Kajastus

Panu Rajalan kirjailijavierailu, 15.12.2020

Keskustelijat:
Panu Rajala
Eija-Liisa Markkula
Tanja Rantalainen
Markku Möttönen (moderaattori)

Eija-Liisa: Hyvät nettiradion kuulijat, oikein hyvää alkuiltaa teille ja tervetuloa seuraamaan kirjailijavierailuamme. Täällä meillä vieraana on Panu Rajala. Tervetuloa!

Panu: Kiitos.

Eija-Liisa: Tää paikka, missä me nyt olemme, niin tämä on Iiriksen kuudennen kerroksen demohuone. Meitä on täällä tasan neljä henkeä. Täällä on montöörinä eli tällaisena moderaattorina Markku Möttönen, liiton järjestöpäällikkö. Ja sitten on Kulttuuripalvelun kulttuurituottaja Tanja Rantalainen.

Tanja: Terve.

Eija-Liisa: Ja minä puolestani olen Eija-Liisa Markkula. Tässä on aika jännä juttu huomata sekin, että nythän meillä on tässä pääaiheena Väinö Linna, jonka teos Päivä on tehnyt kierroksensa, Panu Rajala on juuri sen julkaissut tänä syksynä. Ja tietenkin puhumme Linnasta muutenkin ja Linnan yhteydessä ei olla mainitsematta muutamaa muutakaan suomalaista merkkikirjailijaa, näitä vanhemmasta päästä, saati puhumatta Raamatustakin. Tässä on aika hauska sikäli, että täällä meistä henkilöistä – Linnahan on erityisesti hämäläinen kirjoittaja – niin tietenkin Panu Rajala itse edustaa myöskin Hämeenkyröä. Sitten tuo Markku Möttönen on Pirkkalasta kotoisin ja minä olen Kanta-Hämeestä Lammilta. Täällä on Häme kyllä nyt ihan vahvasti edustettuna. Tanja ainoastaan sitten vähän muulla tavoin tätä kirkastaa. Näin. Ja heti alkuun annan Panulle puheenvuoron.

Panu: Niin, hyvää iltaa minunkin puolestani kaikki kuulijat. Ja tässä tietysti pitäisi ensin vähän pohdiskella tietysti tätä kirjailijanuraa niin sanoakseni. Ja juuri katsoin, että mä olen viime aikoina pääasiassa kirjoittanut kirjailijaelämäkertoja. Ja päätin jo lopettaa ne kymmenenteen eli Ilmari Kiannon elämäntarinaan kaksi vuotta sitten, mutta tulipa vain tänä vuonna vielä yhdestoista eli kansallisrunoilijan J.L. Runebergin koko monografia teoksineen ja elämänvaiheineen. Ja sen jälkeen jo sitten tämä mainittu Väinö Linnan muistelmateos. Niin voi todella sanoa, koska haastattelunauhojen pohjalta olen toimittanut sen muistelmakirjan, joka Väinö Linnalta itseltään jäi kirjoittamatta. Häneltähän toivottiin aina muistelmia ja hän ei niitä koskaan halunnut kirjoittaa. Hiukan mietiskeli kuulemma, että jos sittenkin jotakin siihen viittaavaa essee-tyyppistä, omakohtaista romaania vielä kirjoittaisi, mutta voimat eivät siihen sitten riittäneet pitkällisen sairauden aikana. Ja toisaalta Linna aina perusteli, että hän ei voi muistelmia julkaista niin kauan kuin äiti elää. No, ei hän sitten julkaissut niitä senkään jälkeen, kun äiti kuoli. Hänellä oli tällainen haluttomuus tuoda esille omia elämänvaiheitaan. Hän oli niin voimallisestikuvannut näitä pentinkulmalaisia ja sitten tätä jalkaväkirykmentti 8:n miesjoukkoa, että saattoi olla, että hänen omat elämänvaiheensa tuntuivat jo vähän haaleilta siinä vaiheessa. Mutta hän innostui kertomaan muistojaan akateemikko Pertti Virtarannalle, joka erittäin perusteellisesti puhutti häntä nauhaan 70-luvun alussa viime vuosituhannella. Ne oli 1973 ja 1974, jolloin istuntoja Linnan asunnossa Tampereella Hämeenpuiston varrella käytiin, ja tällöin sitten selvitettiin kyllä kaikki Linnasta irti nyhdettävä tieto hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan, ankarasta ruumiillisesta työstä, maatyövaiheista, metsätöistä. Neljä kansakoululuokkaa siihen mahti, kunnes sitten Väinö siirtyi Tampereelle Finlaysonille tehtaan palvelukseen kärräriksi ja laitosmieheksi. Ja sieltä sitten hän joutui sotaan, josta tulikin hänelle tämä suuri elämys, joka tuotti menestysromaanin Tuntematon sotilas, jonka kaikki suomalaiset todennäköisesti tuntevat, ellei muuten, niin elokuvien ja teatteriesitysten ja ehkä kuultujen vitsien ja toistettujen repliikkien kautta.

Näiden kahden kirjailijan parissa olen nyt tässä tätä vuotta viettänyt. Niin Runebergin kuin Väinö Linnan, ja heillähän on tietty yhteys, että ne sopivat hyvin yhteen nämä kaksi tekijää. Väinö Linna otti Runebergin ikään kuin harjoitusvastustajakseen ja käytti Runebergin henkilögalleriakuvastoa, Runebergin idealismia, isänmaallisuuttajonkunlaisena tällaisena vastapoolina, jota kohtaan hän hyökkäsi epäsuorasti tai suoralla ironiallakin ja halusi osoittaa, että suomalainen miesaines, sotilaat eivät voineet olla niin läpeensä jaloja, hyviä, sankarillisia kuin Runeberg ne kuvasi. Totta kai aikakin on muuttunut, mutta Runebergistä tuli sellainen lähdeaineisto Linnalle, johon hän pommitteli näitä omia elämänkuvauksiaan ja omaa todellisuuttaan. Ja hän myöhemmin myönsikin, että kyllä Runebergillä oli juuri siinä suhteessa tietty merkitys, ja hän myönsi myöskin, että Runeberg oli suuri runoilija omana aikanaan, mutta hän kuului purjelaivojen aikakauteen, niin kuin Runeberg Linnan mielestä kuului. Ja sieltä sitten Linna halusi tämän suomalaisuuden ja todellisen miesaineksen, naiset myöskin, siirtää vähän lähemmäs nykyaikaa ja kuvata heidän realistisen, todellisen arkisen olemuksensa. Näitä oli aika hauska vertailla keskenään, koska sieltä löytyi yhtä ja toista selvää rinnastusta. Ja Vänrikki Stoolin tarinoista ei niin pitkä matka sittenkään ole Tuntemattoman sotilaan sankareihin, kuten tulin huomamaan. Mutta mistähän tässä jatkettaisiin sitten tarina?

Eija-Liisa: Joo, hetki. Täällä meillä on kysymys nyt liittyen tähän sun omaan kirjailijantyöhösi.

Panu: Hyvä, vastataan siihen.

Eija-Liisa: Joo.

Tanja: Niin, ennakkoon on tullut tämmönen kysymys Olli Lehtiseltä, että jos vain yksi kirjoistasi säilyisi ikuisesti, minkä valitsisit?

Panu: Se näistä kirjailijaelämäkerroista ehkä olisi mielestäni kestävin ja jotenkin parhaiten konstruoitu tämä Mika Waltarin elämäntarina Unio Mystica, jolla uskoisin olevan tällaista kestävää vaikutusta ja merkitystä, koska Mika Waltarin lukijoita ja harrastajia ja ihailijoita on jatkuvasti, ja niitä tulee… tuntuu melkein tulevan lisää koko ajan. Hän on sen verran elävä kirjailija, että sillä elämäntarinalla olisi varmaan valaiseva merkitys, joka antaa ehkä toivottavasti lukijoille vähän enemmän sitten näkökulmaa ja pohjaa ja lisätietoa Waltarin teosten syntyvaiheista ja niitten sisällöistä ja tulkinnoistakin. Kieltämättä kirjoitin laajemman elämäkerran Frans Emil Sillanpäästä, kolmiosaisen, josta kakkososalla väittelinkin. Mutta kun siinä piti juuri keskittyä tähän tieteelliseen formaattiin edes sen verran, että sai sen hyväksytyksi – ja se hyväksyttiinkin väitöskirjaksi – niin niin siitä paisui ehkä vähän tarkoitettua laajempi. Ja kun se koottiin nyt yhdeksi kirjaksi – kaikki kolme osaa on samassa – niin kyllä se on toinen tietysti kestävä opus, jonka kunnialla luovutan jälkipolville tämän Nobel-kirjailijan tarinan. Mutta vielä, jos mä otan kolmannen kirjan esiin, niin itselleni ehkä läheisin ja rakkain on omaan elämääni liittyvä pieni muistelmakirja Enkeli tulessa, joka ilmestyi 1997 ensimmäisen avioliittoni vaiheilta, ja sen nyt myöskin toivoisin jäävän elämään ja todistamaan siitä eräästä rakkaustarinasta aikanaan.

Eija-Liisa: Mä sanon tähän tästä Unio Mysticasta, koska se on ainakin minulle – mitä nyt olen lukenut elämäkertoja, luen niitä aika paljon – niin pidän sitä ihan kerta kaikkiaan parhaana lähdeluettelonsa kannalta. Ja harvoin on sellaista, sen kohdalla teit sen, että luettelit siellä myöskin ne, joita olit haastatellut.

Panu: No, niin tein.

Eija-Liisa: Kyllä.

Panu: Niitähän kyllä kertyi siinä. Jatketaanko kysymyksillä vai jatketaanko näistä muista?

Eija-Liisa: Jatketaan.

Tanja: No, Oli Lehtiseltä on toinen kysymys, että mitä kirjaasi kirjoitit pisimpään?

Panu: No, ilman muuta tätä välillä jo toivotonta Sillanpäätä. Sitä tutkin kyllä hyvinkin hartaasti, koska siitä kirjoitin graduni yliopistossa jo 60-luvulla, ja sitten… Jaa, gradu oli -75, 60-luvulla kirjoitin siitä seminaariesitelmän, että sieltä se juontaa jo. Niinkin varhaiselta ajalta, ja sitten väitöskirja vuodelta -88 ja kolmannen osan vasta -93, ja sitten se koottiin myöhemmin yhtenäisiin kansiin, että se oli tämmönen näinkin pitkäaikainen, voi sanoa kolmenkymmenen vuoden matkakumppani, kunnes siitä sitten vapauduin uusiin töihin.

Eija-Liisa: Aivan. Kohta toivon, että käsittelet myöskin sitä, että miksi Sillanpää sai Nobelin, mutta Linna ei.

Panu: Se onkin kyllä kiinnostava ja tavallaan dokumentoitu asia, koska Sillanpää oli Nobel-ehdokkaana jo 30-luvun alusta alkaen. Ei ihan ensimmäisen kerran – jonka harva tietääkään ja muistaakaan – Sillanpään nimi välähtää Nobel-ehdokkaana Hurskaan kurjuuden ruotsinnoksen tultua julki vuonna 1919, kun Det fromma eländet Hagar Olssonin kääntämänä ilmestyi sekä Suomessa että Ruotsissa. Silloin muutamat tutkijat ja kriitikot jo väläyttelivät mahdollisuutta, että tässä on ehkä se toivottu uusi suomalainen Nobel-kirjailija. Juhani Aho oli siihen saakka ollut ehdokkaana, mutta hän kuoli heti seuraavana vuonna ja hän jäi silloin ilman tätä ansaittua palkintoa. Siihen mennessähän kaikki Pohjoismaat olivat jo saaneet oman palkintonsa. Oli Norjasta Hamsum, Björnson ja Ruotsista useampia kirjailijoita, Tanskastakin oli tullut. Mutta Suomi, onneton Suomi Pohjolan rauhan rajoilla, oli ilman tätä tunnustusta. Ja Ruotsin Akatemia kyllä silmäili vähän odottavasti tänne suuntaan, että eikö täältä nousisi ketään kelvollista, ja siinä Sillanpää alkoi herättää huomiota. Mutta hänen seuraavaa romaaniaan jouduttiin odottamaan niin pitkään, kymmenen vuotta. Ilmeisesti Sillanpäälläkin nousi rima korkealle, ja hänkin näki, että tämä tavoite voi kangastaa joskus kaukana hänen edessään, joten romaani Nuorena nukkunut ilmestyi viimein pitkän kypsyttelyn jälkeen vuonna 1931, ja silloin tehtiin Sillanpäästä ensimmäiset lausunnot, utlåtanden, Ruotsin Akatemian komiteassa ja sen jälkeen häntä seurattiin joka vuosi. Ja hän pysyi näitten lyhyen listan kärkiehdokkaiden joukossa. Kaikkein korkeimmalla hän oli vuosina 1934 ja 1935. Mä voin tämän näin ylpeillen todeta, koska minä luin aikanaan kaikki pöytäkirjat ja lausunnot tuolla Nobel-arkistossa Tukholmassa. Ja jotkut voi sanoa kielipoliittiset seikat silloin ainakin estivät Sillanpään palkitsemisen, koska Suomessa oli niin voimakas tämä kielten vastakkaisuus. ja aito-suomalaiset ylioppilaat osoittivat mieltä ruotsin kieltä ja ruotsalaista kulttuuria vastaan, että se vähän suututti Tukholman päättäjiä, korkeita herroja. Katsottiin, ettei näin barbaariselle kansalle voi sellaista palkintoa myöntää. Vähintään täytyy saada suomenkielisen kirjailijan rinnalle toinen ruotsinkielinen kirjailija. Sillanpäälle etsittiinkin sitten palkinnonjakajaa täältä, Jarl Hemmer tai tämäntapaisia ehdokkaita siinä pyöri, mutta eivät ne saaneet riittävästi kannatusta. Mutta sitten Sillanpää tuntui jäävän jo vähän taakse ja varjoon ja palkinto meni hänen ohitseen, kunnes – se on myönnettävä, että maailman politiikka sitten tuli hänen avukseen ja antoi pienen lisäpotkun syksyllä 1939, jolloin Suomen asema näytti synkistyvän. Ja osittain siitä syystä ehkä Ruotsissa katsottiin, että nyt aika on vihdoin kypsynyt, ellei suorastaan ylikypsynyt, että palkitaan nyt se tähän asti sivuutettu Sillanpää. Mutta kun pöytäkirjaa katsoo, niin eihän siellä tietenkään tämmösiä poliittisia tai maailman historiallisia motiiveja luetella, vaan siellä oli kovia äänestyksiä. Sillanpäällä oli kaksi vastaehdokasta, Johan Huizinga Hollannista ja sitten jopa Herman Hesse, Sveitsissä asuva saksankielinen kirjailija, ja hän ne voitti loppuäänestyksissä. Tietystikin sellainen ilmassa vaikuttava syy tai motiiviverkosto – totta kai saattoi olla Akatemian jäsenten ja Nobel-komitean jäsenten mielessä ja päässä – mutta sellaisia ei tietenkään merkitä pöytäkirjaan. Joten näiden monien osatekijöiden summa tämä palkinto oli, mutta totta kai Sillanpään korkeatasoinen kerrontataide mainittiin perusteluissa ensimmäisenä ja ylinnä. Hänen tapansa kuvata luonnon pieniä ilmiöitä, hänen ylittämätön tyylitaiteensa ja myöskin luja kiinnityksensä kotiseudun ihmisiin ja maisemiin olivat näitä tärkeitä perusteluja.

No, miksi sitten Väinö Linna ei saanutkaan Nobel-palkintoa? Luultavasti Linna taitelijanakin oli tosin huomattu ja vaikuttava, ja suorastaan tällainen omaa kansaansa järisyttävä kirjailija. Mutta ruotsalaisesta näkökulmasta ehkä ei kaikkien taiteellisten kvaliteettien sittenkään veroinen tai ne täyttävä kirjailija. Eihän Väinö Linnaa meinattu ensin valita akateemikoksikaan, vaan meillä Suomessa kaksi johtavaa professoria, kirjallisuuden professoria, antoivat kielteisen lausunnon, että Väinö Linna ei täytä niitä vaatimuksia, joita taiteen alansa ensimmäiseltä ja tärkeimmältä edustajalta vaadittaisiin. Mutta Väinö Linnan avuksihan meinasi myös tulla maailman politiikka. Tuo noottikriisi 60-luvun alussa, jota Kekkonen matkusti Novosibirskiin selvittelemään ja, joka sai laajaa huomiota muuallakin Euroopassa, niin kyllä se saattoi olla semmonen tekijä. Niin ainakin uumoiltiin ja veikkailtiin , joka voisi nyt vähän nostaa Väinö Linnan osakkeita, mutta ei se nyt sitten kuitenkaan riittänyt. Mutta näissä muistelmissa, joita Linna on puhunut nauhalle, niin hän itsekin myöntää hiukan noin aiheellisesti rintaansa röyhistäen, että kun hänet kuitenkin mainittiin Nobel-ehdokkaiden joukossa silloin muutamana vuonna 60-luvun alkupuolella, niin onhan sekin jotakin. Ei siellä kaikkien nimiä esiin oteta. Ja tämäkin on ihan hyvin perusteltu näkemys. Tämä tästä Nobel-kysymyksestä. Sitähän aina spekuloidaan suuntaan tai toiseen, ja nyt näyttää siltä, ettei viime aikoina meillä ole ollutkaan vahvoja ehdokkaita. Ainoa nimi, joka tiettävästi vähän siellä pitkällä listalla on pyörinyt tai roikkunut, on Eeva Kilpi, mutta ei hänkään näytä saaneen sitä nostetta. Nytkin oikeestaan samantyyppinen amerikkalainen naisrunoilija sai palkinnon. En mä usko, että ihmisten leuka sen enempää olis loksahtanut , jos vaikka suomalainen Eeva Kilpi sen olisi saanut, koska tätä lyyrikko Glückia tunnettiin.

Tanja: Tekstiviestinä on tullut elämäkertoihin liittyvä kysymys, että mikä sai kirjailijan kiinnostumaan elämäkerroista ylipäätään?

Panu: Siinäkin oli selviä syitä. Silloin, kun kirjallisuutta opiskelin ja mietiskelin, että mistä nyt opinnäytteitä tekisin, niin Sillanpää ensinnäkin tuli niin itsestään selvästi mieleen, koska hän nyt on vähän sukulaismieskin. Hän on minun isoäitini serkku, ja Sillanpäätä olin tavannut eri yhteyksissä niin Hämeenkyrössä kuin Herttoniemessä täällä lähellä Helsingissä. Ja ajattelin, että se olisi sellainen, totta kai luonnostaan lankeavakohde. Mutta samalla mä tiesin, että mä tunnen Sillanpään sukua, hänen henkilögalleriaansa, hänen romaaniensa esikuvia, novelliensa näyttämöitä ja tätä Hämeenkyrön paikallisuutta, että minun on aivan mahdoton leikata irti tätä kirjailijantaustaa ja henkilöhistoriaa ja omaa persoonaa hänen tuotannostaan ja teoksistaan. Niissä on niin kiinteä orgaaninen yhteys. Ja kun siihen aikaan uus kirjallisuuden suuntaus, tämmönen uuskriittisyydestä liikkeelle lähtenyt, nimenomaan vaati, ettei sitä kirjailijan elämää tarvitse ollenkaan muistaa ja siitä välittää, vaan nimenomaan teoksia, yksittäin tekstejä ja teoksia pitää analysoida ja tulkita, palastella ja käännellä, niin se oli mulle täysin vieras näkemys. Ja niin mä kulkeuduin tänne elämäkerran puolelle. Ja itsepäisesti, vaikka sain punaisia varoitusvaloja arvokkaalta tutkija- ja tiedeyhteisöltä, niin väittelin vain elämäkerrallisella metodilla. Ja sen jälkeen, kun sen sain selväksi, niin sitten tuli jo tilauksia ja luonnostaan lankesi uusia kirjailijakohteita. Muistan, että Mika Waltari tuli siten, että lähestyi hänen satavuotispäivänsä 2008. Silloin mä ajattelin, että ei edes Waltarista ole meillä yhtään eheää, kunnollista elämänkuvausta, vaikka hän on niin kansainvälisesti tunnetuin kirjailijamme siihen aikaan ja vieläkin kuuluu kärkipäähän ja muutenkin erittäin luettu. Sen on vaikuttanut mielestäni tämä akateeminen, yliopiston ahdasnäkemyskenttä, että näitä elämäkertoja ei tehdä, niitä ei opeteta. Päinvastoin opetetaan olemaan tekemättä kirjailijaelämäkertoja. Ja näin tartuin sitten Waltariinkin. Sitten tunsin täyttäväni siinä suurenkin tyhjiön tai aukon, ja sitä rataa sitten lankesi tietysti lähes vuosittain uusia tehtäviä. Se oli vaan mulle tämmönen geneettinen itsestään selvä ja luonnostaan lankeava menetelmä, jolla mä vasta sain ilmaa keuhkoihini, kun mä koko sitä aikakautta kuvasin ja ympäristöä, ajan tapahtumia, kirjailijan taustaa, hänen omia elämänvaiheitaan. Minusta oli hauskaa – aivan kuin kalastaja Pentti Linkola joskus lausahti, joka luki näitä kirjoja mielenkiinnolla – että hänen mielestään oli aina hauska katsoa ja seurata, kuinka kirjailijan käy. Ja yleensähän kävi vähän huonosti, mutta se oli kuitenkin semmonen juonellisesti kiintoisa seikka.

Eija-Liisa: Kyllä, ja ajankuva näissä elämäkerroissa. Se on musta siis kaikkein… ihan siis yhtä suuri asia kuin se päähenkilön elämä.

Panu: Nimenomaan. No, hyvä. Se tärkeää onkin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Panu: Mutta tästähän voi tietysti, kun tämä Päivä on tehnyt kierroksensa on tässä nyt puheenaiheena, niin sen syntyvaiheista ja lähtökohdista jotakin ehkä kertoa. Kun viime keväänä Aamulehden toimittaja Simo-Pekka Virkkula soitti ja ilmeisesti soitteli muutamalle muullekin henkilölle ja halusi kysyä, että nyt kun tämä sata vuotta täyttyy Väinö Linnan kohdalla, että onko enää mitään, mitä Linnasta ei olisi sanottu tai kerrottu tai todettu tai tiedetty. Ja selvästi siellä kuulosti pohjalla sanomalehden toimittajan lievä epätoivo siitä, että kuinka selvitään tästä Linnan juhlavuodesta lehdessä, että mitä voidaan enää kirjoittaa. Jolloin minä kyllä keksin yhtenä tekijänä ilman muuta tämän, kun muistin, että siellä yliopistolla kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, jossa seikkailin niinä aikoina 70-luvulla, niin ryhdyttiin suurisuuntaiseen hankkeeseen, käynnistettiin tämä kirjailijoiden haastatteluprojekti, jolla oli aivan tämmönen järkeenkäyvä ja yksinkertainen tavoite, että kysytään suoraan johtavilta, tärkeimmiltä kirjailijoilta heidän elämästään ja teostensa syntyvaiheista ja tiettyjä muita faktoja , saavat itse kertoa, jotta tulevien tutkijoiden – jos he tarttuvat heihin – ei tarvitse kaikkea penkoa alusta alkaen a:sta ruveten, vaan jotain apua olisi kirjailijoista itsestäänkin. Ja silloinhan minäkin kirjoitin puhtaaksi Mika Waltarin muistelmat, jotka hän puhui nauhalle. Haastattelin Eeva Joenpeltoa ja Annikki Karinientä, ja olin mukana tässä hankkeessa nuorena assistenttina. Mutta silloin kuulin, että nyt kielentutkija Pertti Virtaranta, hyvin merkittävä hahmo siihen aikaan yliopistolla, dekaanikin taisi olla aikanaan, niin on valinnut nimenomaan Väinö Linnan omaksi kohteekseen. Sitä vähän ihmeteltiinkin ja kulmia kohoteltiin, että kuinka niin. Virtarantahan on nimenomaan kielentutkimukseen erikoistunut. Mutta sitten selvisi tietysti, että häntä nimenomaan kiinnostikin Väinö Linnan kielenkäyttö, murteiden esiintyminen Linnan teoksissa ja tämmönen maanläheisempi näkökulma kuin puhtaasti kirjallisuustieteellinen. Ja Virtaranta oli matkaillutkin murteenkeruumatkoillaan ympäri Suomea eri murrealueilla ja rajan takanakin Karjalassa, jopa niillä taistelupaikoilla, joissa Linnan rykmentti oli silloin vihollista vastaan kamppaillut. Niin hänellä oli tämmönen avarampi näkemys ja itse arvelin, että varmaan Linnalle oli mieluistakin, että juuri tällainen haastattelija tulee häntä puhuttamaan eikä aivan umpiteoreettinen kirjallisuudentutkija, jollaisia vastaan Linnalla oli yhtä ja toista hampaankolossa. Varsinkin moderneja kriitikoita, jotka olivat häntä melko lailla rusikoineet silloin aikanaan. Ja tämä aineisto, se tiedettiin, oli kasvanut suureksi. Se oli kaikkein laajin näistä kirjailijahaastatteluista, joita yliopiston toimesta tehtiin. Se oli 49 tuntia kattava, ja oli selvää, että siitä piti tehdä jonkunlainen kirja. Ja Virtarannalla semmonen oli tekeilläkin ja Werner Söderström ilmoitti ainakin yhtenä vuonna, että sellainen on tulossa, Virtarannan laaja teos Väinö Linnan haastattelujen pohjalta. Sitä ei koskaan tullut, sitä ei kuulunut ja koko aineistokin unohtui. Ja niin minä viime keväänä aloin pohtia, että missähän se on tällä hetkellä ja, mitä sille kuuluu? Kuinka paksun pölykerroksen peitossa nämä Väinö Linnan nauhat oikein ovat, joita Virtaranta uutterasti äänitti? Jopa niin uutterasti, että Linna nimitti häntä joskus kuoliaaksi haastattelijaksi, koska istunnot venyivät pitkään. Ja ruvettiin ottamaan selvää. Minä soittelin vähän sinne ja tänne, kunnes kuulin, että Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen arkistossa ne ovat monien sopimusten suojassa. Ja sitten piti selvittää, saadaanko ne sieltä ulos. Kävi ilmi, että ne oli hyvin litteroitu, huolellisesti, joka rykäystä, joka tavua, joka harharetkeä, joka änkytystä myöten, kun Linna ne vapaasti puhui sohvaltaan. Ja niistä oli paljon apua, kun puhuin niistä kustantajalle, Touko Siltalalle, joka oli siihen aikaan Söderströmin palveluksessa, kun tätä hommaa tehtiin. Niin ei siinä montaa lausetta ehtinyt kulua tästä aiheesta, kun Touko Siltala lausahti, että tehdään nyt siitä sitten se kirja. Ja siinä kesä menikin. Se päätös tehtiin alkukesäkuusta, että ei paljon ollut, pari kuukautta aikaa, että saatiin kirja syksyksi sitten valmiiksi. Niin minä Hämeenkyrössä savusaunan kamarissa vietin sinänsä rattoisia, kiinnostavia hetkiä Väinö Linnan parissa. Sitä vähän muodostelin ja muokkasin ja saneerasin niin sanoakseni julkaistavaan muotoon, niin että tällaiset liiat murteellisuudet ja liiat puheenomaisuudet karsiutuivat, mutta säilyi pohjalla kuitenkin se Väinö Linnan tapa puhua, että Linnan ääni kuuluisi siitä. Ja siinä me sitten kyllä Siltalan kanssa mielestämme kohtuullisesti onnistuimme, että nyt se saatiin talteen tämä Väinö Linnan oma tarina. Tietysti piti myöskin jäsentää ja rytmittää ne vähän aihepiireittäin, alkaa lapsuudesta ja nuoruudesta, siirtyä tehtaaseen, sotaan ja sitten suurten teosten syntyvaiheisiin. Ja sillä tavalla, että myöskin haastattelijan johdattavat kysymykset poistettiin, että siitä tuli semmonen yhdenmukainenkertomus, Linnan oma subjektiivinen elämäntarina, jotta se olisi ikään kuin todella hänen se muistelmateoksensa, jota hän ei koskaan itse eläessään kirjoittanut. Tässä näitä. Onkos teillä muita täkyjä tai sopivia kysymyksiä?

Tanja: Tästä tulee nyt aika pitkä hyppy, mutta on tämmönen kysymys Satu Kurrulta, kun mikä oli Väinö Linnan suhde kristinuskoon?

Panu: Eikä se niin kovin pitkä hyppy olekaan, koska sitäkin Linna selvittelee näissä muistelmissaan aika seikkaperäisesti. Hänhän kertoo, kuinka Jumala merkitsi hänelle korkeata auktoriteettia lapsuudessa. Ja se liittyi ennen kaikkea äitiin ja kirkossakäynteihin, joita kyllä Linnan perheessä tehtiin harvakseltaan, mutta kuitenkin. Ja tämä auktoriteettisidonnaisuus oli se, joka sitten alkoi Linnaa kiusata, kun hän alkoi varttua itsenäiseksi nuorukaiseksi, ja silloin alkoi myös irtautumisyritys ja irti pyristely tästä uskonnon vaikutuksesta, myöskin Jumalan vaikutuspiiristä. Linnahan luki mielettömästi koulupoikana jo, kansakoulupoikana Urjalan kirjastosta, mitä siellä sattui olemaan, seikkailukirjaa, paljon nuorisokirjaa. Mutta kun hän muutti asumaan Tampereelle, niin hän luki Tampereen kaupunginkirjaston hyllyjä kerta kaikkiaan järjestelmällisesti, mutta myöskin sekaisin. Siis kaunokirjallisuutta, filosofiaa, psykologista kirjallisuutta, paljon historiaa ja niin poispäin, hän vimmatulla vauhdilla halusi ottaa kiinni oppineemman väen etumatkaa niin kuin hän päätteli. Ja silloin tuli tietysti niin paljon uusia ajatuksia, uusia aatteita päähän, että se kodista periytyvä uskonnollinen auktoritatiivinen maailmankuva alkoi murentua hänen mielessään. Ja sitten hänen täytyi jo väkivalloin riuhtoa siitä irti, ja siitähän kertoo hänen kolmas epäonnistunut romaaninsa, tämä Messias-aiheinen romaani, joka kahteen kertaa palautettiinkin kustantajalta. Ja Linnallahan oli silloin siis Päämäärän, esikoisteoksen Mustan rakkauden jälkeen ajatuksena sellainen, että ihmiskunta, varsinkin läntinen ihmiskunta elää itsepetoksen vallassa uskoen, että on tällaisia korkeita ideaaleja, on kristinuskon esiin merkitsemiä, muistiin hakkaamia tällaisia uskomuksia ihmisen hyvyydestä ja armosta ja lunastuksesta ja kaikesta tästä. Linna alkoi synkästi epäillä, että mitään tällaista ei ole. Varsinkin kun siinä oli maailmansodan kokemukset takana, että ihmiskunta on ja ihminen on läpeensä paha. . Ja ei ole mitään helpotusta, ei ole mitään lunastusta, ei armoa eikä mitään valoisaa tällaista ylösnousemusta tulevaisuudessa, vaan tämä maallinen vaellus on vaan kestettävä ja kärsittävä. Vähän tämmönen eksistentiaalinen ajatus siinä oli mukana. Ja sitten Linna valitsi romaaninsa päähenkilöksi mahdollisimman synkän kaverin, tämmösen Ilmari Mustakorven, joka on sairastunut parantumattomaan syöpään ja, jota odottaa kuolema. Ja Ilmari Mustakorven mukana hän sitten kuvasi tätä loputonta pimeyttä, ahdistusta ja onnettomuutta, jossa ihminen, yksilö, joutuu vaeltamaan vailla mitään toivoa paremmasta. Ja Linna itse alkoi uskoa, että hän on juuri tämä ikään kuin Messias tai anti-messias, antikristus, jonka tehtävä on tuoda tämä uusi, ikävä totuus ihmiskunnalle ja hän joutui siinä eräänlaiseen psykoosiin, jolloin hän pelkäsi jo vahingoittavansa lähimpiään, jopa perheenjäseniään. Ja silloin hän tajusi, että tästä on päästävä irti, että tää on vaarallinen aihe. Hänhän joutui turvautumaan tutun psykiatrinkin apuun selvitellessään näitä ongelmia, ja hänen tämmönen oman itsensä ympärillä piehtaroiminen ja oman napansa kaivaminen ja kaikin tavoin omiin sielun syövereihin vajoaminen alkoi olla liikaa. Siinä vaiheessahan Linna lopetti jopa apurahan. Hän kirjoitti tätä romaania yksinään, vapaana, ensimmäisen kerran vapaana kirjailijana siellä Teiskon huvilassa, jonka hän oli vuokrannut keskellä talvea. Ja huomasi, että tämä ei vetele, hänelle ei sovi tällainen vapaus ja yksinäinen työskentely. Hän tarvitsee seuraa ja kaveripiiriä ja sellaisia, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia ja kuunnella repliikkejä, ja hän keskeytti apurahan. Hän on varmaan… olisko Suomen kirjallisuushistorian ainoa kirjailija, joka on maksanut apurahan takaisin tai luopunut inakin sen jälkiosasta, ja hän palasi tehtaaseen. Ja se oli sitten ratkaiseva harppaus, että hän taas tapasi tutut kaverit, ja huomasi, että on olemassa tällainen raitis, realistinen todellisuus maailmassa ja voi tehdä arkista työtä, kuunnella kavereita. Ja silloin hänen muistiinsa myöskin alkoivat palata nämä sotakokemukset ja sodassa kohtaamansa kaverit ja heidän puheensa. Ja hän huomasi, että hän pitää, hän alkoi pitää heistä. Ne olivat tällaisia valoisia, positiivisia miehiä, jotka selvisivät äärimmäisistä vaikeista tilanteista ja täyttivät annetut tehtävät. Siitä se sotaromaani alkoi. Ja samalla sitten uskon, että tää alkuperäinen kysymys, Linnan suhde kristinuskoon ja uskontoon, niin ehkä haihtui ja karisi hänen mielestään kokonaan ja tuli niin paljon muuta, että jollakin tavalla… No, ei se kyllä kokonaan karissut, koska Tuntemattomassa sotilaassahan on sotilaspastori ja siellä on myöskin pappi, joka lohduttaa kuolevaa, vaikeasti haavoittunutta soturia. Ja hän pitää kyllä tätä uskonnon ilmentymiskenttää mukana teoksissaan. Ehkä joskus lievällä ironialla, mutta kuitenkin tiukan tullen, ihan vakavasti otettavalla tavalla hän kuvaa uskonnollista mentaliteettia. Muutamat soturitkin ovat selvästi taipuvaisia luottamaan Jumalan johdatukseen. Ja kyllähän silloin sanottiinkin, että juoksuhaudassa tykistökeskityksen aikana ei ole ateisteja, että silloin kaikki rukoilevat. Joten tämä säilyy Linnalla pitkin matkaa. No, sittenhän tietysti … mutta sitten mennään jo pitkälle, kun ruvetaan pohtimaan Täällä Pohjantähden alla-trilogian tätä keskeistä pappia, Ilmari Salpakaria ja… Anteeksi, Ilmarin poika, siis pappi oli Lauri Salpakari ja hänen Ellen-vaimoaan. Silloin kristillinen maailma joutuu jo ehkä vähän kriittisemmän ja ironisemmankin katseen alaiseksi. Näin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Panu: Mutta näissä nauhoitetuissa muistoissa Linna palaa varsin kiinnostavasti paitsi kunkin teoksen syntyvaiheisiin, niin henkilöiden, romaanihenkilöiden esikuviin. Ja hän kertoo siitä tekniikasta, millä hän romaaneja sommitteli ja rakenteli. Muun muassa Tuntemattoman sotilaan esikuvistahan on paljon puhuttu, on arvailtu, tuotu esillekin henkilöitä, jotkut ovat itse ilmoittautuneet. Ja jotkut tiedetään kovin hyvin. Viljam Pylkäs esiintyi julkisuudessa moneen kertaan Antti Rokan esikuvana, ja osaksi Linna sen myönsikin, että paljon hän otti ja sai Pylkäksen sakkolalaisesta soljuvasta murrepuheesta, joka solui kuin musiikki Linnan mielestä. Ja Pylkäksellä oli todella näitä urotöitäkin meriittilistallaan. Sitten oli useasta esikuvasta muodosteltuja henkilöitä. Koskelan taustalla on Einari Kokkonen-niminen joukkueen johtaja, myöhemmin komppanian päällikkö, joka ylennettiin upseeriksi, joka lähti aivan tavallisesta… oliks se alikersantista liikkeelle. Mutta siihen liittyi sitten muitakin esikuvia, että Linna yhdisteli eri lähteistä, eri henkilöistä sen lopullisen Koskelan hahmon. Einari Kokkosesta, josta Linnalla on paljon hyvää sanottavaa, joka oli hänestä esikuvallinen johtaja, esimies sotatilanteessa, niin hänellä oli yksi suuri heikkous, joka sattui olemaan sama kuin Vilho Koskelalla, että hänellä oli heikko viinapää, ja hän sitten riehaantui rettelöimään humalapäissään. Vähän samaan tapaan kuin Vilho Koskela, joka tyhjentää sen upseerimessin tai upseeripäämajan siellä Marskin syntymäpäiväkekkereillä. Mutta sitten joitain henkilöitä Linna otti myös aivan suoraan todellisuudesta. Hän otti muun muassa tämän kapteeni Kaarnan, joka kaatuu heti siinä Tuntemattoman sotilaan alkutaistelussa, tulikasteessa, ensimmäisessä kahakassa. Niin hänen taustallaan on aivan selvä kapteeni Kärnä. Linna sanoi, että hän otti siis ihan kunniamerkkejä myöten ja puhetapaa ja kaikin tavoin ikään kuin kopioi tämän Kärnän romaaniin niin, että hänellä oli monenlaista rakennusainesta. Mutta näyttää siltä, että kaiketi ei yhtäkään tämmöstä rykmentin henkilönä aivan puhtaasti mielikuvituksesta luonut, vaan kaikella joku malli oli, joku esikuva, joku tapa puhua eri murteilla. Ja näitä esikuvia, työrintamakavereita oli… hän sitten tapasi ja tunsi ihan kuolemaansa saakka, että hän niitten kanssa seurustelikin ja käytiin kyläilemässä Tampereella ja muualla. Linna piti yhteyttä kyllä näihin vanhoihin sotajermuihin, jotka sitten saivat kunnian esiintyä hänen romaanissaan tavalla tai toisella. Kyllähän romaani herätti myöskin hyvin ristiriitaista ilmavirtaa ilmestyessään. Siinä oli myöskin ankaraa torjuntaa. Yhden esimerkin Linna kertoo, kuinka tämä silloin eversti Autti, myöhemmin kenraaliluutnantti, jääkärirykmentti 8:n komentaja loukkaantui perin juurin romaanista ja kirjoittikin Linnalle, että tulkaa mieluummin ja ampukaa minut kuin, että häpäisette rykmenttiä, että teidän pitäisi tietää, mitä se rykmentti sai aikaan. Ja Linna sanoi, että hän – niin kuin Linnan tapa oli – vastasi asiallisesti , kirjoitti kirjeen kenraalille ja perusteli omia näkemyksiään, ja sitten päästiin hyvään yhteisymmärrykseen, että kenraali tuli loppujen lopuksi Linnan 50-vuotispäiville onnittelemaan häntä ja tuomaan lahjankin. Tää oli yksi Linnan erikoisuus, että hän tavattoman mielellään ja perusteellisesti ja maltillisesti myöskin vastaili kriitikoilleen ja niille, jotka loukkaantuivat tai sydämistyivät hänen kirjoistaan. Näitä esikuvia on hauska seurailla. Täällä Pohjantähden alla-romaanin esikuvia on yhtä lailla, mutta ehkä vähemmän elävästä mallista otettuja. Siinä Linna käyttää jo luovaa mielikuvitusta selvästi enemmän ja luo sellaisia henkilöitä, jotka edustavat omaa yhteiskuntaluokkaansa ja, joilla on tällasta vastaavuutta, koska hän Pentinkulmalle halusi sijoittaa ja rakentaa eräänlaisen Pienois-Suomen, ainakin Maaseutu-Suomen. Kyllähän Linnaa arvosteltiin siitä, että se on yksipuolinen kuvaus paitsi poliittisesti, niin myöskin sikäli, että se keskittyy torppareihin ja näihin maaseudun talollisiin, pappilaan, mutta jättää kaupunkiyhdyskunnan kokonaan sivuun ja tehdastyöväestön, jolla oli enemmänkin vaikutusta kapinan vaiheissa ja synnyssä. Mutta eihän kirjailija koko maata sentään voi kahmaista syliinsä. Linna päätti rajoittaa kuvauksen Pentinkulmalle ja siinä kyllä onnistui, että . Varmasti Urjalan henkilögalleriasta hän saattoi poimia yksiä ja toisia tyyppejä niin kuin hän itse kertookin näissä muistoissaan. Usein yhdestä repliikistä tai luonteenpiirteestä, jonka hän elävästä elämästä muistaa, niin siitä hän saattoi sitten vähän lihottaa ja kasvattaa tämmösen aidon, elävän romaanihenkilön, mutta ei ketään kuitenkaan ihan kokonaisena mukaan kopioinut.

Tästä muuten vielä hänen suhteestaan uskontoon, ja Täällä Pohjantähden alla-romaanin nimestä, joka siis perustuu tähän tuttuun kauniiseen Granlundin lauluun, jota paljon on laulettu. Niin Linna kertoo sen imen syntyvaiheen ja keksinnän aika mainiosti. Hän toteaa, että kun hän kirjoitti Pohjantähden ykkösosaa, niin ei ollut vielä mitään nimeä hänellä mielessä. Hän oli muutenkin vähän huono keksimään nimiä. Tuntemattoman sotilaan nimenkin antoi hänen kirjailijakaverinsa Veikko Pihlajamäki Tampereella, ja näin ollen hän ei ollut miettinytkään nimeä romaanille, mutta romaani oli jo aika pitkällä. Mutta sitten he tulivat – niin kuin hän kertoo – koko perhe silloin tyttärensä Sinikan kuusijuhlasta Tampereelta ja ajoivat kohti Hämeenkyröä, sitä Käkisaaren tilaa, jonka Linna oli hankkinut ja, jota hän viljeli ja, jossa sitten joulu aiottiin viettää. Niin Linna muisti, kuinka siinä kuusijuhlassa hänenkin tyttärensä oli siinä enkelijoukossa laulamassa tämmöset siivet kiinnitettynä olkapäille, ja ne lauloivat juuri tätä Täällä Pohjantähden alla ompi kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme, ja niin edelleen. Ja Linna sanoi, että hän silloin ajatteli, mikä valtava etäisyys ja välimatka on sen laulun idealismista ja kauniista sanoista näitten tamperelaisten ihmisten, jotka istui siellä katsomossa ja katselivat, niitten todellisuuteen, niitten arkiseen elämään. Ja hän mietti juuri tätä välimatkaa ja ulottuvuutta, ja aatteli, että siinä juuri olisi sopiva nimi romaanille. Siinä tulee niin monia tasoja esiin, joita vasten hän juuri kuvaa tätä teostaan. Niin romaanin nimi napsahti kohdalleen.

Tanja: Tähän liittyen Täällä Pohjantähden alla-teokseen oli tekstiviestikysymys Marja-Liisa Heinäseltä, mä en tähän tätä tunnusta laita, mutta kysymys oli, että onko näillä romaanihenkilöillä todellisuudessa siis esikuvia? Mutta tähän tulikin jo vastattua hyvin.

Panu: Joillakin on, joillakin ei. Mä uskon, että se Koskelan perhe on aika lailla Linnan oma luomus. Mutta kyllä hän Sillanpäänkin teokset oli lukenut läpi, ja myönsi, että hän piti kovasti Sillanpään kirjoista. Häntä harmitti se, että niitä oli niin vähän. No, ei niitä niin hirveen vähän ole. Enemmän niitä on kuin Linnan omia kirjoja. Mutta sieltäkin jotakin tihkui, siitä tutusta maalaismiljööstä tähän Pohjantähteen. Ja juuri Koskelan perhe oli sellainen, jolloin hän sai siitä Jussi Koskelan hahmoon joitakin piirteitä erään sukulaisena kirjoittamasta tällaisesta hyvin amatöörimäisestä novellista, jonka hän sattui lukemaan, jossa kuvattiin erittäin saitaa vanhaa miestä, jonka saituus oli jo vähän naurettavaa. Mutta joka sitten keräsikin siinä jonkunlaista maaomaisuutta itselleen. Ja siitä jotenkin Linna keksi sen Jussi Koskelan tyypin, että hän alkaa sitä kasvattaa. Ja mä olen varma, että hänellä oli muistoissaan myöskin Sillanpään eräät hahmot, Pärsän vaari esimerkiks oli myöskin tämmönen saituuden huipentuma, ja joitain tämmösiä tervaskantoja Sillanpääkin hyvaa. Mutta nää muut on kyllä aika lailla muodosteltu. Ja muistan, että Linna tän pappismiehen, pastori Salpakarinkin taustasta jotain kertoo, mutta hyvin vähän noin etäistä ja epämääräistä, puhumattakaan Ellen Salpakarista. Kyllä siinä jo luova kirjailija ikään kuin näyttää leijonankyntensä, joka ei oikein esikuvia tarvitsekaan muuta kuin mentaliteetin pohjalle. Sitä sanaa Linna käyttää usein näissä muistelmissa, tätä, että se kuuluu siihen mentaliteettiin. Sen hän sai sieltä ja sieltä, niistä ja niistä repliikeistä, tapahtumista ja se on näitten henkilöitten taustalla, vaikka ei oo selvää konkreettista, yksilöityä taustaa tai mallia. Mutta on se tietty urjalalais… tietty yleishämäläinen mentaliteetti, jonka mekin kolme tässä tämän pöydän ääressä jossain määrin varmasti tunnemme.

Eija-Liisa: Mä kyllä ihailen Linnaa aivan valtavasti. Nyt luin vasta ensimmäistä kertaa tämän Päämäärän ja Mustan Rakkauden. Niin siellä vilahtelee – kun siinähän myös nää päähenkilöt myöskin lähtevät maalaisympäristöstä, mikä ilmeisesti sitten kuvaili paljon sitä Linnan Urjalan taustaa. Mä ihmettelin, kuinka nuorena miehenä, nuorena poikana hän oli pannut merkille tällasia ihmeellisiä asioita, etenkin poikana. Hän saattoi siellä mainita näin, että oli tämmönen pienempi tölli ja vähän isompi tölli ja torppa. Ja sitten niitten vaurautta kuvasi jokin, että heillä oli lihatiinu, vaikkei ollut paljon sinne pantavaa, joka vuosi ei ollut pantavaa. Tai että talossa oli kangaspuut, että hän nuorena miehenä oli pannut kaikkia tällasia yksityiskohtia merkille, jotka kuvastivat sitten jo tätä perheen tällasta taloudellista asemaa tavallaan.

Panu: Linna on varsin tarkka juuri kansan elämän, työtapojen ja talojen ulkoisten ja torppien ulkoisten olosuhteiden kuvaaja. Minäkin olen vähän kertaillut nyt, kun tätä tavallaan juhlasyksyä eletään ja kohti Linnan syntymäpäivää ensi sunnuntaita kohti mennään. Niin mä olen vähän Pohjantähden ykkösosaa huvikseni kerrannut ja tarkannut juuri sitä, kuinka taidokkaasti Linna rakentelee näitä henkilöhahmojaan aivan alusta alkaen, minkälaisista pienistä tapahtumista ja luonteenpiirteistä ne alkavat kasvaa. Ja siinä samassa juuri huomannut tuon, että hän näyttää kovin hyvin aina tuntevan työvaiheet ja työmenetelmät, työkalut. Ja hän on hyvin sisällä ja kotona tässä maalaismiljöössä hyvinkin noin konkreettisella ja tutunomaisella tavalla. Se on totta. Ja tuntee myöskin nämä sikäli yhteiskunnalliset olosuhteet, kontrahdit ja taksvärkit ja torpparien nämä käytännön toimet ja kaikki, miten myöskin maalaisyhteisö liittyy yhteen ja on vähän riippuvaisia toisistaan. Ja sitten, miten konfliktit, välirikot ja yhteenotot syntyvät pienistäkin seikoista ja miten tämmösiä myöskin puhtaasti henkilökohtaisia vastenmielisyyksiä on joittenkin tulevien kapinaelkeitten takana. Linna ennen kaikkea kuunteli kansanihmisten puhetta. Hänellä oli ilmiselvästi tämmönen magnetofonikorva, että häneen tarttui puheet ja repliikit. Ja sitten sodassa vielä selvemmin ja sotaväessä jo, että eri murretta puhuvat tyypit iskostuivat hänen tajuntaansa. Ja niitä hänen oli sitten helppo – tai ei helppo – mutta niitä hän saattoi kiitollisesti toistaa ja käyttää kirjoissaan. Voimallisimmin tietysti tämä hämäläinen puheenparsi hänen romaanissaan elää. Joskus on puhuttukin siitä, että ehkä toisten murrealueitten edustajilla, savolaisilla tai kainuulaisilla, jossain määrin voi olla pohjalaisillakin, voi olla vaikeampaa ymmärtää tai heti tajuta Linnan repliikkien pieni vivahteita ja hänen tämmösiä kielellisiä takapotkuja tai murteellisia käänteitä, koska siinä on aina semmonen oma paikallinen pohjansa kuitenkin. Mutta Tuntemattomassa sotilaassahan elää koko, eri murteiden orkesteri, jossa on sitten ulottuvuutta. Nekin ihmeen taitavasti on käytetty, vaikka kustantaja oli silloin tarkkana ja oli sitä mieltä, että nämä murteet piti kyllä käydä läpi ja saattaa todella oikeelliseen muotoon. Suomen kielen professori ja tuntija Veikko Ruoppila kävi romaanin läpi ja vähän korjaili murteita, mikä vähän kismittikin Linnaa. Hän vähän totesi, ettei se ollut tarkoituskaan, että se mitään puhdasta murretta on, vaan että ne ilmentää henkilön omaa luonnetta ja puhetta ja niissä on murteelliset piirteet, mutta hän ei pyrkinytkään mihinkään tällaiseen kielitieteelliseen ortografiaan, ja kai hän vähän palauttelikin niitä murremuotoja omaan suuntaansa.

Eija-Liisa: En voi olla kertomatta tässä. Mä en tarkkaan muista, missä teoksessa tämä oli, mutta jossakin kuitenkin, kun Hämeessähän on tapana näin ennen joulua puhua livekalasta. Ja sitten siellä tää kirjoitettiin live eikä siinä ollut sitä kahta k:n kahdentumaa, mikä meillä on ääntämisessä. Niin siinä sitten tämä äänikirjan lukija luki tämän kohdan livekalaa eli niin kuin elävää kalaa. Tämmösiä hassuja sattumuksia voi sitten näin jälkikäteen tulla.

Panu: Joo, näin varmaan on. Ja ruokataloudesta puheen ollen, sekin on huvittavan tarkkaa ja täsmällistä kuvausta tää, mitä Koskelan torpassa syötiin ja mitä pappilassa helsinkiläisvieraille tarjottiin tai mitä Töyryn tällaisessa päivällispöydässä oli tarjolla. Linna kuvaa ruokataloudenkin kautta näitten yhteiskuntaluokkien eroavuuksia ja tapoja ja luontumuksia.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja jopa siis siellä pappilan jälkiruokia ja tällasta, mikä tuntuu vaan… taas ajattelen vaan, että sen aikuiselle miehelle, niin tuntuis, että se ois jo vähän vieras aihepiiri, mutta ei vaan.

Panu: Näin, ja miten se syöminen silloin, kun nykyään tää eläminen tässä yltäkylläisyyden keskellä kuitenkin enimmäkseen, niin se on jo kokonaan varmaan muistista tai muistipiiristä unohtunut, että kuinka se syöminen oli keskeinen asia ja ruokatalous muutenkin. Oliko se juuri Koskelan Jussi, joka tokaiseekin, että mistä sitä sitten köyhä säästäis, jollei syömisestä. Tai kun uudenvuoden juhlien jälkeen tai käytykään missään suurissa juhlissa, mutta Kivivuoressa käytiin vähän uutta vuotta vastaanottamassa ja Akseli Koskela sieltä palailee sitten puolen yön jälkeen kotiin ja isänsä Jussi on hyvin tyytymätön tähän pojanuudenvuoden viettoon ja vielä kun hän kuulee, että siellä paukuteltiin, Otto oli laittanut jonkun raketinkin, joka lennätettiin ilmaan pois, että toiset ne menee vaan tän maailman halki paukuttelemalla. Ja sitten kun Akseli menee nälkäänsä hakemaan sieltä ruokakonttuurista vähän syötävää, niin Jussi tokaisee, että lakkaas kromehtimasta siitä lihakupista, että tällä vuosituhannellakin syödään tiemmä, kun siirrytään uudelle vuosituhannelle, uutena vuonna 1900. Nää tämmöset pienet finenssit luo kyllä sitä ajankuvaa, josta puhuit ja sitä yhteiskunnan kuvaa.

Eija-Liisa: Kyllä.

Panu: Oles kromehtimatta siellä lihakupissa, niin se on. Linnaa täytyy siteerata tarkasti.

Eija-Liisa: Niin, joo.

Panu: Monet kai tuntevat Linnan tuotantoa sen verran hyvin, ettei ole paljon kysyttävää, koska hän on kuitenkin aika tavalla läpäissyt lukijakunnan. Vaikka kyllä tiedän, että on myöskin sellaista ihan aktiivista lukijajoukkoa, jotka ovat nimenomaan kääntäneet selkänsä ja torjuneet ja pysyneet erossa Väinö Linnasta. Ehkä se jyräsi niin voimalla aikanaan julkisuuteen, siitä puhuttiin niin paljon, siitä tehtiin niin näkyviä filmatisointeja ja teatterisovituksia ja kaikkea, että monet noin hiukan hienostuneemmat lukijat aattelivat, että tuohon en tunne tarvetta puuttua. Tällaisesta ilmiöstä kertoo muuten tänä syksynä ilmestyneessä tämmösessä essee-kokoelmassa Tuttu ja tuntematon Väinö Linna, jossa useat kirjoittajat pohtivat suhdettaan Linnaan ja myöskin analysoivat teoksia ja sijoittavat näitä historiantutkimuksen kehyksiin, niin siinä kirjailija Rosa Liksom tunnustaa, että hän nimenomaan päätti koskaan olla lukematta Väinö Linnan teoksia. Ne tuntuivat täysin vierailta hänelle ja hän ei halunnut niihin koskea. Mutta sitten kun hänen tyttärensä tuli kouluikään ja vähän sen jälkeenkin, niin hän huomasi, että tytär luki jotain Linnan, oliko juuri Pohjantähteä ja oli kovin innoissaan. Ja Rosa sanoi, että hän ihmetteli, että kuinka nuori tyttö voi tuosta olla otettu. Hän tarttui sitten myöskin samaan kirjaan tyttären jälkeen ja sille tielle jäi. Hänkin huomasi yhtäkkiä ahmivansa lukevansa aivan solkenaan. Hän huomasi myös vaikuttuvansa syvästi, että Linna avasi hänelle aivan uuden maailman tälle lappalaistytölle. Ja tällaisia myöskin kehityskaaria tiedän muistakin, omassa tuttavapiirissänikin ne on juuri niitä, jotka tulevat aloittaneeksi ja yhtäkkiä ymmärtävät, että täähän onkin todella. Nimittäin silloin, kun Linnan romaanit olivat uusia ja vähän myöhemminkin, niin nimenomaan moderni kriitikkopolvi niille kyllä nyrpisteli, kuten tässä tuli ilmikin. Niitä pidettiin kerronnaltaan toivottoman vanhanaikaisina, ja se varsinkin tämän uuden, kirkkaan, lakonisen kertomistyylin tai kirjoittamistyylin ihailijoita vierastutti, että Linna selostaa niin tarkoin ja selittää myöskin henkilöittensä tunnelmat, tunteet ja motiivit ja, että ne pitäis käydä ilmi lyhyemmin itse toiminnasta ja tapahtumista. No, Linnahan perusteli, että hän käyttää samaa metodiakuin vaikkapa Leo Tolstoi ja muut venäläiset klassikot, että nehän myöskin selittää ja perustelee ja motivoi ja käyttävät kertojan omia puheenvuoroja, jopa tulkitakseen tai kertoakseen omia mielipiteitääntapahtumista ja maailmanhistoriasta. Ja Tolstoillahan on historian filosofisia, suorastaan esitelmiä siinä Sodan ja rauhan lomassa välillä, kunnes hän taas palaa henkilöihinsä. Linna ihmetteli, miksi ei hän saa käyttää tätä menetelmää. Ja hän antoi täyden vapauden modernistisille kirjailijoillekin kirjoittaa omalla tavallaan, mutta vaati itselleen myös oikeutta kirjoittaa tällä omalla tyylillään. Ja se oli kyllä tietysti tehokas tämä Linnan tapa, koska sillä hän taatusti piti lukijat mukanaan ja kouraisi lukijoita syvemmin kuin, jos hän olisi jäljitellyt jotakin uudempaa, eleettömämpää tällaista behavioristisempaa käytöksen kauttahenkilöitä kuvaavaa kirjoitustapaa. Kyllähän Linnakin monenlaista kurimusta sai käydäkseen läpi, ja jotkut kriitikot väittivät, että nämä hänen kirjansa eivät ole taidetta ollenkaan. Se näyttää Linnaa loukanneen, siihen hän palaa tässä, vaikka hän muutenon jo näissä haastattelunauhoissa aika tasaantunut ja rauhoittunut, eikä nyt enää väittele juurikaan ketään vastaan. Mutta siinä hän kyllä tuntuu vielä vähän ärhäköityvän ja muistelevan harmissaan tällaisenkin väittämiä. Hän ihmettelee todella, että jos ei nämä nyt oo taidetta, niin mitä ne sitten on. Johtikohan se juuri siihen, että kun hänelle sitten vihdoin tarjottiinkin taiteen akateemikon arvonimeä, niin hän kieltäytyi siitä. Hän vaati, että jos hän jonkun arvonimen vastaanottaa, niin hän ottaa sitten tieteen akateemikon arvonimen. Se on vähän ihmeellinen juttu, että hän tällaista vaati, koska eihän Linnaa nyt sentään tiedemiehenä voida pitää. Mutta tähän Taiteen keskustoimikunta sitten taipui aikanaan. Hänelle myönnettiin todella tieteen akateemikon arvonimi, ja se oli varmaan Linnan semmonen viimeinen pieni kosto – eikä niin pienikään – sekä siis sille historiantutkijoiden tiedeyhteisölle, joka oli arvostellut hänen romaaniensa paikkansapitävyyttä, löytänyt kaikkia pieniä virheitä ja yksityiskohtia. Mutta myöskin näille moderneille kriitikoille, joiden mielestä Linnan teokset eivät olleet taidetta. No, hyvä on! Ollaan sitten tiedettä, koska hän oli kuitenkin vaikuttanut oman aikansa historian käsityksiin ja aikalaisten käsityksiin hyvin voimallisesti ja tutkinut tätä historiaa juurta jaksaen. Jopa siinä määrin, että hän antautui julkiseen väittelyyn Hufvudstadsbladetin palstoilla viiden johtavan historiantutkijan kanssa. Professorit tulivat mittelemään ja arvostelemaan Linnan romaanien historian kuvaa. Niitä oli siellä Eino Jutikkalasta ja Yrjö Blomstedtista ja Viljo Rssilasta alkaen johtavia nimiä. Ja Linna heille vastaili, ja pärjäsi ihmeen hyvin – niin kuin sellaista simultaaniottelua hän kävi tutkijoita vastaan, professoreita vastaan ja annatteli heille aika terävästi. Ja Linna juuri myöhemmin sitten näissä nauhoissaan Virtarannalle toteaa, että siinä taisikin käydä niin, että professorit tulivat vähän ylimielisesti ja huolimattomasti tähän väittelyyn. Ne eivät arvanneet, että hän oli niin tarkasti ottanut selvää asioista ja perehtynyt ihan pöytäkirjoja myöten juuri esimerkiksi kansalaissotaa ja sisällissotaa edeltäviin tapahtumiin ja sen aikaisiin tapahtumiin, että häntä ei saatu pussitettua, vaikka semmosta yritystä siinä oli. Monet, ne mitä historian tutkijat löysivät virheitä tai puutteita Linnan romaaneista, niin oli aika pieniä seikkoja. Muun muassa se, että haluttiin osoittaa, että eihän ollut edes pärekattoja vielä torpissa käytössä ehkä 1880-luvulla, jolloin nämä Koskelan pärekattotalkoot pidetään romaanissa. No, myöhemmin todettiin, että se oli. Ei kaikilla, ei se ollut kattava, mutta kyllä uudenaikaisia kattoja oli myöskin matalammissa asunnoissa, ettei Linna siinä ihan väärässä ollut. Lisää väitettiin, ettei ainakaan ollut nauloja, ettei siihen aikaan naulattu päreitä. Jolloin siinäkin taidettiin löytää sitten jokin peruste Linnan kuvaukselle, ja oli tietysti… No, ehkä pätevämpimoite oli se, että kun on se Laurilan häätökohtaus, jonne tulee Kansan Lehden reportteri ja sitten ottaa valokuvankin tästä häädöstä, ja Koskelan Akseli on siinä kuvassa pystypäisenä punasankarina kannattelee sitä Työväenyhdistys Riennon lippua ja se ilmestyy lehtiin ja siinä on kaikenlaista veistelyä, ihastelua toisaalta ja toisaalta kritiikkiä. Niin kieltämättä ei ollut kuulemma lehtikuvia siihen aikaan vielä Suomen sanomalehdissä, Kansan Lehdessä, jos ei juuri muuallakaan muuta kuin henkilökuvia tai tällasia joitakin poikkeustapauksissa. Mutta tämä nyt noin romaanin dramatiikan kannalta suotakoon, että siinä valokuvakin otetaan ja siitä juuri, kuinka osoitetaan mieltä Laurilan häätöä vastaan. Siinä mennään niin kuin Kivivuoren Otto toteaa, että: ”Siinä mennään päin sortovaltaa Halmeen Emman punaisen alushameen perässä”, josta lippu tehtiin aikanaan.

Eija-Liisa: Joo-o.

Tanja: Täällä n tuntemattomaan sotilaaseen liittyen kaks erilaista kysymystä.

Panu: No?

Tanja: Niin ensimmäinen on tällainen, että kuulisin mielelläni lisää siitä, millaisia vastaavuuksia on Tuntemattoman sotilaan ja Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöiden välillä? Anne Huttunen kysyy tätä. Ja sitten Satu Linna kysyy, onko Väinö Linna kommentoinut Tuntemattoman sotilaan naishahmoja? Niitähän on aika vähän ja naiskuva vaikuttaa aika nuivalta siihen nähden, että lotatkin tekivät merkittävää työtä sodassa.

Panu: Aivan oikein! Jos tästä Vänrikki Stoolin vastaavuuksista jotakin sanoisi. Kun Linnalla tuntui olleen ja monella muullakin se käsitys, että Runeberg kuvasi etupäässä näitä ruotsinkielisiä upseereita, näitä sankari hahmoja, von Döbelniä ja hänen kaltaisiaan. Niin ei se ihan niin ole, vaan kyllä siellä on – jos sitä aikaa ajattelee, 1800-luvun puoliväliä – niin hyvinkin kansanomaisia hahmoja paljon. Ja Runebergillähän on tietty vahva sympatiakuormarenkiä tai Muntheria tai Sven Dufvaa kohtaan tai myöskin tätä Lotta Svärdiä kohtaan, jotka kaikki ovat alemmasta kansanluokasta. Totta kai sitten kimmeltää uljaitten upseerienkin kunnia. Mutta enemmänhän Linna lopulta taitaa arvostella ja suomia joidenkin upseerien ratkaisuja, joilla on yksi silmä, kaksi leukaa, sydäntä vain puolikas. Ne on murhaavia kuvauksia sen aikaisista kenraaleista ja lämpimämpi sympatia on kansanmiesten puolella. Siinä mielessä Runeberg loppujen lopuks tulee paikoin lähelle Linnankin tätä niin sanottua sammakkoperspektiiviä, mistä Linnaa arvosteltiin aikanaan, että hän on näitten rintamamiesten vankina eikä näe sodan laajempaa kokonaisuutta ja avarampaa perspektiiviä. Niin kyllä Runebergillakin tätä samankaltaista perspektiiviä on. Ja kun kumpikin kuvaa tavallaan hävinnyttä sotaa, niin sekin luo semmoisen mollivoittoisen tunnelman kummankin teoksen loppusivuille. Vänrikki Stoolin tarinoissa myöskin maa sitten menetetään, tämä Ruotsin vanha alusmaa, ja tulee uusi venäläinen varusväki ja keisarikunnan osaksi joudutaan, vaikka siinä sitten loppujen lopuksi ei kovin huonosti käykään. Mutta onhan se tietysti kova isku Ruotsinmieliselle yläluokalle Suomessa siihen aikaan. Ja aivan samoin Tuntemattomassa sotilaassa, tosin maata ei miehitetä. Upeat torjuntavoitot tehdään, mutta kuitenkin Linnan henkilöt toteavat lopussa, että sosialististen neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena maaliin tuli pieni ja sisukas Suomi. Linna kääntää sen kyllä vähän humoristisempaan suuntaan tämän sodan lopputuloksen. Runebergillä se on kipeämpi ja vakavampi. Ja kyllä Runeberg oli ehdottomasti ruotsivoittoinen kirjailija ja ruotsia pelkästään käytti, hän ei suomea koskaan edes opetellut. Siinä mielessä hänen kansanläheisyytensä on kyseenalaisempaa, mutta joitain yhteisiä säikeitä löytyy. Ja Kannattaa lukea Vänrikki Stoolin tarinoita avoimin silmin. Niistähän on ilmestynyt jopa uusi, hyvä, selkeä suomennos, Juhani Lindholmin tekemä ja suomennosten sarja on komea Paavo Kajanderista alkaen. Kyllä sitä on käännelty ja luettu ja monet – niin väitetään – monet vänrikit lähtivät talvisotaan Vänrikki Stoolin tarinat repussaan. Ja jollei se nyt konkreettisesti ollut repussa, niin ainakin se oli heidän mielessään, että sen sankarimalleja sovellettiin. Sitten oli tämä toinen kysymys, joka koski…

Tanja: Naiskuvaa.

Panu: Naiskuvaa. No, se on ollut vanha väittelyn aihe kyllä. Ja totta on, että Tuntemattoman sotilaan naiskuva on – voi sanoa melko lailla negatiivisvoittoinen, koska se lotta Kotilainen siinä, Raili Kotilainen nousee edustamaan melkein yksinään naissukupuolta ja hänestä annetaan hyvinkin ikävä kuva. Ja hänelle heitetään jopa ilkeänlainen repliikki, kun lotta pyrkii jonkun sotamiehen – oliko Korpelan – rattaille ja sotamies vastaa, ettei hän oo ennenkään pyhänä paskaa kuljettanut. Mutta se kuvaa miesten asenteita ja tässä… tai sontaako siinä sanottiin. Mutta sitten näissä muistelmissa Päivä on tehnyt kierroksensa vielä ronskimpia, vielä härskimpiä kuvauksia sodanaikaisesta naiselämästä, mutta lähinnä siis miesten suhteessa lottiin, jossa Linna kertoo, millä tavalla naisia hyväksikäytettiin muutamassa tapauksessa, joita hän itse on ollut todistamassa. Ja ne lukemalla voi huomata, että Linna ei suinkaan pannut näitä kaikkein ronskimpia tai räikeimpiä kuvauksia romaaniinsa, vaan hän vasta nyt sitten tohtii myöhemmin kertoa. Olihan se vähän tämmönen valikoima naiskuva. Kannattaa muistaa sekin, että Linnahan itse sitten nai lotan, tämän Kertun, Kepan, joka oli Miehikkälässä lottana ja suurehkon talon tytär, jonka Linna sitten vie mukanaan Tampereelle ja avioliittohan kesti loppuun saakka. Itse muistan hyvin tämän Kertun, jollakin tavalla ylväänkin hahmon, kun hän Linnan haudalla sitten seisoi ja otti vastaan kaikkien arvokkaiden delegaatioiden ja muistoa kunnioittavien kukkatervehdykset ja seppeleet ja hienot lauseet miehestään Väinöstä. Ja tämän Kertun ilmeessä oli jotain sellaista, että te ette oo kyllä juuri mitään Väinön rinnalla. Kyllä hän arvosti kovasti miestään, vaikka tunnusti muutamaan otteeseen, minullekin kerran, ettei hän koskaan lukenut miehensä kirjoja. Hän kuuli niistä tarpeekseen kotona, ettei hänen tarvinnut lukea niitä. Ja sitten näki tietysti nää näytelmät ja elokuvatkin, sanoi, että se riitti. Mutta vähän erikoista kyllä, että ne ei häntä sen enempää kiinnostaneet myöskään nämä varhaisemmat romaanit. Mutta varmaan se Väinö kotona oli niin tämän kirjoittamisen vallassa ja eli niin niitten kirjojen elämää itse, että se oli ihan kylliksi sitten vaimolle. Linna itsekin vähän pahoittelee jälkikäteen näissä muistoissa, että kyllä se Kepa sai yksin olla siellä kotona. Kun hän oli päivät töissä tehtaassa ja illat vaan luki, luki mielettömästi ja kaikki sunnuntait, yhtenä sunnuntaina pari kolmekin kirjaa, että ei hän perheensä kanssa juuri seurustellut, kirjoissa hän eli. Lopulta sitten omissa kirjoissaan, kunnes terveys meni. Linnanhan elämäntavat oli niin järjettömät silloin, kun hän kirjoitti. Pitääkseen sen melko maanisen vireen yllä, niin poltti ketjuna tietysti tupakkaa, mutta sitten hän eli kahvilla, ei syönytkään juuri mitään ja piti sen hermojännityksen, ylikiihtyneen tilan sillä tavalla yllä, jolloin luovuus säilyi, ja totta kai sydän siinä sitten aikaa myöten pettää. Eihän sitä kestä kukaan.

Eija-Liisa: Vartion kirjassa mainitaan, että hän saattoi juoda kolme litraa päivässä kahvia.

Panu: Juu, hyvin uskon tämän ja mustaa kahvia, nimenomaan, joka piti virkeänä ja joka piti nimenomaan vireen korkealla.

Eija-Liisa: Niin, niin kyllä.

Panu: Tämän päivän kirjailijat, jotka tuolla lenkkeilee ja luontopoluilla, niin ne on aivan toista maata, kieltämättä.

Eija-Liisa: On. Siinä Vartion kirjassa oli muuten mainio kuvaus tämän pariskunnan häistä, jotka siellä Miehikkälässä vietettiin. Se on itse asiassa aika loistava kuvaus siitä, että mitä se sota… siis pula-aika oli sen sodan kautta. Kun papilla esimerkiks oli joku sotilasvaate, joka oli värjätty mustaksi ja oli sotilassaappaat jalassa ja morsiamella oli paperikukat. Ja sitten siinä oli todella hauska kohta se, kun mainittiin – kun se oli vähän isompi talo – niin sitten ei kauheen tyytyväisiä oltu tästä työläisvävystä. Ja sitten kutsuvieraat olivat – jotakin siinä oli näitä Linnan sisarusparveen kuuluvia muutama – ja sitten oli yks kyläläinen, sellanen, joka nyt oli kanssa ollut heillä heinätöissä, tämmönen palkollinen, nainen miehineen. Mutta sitten oli tästä tarjoilusta, oli hernekeittoa, joka kuvasti sen, ettei ollut kauheen haluttu tämä vävy sitten. Mutta myöskin kuvasi sitten se, että nämä hämäläiset, jotka sinne häihin menivät, niin olivat myöskin ihmeissään tästä tarjoilusta. Hämeessä oli sentään totuttu vähän muuhun.

Panu: Aivan, ehkä siinä oli myöskin tätä heimojen välistä…

Eija-Liisa: Oli, oli ehdottomasti. Se tuli siinä erittäin hyvin esille.

Panu: Niin, mainio kuvaus, samaten kuin heidän kihlausmatkansa Kotkaan, jossa he joutuivat pommitukseen ja olivat siellä matkustajakodissa, karu ja epäromanttinen kihlausmatka.

Eija-Liisa: Joo, kyllä, kyllä.

Panu: Sotavuosina, että kyllä silloin toisenlaista elämää elettiin. Tästä kysymyksestä Linnan suhteesta naiseen, naissukupuoleen muutenkin. Niin muistan, että eräs aikakauslehti kysyi häneltä tätä suoraan. Se oli silloin, kun hän oli kuuluisimmillaan juuri näitten romaanien aikaan, että mitä nainen hänelle merkitsee. Ja Linna vastasi sanatarkasti, että: ”Nainen merkitsee minulle Kaarina Maununtyttären helmaa, jossa mies voi hetken levähtää.” Kukaan ei uskaltaisi lausua mitään tämänkaltaista, hänet hirtettäisiin tänä päivänä. Mutta se osoitti, että Linnalle selvästi nainen ja vaimo – ehkä hänen ikäpolvensa ja aikakautensa miehille – yleisemminkin – merkitsi juuri tällasta kodinhengetärtä, ruoanlaittajaa, siivoojaa ja lohduttajaa ja sitten tämmöstä korkeintaan eroottista kumppania, lasten äitiä. Mutta ei mitään sen henkisempää kumppania.

Eija-Liisa: Kuitenkinhan heillä sitten kävi paljon vieraita ihan kotona, Kekkonenkin kävi.

Panu: Juu, myöhemmin.

Eija-Liisa: Kaikenlaista tällasta, että tämä Kepa kyllä joutui siinä aikamoiseen tämmöseen showhun mukaan.

Panu: Juu, ja hän näyttää pärjänneen hyvin.

Eija-Liisa: Niin, nimenomaan.

Panu: Itsenäisyyspäiväjuhlissa linnassa esiintyi hyvinkin kuningattaren tavoin tai tällain pystypäin ja oli hyvät kampaukset ja puvut ja kaikki, että kyllä hän selvis kaikista koettelemuksistaan, mitä perheellä oli. Mutta silloin, kun Linna kuumimmillaan kirjoitti Tuntematonta ja töitten jälkeen illalla kirjoitti ja sitten tuli näitä kavereita sinne kuuntelemaan, että mitä Väinö on tänään kirjoittanut ja Linna luki ääneen näitä liuskoja, ja ne saattoi siinä kuunnella sitten ja kuulemma niin kuin Jaakko Syrjä todistaa, se oli ainoa semmonen – ei sitä saanut ruveta siinä mitenkään mairittelemaan tai kehumaan – ainoa sallittukehumiskehu oli, että ei jumalauta. Se oli miesten kommentti. Mutta silloin juuri Kepan tehtävä oli tulla tuulettamaan ja motkottamaan välillä tupakansavusta ja avaamaan ikkunoita, ja ehkä hän sitten kahviakin tarjoili. Ja kahvia näyttää varsinkin tarjoilleen myös Linnalle ja Pertti Virtarannalle sitten kun näitä haastatteluja käytiin, että siinäkin Kepa on taustahengettärenä ja ruokaakin laittaa, että kyllä hän nimenomaan kotona on. Se oli jännää, että ei edes silloin, kun elettiin vielä varsin niukoilla varoilla ja vielä Väinö oli tehtaassa ja kirjatkaan ei vielä tuottaneet mitään, niin ei silloinkaan Väinö päästänyt Kepaa töihin kodin ulkopuolelle. Kepa oli vähän aikaa jossakin kaupassa myymässä, mutta mies otti hänet sieltäkin pois. Parempi, ettei siellä virnuile ja flirttaile miesten kanssa tai muiden kanssa, että tulee kotiin ja hoitaa kotia. Ja näin sitten Kepa oli tämmönen elinikäinen kotirouva tietysti.

Eija-Liisa: Kyllä. Tässä tuli esille nää Linnan kaverit taas vähän uudestaan, siis täällä hänen nuoremmassa vaiheessaan.

Panu: Joo.

Eija-Liisa: Kun niitä oli nää kirjailijat, jotka kokoontuivat sitten ja siinä oli tää kirjastonhoitaja, kirjastonjohtaja, Tampereen kirjastonjohtaja oli se kokoava hahmo, Mäkelä vai Mäkinen vai…?

Panu: Kyllä, Mikko Mäkelä kokosi sitä joukkoa yhteen.

Eija-Liisa: Juuri näin, juuri näin.

Panu: Ja se Mäkelän piiri, sillä oli suuri merkitys.

Eija-Liisa: Mäkelän piiri, nimenomaan. Ja mä kyllä ihailin, että ne oli tosi kultturelleja ihmisiä, kun hehän sitten – ei se ollut pelkkä kirjallisuus – vaan he myöskin saattoivat kuunnella yhdessä klassista musiikkia, Schubertia, kumppaneita ja siellä keskusteltiin kaikenlaisista asioista.

Panu: Jopa sitäkin, se on totta. Ja sitten tämmönen vähän kansanomaisempi taidemuoto olivat elokuvat, joissa käytiin paljon.

Eija-Liisa: Juu, joo.

Panu: Mutta kirjoista ennen kaikkea keskusteltiin, kirjoja luettiin ja niistä väiteltiin. Kirjallisuudella oli valtava merkitys, se oli arvossa korkeassa siihen aikaan, ja kaikki yrittivät itse kaverit kirjoittaa omia kirjojaan. Ja siellä Väinö Linna tietysti oli ensin aika hiljainen ja kuunteleva, mutta Lauri Viita oli se johtava hahmo, se kellokas, joka oli äänessä ja, joka johti keskusteluja. Ainoa vika oli, kuten Linna totesi, että ei Viita osannut kuunnella ollenkaan muita eli hänelle kelpasi vaan se tapa, mitä hän itse kirjoitti. Kritiikkikin oli suorasukaista, kun Linna julkaisi sen Musta rakkaus-nimisen romaanin, niin kuulemma Viita kommentoi sanomalla, että: ”Sää olet sentään kyllä onnellinen mies, kun sä kehtaat julkasta noin huonon kirjan.” Tää keskustelun taso oli tämmönen vailla erityisiä kohteliaisuuksia. Mutta silloin myöskin jokainen yritti parastaan, ja jokainen myöskin kehittyi siinä. Sitten kun Linna ajoi Viidan ohi juuri Tuntemattomalla ja Pohjantähdellä, niin se oli sitten Viidalle kova paikka. Viidan oma kirjoittaminen alkoi silloin hajota ja sirpaloitua ja myöskin mielenterveys alkoi rakoilla.

Eija-Liisa: Aivan, kyllä.

Panu: Hän ei oikein sitä kestänyt, että se hänen tavallaan alempi opetuslapsensa alkaakin rynniä markkinoille noin voimallisesti.

Eija-Liisa: Joo, kyllä.

Panu: Mutta tämmöselle ystäväpiirille, kaveripiirille ja kirjailijakavereilla oli suuri vaikutus varmasti. Siinähän käytiin maailmankatsomuksellisiakin keskusteluja ja pohdittiin psykologisia kysymyksiä. Kutsuttiin alustajia Helsingistäkin ja…

Eija-Liisa: Joo, Helsingistä kutsuttiin kirjailijoita, aivan.

Panu: Aivan. Ja sitten mentiin Mäkelän luokse jatkoille pistämään alustaja matalaksi tai sitten kehittelemään sen ideoita edelleen.

Eija-Liisa: Ja siinä ei kaikki ollut – tää oli niin erikoinen nimi, niin jäi mieleen sen takia – oli tämmönen Aladar Valmari.. Niin hänhän ei ollut kirjailija, hän oli siinä vaan tällasena.

Panu: Juu, hän julkaisi sitten myöhemmin yhden romaanin ainakin.

Eija-Liisa: Ai jaa.

Panu: Ellei peräti kaksi, mutta pitkien väliaikojen jänteellä. Ja se oli yhden kirjan miehiä. Niin kuin Veikko Pihlajamäkikin julkaisi yhden romaanin. Sama mies, joka keksi sen, ettei se mikään… Linna oli antanut nimeksi Sotaromaani, niin…

Eija-Liisa: Niin juuri, niin se Tuntemattoman nimi.

Panu: Niin Pihlajamäki sanoi, että tämähän on juuri nyt se tuntematon sotilas, jolle se ikuinen liekkikin palaa Pariisissa, että tässähän se on kuvattu.

Eija-Liisa: Jaa, aivan.

Panu: Siitä Linna sen kekkasi, että pannaan sitten Tuntematon sotilas. Näillä hänen ystävillään oli kaikenlaisia vaikutuksia.

Eija-Liisa: Kyllä, joo.

Panu: Ja minusta on jotenkin semmosta lämmittävää, että Linna piti yhteyksiä myöskin näihin – voisko sanoa heikompiin kirjailijakavereihinsa, että sitten perheystäviäkin oltiin ja vierailtiin. Linna ei suinkaan sillä tavalla perinteiseen tapaan ylpistynyt ja eristäytynyt omaan tähtiluokkaansa.

Eija-Liisa: Aivan, joo. Ja sitten näitä oli tää Pirkkalalaiskirjailijat…

Panu: Joo, just.

Eija-Liisa: Sillä suunnalla oli todella vireätä tää kirjallinen toiminta.

Panu: Kyllä. Minäkin muistan, kun kävin Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa, kun minut kutsuttiin jäseneksi joskus 70-luvun loppupuolella, niin siellä oli siihen aikaan kovia nimiä. Siellä istui Väinö Linnasta alkaen Erkki Lepokorpi, Jaakko Syrjä ja Kirsikunnas. Harri Kaasalainen oli jo kuollut, mutta Teuvo Saavalainen oli ja Martti Joenpolvi ja Väinö Kirstinä…

Eija-Liisa: Ja monia kuuluisia naisia myös.

Panu: Niitäkin oli siellä, joo. Ja Antti Eskola tieteen puolelta, että sielläkin kovia keskusteluja käytiin. Yleensä kokoukset alkoi siten, että oli kutsuttu joku alustamaan jostain aiheesta. Kuunneltiin alustus ja sen jälkeen yleensä Väinö Linna käytti ensimmäisen puheenvuoron. Hän kommentoi, että mitä mieltä hän on tästä aiheesta, kiitti yleensä alustajaa. Ja sen jälkeen Kirsi Kunnas käytti yleensä toisen puheenvuoron siitä, että niinku Väinö tässä juuri sanoi, niin asiahan on näin, näin ja näin. Ja siitä sitten lähti kyllä myös ristiriitaisia, väitteleviäkin keskusteluja, joskus hyvinkin kuumia. Siellä tuolitkin lenteli toisinaan. Ja se Väinö Linnan hahmo oli kyllä aika mainio sikäli, että hän oli aina se harmaa puku päällä ja kravatti kaulassa ja tupakkaa poltteli niin kuin siihen aikaan polteltiin. Ei hänessä vähääkään ollut sellaista taiteilijan tai boheemin ulkokuorta, ei hän yhtään esittänyt mitään merkkikirjailijaa, vaan hän oli kuin kuka hyvänsä eläkkeellä oleva pankkimies siinä. Mutta keskusteli aina aika mainiosti ja tällä omalla tyylillään ja joskus ärhäkästikin, että kyllä hän otti kantaa toisinaan. Mutta yleensä hän oli silloin jo tasaantunut tai leppoisa ja semmonen jo oman luovan työnsä lopettanut. Siitä jäikin mieleen muun muassa kerran, kun hän oli juuri täyttänyt 60 vuotta, ja sitten hän totesikin, että: ”Niin, veljet, minähän rupeen käymään tässä jo seittemättäkymmentä.” Ja sitten kaikki siinä vakavoitui, että alkaa olla kohta jo vanha. Sitten hän sanoi, että: ”Ja kai te hyvin ymmärrätte, että ei se oikein mukavaa ole, kun minäkin olen jo ollut parikymmentä vuotta tässä mahona, että uutta ei enää synny. Te, jotka kaikki teette jatkuvasti omaa kirjallista työtä, niin voitte varmaan käsittää, että tämmönen tilanne on melko tuskallinen.” Niin kuin varmaan olikin.

Eija-Liisa: Niin, kun hän oli kuitenkin sentään vasta vähän yli 40-vuotias.

Panu: 42-vuotiaana lopetti, joo.

Eija-Liisa: No, niin juuri.

Panu: Siinä oli juuri tää sydäninfarkti, joka juuri silloin iski. Sitten Linna otti sen hyvin vakavasti, lääkäri antoikin tarkat neuvot hänelle, että pitää hidastaa kaikkea puhetta ja kävelemistä ja lopettaa tupakointi, mitä hän ei suinkaan tehnyt. Ja lopettaa kirjoittaminen, ettei ainakaan saa enää heittäytyä tämmöseen hulluun elämäntapaan mustalla kahvilla ja tupakalla. Ja niin hän sitten päättelikin, että jos hän jonkun uuden aiheen tästä ottaisi, niin se veisi hänet niin mukaansa, että totta kai hän heittäytyisi juuri entiseen tapaan ja sitä hän ei enää kestäisi.

Eija-Liisa: Niin, hänellä ei ollut siihen sitten rohkeutta oikeastaan tähän haasteeseen, vaan hän päätti, että se on tärkeempää, että hän pysyy jonkinlaisessa kunnossa.

Panu: Hengissä, niin juuri. Juuri niin hän noin rationaalisesti päätteli. Hänellä näyttää olleen joitain ideoita, että hän vois kirjoittaa näytelmän niin kuin suoraan teatterille, kun hänen romaaneitaan oli sovitettu hyvällä menestyksellä teattereihin ja elokuvaksi ja niin poispäin. . Ja Kansallisteatterin johtaja Arvi Kivimaa häntä kutsuikin katsomaan heidän ohjelmistoaan Helsinkiin. Ja Linna tuli, mutta Kivimaan mukaan oli jokseenkin ylimielinen ja ei sittenkään oikein syttynyt tähän näytelmän kirjoittamiseen. Ehkä se ois ollut hänelle – koska hän oli niin loistava kohtausten ja repliikkien sommittelija – niin se ois voinut olla aika hyväkin keino, mutta ei ollut sitten ehkä tarpeeksi suurta aihetta eikä sytyttävää. Sitten oli tämä pelko sairauden uusiutumisesta.

Eija-Liisa: Mikäs se oli sitten, kun mitä hän oli jo ehkä sitten vähän ajatellut kirjoittavansa, kun hänellä oli kova kiire sieltä sairaalasta, että hänen täytyy päästä kotiin, että hän ehtii tuhota ne tietyt paperit? Niin mitäs ne oli?

Panu: No, se oli kyllä vähän merkillinen piirre hänessä, että hän halusi todella tuhota omaa postiaan, siis lähinnä tämmösiä lukijoiden kommentaareja, mikä ois ollut siis rikas, kansanpsykologinen paljastava aineisto, mitä kaikkia haukkumakirjeitä hän sai ja ehkä kehuviakin. Mutta hän ei halunnut niitä säästää. Ja siellähän on joitakin – mitä hän on kuvannut – aika härskejäkin naisten lähettämiä, oikein kuulemma hienojen rouvien lähettämiä haukkumakirjeitä, joissa paheksuttiin hänen kielenkäyttöään ja tätä kiroilua ja muuta. Joku oli kuulemma oikein tämän kuuluisan kirkkoveneen piirtänyt siihen kirjeen allekirjoituksen paikalle, ja liimannut siihen jopa omia häpykarvojaan, kertoi Linna. Tämmöset ois ollut hauskoja näyttelyesineitä tänä päivänä, mutta ne on poltettu tuhkaksi. Mutta oli myöskin, että se Messias-romaani, senkin luonnokset Linna ainakin hävitti ja käsikirjoituksen hän hävitti. Meillä oli tilaisuus tässä viime viikolla tilaisuus keskustela Linna-tuntijan, Yrjö Varpion, kanssa joka kirjoitti sen paksun elämäkerran, komea teos.

Eija-Liisa: (puhe epäselvää).

Panu: Niin, edes Varpio ei saanut perikunnalta lukeakseen sitä Messias-romaania, joka kuitenkin on kirjoitettu ja kahteen kertaan aikanaan lähetetty kustantajalle, kaks kertaa hylätty. Se on olemassa, mutta perikunta ei anna sitä. Ja nyt on epäselvää tällä hetkellä, että onks se enää olemassakaan tai onko sekin ehkä hävitetty. Mutta Varpiokin myönsi, että ikävä se on perikuntaakaan ruveta moittimaan, mutta silti hän oli aidosti harmissaan siitä, että tämä Linnan kehityksen kannalta kuitenkin tämmönen keskeinen – tämmönen nivelkohdan, käännekohdan – romaanikäsikirjoitus on kadoksissa tai kätköissä, että sitä ei edes tutkija saa nähdä.

Eija-Liisa: Tosi erikoista, koska Varpiohan oli tavallaan myöskin perheen tuttu.

Panu: Oli, nimenomaan oli. Ja kas kun hän ei silloin käyttänyt näitä vierailuita ja perheystävyyttään hyväksi ja jollakin lailla silloin keplotellut itselleen sitä suoraan Linnalta. Mutta ehkä Varpiokin varmaan oli korrekti mies, eikä tohtinut muistutella tämmösiä seikkoja. Ja voi olla, että ainahan tutkijat on vähän tämmösiä harmillisia, jotka joutuu useinkin sekä kohteiden että perikuntien kanssa ristiriitoihin. Jopa minulla on siitä riittävästi kokemusta.

Eija-Liisa: Niin, aivan. Mutta entäs sitten, mua kiinnostaa myöskin tää Linnan ja Kekkosen välinen suhde. Linnahan kuitenkin sai tämän kunniatohtorin arvon, ja Kekkonen oli sitä tavoitellut siis tän Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun, ja ne oli sitten kuitenkin hyvät kaverit. Mutta Kekkonen sanoi, että häntä ei enää siihen korkeakouluun tarvii kutsua.

Panu: Niin se oli. Kekkoselle tuli muutenkin vähän tämmönen sitten tämmönen vastahakoisuus Tamperetta kohtaan. Eihän pitkään aikaan tamperelaisia ministereitäkään kelpuutettu hallitukseen. Vasta Pekka Paavola taisi olla ensimmäinen, joka pääsi oikeusministeriksi johonkin virkamieshallitukseen. Mutta kuitenkin Kekkonen vieraili Tampereella, ja tapasi juuri Linnaa ja tapasi myöskin poika Tuomista, joka oli hänelle semmonen tärkee linkki sinne Kremlin ajattelutapoihin ja Kremlin johtajiin päin. Ja ensimmäinen vierailu Kekkosen puoleltahan tapahtui juuri Käkisalmen maatilalle Hämeenkyröön. Kekkonen tuli Matti Kurjensaaren kanssa ja silloin keskusteltiin pitkään. Se oli Tuntemattoman jälkeen ja oliko Pohjantähtikin sitten jo tulossa. Mutta joka tapauksessa niin kerrotaan, että ainakin saunassa he viihtyivät. Väitettiin jopa, että 5 – 6 tunti, Kekkonen ja Linna, että heillä oli todella paljon puhuttavaa. Kepa jo hermostui kerta kaikkiaan, kun ruoka jäähtyi ja äijät vaan jaanaa saunassa. Mutta Linnastahan tuli sitten Kekkosen valitsijamiesehdokaskin, vaikka hän ei koskaan päässyt läpi, yllättävää kyllä. Siinäkin on tää jännä kansanpsykologinen ilmiö, että vaikka häntä luettiin ja häntä kirjailijana arvostettiin ja kunnioitettiin, niin ei kuitenkaan oikein katsottu, että sitten kirjailija voisi olla semmonen presidentin valitsija, niin politiikassa mukana. Aivan samalla tavalla jopa Kalle Päätalo oli kerran valitsijamiesehdokkaana, eikä hänkään päässyt läpi. Mutta läpi menisivät leiskauttaen näyttelijät, esimerkiks Veikko Sinisalo ja Sylvi Salonen. Heidän katsottiin hyvin edustavan tämmöstä poliittista profiilia paremmin kuin nämä kirjailijat. Mutta kyllähän Linna sitten varmaan muuten tuki ja edusti Kekkosen sekä sisä- että ulkopolitiikkaa ja oli tämmönen Kekkosen ajatusten ja ideoiden eräänlainen edelläkävijä kuitenkin. Ja myöskin tässä kansan yhtenäisyyden ja sovinnon kuvaajana, varsinkin Pohjantähden kolmannessa osassa.

Eija-Liisa: Kyllä.

Panu: Jota Linna muuten puolustaa yllättävänkin pontevasti näissä muistelmissaan. Kun nekin, jotka Linnan aikaisemmista romaaneista – ykkösestä ja kakkosesta – innostuivat ja pitivät, varsinkin kakkososaa, niin ne pettyivät sitten tähän kolmanteen aika monet. Katsoivat, että se on jo kovin vaisu ja väljähtänyt, tämmönen vaimea ja tämmönen juuri sovinnainen. Mutta Linnahan tässä nyt tähdentää muistelmissaan, että sen piti olla juuri sellainen. Hän halusi tehdä juuri siitä harmonisemman ja, että siinä syntyisi tällaisia kansalaissovinnon alkeita tämän erittäin verisen, räikeän ja voimakkaankakkososan jälkeen ja, että hän ei oikein ottanut sitä kritiikkiä vastaan – paitsi joissakin kohdin. Hän katsoi, että kieltämättä hän 30-luvun jaksoissa vähän kiirehti ja kuvas vähän pintapuolisemmin. Ja sitten ennen kaikkea ei saanut enää uudelleen otetta sodan kuvauksiin, koska oli Tuntemattomassa jo ne niin perinpohjin kuvannut, että varsinkin talvisota jäi aika ohueksi jaksoksi niin kuin jääkin siinä. Ja sitten se Koskelan poikien järkyttävä kaatuminen ja Vilho Koskelan, kun kolmekin poikaa menee, niin kyllähän se on sitten kouraiseva loppu sodalle.

Eija-Liisa: Kyllä, kyllä. Se on muuten ihmeellinen. Mä olen itse tässä nyt ajatellut, kun mä tätä tilaisuutta silmällä pitäen niin muistelin omaa kouluaikaani. Mä olen -67 päässyt siis ylioppilaaks Lammilta. Ja mun äidinkielenopettaja, niin hän ei pitänyt Linnaa minään. Me luettiin näitä kunnon kirjailijoita tavallaan. Ja me ei puhuttu – mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kuvaa Linnan elämäkerrasta. Kyllä mä tiesin, että hän on Tampereelta, mutta en oikeastaan mitään muuta. Ja monesta muusta kirjailijasta tiesin paljon enemmän ja siltikin luin nää Pohjantähdet ja Tuntemattoman, ja ne oli mun mielestä hyviä kirjoja. Mutta me ei luettu niistä koulussa eikä niistä puhuttu oikeastaan mitään. Ja sitten nyt vasta, tätä tilaisuutta varten, mä luin tän Varpion elämäkerran. Ja mä elähdyin tästä asiasta niin hirveesti, että mä kohkasin tätä tolle Markullekin ja monelle muulle. Ja siitä aukes mulle sellanen ihan uus kirjailijoitten maailma tässä maassa, että se oli niin kiinteätä se toiminta ja virkeätä ja monitahoista, että se on ollut mulle kyllä tän syksyn – täytyy sanoa – hienoimpia kirjallisia kokemuksia.

Panu: Mukava kuulla ihan noin elämäkerran kirjoittajan kannalta tämä elämys. Ja tuo, mitä sanoit koulun äidinkielenopettajasta, niin tuntuu aika tutulta. Minun koulussani Norssissa oli siis erittäin hyvä, pätevä ja moderni ja arvostettu äidinkielenopettaja Urho Johansson. Ja Urho Johansson i myöskään erityisesti arvostanut Linnaa ja hän kirjoitti oikein koulun lehteen, Veikkoon, pääkirjoituksen, jossa hän kuitenkin fiksusti perusteli. Kirjoitti niin, että Pohjantähden alla-romaanissa sen maailmankuva on ahdas, rajoittunut ja sisäänpäin kääntynyt. Ja siinä kaikki hyvä, kaikki positiivinen Johanssonin mielestä tapahtui siellä Koskelan torpan piirissä. Mutta kaikki se maailman, mikä on Matinkuusen ulkopuolella, se oli se ulkomaailman rajakohta, niin se on väärää tai väärämielistä tai vastustettavaa tai vihamielistä. No, ei se ihan niin ole. Mutta kuitenkin Johansson analysoi tätä meille pojille tätä Linnan maailmankuvan erästä piirrettä. Ja muistan, että tämä luokanvalvojakin, Niilo Visapää varoitti, että ainakaan niitä kirjoja, joista nyt paljon puhutaan ja kohutaan, ei kannata mennä ostamaan.

Eija-Liisa: Joo, tää oli meidän Miina Rautiaisen mielipide myöskin, että voittehan te niitä… Mäkin muistan, kun mä hänelle kerroin, että kuinka mun isä on innostunut niistä. Niin hän sanoi, että varmaan sen ikäiset miehet ja sodassa olleet ja varmaan heitä se sen takia kiinnostaa. Mutta hänellä ei ollut mitään semmosta muuta ohjetta niitten suhteen eikä hän puuttunut niihin kirjoihin sen kummemmin.

Panu: Näin mitä vähän koulussa suojeltiin, mutta silti olemme löytäneet omia teitämme kirjojen äärelle.

Eija-Liisa: Aivan. Niin, ja nyt edelleen olemme löytäneet, vaikkei koulussa ollakaan.

Panu: Niin, vielä näinkin pitkän ajan jälkeen. Nimittäin oli hauskaa, kun mainitsit tuon Varpion elämäkerran, ja olen ihmetellyt kovasti, ettei siitä ole otettu uutta pinosta nyt, kun Linna täyttää sata vuotta.

Eija-Liisa: Joo, kyllä kannattais.

Panu: Eiks se ole vähän kustantajan laiskuutta mielestäni, ettei huomata, että siitä vois…

Eija-Liisa: On.

Panu: Tai ne vaan arvioi kylmästi, ettei sitä kuitenkaan niin paljon osteta, että se kannattaisi. Se on niin paksu kirja vielä ja…

Eija-Liisa: Niin on, joo. Kyllä, todella.

Markku: Mutta tässä vois sanoo nuorempanakin edustajana, ettei 70- ja 80-luvun alussakaan koulussa luettu Väinö Linnaa. Me luettiin vain Aleksis Kiveä. Mutta mistä sitten kumpuaa se, että Väinö Linnasta on tullut kansalliskirjailija?

Eija-Liisa: Niin muuten?

Panu: Se onkin pitkä tarina. Kyllä se on tämä hänen niin elävät ja edustavat henkilöhahmot ja suuret aiheet – siis niin keskeiset, historialliset aiheet- jotka on koskettaneet niin laajoja lukijajoukkoja. Sitä kautta hän tietysti on noussut siihen asemaan. Tässähän Linna omissa muistoissaan itsekriittisesti ja vaatimattomastikin vähän tähdentää, että hän on pitänyt nyt, siis -73omaa asemaansa ylikorostetun korkeana, että hän on vähän liian korkeassa arvossa. Mutta hän perustelee sitä sillä, että kirjallisuuden asema ja merkitys Suomessa on yleensä niin arvostettua, että hän on siinä noussut sen kirjallisuuden aallonharjalla sellaiseen asemaan, jota hän muka ei katso oikein ansaitsevansa. No, siinä hän tietysti saattaa pudottaa tämmöstä omaa understatementia, mutta tällasta hän kuitenkin siinä pohdiskelee. Ja se olis kyllä ollut ihan hyvä, että se elämäkertakin olis ollut uudelleen luettavissa, mutta tämä nyt pyrkii korvaamaan tämän puutteen, tämä muistelmakirja Päivä n tehnyt kierroksensa.

Eija-Liisa: Kunhan saadaan se Celiaan.

Panu: No niin, siellä on kaikenlaista.

Eija-Liisa: Mutta kuin sä sitten, Panu, suhtaudut tähän, kun nyt oli radiossa semmonen sarja kuin Luomiskertomus. Ja tässä oli (sana epäselvä) justiin Karo Hämäläinen, joka on tehnyt tämän fiktiivisen elämäkerran Linnasta. Niin kuinka suhtaudut? Kun mulle jotenkin tän Varpion lukemisen jälkeen tuntuis vähän erikoiselta ottaa ja ruveta lukemaan. Mä en ainakaan heti mitenkään voi.

Panu: Niin. Se on kyllä siis näppärästi pantu kokoon tämä Karon kirja, mutta siinä on kaksi tasoa. Toisaalta siinä on henkilö, joka tekee dokumenttia Linnasta, televisiodokumenttia tai vastaavaa ja sitten hänen tuntemuksiaan. Mutta sitten on myöskin ikään kuin suoria kohtauksia Linnan elämästä, ja siinä on tiettyä huvittavuuttakin. Ei se minustakaan nyt täysin uskottavalta aina tunnu eikä ole kai tarkistuskaan. Minäkin vähän vierastan juuri heittäytymistä kuvitteellisesti jonkun väkevästi eläneen henkilön nahkoihin, josta tiedetään muuten aika paljon. Siinä on selvästi jotenkin konstruoituja kohtauksia, jotka todellisuudessa olis aivan mahdottomia. Muun muassa, että kun Veikko Sinisalo tulee Linnan luokse lukemaan Linnalle ääneen jotain Linnan teosten arvostelua lehdestä. Ei semmosta voinut tapahtua. Jos me ajattelemme Veikko Sinisaloa, niin hän ei missään nimessä olis mennyt Linnan luokse lukemaan jotakin…

Eija-Liisa: Sanomalehteä.

Panu: Se on aivan kuin Linna ei itse voisi niitä missään tapauksessa selvittää.

Eija-Liisa: Aivan, joo.

Panu: Niin, ja eivät he sitten niinkään yksityisesti niin läheisissä väleissä olleet, vaikka teatterin, elokuvan ja tämmösen tuotannon piirissä olivat läheisiä ja hengenheimolaisia. Mutta minulla oli kerran tilaisuus kutsua Sillanpää-Seuran vieraaksi Veikko Sinisalo ja Väinö Linna Hämeenkyröön. Oli vaan tarkoitus, että Sinisalo tulee esittämään tämän yhden miehen teatteriesityksen90 vuotta Pohjantähden alla. Ja se on parhaita teatteriesityksiä, mitä Linnan teoksista on tehty. Kalle Holmberg ohjasi sen ja Sinisalo oli juuri oikea esittäjä. Se esitettiin jymisevällä menestyksellä siellä kansalaisopiston juhlasalissa Hämeenkyrössä ja sen jälkeen oli sitten Sillanpää-Seuran järjestämät pienet illallisistunnot ja siinä Ravintola Holvissa. Ja Linna innostui tulemaan mukaan. Ehkä sen takia, että se oli juuri Hämeenkyrössä. Ei Linna kuulemma useinkaan lähtenyt Veikon kanssa tällaisille näytelmätapahtumille, mutta nyt hän tuli. Kyllä he siinä olivat hyvää pataa ja juttelivat paljonkin meidän Sillanpää-Seuran jäsenten kanssa. Mutta siinä muistan kyllä, että Linna saattoi heittää omia sarkastisia huomautuksiaan myöskin suurelle näyttelijälle, joka oli häntä tulkinnut. Muistan, kun Linna heitti hänelle, että eihän näyttelijöillä mitään omaa minää ole, eikö? Näyttelijät esittää vaan, mitä me kirjailijat tehdään, luodaan henkilöitä ja kirjoitetaan Veikko meni ihan hiljaiseksi ja noloksi

Eija-Liisa: Ja kun Veikko erityisesti oli kuitenkin aika vahva persoona.

Panu: Vahva persoona, joo.

Eija-Liisa: Vai niin. Mikäs tää Käkisaari oli, oliks se Hämeenkyrön alueella?

Panu: On. Se on siinä lähellä Siuron rajaa, mutta se on Hämeenkyrön puolella ja se on siinä Mahnoanselän (nimi himan epäselvä) rannalla hienolla paikalla niin, että tässä nimittäin pyöräilin siellä nyt loppukesästä vähän vilkaisemassa sitä. Ja huomasin semmosen seikan, että ennen siinä oli aina selvä tienviitta Käkisaari siitä maantieltä, mutta se tienviitta oli hävinnyt. Mikä lienee syy? Uskon, että sinne on nyt tullut kaikenlaisia pyyntöjä, että päästäiskös katsomaan Linnan maatilaa ja nykyinen omistaja on varmaan jo vähän herpaantunut, että ei tää nyt mikään nähtävyys ole tää heidän maatila. He otti ainakin sen viitan pois, ettei tänne heti kaikki osaa. Minäkin tiedän, että muutamat seurueet ovat vähän kyselleet, että voisko tehdä ikään kuin toivioretken sinne Linnan maatilalle. Minuakin pyydettiin yhden retken oppaaksi. No, se peruuntui tämän pandemian takia muutenkin. Mutta näköjään, että siellä on muutenkin sitä hiljaisempaa ja minä vaan katselin niitä paikkoja sieltä etäältä portilta ja maisemaa, semmonen toimiva maatalo ja maatila se näkyi selvästi olevan, hyvinkin aktiivisesti käytössä. Sehän oli hauska tarina, kuinka Linna ja Jaakko Syrjälä menivät tätä maatilaa ostamaan Tuntemattoman sotilaan suurilla tuloilla.

Eija-Liisa: Kyllä, kyllä.

Panu: Ja pojat lähtivät voileipäpaketit palttoon taskussa talvisydännä sinne bussilla, kun olivat nähneet lehdessä ilmoituksen. Ja sitten kun siellä oli aikansa katseltu paikkoja ja vähän tingattu, mutta hintakaan ei laskenut oikein tarpeeksi ilmeisesti Linnan mielestä. Niin sitten lopulta Linna kuitenkin teki päätöksen, että no hyvä on. Minä maksan sen liikamiljoonan tästä maisemakortista, postikortista. Niin se oli.

Eija-Liisa: Niin. Ja sitten se oli hauska, kun se oli talvella, niin sitten kesää vasten ilmeni, kuinka kiviset pellot on.

Panu: Niin, se on totta. Niitä on vaikea hangen alta arvioida. Mutta maisema oli sitten kesällä vielä upeampi, koska se on oikein hieno paikka.

Eija-Liisa: No, varmasti. Olihan se kuitenkin merkittävä vaihe Linnan elämässä, että hänhän varmasti sai sitä kautta tähän Pohjantähteen aika paljon kuitenkin.

Panu: Joo. Ja hän kyllä siis viisaasti sijoitti rahaa kiinteään omaisuuteen. Maa oli arvossaan 50-luvulla.

Eija-Liisa: Aivan, aivan.

Panu: Ja se tila tuottikin jonkun verran, vaikka sillä oli epäonnea.

Eija-Liisa: Niin oli, niitä tulipaloja.

Panu: Kyllä se oli tällaista. Mutta Linna kuului kyllä ihan maataloustuottajien yhdistykseen ja sanoi käyneensä Hämeenkyrössä kirkolla tämmösillä asioilla toisinaan, ja viljeli maataan…

Eija-Liisa: Juu, kyllä. Traktoria opetteli ajamaan, ikivanhaa traktoria.

Panu: Niin, hänellä oli se pakettiautokin. Huvittavaa oli, kun hänhän kirjoitti aina lyijykynällä ensimmäiset versiot ruudulliselle paperille, ja sitten vasta vähitellen opetteli käyttämään Mikko Mäkelän lainakonetta, muun muassa siellä kirjastossa, tyhjässä kokoussalissa saattoi kirjoittaa ja sitten lainas kotiinkin sitä Mäkelän konetta. Mutta sitten Tuntemattoman jälkeen, kun hän ajatteli, että jos hän rupee oikein uuteen suureen romaanitrilogiaan, niin hän tarttisi jo ehkä oman koneen peräti. Mutta ensin hän osti tosiaan traktorin ja sitten pakettiauton ja vasta sitten kirjoituskoneen vuonna -57.

Eija-Liisa: Jaa. Mutta sitten hän ajeli kuitenkin Mersulla, että hänellä oli ihan viimeisen päälle auto.

Panu: Joo. Se on vieläkin olemassa se musta Mersu.

Eija-Liisa: Ai jaa?

Panu: Ja se on eräällä yksityisellä omistajalla, jota hän sitten näyttelee mielellään tuolla vierailijakavereilleen, että siinä on Väinö Linnan Mersu. Ja Kepa Linna antoi haastattelun aikanaan naistenlehdelle, että Väinö aikoo ostaa Mersun, mutta Mersuunhan minä en astu. Ja sitä ihmeteltiin, että onpa koppava rouva, että pitääkö sillä Cadillac olla tai joku, mikä kelpaa. Mutta ei, se oli varmaan päinvastoin, että Kepa varmaan piti, että se alkaa olla vähän liian mahtavaa, jos nyt Mersuilla ruvetaan ajelemaan. Niin mä kuvittelen sen olleen pikemminkin.

Eija-Liisa: Aivan. Kyllä voi olla näin.

Panu: Markku?

Markku: Mitähän vielä kysyisi? Ehkä siitä Messiaasta vielä sen verran, että miten paljon Linna kertoi niille nauhoille siitä Messiaasta?

Panu: Hän kertoo siitä varsin paljon. Ja koska siitä on ollut erilaisia tulkintoja, selostuksia, muun muassa tässä Varpion elämäkerrassakin on. Mutta nyt minusta Linna kaikkein parhaiten selittää ja perustelee koko kriisin, koska hän sisältäpäin itse asianosaisena pystyy selittämään sen parhaiten, ja sen vaikutuksen, sen psykoosin ja sen ilmiselvän hulluuden, mikä siinä oli väijymässä tai jo vaanimassa häntä. Ehkä juuri sen takia, että se on niin raju tapahtuma ja sen Linna kuvaa niin voimakkaasti, niin perikunnan jäsenet, poika ja tytär, nytkin halusivat poistaa tästä Päivä on tehnyt kierroksensa muutamia kohtauksia ja kuvauksia. Yks koko sivu piti ottaa ja sitten pari pienempää. Se on vieläkin niin herkkä tai arka paikka, että he eivät halua, että isästä on tällaisia jäljellä. Ehkä juuri se, että kun Linna sanoi, että hän pelkäsi vahingoittavansa perheenjäseniäänkin siinä vaiheessa ja, että ne eivät sitä halua. Ja kun minäkin kävin vähän puhelinkeskustelua tästä aiheesta Petteri Linnan kanssa, joka on tavallinen kunnon tamperelainen mies ja SaiPan entisen jääkiekkomaalivahti, niin Petteri noin hyvin rehtiin tapaan perusteli, että katsokaas, se on teille kirjailija, mutta meille hän on isä. Se on se motiivi.

Eija-Liisa: Niin. Ihan todella mielenkiintoista, ja odotetaan nyt… minä ainakin odotan tätä kirjaa, että pääsisi joulunpyhinä vaikka sitä lukemaan jo. Mutta Panu Rajala, kiitoksia todella paljon, että ehdit tulla tänne meidän iloksemme. Mutta harmi vaan oli se, että me ei saatu sitä yleisöä tänne paikalle. Se olis ollut kaikkein parasta.

Panu: Niin. Mutta jospa siellä vastarannan mies, Ari Suutarlakin, oli kuuntelulla, että päästään keskustelemaan aiheesta lähemmin.

Eija-Liisa: Varmasti oli. Kovasti kiitos, kiitos paljon.

Panu: Kiitos teille, mukava alkuilta.

Sisällön jakaminen: