Haastattelu:
Anne Huttunen (haastattelija)
Seppo Jokinen (haastateltava)
Yleisökysymykset:
Gyöngyi Pere-Antikainen
Anne: Tervetuloa, arvoisa yleisö, tänne meidän kaksituntiseen. Ja erityisesti tervetuloa meidän kirjailijavieras, dekkarikirjailija Seppo Jokinen.
Seppo: Voi, kiitos paljon. Kiitos kutsusta.
Anne: Ja tosi upeeta, että tulit tänne nyt sen kaiken hässäkän keskellä. Sullahan eilen ilmestyi taas uusi kirja, joka tietää siis mieletöntä julkisuuspyöritystä, mutta hienoa, et sulla oli todella aikaa meillekin.
Seppo: Joo, kyllä se löyty. Heti oli siellä kärjessä teidän toivomuksenne, että ilomielin tulin.
Anne: Mukavaa. Seppo, sun yhdessä novellissa on, aika surkuhupaisa kirjailija esiintyy. Ja tää kirjailija tykkäs, että kirjailijaksi ei ruveta, kirjailijaksi synnytään. Allekirjoitatko väittämän?
Seppo: No, en ihan välttämättä. Kyllä kirjailijaks, tietysti auttaa, jos on jotain lahjoja kirjottamiseen, mutta kyllä kirjottamaan voi myös opetella. Mä usein mieluummin käyttäsin Erno Paasilinnan, sanotaan, että, mites se menee nyt, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan pitää elää semmoinen elämä, että tulee kirjailijaks. Eli tarkottaa paljo sitä, että mitä enemmän on elämänkokemuksia ja ehkä mitä enemmän on elämässä pettymyksiä ja onnistumisia ja niin edelleen, niin ne on kyllä, paljo sitä materiaalia antaa sitte, mistä kirjailija ammentaa sitä tarinaansa.
Anne: Oliko sulle alusta asti selvää, että susta tulee nimenmaan dekkari-, tai tämmönen poliisiromaanikirjailija?
Seppo: Ei ollu alkuunkaan. Mä nuorena, mulla jäi koulut kesken ja oli vähän semmonen rikkonainen nuoruus ja tuntu, että täällä Suomessa on vähä niin ku seinä vastassa. Mä lähdin 20-vuotiaana Australiaan, toiselle puolelle maapalloo ja vietin siellä lähes neljä vuotta sillai, että kiersin paljo mannerta. Siel oli paljo töitä tarjolla. Ja huomasin siellä sitte, että kyllä mä tuun toimeen aivan hyvin. Palasin Suomeen ja hommasin itselleni ammatin ja perheen. Ja sitten ajattelin, että mun täytyy kyllä kirjottaa niistä Australian kokemuksista romaani. Ja niin mä tein. Mä kirjotin 300 sivua, käsikirjotuksen, eli kokonaisen romaanin, mutta sitä ei kukaan kustantaja huolinu. Ja tietysti mä olin vähän, koin itseni väärinymmärretyks neroks ja olin harmissani. Tänä päivänä oon onnellinen, ettei kukaan kustantaja huolinu sitä, koska kyllä mä aika nopeesti ymmärsin kaikki ne viat, mitä siinä kirjassa oli. Ja siinä myös sain palautetta, että se miljöö on vähä liian kaukanen, Australia, ja tapahtumatki vähä epäuskottavia. Ja sehän mua harmitti, kun mä olin kirjottanu omasta elämästäni suoraa.
No, sitte 10 vuotta myöhemmin, 90-luvun puolivälissä, ajattelin, että mä yritän kirjottaa vielä kerran romaanin, mutta sijotan sen nyt sillä tavalla, että kukaan ei pysty sanoon, että miljöö on liian kaukana ja tapahtumat epäuskottavia ja sijotin sen Hervantaan, missä itse asun. Siinä piti olla päähenkilönä yksinhuoltajaisä, joka menettää ainoan tyttärensä väkivallan uhrina ja sen poliisin, joka tutkii rikosta, piti olla ihan sivuosassa vaan. Mutta kun mä aloin, sitte siinä kirjottamisen edetessä se poliisi nousi niin kun toiseks päähenkilöks ja vallotti siinä sitten tilaa. Sillä tavalla syntyi Koskinen, sillon vielä rikosylikonstaapeli Koskinen. Mä ajattelin, et ei se nimi, tai en ajatellu kovin tarkkaan sitä nimeä. Mä ajattelin, että se saa olla joku ihan tavallinen suomalainen nimi. Kun mä oivalsin, että kyllä tää on nyt mun juttu tää poliisiromaani ja dekkari ja tästä Koskisesta vois kirjottaa enemmänki, mä mietin sitte, ennen ku se meni painoon se kirja, että monenlaisia nimiä. Mut se loppujen lopuks jäi sitte Koskiseks. Ja mun mielestä se on hyvä nimi, ku ajattelee, että siinä on foneettinen tämmönen rytmi, komisario Koskinen. Se on ihan eri asia ku komisario Mäkinen tai komisario Nieminen. Se toimii. Sillä tavalla musta tuli dekkarikirjailija ja sillä tavalla synty tää mun päähenkilö Koskinen.
Anne: No, niin. Missä vaiheessa sulle alko selvitä, että sä et kirjoita vaan yhtä kirjaa Koskisesta, vaan että tulee sarja?
Seppo: Joo, se, pikku hiljaa. Mä ajattelin ensin, et mä kirjotan kolme näitä, että se on vähän niin kun Koskinen-trilogia. Mut sit ne kaikki kolme ensimmäistä sai hyvän palautteen ja mä aattelin, että mä tuplaan, että mä kirjotan kuus. Ja sit mä sain Vuoden johtolanka -palkinnon ja paljo lisää lukijoita, niin mä ajattelin, että mä tuplaan sen vielä kerran, mä kirjotan 12. No, sitte mä olin jo itse niin siinä Koskisen koukussa, että mä halusin tietää, miten tää Sakari Koskinen, komisario, ja hänen perhe-elämänsä etenee ja muuta. Ajattelin, että mä kirjotan kokonaan 24 kirjaa. Olin aika rohkee mielestäni. Mutta nyt on 27. ilmestyny, että sillä tavalla se vaan lähti viemään mukanaan.
Mutta jos mä olisin tienny sillon alussa, että tästä tulee näin pitkä sarja, niin mä olisin tehny tästä päähenkilöstäni 10 vuotta nuoremman. Nyt alkaa väkisin se eläkeikä lähestyy ja mä en tiedä, mitä mä, kyllä mul on suunnitelmia, miten mä keksin vielä sille jatkoaikaa, et eiköhän näitä kirjoja vielä tuu lisää aika monta.
Anne: No, me tietysti toivotaan sitä. Mites, kun sä alotit tän Siimamiehen, Koskinen ja Siimamies, kirjottamisen, niin sillonhan on hirveen tärkeetä, kun kirjottaa poliisiromaania, et nää asiatiedot on oikein ja että tietää täst poliisin työstä tosi paljon. Mistä sä sait tietoa täst, ku sä lähdit tätä tekee?
Seppo: Joo, se meni niin, että sitte vasta, kun mä huomasin, että nyt tää Koskinen, poliisi, alkaa olla tässä niin tärkeessä roolissa, että jos siinä poliisin työssä on asiavirheitä, niin se kyllä romuttaa hyvinkin. Vaikka kirja olis muuten hyvin kirjotettu, niin ne asiavirheet romuttaa sen kirjan.
Ja mä otin sitten yhteyttä vanhaan armeijakaveriin, jonka tiesin työskentelevän Tampereella poliisina ja hän tarkasti sen, luki huolella sen käsikirjotuksen ja teki muutamat korjaukset sinne. Sen lisäks mä sain hänen kanssaan tutustua päivän ajan poliisin työhön ja sinne poliisilaitokseen, aina sinne tekniseen tutkimuskeskukseen asti ja opetella sormenjälkien ottamista ja sellasta. Se oli tavattoman tärkeetä oppia. Samalla mä sain häneltä niin kun tätä poliisien käyttämää terminologiaa ja semmosia poliisin vähän, mites sitä nyt sanotaan, poliisislangia. Ne oli kyllä niin tärkeitä, että niiden ansiosta tää mun esikoinen sai tavattoman hyvän vastaanoton ja mua imarteli erityisesti se, että moni luuli, että mä olen itse poliisi ammatiltani. Mä koin sen hyvin tärkeeks siinä mielessä, että mä olin onnistunu siinä poliisityön kuvaamisessa, jos mua luultiin poliisiks. Ja mä muistan aina näissä tilanteissa kiittää tätä kaveriani. Jälkeenpäinkin oon saanu kysyä jotain tämmöstä. Siis täytyy nyt terottaa, että hän kertoo ainoastaan sitä julkista tietoo, että hän ei kerro mistään avoinna olevista tutkimuksista eikä sillä tavalla. Eikä se niin onnistukaan, koska kyllä se pitää tulla kirjailijan omasta päästä se tarina. Kaikki semmonen ei salainen tieto poliisin työstä, niin sellasiin saatan kysyä sitte apua. Nykyään mä en enää kysy muuta kun sen, että jos komisario Koskinen toimii, mä vien hänet joskus sillain äärirajoille ja sillon mä saatan kysyä joltain poliisilta, kaverilta, että jos Koskinen tekee näin, niin onko se virkavirhe. Melkein siihen nykyään se mun kysymykseni rajoittuu. Se olis niin noloo, että jos Koskinen tekis virkavirheen ja sais lopputilin, niin mulla jäis siihen sitte tää kirjasarja kesken.
Anne: No, mites muuten, siis sä olet ihan selvästi todella laajatietoinen mies ja näissä sun monessa, monessa kirjassas kuvataan tosi erilaisia ympäristöjä. Esimerkiks jossain ollaan vaikka alkoholistien keskellä puliukkoleirissä ynnä muuta. Mistä sä oot keräilly näitä tämmöisiä materiaaleja, taustatietoja näihin kirjoihis?
Seppo: No, kirjailijalle on tietysti tärkeetä, että on mahdollisimman laaja ystäväpiiri, kaikista yhteiskuntaluokista. Nyt, kun mainitsit tuon rappioalkoholistien leirin, niin tiedän, tai yks kaverini kerto siitä elämästä. Hän oli päässy irti sieltä ja raitistunu. Kyllä mä aina siinä vaiheessa, ku mä hion sitä kirjaa vielä, teen asiatarkastuksia, mul on tuttavia, sosiaalityöntekijöitä. Esimerkiks, ku kirjotin semmosta kirjaa ku Piripolkka, jossa on huumenuoria. Mul ei ollu siitä mitään tietoo, tietoo näist asioista. Tämmönen pitkän linjan sosiaalityöntekijä, joka on työskennelly huumenuorten parissa, luki tän mun käsikirjotuksen ja sain siitä myös, häneltä myös paljon sitten korjauksia ja neuvoja ja tämmösiä termejä. Ihan kaikilta aloilta on onneksi sitte ihmisiä, joilta voi kysyä. Ei se niin valtavan iso se mun oma tietämys oo. No, tietotekniikka-ala on semmonen, ku mä oon työskennelly pitkään, ennen ku jäin vapaaks kirjailijaks, tietotekniikka-alalla, niin se on semmonen, jossa nyt oon pystyny käyttään sitä omaa tietoani. Tosin seki kehittyy niin nopeesti. Mä oon ollu nyt jo 16 vuotta vapaa kirjailija, niin en kyllä enää pysy sillä lailla kärryillä. Mutta näin se menee, että kyllä kirjailijan tarvii aina apua pyytää ja varmistaa niitä tietoja. Saattaa luulla tietävänsä jostain asiasta, mutta kyllä kannattaa kysyä aina varmuuden vuoks. Sitte, ku se kirja on painossa tai se on luettu äänikirjaks, niin siihen ei oo sit enää helppo tehdä muutoksia.
Anne. Mahdotonta. Sä oot myöskin kirjottanu yhden sivuhenkilön sokeutumaan tapaturmasesti. Mistä hankit sit tietoa tästä näkövammasuudesta, vai hankitko mistään?
Seppo: Joo, se on, tai itse asiassa se on yhden poliisinaisen mies.
Anne: Kyllä, joo.
Seppo: Mulla on yks tuttu.
Anne: Joo, ei tarvi mitään nimiä sanoa. Ihan vaan, et miten hankit sitä tietoa.
Seppo: Joo. Kyllä on siinäki ollu apua. Kaikki nää on suunnattoman tärkeitä tän kirjan syntymisen kannalta.
Anne: Siis jos mä oikein ymmärsin, niin sinäkö ensin kirjoitat sen kirjan ja sitten sen jälkeen haet apua ja sitten täydennät tietojas?
Seppo: Joo.
Anne: Joo.
Seppo: Kyllä mä kirjotan ihan kirjan kasaan kokonaan ja sen mielikuvan mukaan, mitä mul on näistä eri asioista, siis näistä esimerkiks eri ammattikuntaan liittyvistä asioista. Mä sitten samalla, kun mä kirjotan, niin mä teen sivumuistiinpanoina, että kysy tätä ja kysy tätä siltä ja siltä. Se on yleensä sillai, että tammikuu, sinne helmikuun puoliväliin, on sitä aikaa, kun mä hion ja kysyn näitä neuvoja ja myös käyn tarkistamassa ehkä Tampereella jonkun paikan, minkä mä kuvaan. Mä tunnen hyvin Tampereen, mutta Tamperekin muuttuu niin nopeesti. Jos mä oon kuvannu tarkkaan sen paikan, niin mä käyn varmistaan, että vieläkö se on samanlainen ja niin edelleen. Se on semmosta hiomisvaihetta, jossa on sitte vielä helppo muuttaa näitä asioita.
Anne: Siis nyt, kun sulla on noinkin paljon nimeä, niin varmaan todella mielellään ihmiset auttaa sua, ihan tuntemattomatkin, mutta miten se oli alkuvaiheessa? Auttoiko ihmiset sit mielellään tän taustatyön tekemisessä?
Seppo: Kyllä nää on lähes kaikki jollaki tavalla mulle tuttuja, tai mulla on ihan perhepiirissä sosiaalialan työntekijöitä ja terveyden alan.
Anne: Okei.
Seppo: Yks mielenkiintonen just siinä kirjassa Kuka sellaista teki (Kuka sellaista tekisi, litteroijan huom.), joka sijoittuu rappioalkoholistien maailmaan, niin siinä sekotetaan alkoholi. Ehkä mä paljastan suotta, jos joku ei oo kuunnellu sitä kirjaa, mutta joka tapauksessa mä kysyin, lähetin sähköpostin tamperelaiselle patologille, että jos haluan ottaa hengiltä jonku henkilön sillain, että sekotan jotain myrkkysientä alkoholiin niin, että se ei näy ruumiinavauksessa, niin mitä myrkkysientä mun kannattas käyttää. Niin hän ei vastannu.
Anne. Ai, hän ei niin kun, sä olit niin uran alkuvaiheessa vielä, että hän ei uskaltanu vastata.
Seppo: Joo.
Anne: Kyl varmaan hän nyt jo sulle vastais.
Seppo: Joo, tosin mä esittelin itteni kirjailijaks, mutta ehkä hän ei sitte uskonu sitä.
Anne: Hän ei ehkä tuntenut komisario Koskista.
Seppo: Niin.
Anne: Mut mites, kun sä oot tosiaankin nyt 27 kirjaa jo kirjottanu ja kirja vuodessa, nii mistä nää aiheet kumpuaa, mistä lähteestä ne kumpuaa?
Seppo: Yleensä aina aihe lähtee jonkun fiktiivisen henkilön tarinasta. Mua alkaa kiinnostaa joku henkilö esimerkiks julkisessa kulkuneuvossa, ja sen käyttäytyminen. Jos se on kovin alakulonen, mä mietin, että minkähän takia. Ja jotenki vaan se lähtee sitte, vaikka mä en tiedä siitä ihmisestä yhtään mitään, niin mulla lähtee elään joku tarina. Mulla on semmosia vihkoja, johon mä niitä kirjottelen aina.
Sitten, esimerkiks yks esimerkki: Mä pyöräilin, kun mä olin vielä töissä tietotekniikkakeskuksessa Tampereen keskustassa ja asun Hervannassa, niin mä pyöräilin työmatkat. Siinä meillä muuten on vähän samaa komisario Koskisen kans, tää pyöräilyinnostus. Ja kun mä yleensä aina samaan aikaan pyöräilin sitä pyörätietä Hervannasta keskustaan, niin siinä tuli yleensä aina samoja ihmisiä joka aamu vastaan. Siinä sitten monen kanssa tuli, vaik ei tienny hänen nimestä mitään eikä muuta, niin tuli sillai morjestettua, heilutettua kättä tai hymyiltyä sillain, että taas nähtiin. Sitte joka päivä tuli myös vastaan semmonen kolmekymppinen mies suurin piirtein, joka oli aina yhtä alakulonen, ei koskaan katsonu silmiin vastaantulijaa ja aina pää painuksissa. Ja mulla rupes elään ajatus, että mikä tän miehen alakulon alkuperä on. Sillä tavalla synty lehdenjakaja Arvi Maunukka kirjaan Hiirileikki. Tämmönen peräkammaripoika, joka etsii itselleen elämänkumppania ja panee lehteen ilmotuksen ja luulee saavansa, tai löytääkin naisen, naisystävän itselleen, mutta se ei sitten olekaan lainkaan sitä, mitä hän odotti. Tällä tavalla tää henkilö, se oli monta vuotta, ku se pyöri, niin ku usein mulla pyörii nää tarinat mielessä pitkään ja ne pikku hiljaa kypsyy. Sillä tavalla synty tää Arvi Maunukka siinä Hiirileikki-kirjassa ja sil ei oo varmaan mitään tekemistä sen miehen kans, joka mua polki vastaan. Nää tällä tavalla usein syntyy.
Sitte saattaa olla, siis kirjaa kirjottaessa, sitä nykyistä kirjaa, mikä on työn alla, niin siinä syntyy usein ihan uusia ideoita, joskus niinki paljo, että niitä pitää lykätä ihan takaraivoon. Ne lähtee niin voimakkaasti pyöriin, että ne häiritsee sitä sen hetkistä kirjottamista. Saattaa olla joku henkilö, jonka olen ajatellut ihan sivuhenkilöks, niin hän lähtee kasvaan mun mielessä sillä tavalla, että. Mä kerron yhden esimerkin tästäkin. Semmonen kirja ku Piripolkka. Kun tämmönen, huumenuoret on matkalla Hervantaan. Heillä ei oo rahaa, kova pakkanen ja matkaa on monta kilometriä. Niin sitte siinä välillä Nekalan kaupunginosassa he päättää ryöstää itselleen auton. Porukan nuorin, semmonen 15-vuotias Varpu-tyttö, tyttö nimeltä Varpu, laitetaan koputtaan talon oveen. Siellä tulee avaan vanha mies ja Varpu kysyy, että saako hän tulla hetkeks lämmitteleen, ja totta kai tää mies ystävällisesti sanoo, että tule vaan. Mut sit sieltä perässä hyökkääki sinne taloon sitten se muu porukka ja pahoinpitelee tän miehen ja ryöstää siltä auton avaimet, ja he ajavat sitte Hervantaan, missä tämmönen epätoivonen matka jatkuu ja sattuu kaikkee pahaa. Jostain syystä mä kiinnostuin tästä vanhasta miehestä. Hän ei kovin pahasti loukkaannu siinä pahoinpitelyssä ja Koskinen käy häntä haastattelemassa ja Koskinen vie jopa tän nuoren tytön, Varpun, tapaamaan tätä vanhaa miestä ja mä kerron hänen tarinaansa ja historiaansa. Sitten huomasin, mulla oli jo pitkälti toista sataa sivua kirjotettu, huomasin, et ei tää, hyvänen aika, tää mies mahdu tällä tavalla tähän kirjaan, ku sen osuus oli niin pieni, että ainoastaan auton avaimet käytiin varastamas. Mä poistin sitte ne kaikki muut kohdat paitsi sen auton avaimen varastamisen, mut se jäi elään mun mieleen sitte se mies. Hän oli Tampereella Lokomon tehtaan tämmönen valimotyöntekijä, eläkkeelle jääny rautakoura, ja se tarina kypsy, sen miehen tarina, sitte mun mielessä ja monta vuotta myöhemmin sitten kirjassa Sana sanaa vastaan tää mies sai oman tarinansa sitten.
Anne: Tuliko hänestä Helge?
Seppo: Helge, hyvin muistit. Joo, kyllä. Helge sai oman tarinan sitten siinä. Näin ne henkilöt lähtee niin voimakkaasti, että vaikka ne on kaikki fiktiivisiä, niin ne tulee mulle tavattoman tutuks, kun ne pyörii tuolla takaraivossa. Joo, ja siitä heidän elämäntarinastaan ja siitä, mitä heille tapahtuu, heidän kohtalonsa, että kuinka he esimerkiks ajautuvat johonki epätoivoseen tekoon, jonka takia sitten komisario Koskinen joutuu tutkimaan heidän elämäänsä. Se on mulla se yleisin tapa, millä se kirja lähtee syntymään.
Anne: No, niin. Sä ryydität näitä kirjojas usein aika semmosil humoristisilla, poskettomilla jutuilla. Nää poliisit kertoo toisilleen todella aika hurjia juttuja. Tuleeks ne sun ihan omasta päästä vai kerrotko sä tämmösiä toisten kertomia juttuja?
Seppo: Ei, kyllä ne tulee mun omasta päästä. Kyllä ne on kaikki ihan mun oman mielikuvituksen tuote. Se on hauska juttu kirjailijalle. Tai siis kun mä kirjotan kirjaa, niin jotenkin nää komisario Koskinen ja nää muut, Ulla Lundelin, Pekki ja Kaatio ja Simo, ne on jotenkin siinä mun ympärilläni. Kun mä kirjotan, niin me käydään semmosta leikinlaskua. Mä yllätyn iteki välillä. Tulee semmonen räänlainen flow päälle ja se juttu lähtee luistaan. Se tuntuu välillä vähä uskomattomaltaki ehkä, mutta kyllä nää henkilöt juttelee mun kanssa. Siitä tulee se. Mun ei tarvi välillä ku kirjottaa vaan, niin juttua syntyy. Ja sama sitte, jos mä oon esimerkiks metsässä lenkillä tai jossain hiljasuudessa. Mul on tuolla Kainuussa korpimökki, missä mä paljon vietän aikaa, et siel on ainoastaan mun vaimo. Se on hyvin semmonen, se on semmonen pakopaikka mulle arjesta. Ja nää kaikki mun henkilöt on siellä mukana, että mä en kovin paljon tee muistiinpanoja, mutta esimerkiks joku replikointi ja dialogi saattaa syntyä siellä. Mä laitan niitä ylös vihkoon ja sitten sopivalla kohtaa, kun kirjotan kirjaa, niin niitä on hauska sitte sijottaa sinne, että ne on kontekstissa siihen varsinaiseen tarinaan. Ja tietysti mul on paljo semmosia hauskoja kavereitaki, joiden kans sitä leikkiä on tullu laskettua, että jotenkin oon itseki oppinu semmosen leukailun jalon taidon. Ei se oo niin kovin vaikeeta, vaikka mä kirjotan ainoastaan siihen kirjaan, että niitä vanhoja juttuja vaan. Sillä tavalla ne syntyy.
Anne: Mites, Koskinen on aivan auttamaton työnarkomaani, että sehän omat perhesuhteensakin meinaa jo tuhota sitten sillä, että työ menee aina kaiken edelle, ja usein näillä toisillaki poliiseilla on se työhihna päällä. Sillon, ku sä kirjotat, niin oletko sä sit kanssa semmonen työnarkomaani, et ku sul on se paras työvaihe päällä, että mikään ja kukaan ei saa häiritä?
Seppo: No, kyllä se, varsinkin se syksy, syys-,loka-, marraskuu, joka on niin ku kaikista kiireisin, tai sillä lailla mulle kaikista luovinta aikaa. Mitä myrskysemmiks ja pimeämmiks päivät rupee käymään, niin se on kumma juttu, että sillon, se on mulle kaikista parasta kirjottamisaikaa. Kevät on taas semmonen, se on niin levotonta aikaa. En mä osaa oikein paljo sillon kirjottaa. Kyllä sillon, no, mul on lapset jo aikusia, että en sillä lailla laiminlyö perhettä, mutta kyllä mun vaimoki tietää, että mä oon aika kranttu ihminen, jos mua tullaan keskeyttään kesken työn. Kyllä mä saan työnrauhan ja oikeastaan sukulaiset ja tututkin, niin ne kysyy ensin mun vaimolta, että voiko tulla kylään, että millä päällä se kirjailija nyt taas siellä on. Ei se sentäs mulla oo vielä millään lailla vaikeuttanu ihmissuhteita, niin ku näillä mun poliiseilla, komisario Koskisella. Koskinenki on niin sitoutunu siihen työhönsä. Se kokee, että se on hänen velvollisuutensa uhria kohtaan ja uhrin omaisia kohtaan saada se rikoksentekijä kiinni. Ja hän tosiaan paneutuu siihen niin voimakkaasti, että sillon tahtoo unohtua kaikki muu ympärillä. Ja ku mulle on näitä poliisituttuja tullu nyt myöhemminki lisää ja ollaan keskusteltu, niin kyllä se tahtoo olla näillä, varsinki kokeneemmilla rikostutkijoilla niin, että ne sitten laittaa sen koko oman arkensa peliin ja viikonloputki. He on niin sitoutuneita siihen työhönsä.
Anne: Onks sulla näiden 27 kirjan joukossa joku oma suosikki, jota ois ollu tosi kiva tai helppo kirjottaa?
Seppo: No, siel on semmonen kirja, ku Mustat sydämet. Niin ku tossa alussa mainitsin, niin mä nuorena, kakskymppisenä, lähdin sinne Australiaan ja kirjotin sen käsikirjotuksen, jota kukaan ei huolinu kustannettavaks. Tää Mustat sydämet on tavallaan sitte semmonen hyvitys itselleni, että mä sain kirjotettua sen Australian romaaniin. Siinä on näitä henkilöitä, saman ikäsiä kun minä oon, Australian suomalaisia. Ja mä kuvittelen, että ne on niitä samoja kavereita, jotka. Me mentiin yhdessä matkustajalaivalla Southamptonista Melbourneen ja tutustuttiin. Sitten aika nopeesti kukin lähti omille teilleen, että mä en tiedä, miten heidän elämänsä on menny. Mä tässä Mustat sydämet -kirjassa kuvittelin, että näin se olis voinu mennä. Siinä kirjassa on hyvin menestyneitä ja vähän huonommin menestyneitä suomalaisia, mutta kaikki on tavattoman rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä. Mähän oon käyny 10 kertaa Australiassa nuoruuden vuosien jälkeen ja se on mulle erittäin rakas maa, siis sillä tavalla henkisesti, että mä tunnen oloni siel niin tavattoman kotoisaks. Mä oon ollu vaimoni kans sillain muutaman talven, marras-, joulu-, tammikuu, ja oon kirjottanu siellä, niin myös tän Mustat sydämet -kirjan, semmosella Bribie Island -nimisellä saarella, jossa on Woorim -niminen pikkukaupunki, johon tää Mustat sydämet sijottuu, se loppupuoli.
Sillon, ku mä kirjotin, niin mä kävelin sitä ympäri, pikkukaupunkia, ja katselin jo talon, missä tää Räikkönen asuu, joka oli siinä, ja samaten ne muut. Samanlailla kävelin siellä illalla meren rannalla ja juttelin näitten romaanihenkilöideni kanssa. Sitte mä menin kaks vuotta myöhemmin sinne taa vaimoni kans, niin tuntu tavattoman haikeelta, kun näitä kavereita ei ollukaan enää siellä. Se on oikeestaan ainoo kirja, josta mulla on jääny semmonen aika kova kaipuu niistä henkilöistä ja sit semmonen tyhjä olo, ku se lähti painoon se kirja. Mutta se on ehdottomasti mulle rakkain kirja omasta tuotannosta.
Anne: Mites sitten tämä palaute, jota sä olet saanu? Sä olet sellanen kirjailija, joka on pienen ihmisen puolella. Sä samaistut, sä osaat kuvata kärsimystä, ihmisiä, jotka joutuu surullisiin, masentaviin, ahdistaviin elämäntilanteisiin. Onko sulle lähetetty elämäntarinoita, että kirjottaisitko tuosta, minulle on käynyt näin?
Seppo: Kyllä mulle tulee, siis sillä lailla postia, sähköpostia varsinkin nyt. Ja aikasemmin tuli, sillon alkuaikana, kirjeitäki, kun ei ollu vielä tätä internettiä, siis 90-luvun lopulla. Se oli ihan lapsen kengissä, internet. Harvalla oli sähköpostia. Niin tuli sillä tavalla, ei niin, että joku henkilö kerto koko elämäntarinansa, mutta sillä tavalla, että hänellä olis semmonen, semmosia elämänkokemuksia ja läheisille sattuneita tapauksia. Ihan rikoksen uhriks joutuneiden omaisia on lähettäny ja niin edelleen, mutta mä oon, ikävä kyllä, joutunu ne kaikki sitten torjumaan sillä lailla, että mulla ainakaan ei se kirja onnistu, ellei se oo mun oman mielikuvituksen tuotetta. Ja niin ku mä äsken sanoin, että ne elää kauan nää kirjat. Mulla on nytkin niin ku kolmeen kirjaan tarina tulevaisuuteen, joka koko ajan pyörii mun mielessä ja ne henkilöt kypsyy. Mä en kyllä osais lähtee kirjottaan sillä tavalla, että jos joku kertos näitä mulle. Ja kyllä jokainen ymmärtää sen myös eikä pahastu. Ja ne on ystävällisesti lähetettyjä sillä tavalla, että he on ajatelleet auttaa mua kirjottamaan joku hyvä elämäntarina ja just, niin kun sanoit, tällai pienen puolella olen. Yleensä mun rikoksen uhrit kuin myös rikoksen tekijät ovat usein, tai melkein aina, aivan tavallisia suomalaisia, ihan tavallisia ihmisiä, jotka jostain syystä ajautuu niin epätoivoseen tekoon, että esimerkiks joutuu, tekee henkirikoksen. Mä haluan jotenkin kertoo sen syyn siihen, sen motiivin ja sen, että miten näin pääsee käymään, ja et se on perusteltua, miksi joku tekee. Mulle on melkein tärkeämpää se, kun yleensä puhutaan dekkareista, niin niissä on aina se, kuka sen teki, niin mulle on tärkeämpää se, että miksi se tehtiin. Usein mä kerron aika aikasinkin sen rikoksen tekijän kirjassani. Esimerkiks kirjassa Vakaasti harkiten mun ensimmäinen virke oli, että ”Eero Vornasesta tuli tappaja vasta varttuneemmalla iällään.”. Eli kaksi ensimmäistä sanaa oli sen henkirikoksen tekijä.
Anne: Joo.
Seppo: Mä puhun aina mieluummin henkirikoksen tekijästä, sillä usein nää on tällain äkkipikaistuksissa tehtyjä rikoksia, jotka lasketaan tapoks. No, tässä tapauksessa tätä oli suunnitellu, eli se on murha, mutta kuitenkin. Ja tässä kirjassa sitten, mä nyt vähä rönsyilen sun kysymyksestäs, mutta tässä kirjassa kuitenkin mä sain sitten kuvata sitä Eero Vornasta, joka elää sen rikoksensa kanssa. Niit on muitakin kirjoja, esimerkiks Koskinen ja pudotuspeli. Siinä pankissa ammutaan mies ilman mitään näkyvää syytä ja mä kerron sen lukijalle heti, kuka se on. Ja mul on välillä siellä erillisiä lukuja tän ampujan näkökulmasta, niin mä saan kuvattua sen tuskan ja ne pelot ja ne kaikki paineet, mitkä tämmösellä perheenisällä on, joka ei olis uskonu vielä paria päivää ennen edes, koko elämässään ei olis uskonu, että hän joskus surmaa ihmisen. Se on varmasti kamalimpia kokemuksia, mihin ihminen voi joutua. Mä saan sillä tavalla kuvattua sen, ku lukijakin jo tietää. Ja tavallaan siinä syntyy se jännitys siitä, että kuinka kauan tää henkilö kestää sen paineensa kanssa ja sen syyllisyyden kanssa. Ja toisaalta myös siinä tulee se jännite, että koska komisario Koskinen pääsee perille tästä, ja myös se, että, ehkä, kerkiääkö sattuun vielä jotain muuta pahaa ennen kun tämä tapaus selviää.
Tällä tavalla, niin ku se kysymys lähti, niin tällä tavalla, niin kyllä ne omasta päästä pitää syntyä, ja siitä omasta elämänkokemuksesta. Itse en oo tehny koskaan, en oo ees syyllistyny pieneen väkivaltaan, en minkäänlaiseen, mutta mun on jotenki ollu helppo, kun mä pitkään mietin jotain henkilöö, vaikka se on kuinka fiktiivinen, mietin sitä ja elän tavallaan päässäni sen elämää, näen joskus jopa painajaisia ja tunnen semmosta pahaa oloo näitten henkilöiden puolesta. Sillä tavalla mä pystyn sitte heidän pään sisään menemään ja tunteen niitä pelkoja ja pettymyksiä ja sillä tavalla.
Anne: Oletko saanut koskaan kiukkupalautteita, kun sul on siis todella monen tyyppisiä tämmösiä sivuhenkilöitä, karrikatyyrihahmoja, vaikka nyt oopperadiiva Henrietta Malkki tai muita vastaavia, jotka vaan käväsee tarinassa? Tuleeko sulle välillä semmosta, että apua, minä olin tuo, miksi sinä minua pilkkaat?
Seppo: Ei oo tullu. Kyllä mä oon hyvin tarkka, että jos nää henkilöt, siel on muutamia henkilöitä, joita mä käytän oikeella nimellä, niin ne on enemmän tämmösiä instituutio jo, ne on niin tunnettuja, että niitten henkilöllisyys on jo niin kun yhteistä omaisuutta. Mutta aina mä teen sen niin, että ne on niin kun hyviä. Ne ei oo pahiksia.
Anne: Joo.
Seppo: Esimerkiks kirjassa Ajomies Koskinen soittaa Ari-Pekka (Kari-Pekka?, litteroijan huom.) Kyrölle, joka oli tää valmentaja, joka syyllisty siihen 2001 Lahden hiihtokisojen skandaaliin. Komisario Koskinen soittaa hälle ja, tai siinä on semmonen juoni, että siinä on rikostoimittaja surmattu ja selviää, että tää rikostoimittaja on tutkinu näitä epo-hormonien käyttäjiä ja niihin liittyviä rikoksia. Ja hän soittaa Ari-Pekka Kyrölle ja kysyy tämmösiä asiatietoja. Tää Ari-Pekka Kyrö on kuvattu siinä erittäin fiksuks ihmiseks, niin ku itse asiassa minun mielestä hän onkin, lukuun ottamatta sitä erehdystä, mikä siel Lahdessa tehtiin, tai sitä rikosta. Mutta hän on myös erittäin selväsananen ja analyyttinen. Mä kuvasin hänet hyvin myönteisesti siinä, niin ei oo mitään tullu kyllä palautetta. Sitte siellä on jotain ihan vähemmän tunnettuja, niin kyllä mä tarkkaan kysyin, että voinko mä laittaa sun nimes, kirjottaa susta oikeella nimellä, niin ei kellään oo vastaan ollu mitään. Jokku jopa sano, että kirjottasit minustaki joskus.
Anne: Noin selvyyden vuoks, niin tää Henrietta, jonka mä mainitsin, niin on kyllä fiktiivinen henkilö, mutta mä enemmän hain sitä, että onko joku ajatellu, että tuo muistuttaa tuo henkilö minua niin paljon, että miksi näin.
Seppo: Joo, se. Joo. Kyllä, no, ei julkisuuden henkilöistä, mutta esimerkiks joistakin näistä poliiseista, jotka on siinä Koskisen lähipiirissä. Kun mähän kirjotin 10 ensimmäistä kirjaa päätyön ohessa siellä tietotekniikkakeskuksessa Tampereella ennen ku jäin vapaaks kirjailijaks, niin kyllä siellä melkein jokaiseen poliisin rooliin oli löytyvinään joku mun työkaveri ja mä en ollu niin tarkotuksella tehny, että puoli vahingossa tuli niitä piirteitä Siinäki oli hauskasti sillä tavalla, että ne, jokka ei muka löytäny siitä henkilögalleriasta itseänsä, niin ne, että ota minutki kirjaan, ota edes ruumiiks, että se oli hyvin myönteistä sillä tavalla. Ei oo ainuttaka semmosta negatiivista suoranaisesti tullu, ei lähellekään.
Ja sitte, jos on oikein inhottava rosvo, niin kyllä mä pyrin tekeen sen sitten niin, ettei varmasti ole mitään piirteitä kehenkään olemassa olevaan ja yritän sen nimenki kehitellä semmosen, ettei sitä. Mä katon joskus, tuolla netissä on semmonen kun sukunimihaku, niin mä oon jokku sukunimet sit hakenu, joita ei oo yhtään Suomessa. Mutta siin on taas se huono puoli, että jos siel on oikein erikoisia nimiä ja kaikki muut on, kaikki rehelliset on Virtasia ja Lahtisia ja Niemisiä, mut sit, jos siel on muutama tämmönen hyvin erikoinen nimi, niin lukija rupee arvaan, että tän täytyy olla rosvo, kun sil on niin. Siinä pitää tasapainotella sillai, ettei pääse lipsahtaan liian aikasin juoni.
Anne: No, haet sä muualta? Koska mua on, ja muitakin, todella kiinnostanu tää, että sul on niin erikoisia sukunimiä, niin ku vaikka Raattamoinen, joka nyt ei ollu todellakaan mikään roisto. Ja, no, Pekki ja Kaatio ja muutkin tämmöset, mistä tämmösiä harvinaisempia nimiä sitten, onks ne, ihan netistä sit löytyy, vai?
Seppo: No, ei ne kaikki netistä löydy. Ne oikeestaan syntyy siinä paljo kirjottaessa.
Anne: Siis sä keksit niitä itse, vai?
Seppo: Joo, kyllä nää Pekki, Kaatio. No, tällä Pekillä on semmonen hauska, jota hyvin harva muuten huomaa. Tää Pekki, jos ajattelette komisario, ruotsalaisen Sjöwall-Wahlöö komisario Beck.
Anne: Aaa, just.
Seppo: Niin tavallinen tamperelainenhan puhuu, että kattoikko viime viikolla Pekki-elokuvan.
Anne: Just.
Seppo: Mut sitä ei tuu hoksattua. Koska jos mul on jotain, mul ei oo varsinaisia esikuvia kirjailijoissa, mutta jos nyt joku pitää mainita, joka jo 70-luvulla, kun en vielä ees haaveillu kirjailijan ammatista, niin teki minuun vaikutuksen, oli just nämä komisario Beck, Martin Beck -kirjat. Niitä 10 kappaletta tää Sjöwall-Wahlöö -pariskunta kirjotti ja niiden perusteellahan on elokuvia tehty kymmeniä ja kymmeniä sitte sen jälkeen, mutta tää oli eräänlainen kunnianosotus tää Pekki sitte. Mutta sitä ei kukaan hoksaa, ennen ku mä sen kerron. Se olis ollu vähän liian näkyvä sit, jos mä olisin sen pannu päähenkilöks, et se Koskinen on parempi siinä mielessä. Mutta tää Pekki on, se on niin ku suunniteltu nimi, mutta kyllä nää muut on sitten niin ku syntyny. Usein mulla on joku nimi, joka, siis näissä muissa henkilöissä ku poliiseissa, niin mulla on usein, ensimmäinen nimi, mikä mulla tulee mieleen, ihan mikä tahansa, niin mä usein käytän sitä. Sitten siinä kirjottaessa, edetessä, se nimi saattaa muotoutua jotenkin siihen kontekstiin, et siitä tulee enemmän sen henkilön olonen, niin mun on helppo sitten tekstinkäsittelyllä vaihtaa ne nimet kaikki toiseks.
Anne: Joo.
Seppo: Se, miks mul on niin erilaisia nimiä, niin ku sanoit, Raattamoinen, Pekki, ja varsinkin niissä, jokka eri kirjoissa vaihtelee, niin mä haluan, että ne lukijalla, kun ne on pikkusen harvinaisempia tai sillä lailla, et niissä on joku semmonen foneettinen sävy, joka jää mieleen, niin se on sen takia, että lukijan tai kuuntelijan on helpompi tutustua siihen henkilöön sen nimen perusteella. Jos siel on paljo saman nimisiä henkilöitä, niin menee helposti sekasin, että kukas tässä nyt puhuu ja kuka tekee mitä. Mutta kun ne on alusta asti vähän omanlaisia nää nimet, se on ihan tarkotusperästä, että lukija oivaltas, että juu, tää on tämä henkilö nyt. Mul on ittellä se vaikeus, mulla on pieni lukihäiriö ollu koko ikäni, mikä ei oo ollenka harvinaista kirjailijalla, yllättävää kyllä. Mulla on joskus kauheen vaikee, jos on kovin samanlaisia nimiä, niin mun on vaikee pysyä mukana, että kukas tää nyt olika taas. Ja sitte varsinki, jos alussa joku henkilö, joka on ollu pitkän aikaa pois, niin usein tulee kysymys ittelle, että kuka tämä on. Mutta jos se on siel alussa heti semmonen nimi, että se jää mieleen, niin sen muistaa sitten sadan sivun päästäkin.
Anne: Aika fiksua. Näille sun henkilöillesi, tosiaan Koskinen, Lundelin, Kaatio, Pekki, tapahtuu yksityiselämässä kaikenlaista. Suunnitteletko sä sillai kylmän kliinisesti, että tälle henkilölle ei oo vielä tapahtunu sitä ja sitä, et pistetään hänelle tapahtumaan, vai kuljettaaks nää henkilöt itse sua tavallaan ja kertovat sulle, että mitä heille tulee yksityiselämäs tapahtumaan?
Seppo: Kyllä se näin melkein menee. Mä siis, kun mä alan kirjottaa uutta kirjaa, niin mä ensimmäiseks teen hyvin tarkan juonikuvion, synopsiksen, jossa mä sen kirjan tarinan ja uudet henkilöt, niiden elämän, kirjotan itselleni ylös ihan, lähes luku luvulta. Se on mun mielestä tärkeetä, että mä tiedän jo alussa, että mikä tän henkilön kohtalo on siel lopussa. Mun on paljo helpompi kuvata sitä henkilön kasvua siihen tilanteeseen, sen elämänvaiheita ja muuta. Mä tiedän etukäteen hyvinkin tarkkaan, mitä niille käy, mutta sitte tää Koskinen itse ja nää lähimmät työtoverit, niin niitä mä en etukäteen kauheen pitkälle ajattele, että ne siinä, siinä kirjan edetessä sitte niille tapahtuu ja sattuu. Toisinaan, se on kauheen hedelmällistä sillai kirjailijalle, toisinaan mä yllätyn itseki, että mites tää nyt näin meni. Välillä Koskisen kans melkein tappelen, että yritä nyt, hyvä mies, niitten ihmissuhteittes kans pärjätä äläkä ole noin tomppeli. Se on hauska semmonen, että tietysti mä sen määrään, mitä se tekee, mutta kyllä se toisinaan tuntuu, että kyllä ne kuljettaa mua. Mä koen sen sillai positiviseks. Niille sattuu ja tapahtuu, niin ku meille kaikille, erilaisia elämäntapahtumia, onnellisia ja ilosia ja sitte jotain vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ne on osa niittenki arkee. Usein monessa poliisi-, tai rikosromaanissa ehkä liian vähän mennään sen henkilön elämänvaiheisiin ja pään sisään. Esimerkiks amerikkalaisissa tv-sarjoissa ja kirjoissa mua harmittaa se, että sen poliisin kokemukset, se, että ku se näkee esimerkiks vaikka pahasti silvotun ruumiin, ni se vaan totee, että aha, tässä on käyny niin, ja siten neljältä pannaan työpaikan ovi kii ja mennään kavereiden kans kaljalle. Mä haluan kirjottaa esimerkiks sen Koskisen ahdistuksen ja tuskan, ku se joutuu tämmösiin tilanteisiin, ja myös niiden muiden poliisien, ja just sen, että sillon hän kokee, et se on hänen velvollisuutensa, ku hän on ryhtyny tähän työhön. Se on hänen velvollisuutensa selvittää se, velvollisuus niitä uhrin omaisia kohtaan. Ja just se, että mä annan sillä lailla sen elämän mennä. Ja just tulee sitten näitä ihmissuhdetörmäyksiä, joita mä en sillä lailla etukäteen suunnittele, mutta siinä just, kun mä kirjotan sitä Koskisen pään sisästä elämää, mikä siellä pyörii, niin sillä tavalla se kasvaa se henkilö aina kirjasta toiseen.
Anne: Okei. Ennen kun päästetään yleisö irralleen, niin jutellaan vielä näistä kuunnelmista ja tästä tv-sarjasta. Viitisen vuotta sitten sun kahdesta kirjasta dramatisoitiin Viha on paha vieras, joka muuten tulee Areenaan nyt 20. päivä huhtikuuta kuunneltavaksi, niin tehtiin tästä Hiirileikistä ja sitten Viha on paha vieras -kuunnelmadramatisoinnit. Saitko itse olla päättämässä, että juuri näistä kuunnelmista (kirjoista, litteroijan huom.), vai annettiinko ne sulle vaan tarjottimella, että näistä?
Seppo: No, se meni sillain, että Jussi Niilekselä Tampereella, joka oli siellä kuunnelmapuolen tuottaja ja ohjaaja, niin hän on lukenu mun kaikki kirjat ja tietysti alan ammattilaisena näkee siinä lukiessa sen kuunnelmana. Hän kuulee, siis paljon paremmin kuin minä osaisin sanoa, että mistä tulee hyvä kuunnelma, niin hän multa sitten kysy, että mitä mieltä olet. Ilman muuta se oli mulle selvä, että mennään hänen ammattitaitonsa perusteella. Annoin hänelle vapaat kädet valita ne kirjat.
Anne: Olit sä tyytyväinen, siihen, et niihinhän tuli siis muutamia kohtauksia muistakin sun kirjoista kuin vain näistä kahdesta, että Sana sanaa vastaan, ja sit täst sun novellikokoelmasta tuli yks, pariki novellia mukaan?
Seppo: Joo, olin tyytyväinen. Sekin just siihen, että hän osas rakentaa sen sillain kummiski ehjäks kokonaisuudeks. Siellä eri kirjoissa on jotain eri tapahtumia ja henkilöitä, jotka, kun ne nivoo yhteen, niin ne teemat saattaa olla samoja eri kirjoissa, mutta niistä sitten hienosti, kuin sukkaa kutoisi, tulee hieno kokonaisuus. Kyllä olen tyytyväinen.
Anne: Oliks sulla mitään sananvaltaa näyttelijöitten valintaan, et kuka esittäis Koskista tai muuta vastaavaa sillon, kun niit kuunnelmia tehtiin?
Seppo: No, ei sillä lailla. Mä annon siihenki vapauden heille. Tämmönen kuunnelmantekoprosessi, samoin kuin tv-sarja, niin siinä on, kun se kerätään se porukka, niin se on aika lailla semmosta kalenterien katsomista, että kuinka kullakin näyttelijällä millonki on aikaa. Ja siinähän oli Koskisena loistava näyttelijä, Tommi Korpela. Kyllä olin hyvin tyytyväinen häneen. Sitte Ulla Lundelin, tää Kaisa Hela, on mulle vanhastaan tuttu. Hän oli tuolla Työväenteatterissa, kun mulla oli näytelmä siellä. Hän oli mulla toiveena Ulla Lundeliniks kuunnelmiin ja niin hän oliki siinä jälkimmäisessä sarjassa. Ja yritin saada häntä tähän tv-sarjaankin, mutta se jostain syystä ei onnistunu. Ei niissä kuunnelmissa oo yhtään semmosta, että olisin jälkeenpäin ajatellu, että voi, kunpa tossa olis ollu joku toinen.
Anne: No, sait sä olla yhtään mukana studiossa tai ikään ku lasin takana, kun näit kohtauksia työstettiin?
Seppo: No, ne tehtiin aika nopeessa rytmissä. Mut kutsuttiin sinne, mutta mä olin sillon muualla päin Suomee. Harmitti jälkeenpäin, että olis ollu kyllä hieno olla.
Anne: Varmasti. Mites sä itse innostuit? Sähän oot yhden Rebekka -nimisen kuunnelman, tämmösen ihmissuhde-, avioliittodraaman tavallaan, kirjottanu. Miten sä siitä innostuit?
Seppo: Se oli, te varmaan muistatte tämmösen nimen ku Juha Kandolin, joka tuotti ja ohjas kuunnelmia. Hän jo sillon, kun mun ensimmäinen kirja ilmesty -96, Tampereella oli, niin kutsu mut sitte lounaalle, että jutellaan. Ja hän sillon mietti, että tehtäskö näiden kirjojen pohjalta kuunnelma. Ja aika pitkällä se suunnitelma oli, mutta sitte siinä meni kuitenki joitaki vuosia, niin Juha sitten mulle soitti, että mitäs, jos sä tekisit ihan oman, tai siis ihan kuunnelmaksi, että mistään vanhasta kirjasta ei. No, mä innostuin siitä kovasti ja kirjotin tän Rebekka. Se alkuperänen nimi oli mulla Rebekka kaivolla, mutta Juha lyhensi sen, et se on parempi se pelkkä Rebekka. Enhän mä ennen ollu kirjottanu kuunnelmia enkä mitään muutakaan, muuta kun tämmöst pitkää proosaa, ja lyhyempää, novelleja ja pakinoita, että kyllä se niin erilainen työsarka oli. Mutta kun mä sen ensimmäisen version kirjotin, niin Juha kyllä tykkäs siitä, mutta hän kutsu mut tonne Tohloppiin ja siel oli tämmönen dramaturgi ku Sisko Valkama, jonka kans mä sitte, yhden päivän käytiin sitä läpi. Ja hän anto mulle hyvin arvokkaita neuvoja ja niitten perusteella mä sen sitte viimestelin. Ei se kyllä mitään huonoja arvosteluja saanu. No, Jukka Kajava sen haukku tietysti, sehän oli ihan luonnollista, mutta esimerkiks Aamulehdessä sitä kehuttiin. Se oli hieno projekti sillon.
Anne: Miksi et pannut Koskista mukaan Rebekkaan?
Seppo: Niin, sitä moni ihmetteli. Se oli oikeestaan mun ja Juhan yhteinen ajatus, että laitetaan nyt joku muu ku Koskinen, että se on heti selvä, että tää ei liity mihinkääin Koskinen-dekkarisarjaan. Mutta kyllähän siinä kirjassa, taikka kuunnelmassa, varmasti huomas, et se oli hyvin Koskisen tapanen mies. Siel oli tyttären syntymäpäivät just alkamassa ja hälle tuli puhelu sitte, että pitää lähtee. Siinä oli just tää sama asetelma, että kuinka poliisi joutuu sitten usein, varsinkin rikostutkija, tästä perhe-elämästä sitte tinkimään ja aiheuttaa myös perheelle pettymyksiä, ku se hälytys tulee sinne rikospaikalle. Siis tämmöset tavalliset järjestyspoliisit, tai en sano tavalliset, vaan järjestyspoliisin henkilökunta, nehän on, tekee vuorotyötä. Mutta sitte rikostutkijat, komisario esimerkiks on sillä tavalla juttuvuorossa, että tapahtuu se rikos mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, niin se tulee lähtö sillon, vaikka olis jouluaatto, just, ku pukki on tullu ovesta, niin samalla tavalla tässä kuunnelmassa oli se asetelma.
Anne: Ja nythän on sitten, Koskinen seikkailee tai selvittelee rikoksia TV 4:lla tässä vaiheessa ja tänäänki illalla yheksältä tulee toinen osa tosta Koskinen ja siimamies -tarinasta. Kun mainitsit tuon Piripolkan, niin päästäänkin siitä asiaan, että tässä näihin sun tarinoihin on tehty aika rajuja, no, mun mielestä suorastaan liianki rajuja muutoksia. Esimerkiks tää, mä olin onneks lukenu Piripolkan ennen ku mä näin tän dramatisoinnin siitä ja olin sitte, että oi, oi, mitenkäs tässä nyt näin pääsi käymään tässä lopussa ja noin. Neuvoteltiinko sun kanssa näistä muutoksista, joita näihin on tehty näihin sun tarinoihin?
Seppo: No, kyllä mä kaikki käsikirjotukset luin läpi ja hyväksyin ne. Mutta tässä nyt on se, että tää, alusta asti, tätä sarjaa alettiin tekemään, niin siihen saatiin mukaan rahoittajaks semmonen aika iso ranskalainen levitysyhtiö, joka siis kauppaa eri puolille tv-sarjaa ja aika paljo sitte sen ehdoilla mentiin. Näissähän on paljo enemmän semmosta äksöniä kun mun kirjoissa, räjähdyksiä, ampumisia. Ei mun kirjoissa esimerkiks ammuta paljoo kaikkee.
Anne: Totta.
Seppo: Mutta se oli, aika paljo sitte siihen tähtäs. Ja kyllähän se hyvin toimi, koska se sarja on myyty nyt Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan. Ja nimenomaan tää Australia lämmittää mun mieltä, koska mä siellä nuorena seikkailin. Ja ku ajattelee, että missä tilanteissa usein oli ja usein yksinäisyyttäki koin ja semmosta, ettei se ollu pelkkää riemua, että en olis osannu kuvitella, että joskus mun kirjojen perusteella tehty tv-sarja näkyy täällä. Ja mulla on siel myös paljo, ku mä oon siel nyt monta kertaa käyny, niin paljo uusia ystäviä sillai, että osa on australialaisia ja osa on Australian suomalaisia, ni tää on hieno sikäli tää sarja Australiassa, että kaikki ne puhuu suomee siinä, mut se on tekstitetty englanniks. Eli aussit voi sen tekstityksen perusteella seurata sarjaa, mutta sitten nää Australian suomalaiset voi omalla äidinkielellä kuunnella sitä. Jos mulle olis sanottu, että saat valita yhden maan, johon se menee, niin kyllä se Australia olis ollu ensimmäinen. Ja nyt on myös, neuvotellaan muistakin maista Euroopassa ja myös Euroopan ulkopuolella, että hyvin pitkälti mentiin nimenomaan sen perusteella. Ei se välttämättä jossain Yhdysvalloissa kiinnosta, että jos Koskinen polkee pyörällä Tammelantorille ostaan mustaamakkaraa ja se on siinä, jännitys, niin, että kyllä siihen piti sitte sitä rakentaa.
Mutta kyllä se mun mielestä kuiteski siinä toimii sillai, että vaikka se ei oo mun kirjoista nää tapahtumat kaikki, niin kyllähän se kirjojen perustarina on kaikessa hyvin vahvasti mukana. Esimerkiks just tässä Siimamiehessä, joka, se muuten tänään tulee se toinen osa, niin mä satun oleen siinä pienessä sivuroolissa, tai ihan semmosen puoli minuuttia oon siinä Hervannan kirjastossa, eli mun kotikirjastossa, jos niin voi sanoo, tavallisena kirjaston asiakkaana ja kysynkin yhtä kirjaa, että mistä se löytyy, tältä komisario Koskisen vaimolta, Raijalta, joka on siellä kirjastonhoitajana.
Anne: Ai, sul on repliikki oikein siinä.
Seppo: Joo.
Anne: Hitto, mun täytyy kuunnella, kattoo uudestaan se Siimamies sitte.
Seppo: Ja siinä on lopputesteissäkin ”mies kirjastossa, Seppo Jokinen”. Oon hyvin ylpee siitä.
Anne: No, onko muitakin repliikkejä joissain muissa?
Seppo: No, ei oo, mutta oon naureskellu, että vanhaks piti elää ennen ku sai ensimmäisen tv-roolin, puolen minuutin mittasen. Kyllä mä tässä seuraavassaki kaudessa, joka tulee nyt kesäkuussa sinne Ruutu plussaan, niin.
Anne: Hei, siis siihen tulee jatkoo, vai?
Seppo: Joo.
Anne: Wau!
Seppo: Joo, toinen kausi on jo kuvattu ja se tulee nyt kesäkuussa siis siihen Ruutu plussaan ja suoratoistoon.
Anne: Okei.
Seppo: Mutta varmaan sitte myöhemmin myös Neloselle, ilmaskanavalle. Niin kyllä mä siinäki vilahdan mukana, mut ei mul oo puheroolia kyllä siinä.
Anne: Mitäs kirjaa sä kysäset siinä? Siis mä oon kattonu Siimamiehen kahteen kertaan, mut mä en muista. Se on tietysti niin sivuasia siinä, et joku kysyy jotain kirjaa.
Seppo: No, toi ohjaaja anto mulle vapauden. Sano, että kysyt jonkun mieleises kirjailijan henkilöö, siis ei kirjailijan nimee, vaan fiktiivistä henkilöö. Ja Leena Lehtolaisen mä oon tuntenu koko melkein kirjailijauran ajan.
Anne: Ai niin, Maria Kallio.
Seppo: Ihan ensimmäisellä kirjailijavierailulla oltiin Lehtolaisen kans ja meistä tuli hyvät ystävät, perhetutut Leenan ja minun perheen kanssa ja ollaan oltu paljo yhteyksissä. Niin mä kysyn sitten tältä Raija Koskiselta, kirjastonhoitajalta, että mistä täältä löytyy ne Maria Kallio -romaanit.
Anne: Just. Tässä kulkee yhtenä punasena lankana tässä telkkarisarjassa se, että Koskinen pakotetaan, painostetaan psykiatrin vastaanotolle ja siin on aika monessa jaksossa näitä keskusteluja psykiatrin kanssa. Kirjoititko sinä ne vai kirjoittiko käsikirjottaja?
Seppo: Käsikirjottaja kirjotti ja mä sitte tarkastin ne. Se oli semmonen valinta, mikä piti tehdä heti. Käsikirjottajat Riku Suokas ja Heikki Syrjä, niin siitä me yhdessä keskusteltiin. Mähän kun kirjotan romaania, niin mä hyvin paljon oon siellä oman pään sisällä, sen ajatuksia ja niitä, nimenomaan niitä paineita, mitä sillä on esimerkiks sen perhe-elämän suhteen, kun se tahtoo, välillä omaa poikaa tulee laiminlyötyä, ku on luvannu lähteä jonneki kanoottiretkelle tai muuta ja taas vaimon kans on sovittu jotain tärkeetä. Ne ahdistaa Koskista, ja muutenkin siinä työssä esiin tulevat asiat. Nehän on kirjailijan helppo kirjottaa romaaniin Koskisen ajatuksist, mutta niitä on hyvin vaikee tuoda sitte tv-sarjaan tai näyttämölle. Sen takia otettiin tää psykiatri siihen. Mun mielestä ne on upeita kohtauksia. Me käsikirjottajan kans sovittiin, että se psykiatri on nimeltään Jokinen. Ja tää on vähän semmonen sisäpiirivitsi, tai siis tämmönen, ei sisäpiirinkään vitsi, mutta vitsi piilee siinä, että Koskinen kertoo elämästään psykiatri Jokiselle, niin eikös Jokinen mee ja kirjota niistä kirjasarjan. Se oli semmonen pieni vitsi tässä meillä. Mutta tää kaksikko, se on niin hienovarasta se niitten keskustelu. Esimerkiks Jussi Vatasella ei oo pitkiä repliikkejä, mutta ne on niin osuvia siinä, että se toimii tavattoman hyvin. Mä oon siihen tyytyväinen, oikein tyytyväinen.
Anne: Hyvä juttu. Gyöngyi kysyy tuolla, että mitä mieltä sä olet, että voiko kenestä tahansa tulla tappaja tai murhaaja, ja miksi sun mielestä joko voi tai miksi ei.
Seppo: Kyllä tietysti toiset on herkempiä ja alttiimpia, mut kyllä mä joskus oon ajatellu. No, esimerkiks, kun mä kirjotin sitä ensimmäistä kirjaani, Siimamies, jonka sitte kustantaja muutti Koskinen ja siimamies. Mutta siinä, niin ku alussa mä puhuin, niin siin se lähtökohta oli sen yksihuoltajaisän tarina, jonka tytär, 15-vuotias tytär, joutuu väkivallan uhriks ja kuolee. Mä pitkään mietin ja kävin itteni kans semmosta oikein keskustelua, että jos mun tyttärelleni, joka oli suunnilleen saman ikänen sillon, ku tää kirjan tytär, että jos hälle tehtäs, hän joutus samalla tavalla rikoksen uhriks, että miten mä sen kokisin. Mä uskon, että mul olis ensimmäisenä, jo ennen surua, semmonen, tulis semmonen koston ja hyvityksen halu. Suru usein vaatii pienen ajan ennen ku se pääsee valloilleen. Siinä ehkä ihminen lamaantuu ja kieltää totuuden. En sitte päässy ajatuksessa niin pitkälle, että olisinko toiminu niin ku tää isä siinä kirjassa toimii, että hän ei luota poliisin kykyihin, vaan etsii itse sitä tyttärensä surmaajaa ja kun luulee löytäneensä sen, niin lähtee semmoselle aika epätoivoselle koston ja hyvityksen tielle. Kyllä varmasti just tämmönen tapaus, jos jolleki oikein rakkaalle ihmiselle sattus jotain, niin siinä saattas tulla, varsinki äkkipikastuksissa, tehtyä ihan mitä vaan. En usko, että sitte, jos sitä harkitsee, niin kuin laissa sanotaan, murhan tunnusmerkistö, että surma on tehty vakaasti harkiten, ja silloin se on murha. Mutta taas tappo on suunnittelematon ja tällases usein äkkipikasuuksis tehty. Kyllä se varmaan monella ihmisellä saattaa se raja tulla jossain ääritilanteessa, mutta sitte se murhan tunnusmerkistö, vakaasti harkiten, niin se on taas jo niin korkee kynnys, että hyvin harva lähtee sitte hyvin, hyvin harvassa tilanteessa.
Tässäki, ku mä kerroin tästä kirjasta Vakaasti harkiten, jossa mä heti paljastan sen, että Eero Vornanen, niin siinä oli hällä myös, se oli vakaasti harkiten, eli hän oli pitkään miettiny. Mutta siinä oli taas semmonen tekijä, että toinen hänelle rakas ihminen joutuu eräällä lailla uhan alle, että hän pelkäs, että tää henkilö, joka pahoinpiteli hänen tyttärensä sillä lailla, että hän neliraajahalvaantu ja sai hyvin lyhyen tuomion siitä, koska se sillon katsottiin tapoksi ja ensikertalaisena istu vain puolet siitä. Ensinnäki se oli tälle isälle valtava pettymys, että se pääsi niin helpolla, mutta sitte toinen hänelle rakas ihminen oli selvästi joutumassa samanlaiseen tilanteeseen ku tää tytär oli joutunu. Niin se oli hänellä semmonen, vaikka se oli harkittu, niin hän halus suojella läheisiään ja rakkaitaan, että siinäkään ei se ollu sillä lailla yksselitteinen. Mutta kyllä se saattaa monella ihmisellä olla häilyvä se raja. Ja tietysti on sitte se itsepuolustus, jos esimerkiks näkee jonku omaa lasta vaikka pitelevän pahoin tai hyväkskäyttävän. Kyllä mä ainakin menisin väliin ja olisin varmasti aika kovakouranen. Vaikee sanoo. Vaikee on vastata tuohon kyllä tai ei, että voiko jokaisesta tulla.
Anne: Gyöngyi kysyy, että onko sinun mielestä olemassa synnynnäistä pahaa. Mitä ajattelet psykopaateista?
Seppo: No, mä en usko siihen. Mä en usko, että kukaan syntyy pahaks. Viaton pieni lapsi, että siinähän piileis joku, vastasyntyneessä, siellä piileis joku, sisällä joku paha. Kyllä se sitte se, tietysti saattaa olla joku sukurasite, joka vaikuttaa siihen. Jos ihminen on esimerkiks psykopaatti, niin kyllähän se on tietysti osittain sairaus, mutta kyllä siinä varmasti myös sitä sairautta vahvistaa se oma henkilöhistoria, mikä on sen ihmisen nuoruudessa ja elämässä ollu, että millä lailla sen tunteet esimerkiks kehittyy. Psykopaatillahan on just se tunneköyhyys, että se ei sillä lailla tunne tekoonsa pahaks eikä näe siinä sitä pahaa ja myöskään näe sitä, koe sitä tuskaa, mitä sen uhrin omaiset tulee kokemaan. Mutta siltikään mä en usko, että sellasekskaan synnytään, vaan että kyllä siihen vaikuttaa hyvin paljo ulkoiset tekijät ja niin edelleen.
Anne: Oletko suunnitellut jo ihan siis päätösosan tälle Koskisen tarinalle?
Seppo: Aivan oikein. Joo, en ole, mutta sen oon päättäny, että komisario Koskinen jää terveenä ja onnellisena eläkkeelle.
Anne: Voi, ihanaa, että sä et tapa Koskista. Kiitos siitä.
Seppo: Siitä on tullu mulle niin hyvä ystävä, että mä en saata tehdä mitään pahaa sille. Ja voi olla, että ku hän on eläkkeellä, niin sieltä poliisilaitokselta vielä kutsutaan, tarvitaan hänen vahvaa ammattitaitoa ja kokemusta ja kutsutaan eräänlaisena, nythän puhutaan paljo ostotyövoimasta, et sitte otetaan tutkimaan jotain juttua. Mä en ees tiedä vielä, mikä se viimenen kirja sitte. Kyllä hän eläkkeelle jää tässä sarjassa, mutta voi olla, että mä en malta vielä päästää häntä ihan vapaalle, taikka siis viettämään ihan vapaita eläkeläisen päiviä. Kyllä mä oon joskus naureskellu sitä, että vaikka mä oon sen vihon viimesen kirjan kirjottanu, niin kyllä mä varmaan jatkan sitä elämää Koskisen kanssa. Me soudellaan tuolla mun mökkijoella ja muistellaan näitä vanhoja, meidän yhteisiä kokemuksia. Siitä on mulle tullu eräänlainen semmonen, mä oon 27 vuotta viettäny aikaa tämmösen mielikuvitushahmon kanssa, ni siitä on tullu enemmän ku se fiktiivinen hahmo. Jotenki, ku mä kirjotankin, niin kyllä se tossa mun vieressä istuu tai olan takana seisoo ja me käydään semmosta äänetöntä dialogia ja juttelua. Se on tavattoman rikasta elämää mulle sen Koskisen kans.
Anne: Tiedetäänkö jo, kuinka monta tuotantokautta tätä tv-sarjaa tulee? Tuleeko vielä enemmänkin kuin kaksi? Ja jos tätä on myyty jo moneen maahan, niin onko niissä kaikissa sitten nää suomalaiset näyttelijät, vai onko joku sellainenkin maa, joka on halunnu sit valita ihan omat näyttelijät ja tehdä ihan omalla kielellään nää Koskisen tarinat?
Seppo: Joo, ensinnäkin nyt on siis kaks kautta, mutta toiveita on lisäkausista myös, koska tää on saanu hyvän vastaanoton ja tilaaja, Nelonen Media, on tyytyväinen. Ei olis yllätys, vaikka tulis lisää. Kirjojahan on viiteen tai kuuteen kauteen.
Ja sit tää toinen osa, niin se menee ihan semmosenaan kaikkialle, ihan prikuulleen semmosena ja sille kielelle käännettynä, siis tekstitettynä, mihin se menee. Sehän on esimerkiks jossain Australiassa aika eksoottinen, kun nyt varsinki on ollu kaks tosi hyvää lumitalvee kuvata niitä talvikohtauksia, niin mä luulen, että se on aika semmonen, just jossain Australiassa hieno kokemus katsojalla. Ja sitten, sehän myydään ulkomaille tää sarja nimellä Lakeside Murders, eli Järviseudun murhat. Siinä kuvauksissa, ku Tampere on kahden järven kannaksella, Pyhäjärven ja Näsijärven, niin siinä on enemmän kuvattu sitä. Esimerkiks Koskinen käy purjehtimassa poikansa kans, ja sitten muutenkin on, talvella järven jäällä tapahtuu enemmän kun mun kirjoissa, ajellaan moottorikelkalla ja niin. Mutta kummiski, että se tarina on kyllä ihan sama mun kirjoissa, mutta se on sijotettu sinne jäälle ja sitten sitä on kuvattu paljon myös ilmasta niillä drone-laitteilla, että siinä on komeita järvimaisemia. Siinä on myös Tampereen kaupunki ollu mukana. Oikein pitäs kiitos lähettää sinne Tampereelle, että, tai mitä mä sinne lähetän, ku asun itte siellä, mutta näille, jokka on lähteny siihen mukaan. Kyllä se hyvää Tampere-markkinointia on ja sitä tosiaan katsellaan niin laajalti ympäri maailmaa, niin jo pelkästään ehkä sen takia on odotettavissa lisää kausia.
Kysyttiin, että onko, ku siel on, kirjoissa on joitakin reseptejä, esimerkiks semmonen ku Humpuukihauki, joka siinä kirjassa on. Koskinen on saanu sen miniältään, tän Antti-poikansa vaimolta, vai oliko sillon viel vasta kihlattu, tän Humpuukihauki-reseptin. Todellisuudessa mä sain sen jo paljo aikasemmin oman poikani silloselta tyttöystävältä, joka opiskeli keittiöalaa ja sain hältä luvan sitte käyttää tätä Humpuukihaukireseptiä. Se on herättäny paljo mielenkiintoo. Mä oon saanu kyselyitä siitä. Tai sillä lailla, että missä kirjassa se taas olika se Humpuukihauki, ja mä sitte aina vastaan siihen tai lähetän skannatun kuvan siitä sivusta. Mut sit siel on semmosia muita, on esimerkiks Kreikkalainen kolmio -kirjassa näitä kreikkalaisia ruokia, niin ne on sieltä. Kun se Kreikkalainen kolmiohan perustuu, mä olin jo monta vuotta ennen, ennen ku aloin kirjottaan koko sarjaa, niin yhden työkaverini kans, tai meitä oli useempikin, purjehtimassa Kreikassa. Tehtiin se sama reitti, minkä, tai vähän pitempikin, minkä Koskinen tekee siinä kirjassa. Sitten mä kävin myös myöhemmin, kun mä kirjotin sitä kirjaa, niin olin pari viikkoo Rodoksella ja siinä ne kaikki ruokalajit on sitte siellä opittuja. Mutta tää Humpuukihauki on kyllä ihan ekstra. En oo kyllä missään muualla törmänny siihen. Se tais olla semmonen Sana sanaa vastaan, joka alkaa sanoilla, että ”Kotisairaanhoitajalta oli varastettu polkupyörä.”
Anne: Joo, Sana sanaa vastaan alkaa todellakin.
Seppo: Joo, ja sitten Koskinen, vaikka se nyt ei rikoskomisariolle kuulu kenenkään pyörän etsiminen, niin se sitte pistää nää järjestyspoliisit, antaa sen pyörän tuntomerkit, että se on löydyttävä. Ja sitä ne vähän naureskeleeki ja vitsailee sitte nää järjestyspoliisit, että mitä se nyt komisario yhtä naisten pyörää etsii. Ja kuinka ollakaan, se löytyy poliisikoulun pyörätelineestä, eli siin oli vähän Koskista ilmeisesti kuljetettu. Tää nainen oli halunnu tutustua Koskiseen, koska ne asu samassa talossa, viereisissä rapuissa. Ja se oli vieny semmoseen paikkaan sen pyörän, että poliisi varmaan löytää sen.
Anne: Tota mäkin epäilin, vaikka sitä ei suoraa sanottu missään, mut tuli semmonen tunne, että oliko noin.
Seppo: Joo, ja sitten hän kiitokseks kutsuu Koskisen luokseen kahville. Mitään ei tapahdu vielä semmosta. Juodaan ja kahvit ja jutellaan, mutta semmonen pieni kipinä kuitenki syttyy, ja sitte Koskinen vuorostaan kutsuu tän Linnean sitte luokseen ja haluaa jotain erikoista laittaa ja sitte saa tältä, siinä kirjassa, miniältään Siljalta tän reseptin ja yllättää sillä Linnean. Joskus, kun sanotaan, että vatsa on tie miehen sydämeen, niin tässä se oli toisin päin, et se oli naisen sydämeen sitte. Tässä oli tämmönen romanttinen lataus.
Mä luen kyllä ihan laidasta laitaan, mutta oikein hävettää sanoo, kuinka vähän mä luen. Siihen osaks syy on se, että mulla on todellakin semmonen lukihäiriö. Se oli jo koulussa nuorena ja sen takia mulla jäi koulut kesken. Sillon elettiin 60-lukua. Sillon sitä ei sillä tavalla tunnistettu, mä olin vaan huono oppilas. Se oli yks syy sitte, että se elämä vähä meni malliltaan mulla ja sen takia sitten halusin pakoon täältä. No, joo, se siitä, mutta tosiaan, luen hitaasti mutta varmasti. Mä kyllä sinnittelen. Ja jos ajatellaan niin, että mikkä mulle on ollu tärkeitä kirjoja, jokka on saanu ajatteleen mut sillai, että olispa upeeta olla joskus itse kirjailija, niin yks semmonen, joka pitää aina mainita, oli 60-luvun alussa ilmestyny Tauno Kaukosen kirjottama Klaani, joka sijottuu Tampereelle ja Pispalaan. Ja jotenki se semmonen arkielämän kuvaus, että siinähän tapahtuu myös rikos, mutta kyllä siinä oli tärkeintä se arkielämän kuvaus siellä Pispalassa ja semmosen työläisperheen elämä. Kaikki se oli niin semmosta, se oli niin semmosta todellakin käsin kosketeltavan aitoa. Mä sillon ajattelin, että noin olis hieno kirjottaa ihan tavallisesta arkielämästä.
Toinen sitte oli tavallaan tän vastakohta. Mun vanhempi veli keräs Ernest Hemingwayn kirjoja ja mä luin ihan ensimmäisenä semmosen kun Kirjava satama. Mä olin varmaan jotain 14-15 -vuotias. Se taas innosti mua toisella tavalla, että olispa hieno kiertää maailmaa ja kirjottaa erilaisia seikkailuja eri tavalla. Tavallaan nää kaks yhdisty mulla, että mähän kiersin maailmaa, ja oon kiertäny ihan koko maapallonkin, ja oon myös kirjottanu, niin ku äskön kerroin, siellä Australiassa se Mustat sydämet. Mutta taas toisaalta mä kirjotan just sitä samanlaista arkiproosaa, ku kirjotti Tauno Kaukonen. Ne on mulle, kaks ehkä kaikista eniten vaikuttanu minuun. Ja sitte, jos tätä mun omaa genreetä, dekkaria, ajatellaan, niin kyllä se, joo, on just Sjöwall-Wahlöö Martin Beck, 10-osainen sarja. Nykyään mä luen kyllä ihan kaikkee, mutta niin ku sanottu, mua oikein, ku jotku kertoo, että kuinka ne lukee useita kirjoja viikossa ja esimerkiks joku sano, että ku hän aamulla alotti mun kirjan lukemisen, niin illalla lopetti, niin mä en pysty siihen. Ja sitte mulla on myös se, että mun on vaikee keskittyä lukemiseen, jos mä kirjotan itse, että jos mulla on se kirjotusprosessi. Vaikka mä lukisin mitä tahansa, joka ei oo lähelläkä sitä aihetta, mistä mä kullonki kirjotan, niin jotenki mulla lähtee, sitä sanotaan stimuloivaks lukemiseks, että se lähtee elään se oma kirjotusjuttu mielessä sillain, että, niin ku sanottu, että vaikka se ei liity mitenkään siihen, mitä mä luen, niin se herättää sen oman tarinan siellä mielessä ja joskus mä saatan huomata, että mä oon samaa sivua tuijottanu vaikka kuinka kauan, enkä tiiä mitään, mitä siinä on lukenu ja sillä tavalla. Mutta kyllä mä pyrin lukeen. Se on kirjailijalle tärkeetä lukee muiden kirjoja. Mutta mä luen ihan kaikkee, melkein tavallista kaunokirjallisuutta enemmän. Anneli Kannon kirjat on mulle mieluisia, niistä mä tykkään. Me ollaan Tampereella tutustuttu Pirkkalaiskirjailijoissa. Yks on, minkä kirjoista mä oon kovasti tykänny, on Leena Lander. Jostain syystä hän kirjottaa tavattoman kauniisti.
Anne: Mutta siis vaikka sä et ihan hirveen paljon kerkeis lukeekaan tai vois, niin sä oot ilmeisesti hyvä kuuntelija, koska se sun sanavarasto on niin herkullinen näissä kirjoissa, ja on niin monenlaisia, siis hauskoja sanoja kerta kaikkiaan, joita mä en oo ikinä ennen kuullukaan.
Seppo: Joo. Joo. Mä oon ton ennenki kuullu. Kyllä se, mä en oo sitä sillai ite ajatellu, mutta mulla tulee niitä sanoja joskus vähän, että mä joudun jättään poiski, että tää ei nyt ihan. Siis kirjailijallahan on oikeus käyttää ja keksiä uusia sanoja, jos sillä sanalla on selvä konteksti siihen kohteeseen, mitä sillä tarkotetaan. Mun kustannustoimittaja on sanonu samaa, että mulla on yllättävän iso sanavarasto, vaikka mä luen vähän. Mun kustannustoimittaja joutuu aika ison työn eteen, koska mulla on niin paljo kirjotusvirheitä. Niiden korjaamisessa on se kaikist isoin työ, mutta kaikki se, mitä hän ehdottaa muutoksia, niin mä teen itse. Joko mä hyväksyn hänen ehdotuksensa tai en, että hän ei tee suoraa siihen tekstiin muuta ku korjaa ne kirjotusvirheet. Jotain sanamuotoja, siis lausejärjestystä saattaa muuttaa, tai sanoja lauseen sisällä, mutta mitään muuta hän ei. Joskus hän todellakin, niin, että toi ja toi sana nyt on vähän siinä ja siinä, niin mä kyllä tiiviisti pidän sitte usein pääni, että se saa jäädä sinne.
En tiedä, se saattaa olla myös se, että ihminen, joka ei kauheesti lue ja myös muodostaa omassa päässään omia. Se oli, siis mähän oon kirjottanu, tai kiinnostunu kirjottamisesta ihan siitä asti, ku opin kirjottaan. Mun perheessä oli, mulla oli kaks vanhempaa sisarusta, 10- ja 9-vuotiaat, ja isä ja äiti. Ja ne oli kaikki kovia puhumaan ja mä en saanu ikinä suunvuoroo. Ja joskus, ku oli tämmösiä vilkkaita keskusteluita, ni joku sano, että sano sääkin ny, Seppo, jotain. Ja heti, ku mä avasin suuni, niin se puheen vyöry taas kävi mun päälleni. Mä huomasin nopeesti, että jos mä paan paperille ne asiat, niin sillon mä saan sanottavani kuuluviin tai julki. Ja mä jo siinä alta 10 vanhana mä keksin, et mä aloin kirjottaa omaa lehtee. Me asuttiin Tampereen Amurin kaupunginosassa. Sen nimi oli Amurin kaiku. Sitä ilmesty tietysti pelkkä yks uniikki kappale, ku kynällä sen kirjotin ja piirsin uutiskuvat siihen itse ja niin edelleen. Se meni aina kuumille kiville sitte. Sitä ei myyty, vaan sitä sai lukee markalla. Tosiaan, ne oli 10, 9 vuotta vanhempia ne mun sisarukset, niin mä kirjotin niistä juoruja, semmosia aika vahvasti liioteltuja. Olin tavallaan tän Seiska-lehden edelläkävijä. Vähän vaklasinki siskoo, että kirjotin, että nähtiin pussaavan puistossa poikakaveria. Amurissa mä elin siihen asti, kakskymppiseks, ku lähin Australiaan.
Joo, huomasin tosiaan, että se kirjotettu sana, sillä on yllättävän valtava voima. Se oli yks semmonen tärkee oivallus mulle.
Anne: Haluaisitko tästä uudesta, mikäs tän nimi nyt oli, paha?
Seppo: Pahasti tehty.
Anne: Pahasti tehty, niin vilauta vähän meille jotain semmost makupalaa siitä.
Seppo: Joo. Joo, sen minkä pystyn kertomaan ilman, että paljastan liikaa.
Anne: Niin.
Seppo: Kirjan nimi on tosiaan Pahasti tehty. Kaikissa dekkareissa, rikosromaaneissa on tietysti pahoja tekoja ja pahoja asioita, mutta tässä kirjassa se pahasti tehty, sillä on eräällä tavalla vielä suurempi merkitys. Siinä myös komisario Koskinen joutuu vähän niin kun kohtaamaan menneisyydessä tehtyjä virheitä ja laiminlyöntejä, jotka hän omasta mielestään on tehny pahasti. Hän pyrkii hyvittämään niitä tekojaan ja menee siinä ihan niille äärirajoille, että panee oman poliisiuransaki alttiiksi ja jopa ihan lähimmät ihmissuhteensaki osittain, ja sillä tavalla se nimi siinä konkretisoituu. Siinä alussa, aika alussa löytyy miehen ruumis hervantalaisen huoltoaseman pihalta auton tavaratilasta ja se on täydellinen mysteeri poliisille. Heil ei oo tiedossa mitään motiivia eikä epäiltyä ja siitä se lähtee sitte pikku hiljaa selviämään. Mutta koska se tulee lukijallekin asteittain selville, että mistä tässä on kysymys, niin mä en tietysti voi sen enempää sitä kertoa. Siinä se pähkinänkuoressa.
Anne: Niin, että suomeks sanottuna, et lukekaa itte, jos haluatte tietää lisää.
Seppo: Niin.
Anne: Jokos Tampereella järjestetään komisario Koskinen kaupunkikävely tai
-kävelyjä?
Seppo: Niitä on. Ensimmäiset järjestettiin jo 10 vuotta sitten ja nyt on yks uudenlainen, enemmän semmonen seikkailukävely, semmonen vähä interaktiivinen, että kävelijät saa itte ratkasta jotaki asioita.
Anne: Oho.
Seppo: Mutta se ensimmäinen kävely oli tosiaan, se oli vuonna -99 jo. Mut sitä ei oo sillai päivitetty, että siinä on ainoastaan mun 10 ensimmäistä kirjaa, mutta ne on siinä keskusta-alueella.
Mä olin parilla bussi, tuli toinen bussilastillinen Helsingistä, toinen tuli tuolta Kouvolasta, ku siel on ne Kouvolan Dekkaripäivät, niin niitä dekkariharrastajia. Ja jotenki se mua, mä en sitte enempää halunnu mennä oppaaks. Mä huomasin, että nää mun tarinat on joillekin niin tosia. Mulle ne on paljo fiktiivisempiä, vaikka mä äskön sanoin, että nää henkilöt on mulla hetki hetkeltä todempia mielikuvitushahmoja, niin kyllä ne tarinat niissä kirjoissa on mulle täysin fiktiivisiä. Mutta kun mä istuin siinä edessä kuskin lähellä ja mikrofoniin kerroin aina jonku kohteen, esimerkiks ajettiin Tuomiokirkon ohi, niin kerroin, mitä siinä Piripolkassa oli, että siitä löyty lumihangesta kirkon edestä kuollut tyttö. Niin kuulu koko bussin semmonen syvä huoookaus, ja mun oli vaikee pitää sitten itsellä enää sitä pokeria. Toisaalta se oli ihana, että ihmiset kokee niin voimakkaana ja totena sen kirjan ja pitää tätä Koskista elävänä ihmisenä, mutta jotenki se kävi aika raskaakski sitte. Mä en osannu oikein asennoitua siihen. Kävelyretkilläki oon ollu mukana ja kertomassa. Se on varsinkin tamperelaisille mukava. Mutta tää uus kävely tulee nyt vasta, on tullu, lanseerattu markkinoille. Siinä tosiaan, se on vähän erilailla toteutettu. Mä en oo ollu niitä toteuttamas. Se ensimmäinen oli, Tampereen kaupunki järjesti. Tampereella on näitä muitaki raitteja. On esimerkiks tän Pate Mustajärven raitti. Sitte on tää, Tiina-kirjathan on kirjotettu Tampereella, Anni Polvan, ja Tiina-raitti. Ja Kalle Päätalo -raitti, missä kierretään niitä rakennuksia, missä Kalle oli rakennusmestarina ja niin edelleen. Ja sitte oli tää Komisario Koskinen -raitti.
Anne: Millon tää alkaa tää uusin Koskisen kävely? Millon sille kävelylle pääsee?
Seppo: Sen, varmaan nyt heti, kun tästä vähän lumet sulaa. Se on, mulla nyt hävis se mielestä, mutta se maksaa pikkasen. Siihen tulee nimittäin, sitte tulee puhelimeen semmonen sovellus ja mun käsittääkseni se on myös puhesovelluksena, että se ihan käy myös näkövammaselle. Ja se kiertää niitä mun kirjojen tapahtumapaikkoja, mutta niissä on myös sitten, kun tulee siihen paikalle, niin klikkaa siitä sovelluksesta sen kohdan, niin siihen tulee erilaisia kysymyksiä sitte, että kun ne ratkasee, niin pääsee jatkamaan seuraavalle kohteelle.
Anne: Ai veljet.
Seppo: Mutta siinä on kyllä sillaiki, että jos ei ratkase, niin sitte luovuttaa ja pääsee. Mä oon kerran käyny sen läpi sen järjestäjän kans, että se on siitä vielä kehittyny. Mut se oli joku Tampere, voi että, kun katoo mielestä.
Anne: No, otetaan selvää.
Seppo: Niin.
Anne: Niin selviää kyllä.
Seppo: Kyllä se varmasti selviää. Ja sitä ruvetaan tietysti markkinoimaan nyt. Ja siihen on ehkä suunnitteilla sitte, että siinä samalla voi käydä jossain kohteissa Tampereella myös, vaikka museossa tai jossain, et samalla. Joko ostaa, siis tarkotan semmosenaan, tai sitte jonku Tampere-passin, jossa voi käydä näyttelyssä tai muussa. Siitä tulee tämmönen aika iso sitte kokonaisuus. Mutta tää, jonka Tampereen kaupunki on tehny, tää Komisario Koskinen -raitti, niin sehän on tietysti ilmanen ja siihen on, Tampereen kaupungin verkkosivuilla on se kartta ja ne tapahtumapaikat ja asiaa, mutta sitä ei oo kyllä mun käsittääkseni luettuna, ääneen luettuna.
Anne: Nyt meidän on aika lopettaa tää ja antaa Sepolle oikein raikuvat aplodit. Kiitos, että sä täällä olit.
Seppo: Kiitos teille. Tää oli kyllä mulle mieluisa, todella mieluisa käynti ja kiitos, kun kutsuitte minut tänne.
