Aura Koiviston kirjailijavierailu

Aura Koiviston kirjailijavierailu, 17.8.2021

Puhujat: Timo Kuoppala
Aura Koivisto
Tanja Rantalinen

Timo: Alkuiltaa teille hyvät kanssakulkijat. Tässä on alkamassa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun syksyn ensimmäinen kirjailijahaastattelu, joka menee näin suorana nettiradion kautta ja sitten myöhemmin on myös tallenteena saatavissa Kulttuuripalvelun ja Kajastuksen sivuilta. Minä olen Timo Kuoppala ja olen lupautunut toimimaan tänä iltana haastattelijana ja meidän haastateltava on kirjailija Aura Koivisto. Aura Koivisto on meille sillä lailla jonkinverran tuttu, mutta hyvin tuttuja ovat myöskin hänen vanhempansa Ilkka ja Sesse Koivisto, jotka molemmat ovat kirjailijoita ja Ilkka Koivisto oli myöskin pitkäaikainen Korkeasaaren eläintarhan johtaja. Ja Sesse Koivisto tosiaan kirjoitteli 70-luvulla myöskin hyvin suosittuja kirjoja. Aura vietti lapsuutensa siellä Korkeasaaressa eläinten kanssa ja arvelen, että sai isältä ja äidiltään tätä kirjailijan mallia, koska kirjoitti ensimmäisen oman kirjansa kymmenvuotiaana ja kirjan nimi oli Kurttunaamainen Leo ja vuonna -74. Ja sen jälkeen Aura Koivisto on kirjottanut kirjoja aika tasaseen tahtiin ja tuolla Celian äänikirjakokoelmissa on ainakin sellainen kirja kuin Irtolaisena Euroopassa ja joitakin lähinnä satukirjoja ja muitakin on sitten saatavissa ja tähän mennessä Aura on kirjottanut parisenkymmentä teosta. Ja toisiksi uusin kirja on Mies ja merilehmä, johon me sitten tänään tässä haastattelussa enemmän paneudumme, se on julkaistu vuonna 2019 ja on myös siellä Celian kokoelmissa. Ja kirjallinen tuotanto on jatkunut senkin jälkeen, Aura on kirjoittanut mm. lastenkirja Kadonneet eläimet, joka kertoo sukupuuttoon kuolleista eläimistä ja sitten tämmösen kirjan kun Merilintija ja lintuihmisiä. Uusin tänä kesänä ilmestynyt Auran kirja on ei mikä tahansa metsä, joka kertoo retkistä nykyiseen asuinkuntaan Kuhmoon. Aura on myös asunut Varsissa Virossa ja Vormsin saarella ja sieltäkin olet, et ole kirjoittanut kirjaa, mutta olet kääntänyt teoksen ja toivotan sinut tervetulleeksi tähän haastatteluhetkeen. Seuraavat puoltoista pari tuntia meil on täsäs aikaa käydä läpi lähinnä tuota Mies ja merilehmä-kirjaa, mutta myöskin muuta sinua kiinnostavaa ajankohtasta asiaa.

Aura: Kiitoksia.

Timo: Sä olit lapsuudessas aika paljon ja todellakin paljon eläinten kanssa tekemisissä ja muun luonnon kanssa ja minkälaisia muistoja ja muistikuvia sulle on jäänyt luontorikkaastalapsuudestasi?

Aura: No joo mun isähän oli 25 vuotta Korkeasaaren eläintarhan johtajana ja mä olin semmonen 4-5-vuotias kun me muutettiin sinne asumaan, et siihen aikaan Korkeasaaressa asu aika paljon henkilökuntaa, et se oli vähän semmonen pieni yhteisö siellä, semmonen aika turvallinen, kiva kasvaa lapselle, et semmonen pieni saari ja me asuttiin semmosessa vanhassa puutalossa mikä nyt on toimistotiloina ja. No ne tilat siellä oli tietysti aika erilaiset kun nykyään, et paljon vaatimattomammat, et siel ei sillä tavalla, et esimerkiks tuli tämmösiä orpolapsieläimiä, jotka tarvitsi sitten ympärivuorokautista hoitoa ni ne tuli usein meille ja mun äitini sitten hoiti niitä, et meillä ehti tosiaan olla kaikkia tiikerinpentuja ja sudenpentuja ja ahmanpentuja ja saukkoja ja tapiiria ja paviaania, että ja ne oli sit kaikki mun leikkikavereita ja se oli sillä tavalla kyllä voi sanoa, et oli värikästä ja hauskaa ja onnellista se lapsuus kyllä siellä.

Timo: Tuliks tää kirjan kirjottaminen, ensimmäisen kirjan kirjottaminen sun vanhemmilta idea vai miten?

Aura: No ei se kyl varmaan, että sinänsä mä en niin hirveesti muista, et miten se on lähteny kun mä olin niin pieni, et kyl mä jo ennen koulua luin ja kirjotin kaikkee ja jossain vaiheessa mä muistan, että mun vanhemmat hommas semmosen pienen, itselleen semmosen pienen matkakirjotuskoneen se oli semmonen joku itä-saksalainen. Mä muistan kyl vieläkin millanen se oli ja mä sen vohkin itelleni kun se oli niin näppärä lapselle semmonen pieni sillä mä naputtelin sit kaikkia ne oli eläintarinoita etupäässä, että koirista oli sitten nää just nää mun ensimmäiset kirjat, että koirajuttuja koirista oon tykänny aina, niin sellasia, että tosiaan paljon kirjottelin itekseni ja se oli semmosta luontevaa ja tietysti kun vanhemmatkin kirjotti, et kaikki, mut ehkä sitäkin aatteli, et kun se oli saari oli semmonen vähän eristyne kun illat siellä sitten pitkiä ja oman perheen kans oltiin, niin ei esimerkiks mun veli sitten piirsi ja maalas ja sisko taas teki paljon hienoja käsitöitä, et se oli semmosta luovaa puuhastelua kotona. Jotenkin semmosta luontevaa.

Timo: No lapsuus ja nuoruus vietit paljon eläinten kanssa ja luonnossa arvatenkin ja sitten parikymppisenä aloit ottaa ns. etäisyyttä kotiin ja siitä elämänvaiheesta kertoo aika minusta hauskasti tämä kirja Irtolaisena Euroopassa. Mitäs siitä sitten kasvoit vähitellen aikuiseksi ja mitä kautta minkälaisten elämänvaiheiden jälkeen olet se mikä olet nyt?

Aura: No se olis tietysti kun ajattelee, et molemmat vanhemmat oli biologeja ja itse puuhastelin paljon eläinten kanssa ja sitten mä rupesin harrastaa lintuja ja niin no kun olis voinu tietysti aatella, että lähden opiskelee bilsaa, mutta mulla oli jotenkin kammo sinne, et siin on niin paljon matematiikkaa, et mä oon niin toivoton matematiikas, et mä en pärjää ja mä en edes sit yrittänykään lähtee bilsaa lukemaan. No en tiä oliko se hyvä vai ei, että ei musta nyt ehkä tutkijaa kuitenkaan olis tullu mitenkään, mutta. No kielissä mä olin parempi, että mä vähän aikaa sitten luin kieliä, mut se ihan typisty johonkin puoleen vuoteen. Mä sit tunsin, että mä en kestä asuu kaupungissa, että se ei sovi mulle, että mä oon jotenkin jo ihan pienenä aatellu, et mä haluun asuu maalla, et se oli jotenkin semmonen selvä asia ja sitten mä vähän reilu parikymppisenä lyöttäydyin sitten mun puolison kanssa yksiin, niin sit me lähettiin yhessä maalle, että ensin vuokralla oltiin ja sitten oma paikka hommattiin tuolta. Se oli Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajoilta ni siellä asuttiin. No se oli ihan semmonen syrjäkylä ja ei siel tietysti työpaikkoja ollu ni mä sitten kirjotin lehtijuttuja ja kirjoja ja sitten puoliso valokuvas, että hän on kuvannu sillä tavalla nyt sitten on nää vuoskymmenet oltu vähän millon missäkin asuttu, mutta näissä hommis sitten oltu, että on tietysti vapaa liikkuun kun voi ite, ei oo sillä tavalla mistään työpaikasta kiinni. Ja aina se sit melkein ne asuinpaikat valittu, että se on se luonto mikä on vetäny, et millon mitäkin sen suhteen odotettu ja toivottu.

Timo: Ja luonto vetää edelleen puoleensa?

Aura: Niin on kyllä, et no nyt me sitten on Kuhmossa asuttu semmonen 5-6 vuotta. Oikeestaan tullu vähän samaan missä me sillon ensimmäinen oma paikka oli ni aika lähellä asutaan ni vähän niinku samoja retkikohteita, et siel on tosiaan vanhoja metsänsuojelualueita, joissa tykätään liikkua, että ne on jotenkin ne Kainuun metsät ollu mulle, et mä oon tykänny. Ne on vähän niinku Etelä-Suomen metsiä ja pohjoisen ja Lapin metsien väliltä ja niistä oon tykänny. Tietyst niinku sanotaan, et Etelä-Suomen metsät jotku sanoo, et ne on semmosia viiden minuutin metsiä, et ne kävelee viidessä minuutissa läpi, mut noi sit on muutaman tunnin metsiä ehkä nää suojelualueen metsät nimenomaan, että siellähän on paljon valtion maita tuolla Kainuussa, et ne sitten mitkä on talousmetsiä niitä käsitellään kyllä aika krouvisti, et ne on ankeita, et ei niissä, mut sit ne sirpaleet sitten nää suojelualueen sirpaleet, niin niiden takia me siellä nyt ollaan asuttu.

Timo: Ja näihin sä otat kantaa uusimmassa kirjassas eiks vaan?

Aura: Joo kyl mä kirjotan just tän just näiden vanhojen luonnonmetsien ja metsän monimuotoisuuden puolesta ja oon aika huolissani siitä miten nää ihan tämmöset perus metsälajit, jotka tarvii metsää ihan tämmöstä peitteistä metsää ni miten ne on hupenemassa meijän maasta ni kyllä mä niistä oon aika huolissani ja vähän niinku sen takiakin halusin kirjottaa tästä aiheesta nyt. Ni kyllä se luonnonsuojelu ja se luonto on se mikä on sydäntä lähellä ja tavallaan semmonen tärkee asia elämässä.

Timo: Tässä vaiheessa vois huomauttaa, et tai kertoa sellaisen jutun, että tänne voi laittaa kysymyksiä sähköpostilla tanja.rantalainen@kulttuuripalvelu.fi ja niitä sitten täsäs Tanja on purkamassa, voimme niihin sitten haastattelun loppupuolella palata, mutta jatketaan me tätä jutustelua sillä lailla, että mennään sitten tähän pääaiheeseen ja mun täytyy myöntää, että mä olen tämän haastattelun idean isä sillä lailla, että mä tossa jossain vaiheessa keväällä kuuntelin kun huomasin Celian kokoelmissa kirjan nimeltä Mies ja merilehmä ja rupesin sitä vähän noin aika vähin tiedoin kuuntelemaan ja mitä enemmän kuuntelin, ni sitä enemmän tykästyin. Ja menin siihen mukaan ja. Tää kirjan teksti on puoleensavetävää. Mä pyysin sua etukäteen, jos olet innokas ni lukemaan pienen näytteen kirjasta.

Aura: Joo mä valitsin tämmösen kohdan, joka sit kertoo siitä, no tässä kirjassahan kerrotaan tästä Viitus Beringin Amerikan purjehduksesta, joka tapahtu 1741 ja siinä oli osallistu sitten tää saksalainen luonnontutkija Georg Steller tää nyt tämän kirjan sankari ja hän osallistu siihen purjehdukseen, mutta sehän oli aika epäonninen, että siinä kyllä sitten ei loppujen lopuksi siellä Amerikan mantereella käyty ollenkaan, vaan ihan näillä saarilla semmonen aika pikkanen pistäytyminen ja sitten jouduttiin jo lähtemään paluumatkalle, koska nää aikataulut ei oikein oli vähän liian optimistisia nää aikataulut ja oltiin alueella, josta ei ollu karttoja olemassakaan, et se oli ihan täysin semmosta kartattamatonta merialuetta ja ankarat nää olosuhteet kaikin puolin, et syksy oli tulossa ja alko syysmyrskyt ja tässä mä kuvaan sitten minkälainen oli tää paluumatka kun lähdettiin sitten vähän hädissään sinne kiiruhtamaan, että selvittäis takasin sinne Kamtsatkan satamaan, josta lähdettiin kesän alussa. ”Iltapäivään mennessä rannikko ja viimeisetkin saaret jäävät taakse. Tuuli on suotuisa, mutta yöllä ennustus käy toteen. Pyhä Pietari joutuu raivoisaan myrskyyn.” Pyhä Pietari oli siis tämän laivan nimi. ”Se on ensimmäinen, mutta montako niitä seuraavan kuukauden aikana tulee olemaan. Onko myrskyjä yksi vai useampia kun kaksi viikkoa kestävään myrskyyn tulee päivän mittainen tauko. Stellerin kuvauksia lukiessa tuntuu käsittämättömältä, että Pyhä Pietari sitä kaikkea niinkin kauan kesti. Ja samaa purjehtijat itsekin hämmästelevät. He ovat keskellä pauhaavaa, huutavaa, humisevaa ja vilehtävää kurimusta, joka pärskii ja sylkee suunnattomia vesimassoja ja rytistää ja ravistaa laivaa sellaisella raivolla, että hengissä selviäminen näyttää mahdottomalta. Minä hetkenä hyvänsä masto saattaa katketa, takila repeytyä tai koko laiva hajota kappaleiksi. Milloin tahansa yksi noista tykinkuulien lailla jyskyttävistä aalloista voi olla se viimeinen, joka antaa lopullisen kuoliniskun. Ja joka kerta kun laiva hautautuu kannen yli vyöryvän aallon alle tuntuu väistämättömältä, että seuraavassa silmänräpäyksessä meri nielaisee heidät valtavaan kylmään pimeyteensä. Erään päivän päätteeksi perämies Hesselberg toteaa, ettei koko 50 vuoden merilläolonsa aikana ole tällaista myrskyä kokenut. ei edes kuullut keneltäkään näin rajusta ja näin kauan kestäneestä myrskystä ja sitten seuraava päivä on vielä pahempi ja seuraava sitäkin pahempi.”

Timo: Joo voin kirjan lukeneena todeta, että jo tuota ennen on ollut monenlaista seikkalua ja seikkailut jatkuvat kyllä varsin värikkäinä tuon jälkeenkin oikeestaan lähes koko kirjan ajan. Mistä sä sait idean, missä tutustuit Stellerin merilehmään ja tähän mieheen?

Aura: No oikeestaan se, että kirjan kirjottaminen lähti sillee, että me retkeiltiin tuolla Pohjois-Norjassa Jäämeren rannalla ja jotenkin se Jäämeri on semmonen kun se on niin valtava ja ne maisemat on semmosia jylhiä ja siellä sitten rupeaa ajatus lentämään ja miettii, rupes miettimään just näitä menneiden aikojen vuosisatojen purjehdusmatkoja, et näitä löytöretkiä ja tutkimusretkiä just näillä pohjoisilla vesillä, että jotenkin ne tuli siellä mieleen täällä kun siellä rannikolla oli ja katseli sitä merta ja muuta. Ja sitten kotiin tultua rupesin lueskelemaan näistä sitten näistä kaikista ja jotenkin se Steller siellä sitten aina tuntu, että se aina tuli uudestaan eteen ja lähti jotenkin se tuntu niin jännittävältä sen seikkailut, että siinä oli ehkä kun siinä oli Stellerissä on niin monta, et siinä tää Amerikan purjehdus kun hän seikkaili sitten myös Siperiassa ja Kamtsatkalla ja siitä on niin moneksi, että se oli kyllä tietysti jo aikasemmin hänestä olin lukenut ja tän Stellerin merilehmän kohtalo on tietysti, jos eläimestä lukee, niin sehän on aika tunnettu tää sen sukupuuttotarina ja muuta. Mutta nyt sillä tavalla syvällisemmin siihen Stelleriin perehdyin ja just se, että siinä oli niin paljon siinä hänen elämäntarinassaan ja sit mitä tapahtu sen jälkeen, niin just kaikki nää turkispyynnit mitä lähti siellä käynnisty siellä Alaskan saarilla ja Beringin saarella, niin se on semmonen aika suuri tarina. Ja mä mietin, et kun mä sitä kaikkea luin, että tästähän kyllä pitäis korjottaa kirja.

Timo: Voisitko kuvailla vähän tätä katastrofia. Tää nimittäin on eräänlainen kuvaus tää melkoisesta asioiden möhlimisestä ja tiedonkulun vaikeudesta ja vääristä arvioista ja mitä kaikkea, niin mitä siellä kaikkee tapahtu?

Aura: Joo tää oli oikeestaan tää Amerikan purjehdus, niin oli osa semmosta vielä suurempaa tutkimusretkee, et tää Vitus Bering oli tanskalaissyntyinen, mutta Venäjän imperiumin laivastossa palveluksessa, et siihen aikaan Venäjä 1700-luvulla, niin heil ei niin paljon ollu omia kokeneita tämmösiä ja oppineita, ni sen takia sit tuli ulkomailta ja myös kun Stellerhän oli saksalainen ja siellä oli hän sitten värväyty tän Venäjän Pietarin tiedeakatemian palvelukseen siel oli paljon saksalaisia, että sen takia oli nää, mut tää Bering oli jo yhden Amerikan purjehduksen tehny, mutta se oli sit katottiin, että se ei riittäny ja sit tehtiin semmonen mammuttimainen hanke missä piti kartottaa ihan tää koko Venäjän pohjoisrannikko ja sitten tää, et sit koillisväylää ja selvittää sit tää Amerikan ja Venäjän välisen saaristo ja rannikko ja kaikkii muutakin siihen sisälty, et se oli ihan semmonen yltiöpäinen hanke, jota sitten loppujen lopuks kestikin 10 vuotta. Mut se oli tavallaan myös sit vallotusretki, et tarkotushan oli myös näitä just kaikkia luonnonvaroja ottaa käyttöön ja kansoja alistaa veronmaksajiksi jne, mutta kun nää oli sit ihan kartottamattomia nää alueet, niin se oli vähän vaikee sit suunnitellakin sitä ja niil oli sitten kuitenkin ne kertat oli vähän semmosia, kuitenkin tehty jonkinlaisia karttoja, jotka ei pitäny paikkansa ja oli just nää aikataulut oli aivan optimistisia, että kuviteltiin liikaa mitä ehditään ja kyllä ne sit tosiaan ni syysmyrskyt ehti iskeä. Ja näitä oli sit kaks laivaa, jotka lähti, oli Beringin, jossa tää Steller oli ja sit oli tää Pyhä Pietari ja sit oli Pyhä Paavali, jossa oli sitten venäläinen kapteeni. Niin ne lähti kesän alussa sieltä Ganzatgalta purjehtimaan. No tää venäläinen Pyhä Paavali ehti vielä takasin saman syksyn aikana, mutta siinäkin kyllä kato kävi, et miehiä hävis ja kun oli keripukki, niin se keripukki oli siihen aikaan aika monen ongelma näillä pitkillä valtameripurjehduksilla, et kun ei ymmärretty, et mistä se johtuu tää sairaus, että enneminkin kun ei ymmärretty, et se on puutostauti ja. Mutta Stelleril oli kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, että hän oli haastatellu näitä alkuperäisasukkaita ja, et miten ne pärjää talvia ja muita. Niin hän ymmärsi, et kyl näitä kasvejakin pitäis yrttejä syödä ja hän yrittikin kerätä siellä näitä kasveja, mutta ei oikein saanu vastakaikua sitten näiltä kapteenilta ja niin ne sitten keripukista todella kärsittiin paljon, et se, et kun siinä oli täsäs laivassa oli miehistöö oli semmonen melkein 80, niin kyllä siinä sitten kuolema kävi, et yli 30 tais olla niitä, jotka sitten menehty. Ja se on aika karmee se keripukkikuolema kyllä, että siinä kyllä kärsitään pahasti ennen kun kuollaan, että ja tuskallinen. Ja sitten kun siellä tosiaan, että ollaan tämmösessä myrskyn, laiva on sitten aivan hirveessä myrskyryöpytyksessä ja lopulta se sitten paiskautu sinne autiolle saarelle rysähti tää laiva. No siellä sitten oltiin joskus marraskuussa. Talvi tulossa ja ei oikein millään tavalla olla valmistauduttu siihen, niin kyllä ne olot oli aivan hirveet. Ja 10 kuukautta ne tosiaan oli siellä Beringin saarella ennen kun he saivat sitten rakennettua näistä tän ison laivan hylystä, jäänteistä sit semmosen pienemmän purjehduskelpoisen, jolla he pääsivät palaamaan takaisin.

Timo: Joo siellä oli mukanaan retkikunnissa vahvoja persoonia, joita sä nostat siinä esille ja annat ymmärtää, että myöskin osa epäonnistumisten syistä oli itsepäisiä virhearvioita ja sitä, että oltiin ihan väärässä paikassa ja kaikkee muuta.

Aura: Joo lähdettiin vähän niin kun väärään suuntaan ylipäänsä, että vähän semmosia kuviteltiin, et saaria on siellä missä ei oikeastaan saaria ollukaan ja, et se suuntaoli loppujen lopuks väärä ja sen takia sitten liian pitkään purjehdittiin väärään suuntaan ja, et siinä oli kaikenlaista epäonnistumista kyllä joo.

Timo: Tää on tietokirja ja sä oot keränny valtavan määrän tausta-aineistoa. tullaan siihen vähän kohta paremmin, mutta tässä vaiheessa kun haluaisin kysyä kun usein näkee nykyään, että tietokirjasta yhtäkkiä tehdäänkin romaani. Oliko sulla houkutus kirjottaa romaania tästä kirjasta?

Aura: No se on hyvä kysymys kyllä, että oli oikeestaan, et kyl mul oli houkutus. Ehkä se just kun luin sitä, niin jotenkin uppouduin ja eläydyin siihen Stellerin maailmaan ja. No siit on vähän tossa kirjassa onkin nää alun ja lopun minämuotoset kursiivilla tietyt jutut ni tekstit, niin ne on vähän siitä idea, mutta. Sit mä mietin, et mä haluan kuitenkin kuvata sitä tapahtumia sen Stellerin jälkeen kun Steller oli itse kuollu jo ja mitä siellä tapahtu just täällä kun lähtivät miehet sinne turkispyyntiin näille Alaskan saarille ja mikä hävitys siellä tapahtui ja just tätä luonnonvarojen käytöstä ja hyödyntämisestä ja siitä mä halusin kuitenkin myös kirjottaa ja vähän miettiä myös, et mikä on muuttunu nykypäivään verrattuna ja mikä ei oo muuttunu. Ja käsittelen sit täs viimises osassa ni se tuntu sit taas, että se on kuitenkin luontevinta tehdä ihan tietokirjana ja elämäkertana, et se on selkeintä ja yksinkertasinta. Siksi tein tommosen ratkasun kuitenkin.

Timo: Täs on todettukin jo, että kirja kertoo paljosta muustakin kun pelkästään tästä Stellerin merilehmästä ja kerro vielä ihan tarkemmin tästä Georg Stelleristä. Hän oli siis saksalainen, ei suinkaan venäläinen ja ulkomailta tulijoilla oli ilmeisesti näillä retkikunnilla paljon vaikutusta, et Bering oli tanskalainen ja mistä se juontui, että näinkin vahva ulkomaalaisten edustus oli?

Aura: Joo siihen aikaan ei vielä ehkä ollu riittävästi Venäjällä niitä omia oppineita, et sen takia niitä sitten tää Pietari Suurihan vähän niinku alotti, että hän värväs niitä. Hän katsoi, et se on halvempi, että tuotetaan ulkomailta näitä ihmisiä Venäjälle kuin, että Venäjältä lähdetään kouluttamaan, viemään ulkomaille ja sit toisaalta monilla oli houkutus tulla sinne Venäjälle, koska siellä oli paljon mahdollisuuksia, että Sellerikin oli aivan innoissaan lähtemään sinne Venäjälle tekemään löytöretkiä ja tutkimusta. Steller itse se oli valtava selvästi se tiedonjano ja halu tutkia luontoa. Hänhän oli kyl aika mielenkiintonen persoona, et hyvin tämmönen särmikäs ja ristiriitanen, että senkin takia mä sit ihastuin häneen, että hän oli tosiaan jännä tyyppi, että kun lukee sitä hänen Amerikanpurjehduksen päiväkirjaansa, niin siinä hän vaikutta kyllä aika semmonen äksy ja vähän semmonen vähän sarkastinen ja pilkkaa muita ja on aina itse oikeessa. Mut sitten kun he pääsee tai joutuu sinne, haaksirikkoutuu sinne Beringin saarelle, autiolle saarelle, niin siellä kyllä Stelleristä paljastuu hyvin empaattinen ja auttavainen ihminen, joka oli, hänel oli ihan semmonen merkittävä, suuri merkitys siinä, et semmosen yhteisöllisyydentunteen sai siellä, et kaikki puhalsi yhteen hiileen ja selviyty siellä, et kyl hänen oli suuri vaikutus siinä no tietysti myös hän kun oli tavallaan lääkärikin näissä ja botanisti, niin osas näitä keripukkijuttuja kerätä. Nää merimiehet kun selviyty sieltä, niin nehän monet anto lahjotti näitä merisaukon nahkoja hänelle kiitokseks, että oli sieltä selviytyny. Hän oli muutenkin semmonen hirveen oikeudentajuinen just tämmönen tasa-arvo oli tärkeetä ja sit tämmönen oikeudentaju, että hän kirjotti paljon esimerkiks näistä Ganzatgan alkuperäisasukkaista, niin hän oli ihan raivoissaan miten venäläiset heitä julmasti kohteli, et kirjotti just, että miten epäkristillistä ja julmaa se oli, että miten heitä kohdeltiin ja. Tavallaan hän kritisoi hirveesti näitä viranomaisia mikä oli aika rohkeeta vähän riskialtistakin, että ei se nyt ihan vaaratonta ollu tämmöstä kritiikkiä esittää. Se oli, hänel oli semmonen palava oikeudentunto ja samoin näitä Siperian köyhien kansojen hän kirjotti kans heidän puolestaan tästä miten esim. valtion pitäis heidän terveydenhoitoo järjestää tai tämmösen progressiivisen verotuksen puolesta hän kirjotti, että siinä mielessä kyllä aika oppineeks ihmiseks aika rohkee ja erikoisia nää aikaansa edellä monella tavalla. Mutta ei varmaan tietysti Venäjän valtio oikein tykänny tämmösestä, että sieltä tosiaan tuli ulkomailta, jotka esitti kaikenlaista kritiikkiä, niin ei siitä nyt tietysti oikein tykätty, mutta se oli Stellerille selvästi tärkeetä. No se oli varmaan myös, että hänhän oli hyvin uskonnollinen ihminen ja hän oli pietisti ja siinä varmaan sitten kans se, että tätä lähimmäisenrakkautta täyty käytännössä toteuttaa.

Timo: Niin oliks hän myös pappi?

Aura: Joo kyllä, et hän oli teologiaa kans opiskellu, että kyllä se ja siihen sitten vähän liittyi myös se luontorakkauskin varmaan mikä hänel oli. Se luonto oli luomakunta ja Jumala on kaikki luonut, niin se oli sitten, että kun luontoa tutki ja kunnioitti ja ihaili, niin se oli Jumalan kätten töiden tutkimista ja ihailua ja kunnioittamista, että se liitty tähän myös tää hänen uskonnollisuutensa. Kyllä se oli myös se tiedemies ja tutkijaluonne, joka oli kyllä hyvin leimallinen, että mikä teki hänestä just semmosen rohkeen seikkailijan, joka ja aivan mieletön maastokulkija oli, että minkälaisia matkoja hän paineli siellä ihan jalan ja sekin oli aika epätavallista vielä siihen aikaan miten nä oppineet liikku, niin ei tällä Stellerillä ollu mitään saattueita ja karavaaneja, vaan hän ihan omin päin siellä kuljeskeli ja kokkaili omat sapuskansa ja eli hyvin vaatimattomasti, et just se sellanen ulkoinen vaatimattomuus kanssa liitty häneen ja ne on ollu aika tuntuu, että erikoisia piirteitä ja just tosiaan vähän aikaansa edellä. Et mielenkiintonen tyyppi.

Timo: Palataan pikkusen sinne Beringin saarelle. Saarihan sai nimensä siitä, että tutkimusretkikunnan johtaja Bering sinne sitten haudattiin, kuoli ja haudattiin, eikö niin?

Aura: Joo.

Timo: Kuvaat siinä aika seikkaperäsesti hyviin lähteisiin varmasti perustuen, niin tätä elämää niinä 10 kuukautena kun siellä haaksirikossa oltiin ja käytössä ei ollut paljon resursseja muuta kun se laivan hylky. Mutta ensinnäkin hyvin kekseliäästi miehistö sitten pystyi siellä toimimaan ja pääsi sieltä poiskin.

Aura: Joo se on totta. Tää Stellerhän itse kirjotti päiväkirjaa sieltä, et siihen varmaan aika paljon perustuu tää tieto, että hän siinä tosiaan selvitti näitä toimia ja miten sitten järjestettiin ensin rakennettiin vähän semmoset maakuoppamaiset asumukset missä semmoset kömmänät missä tommosii hiekkarinteisiin tievoihin rakennettiin niitä asumuksia ja ajopuuta rahdattiin ja siitä sit tehtiin ne, mut kyllähän ne on varmaan aika viheliäisiä, koska se on semmonen puuton saari ja kyllä se talvi on ollu semmosia lumimyräköitä muita mitä ja sitten kun heillä ei ollu oikein ruuti kastu siellä, että ei sielä ollu ampuma-aseita, että ne joutu nää eläimet mitä he pyydysti niin kolkkaamaan sitten. Näitä merisaukkojahan he söivät sitten paljon talven aikana, että niitä kolkattiin vaan nuijilla. Jahdattiin ja piiritettiin ja estettiin veteen meno ja semmosta ja sit loppuvaihees oli nää merilehmät, joita niitäkin sitten kesällä käytiin niiden kimppuun kun vähän vesi lämpes, että pystyttiin siellä hääräämään ja sit tosiaan tää koko tää laivanrakennus on ollu melkonen projekti, että se tuntu, et miten niin vähillä varusteilla pystytään ylipäänsä tekemään niin, et kyl se ihmeellistä on, mut siihen aikaan ihmiset on ollu kyllä käteviä käsistään.

Timo: Ja merisaukoista oli sitten muutakin hyötyä tai sanotaan ehkä enemmän iloa kun paitsi, että niiden lihaa syötiin ravinnoksi, niin?

Aura: Joo turkiksia niistä sitten, et sehän on hienoin turkis oli siihen aikaan, et kiinalaisethan niitä osti sitten innoissaan ja. Siin oli, et nää merimiehet sitten kun ne tylsistyi siellä talvella ni niissä kömmänöissä olihan se varmaan ankeeta ni ne rupes pelaamaan korttia ja sitten ne käytti merisaukon kun rahat loppu ja panokset loppu ni merisaukon nahkoja käyttivät panoksina ja siitä Steller kyllä oli vihainen siitä, koska sittenhän ne haaskautu tää niiden liha kun niitä vaan sitten heitettiin lihat pois ja vaan turkiksia otettiin, et se oli semmosta tuhlaamista. Ja sitten merisaukotkin tuli tietysti aroiksi, että ne pakeni kauemmaksi ja väheni, hupeni, et siinä vaan sit tämmösen huvin takia, niin vähän hankaloitettiin omaa elämää siinä, että näitä ihan oman ravinnon saantia. Steller yritti sitä estää, mutta ja oli aika kiukkunen, mutta ei se sitten onnistunu, et kyl ne vaan piti vähän huvitella, niin siinä kurjuudessa.

Timo: No täs ollaan moneen otteeseen viitattu tähän merilehmään ja kerropas tarkemmin mikä eläin merilehmä on tai oli?

Aura: Joo ei se lehmälle tietysti oo sukua, että maaeläimistä niin norsut on lähimpiä sukulaisia. No tää Stellerin merilehmä on kuollut sukupuuttoon, et sehän nyt sit käytännössä syötiin, että nää turkispyytäjät söi sen, se meni alle 30 vuotta kun Steller on sen kuvannu tietelle, niin se oli sit hävinnyt koko laji, mutta nykyään saman heimon eläjä on tämmönen dugongi ja sitten on näitä manaatteja on saman lahkon eläjiä. Mut ne elää tässä subtrooppisilla vesillä. Ne on lämpimien alueiden eläimiä. Se on semmonen ulkomuodoltaan vähän virtahevon ja valaan ja hylkeen risteytys semmonen aika sympaattisen näkönen köllykkä, uivat vedessä ihan, mut, et ne sitten tätä rantakasvillisuutta syö, laiduntaa, et sen takia ne oli aika haavottuvaisia, koska ei ne voinu paeta mihinkaan kauas merelle, vaan niiden piti olla siellä rannan tuntumassa syömässä, niin sen takia niitä sitten pystyttiin niin tehokkaasti kolkkaamaan ja. No tää Stellerin merilehmä on tän koko kaikkien näiden, tästä joukosta niin lajeista ehdottomasti suurin, et se on jopa semmonen 8 tonnia saatto painaa. Se oli rasvanen iso eläin, niin se tietysti pärjäs kylmissä vesissä paremmin kun ne sopeutu kylmiin vesiin tää iso koko. No Steller niitä kuvaili ja tarkkaili talvella niitä kun ei ne osannu pelätä ihmistä, niin Steller sitten on tietysti ainoana ihmisenä kuvannu näiden eläinten elämää, niin ne eli semmosissa perhekunnissa, että siellä oli sitten puolisot ja niiden poikaset, joita ne sitten hellästi hoiti näitä poikasia ja niitä ja sitten kun niitä ruvettiin metsästämään, niin se oli sit semmosta koukuilla yhteen, valittiin yks uhriks ja koukku siihen ja sitten miehet toiset jollain keihäillä niin sitä hakkas, että se väsy se eläin siinä verenhukkaan ja. Niin nää muut perheenjäsenet yritti hirveesti auttaa sitä uhria, irrottaa sitä koukkua pyrstöllään. Joskus ne onnistukin jopa, että se oli sit semmonen kauhee hätä niillä. Monesti seuras sitten saatto se puoliso, jos toisen puoliso otettiin, revittiin sinne, hinattiin sinne maihin, niin se puoliso sitten vielä yritti tulla auttamaan, että semmonen aika hellyttävä eläin se on varmaan ollu sympaattinen jotenkin lempeä, lauhkea ja.

Timo: Iso eläin.

Aura: Niin todella iso, että siinä oli sitten syömistä, et sitä ne sitten nää miehet sanokin, että, jos ei he olis näitä saanu sillai kesän aikana pyydettyä ni ei olis ehkä sitten jaksettu sitä laivan rakennusta sillä tavalla pystytty, et se oli tärkee, että saatiin tätä rasvaa ja lihaa syödä niin paljon kun vatsa veti, et se oli hyvin tärkeetä, koska se oli niin vaikeeta, siis siel oli niitä jotain hylkeitä, jotka oli kans aika isoja. Niitä oli hyvin vaikee kuitenkin saada hengiltä, et jollain ihan kalikoilla hakkaamalla ja ne oli pitkiä sitten ne välimatkatkin, joita piti kävellä ja kuljettaa lihaa, että tää merilehmä sitten heidät pelasti, mutta. Ja samoin se oli sitten tärkee ilmeisesti näille kun tuli myöhemmin sitten seuraavina parina vuoskymmeninä tuli näitä turkispyytäjiä, niin sitten vähä vähältä hävittivät ne, söivät pois.

Timo: Koskas viimeinen merilehmähavainto on tehty?

Aura: No se oli kun Stellerhän oli siellä 1741-42, niin mitä siinä meni, oliks se jotain alle 30 vuotta kuitenkin 27 vuotta. Siellä kävi myöhemmin semmonen retkikunta, yli 40 vuotta myöhemmin ja siellä sit oli yks tämmönen englantilainen mies, joka kyseli sitten näiltä ihmisiltä siellä Beringin saarella, et koska on viimeks nähty ja muuta, mutta en mä oikein muista nyt sitä, mut se kuitenkin oli jo siinä vaihees hävinny, et kyl siinä oli menny tosiaan oliko se just se 27 vuotta siitä, et ei ne kauan ehtiny. Se oli aika pieni populaatio varmasti ja se oli kyllä aikoinaan ollu isompi, et näitä merilehmiä oli ollu paljon laajemminkin, mutta ne oli jo vissiin tää sit tää alkuperäisasukkaiden metsästyspaine aiheuttanu, että ne väheni sitten, et ne sit oli viimeiset just tällä Beringinsaarella ja niitten lähisaarten ympärillä kun siellä ei asunu ihmisiä, niin siellä oli sit vielä säilyny, mutta sitten kun ne ihmiset tuli, niin ne hävis. Et se ei kyl metsästyspainetta ne on varmaan tietysti totta kai on hyvin hitaasti lisääntyviä eläimiä, että pitkäikäsiä, mutta hitaasti lisääntyy, niin eihän ne sitten kestä tämmöstä metsästystä.

Timo: Sä kerrot tos kirjan loppupuolella aika paljonkin tästä mitä tapahtui niillä saarilla tai sillä alueella sen jälkeen kun tää retkikunta oli sieltä lähtenyt?

Aura: Joo tää viiminen osa oli.

Timo: Ollu hiljanen.

Aura: Niin kyl se oli hurjaa semmosta teurastusta ja ne oli nää merisaukot, jotka, niitä oli aika paljon siellä Aleuttien saarilla ja siellä Alaskan rannikolla, mutta ne vähä vähältä, aina siirryttiin seuraavaan saareen ja samoin sit oli näitä turkishylkeitä näitä, joita kanssa ja sitten ruoaks kans näitä hylkeitä, toisia hylkeitä otettiin, että se oli ihan silmitöntä teurastusta kyllä ja ei sitä tavallaan oikein ajateltu, että se oli vähän siihen aikaan kans jotenkin semmonen ajatus, että ei ne eläimet kuole sukupuuttoon. Kuviteltiin, et ne vaan siirtyy muualle ja tulee ne sit takasin taas ja, et se ymmärrys ei tietenkään ollu mitään tämmöstä, ekologiasta ei ollu paljon käsitystä siihen aikaan vielä.

Timo: Yrittiks kukaan estää sitä?

Aura: Joo siel oli kyl sitten kävi semmonen venäläinen geologi, joka puhui siitä, et ne oli niin huvennu, et pitäis rauhottaa, mut nää merilehmät, mutta ei sitä, sillä ei ollu mitään vaikutusta. Kyllä näihin merisaukkoja ja muitakin, niin kyllä oli semmosia ääniä siellä, jotka huutavan ääninä korvissa, että oli jotain pappeja ja muita, jotka yritti siihen ja just tää retkikunta myös, jossa oli tää englantilainen tämmönen Martin Sauer, niin hän kirjotti kans näistä merisaukoista oli huolissaan, että ne tulee häviämään.

Timo: Niin oliks se niin, et merisaukot on pelastettu, mutta?

Aura: Joo, et se oli sitten, et sukupuuttoon kuoli tää Stellerin merilehmä ja sit siel oli semmonen kun iso merimetso, joka oli kans vaan tällä Beringin saarella ja Komendörin saari missä oli useampia, muutamia pieniä saaria, niin ne kanssa oli tämmösiä isoja lintuja ja huonosti lensivät, niin ne oli kans helppo kolkata ja kun niitä ei muualla, et se oli ihan vaan näin pienellä alueella elivät, niin ne hävis kanssa..

Timo: Voidaan vielä palata tähän luonnonsuojelupuoleen, mut kerros vähän tää Stellerin seikkailu ei suinkaan päättyny siihen, että hän pääsi sieltä,m tai pääsivät sieltä saarelta lähtemään isosta laivasta rakennetussa pienemmässä laivassa, näin kertoo kirja, mutta Stellerin seikkailut jatkuu?

Aura: Joo hän oli vielä Gamzatgan niemimaalla, niin kolus sitä kyllä aika perusteellisesti oli pari vuotta siellä vielä ja kirjotti siitä vielä aika paksun kirjan, jossa hän hyvin monipuolisesti käsitteli tätä Gamzatgaa. Ja sehän on kyllä aika kun katsoo kartalta, niin ne melkosia taipaleita siellä, ne on ollu hirveen hankalakulkusia ne maastotkin täytyny olla ja siellä hän sit kuitenkin kuljeskeli ja oli paljon näiden Kamtsatkan itelmeenien näiden alkuperäisasukkaiden parissa. Ilmeisesti viihty heidän parissaan tosi hyvin. Ja hän kirjotti paljon heistä. Sitten sen Kamtsatkan jälkeen niin hän sitten lähti. No tarkotus oli sitten palata Pietariin Siperian kautta, et siel Siperiassa hän oli sitten jatko sinne matkaansa. Mutta ei sitten päässyt enää Pietariin asti, vaan kuoli matkalla. Myös se menomatka siellä Siperiassa, et siellä hän kans ehti olla aika pitkään ja sehän oli hidasta tietysti se matkanteko kun voi kuvitella 1700-luvulla Siperiassa, niin ei siellä kauheen nopeesti edetä ja varsinkin siel oli sitten kun oli tää Beringin kaikki nää. Nää oli valtavat ihmismassat ja mitkä liikku siellä, niin siel oli tietysti kaikki kuljetusvälineet oli sit vähän jo käytössä ja oli pulaa varmaan niistä asuinpaikoista ja muista, et sinne piti pysähtyä välillä ja rakennuttaa jotain jokilauttoja ja hommata hevoskyytejä tai muuta, että kyl se on ollu hidasta. Mut ei se Stelleriä varmaan sitten, hän käytti sen ajan aina hyväkseen ja teki retkiä ja tutki luontoa ja, et ei hän sillä tavalla varmaan harmittanut kun se asian tekemistä aina löyty.

Timo: Ja tieto kulki hitaasti. Tos kirjassa ei käy ihan tarkkaan selville sitä miten siellä postilaitosko toimi vai ratsastavat kuriirit vai miten, mutta ilmeisen hitaasti kulki tieto, koska voiko sanoa, että Steller oli jopa tämmösen hitaan tiedonkulun uhri sitten lopulta?

Aura: Kyllä joo näin siinä sit lopulta kävi, että siinä oli semmonen jupakkakävi näiden viranomaisten kanssa just tätä kun Steller suhtautui näihin Kantsatkan alkuperäisasukkaihin näihin itelmeneihin vähän niin kun suojelevasti ja ystävällisesti ja heitä puolusti ja siinä sit tuli kränää yhden viranomaisen kanssa siellä paikalla ja tää viranomainen lähetti kantelua Stelleristä ja Stelleriä vaadittiin kuulusteluihin, että ei kai hän vaan lietso kapinaa siellä ja, niin kyllä Steller vapautettiin sitten näistä kun kuulustelut todettiin ja käytiin, mutta todettiin, et se oli ihan, ei ollut pitänyt paikkansa nää syytteet ja Steller pääsi jatkamaan matkaa, mutta sitten kun se tieto ei kulkenu, että oli saanu vapauttavan päätöksen. Se ei kulkenu Pietariin asti ja sit kävi niin, et Steller oli jo päässy aika pitkälle jo Euroopan rajalle saakka ja vietti kesää siellä yhden ystävänsä luona, niin tuli kuriiri ja määräskin, että hänen pitää lähteä kuulusteluihin ja takasin sinne mistä hän oli jo tullu sinne. Ja hirvittävän pitkä matka siis lähtee taas ja talvi oli tulossa ja, niin se oli sitten kyllä liian rankkaa ja sitten ehti tosiaan talvi tulla ja Steller kanssa yliarvioi omat voimansa ja sitten vähän kuumetautisena lähti rekireissulle, niin se oli liikaa, että hän kuoli tähän kuumetautiin siellä talvisella rekimatkalla.

Timo: Mihis hänet on haudattu?

Aura: No se tosiaan se hautapaikka oli tänne jokirantaan, oliks se Turajoen rantaan, mutta se kyllä sit joku syövytti tän rantatörmän ja sinne on hänen luunsa hävinny jokeen minne lie, et siinä on muistomerkki kyllä sitten pystytetty.

Timo: Sä olet kerännyt tähän kirjaan mun arvion mukaan valtavan määrän tietoo mistä sä olet nämä kaikki yksityiskohdat ihan faktat ja myöskin nää arvelut, niin mistä nää olet kaivanut esille?

Aura: Yllättävän paljon oli lukemista kyllä, et Steller itsehän jo kirjotti aika paljon just näitä matkapäiväkirjoja ja muitakin ihan tämmöstä muutakin, et siinäkin, että yllättävää, jos ajattelee, et on 1700-luvulla eläny mies, että niin paljon löytyy tekstiä hänestä ja hänen ittensä kirjottamana. Sitten oli tosi tärkee opus oli tommonen Stelleristä tehty englanninkielinen elämäkerta semmonen norjalaissyntyinen Leonard Steiniger, joka muutti sitten Yhdysvaltoihin. Biologi, joka kulki kymmeniä vujosia ihan Stellerin jalanjäljillä kävi siellä Beringinsaarella ja Kamtsatkalla ja. Niin hän kirjotti kyl semmosen tuhdin elämäkerran, et siihen kyllä oli hyvä nojata, et se oli semmonen oikein peruskivi sitten ja. No sit yks tärkee oli kans näist Beringin purjehduksesta, niin semmonen historian proffa Orgut (epäselvä nimi) kirja, et se on tosi hienosti kirjotettu ja kyl näitä kirjoja on ja samoin sitten tästä Stellerin jälkeisestä ajasta, niin oli myöskin, et kyl niitä kirjoja löyty luettavaksi ja Steller sitten itsestään useampia on. No sitten netissä oli artikkeleita ja mielellään sitten katto vähän videoita ja kuviakin näiltä saarilta ja Kamtsatkasta ja Siperiasta, että kyllä sitä tutkailtavaa oli.

Timo: Sä et itte kuitenkaan, et oo matkustanu siellä?

Aura: No en joo niin kun mä täs kirjas totesin, et ei budjetti ei riittäny, et olis lähteny sinne kauas, että en kyllä. Ja sit toisaalta taas kun en osaa venäjää, niin ei siinä nyt olis ollu mitään hyötyä lähteä jotain Pietarin arkistoja penkomaan, että kyllä ihan sain luottaa muiden ja käyttää hyväkseni muiden aikasemmin tehtyä työtä. Ainoo matka sitten minkä oikeestaan tein tän niin menin Helsingin eläintieteelliseen museoon, luonnontieteelliseen museoon siellä on tää Stellerin merilehmän luuranko näytteillä. Ja sehän on se museon suurin aarre kyllä, että se oli hieno kyllä, että se on harvinainen, et maailmassa on tämmönen, et on kokonainen yhdestä ja samasta yksilöstä saatu luuranko. Niitä ei oo montaa olemassa. et se on kyllä arvokas. Enimmäkseen mitä on näitä luita tai sit koottu eri yksilöistä, mutta Helsingissä se on tosiaan tämmönen.

Timo: Tiedätkö tarkemmin miksi, miten se on tänne joutunu?

Aura: No se oli siihen aikaan kun nää Alaska ja Beringin saari tai alaska kuulu Venäjälle niin ja Suomi sitten oli osa Venäjää, niin siellä Alaskassa oli kuvernöörinä oli kakskin suomalaista henkilöä. Sit oli tämmönen Johan Hampus Furuhjelm, joka jollakin tavalla sai sieltä Beringinsaarelta hommattua sen luurangon ja jotenkin sai sitten, että se kyörättiin sitten, miten lie Helsinkiin.

Timo: Niin karttaa kun kattoo, niin Amerikka ei lopultakaan ole nykyään, Amerikka ei oo siitä USA kaukana. Paljonko se Beringinsalmi on?

Aura: Oliks se jotain 90 kilometriä sen Beringinsalmen leveys. Nii, et sillon kun se Bering ensimmäisen kerran se ensipurjehduksella hän meni ni sil oli vähän huono tuuri, et siel oli sumusta, niin se ei nähny koko Amerikanmannerta. Se ei tienny siitä, et myöhemmin sitten James Cook purjehti siitä, niin sillon oli kirkas keli, et hän onnistu näkemään sen, tajuamaan, että salmessa mennään.

Timo: Sit voitais vähän ehkä mennä tohon, lisää tohon luonnonsuojelun historiaan ja luonnontutkimuksen historiaan, että musta tässä aika monipuolisesti tässä Stellerin kautta sä kuvaat sen maailmanajan luonnontutkijan mielenlaatua minkälainen se oli, miten Steller suhtautui ja miten yleisesti luontoon suhtauduttiin ja oliko steller jotenkin poikkeava tässä suhteessa sun mielestä?

Aura: Joo 1700-luvulla se oli tietysti semmosta hyödyntämisen aikakautta, että just nää löytöretketkin, niin siinä oli oleellista sitten, että luonnonvaroja otetaan hyödynnykseen ja, että se oli semmosta. Luonto oli semmosta käyttötavaraa, mutta tietysti, no onko se tietysti nykyäänkin samanlainen ajatus on monilla ihmisilläkin, että mitä tää termikin tää hyödyntäminen, että luonto on hyödyllinen sillon kun siitä on ihmiselle hyötyä, mutta tietysti nykyään jo vähän ekologisesti sentään ymmärretään, et siihen aikaan se ei kuulunu kyllä. No ei tietysti koko evoluutioajatus ei ollu vielä, että Darvinhan oli vasta sitten seuraavalla vuosisadalla, et sillon ajateltiin, että Jumala oli luonut luonnon ja se oli luonu sen ihmisen iloksi ja hyödyksi ja sitä oli oikeus käyttää. Kyllä Stellerkin ajatteli samoin ja, mut hänellä oli just tätä tuhlaamista vastaan ankarasti, että luotoa tuli myös ihailla ja kunnioittaa, et juuri tän, et se oli Jumalan tekemää niin Jumalan työtä. Kyl Stellerillä oli siinä mielessä myös poikkeuksellinen ehkä, jos ajatellaan, niin hän oli kyllä kiinnostunut myös näistä eläimistä itsestään ja niiden elintavoista, et siinä esimerkiks siellä Beringinsaarella, niin hän näistä ajopuista rakensi semmosen hökötyksen, jonka siellä oli sitten saatto tarkkailla näitä hylkeitä ja hän kirjotti niiden elintavoista ja muusta, et se on kyllä aika semmosta aikaansa edellä olevaa, et ei siihen aikaan luonnontutkijat semmosta oikein harrastanu, et ne oli vaan tosiaan elämä oli enemmän semmosta käyttömateriaalia. Siinä on hyvä verrata, kun samaan aikaan oli hänen semmonen aikalainen, joka myös siellä Kamtsatkalla retkeili ja oli myös tän Pietarin akatemian tutkija ja kirjotti kirjan Kamtsatkasta, niin hän vähän irvailikin sitten tätä Stellerin ajatusta, et voihan niitä eläimiä nyt tuijotella ja tarkkailla, mut ei siitä mitään hyötyä, että ei se ihmisiä sivistä kyllä semmonen, että ja samoin tää mies tää (epäselvä nimi) niin oli näihin itelmeeneihin, näihin alkuperäisasukkaisiin, niin suhtautu hyvin pilkallisesti, että he on semmosia alkeellisia, jotka ei osaa purjeveneitäkään rakentaa, mutta Stellerhän oli tosiaan ihaili näitäkin, että kuinka hyvin he tuntee luontoo nää itelmeenit ja osaa elää luonnossa ja tulee toimeen siellä. Hän sitä kovasti ihasteli, et miten hyviä botanisteja he on, varsinkin naiset, et hän kovasti näitä naisia ihaili, että miten taitavia ja taiteellisia ja viisaita ne naiset on, et kyllä hänel oli semmonen aika edistyksellisiä ajatuksia. Vaikka sitten tietysti myös aika julmastikin hän välillä kohteli niitä eläimiä, että kun oli tieteellistä mielenkiintoo johonkin, niin sit taas tuntu, että se vähän heitteli, että välillä hyvin rakastavasti ja ihailevasti hän kirjotti niistä ja sitten taas, mut tietysti sillon esim. siinä haaksirikko autiolla saarella, niin kyllähän siinä pitää olla tappaa ja syödä niitä eläimiä, jos meinaa itse hengissä pysyä, et ei se. Niin se tutkija se oli moneksi tästä tutkijana asennetta ajatellen.

Timo: Sä nostat tuolta aika kivasti pintaan joitakin teemoja sitten myöskin tähän päivään sieltä, niistä olosuhteista ja meiningeistä siellä 1700-luvun puolen välin tai sitä ennenkin, niin voisitko täsäs vähän valottaa sitä, et mitä toi tarina voi meille opettaa?

Aura: Joo mä. se oli just tässä viimisessä osassa sitä aika paljon käsittelin ja tavallaan se motivoi kirjottamaan ja just kuitenkin tunnen ite, et se luonnonsuojelu on tärkee ja se vähän tahtoo ihmiseltä tämän hyödyntämisen innossa unohtua. Mä luin uudestaan semmosen meribiologian proffan (epäselvä nimi) Robertsin kirjan, jossa hän kertoo tästä merten vallotuksen historian ja kalastuksesta etupäässä, mutta myös hylkeen pyynnistä ja valaan pyynnistä ja siinä ensimmäisessä luvussa hän just kertoo tän Stellerin tarinan ja merilehmän. Ja siinä hän painottaa just sitä, että nää vanhat tutkijat tai löytöretkeilijät ja just kun he kirjottaa näistä oman aikansa eläinten runsaudesta ja muusta kuvaa sitä aikaa, niin, et ne on aika tärkeitä aikalaiskuvauksia, et ei ne oo mitään. Ne helposti otetaan vähän semmosena seikkailutarinoina vaan ja, että ne voi olla vähän semmosta (epäselvää) juttua ja liiottelua kun he kuvaa tämmösiä eläinmääriä ja niin kun Stellerkin kuvaa, et sil on just semmosta, että kaloja on niin paljon meressä, että ne melkein pysäyttää laivojen kulun tai ne silliparvet myllertää siellä ja kaskelotteja on ihan laumoina. Stellerkin kuvassiellä kamtsatkalla, että siellä niissä joissa on lohia niin paljon, että kun heittää sinne harppuunan ni se osuu melkein aina loheen, että. Nää on semmosia ikkunoita menneisyyteen, et tavallaan me nykyihmiset kun ei me oikein osata kuvitellakaan sitä maailmaa miten paljon niitä eläimiä on ollu, et miten valtavat määrät on voinu olla ja ne eläinkannat toisenlaiset, et siin on semmonen näkymä menneeseen ja sit pitäis miettiä, että me ihmiset kyllä ollaan sitä nitistetty ja nutistettu ja typistetty näitä tätä eläinten valtavaa runsautta. Ja sen myötä ni pitäis tätä nykyaikaa ajatella ja just vähän varovaisuusperiaatteen mukaan enemmän yhä ja myöntää, että kyllä nää muutkin lajit tarvitsee tilaa ja. Helposti nykyään, jos jotakin riistaa hupenee, niin syytellään petoeläimiä, vaikka pitäis kyllä katsoa peiliin, että kyl nää eläinkannat on monesti niin ihan pieni osa siitä mitä ne luontaisesti olis. Siinä tulee vaan semmonen harha tietysti, että jokainen ko syntyy elää omassa ajassa ni ajattelee, että näin on ollu aina ja tää on se normaalitila. Oikeestaan hyvä esimerkki just nää Suomessakin, et ei tarvi mennä valaisiin tai muihinkaan eksoottisiin eläimiin, et esimerkiks kanalintukannat Suomessa. Nykyään puhutaan hyvistä ja huonoista kanalintukannoista, vaikka tosiasia on, että ne on kurjat surkeet nää kanalintukannat verrattuna siihen mitä niiden pitäis olla, tai on luontaisesti ollut, että esimerkiks Carl von Bindlinnee kuvaa Lapinmatkaltaan ihan uskomattomia määriä, et siinä usein ne käyttääkin semmosia termejä, että uskomatonta ja suunnatonta ja muuta, et kyl se pitäis ymmärtää nyt olla vähän varovainen, että tosiaan niin kun nytkin ni sit vaan kanalintukantojen metsästystä niin pidennetään vaan. Totutaan siihen, et tietenkin näissä on semmosta sahausliikettä, et välillä on vähän parempia aikoja, mut kuitenkin se on monilla eläinlajeilla semmonen tasanen luisu alaspäin ja kyllähän se luisuminen voi kestää monta ihmissukupolvea ja satoja jopa tuhansia vuosia, mutta pitäis nähdä se oma osuus siellä pitkällä aikajanalla ja osata jarruttaa ja ajatella, et onhan ihminen ilmeisesti aikuttanu jo mammuttien ja tän megafonan häviämiseen, et jo pystyny niinkin kauan sitten vaikuttamaan, niin kyllä nyt olis tosiaan syytä olla varovainen ja antaa tilaa muille ja näitä eläinten ravintoverkkoja ne on hajonnu, niin niitä yrittää elvyttää ja rakentaa uudestaan ja vähän itse olla vaatimattomampi ja luopua ainakin kaikenlaisista tämmösistä huvitappamisesta.

Timo: Sä oot käyttäny lehmää joskus, kotoista lehmää esimerkkinä jossakin, tais olla siinä kirjassakin, että lehmä on kohta suurin meidän eläin.

Aura: Niin joo, et kyl se on tosiaan, että nää suuret eläimet on tietysti kun ne on hitaasti lisääntyviä, niin ne on vaarassa kyllä olla haavottuvia. Tietysti tunnetusti nää Afrikan eläimet ja muut, että, mut lehmä on kyllä joo nisäkkäistä. Nää on nää ihmisen kotieläimet ja muut, niin ne loppujenlopuksi vie nisäkkäiden biomassasta ihan hurjan määrän, että. Et kohtuullisuutta vähn pitäis ymmärtää.

Timo: Vieläkö Stellerin merilehmä pyörii sun mielessäsi, olitko tyytyväinen tähän lopputulokseen, vai olisitko ehkä halunnut kirjottaa jotakin toisin tai jatkaa aiheesta enemmänkin?

Aura: No kyl mä, olin mä ihan tyytyväinen tohon kirjaan, että. Tietysti se oli aika työläs, että olis surullista, jos se tuntuis ihan, et olis ollu, menny ihan myttyyn, mutta kyl se, siinä oli aika tärkeetä myös, et mulla oli hyvä kustannustoimittaja siinä, että Tuomas Lojamo, että hänen avullaan sain siihen. Hän neuvo ja autto, et miten siihen sais vähän ryhtiä siihen kirjaan, et se oli. Mä olin tietysti niin innostunu, niin se tahto kyllä levitä ja rönsyillä vähän liikaakin, että. Mut sit kun oli tommonen ulkopuolinen lukija, fiksu lukija, joka ymmärsi, että ei se nyt ihan kaikkea tarvi siinä olla ni hänestä oli kyl. Kyl kustannustoimittajat kun semmonen on hyvä, niin se vaikuttaa kanssa merkittävä tekijä monella tavalla.

Timo: Joo meillä on tässä vielä hyvin aikaa, niin mua ainakin vähän kiinnostais toi sun elämäsi siellä Virossa Vormsilla ja Vormsihan on saari ja se on aikaerikoinen saari, voisitko kertoa siitä vähän ja se on näkyny myöskin sun kirjallisessa tuotannossa?

Aura: Joo se on semmonen Viron länsirannikolla semmonen. No nää Hiidenmaa ja Saarenmaahan on kyllä tunnettuja isoja saaria, että Vormsi on paljon pienempi sitten, että se on semmonen alle 100 neliökilometriä pikkunen saari siinä Haapsalun kylpyläkaupungin on mantereella se lähin tämmönen minkä suomalaiset ehkä tuntee paremmin. Sinne on semmonen alle tunnin, 45 minuuttii semmonen laivamatka. Jasiellä asuu semmonen ehkä 150 ihmistä ympäri vuoden asusti tai asustaa edelleen ja. Se on semmonen viehättävä saari, me mentiin sinne 2001 keväällä. Ostettiin semmonen vanha talo sieltä ja se lähti vähän siitä, että jotenkin kaivattiin semmosta monimuotoisuutta ja. No molemmat ollaan kuitenkin Etelä-Suomesta lähtösin ja siellä Kainuun metsissä retkeiltiin, niin vähän just kaivattiin semmosta lintujen ja hyönteisten ja semmosten eloa, niin sen takia me sinne sit lähettiin, et oltiin me jonkunverran kyllä Virossa retkeilty, mut se saari ei ollu varsinaisesti meille tuttu, että sinne lähettiin. Siellä me, no 11 vuotta me asuttiin ja hyvin tiiviisti sitten kun meil oli sit siellä kotieläimiä, et meil oli lampaita ja hevosia ja näitä niittyjä siellä hoidettiin ja touhuttiin ja se oli aika hauskaa värikästä aikaa kyllä. Ja se oli tosi erilaista taas sitten.

Timo: Vormsilla on ollu myös aina ruotsinkielistä asutusta, näkykö sitä vielä?

Aura: Joo sillä tavalla, et se oli, ennen sotaahan sieltä sitten, tai sodan aikana lähti evakkoon pakoon näitä ruotsalaisia Ruotsiin muuttivat suurin osa, mutta heille sit palautettiin näitä maita, et sit toiset rakensi sinne kesämökkejään ja tuli sinne aina kesällä käymään. Muutama asukin jopa, että oli se aika erikoinen se kulttuuri siellä kyllä tai kulttuuriperintö just tän Viron ruotsalaisten tai rannikkoruotsalaisten, et pitkin rannikkoahan heitä asu siellä. He puhu vähän semmosta arkkaista ruotsia ja se rakennuskulttuurikin varmaan vähän. Semmosia vanhoja puutaloja ja sit ne kylät semmosia tiiviitä sumppukyliä siellä. Et siellä Vormsillakin semmonen kaheksikon muotonen kylätielenkki meni ja sen varrella sit näitä taloja semmosina pikkukylinä. Nää nimetkin oli jotain Vormbi ja Söderbi ja Forbi niitten ruotsalaismuistona.

Timo: Mut sä oot tosiaan kääntäny sitten Virosta yhden teoksen?

Aura: Joo nyt tossa vuodenvaihteessa, niin ilmesty alkuvuodesta ni tämmönen (eäselvä nimi) Rohtmetsin luontokirja. se oli tämmönen luonto-opas vähän, että Viron luontokohteita esittelee. Satakunta kohdetta esittelee, niin mä käänsin tän Inrikin kirjan sitten, että se ilmesty siinä on karttoja ja paikkoja esittelee ympäri Viroa ihan tämmösiä kivoja luontokohteita mitkä ei oo suomalaisille välttämättä niin tuttuja, et se on siinä mielessä kiva kirja, että siel on niin monenlaisia paikkoja ja tommosia luonto- ja kulttuuripaikkoja yhdistetty ja perinnebiotooppeja ja monenlaista, että se on ihan mukava. Kuitenkin aika vähän toi suomalaisille ei ehkä oo niin tuttu toi siellä lintumiehiä ja lintunaisia käy kyllä paljon on virossa. esim. tää (epäselvä paikan nimi) lahti on tunnettu linturetkeilijöiden paikka, mut siellä täällä on kaikenlaista muutakin, niin se on kyllä ihan kiva. No siellä kun asuin ni sit sen verran virolaisilta kuitenkin opin, että en oo opiskellu missään muuten viroa tai kääntäjä en oo mikään ammattikääntäjä, et se on ihan vaan tämmönen kyökin kautta opin vironkielen siellä kun ihmisten kanssa juttelin.

Timo: Löytyiskö sieltä kirjasta jotain Tallinnan lähellä olevaa kohdetta, että tämmönen sinne merisatamaan pysähtyvä turisti vois kerran eläessään laajentaa vähän Virotuntemustaan?

Aura: Kyl siel on joo. Hyvin lähellä Tallinnaa on se Lahemaan kansallispuistokin missä on montakin kohdetta, että sinnehän ei oo pitkä matka ja kyllä siellä on monenlaista. Loppujen lopuks ne välimatkat on aika lyhyitä. Viro on kuitenkin aika pieni maa ja siihen nähden just, et se on niin pieni maa, niin se on yllättävän runsas, että se luonto on niin monimuotonen. Siel on niin monenlaista. Esim. näil saarillahan kun siel on tämmönen kalkkipitonen maaperä, niin se kasvillisuus, siel on paljon just kämmeköitä monenlaisia kämmeköitä ja, et kasvit on hyvin erilaisia tai runsasta ja monimuotosta verrattuna Suomeen, et se hyppäys sinne etelään ni se tuntuu, et on eteläisempi kun vois arvatakaan se lajisto. Ja tosiaan lintuja on runsaasti kyllä myös.

Timo: Siirtolohkareet puuttuvat vissiin aikalailla?

Aura: Niin niistä ne on aika innoissaan kun siellä on näitä, että suomalaisia ehkä vähän huvittaakin kun niil on näillä hiidenkivillä ja siirtolohkareilla on nimet ja niitä mittaillaan ja ne on, virolaiset itse on niistä hyvin tohkeissaan, että, mut ehkä ne Suomessa ei oo niin tavattomia, että me ollaan erilainen se luonto.

Timo: Nyt sitten asut miehesi kanssa Kuhmossa ja sieltäkin olet tosiaan kirjan tai tämmösen, onks se nyt kirjotuskokoelma, olet julkassut ja mitäs, onko paljastettavissa jotain uusia kirjallisia hankkeita?

Aura: No ehkä sillee vähän huono puhua niistä varmaan kun ei aina tiedä, että mitä saa valmiiks ja mitä niille kustantaja, että kyllä mä melkein koko ajan jotakin kirjotan ja on tietysti monenlaisia aiheita mielessä. No ehkä tosta Viron vuosista Vormsinsaaren elämästä vois, on pisimmällä nyt semmonen kirjan aihe, että sit välillä kans miettiny, että vois näistä omista eläinystävistä mitä on ollu kanssa vuoskymmenten saatossa, niin niitäkin vois vähän muistella, että vähän tämmönen mummo muistelee kaikenlaiset tulee mieleen näitä aiheita.

Timo: Hyvä. Onko meitä muistettu kysymyksillä?

Tanja: Tarkistetaan nyt vielä kerran. Eipä ole ei saatu syyllistämälläkään.

Timo: Onks tullu mieleen nyt jotain sellasta, jotahaluaisit täsäs lukijoille ja kuuntelijoille ihan näin lopuksi nostaa esille?

Aura: Toi viimesin kirja nyt sit mikä oli se metsäaiheinen missä mä kirjotan metsäluonnon puolesta, että just tän metsän monimuotosuuden puolesta ja sit vähän kertoilen minkälaista on oma metsissä retkeily ja kuljeskelu on ja minkälaista, et se oli tää mun mikä nyt ilmesty kesän alussa.

Timo: Kirjotatko lapsille vielä mielelläsi?

Aura: Joo kyl se on välillä aika kivaa ja se oli tää mikä oli tää Kadonneet eläimet, se oli näistä Euroopassa eläneistä sukupuuttoon kuolleista eläimistä se ilmesty oliksse 2020, niin se oli, kustantaja sen ehdotti, että se ei ollu edes mun oma idea, vaan kustantaja sitä ehdotti ja siihen sitten tuli kuvittajaksi mun hyvä ystävä Anu Vanas, niin sitä oli aika kiva tehdä sitä kirjaa kun sitten yhdessä kun tunsi tän kuvittajan ja me yhdessä sitä koko ajan suunniteltiin ja vähän yhdessä valittiin niitä, siin oli 15 eläinlajia, joita esiteltiin siinä ja aika tämmösen pitkän ajanjakson. siinä oli ensimmäiset eläimet joskus 50 miljoonaa vuotta sitten ja viimesimmät oli ihan tää siivetön ruokki, joka ihminen teurasti, otti hengiltä, että. Sitä kirjaa oli sillee kiva tehdä just, että yhdessä meil oli pitkiä puheluita ja kaikkia just mietittiin minkä näkösiä nää on ollu nää eläimet kun ei nesiel jotku oli tosiaan niin kauan sitten eläneitä, et ei me edes oikein tiedetty minkä näkösiä, niin piti tutkia kauheesti sitten nettiä ja kirjoja, että hän osas kuvittaa ne ja sit minä taas kertoa niistä ja. Semmonen tietokirja, et kyl lapsille on kiva tehdä ja kyl siinäkin sit joutuu tosissaan töitä tekemään, että jos tommosia tietokirjoja tekee, että ei siinä palturia sovi lapsillekaan laskeltella, vaan ottaa selvää ja sit toisaalta myös pitää yrittää kirjottaa sillä tavalla, et se on selkeetä ja sit toisaalta kiinnostavaa, että kans vetää mukaansa se juttu, et ei sekään mikään helppo oo kuitenkaan.

Timo: Lapset ja aikuisetkin niin ovat kuitenkin edelleen luonnosta kiinnostuneita.

Aura: Joo kyl tuntuu, että kyllä se semmonen ikuinen aihe on ja ei siitä ainakaan itse pääse siitä aiheesta varmaan koskaan eroon, että se jotenkin. Onhan se luonto on harrastus ja työ ja intohimo, että ei mikään tietysti just nää lajit, niin ne on tullu jo lapsena tutuiks ja läheisiks, niin kyllähän se on jäänyt pysyvästi.

Timo: Näihin sanoihin on hyvä päättää. Minä kiitän Aura Koivisto sinua kovasti tästä juttutuokiosta.

Aura: Kiitos kun sain tulla.

Timo: Ja onnea ja menestystä ja terveisiä sinne Kainuun, Kuhmon korpiin.

Aura: Kiitos.

Timo: Kiitos.