Anni Kytömäen kirjailijavierailu

Haastattelu:
Eija-Liisa Markkula (haastattelija)
Anni Kytömäki (haastateltava)

Yleisökysymykset:
Raimo Lampinen
Aili Rinne
Timo Kuoppala

Eija-Liisa: Ja nyt sitten erityisesti toivotan tervetulleeksi Anni Kytömäen. Anni, tervetuloa.

Anni: Kiitoksia.

Eija-Liisa: Anni on toista kertaa minun haastateltavanani ja Anni heti tunsi minut, ja minä vaan en nähnyt Annia.

Anni: Minä olen myös toista kertaa täällä hotellissa. Edellinen kerta oli 33 vuotta sitten. Olin kahdeksanvuotias ja me oltiin oltu Lapissa perheen kanssa kesällä reissussa ja sitten paluumatkalla yövyttiin täällä noin puolimatkan krouvissa. Muistan oikeastaan vaan sen, että minulla oli uusi leikkiporo, jolla leikin hotellihuoneessa, semmoinen muoviporo. Se oli hauskaa, että olin saanut sellaisen matkamuiston.

Eija-Liisa: Minä olen Eija-Liisa Markkula ja olen täällä ihan ensimmäistä kertaa. Olen helsinkiläinen nykyään, vaikka Hämeestä olen kotoisin. Ja tämä on nyt täällä Itä-Suomessa kyllä, niin kuin täällä Kainuun seudulla, niin tämä on kyllä pohjoisin paikka, mihin olen tullut. Mutta sitten meidän on ehkä syytä mennä ihan varsinaiseen aiheeseemme Annin kanssa.

Annin kolme kirjaa ovat olleet ainakin minulle valtavia lukuelämyksiä. Ensin tämä Kultarinta, joka sekin jo oli Finlandia-ehdokkaana vaikka oli esikoisteos, ja sitten seuraavaksi tuli Kivitasku, ja sitten nyt viimeisenä Finlandia-palkinnon juuri voittanut Margarita. Ajattelin, että me vähän keskustellaan, Anni, näistä kaikista kirjoista, ja sitten tietenkin erityisesti tästä Margaritasta. Mitäs tämmöiseen sanot?

Anni: Kuulostaa oikein hyvältä.

Eija-Liisa: Koska minun mielestäni sinulla on näissä kirjoissa semmoisia teemoja, joihin haluan tässä erityisesti pureutua, ja tietenkin ne on sitten semmoisia asioita, mistä sinä aina yleensä puhutkin, kuten metsä, kaikki tämmöinen pysyvä, kuten kallio, kivet, kaikki tällainen, joka on maailmassa todella perustavaa laatua olevaa ainesta. Ja sitten tietysti luonnosta myöskin: eläimet ja niihin liittyvä myyttisyys ja mysteerisyys. Ja sitten myöskin haluan keskittyä vähän sellaiseen kuin sairaudet, ja sitten naiset sinun kirjoissasi. Naiset minun mielestäni sairastavat kyllä niissä yllättävän paljon.

Anni: Saattaa olla.

Eija-Liisa: Sanoisin, että enemmän kuin mitä kuvittelen yleensä. Ja nyt minä vähän sinua tästä tenttaan kyllä sitten.

Anni: No, hyvä.

Eija-Liisa: Ehkä voisimme aloittaa vaikka tästä metsästä, koska tiedän, että se on sinua erittäin lähellä, tai se on kaikkia suomalaisia ihan valtavan lähellä. Metsä on sellainen, mistä me nautitaan monella tavalla. Ja metsä on se, joka meitä sitten aina auttaa, kun tulee kova paikka. Sitten metsä on semmoinen yllätysten paikka, piiloutumispaikka, kaikkea mahdollista. Ehkä näissä kirjoissa, nyt tässä viimeisessä kirjassahan tulee eniten tämä, että kuinka metsä meitä auttaa, ja että sekin on vähän kaksipiippuinen asia.

Haluaisitko aloittaa vaikkapa tällaisista metsän tai metsän eläinten, kuinka haluatkin, niin tästä myyttisestä puolesta. Aloitetaan vaikka siitä.

Anni: Joo. No, minulle itselleni metsä on ollut alun perin sellainen paikka, mihin minä menin nimenomaan paetakseni ihmiskuntaa. En sen takia, että minulla olisi ollut mitenkään huonot olosuhteet kotona tai muutenkaan, mutta minä olin vain luonteeltani sellainen, että halusin olla paljon yksin ja omassa rauhassani. Ja sitten, kun me asuttiin Ylöjärvellä, lähellä Tamperetta, ihan taajaman reunassa semmoisessa rivitalossa, niin metsä oli sitten se paikka, mihin helposti pääsin ja siellä sai olla yksin.

Minä olenkin sitten jälkeen päin miettinyt, että jos me oltaisiin asuttu jossain ihan keskellä kaupunkia, niin minkä paikan minä sitten sieltä olisin löytänyt tällaiseksi, ei nyt ehkä pakopaikaksi ihan, mutta yksinolopaikaksi. Olisiko se sitten ollut joku syrjäinen museo, jossa kukaan muu ei halua käydä tai joku muu rauhallinen paikka. Mutta kun me asuttiin siinä metsän vieressä, niin metsästä tuli sitten minulle se paikka. Eli en lähtenyt sinne alkujaan oikeastaan minkään luonnon asian perässä, eli en ollut mikään lintu- tai kasviharrastaja, vaan yksinäisyyden harrastaja. Siihen tosiaan metsä tarjosi oivalliset puitteet ja minä koin siellä alusta asti sellaista salaperäistä tunnelmaa, mikä ehkä liittyy just tähän myyttisyyteen tai mystisyyteen, mistä kysyit.

Eija-Liisa: Mutta tässä sanoit, että sehän tuli sinulle luonnostaan, että menit metsään.

Anni: Joo, minua ei tarvinnut kenenkään houkutella sinne.

Eija-Liisa: Niin. Alitajuisesti menit.

Anni: Kyllä me käytiin aika usein retkellä metsässä myös perheen kanssa, mutta sitten mielelläni lähdin sinne kuitenkin myös yksinäni ja koskaan ei tarvinnut kenenkään ikään kuin patistaa sinne menemään. Äiti luki tosi paljon satuja minulle ja sisaruksilleni, kun me oltiin lapsia ja minä jotenkin mielsin, että se meidän oma lähimetsä on se paikka, se metsä, missä nämä sadut tapahtuu. Koska saduissahan jännittävät asiat tapahtuvat yleensä aina metsässä, että siellä on se varsinainen sadunomaisuus ja sadun tunnelmat. Minä jotenkin ajattelin niin, että kaikki sadut on joskus ollut totta ja sitten on tapahtunut todellisuudessa vain joku semmoinen ankea käänne, että kaikesta on tullut tämmöistä tavallista. Mutta minä ajattelin, että se metsä on se paikka, missä minä voin tavoittaa sen sadunomaisuuden uudelleen. Ja kyllä se oikeastaan toimikin, että ei tarvinnut kuin astua siitä pihanurmikolta sinne metsän sammalten puolelle, niin alkoi tuntua jotenkin erikoiselta tai erilaiselta. Minä olen aina kokenut metsässä sellaista myönteistä mitättömyyttä, että olen itse tosi pieni, jonkun ison armoilla, mutta se on niin kuin myönteisesti armoilla olemista eikä pelottavaa.

Eija-Liisa: Ja metsä on sellainen, että sieltä aina löytää jotakin.

Anni: Joo. Siinä on valtavan paljon ulottuvuuksia. Ihan jos ajattelee isoja puita: Niissä on pituutta ja leveyttä ja juuret menee syvälle maahan, ja sitten metsän siimes on siellä jossain aina edempänä, että sinne haluaa kulkea sitten ikään kuin vaakatasossa. Ja sitten kaikki muut ulottuvuudet: Puiden lisäksi kaikki muut kasvit, eläinten äänet, tuulen ääni, kaikki semmoiset elementit jotenkin tekee siitä kokonaisuudesta semmoisen sadunomaisen.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Ja minä muistan silloin pienenä, kun koulussa joskus kerrottiin sitten, minä olin varmaan seitsemän-kahdeksanvuotias, kerrottiin siitä antiikin tarusta, jossa on tämä Minotauros-hirviö, joka elää siellä keskellä labyrinttia ja ihmisten pitää viedä Minotaurokselle sitten aina tietyin väliajoin nuoria ihmisiä uhrilahjoiksi. Ja sitten tämmöinen prinssi Theseus päättä lähteä sinne labyrinttiin surmaamaan Minotauros-hirviön, ja hän saa sitten prinsessa Ariadnelta semmoisen lankakerän, jonka pää pitää solmia siihen labyrintin ulkopuolelle, ja sitten voi käydä siellä labyrintin keskellä tekemässä sen surmatyön ja sitten löytää sen langan avulla takaisin ulos sieltä labyrintistä.

Se oli minusta tosi mielenkiintoinen tarina ja minä otin sitten meidän äidin villalankakorista punaisen lankakerän ja solmin sen sitten sen meidän lähimetsän reunimmaiseen puuhun ja lähdin kulkemaan sinne metsän siimekseen niin kuin labyrinttiin ja olin hyvin jännittynyt, että mikähän hirviö täältä löytyy. Kuljin siinä eteenpäin ja sitten se lanka loppui, ja minä olin 20 metrin päässä sieltä metsän reunasta ja meidän rivitalon valkoinen tiiliseinä paisteli vielä silmiin sieltä puiden takaa. Se oli aikamoinen mahalasku tässä tarunomaisuudesta, mutta kertoo ehkä siitä minun sen aikaisesta luontosuhteestani, että minä melkein väkipakollakin halusin sinne metsään sitä salaperäisyyttä ja sadunomaisuutta.

Enkä ole varmasti ollut mitenkään sitten ensimmäinen tällä asialla, että ihmisethän on tosiaan, niin kuin tuossa jo viittasit, niin kokeneet metsässä kautta aikojen monenlaisia mystisiä tuntemuksia. En tiedä sitten, voiko niitä sanoa kokemuksiksi, onko siellä oikeasti mitään outoa. Minä itse suhtaudun asioihin aika luonnontieteellisesti enkä usko metsän keijuihin enkä peikkoihin. Mutta se, että ihmiset on ennen vanhaan uskoneet niihin, niin kertoo minusta aika hyvin siitä vanhojen aikojen luontosuhteesta, että metsää toisaalta kunnioitettiin ja toisaalta sitten myös pelättiin, ja ehkä se pelko just aiheutti sen kunnioituksenkin. Koska kun ajateltiin, että siellä on jotakin outoja olentoja, jotka voi sitten, jos ihmiset niitä loukkaa jollakin tavalla, niin ne voi sitten muuttua epäsuotuisiksi meille ja aiheuttaa jotakin ikäviä asioita, niin sitten vähän niin kuin varmuuden vuoksi metsää sitten kunnioitettiin ja palvottiin ja palveltiin ja pyydettiin aina saalista. Siitä tulee se pyynti-termikin, mikä metsästykseen liittyy vanhastaan, että sitä saalista ei ole vaadittu vaan pyydetty metsältä.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Kyllä. Ja sitten tässä yhtyy se, että suuria metsän eläimiä pelättiin ja sitten näitten suurten eläinten kautta siihen tuli nimenomaan juuri se, että näillä eläimilläkin luultiin olevan jotain erikoisia suuria henkisiä voimia. Ne voivat jotenkin aiheuttaa, jos niitä kohtaan oli tehnyt jotenkin väärin, niin ne saattoi joskus tulevaisuudessa kostaa ja niin edelleen. Ja karhu oli kaikkein suurimpien tällaisten erikoisten haltija. Kerro karhusta jotakin, koska se nyt on kuitenkin Kultarinta.

Anni: Joo. Kultarinta on esikoisromaanini nimi ja myös karhun vanha toisintonimi, siinä missä mesikämmen, otso ja kontio. Noin 120 muutakin nimitystä sille on keksitty aikoinaan.

Eija-Liisa: Oliko, kuule, siinä yhteydessä myöskin semmoinen sana kuin itse?

Anni: Joo. Kyllä.

Eija-Liisa: Karhusta puhuttiin, että itse.

Anni: Joo. Se on ollut itse ja hän ja se. Hyvin monenlaisia nimityksiä, jotka liittyi siihen, että sitä varsinaista karhun nimeä ei saanut sanoa ääneen, koska sitten sitä tavallaan kutsuttiin luokse. Jotkut tutkijat onkin sitä mieltä, että me ei edes tiedetä, mikä se karhun oikea vanha nimitys on ollut, koska se karhukin on ikään kuin toisintonimi. Se viittaa siihen karhun turkin karheuteen. Voi olla, että meidän kielestä on sitten tämän uskomuksen takia unohtunut kokonaan se karhun alkuperäinen nimi, kun sitä ei enää vaan kukaan uskaltanut käyttää.

Eija-Liisa: Aivan. Karhu, karhea.

Anni: Niin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Suomessa on joidenkin mukaan ollut aikoinaan tavallaan kahdenlaisia ihmisiä. On ollut sellaisia Karhu-klaanin ihmisiä ja sitten Hirvi-klaanin ihmisiä. Kalliomaalaukset on semmoinen asia, joka ehkä kuvastaa tätä, koska kalliomaalauksia on aika paljon itäisessä Suomessa ja niissä on hyvin usein hirvikuvioita. Ja voi sitten olla, että Länsi-Suomessa on ollut niitä karhu-ihmisiä, mutta sitten taas kalliomaalauksia ei juurikaan ole Länsi-Suomesta, niin tunnetaan itse asiassa minun tietääkseni vain yksi epävarma karhukuva noista tuhansien vuosien ikäisistä kalliomaalauksista. Voi tietysti olla niinkin, että karhua on sitten pelätty ja kunnioitettu niin paljon, että siitä ei ole sitten uskallettu piirtää kuvaakaan kallioihin.

Siihen on tosiaan liitetty hyvin paljon uskomuksia. Ehkä oman työni kannalta mielenkiintoisin uskomus, mikä oikeastaan aikaansai sen, että aloin kirjoittaa esikoisromaaniani Kultarinta, oli se, kun lueskelin kaikkea karhun mytologiaan, karhuun liittyvään kansanperinteeseen liittyviä tekstejä ja sitten siellä kerrottiin, miten ennen vanhaan on uskottu, että ihmiset pystyvät tietynlaisten taikakonstien välityksellä muuttumaan karhuiksi ja päinvastoin. Ihmiset on uskoneet olleensa hyvin läheistä sukua karhuille ja tämän takia on sitten tämmöinen muodonmuutoskin ollut mahdollinen. Myöhemmin sitten luin jostakin, että esimerkiksi Tanskassa oli noin 1 000 vuotta sitten sellainen kuningas kuin Knut Suuri. Hän uskoi niin todenmukaisesti olevansa karhun jälkeläinen, karhun sukulainen, että hän teki semmoisen sukupuunkin itselleen, että merkkasi sinne itsensä ja sitten vanhempia, esivanhempia muutaman sukupolven ylöspäin, ja sitten siellä oli karhu. Hän ihan suoraan uskoi olevansa tämän eläimen jälkeläinen. Tuossa muutama vuosi sitten oli ihan hauska asia oman henkilöhistoriani kannalta, kun minun pari pikkuserkkuani teki sukututkimusta ja sitten sieltä löytyi linkki tähän Knut Suuren, että minäkin olen sitten ilmeisesti karhun jälkeläinen, mikä tietysti kuulostaa tosi hienolta. Tietysti kaikki vallanpitäjät kautta aikojen on ottaneet karhun mielellään jonkunlaiseksi symbolikseen, koska siihen liitetään näitä väkevyyttä ja voimaa kuvastavia adjektiivejä.

Eija-Liisa: Aivan. Tämä on hienoa, että sinä jotenkin luontaisesti tunnistit itse
kuuluvaksi tähän karhun sukuun.

Anni: Ehkä niin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tämä muodonmuutosasia oli tietysti semmoinen, että se mahdollisti myös
Monenlaisia kirjallisia ratkaisuja. Sehän on minun esikoisromaanini yksi
teema, että siinä on tämä muodonmuutostematiikka mukana.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Siitä voi lukijat sitten päätellä, mitä haluavat.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tapahtuuko siinä oikeasti näitä ihminen-karhu -muutoksia, vai onko kaikki
vaan jonkunlaista neurobiologista harhaa.

Eija-Liisa: No, mutta sitten, siirrytäänpäs toiseen tämmöiseen myyttiseen eläimeen,
elikkä suoraan tähän jokihelmisimpukkaan. Nämä kaksihan rinnastuvat aika
hyvin toisiinsa, tämä karhu tässä ensimmäisessä kirjassasi ja sitten tässä
Margaritassa nyt nämä jokihelmisimpukka.

Kumpikin edustaa tällaista pysyvyyttä ja etenkin tämä simpukka sitä
tuntemattomuutta tai jotakin sellaista, mistä ei millään meinaa saada mitään
tietoakaan. Vähän vertaisitko näitä kahta, joita olet kuvannut, niin toisiinsa?

Anni: Nämä molemmat eläimet, joista olen kirjoittanut, esiintyvät näissä
romaaneissa tavallaan koko luonnon symboleina, mutta myös sitten ihan
omina itsenään, biologisina villieläiminä. Ehkä hassua sanoa simpukkaa
villieläimeksi, mutta sehän on villissä luonnossa elävä eläin.

Molemmat olen halunnut mukaan tarinaan oikeastaan sen takia, että minua
kiinnostaa eläytyä ihan vieraisiin tajuntoihin. Kultarinnassa se oli tosiaan tämä
karhu, jonka näkökulmasta välillä kerrotaan asioita. Kivitaskussa
taas on nainen, jolle on aikoinaan tehty lobotomia, eli hyvin semmoinen
radikaali aivoleikkaus, joka on muuttanut hänen persoonallisuuttaan ja koko
aivotoimintaansa.

Eija-Liisa: Helena.

Anni: Joo, Helena. Hänen ajatuksiinsa ja mieleensä minä halusin sitten myös yrittää
eläytyä, kun se oli ajatuksena jotenkin niin käsittämätön, että voidaan jotenkin
leikata yhteyksiä poikki aivoista ja sitten ihminen jatkaa elämäänsä, omaa
elämäänsä muka, mutta joka on kuitenkin jonkun ihan muun kuin alun perin.
Ja sitten tässä kolmannessa romaanissa tosiaan tämä jokihelmisimpukka on
nyt se vieras tajunta, jota olen siinä sitten nostanut kertojan rooliin. En tiedä,
voiko puhua tajunnasta, koska simpukalla ei ole aivoja. Se on ollut minulle nyt
semmoinen nämä aiemmat ylittävä haaste.

Eija-Liisa: Niin, kysymysmerkki.

Anni: Karhu on ollut näistä kolmesta niin sanotusta oudosta tajunnasta helpoin. Karhua on kuitenkin paljon tutkittu ihan biologisena olentona. Minä sitten selvittelin siitä kaikenlaista ja olen liikkunut elämässäni paljon metsissä ja ollut semmoisissa hyvin karhumaisissa paikoissa ja nähnyt karhun jälkiä. Ja kerran lähes näin karhun. Edellä mennyt seurue oli nähnyt sen, mutta sitten, kun minä ehdin paikalle, niin se oli jo kaikonnut sieltä. Tuntui kuitenkin, että karhuun oli jotenkin helppo samaistua ja helppo kirjoittaa siitä.

Mutta sitten tämä simpukka olikin aikamoinen haaste, koska niin kuin sanoin, niin sillä ei tosiaan ole aivoja. Sillä on tietynlaista hermorakennetta, että kaikenlaisia aistimuksia varmasti on, mutta minun piti tehdä sitten se päätös, että en edes yritä kertoa simpukasta ikään kuin että se nyt ihan selkeästi kokee ja ajattelee itse, vaan minä sitten käytän ihan ihmisten sanoja ja kuvailen sitä, niitä sen tuntemuksia ja jonkunlaisia ehkä ajatuksia ja kokemuksia. Ne on tietysti aika semmoista, että ei ihan realistista. Eihän se nyt tietenkään sanojen kautta maailmaa koe. Minä yritin sillä tavalla käsitellä sitä, että en käyttänyt semmoisia sanoja, niin kuin vaikka kaivinkone, mitä simpukka ei tietenkään voi tietää mistään kaivinkoneista mitään. Sitten, kun kaivinkone tai puskutraktori tulee sinne simpukan kotijoelle kaivamaan sitä uittoränniksi, niin simpukka ikään kuin puhuu sitten hirviöstä. Ajattelin, että hirviö voi olla semmoinen koko eliökunnalle yhteinen käsite, jonka kaikki pienimmästä öttiäisestä ihmiseen ymmärtää, mikä on hirviö.

Eija-Liisa: Aivan. Niin, koska siihen liittyy se kauhu.

Anni: Niin. Nimenomaan se kauhu ja kuoleman pelko ja sellainen, mikä on varmasti yhteistä koko eliökunnalle.

Margarita-romaanissa on sitten siellä täällä tarinan varrella niitä noin puolen sivun mittaisia simpukan puheenvuoroja. Ne on hän-muodossa ihan viimeistä puheenvuoroa lukuun ottamatta, joka on sitten minä-muodossa, ja niissä minä olen sitten yrittänyt eläytyä siihen simpukan elämään ja kirjoittaa esimerkiksi siitä, että miltä kuteminen tuntuu. Se on ollut minulle aina arvoitus, että kun kaksi olentoa ikään kuin lisääntyy keskenään ja ne ei välttämättä edes kohtaa toisiaan, kun naaras laskee mätimunat ja koiras sitten maidin, niin jonkin asianhan siihen täytyy ikään kuin innostaa, koska muuten sitä ei luonnossa tapahtuisi, mutta minkäänlaisesta rakastumisesta siinä ei varmaan ole kyse, koska ne eliöt ei tosiaan välttämättä edes kohtaa toisiaan. Minä ratkaisin sen asian sitten niin, että se simpukkakertoja kuvailee sitä, että jokivesi tuo outoja viestejä.

Jostakin yläjuoksulta ja ne väräyttää hänen ruumistaan ja tekee semmoisen pakahduttavan olon. Ajattelin, että se voi olla hyvin mahdollista, koska jokihelmisimpukoilla tosiaan naaraat on yleensä siellä alavirran puolella ja koiraat siellä ylävirrassa ja sitten maiti kulkeutuu veden mukana sinne naarassimpukoiden luokse, niin kai se jollakin lailla heitä stimuloi, voisi kuvitella ainakin.

Tämän tyyppisiä asioita siinä sitten mietin, kun simpukasta kirjoitin. Ja ne simpukan osiot tietysti kertoo jollakin tavalla ehkä vähän symbolisesti siitä, että mitä siinä ihmisten tarinassa tulee kohta tapahtumaan.

Eija-Liisa: Aivan. Joo.

Anni: Margaritassa ennen kaikkea päähenkilö Senni rinnastuu tähän simpukkaan.
Molemmat ovat semmoisia olentoja, toinen simpukka ja toinen ihminen, jotka tarvitsevat sen kuoren pysyäkseen hengissä. Simpukka ihan konkreettisen kuoren, mutta Senni sitten sellaisen suojakuoren ikään kuin muita ihmisiä vastaan. Hän on sellainen persoona, joka ei ole mitenkään ulospäin suuntautunut, mutta hänellä on rikas sisäinen maailma ja hän tosiaan tarvitsee sen kuoren ja rauhan pystyäkseen olemaan se, joka hän oikeasti on.

Ja sitten, kun yhteiskunta yrittää ikään kuin murtaa sen kuoren, niin sitten tulee tietysti ongelmia.

Eija-Liisa: Kyllä. Aivan. Jos ajatellaan sitten, että mikä on tätä Senniä vastaava asia tavallaan tässä Kultarinnassa. Se ei ole niin selkeästi verrannollinen asia, mutta siinäkin on hyvin paljon tällaisia ihmisiä, jotka joutuvat ikään kuin suojautumaan ympärillä olevia suuria maailman tapahtumia vastaan. Ja siellä Erik Stenfors esimerkiksi pakenee, hän on Lapissa vuoden ja on kaiken muun tämän hurlumhein ulkopuolella. Hänen äitinsä alkoholisoituu ja sitä kautta joutuu, pääsee pois, syrjään. Ja sitten myöskin Lidia on sillä tavalla heikko, että hän sairastuu myöskin, sairastuu loppujen lopuksi tuberkuloosiin ja myös kuolee.

Näillä ihmisillä on myöskin tämä sama ongelma, että kuinka paljon se meissä oleva simpukan kuori kestää.

Anni: Kyllä, ja näissä minun päähenkilöissäni on usein yhteistä juuri se, että he kamppailevat siinä historian ajassa, jossa he elävät, koska he ovat jonkinlaisia toisinajattelijoita.

Eija-Liisa: Kyllä, koko ajan.

Anni: Minua on aina kiinnostanut se toisinajattelijoiden historia. Jos ajattelee vaikka Kultarinta-romaania, sitä, miten se sijoittuu sinne 1900-luvun alkuun, kun maailmassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa ja Suomessa sitten oli itsenäistyminen ja sisällissota, ja sitten Lapuan liike ja muuta semmoista oikeistoradikalistista liikehdintää, joka äityi paikoin myös hyvin väkivaltaiseksi, niin se oli hyvin tämmöistä ikään kuin militanttia aikaa. Samaan aikaan myös teollisuus oli nousemassa ja ihmiset muutti entistä enemmän kaupunkeihin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Eli semmoista modernisaation aikaa. Ja sitten nämä minun päähenkilöni taas ovat sellaisia, jotka, no, voisi sanoa, että he ovat pasifisteja, ja he on myös ihmisiä, jotka haluavat vetäytyä sinne luontoon ja kokevat luonnon kodikseen ja sen, että ihminen on osa luontoa eikä sen yläpuolella. Halusin sitten vähän niin kuin romaanin kautta tutkia, että miten tällaiset toisinajattelijat on selviytyneet semmoisessa maailmassa, joka on ollut hyvin erilainen kuin heidän omat arvonsa ja tavoitteensa. Ja oikeastaan näissä kahdessa myöhemmässä romaanissa sitten sama systeemi on jatkunut, että minä tutkin toisinajattelijuuden seurauksia aina erilaisissa historian vaiheissa, että miten he on sitten selvinneet.

Eija-Liisa: Kyllä, ja Kivitaskun Vegahan on hyvä esimerkki tästä myöskin, samasta prosessista.

Anni: Joo. Aivan. Ja sitten myös se Sergei tai toiselta nimeltään Albert siellä 1800-luvulla, joka oli semmoinen utopiasosialisti silloin.

Eija-Liisa: Todella, joo.

Anni: Tiukan tsaarinvallan aikana.

Eija-Liisa: Kyllä. Niin on. Ja sitten, tässä nyt kysyn sitten sitä, mitä jo ihmettelin silloin alkuunkin, että mitä varten nämä heikot astia on todellakin naisia? Miksi?

Anni: Minä en ole oikeastaan sitä koskaan ajatellutkaan.

Eija-Liisa: Miksi ne ei ole miehiä?

Anni: No, kyllähän siellä Erikkin kyllä romahtaa aika lailla.

Eija-Liisa: No, Erik on, se on totta.

Anni: Joo, ja ei tätä Sergeitä, tai Albertia toiselta nimeltään, niin ihan kovin vahvaksi voi häntäkään sanoa.

Eija-Liisa: No, ei.

Anni: Ja hänen poikansa Eero myös sitten luhistuu aika lailla kokonaan ja häipyy perheensä luota, että kyllä näitä löytyy. Voi olla sitten, että naiset minun romaaneissani on tulleet kärsimään enemmän ihan semmoisista fyysisistä sairauksista. Mutta tietysti tässä Margaritassa on tämä Onni-lapsi, joka sairastuu polioon. Siinäkin tulee vähän tämmöistä tasapainoa sitten.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja siinä on tietenkin myöskin nämä sodassa kuolevat miehet ja niin edelleen.

Anni: Niin. Aivan.

Eija-Liisa: Totta kai se on ihan luku erikseen.

Anni: Mutta hyvä huomio. Tuo on just niitä asioita, joita kirjailija ei välttämättä huomaa itse, että täytyy jatkossa ottaa ne.

Eija-Liisa: Tämähän on jotenkin mainio tämmöinen historian kulku. Vaikka sinä olet itse niin nuori, olet syntynyt -80, eikö niin?

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Niin tässä on, että jos minä vertaan itseäni sinuun, niin minä olen elänyt näitä kausia, että minulla on täti, joka on kuollut tuberkuloosiin, sitten tuli tämä polio, niin minun kotikylässäni, samassa koulupiirissä, oli poika, Teuvo-poika, joka sairastui polioon ja tämmöistä kaikkea, että minä muistan, minkälaisia nämä ovat olleet. Kun sehän ei ole pelkästään se, että se yksi ihminen sairastuu, vaan koko se pikku kylä vaikkapa, niin se ikään kuin nousee takajaloilleen ja jotenkin astuu vähän taaksepäin, ja on ihmetystä ja vähän pelkoa ja kauhua täynnä.

Anni: Joo. Ja se on minulle tullut ihan yllätyksenä tässä, kun Margarita ilmestyi silloin vuosi sitten ja olen sitten tavannut lukijoita ja minulle on tullut lukijapalautetta, niin todella monilla on omassa henkilöhistoriassa ja sukuhistoriassa niitä poliotapauksia, ja sitten niitä muistellaan just nyt.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tosiaan oli sillä ja sillä serkulla ja tädillä ja monenlaisia seurauksia siitä sitten tuli, niitä ihan pysyviä halvausoireita. Mutta voi ehkä ajatella niin, että me ollaan aika hyvin nykyään unohdettu se, koska ne rokotteet tuli sitten silloin 50-luvun loppupuolella käyttöön ja polio on aika lailla kadonnut sitten meidän kokemuspiiristä.

Eija-Liisa: Joo. En minäkään, en ollut ajatellut ollenkaan tätä. Siis voi sanoa, että tämä poika oli, siis minä olin silloin alle kouluikäinen ja se vaikutti minuun hyvin vahvasti, kun en minä ollut koskaan nähnyt sellaista ihmistä, joka ei pysty liikkumaan ja hänellä on pyörätuoli. Eli silloin sanottiin rullatuoli. En minä ollut sellaistakaan koskaan ennen nähnyt. Ja sitten vielä hänen perheensä tausta oli se, että he olivat muuttaneet evakkoina kyseiselle kylälle ja joutuneet siinä ensin rakennuttamaan itselleen talon, tämmöisen rintamamiestalon tietenkin. Se oli jotenkin valtava isku. Kaikki tavallaan kokivat, että sille perheelle oli tullut jotenkin liikaa tätä kärsittävää.

Anni: Joo, ja se oli varmaan monessa muussakin perheessä siihen aikaan, kun 400 000 evakkoa oli joutunut muuttamaan kotiseudultaan vähän minne sattuu alueelle Suomessa ja osa tiloista osoittautui elinkelpoisiksi ja osa taas sitten autioitui ihan parin-kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Sitten vielä 50-luvun alussa tosiaan tämä polioepidemia, joka varmasti sitten osui moneen tällaiseen evakkoperheeseenkin. Minäkään en ollut siitä polioepidemiasta oikein tietoinen ennen tätä Margaritan kirjoittamista. Siinä kirjoittamisen aikana sitten otin selville asioita ja yllätyin siitä, että miten merkittävä se tosiaan oli. Sitä puitiin sanomalehdissä hyvin aktiivisesti ja kerrottiin sitten niitä surullisia tapauksia, että joku oli sitten kuollut ambulanssiin, kun häntä ei oltu ehditty viedä sairaalaan ja oli sitten tullut se hengityshalvaus, joka on se polion kaikkein karmaisevin ilmenemismuoto.

Eija-Liisa: Kyllä. Joo. Sehän tällä Onnillakin tässä justiin oli kaikkein järkyttävintä, että hän niin pienenä joutui sitten, ja oli hengityskoneessa.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Ja kuitenkin sitten kuolema tuli. Sitten tässä oli vielä sellainen asia, että tämä on jotenkin semmoinen koko yhteiskuntaa läpi käyvä asia aina, kun tulee tämmöinen, niin kuin nyt meillä on, mikä sattuma se olikaan, että tähän tuli nyt sitten tämä koronaepidemia tähän samaan hötäkkään kuin tämä sinun kirjasikin. Me huomataan, että ei ihmisen voimat vielä riitä kaikenlaisten asioitten hoitamiseen ja ratkaisemiseen. Se on jotenkin, minusta ainakin, se on jotenkin jylhän suurta, että ei me kuitenkaan vielä, vaikka mitä älyä sattuisi olemaan, tai nyt vaikka keksittiin tämä tekoälykin jo onneksi avuksemme, niin ei me pystytä kunnolla ottamaan niskasta tämmöisiä ilmiöitä, jotka yhtäkkiä saattaakin tulla meidän keskuuteemme.

Anni: Joo. Tätä samaa minä olen kyllä ajatellut, että silloin, kun ihmiskunta kohtaa uuden viruksen tai bakteerin tai muun sairauksia aiheuttavan pieneliön, niin kyllä me sitten ollaan aika polvillamme luonnon edessä, että siinä ei oikeastaan ole sitten muita keinoja kuin oireen mukainen hoito tai sitten just eristäytyminen, mistä nyt on tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana meillä kaikilla kokemusta, ja sitten rokotteen kehittäminen.

Silloin, kun päätin, että tämä polioepidemia tulee mukaan Margaritan juoneen, niin se syy oli oikeastaan se, että tarinan päähenkilö Senni lähtee opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi Helsinkiin 50-luvun alussa. Ja sitten, kun minä perehdyin siihen lääkintävoimistelijoiden historiaan sinä aikana, niin sieltä nousi polioepidemia hyvin voimakkaasti esiin, koska lääkintävoimistelijat oli tietysti todella tärkeässä roolissa siinä poliopotilaiden kuntouttamisessa.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja minä muistan sen, miten se tuli Amerikasta, niin kuin sinä tässä kirjassa hienosti kirjoitat sen, miten Amerikasta tuli näitä kaikkia uusia ohjeita ja näitä koneita nimenomaan.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Se oli jotenkin todella uutta, tai minun mielestäni se jotenkin oli uutta, että Suomeen tulee jotakin tällaista terveydenhoitoon liittyvää Amerikasta. Se oli jotenkin uutta koko tämä Amerikka. Ja sitähän ne oli ne Sennin farkutkin ja nämä kaikki.

Anni: Kyllä. Joo.

Eija-Liisa: Minäkin muistan tämän ihan omasta historiastani.

Anni: Joo. Se varmaan alkoi olla sitä amerikkalaistumisen aikakautta sitten. Ja tietysti Amerikasta tuli sitten se rokotekin, mitä prosessia sitten Margaritassakin seurataan aktiivisesti. Mutta enpä silloin tosiaan aavistanut, kun siitä poliosta kirjoitin tarinaa, että se kaikki onkin yhtäkkiä myös omaa arkitodellisuutta, kun luki sitä taustamateriaalia, missä puhuttiin just näistä kokoontumisrajoituksista ja lehdissä sitten kovasti kirjoitettiin, että milloin se poliorokote saadaan. Ja sitten oli kuvia näissä hengityslaitteissa eli rautakeuhkoissa makaavista potilaista. Sitten, kun kirjani käsikirjoitus oli jo käytännössä valmis, että minä tein enää semmoista ihan ilmaisutason muokkausta silloin puolitoista vuotta sitten keväällä, niin sitten alkoi tulla aivan samanlaista uutiskuvastoa ja uutisia, että oli hengityslaitteissa makaavia koronapotilaita, rokotetta kehitettiin kiivaasti ja meillä oli sitten näitä kokoontumisrajoituksia. Se kaikki tuntui silloin hyvin kaukaiselta historialta, kun minä luin siitä polion yhteydessä, mutta sitten joskus käy niin, että romaani ujuttautuu yllättävillä tavoilla todellisuuteen.

Eija-Liisa: Niin. Se varmaan tuntuu vähän niin kuin kohtalon ivalta, että oho.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Nyt alkaa tunkea uudestaan täältä samanlainen.

Anni: Kyllä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että nyt minä olen ajatellut niin, että minun ei tarvitse enää kirjoittaa pandemiaa käsittelevää romaania. Se tuli nyt hoidettua tuossa Margaritassa.

Eija-Liisa: Kyllä. Tässähän oli tietenkin sitten tämä Senni, joka joutui paljon kärsimään tämän hyvin erikoisen sairautensa, tai erikoisen ominaisuutensa, pitää sanoa kai ominaisuutensa takia, että hänen kehonsa hylki tätä raskautta, raskaana olemista. Se oli tässä hyvin erikoinen naiselle tapahtunut asia.

Anni: Joo. Senni tosiaan siinä kirjan alkupuolella tulee vahingossa raskaaksi ja on siinä ensin ihan sitä mieltä, että no, voihan sen lapsen ottaakin, mutta sitten hän tosiaan alkaa kärsiä hyvin siinä raskauden varhaisvaiheessa erittäin vakavasta raskauspahoinvoinnista, eli hyperemesis gravidarumista, joka koskettaa noin prosenttia odottavista naisista. Ja silloin 50-luvulla kun ei ollut vielä käytössä suonensisäistä nesteytyshoitoa, niin kun tämmöinen äärimmäinen pahoinvointi sitten hyvin nopeasti johtaa aliravitsemukseen, jos ei saa mitään sitten syötyä tai juotuakaan eikä sitten mitään nesteytys- tai muun letkuruokinnan kautta sitten tilallekaan, niin Senni tosiaan sitten siinä, päinvastoin kuin yleensä raskauden aikana, niin hän riutuu ja laihtuu lopulta alle 30-kiloiseksi, eikä saa siltikään vielä mitään ymmärrystä. Senni äitinsä tuella sitten yrittää hakea aborttia, joka oli juuri tullut mahdolliseksi silloin 50-luvun alussa, mutta hoitohenkilökunta sitten aina vaan puhuu, että kyllä se siitä, että kyllä se pahoinvointi menee ohi. Kaikissa tapauksissa se ei kuitenkaan mene ohi. Minä kuulin tästä hyperemesis gravidarumista, joka on oikeastaan suomeksi hyperemeesi, joitakin vuosia sitten. Minun huomioni kiinnitti se, että ne naiset, jotka kertoivat tästä kärsivänsä, niin he saivat hyvin yliolkaista kohtelua terveydenhuollossa ja sitten hoitajat kertoivat vaan ikään kuin omista raskauskokemuksistaan, että pitää vaan liikuskella ulkona ja syödä pieniä annoksia, niin kyllä se siitä. He ei ikään kuin tienneet, mistä on kyse. Tuolla Englannissa kun on tämä, mikäs se hänen arvonimensä nyt onkaan, tämä kruununprinsessa Kate, eli tämä prinssi Williamin puoliso, niin hänhän on kaikki kolme raskauttaan suurelta osin asunut sairaalassa juuri tämän hyperemeesin takia. Hänen kauttaan se on ehkä nyt tullut vähän laajempaan tietoisuuteen, että tämmöinenkin vaiva, tai ominaisuus, niin kuin sanoit, on olemassa. Sennin kohdalla minä ajattelin tässä myös sitä rinnastusta simpukkaan, koska jokihelmisimpukka nimensä mukaisesti, niin niissähän voi olla helmiä. Ja helmihän on simpukalle aikamoinen katastrofi.

Eija-Liisa: Aivan.

Anni: Se syntyy siten, että kun simpukan kuorten sisään joutuu hiekan siru tai joku muu epäpuhtaushiukkanen, niin sitten simpukka kokee sen ikään kuin uhkaavana ja alkaa muodostaa sen ympärille helmiäistä. Ja sitten siitä saattaa lopulta syntyä pyöreä helmi, joka sitten ihmiskunnan keskuudessa on kovinkin haluttu kalleus, vaikka se simpukalle on ikään kuin arpikudosta.

Eija-Liisa: Niin, ja samanlainen hylkimisreaktio.

Anni: Niin, että simpukka yrittää päästä siitä helmestä eroon.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Kun tähän Margaritaan alkoi sitten syntyä tätä ihminen-simpukka -rinnastusta, niin ajattelin, että tämä Sennin raskaus on ikään kuin hänen helmen muodostustaan. Se on semmoinen asia, mitä ikään kuin valtio hänestä haluaa. Valtio haluaa lisää lapsia ja kannustaa kaikkia naisia tai perheitä lisääntymään. 50-luvun alussa Väestöliitto suositteli, että kaikkien naisten pitäisi synnyttää vähintään kuusi lasta.

Eija-Liisa: Joo. Se on mainiota, että silloin oli ihan niin kuin tällaisia puoli vaatimuksia melkein, että jokaisen pitäisi sitten tuoda kortensa kekoon.

Anni: Joo. Kyllä. Ja se perustelu oli aika raadollinen, koska puhuttiin, että tarvitaan ehkä uusia sotilaita, jos tulee vielä uusi sota joskus. Ja nykyäänhän puhutaan vähän samaan tapaan, mutta puhutaan sitten enemmän huoltosuhteesta ja uusista veronmaksajista.

Eija-Liisa: Niin, mikä on oikeastaan ihan yhtä kauheata puhetta, että ei pitäisi.

Anni: Niin.

Eija-Liisa: Minä olen kuullut myös monelle sanottavan, että voi, kuinka ihana, onpas siinä pirteä, onpas siinä reipas uusi veronmaksaja tulossa.

Anni: Niin. Aivan.

Eija-Liisa: Minua aina hirvittää, että huh, huh.

Anni: Joo. Luulisi, että voisi valtiokin ajatella jotain semmoisia inhimillisempiä syitä sitten suositella lasten hankintaa. Ihmiset kuitenkin kokee sen hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi ja semmoiseksi, mitä tehdään omista lähtökohdista eikä valtion vaatimuksesta.

Eija-Liisa: Kyllä. Tämä, miten näitä lapsia haluttiin lisää, ja se, miten lapsia vartioitiin ja hoidettiin, niin se oli hyvin kaavamaista. Sehän tulee esille Kultarinnassa siis tässä Mallan kohdalla. Siinä hänhän tavallaan joutui isästään eroon, äiti menehtyi ja sitten Mallasta tuli tämmöinen tyttö, joka sitten joutui tämmöiseen, miksikä tätä kotia nyt voisi nimittää. En tiedä, mikä sillä siihen aikaan oli se oikea, ei se mikään korvikekoti ollut. Hänet vietiin maaseudulle ihan vieraaseen kotiin ja se oli jotenkin hyvin kaavamaista kaikki. Hänen piti mennä siellä kouluun ja oletettiin, että kaikki alkaa sujua ja luistaa hyvin.

Anni: Joo. Sehän on semmoinen menetelmä, mitä Suomessa käytettiin silloin sisällissodan jälkeen, että jos lapsi oli jäänyt kokonaan tai puoliorvoksi ja oli tämmöisestä punaisesta perheestä, niin sitten näitä lapsia lähetettiin Pohjanmaalle kunnollisiksi tiedettyihin koteihin, vähän kuin uudelleenkoulutettaviksi.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Varmaan monilla oli siellä ihan hyvät olosuhteet, mutta oli sitten todennäköisesti myös poikkeuksia.

Eija-Liisa: Joo. Tässäkin tapauksessa. Sinä et ole mennyt siinä mitenkään, et ole tehnyt siitä överiä, niin kuin herkästi tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Tämähän oli erittäin hyvä koti, mihin tämä tyttö lähetettiin, mutta ei se voinut, ei tämmöinen tilanne voi sujua niin, ettei se vaikuttaisi jotenkin traumaattisesti.

Anni: Joo. Minä yleensä en halua kirjoittaa hyviksistä ja pahiksista, koska ihmiset on molempia, aina tilanteesta riippuen. Jos minä olen joskus yrittänyt kirjoittaa jonkun pahan tyypin tarinan, niin sitten kuitenkin keksin siinä aika pian sille kaikenlaisia ikäviä lapsuuskokemuksia tai muita selittäviä tekijöitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen. Ja lopulta minä ymmärränkin häntä aivan hyvin eikä hän sitten olekaan enää paha ihminen, vaan vähän semmoinen olosuhteiden uhri, niin kuin varmaan suurimmassa osassa tapauksista onkin.

Ja tuo oli tosiaan totta, mitä sanoit siitä, että lasten kasvatus oli semmoista aika kaavamaista. Minulle on ollut hyvin antoisaa luettavaa vanhat lääkärikirjat, koska niissä on paljon muutakin kuin vain niitten sairauksien ja vammojen kuvailuja. Niissä on paljon sitä sen aikaista arvomaailmaa.

Sellaisia just vaikkapa väestöön tai lisääntymiseen liittyvää, missä kerrotaan hyvin suorasukaisin sanoin, että millaiset ihmiset ovat toivottavia ja millaiset ei. Ja esimerkiksi siinä, kun suositeltiin sitä että pitää olla paljon lapsia joka perheessä, niin yksi peruste oli se, että kun ainoasta lapsesta tulee melkein aina itsekäs ja epämiellyttävä ihminen. Tämän tyyppisiä asioita niissä sitten ladellaan ja ne on kyllä hyvin mielenkiintoista ajankuvaa.

Eija-Liisa: Niin. Joo. Kyllä. No, kuitenkin tässäkin vallalla oli vakaa tavallaan kuitenkin se oma luonteensa ja se pohja, ja se tapa. Kerrotko tässä vielä, se oli minusta todella upea se tapa, miten hän sitten selvitteli tätä asiaa. Hänellä oli opettaja, joka sitten vähän tässä auttoi häntä. Ja tähän liittyy yksi kasvi.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Kerrotko tämän kasvin tarinan? Taas luonto auttoi.

Anni: Kyllä. Joo. Malla tosiaan joutuu sinne Pohjanmaalle kasvatuskotiin ja eroon isästään. Isä on eräänlaisessa hermoparantolassa. He käy kirjeenvaihtoa hyvin epäsäännöllisesti ja harvakseltaan, ja näitä kirjeitä sitten sensuroidaan, että kun isän kirje tulee Mallalle.

Eija-Liisa: Se on täysin valvottua.

Anni: Joo. Tämä kasvatusäiti sitten katsoo, että mitä siellä sanotaan ja viivaa yli sitten siitä semmoiset asiat, mistä Mallan ei pidä tietää, esimerkiksi siitä, että missä isä on. He ei halua, että Malla tietää sitä tarkalleen, ettei hän sitten karkaisi. No, Malla sitten kuitenkin on, tietysti, kiinnostunut tietämään, että minne isä on viety. Eräässä kirjeessä sitten isä mainitsee, että tässä lähellä on järvi, josta on juuri löydetty hyvin harvinainen vesikasvi, Ormio, jota ei ole missään muualla Suomessa. Ja tätä kohtaa se kasvatusäiti ei ole hiffannut, että tässä nyt on jotakin informaatiota tästä maantieteestä. Malla ryhtyy sitten tosiaan selvittelemään, että missä tätä Ormiota kasvaa, että yksi ainoa järvi Suomessa. Erinäisten vaiheiden kautta hän sitten saa tietää, että se on Kukkia-niminen järvi Pälkäneellä, silloista Luopioisten kuntaa.

Eija-Liisa: Joo.

Anni: Ja sinne hän sitten lopulta lähtee isäänsä etsimään. Minä kävin itse siellä Kukkia-järven rannalla muistaakseni 2005 vuonna ensimmäistä kertaa. Silloin semmoinen paikallinen luonnontietäjä, luonnontutkija ihan siinä Kukkia-järven Luopioisten kirkonkylän uimarannalla sitten esitteli meille, että tuossa sitä Ormiota nyt sitten kasvaa, ja missään muualla Suomessa sitä ei kasva kuin täällä järvellä. Se oli minulle niin ihmeellinen kokemus ja semmoinen oivalluksen hetki, että mitä ihmettä, että onpas erikoista, että miten jotain kasvia voi olla vain yhdessä järvessä. Heti alkoi mielikuvitus raksuttaa, että tästähän saa jonkun johtolangan johonkin tarinaan.

Se sitten loksahti siinä Kultarinnassa paikoilleen. Näin hyvin satunnainen tiedonjyvä saattaa vuosikausia muhia ja lopulta sitten muokata kokonaisen tarinan juonta.

Olenkin nyt viime aikoina miettinyt tämmöisiä reissuja, just tällaisia, milloin vaikka kuulee Ormio-nimisestä kasvista. Minä olen alkanut kutsua niitä hyvää aavistamatta -matkoiksi, koska jostakin syystä vaan saattaa olla jossakin liikkeellä ja sitten yhtäkkiä tulee tosiaan joku hyvin mielenkiintoinen tieto vastaan, ihan hyvää aavistamatta.

Eija-Liisa: Aivan.

Anni: Ja sitten sen ympärille saattaa tosiaan rakentua ehkä kokonainen romaani joskus myöhemmin.

Eija-Liisa: Kyllä. No, vähän minun mielestäni tähän tunnistamiseen verrattava tunnistus on Margaritassa tämä solisluu.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Kerro solisluusta.

Anni: Mitäköhän siitä, ettei tule ihan hirveitä juonipaljastuksia.

Eija-Liisa: Niin. Aivan. Ei kerrota. Ei. Lukekaa itse. Mutta kerro jotain.

Anni: Joo, sen voi todeta, että Senni on tosiaan ammatiltaan hieroja ennen tätä lääkintävoimistelijaksi opiskelua. Hän on hierojana Kankariston kylpylässä, joka on Tampereen lähiseuduilla. Minun omissa mielikuvissani se on suunnilleen Ikaalisten kylpylä, mutta olen kuitenkin halunnut kirjoittaa sitten ihan oman nimisestään kuvitteellisesta paikkakunnasta, että voi keksiä sinne sitten kaikenlaista, mitä siellä Ikaalisissa ei välttämättä oikeasti olekaan.

Eija-Liisa: Joo. Ja se, kuule, istui aivan hyvin, koska tähän aikaan maailmanhistoriaa, niin Lammilla oli näitä niin sanottuja, ne ei ollut kylpylöitä, vaan tämmöisiä kesänviettopaikkoja, mihinkä kaupunkilaiset voivat tulla koko kesäksi. Siis ne oli, täysihoitola oli se sana.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Mihin ne tulivat, ja ne oli järven rannalla kauniita, vanhoja, suuria taloja ja tällaisia. Siellä oli varsin upeat olot näille ihmisille.

Anni: Joo. Minusta tämä on vaan hyvä, että voi tarinan jokainen lukija siirtää mielessään, minne haluaa.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Joo, mutta että se oli niin kuin sellainen ajan ilmiö ainakin 50-luvulla vielä.

Anni: Kyllä. Sitten tämä kylpylöiden historia on ehkä vielä vanhempaa, ihan tuolta 1800-luvun alkupuolelta lähtien.

Se on semmoinen teema, mikä minua on kiinnostanut pitkään ja minä olen lukenut monesti menneisyyden ihmisten elämäntarinoita, ja niissä sitten tosi usein on niin, että mennään kylpylään sitten ehkä koko kesäksi, Hankoon, Naantaliin tai jonnekin, ja siellä sitten elvytään ja parannutaan jostakin hermostumisesta. Tämmöisiä paikkoja, missä on saanut sekä ikään kuin mielen hoitoa että sitten myös ihan ruumiin hoitoa.

Minä olen itse siis aikoinaan opiskellut hierojaksi, 16 vuotta sitten, ja kun mietin sitten tätä Margarita-romaania silloin ihan, kun prosessi oli alkutekijöissään, että minkä ammatin minä päähenkilölle nyt keksisin. Minulla oli mielessä jo vähän näitä kylpyläkuvioita ja sitten keksin, että no, nyt hyödynnän tämän koulutukseni, että kyllähän minä nyt hierojan työstä osaan kertoa, että laitetaanpas sitten Sennille hierojan ammatti. Se sopi monella tavalla siihen tarinaan, ennen kaikkea tähän kylpyläympäristöön. Senni on oppinut isältään tämän hierojan ammatin. Hänen isänsä on ollut siellä kylpylässä aikaisemmin hierojana ja Senni tavallaan jatkaa sitä isän elämäntyötä.

Kylpylähän tietysti mahdollistaa hyvin paljon kaikenlaisia draamallisia ratkaisuja. Erilaiset ihmiset kohtaa siellä, köyhät ja rikkaat, maalaiset ja kaupunkilaiset.

Eija-Liisa: Monenlainen seuraelämä.

Anni: Kyllä. Ja sitten myös tämä hierojan työ tarkoittaa tietysti sitä, että Senni tuntee hyvin ihmisten anatomian. Margaritassa kuvataankin aika paljon myös sisärakennetta ja ihmisen fyysisyyttä. Osaltaan haluan sillä tuoda esiin sitä, että ihminen on osa luontoa ja kaikenlaiset krempat ja vaivat, mitä meille tulee, niin ne ikään kuin asettaa meidät monesti siihen omaan asemaamme, eikä me voidakaan enää ajatella olevamme luomakunnan kruunuja, kun me vähitellen raihnastutaan ja vanhetaan ja aletaan kärsiä kaikenlaisista luonnollisista vaivoista. Toisaalta tämä ihmisen sisikunnan huomioiminen, niin se myös minun omassa mielessäni vertautuu siihen simpukkaan, koska simpukka on siellä kuorten suojassa hyvin hauras ja pehmeä olento, herkkä olento, ihan niin kuin ihminenkin ihon alta. Näiden asioiden takia Senni tietysti osaa kiinnittää huomiota muun muassa solisluuhun, josta ei nyt tässä kohtaa sitten sen enempää.

Eija-Liisa: Ei sen enempää. Mutta ne, jotka eivät ole lukeneet Margaritaa, niin lukekaapa. Siinä on hyvin yllättävä ja mielenkiintoinen, pitkään tätä Sennin elämää luotaava asia.

Anni: Kyllä.

Eija-Liisa: Hienoa. No, tässä tuli aika paljon näitä tällaisia yhteiskunnallisia asioitakin, joita näissä kirjoissa sitten tietenkin koko ajan kulkee. Oli tämä nousukausi, joka alkoi itsenäistymisen jälkeen ja silloin 20-luvulla, ja siihen tietenkin tämä Kultarinta nyt sitten eniten. Siinä on tämän Stenforsin tämän, mikä tämä oli, Aspholmin kartano, eikö niin.

Anni: Joo. Kyllä.

Eija-Liisa: Joo, sen vaiheita. Siinä tavallaan voi seurata myöskin koko ajan läpi kirjan sitä rappiota ja dekadenssia, mikä siitä alkoi. Siellä on muun muassa hyvin upea kuvaus niistä juhlista, jotka siellä pidettiin. Juhlissa sattuu aina kaikenlaista, mikä ei ole niin kauhean kivaakaan sitten tulevaisuudelle. Lapset on aina sellaisia kaiken tapahtumisen peilejä, että lapset alkavat sitten vähän niin kuin vakoilla vanhempiaan ja tarkkailla ja katsoa ja suojella myöskin, ja kaikkea tällaista. Siinä on todella hienoja kohtia, joissa tämmöiset asiat tulevat julki.

Sama tapahtuu 50-luvulla tai jo aikaisemmin, sanotaan 40-luvulla tietenkin tämä asia alkoi, kun tässä puhuttiin tästä Kankariston kylpylästä ja tällaisesta, tästä ajasta. 40-luvulla tultaessa, ennen sotaa, niin ajat olivat aika hienot ja hyvät, mutta sitten, kun tuli sota, niin tietenkin kaikki muuttui ja taas jouduttiin katsomaan elämää ihan uudelta kantilta. Aina tämmöisessä tilanteessa tapahtuu se, että ne semmoiset seuraelämän arvot jostakin syystä romahtavat ja joudutaan rakentamaan tilalle ihan uutta.

Kummassakin kirjassa yhteiskuntaa tulee auttamaan, ehkä täytyy sanoa, että Kultarinnassa auttaminen ei ole niin selkeästi nähtävissä kuin Margaritassa, mutta kuitenkin. Silloin huomataan ja otetaan käyttöön tämä metsä. Erik Stenforsin isä, vanha Stenfors, on iskenyt silmänsä näihin metsiin, miten sillä voidaan luoda uutta tämmöistä vilkkautta koko yhteiskuntaan ja parantaa yhteiskunnallisia oloja. Hän rakennuttaa rautatietä, metsiä aletaan kaataa ja rautatiet rakennetaan ikään kuin sen avuksi, että saadaan puiden kuljetus helpommaksi. Stenforsin omillekin maille rakennetaan rautatietä ja aletaan kaataa puita. Tietenkin Lidiasta ja myös Erikistä tämä tuntuu jotenkin kauhealta. He ovat kuin sivusta katsojia, tavallaan voimattomia.

Margaritassa tämä sodan jälkeinen tarve. Yhteiskunta on sellaisessa vaikeassa tilanteessa, että sotakorvaukset on maksettava ja on saatava kansa jaloilleen. On saatava evakotkin jaloilleen. Heille on annettava maata, josta elää. Silloin myöskin taas huudetaan apua ja mennään metsään. Silloin alkavat ne valtavat hakkuut, mitä siellä Kankaristossakin tehtiin. Metsätyöporukka majoittuu tähän tyhjilleen jääneeseen kylpylän rakennukseen. Kylpylä oli testamentattu muuhun käyttöön, mutta jostain syystä testamenttia ei noudatettu ja sitten siihen tuli tämä valtava metsätyömaa ja metsätyöntekijät majoittuivat kylpylään.

Tämä on jotenkin semmoinen aika, mitä itsekin ajattelen, että tämähän oli sodan jälkeen ihan hirveä voimien ponnistus. Se on nyt ihana asia siinä, että aina jälkipolvet ovat voineet sitä kehua, että kuinka me saatiin kaikki sotakorvaukset maksettua Venäjälle. Totta kai se oli valtavan kunniallinen, hieno teko, mutta minä itsekseni ajattelin, että tähän ehkä liittyy vielä jonkinlainen tabu.

Tietysti Kalle Päätalo on kirjoittanut tämmöisestä paljon, tuhansia sivuja varmaankin. Minä en ole lukenut Kalle Päätaloa, sen tunnustan, mutta muistan omasta lapsuudestani tämän, että joka talosta maalaiskylissä miehet suunnilleen talvisaikaan olivat metsätöissä. Se tarkoitti sitä, että isät ja pojat menivät sinne metsään, ja niillä oli tavalliset sahat. Moottorisahat alkoivat vasta tulla. Oli tämmöiset kahden miehen vedettävät pitkät sahat, joilla kaadettiin tukkeja, ja sitten oli näiden talojen hevoset. Ja siinä oli kuitenkin se, mistä ei paljoa puhuttu, että nämä hevoset ja nämä isät, olivat olleet jo sodassa. Ne oli sieltä tullutta väkeä ja siellä jo kärsinyt. Hyvin monet oli sen takia jo sitten sodassa menneet siihen kuntoon, etteivät pystyneet menemään enää niihin metsätöihin.

Yhä tänäkin päivänä minä ajattelen tällaisia, olette varmaan nähnyt, jos olette seissyt jossakin rautatieasemalla, ei niitä Helsingissä näe tietenkään, mutta tuolla kauempana rautatieasemilla olette seissyt ja siitä menee ohi juna, joka vie tukkeja. Aina minä silloin kysyn avustajaltani, laske vaunut, koska minä ajattelen aina silloin, että tässä menee nyt sellaista tavaraa, joka on meille tosi tärkeätä, ja ajattelen sitä, että nykyään pitäisi olla paljon tarkempaa sen kanssa, että onko tämä todellakin nykyään tarpeen, onko tarkkaan suunniteltu, että mitä tästä puusta tulee. Silloin sodan jälkeen tietenkin oli tosi tärkeätä, että pystyttiin maksamaan tämä kaikki sillä puulla. Ja nämä, kun minä kysyin, että montako niitä vaunuja oli, niitä on yleensä 26 tai 29, alle 30 yleensä. Yleensä siinä myöskin kaksi veturia. Minä aina jotenkin ajattelen, että nuo on joitakin sellaisia ruumiita. Tämä puu on suomalaisille sellainen hirveän tärkeä asia.

Eilen puhuin bussissa justiin tästä Ponssesta, metsätyökoneitten keksijä Einari Vidgrénistä, joka sen raatamisen, siis tässä on kysymys siitä hirveästä raatamisesta, mitä nämä ihmiset tekivät silloin sodan jälkeen, kun ne siellä metsässä oli. Siitä raatamisesta on puhuttu aika vähän. Einari Vidgrén, hän oli nuori mies, hän meni isänsä kanssa myös sinne metsään, täällä, näillä seuduilla, Vieremässä. Hän kertoo siitä, miten raskasta se työ oli. Ja siksi hänelle tuli se pakko, että hän haluaa tehdä jotakin, että tämä olisi helpompi. Siksi hän alkoi kehittää näitä koneita. Edelleenkin korostan sitä, että tästä ei ole vielä tarpeeksi puhuttu, että nämä hevoset ja nämä miehet oli samoja kuin sodassa.

Ja nyt tässä Kankaristossa sitten tietenkin valtavat alueet sellaista aarniometsää suunnilleen kaadettiin. Se oli varmasti sellaista avohakkuuluonteista, vaikka silloin ei puhuttu avohakkuista. Nehän tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kuitenkin se koko elinympäristö meni ihan uusiksi siellä. Silloin oli jo traktoreita, 50-luvulla alkoi tulla yleisesti ottaen maalaistaloihin, mutta 40-luvulla niitä ei vielä ollut. Sitten kuitenkin siellä oli näitä kaikenlaisia työkoneita, ja totta kai, kun käytettiin hevosia ja käytettiin pitkiä rekiä, vietiin näitä tukkikuormia, niin ne sotki sitä kaikkea. Tässä kirjassakin kerrotaan erittäin hienoilla tavoilla, miten se maasto sotkeentui. Siinä on hienoja kohtia siitä, miten se menee tuntemattomaksi, että sitä ei enää tunnista samaksi paikaksi. Siitä on tullut sellainen joku kummallinen, epämääräinen paikka, mistä ei enää saa irti niitä tuttuja mäkiä taikka jotakin tällaista, kun siitä on puut pois. Samaan juttuun liittyy myöskin tämä, että tämän simpukan elinolosuhteet muuttuivat ja simpukan elämä oli kovasti uhattuna. Senni tiesi näistä simpukoista ja hän ämpärillä kantoi sitä vettä, missä niitä simpukoita oli. Hänhän vei peräti bussissa niitä ämpäreitäkin, eikö niin?

Anni: Kyllä. Joo, ja junassa.

Eija-Liisa: Niin, junassa. Kerro tästä jotakin.

Anni: No, joo. Voin ensin sanoa tuosta metsätöiden raskaudesta, niin esimerkiksi Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -romaanissa aika hyvin kuvataan sitä hyvin karua elämää, mitä niillä tukkikämpillä vietettiin, ja Pentti Haanpään Noitaympyrässä myös. Ne on sellaisia hyvin valaisevia kirjoja siinä kohtaa. Ylipäätään tuosta metsäasiasta, niin sehän on tosiaan silloin jälleenrakennusaikana ollut hyvin keskeinen tekijä, jolla Suomi on saatu niin sanotusti taas jaloilleen.

Margaritassa tarkastellaan ehkä enemmän sitten sitä toista puolta, että mitä se on merkinnyt sitten metsäluonnolle. Minusta on tärkeätä miettiä eri ilmiöistä eri puolia, ettei keskitytä vaan yksiin vaikutuksiin. Ja se, mikä tuona aikana oli mielenkiintoista, oli se, että samat ihmiset osittain suunnitteli niitä isoja hakkuita ja sitten myös uusia kansallispuistoja. 50-luvulla kuului vielä metsänhoitajan koulutukseen, että osaa tosiaan suunnitella metsätaloustoimia mutta myös sitten luonnonsuojelua, koska ilman suojelualueita ei esimerkiksi voida tietää, miten metsä ihan luonnostaan kehittää. Eli se tavallaan tunnustettiin, että myös osa alueista on jätettävä koskemattomiksi.

Ja minua kiinnosti tämä kaksoisrooli, että voi sama ihminen sitten tosiaan määrätä laajat alueet hakattaviksi ja sitten myös kantaa syvää huolta metsien eliöistä. Eräkirjailija A. E. Järvinen on yksin näistä esimerkkihenkilöistä Suomen historiassa, jotka on olleet töissä Metsähallituksella metsien hakkuiden parissa, mutta sitten kirjoittanut hyvin kaunosieluista eräkirjallisuutta. Tämä A. E. Järvinen aikoinaan määräsi oman erämökkinsä ympärille semmoisen alueen, että älkää nyt sitten siitä hakatko, mutta muuten voitte kyllä hakata. Hyvin tämmöisiä mielenkiintoisia kaksoisrooleja on tosiaan ollut, ja niinpä Margaritassa yksi päähenkilö, eli Antti Kairamaa, on juuri tämmöinen ihminen, joka pitää tällaista sisäistä ristiriitaa päässään.

Se on varmaan aika tuttu tunne monille nykypäivässäkin, kun me tiedetään kaikenlaista ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta, kaikista ympäristöongelmista, ja me jatkuvasti saadaan suosituksia, että pitää kierrättää ja pitää vähentää energian kulutusta ja liikennettä ja kaikkea, mutta sitten me kuitenkin toimitaan arkisista syistä usein eri tavalla. Monet kokee siitä huonoa omaatuntoa, eli meilläkin on tämmöinen kaksoisrooli monesti omassa elämässämme. Sen takia minusta tuntui mielenkiintoiselta kirjoittaa tästä Antista, koska siinä tavallaan tutkin myös sitä omaa sisäistä ristiriitaani, mitä koen tässä tavallaan luonnon hyötykäyttäjänä ja sitten ihmisenä, joka toivoisi, että luonto kuitenkin säästyisi myös tuleviin aikoihin.

Eija-Liisa: Ja hänen isänsähän oli tämmöinen, tunsi nämä simpukka-asiat myöskin.

Anni: Joo. Antin isä on sitten juuri enemmän sitä luonnontutkijapuolta. Se oli minusta semmoinen asia oikeastaan, mitä vähän kaipaan sieltä 50-luvusta, että tosiaan pystyi saman ihmisen sisällä olemaan sekä metsätalousihminen että sitten metsien suojelija -ihminen. Nykyään tuntuu, että metsäasioista on tosi vaikeata keskustella, koska ne ääripäät, metsien taloudellinen hyötykäyttö ja metsien suojelijat, on todella kaukana toisistaan. Monesti tuntuu, että käsite metsä on jo semmoinen, mikä tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asiaa. Toisille se on lähinnä sitä puutavaraa ja taimia ja harvennettavaa nuorta puustoa ja lopulta päätehakattavaa puustoa. Toisille metsä sitten taas on se metsä ekosysteeminä kaikkine eliöineen ja sienirihmastoineen, kasveineen ja kivineen, ja myös puineen, mutta että ne puut ei ole ikään kuin se pääasia siinä, vaan se kaikki muukin siinä ympärillä. Se keskustelu on tosiaan vaikeata, kun ei olla siitä peruskäsitteestäkään sitten yhtä mieltä.

Eija-Liisa: Aivan. Ja se on jotenkin nyt niin pinnalla, että heti pienikin eroavuus mielipiteessä nostattaa heti pään punaiseksi, kun niistä aletaan puhua.

Anni: Kyllä, ainakin siellä jossakin Twitterin päässä, niin siellä taitaa olla hyvin vilkasta keskustelua aiheesta.

Mutta tosiaan tämä simpukkapuoli sitten on siinä tarinassa koko ajan mukana ja ne todella joutuvat sitten vaikeuksiin siellä kotijoessaan näiden metsänhakkuiden takia, ja tätä jokea aletaan sitten muokata uittoväyläksi. Senni päättää yrittää pelastaa ne henkitoreissaan olevat simpukat. Hän vertaa sitä mielessään näihin poliopotilaisiin, jotka ovat henkitoreissaan ja yrittävät saada hengitettyä. Ja just se rautakeuhko, se hengityslaite, minä vähän ajattelin, että se on myös niin kuin simpukan kuoret, jotka suojaavat sitä ihmistä sisällään. Senni tosiaan ei ole kaikkia potilaitaan pystynyt auttamaan, mutta hän ajattelee, että ehkä hän näitä simpukoita pystyy sitten auttamaan pois tukehtumiskuolemasta.

Se, mitä minä pidän itse tärkeänä siinä tarinassa, on se, mitä Senni siinä lopussa miettii, kun hän on päässyt sieltä arkisesta ja monin tavoin ahdistavasta ja vaikeasta ympäristöstä metsään, johon hän on ne simpukat viemässä, niin hän toteaa, että simpukat toivat hänet sinne metsään. Eli hän ei itse ole ikään kuin simpukoiden pelastaja, vaan simpukat ovat pelastaneet hänet. Minusta se on hyvä ajatella niin päin, koska me kuitenkin ollaan vain yksi olento keskellä luontoa. Kyllä se todennäköisemmin on niin päin, että luonto auttaa meitä eikä päinvastoin.

Eija-Liisa: Kyllä. No, sitten voitaisiin vähän puhua vaikka tästä toisesta, tässä oli metsästä, niin sitten näistä kallioista. Tämän Kivitaskun louhokset.

Anni: Joo. Täytyy ehkä tässä kohtaa just mainita tästä paikasta, missä ollaan, eli Suomussalmi. Minä tänne tullessa mietin, että tämä liittyy todella monin tavoin minun kirjoihini. Ihan tässä keskustassa on voimalaitos, vesivoimalaitos, joka patoaa tämmöisen Emäjoki-nimisen joen. Aikoinaan, kun minä jokihelmisimpukoita tutkin tätä Margarita-romaania varten, niin perehdyin muun muassa helmenpyynnin historiaan. Tuossa Emäjoella on toiminut semmoinen Konrad Hollo, joka eli yli 80-vuotiaaksi, kuoli 70-luvulla, ja hän tosiaan pyydysti simpukoita ja etsi helmiä ihan tässä meidän lähellä. Ja Suomussalmen, olikohan se luoteiskolkassa, on puolestaan semmoinen kuin Korvuanjoki, jossa tämä Hollo myös operoi samoissa hommissa. Sieltä hän löysi kaikkein isoimman ja arvokkaimman helmensä. En muista vuosikymmentä, mutta kuitenkin ennen sitä jokihelmisimpukan rauhoittamista, joka tapahtui vuonna -55. Hän sai siitä helmestä sitten niin suuret tulot, että pystyi rakentamaan itselleen talon. Myöhemmin hän myi sen talon. Nykyrahassa arvioituna sen helmen arvo oli kuulemma noin 100 000 euroa. Tämmöisiä helmiähän löytyy vain todella harvoin, noin joka 10 000:sta simpukasta. Voi hyvin ymmärtää, miksi simpukat ovat monissa paikoissa jo kauan sitten ajautuneet lähelle sukupuuttoa, kun niitä auottiin sitten hyvin paljon näitten helmien löytämiseksi. Simpukkahan kuolee siihen, jos se kuori rusautetaan auki.

Sitten, jos Kultarintaa ja Suomussalmea ajattelee, niin Suomussalmen rintamalla vuonna -41 teloitettiin eräs totaalikieltäytyjä, Arndt Pekurinen, Suomen tunnetuimpia totaalikieltäytyjiä, jonka toiminta aikoinaan sai aikaan muun muassa sen, että Suomeen tuli ensimmäinen siviilipalveluslaki 30-luvun alussa. Tämä Arndt Pekurinen on ollut Kultarinta-romaanissani Joel-nimisen henkilön eräänlainen semmoinen etäinen esikuva. Minä luin aikoinaan Erno Paasilinnan kirjoittaman Arndt Pekurisen elämäkerran ja siitä sitten aloin keksiä tätä Joelin hahmoa.

Nyt on muuten tänä vuonna ilmestynyt semmoinen elokuva kuin Ikuiseen rauhaan, joka kertoo tästä Pekurisen elämästä. Se oli kyllä hyvin vaikuttava kertomus, että suosittelen.

Eija-Liisa: Joo, ja tämä edellinenkin, tämä Arndt Pekurisen elämä, jonka jo mainitsit tässä, on tosi mielenkiintoinen. Suosittelen jyrkästi.

Anni: Ja sitten näistä kallioista. Tuli mieleeni vaan se.

Eija-Liisa: Tässähän on, tähän väliin, kun otit tämän päivän Suomussalmen tässä esiin, niin sanon tässä samalla, että tämän päivän Suomussalmella, elikkä meidän retkellä tänään selvisi, että Ilmari Kiannon yksi tytär oli nimeltään Orvokki Helmi Simpukka Kianto.

Anni: Joo, panin merkille tämän tarinan. Siinä taas yksi yhtymäkohta. Huomenna käsittääkseni olette menossa Hossan kansallispuistoon. Siellä on tämmöinen Värikallio-niminen kallio, jossa on kalliomaalauksia. Ja nehän liittyy sitten tähän minun Kivitasku-romaaniini. Siinä puhutaan paljon kivistä ja kallioista, ja myös kalliomaalauksista.

Kivitaskun tarina itse asiassa syntyi tämmöisellä hyvää aavistamatta -matkalla, jonka tein 10 vuotta sitten tuonne Ristiinaan, joka on nykyisin Mikkeliä. Siellä on tämmöinen Astuvansalmen kalliomaalausalue Saimaan rannalla rantakalliossa, 5 000 vuotta vanhoja maalauksia. Menin sinne retkelle ja ihan muuten vaan olin kiinnostunut niistä. Kun pääsin sinne kalliomaalauspaikalle, niin minusta alkoi tuntua vähitellen siltä, että en pystykään lähtemään sieltä pois. Jotenkin se paikka vaikutti minuun hyvin syvällisellä tasolla. Olin välillä siellä niitä maalauksia katselemassa ja sitten kiipesin sinne kallion huipulle, palasin takaisin alas ja koko ajan jotenkin tunsin ymmärtäväni hyvin niitä ihmisiä, jotka aikoinaan on ne maalaukset siihen kallioon tehneet silloin kauan, kauan sitten. Myöhemmin olen kuullut, että kalliomaalauspaikat saattavat hyvinkin vaikuttaa tällä tavalla, koska ne on sellaista maisemaa, joka meille ihmisille näyttäytyy hyvin dramaattisena. Siinä on se jyrkkä kallio ja vesi ja niiden kohtaamispaikka, monenlaisia kaikuja. Puhutaan tämmöisestä kalliomaalausten akustiikasta, joka on ihan tietynlaista. Todennäköisesti ne sitten jollakin neurologisella tasolla vaikuttaa ihmisiin ajasta riippumatta jotenkin samalla tavalla. Nykyihminen tietysti osaa just ajatella kaikujen ja maiseman vaikutusta, mutta sitten menneisyyden ihminen on ehkä kokenut vaan semmoista jotain pakahduttavaa kunnioitusta tai pelkoa ja halunnut sitten tehdä ne maalaukset juuri siihen.

Kuitenkin sillä kalliomaalausretkellä tunsin semmoista mielenkiintoista värinää sisälläni, että tässä on nyt jotain. Oikeastaan ainoa asia, mikä minua siellä harmitti, oli se, kun olin etukäteen lukenut, että tässä Astuvansalmen kalliossa on toisessa päässä hyvin selkeä ihmiskasvojen muoto, ja kalliomaalauspaikat on yleensä semmoisia, Suomessa ainakin, että niissä monesti on juuri tämmöinen ihmiskasvojen tai sitten eläimen pään muoto. Sehän kaikki johtuu vaan ihan rapautumisesta, sattumanvaraisia muotoja, mutta ihmissilmä kääntää monenlaisia muotoja sitten ikään kuin tunnistettaviksi hahmoiksi. Ehkä on sitten koettu, kun tällaisia muotoja on muinoin katseltu, että tässä on nyt jotain salaperäistä ja yhteys johonkin henkimaailmaan, kun kalliokin näyttää ihmiseltä.

Minä sitten harmittelin sitä siinä jonkun aikaa, että kun ei ole venettä käytettävissä, että en näe sitä ihmiskasvomuotoa sieltä vesiltä käsin. Sitten keksin, että minähän voin mennäkin uimalla katsomaan sitä, kun on kuitenkin kesä ja vesi oli melko lämmintä. Minä sitten lähdin uimaan siitä kalliomaalausten vierestä ja polskuttelin sitä kallionsyrjää itää kohti. Tiesin, että se kasvokuvio on siellä kallion itäpäässä. Siinä kasvoi yksi koivu vähän niitten maalausten ja kasvokuvion edessä. Kun minä sinne etenin ja se koivu siitä vähitellen väistyi, niin se kasvokuvio tuli näkyviin. Se oli hyvin vaikuttava hetki, koska tietysti, kun on kyse korkeasta kalliosta, niin sillä on myös iso pää, eli se oli hyvin iso ja vaikuttava kasvokuvio ja sillä oli, näkyi siinä kallion pinnassa ikään kuin selvästi suu ja silmät ja nenä. Ne silmät oli kiinni, eli minä ajattelin, että se nukkuu se tyyppi, joka siellä kalliossa on. Siinä Astuvansalmen kalliomaalausten edustalla, parikymmentä metriä rannasta, alkoi syntyä tämä romaanini Kivitasku, koska Kivitaskussa on sitten eräs henkilöhahmo, joka istuu salmen rannalla ja katsoo vastarannalla olevaa kalliota, jossa on tämmöinen nukkuva hahmo. Ja hän odottaa, että se heräisi. Se on hänen rakastettunsa symboli ja rakastettu on vaipunut sellaiseen kuoleman kaltaiseen uneen. Tämmöisiä seurauksia taas oli hyvää aavistamatta -matkalla, että alkoi sitten romaani kehkeytyä.

Kivitaskussa tosiaan tämä kalliotematiikka vaikuttaa monella tavalla siihen juonen sisältöön. Siinä on 1800-luvun venäläisiä rangaistusvankeja, jotka tuodaan Suomeen louhimaan pallograniittia Pietariin erään palatsin koristekiveksi, ja siitä on monenlaisia kauaskantoisia seurauksia. Suomestahan vietiin aikoinaan Pietariin rakennusmateriaaliksi paljon kiveä. Muun muassa Virolahdelta on viety semmoista punaista graniittia, josta on tehty sitten Iisakin kirkon ulkopylväät ja patsaiden jalustoja ja kaikkea mahdollista sinne. Tämmöisten valtavien maamassojen tai kalliomassojen siirtäminen ympäri maailmaa on minusta jotenkin mielenkiintoinen asia ja sitä minä halusin sitten käsitellä myös tuossa Kivitaskussa.

Ja niin kuin tuossa alussa kerroin siitä, että Kivitaskussa on se yksi lobotomian läpi käynyt nainen, Helena, niin Kivitaskussa myös rinnastuu sitten toisiinsa ihmisen peruskallio, eli ihmisaivot, ja sitten se todellinen luonnollinen kallio, jota aletaan louhia.

Eija-Liisa: Niin. Joo, kosketaan.

Anni: Kalliolouhinta ja lobotomia rinnastuvat toisiinsa.

Eija-Liisa: Kyllä. No, tässä justiin, niin kuin jo paljastitkin, niin jouduit sitten taas tutkimaan näitä kivilajeja ja kaikkea tällaista, että mitä on käytetty koristekiveksi. Kun luin siitä niin muistin Waltarin kirjoista tämän, en muista, liittyikö tämä, tämä liittyy lähinnä nyt Turkin historiaan, että uusi hallitsija kun syntyi, niin silloin se hallitsija piti synnyttää sellaisessa huoneessa, salissa, joka oli porfyyristä rakennettu. Ja porfyyri nimenomaan on kai niin kuin Suomen, suunnilleen tämän alueen nämä porfyyrikivet on tämän alueen kiviä.

Anni: Joo, tuolla Kaakkois-Suomessa varsinkin on sellaista punaista graniittia.

Eija-Liisa: Ai, onko se siellä.

Anni: En tiedä, mistä se sinne Bysanttiin on tullut, mutta muistan kuulleeni kyllä myös tuon, että näistä keisarillisen perheen jäsenistä puhuttiin purppurasyntyisinä. He olivat ne, jotka olivat saaneet kunnian syntyä sellaisessa tietynlaisessa huoneessa.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Kyllä. Ihmeellisiä tarinoita. Ja juuri nämä kuljettamistavat, että miten raakaa työtä oli sekin. Kun tässä puhuttiin puista, niin kyllä kivien Pietariin vientikin oli tosi rankkaa hommaa.

Anni: Joo. Minä muistan jo lapsena kiinnostuneeni tästä kivien siirtelystä, kun mummulassa luin sellaista kirjaa kuin Maailman suuret arvoitukset. Nykyään se on minun omassa hyllyssäni. Sain sen mummulasta perinnöksi. Siinä kerrottiin Pääsiäissaaresta. Pääsiäissaari on keskellä Tyyntä valtamerta ja se on tunnettu siitä, että siellä on hyvin korkeita patsaita, Moai-patsaita, joissa on ihmisen pää. Ne on louhittu siellä saarella aikoinaan, mutta sitten, kun sinne ensimmäiset eurooppalaiset saapui paikalle, niin saari oli puuton. Kaikki ihmettelivät, että miten ihmeessä nämä patsaat on saatu paikoilleen. Myöhemmin on sitten käynyt ilmi, että kyllä Pääsiäissaarellakin on aiemmin kasvanut puita. Todennäköisesti on ollut sitten jonkinlaisia telajärjestelmiä, millä nämä on tuotu paikoilleen.

Nämä saarelaiset itse kertoi näille valloittajille, että he tulivat kävellen, eli että nämä patsaat olisivat sitten vain kävelleet paikoilleen. Se oli minusta mielenkiintoinen ajatus silloin pienenä ja aloin jo silloin kiinnostua kivistä. Jotenkin puiden ja metsien lisäksi myös kivet on ollut aina lähellä sydäntäni. Ehkä yhtenä osatekijänä on ollut se, kun minulle pienenä luettiin Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet, joka kertoo semmoisesta Karolus-nimisestä nuorukaisesta, joka lähtee onneaan etsimään, niin kuin saduissa aina lähdetään. Hän kohtaa matkallaan semmoisen ihmeellisen kiven, joka aina ilmestyy uudelleen ja uudelleen siihen reitille. Karolus päätyy lopulta kuninkaan linnaan, jossa on ainoastaan yksi ihminen enää, nuori tyttö, ja sitä kuninkaan linnaa ympäröi valtava määrä kiviä. Tämä tyttö sitten kertoo Karolukselle, että nämä kivet joka yö vyöryvät lähemmäksi, mutta päiväsaikaan, kun hän pystyy pitämään niitä silmällä, ne eivät uskalla tulla lähemmäksi. Lopulta käy ilmi, että siellä linnan salin lattiassa on ruusumarmori, joka on näiden kivien kuningatar ja vangittu sinne linnan lattiaan, ja ne kivet ovat tulossa hakemaan kuningatartaan takaisin. Muistan, kun tätä satua kuulin ja äiti luki, ja äidillä oli kaulassa jonkunlainen koristekivikoru. Minä katselin sitä korua ja ajattelin koko ajan, että onkohan kivet tulossa hakemaan tuotakin. Se oli jotenkin hyvin salaperäistä ja jännittävää ja vähän karmaisevaakin, ja jotenkin kivet muotoutuivat mielessäni ihan erityislaatuisiksi. Toki nykyään tiedän, että ne on pelkkiä mineraaleja, mutta jälleen kerran ajattelen itse niin, että kun ihminen on vaikka ison siirtolohkareen vierellä ja kokee olonsa jollakin lailla epävarmaksi, niin ehkä me jollakin syvällisellä tasolla ei pystytä ajattelemaan, että se on kuollutta kiveä, vaan me suhtaudutaan siihen varmuuden vuoksi niin kuin siinä olisi joku mammutti tai muu valtava otus, että ollaan pikkuisen varuillamme. Meidän oma mieli kääntää asiat eläviksi, vaikka ne ei sitä oikeasti olisikaan.

Eija-Liisa: Kyllä. Tämmöiset siirtolohkareet on kyllä ihan ihmeellisiä. Koko tämä yleisö tietää Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n Villingin lomakodin pihalla, mistä lähdettiin edelleen sinne saareen, niin muistatte ne kaksi valtavaa irtolohkaretta. Muistatte joka iikka suunnilleen, eikö niin? Okei. No, minä muistan kun menin sinne ensimmäistä kertaa ja niitä siinä ihmettelin. Silloin jonkin verran vielä näinkin ja minulle tuli semmoinen tuntuma siitä, että ne oli pelottavia. Tuntui, että siellä sisällä on joku silmä, joka kuitenkin valvoo tai näkee.

Anni: Niin. No, ajatteles vaan Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuja, jossa nimenomaan näin onkin.

Eija-Liisa: Ihan totta?

Anni: Siellä kiven sisällä on vangittu tyttö.

Eija-Liisa: Joo. Kyllä. Näin. Hetkinen, vielä meillä olisi jonkun verran aikaa. Ajattelin näin, että me tämä puolitoista tuntia puhuttaisiin tässä ja sitten tämä viimeinen puoli tuntia annettaisiin yleisölle puheenvuoro. Mitäs sanot?

Anni: Kyllä sopii. Ilman muuta, jos kysymyksiä on.

Eija-Liisa: No, niin. Yleisö irti.

Raimo: Minulla olisi kysymys.

Anni: Joo.

Raimo: Itsestäni kerron vain sen verran, että minä olen tämmöinen yläsavolainen erämies, joka on aina kulkenut metsiä kotiseudulla ja myös Norjan tuntureissa ja muualla. Semmoinen kysymys sinulle, että oletko koskaan eksynyt metsään tai luontoon?

Eija-Liisa: Ihana kysymys. Sanotko nimesi vielä?

Raimo: Lampisen Raimo.

Anni: Lampisen Raimolta kysymys. Sanon sen tänne mikrofoniin, jos ei kantautunut muuten. Hän on aktiivinen luonnossa liikkuja ja kysyi, että olenko koskaan eksynyt metsään. Olen eksynyt luontopoluilla useamman kerran, koska niissä on hulppeat opasteet. Sitten, jos minä yksin lähden kartan kanssa metsään, niin silloin en ole eksynyt.

Raimo: Minä vielä jatkan sillä, että kun minä nuorena kuljin, niin minä en käyttänyt kompassia enkä karttaa, vaan minä ajattelin aina, että minä kyllä osaan pois. Mutta se on villi tunne sitten, kun maisema oli saattanut muuttua, on esimerkiksi tullut joku aukko, jos ajattelee noita kotiseutuja tai muuta. Ja sitten erehdyin lähtemään, taivas oli pilvessä ja sitten mietti siinä, että missä minä olen. Siinä on pitkät selkoset metsiä tänne itään päin kun lähdetään sieltä tulemaan, tiettömän tien taipaleita. Aluksihan se oli, joskus, sanotaan semmoisena parikymppisenä, vähän semmoinen hurjan tuntuinenkin kokemus, että mitä tässä tekisi. Jotenkin se oli ihan erilainen se kokemus sillä lailla, että kun tavallaan tiedät, missä sinä kuljet, näet kartasta, että tuossa minä olen. Tai nykyään ihmiset jopa GPS:llä katsovat, missä kartalla ovat. Mutta se, että et ollut ollenkaan tiennyt, mitä siinä tekisi, mutta sieltä vaan sitten kuitenkin taas käveli tutuille seuduille. Se oli vaan semmoinen, nuorempana, silloin, kun oli näkö tallella ja paljon kulki noita saloja, niin semmoinen, mitenkä sanoisi, ihmeellinen kokemus. Se oli erilainen kuin sillä tavalla, kun kuljet, kun tiedät, missä olet.

Anni: Joo. Näin se on. Ja se eksymisen käsite on minusta ylipäätään mielenkiintoinen. Ajatellaanko eksymisenä sitä, kun kyllähän metsässä hetkellisesti tulee monestikin semmoinen tunne, että nyt ei ole ehkä ihan varma, että missä kohtaa tarkalleen on, mutta sitten, kun vähän tutkiskelee ympäristöä, niin sitten taas hahmottaa. Sitten semmoinen, mitä minä ehkä miellän eksymiseksi, on semmoinen, että on ihan hukassa, että sitten ei ikään kuin omin voimin meinaa sieltä löytääkään. Eksymisiä on varmasti monen tasoisia ja monen laatuisia kokemuksia. Osa on sellaisia, mitä ehkä vähän hakeekin liikkuessaan. Kun haluaa hetkeksi kadota ihmiskunnalta, niin sitten voi hankkiutua ihan uusiin maastoihin ja eksyä sinne semmoisella onnellisella tavalla. Sitten taas on niitä hetkiä, kun metsä on täynnä hirvikärpäsiä, alkaa olla nälkä, kylmä ja jano ja haluaa sieltä vain äkkiä pois, ja sitten, jos tulee epävarmuutta suunnasta, niin sitten se ei ole ollenkaan mukava kokemus. Tämäkin on semmoinen monipuolinen asia, niin kuin useimmat asiat, mitä metsiin liittyy.

Eija-Liisa: Minä ajattelin tuota eksymistä juuri pari viikkoa sitten, kun menin junalla Nurmekseen. Me oltiin tuolla jossakin, menty Lieksasta eteenpäin ja kysyin avustajaltani, että kuule, mitä tässä on ympärillä, niin kuin minä aina kysyn. Se rata meni niin kuin vaaran laella ja avustajani sanoi, että no, ei tässä mitään, että järvi tuossa on molemmin puolin ja ei tässä näy mitään muuta kuin tuota metsää. Minä ajattelin, että niin, niinhän sitä suomalainen sanoo, että no, ei tässä ole mitään, vaikka on maailman upeimmat maisemat siinä ja aurinko paistaa vielä, että ei ole aurinko vielä laskemassa, niin sanoo, että no, ei tässä nyt ole yhtään mitään, että älä kysele.

Sitten minä rupesin oikein ajattelemaan sitä, kun hän sanoi, että molemmin puolin on pelkkää metsää, ettei tässä ole mitään muuta. Minä kysyin, että onko tässä asutusta. Ei tässä ole mitään, se sanoi. Minä ajattelin nimenomaan sitä ja ajattelin jotenkin omaa taustaani vasten näin, että karmeata, että vaikka näkisi ja tänne eksyisi, lähtisi tämmöisissä valtavissa metsissä näin vain niin kuin johonkin suuntaan, että jos on suunnat hukassa, että ei tiedä, ei näy järvikään joka paikkaan, vaikka niitä täällä paljon on. Ajattelin, että se on varmaan todella hirveä kokemus, että suunnat on hukassa ja ei tiedä oikeastaan, että tuonne on nyt vaikka 100 kilometriä tai tuonne on 50, tai jotain tämmöistä. Nämä mittasuhteet on niin valtavat. Kun ajattelen tämmöistä kantahämäläistä maisemaa, niin kyllähän siellä voi eksyä, ei se mitään sen kummempaa ole, mutta siellä ei ole ikinä semmoisia ulottuvuuksia sille eksymiselle, koska aina tulee joku pelto, aina tulee joku tie, johon voi pysähtyä. Minua vanhemmat neuvoi, että jos eksyy, niin sitten jos löytyy tie, löytyy joku tämmöinen vastaavanlainen, esimerkiksi tie, niin sitten ei saa enää mennä siitä metsään, vaan pitää ruveta kulkemaan sitä tietä. Tiehän johtaa jonnekin. Täällä ei varmasti ole teitäkään ollenkaan niin, että sen täytyy olla jotenkin ihan hirveä kokemus.

En tiedä, eksyykö täällä, kuoleeko täällä ihmisiä metsään, jotka on eksyneet. Kuka tietää tästä jotain? Kukaan ei tiedä mitään.

Aune: Ei, mutta minä haluaisin kysyä, että milloinka päätit, että sinusta tulee kirjailija? Anteeksi, eli Auli Rinne Savosta. Minua mietitytti tuossa, kun minä olen vasta aloittanut Margaritan, en tunne aikaisempia teoksia. Se on todella kiinnostava. Heti minä arvelin, että nyt kirjoittaja tietää hieronnasta. Ja sitten yllätyin, tai en yllättynyt, kun kerroit, että olet ensimmäiseltä ammatiltasi hieroja. Minua kiinnostaa nyt, että milloinka tiesit, että sinusta tulee kirjailija. Oletko kirjoitellut salaa kirjoituslipastoon? Olet selvästikin ihan tarinankertoja, koska mitä nyt on kuunnellut, niin sinä olet lapsesta asti näitä kaikkia tarinoita, ja miettinyt ja kaikkea.

Haluan sinulle yhden viestin tuolta Savosta, kun minä olen tuolta Savon suunnalta, niin lukea. Voitko pitää, Malla, tätä? Tämä on sinulle terveiset, niin luen sen tästä suurennuslasilla. No, tämä ei kuulu, mutta toivottavasti joku kuulee. En pysty tuota mikkiä, kun joudun tätä suurennuslasia pitämään.

Ystävättäreni on lukenut tämän kirjan ja hän sanoi näin: Auli, jos saati tilaisuuden kiittää puolestani Anni Kytömäkeä Margaritasta, sykähdyttävin lukukokemus pitkiin aikoihin. Suorastaan pidätin henkeäni, ettei kirja loppuisi. Eli se jälkikysymys: Milloinka tulee seuraava kirja, kiitos?

Anni: Kiitos kysymyksestä ja terveiset sinne ystävällesikin. Kiitos palautteesta hänelle. Kyllä tosiaan ihan jo lapsena alkoi jotenkin hahmottua, että haluan kirjailijaksi. Muistan, että varmaan kesällä -92, kun olin menossa syksyllä kuudennelle luokalle ala-asteella, niin minä päätin meidän kesämökillä Sastamalassa, että nytpä minä kirjoitan kirjan ja sitten, kun menen syksyllä kouluun, niin olen kuuluisa kirjailija. En silloin ihan vielä tajunnut näitä asioita, että miten etenee, ja kirjoitin ehkä muutaman kymmenen sivua sitten jotain Pohjois-Amerikkaan sijoittuvaa intiaanikertomusta, mutta se jäi sitten kesken. Minulle luettiin satuja, minä luin itse ihan jo aikuistenkin romaaneja silloin toisella kymmenellä. Kaari Utrion kirjat oli minun suuria suosikkeja, historiallinen romaani ylipäätään. Minulla oli kyllä tosi paljon semmoisia romaanin alkuja, kaikenlaisia yritelmiä, mutta ne aina jäi sitten tämän intiaanitarinan tapaan kesken. Se, mitä minä sain aikaiseksi siinä teinivuosina ja nuorena aikuisena, oli erilaisia novelleja. Minulla oli aikamoista maailmantuskaa silloin nuorena, kun havahduin kaikenlaisiin ympäristöongelmiin ja sotiin ja kaikkiin siihen, mitä voi sanoa maailman nurjaksi puoleksi. Halusin sitten kirjoittaa novelleja, joissa asiat menisi toisella tavalla kuin todellisuudessa. Se oli ehkä vähän sellaista terapiakirjoittamista, mutta minä lähetin niitä novelleja myös kirjoituskilpailuihin ja aloin saada myös menestystä, ja sain siitä tavallaan myös kannustusta jatkaa kirjoittamista.

Koko ajan minua harmitti se, että minä kirjoitan vain tällaisia lyhyitä kertomuksia, kun olisin halunnut kirjoittaa romaanin, saada aikaan kokonaisen romaanin. Mutta sitten, kun minä 25-vuotiaana yhdellä novellillani voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun, joka oli siellä minun kotiseudullani semmoinen, on oikeastaan nykyäänkin semmoinen arvostetuin kirjoituskilpailu, niin siitä tuli niin iso itsetunnon ryöpsähdys, että minä sitten aloin heti kirjoittaa seuraavaa tarinaa, päätin osallistua toiseen kirjoituskilpailuun, jossa oli aiheena sadut. Yritin kirjoittaa satua, jossa olisi mukana tätä karhumytologiaa ja 1900-luvun alkua ja luonnonsuojelijoita ja metsiä ja kaikkea. Siinä satukirjoituskilpailussa oli seitsemän sivun yläraja tekstin pituudella, ja lopputuloksena sitten kahdeksan vuotta myöhemmin oli 650-sivuinen Kultarinta. Eli minä en sitten lopulta osallistunutkaan siihen satukirjoituskilpailuun, vaan se koko homma lähti ihan lapasesta ja minä aloin keksiä tarinaa, jossa oli aina vaan uusia käänteitä ja lisää sisältöä. Aika pian sitten totesin, että tästä onkin nyt näköjään kehkeytymässä romaani. Ja se oli tosi hyvä, että näin kävi, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minä tajusin tässä romaani-ideassani tulla riittävän lähelle nykypäivää, noin 100 vuoden taakse menneisyyteen, ja pystyin siitä ajanjaksosta kyselemään jo omalta isoäidiltänikin asioita, että miten he vaikkapa pukeutui koulussa ja mitä koulussa ylipäätään oli oppiaineita ja koska vetoketjut tuli käyttöön, kaikkia semmoisia arjen yksityiskohtia, mitä kirjallisuudesta voisi olla aika työlästä kaivaa esiin. Sitten, kun menin mummun luokse teelle ja kyselin kaikkia sen menneisyydestä, niin siitä tuli hyvin elävää historiaa, jota minä sitten pystyin punomaan siihen Kultarinta-romaaniinkin. Se kirjoittaminen tosiaan kesti tosi pitkään, kahdeksan vuotta. Siinä oli välillä pitkiä taukoja. Minä vaan elin sitten omaa elämääni ja sain sitten taas hyvää aavistamatta -matkoilta erilaisia vaikutteita. Lopulta se kirja kuitenkin valmistui ja löysin sille kustantajan. Siitä se sitten lähti. Se oli kyllä semmoinen onnenkantamoinen. Ajattelen sitä kirjoituskilpailun voittoa, että se osui sitten kohdalleen ja kannusti jatkamaan myös romaanin parissa.

Eija-Liisa: Tässä oli jatkokysymys vielä.

Anni: Joo, minä just muistin sen jatkokysymyksen.

Eija-Liisa: Joka on jännittävä nyt sitten.

Anni: Joo, se on minullekin jännittävä. Viime marraskuussa, kun sain tämän Finlandia-palkinnon, niin sen jälkeen minulla on ollut aika kiireistä aikaa. Minusta on kauhean mukava käydä tämmöisissä tilaisuuksissa kertomassa kirjasta ja kohtaamassa lukijoita. Sitten on tullut myös aika paljon erilaisia tilaustekstipyyntöjä, kirjoittamispyyntöjä, muun muassa joku novelli ja erilaisia asiatekstejä, kolumneja ja muuta. Minulla on vähän semmoinen huono ominaisuus, että en pysty kovin montaa tekstiä tekemään samaan aikaan ja sen takia romaani on nyt hieman ollut jäissä tämän niin sanotun missivuoden, kun tätä kysyntää on, mutta toivon, että viimeistään alkuvuodesta pääsen taas romaanin kimppuun kunnolla. Minulla on kyllä seuraavan romaanin juoni aika lailla jo kokonaan mielessä, että nyt on enää se pikku homma, että se pitäisi kirjoittaa. Sen takia olen monesti miettinytkin, että olisi hienoa, jos osaisi säveltää tai tehdä elokuvia, niin voisi jotenkin tuottaa semmoista toisenlaista virtaavaa tarinaa. Kun se syntyy minun päässäni, niin se on aina semmoista visuaalista virtaa ja tunnelmia, ja niitä henkilöhahmoja näkee mielessään ja tapahtumat näkee mielessään. Sitten, kun se pitää kääntää sanoiksi, niin siinä on ihan hirvittävä urakka, koska sanat on aina jotenkin typistettyjä osia todellisuudesta ja ne kilisee ja kolisee ja klonksahtelee toisiaan vasten. Siinä kestää aina tosi kauan, että saa sen sanojen virran vastaamaan sitä mielikuvien virtaa, joka alun perin on ollut mielessä. Se on ikään kuin ihan toista kieltä kuin se tarinan kieli, jota alun perin kokee. Aion kyllä jatkaa tällä saralla, että kyllä se seuraava kirja sieltä joskus tulee.

Eija-Liisa: Onko ollut minkäänlaista aikomusta, onko kukaan tarjonnut sinulle mahdollisuutta, että vaikkapa Kultarinnasta tulisi elokuva?

Anni: No, ei ole elokuvista ollut puhetta.

Eija-Liisa: Vielä.

Anni: Teatteriversioitahan Kultarinnasta on tehty muutamakin. Kokkolassa, Porissa ja Lahdessa on ollut Kultarinta-näytelmä. Se on ollut hyvin mielenkiintoinen kokemus niitä näytelmiä käydä katsomassa, kun ensimmäistä kertaa näkee ihan oikeina ihmisinä ne itse keksimänsä henkilöhahmot. Siinä on tapahtunut myös semmoisia mielenkiintoisia vinksahduksia. Kun Kokkolassa esitettiin Kultarinta-näytelmän kantaesitys, maailmanensi-ilta, niin minä olin sitä silloin katsomassa ja siellä Kokkolassa Kultarinnassa oleva Erik Stenforsin, päähenkilön, isää, Gunnaria, näytteli Pekka Johansson-niminen näyttelijä. Hän teki siitä roolista jotenkin niin energisen ja reippaan ja humoristisen, että minun omakin mielipide siitä Erikin isästä muuttui jotenkin paljon positiivisemmaksi. Oli jotenkin todellisen elämän hauska jäynä, että miten kirjailijakin voidaan yllättää ja tulla jymäytetyksi, että henkilöhahmo muuntuu sen näyttelijäntyön ansiosta.

Eija-Liisa: Aivan. Ja edelleen. Ei. Hiljaisuus laskeutui.

X: Minä tuon mikrofonin, niin saadaan nauhalle se.

Timo: Tässä on Timo Kuoppala äänessä. Minä palaisin sinne metsätyön aikaan, jota kohtaan Eija-Liisalla on näköjään suuri kiinnostus. Kiva oli, että haastateltava nosti tämän Pentti Haanpään osuuden esille, koska hänellä on tosiaan, jos metsätyökuvauksia kaipaa, niin sieltä kyllä niitä löytyy. Kyllä sitten myös tämä Kalle Päätalo, niin on surullista luettavaa oikeastaan ne karmivat kuvaukset, kun Kalle joutui, tämä on ehkä jo enemmän sitten, no, sanotaanko näitä romaaneiksi näitä Kallen omaelämäkerrallisia kirjoja, mutta hän kuvaa aika raadollisesti sitä, kun hänen isänsä mielisairauden takia ei pystynyt perhettä elättämään, niin Kalle joutui sitten töihin aivan liian alaikäisenä. Ne kuvaukset siitä kiusaamisesta ja mitä kaikkea hän siellä koki, on kyllä synkkää luettavaa, mutta sellaista elämä on siihen aikaan ollut.

Eija-Liisa: Joo, sain tästä hyviä vinkkejä kyllä ja varmaan jotain, täytyy sanoa, että en halua kauhean paljoa lukea niistä asioista. Minun taustassani ei ole mitään tämmöisiä kokemuksia. Jotenkin vaan olen herännyt siihen ihan nyt viime aikoina, oikeastaan Annin kirjan myötä, kun siinä sinä puhut siitä, että kuinka kova hinta tästä on maksettu. Sinulla ei ole siitä kuin yksi joku tämmöinen viittaus oikeastaan ja sitten vasta olen ruvennut ajattelemaan just tätä tämän lantin toista puolta, että on hieno, että nämä on maksettu ja kaikkea ja siitä kyllä puhutaan, mutta sitten tämä, että mikä on se varjo, se tummempi puoli siinä. Se on minua alkanut kiinnostamaan. Haanpää on ollut tässä erittäin hyvä ja saatan joskus vanhana lukea sitten Kalle Päätaloa vaikka. Kysykää, hyvät ihmiset nyt. Kiitos, Timo, tuosta. Taikka kommentteja?

Anni: Nyt ollaan aika lähellä Kalle Päätalonkin seutuja ja minulla ja Kalle Päätalolla on sama kustantaja. Muistan, kun kustantaja joskus kertoi, että kun Päätalo tuli sitten välillä Helsinkiin käymään, niin hän ei koskaan suostunut siihen, että kustantamosta olisi lähetetty taksi noutamaan, vaan hän käveli perille. Pysyi vaatimattomana elintavoiltaan.

Ulla: Ulla Raappana-Jänis kyselee täältä Annilta, että kun sinä teet näitä hyvää aavistamattomia matkoja, niin millä tavalla sinä säilöt nämä arkistoihisi ja millä tavalla otat esille sitten nämä vinkit? Kuluiko siinä pitkä aika? Rakennatko sitä juonta monesta eri vinkistä, mitä olet saanut näiltä matkoilta? Miten se prosessi etenee? Minä olen kauhean utelias.

Anni: No, välillä havainnot saattaa olla hyvin yksittäisiä, joku vaikkapa luonnossa oleva pieni havainto tai joku havainto ihmisestä ja monesti kirjoitan sen muistiin ja upotan sen jonnekin tarinaan. Sitten on näitä Astuvansalmen kalliomaalausretken tyyppisiä matkoja, jotka vaikuttaa hyvin keskeisesti koko tarinan, koko kirjan juoneen. Se on oikeastaan minulle itsellenikin vähän mysteeri, että miten se tapahtuu. Tällaisia on ollut muutama: tämä kalliomaalausretki, tämä Ormio, josta kerroin, ja vaikkapa nyt se, kun minä aikoinaan tutustuin tähän jokihelmisimpukkaan. Ne on minulle itselleni merkittäviä oivalluksia ja tietoja, jotka vaan piirtyy hyvin syvälle mieleen ja sitten tulee semmoinen pakottava halu kertoa siitä muillekin. Ehkä se on siinä just ratkaiseva, sellainen perinteinenkin kirjailijoihin liitetty ominaisuus, että tulee jonkinlainen sanomisen halu tai jopa pakko. Sitten, kun ne tietyt asiat on itselle tärkeitä, niin juoni alkaa syntyä niiden ympärille.

Kuitenkin siinä on aina olennaista sekin, että vaikka tässäkin nyt on paljon puhuttu näistä yhteiskunnallisista asioista ja luonnosta ja isoista teemoista, minusta tärkeintä kuitenkin romaanissa on aina se, että se kertoo mielenkiintoisen tarinan päähenkilöistään, on ne sitten ihmisiä, simpukoita tai karhuja tai mitä vaan, mutta että se olisi mukaansatempaava ja veisi mennessään.

Kaikki ei lue kirjoja samasta motiivista. Jotkut haluaa lukea semmoisia utuisempia ja epämääräisempiä tarinoita ja keskittyvät niihin, mutta minä itse kaipaan romaaneilta aina sitä, että minä jotenkin täysin saisin heittäytyä siihen tarinaan ja unohtaa koko oman elämän ja ajan kulun ja kaiken. Semmoisia yritän itsekin kirjoittaa. Minun johtotähtenä tai tietynlaisena kuvauksena, että millaisia kirjoja yritän kirjoittaa, on se, kun minä yhdeksännellä luokalla kirjoitin koulussa noin 30-sivuisen romanttisen tarinan Titanicin uppoamisesta. Se oli ennen Titanic-elokuvaa, että minä keksin ihan itse tämän aiheen. Tai itse asiassa meidän piti kirjoittaa Titanicista, mutta se sai olla tarina tai asiateksti. Minä tietysti halusin kirjoittaa tarinan ja keksin romanttisen juonen. Opettaja sitten antoi siitä 10+ ja kirjoitti sinne aineen loppuun: Ihana, kuohuva melodraama. Sellaisia minä edelleen yritän kirjoittaa, ihania, kuohuvia melodraamoja.

Eija-Liisa: Voi, ihana. No, me nyt odotetaan taas sitä seuraavaa. Nyt minulla on Annille sellainen lopuksi, jos ei kenelläkään ole mitään kysyttävää, niin minulla on Annille lahja. Tässä on terveiset Ilmari Valovirralta. Ilmari on ollut tämän maan johtavia, uraa uurtavia jokihelmisimpukoiden tutkijoita ja nimenomaan siellä käytännössä ojissa rämpinyt ja tietää, missä näitä on ollut. Näitä kaikkia jokia ja ojiahan ei julkisuudessa edes paljasteta, koska ei haluta, että suuri yleisö sitten ryntää kaivamaan simpukoita sieltä ja yrittävät löytää helmiä, tietenkin, uskovat löytävänsä heti.

Ilmari on minulle tuttu sillä tavalla, että hänen vaimonsa Helena on minun sydänystäviäni jo semmoisen reilun 30 vuoden ajoilta. Hän on minun kollegani. Opetin kieliä 27 vuotta samassa koulussa, missä Helena opetti biologiaa melkein suunnilleen saman ajan. Olen kertonut tästä, että Anni on täällä ollut aikaisemminkin haastateltavana ja nyt kerroin myöskin, että Anni tulee. Silloin hän sitten sanoi, että hänpä lähettää Annille tällaisen. Tämä on nyt kovaa faktaa, tämä ei ole mitään melodraamaa. Tässä on tähän Natura-hankkeeseen liittyvää tutkimusdataa, joka on luovutettu EU:n kyseiseen virastoon. Tässä on näitä ympäristöjä ja tätä asiaa tarkoin tutkittu. Täällä on Annille myöskin omistuskirjoitus Ilmari Valovirralta.

Anni: Hyvänen aika, kiitos paljon. Minä tunnen hänen elämäntyönsä. Lähetä paljon terveisiä ja kiitoksia hänelle.

Eija-Liisa: Ole hyvä.

Anni: Kiitos. Ajatelkaa, että jokihelmisimpukkatutkijan sukunimi on Valovirta.

Eija-Liisa: Niin, ja vielä, minä kerran kysyin, että miksi teillä on noin hassu sukunimi kuin Valovirta, kun he kehuivat, että heillä on vanha suku. Minä sanoin, että mitä varten teillä sitten tuollainen moderni kuin Valovirta, että sehän nyt on sähköä ja kaikkea, että mikä se sitten ennen on ollut tämä teidän suku, että onko se joku suomennos tai muuta. He selittivät, että ei sen kuuluisi ollakaan Valovirta, vaan se on ollut Valuvirta, joka nyt menee paljon lähemmäksi sitten jo tätä simpukka-asiaakin.

Asta: Eli joku suomenruotsalainen pappi kirjoittanut väärin, vai? Valovirta.

Eija-Liisa: Saattaahan niin olla. Kiitos, Anni, tästä.

Anni: Kiitoksia.