri mistään mitään. Eivät he olleet eläneet sellaista vaikeaa ja kuluttavaa elämää kuin sokea mies Vinokas. He olivat taaperoita vasta. Jopa monenlaista kokeneet, nenäänsä pidemmälle katsovat ikäihmiset? Sokeaan mieheen verrattuna, räkänokkia. Sokea oli jatkuvien suurempien ja pienempien vastoinkäymisten paineessa hioutunut timantiksi. Vinokas ymmärsi metelintäyteistä maailmaa. Hänen kuulonsa poimi jutut ja äänenvärit, joilla oli merkitystä. Vinokas tajusi likipitäen kaiken. Turha tulla hänelle lässyttämään.

Eikä hänelle kukaan juttelemaan tullutkaan. Vinokkaan pöytään ei vieras koskaan istunut. Hänen seurakseen ei ikinä eksynyt kivaa tuntematonta rupattelijaa. Vinokas oli riisunut valjaat opaskoiraltaan. Valjaaton koira ei ollut työtehtävissä. Sitä olisi saanut tulla paijaamaan. Vinokas ja paijaaja olisivat voineet jutella. Vinokas ei kehdannut käskeä opaskoiraa tuolille istumaan ja jutella sille.

Vinokkaan takin hihansuussa oli kiristyshihna. Hihnan tarrapinta oli kulunut. Hihna repsotti. Hihnaa oli kiva nyplätä. Vinokas kuunteli. Kahvilan asiakkaat puhuivat paljon vaatteista. Vinokas oli laskenut lippalakkinsa pöydälle. Hän ei varsinaisesti ollut lippalakkityyppi. Vinokas käytti pitkälippaista lippistä, koska jos hän törmäsi tolppaan, lippa antoi jarrutusaikaa ja pehmensi törmäystä. Vinokkaan pukeutumisen näkyvin yksityiskohta olivat hänen keltalinssiset aurinkolasinsa. Vinokas ei ollut aurinkolasityyppi. Hän käytti aurinkolaseja, jottei oksa tökkäisi silmään, ja jottei aurinko porottaisi hänen liian laajojen pupilliensa läpi silmänpohjiin ja aiheuttaisi rappeumaa. Lasit olivat suojalasit. Mustat linssit olisivat herättäneet keltaisia vähemmän huomiota. Mustissa Vinokas ei olisi nähnyt valonkajoakaan.

Vinokas nypläsi repsottavaa hihnaa. Kävellessä heiluva hihna oli vähän kuin lännenmiehen hihansuun hapsureuna. Se alleviivasi oman tien kulkijuutta, vapautta ja rentoa asennetta. Näkevät epäilemättä käyttivät mielenkiintoisia ja näyttäviä vaatteita. Pinnalliset ne vaatteilla koreilivat. Vinokas ei alentunut massatoimintaan. Hän uskalsi olla omanlaisensa. Hänellä oli keltalinssiset aurinkolasit ja hihansuun hihna. Pienet asiat riittivät tasapainoiselle sokealle miehelle. Vinokas nypläsi hihnaa. Kuulosti kuin jokaisella kahvilan asiakkaalla olisi ollut pöydässään kaveri. Okei, tietysti epävarmoilla näkevillä oli mukana kavereita. Hyvä heille. Vinokas ei kärsinyt yksinäisyydestä. Hänellä riitti tekemistä. Hänen aistinsa skannasivat ympäristöä kuin tutka. Hän päätteli, kuvitteli, ymmärsi. Ilme pysyi kivikovana. Näkevät viholliset käyttäytyivät epäilyttävästi.

Kahvilakäynnin ihanuutta häiritsi yksi tarve. Timantinkova sokea ei pitänyt inhimillisistä tarpeista. Vinokkaan täytyi päästä heittämään vedet. Ei mitään havaintoa missä oli vessa. Opaskoiralle ei oltu opetettu vessan sijaintia. Ilman koiraa pääsisi huomaamattomammin vessaan. Koiraa ei voinut jättää vessakäynnin ajaksi pöydän alle. Vinokasta ei kauheasti huvittanut pyytää näkevää taluttamaan itseään ja opaskoiraa vessaan. Puoli salia seuraisi erikoista näytelmää. Vinokas vääntelehti tuolillaan. Hän pystyi pidättämään ikuisesti, koska oli sokea. Sokeista oli kehittynyt mestaripidättäjiä. Vinokas nypläsi hihnaa.

Joku saapui Vinokkaan eteen. – Haluaisitteko vielä jotain? tarjoilija kysyi. – Voisitteko opastaa minut ja koiran vessaan? Vinokas kysyi. – Totta kai, tarjoilija vastasi. – Seuraa, Vinokas sanoi opaskoiralleen ja osoitti tarjoilijaa. He mutkittelivat tarjoilijan perässä vessanovelle. – Labradoreilla on voimakas tarve miellyttää, viereisellä pisuaarilla asioiva mies sanoi. – Tuota en ollut kuullut. Varmasti totta, Vinokas vastasi. – Koirasi vaikuttaa aktiiviselta ja hyvinvoivalta, mies sanoi. – Mukava kuulla, Vinokas vastasi. Todella asiallinen ja fiksu näkevä. Kyllä huomaa, että hän havainnoi silmillään ympäristönsä puolessa sekunnissa ja osaa tehdä näkemänsä perusteella osuvia päätelmiä, Vinokas mietti. Mies jatkoi kyselemistä: – Jaatko sängyn koirasi kanssa? Kuka koiran maksaa? Onko siitä oikeasti apua? Pärjäätkö sä yksin? Minkälaista se on olla sokea? – Ihan mielenkiintoista, Vinokas vastasi. Näkevän miehen kysymykset menivät liian henkilökohtaisiksi. Kaipa mies olisi osannut puhua muustakin kuin näkövammaisuudesta, jos aikaa olisi ollut enemmän. – Ei kun mä tarkoitan oikeasti, mies sanoi. – Kuin karjapaimen öisellä preerialla, Vinokas vastasi.

Sisällön jakaminen: