Kajastus

Tallenteella esiintyvät henkilöt:

Anne Huttunen (haastattelija)
Juha-Pekka Koskinen (kirjailijavieras)
Gyöngyi Pere-Antikainen
Tanja Rantalainen

Anne: Tervetuloa tähän Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämään suoraan nettiradiolähetykseen, jossa meillä on kirjailijavieraana Juha-Pekka Koskinen. Tosi kiva, että tulit tänne Henna-vaimosi kanssa ihan tuolta Hämeenlinnasta saakka. Tervetuloa sydämellisesti.

Juha-Pekka:
Kiitos paljon.

Anne: Ja nyt lähdetään sitten löytöretkelle tähän JP Koskisen kirjalliseen tuotantoon, joka on niin laaja, että tästä tulee vähän tällainen pintaraapaisulentomatka. Sä olet todellakin niin tuottelias kirjailija, että sulta ilmestyy suurin piirtein kerran vuodessa kirja. Miten sä saat niin paljon aikaan, miten sä rytmität sun työaikasi, että se riittää?

Juha-Pekka:
Se on oikeastaan aika helppoa siinä mielessä, että mä olen nykyään ammattikirjailija eli en tee mitään muuta kuin kirjoitan. Eli mä voin käyttää kaiken ajan kirjoittamiseen. Mä kirjoitan sillä tavalla, että kun mä teen sekä romaaneja aikuisille että sitten lasten- ja nuortenkirjoja, niin ne menee vähän vuorotellen. Se sujuu aika hyvin. Koska silloin kun romaanin tekeminen on kuitenkin aika raskasta, niin se vaatii paljon aikaa, paljon taustatyötä ja kirjoittaminen on ylipäätänsä vähän semmosta monimutkaisempaa. Kun taas lasten- ja nuortenkirjat on jo paksuudeltaankin helpompi kirjoittaa. Ja sitten kun niitä tekee siinä väleissä, niin tulee semmosta mukavaa vaihtelua siihen, niin se pitää pirteänä ja jaksaa sitten taas mennä eteenpäin.

Anne: Sulla on todella laaja skaala tässä tuotannossa. Siellä on historiallisia romaaneita, dekkareita, tietokirjoja ja lastenkirjoja, niinku tosiaan sanoitkin. Ja nyt on sitten tosiaan vielä kuunnelmaakin tullut. Niin oletko sä jonkinlainen kirjallinen seikkailija? Miksi olet niin monessa mukana?

Juha-Pekka:
Toi kyllä pitää paikkansa, että kyllä mä tykkään tehdä monenlaista. Mä oon aina tykännyt tehdä erilaisia juttuja ja vähän haastaa itseäni siinä, että mitä kirjoittaa ja mitä kirjoittaa. Ja sen takia nää monet eri lajit tuntuu mukavilta, että pääsee tekemään montaa erilaista juttua, ja aina oppii jotakin uutta. Kuunnelman tekeminen on taas vähän erilaista kuin romaanin tekeminen ja siinä oppii erilaisia asioita ja se tuntuu mukavalta, että se on vähän vaihtelua. Tietysti jos tekis aina vaan dekkareita, niin se ei minulle sopisi millään tavalla, koska mä kyllästyisin todennäköisesti aika nopeesti. Mutta nyt kun mä teen montaa eri laatua, niin se pitää kyllä tosiaan mielen virkeenä.

Anne: Kun sulla on näin laaja tää tuotanto, niin sulla on myöskin tää dialogin tapa hurjan erilainen, että nää sun henkilöt puhuu eri tavalla. Lastenkirjoissa on paljon tätä konttikieltä ja siellä temppeliherrasta tuleekin yhtäkkiä tomppeliherra, ja sitten on Tulisiivessä tätä svengelskaa ja Ystäväni Rasputinissa, niin Rasputin puhuu ihan omalla tavallaan lyhyin lausein ilman verbejä, persoonapronominit siellä lopussa. Kuinka sä tutustut näitten sun henkilöiden kieleen?

Juha-Pekka:
Se oikeastaan tulee aika luonnostaan. Silloin, kun sitä romaania tekee, niin henkilöt alkaa elää siinä tarinassa, niin se puheenrytmi. Rasputin on tosi hyvä esimerkki, koska hänellä oli heti semmonen oma tapansa puhua, mikä todellakin eroo kaikkien muitten tavasta puhua ja on helposti tunnistettava. Mut se oli semmonen, mä kuulin sen päässäni, että hän puhuu juuri näin. Ja vielä se kirja, siitä on varmaan seitsemän vuotta kun se ilmestyi, niin vielä silloin tällöin, kun Rasputinista tulee puhetta ja mä ajattelen Grigoria, niin mä saatan kuula päässäni yhä hänen puhuvan sillä tavalla, kun hän puhuu siinä kirjassakin: ”Mennäänkö tuosta? Siinäpä ovi onkin. Varotaan, ettei lyödä päätä. Kyllä se siitä.” Eli se tulee luonnostaan. Eli ne henkilöt tavallaan niissä kirjoissa, mitä mä teen, niin ne herää elon, n herää minulla elon. Silloin minun on helppo seurata niitä ja helppo tavallaan tehdä niitä repliikkejä, koska ne tavallaan on semmosia eläviä ja mä pystyn mielikuvituksessani näkemään ne ja kuulemaan niitten puheen, joillain se niitten puherytmi säilyy koko sen kirjan ajan omanlaisenaan.

Anne: Hyvä lahja tuokin. Sulla on tosi vahvoja naishahmoja näissä sun kirjoissa. Esimerkiks tässä Tulisiivessä Linda, joka on realisti, selviytyjä, jalat todella maassa. Ja sitten tässä sun lastenkirjasarjassa, tässä sun Haavekaupungissa, missä on tää pikkutyttö Liisa, joka keksii kaikki nokkelimmat juitsut siellä, niin oletko sä miespuolinen feministi?

Juha-Pekka:
(Nauraa). Vaikee sanoa, mutta mä olen aina ollut sillä tavalla, että mulle ne naishahmot on ollut sellasia, että ne on nokkelia ja viisaita. Mulla on kaks isosiskoa. Ehkä se johtuu siitä, että mä olen pienestä pitäen jo oppinut sen, että miten toimii. Ja mun mielestä ne on tosi hyviä hahmoja ja mun mielestä ne on realistisia myös, ettei oo tarvinnut tavallaan mitenkään pakottaa sitä naishahmoa, että tehdäänpä tästä nyt reipas sen takia, että olisi mukava tehdä semmonen reipas hahmo. Vaan ne on ihan luonnollisia, että he ovat luonteeltaan sellasia ja mun mielestä ne sopii hyvin niihin kirjoihin. Esimerkiks Haavekaupunki-sarjassa se Liisa on hyvä jarru näille pojille, kun ne innostuu välillä liikaa, niin palauttaa ne realismiin, että elkää nyt pojat innostuko liikaa. Ei tää nyt ihan näin mee.

Anne: No, mikä näistä tyylilajeista, jos ajattelee siis historiallinen romaani, dekkari ja niin edelleen, mikä on lähintä sun sydäntä?

Juha-Pekka:
Se välillä vaihtelee. Historialliset romaanit on raskaita tehdä, koska niissä on niin paljon sitä tavaraa. Romaanit on muutenkin, kun ne tarinat on kudottu niinku kudottais mattoon loimilankoja, niin siinä on niin monia lankoja. Niitä on mukava tehdä, mutta se on tosi kuluttavaa ja se on raskas työ. Mutta se on palkitsevaa ja on se mukavaa. Jos sitten taas dekkaria kirjoittaa, niin se on aika paljon suoraviivaisempaa ja siinä on aika paljon sitä dialogia. Mä tykkään kuitenkin siitä ongelmanratkaisutavasta kirjoittaa, että siellä on rikos, joka ratkaistaan ja se tarina menee tosi sutjakkaasti eteenpäin. Siinä on oma viehätyksensä. Sitten taas lasten- ja nuortenkirjoissa on se hyvä puoli, että heillä on se mielikuvitus semmonen, että heille voi kirjoittaa ihan vapaasti, ettei tarvitse sitä omaa mielikuvitustaankaan rajoittaa, koska he tykkää tosi paljon niistä, että mennään vähän kaikkien rajojen yli. Niissä on kaikissa omat hyvät puolensa, se vaan vaihtelee. Se just, kun pystyy rytmittään niitä eri kertomuksia, että saa kirjoittaa eri aiheista erilaista kirjaa, niin se tuntuu aina, että tää on nyt tosi mukavaa. Aina kun aloittaa uutta, niin tuntuu, että tämä on juuri se, mitä odotin tästä jo vähän aikaa, että pääsen kirjoittaan.

Anne: Me ollaan tänne saatu tosiaan muutamia kysymyksiä etukäteen. Ja Satu Linna kysyy tässä, että mitä itse luet mieluiten ja, mitkä sun lempikirjat on vaikuttaneet sun omaan työhösi?

Juha-Pekka:
Aika paljon nykyään luen tietokirjallisuutta. Sit nuorempana oon lukenut huomattavasti enemmän kaunokirjallisuutta. Se on tässä aikojen kuluessa vaihtunut. Mutta lempikirjoja on tavallaan olut, että kyllä mä niistä historiallisista romaaneista, tän tyyppisistä oon tykännyt paljon. Mä teininä luin Waltarit läpi kaikki, että mä pidin niistä tosi paljon ja olen niitä myöhemminkin lukenut uudestaan. Ja sitten ulkomaan elävistä tämmönen kuin E.L. Doctorow, joka pari vuotta sitten kuoli, niin hän oli sellainen suosikkikirjailija. Hänellä oli tapana kirjoittaa semmosia tarinoita, jotka on oikeesti tapahtunut, mut sitten siinä kirjassa hän venytti niitä tapahtumia yli sen todellisuuden rajojen, mut siellä oli ainakin siemen siitä, että se todellinen tarina oli siellä pohjalla ja usein historiallisissa kirjoissakin näin oli. Niistä mä pidin paljon ja tykkäsin. No, sitten vastaavanlaisia on esimerkiks Umberto Eco. No, Ruusun nimi on tämmönen klassikko. Siinä on niin hyvin yhdistetty se rikosjuoni siihen historialliseen taustaan, että se historiallinen kuvaus on siinä niin hyvin tehty, että se on ollut aina semmonen kestosuosikki. Sitä on niin mukava lukee, kun se seikkailee siellä luostarimaailmassa, se on niin hyvin tehty. Siinä on kaikki kohdallaan.

Anne: Toi on kyllä totta. Sun esikoisromaani, Ristin ja raudan tie, sijoittuu keskiaikaan, vähän semmoseen ristiretkeläisten maailmaan. Ja kuitenkin aloitteleville kirjailijoille yritetään painottaa aina, että kirjoittakaa tutuista asioista. Mikä sai sut sukeltamaan heti tämmöseen eksoottiseen ympäristöön?

Juha-Pekka:
(Naurahtaa). No, se tavallaan oli mulle tuttu aihe, kun mä olin lukenut siihenkin aikaan paljon historiaa ja ihastuin semmoseen Régine Pernoud’n kirjaan, joka on ilmestynyt joskus – oiskohan se ilmestynyt joskus 50 ¬– 60-lukujen välissä, ja se sisältää tällasia aikalaiskuvauksia. Siellä on kirjeitä 1100-luvulta ja ensimmäisen ristiretken ajalta, ihan tämmösiä, mitä he oli kirjoittaneet toisilleen ja paljon tehty kaikkea. Niin se innosti minua paljon ja se tuntui hauskalta, koska ne oli tuhat vuotta vanhoja juttuja, mutta ihmiset oli kirjoitellut toisilleen ihan silleen, että ois voinut kuvitella, että jos muutamia sanoja ois vaihtanut, niin ne ois ihan nykyaikaa ollut. Siellä ristiretkiltä kirjoitettiin kotiin, vaikka kirje saattoi mennä kolme, neljä, jopa puol vuotta matkalla, niin kirjoitti vaimolleen, että muistathan nyt katsoa, että maatilallamme ei kukaan ryöstä sitä eikä tätä. Minulla voi nyt kestää tällä retkellä vielä jonkin aikaa eli ihan tämmösiä perusjuttuja. Sit siitä tuli se kiinnostus siihen, että näähän on ihan tämmösiä eläviä, hengittäviä ja hienoja ihmisiä eikä pelkästään semmosta pölyistä historian tarinaa, että he tekivät pelkästään tätä eikä mitään muuta. Mä tavallaan tykkäsin mennä siihen maailmaan sisään ja herättää sen historian henkiin niitten ihmisten kautta. Mut ehkä se tosiaan esikoiskirjaksi – yleensäkin, kun kirjoittaa esikoisen – niin kyllä se yleensä vähän lähempänä omaa aikaa ja omia kokemuksia on kuin siellä tuhannen vuoden päässä, mutta sillä mä nyt aloitin.

Anne: No, oliko nää Mika Waltarin kirjat sulle myös jotenkin esikuvana tähän?

Juha-Pekka:
Kyllä ne varmaan vaikutti siihen vielä, että mä tykkäsin valtavasti. Johannes Angelos on yhä mun lempikirjojani, Konstantinopolin valloituksesta 1453, ja se on myös hyvin kudottu siihen historiaan. Siinä on niin paljon semmosia, miten sen nyt sanois, vähän niin kuin hiidenkirnun omaisia tietopalasia, mitä ei ehkä välttämättä lukiessa huomaa. Mutta jos on lukenut historiaa, niin pystyy syventämään ja yhtäkkiä tajuaa, että nyt se puhuu tästä asiasta ja tämän asian takana on tämä ja tämä historiallinen tosiseikka Siellä on paljon semmosia pakopisteitä siinä kirjassa, mistä vois sukeltaa tutkimaan historiaa ja täydentää omassa mielessään sitä kirjaa, että täähän tarkoittaa nyt tätä ja tää tätä. Kyllä mä luuolen, että se sieltä on tullut. Se, että minkälaisia kirjoja itse haluaa lukea, niin todennäköistä on, että haluaa myöskin sen tyylisiä sitten myös kirjoittaa.

Anne: Pitää muuten paikkansa. Tässä sua haastateltiin Luomiskertomus-nimiseen radio-ohjelmaan viime keväänä. Ja silloin kerroit, että kun kirjoitit Tulisiiven Siperia-kohtauksia, jossa siis kuoltiin nälkään, niin laihduit siinä itse samalla. Niin kävikö sulle ton Ristin ja raudan tien kanssa samoin, koska siinähän on kanssa aika rajuja nälänhätäkohtauksia?

Juha-Pekka:
Siitä on niin kauan, että en muista, että niin olis käynyt. Mutta tää n nyt vanhemmiten tullut tää ominaisuus sitten, että Tullisiiven jälkeen on kyllä paino pudonnut, että on harvinaista kyllä olla lihotuskuurilla sitten jonkin aikaa, että saisi lisää sitä painoo seuraavaa kirjaa varten. Ei tarvinnut ihan nollasta lähtee. Mutta se on aika paljon, siinä Tulisiivessäkin se tarina oli niin semmonen intensiivinen kirjoittaa. Ja siinä ehkä vähän tuli sekin, että ne työpäivät tuppas pitenemään, koska koko ajan oli mielessä se, että haluan kirjoittaa tän. Ja sitten kun meni nukkumaan, niin melkein jo nukkumaan mennessä ajatteli, että no niin, nyt saan nukuttua kahdeksan tuntia. Mutta onpa kivaa herätä aamulla, että pääsee jatkamaan tätä tarinaa. Aamulla kun heräs, niin syömään vaan äkkiä ja uudestaan siihen tarinaa. Se lähti viemään sillä tavalla. Se teki senkin, että ei siinä sitä aikaa ja paikkaa tullut enää hirveesti ajatelleeksi, se syöminenkin saattaa jäädä, kun sä kirjoitat vaan sitä. Sä oot vaan siinä niitten henkilöiden keskellä, ja susta tuntuu, että sä elät sitä tarinaa, niin se vie mukanaan.

Anne: Olisiko tästä pääteltävissä, että sä pidät työstäsi? Tai nautit siitä peräti?

Juha-Pekka:
No, kyllä joo. Kyllä, kyllä siitä voi näin päätellä. Kyllä se pääsääntöisesti näin on. Jos saa sen rauhallisen tilan siihen, että pystyy kirjoittaan, niin , niin myös ajallisesti se, että pääsee sitä ydintarinaa kirjottaan pitkiä pätkiä, niin kyllä se vie mukanaan. Mulle on aika usein se kirjoittaminen se, että toiset kirjoittaa vähän silleen, että ne kirjoittaa vähän kuin havainnoijana eli siis katselevat ulkoa sisäänpäin. Mutta mun kirjoitustyyli on se, että mä menen sen tarinan sisälle, ja mä tuon sen tarinan sisältä ulos. Mulla on aavistuksen kuluttavampi tapa tehdä sitä työtä, että mä menen sinne tarinan sisään

Anne: Miten sä pääset sinne?

Juha-Pekka:
Ehkä se on tämmönen hyvä tai huono ominaisuus, en tiedä, kumpi se on. Kyllä se varmaan kirjoittamisen kannalta on hyvä ominaisuus. Se maailma vaan herää eloon. Se on varmaan se mielikuvitus, se tekee sen sitten, että kun mulla on se, että mä tiedän mitä mä haluan kirjoittaa, tiedän ne henkilöt ja tiedän, missä ne seikkailee, niin mä olen siellä maailmassa mukana. Sen takia niissä kirjoissa usein on paljon aistihavaintoja, mikä nyt tuoksuu miltäkin ja on ristiretkiritarit, kun he kävelee mudassa, niin se muta menee varpaitten väliin. Koska silloin kun sä olet siellä tarinassa, niin sä tunnet kaikki tämmöset pienetkin jutut, mitä ei ehkä sitten muuten tulis kuvailtua. Mut ne on nyt, että ne tulee sinne automaattisesti. Ehkä se on joku kyky tai kirous, en tiedä, kumpi se on.

Anne: No, siis nää sun muutamat kirjat on tosiaan synkkäviritteisiä niin kuin justiin tää Ristin ja raudan tie ja muutamat muutkin. Niin minkälainen psyykkinen panssari sulla on sitten, että sä et itse mene tavallaan mukaan tähän epätoivoon ja tuskaan, mitä sä kuvaat näissä kirjoissa?

Juha-Pekka:
Kyllä se varmaan aika hyvä on, että tietysti jonkun aikaa kestää se kirjan tunnelma sen kirjoittamisen jälkeenkin. Mutta kirjassa on kuitenkin aika paljon muita henkilöitä, ja siellä on sitten sellaisiakin henkilöitä, jotka on vähän ei ehkä niin synkkiä, että se niitten henkilöitten kautta purkautuu se ihan synkin synkkyys sieltä pois. Ja ristiretki-kirjoissakin on semmosia henkilöitä, jotka vähän kevyemmällä otteella suhtautuu kaikkeen, että ne tavallaan keventää sitä kertomisen taakkaa kirjailijalle.

Anne: No, tossa sun ansioluettelossa kerrotaan, että sulla on itsenäinen jatko-osa tohon sun kirjaan Seitsemäs temppeliherra. Sitä ei meillä Celia-kirjaston kokoelmissa ole, mutta ihan mielenkiinnosta kysyn, että onko siinä samoja henkilöitä, esiintyykö samoja henkilöitä kuin tässä Ristin ja raudan tiessä?

Juha-Pekka:
Oikein täytyy miettiä vähän… Kyllä, joo. Kyllä, eli tää ristiretki-saaga n sellanen, että tällä hetkellä siitä on ilmestynyt se Ristin ja raudan tie, sitten Seitsemäs temppeliherra, ja se on sukutarina. Siitä on olemassa myös kolmas osa, jota ei oo julkaistu, mutta kyllä se nyt tässä jossakin välissä tullaan julkaisemaan. Sitten on myös neljäs osa, jota en oo vielä kirjoittanut, ja sitten se on kokonainen. Sit se vasta on sitä, mitä mä ajattelin. Se on tavallaan siinä, se kulkee läpi se Canmoren suvun henkilöt. Siinä on sitten jo ensimmäiseen ristiretkisukupolveen verrattuna, niin on jo lapsia ja lapsenlapsiakin, koska siinä mennään… noin sata vuotta taitaa olla nyt se kaari sitten lopulta. Se menee sinne noin 1090-luvulta sinne noin 1195, muistan, että olisi suunnitelmia. Siitä tulee semmonen sadan vuoden kaari, niin siinä ehtii olla jo muutama sukupolvi mukana.

Anne: Okei. Sä käsittelet sekä tässä Ristin ja raudan tiessä että sitten tossa Kuinka sydän pysäytetään, joka on tämmönen talvisotahelvetti-kuvaus, niin mun mielestä vähän samantyyppisiä teemoja. Siellä on päähenkilö, joka haluaa olla hyvä, tarkoittaa hyvää, mutta sortuu kuitenkin sitten melko kamalaan tekoon ja näin edelleen. Mikä sun väittämä siis näissä n? Onko se se, että rakastuminen on yhtä turmelevaa kuin rahan tai vallanhimo? Vai onko se se, että jokaisella meistä on se heikko kohta, joka ikään kuin saattaa meidät kiusaukseen? Vai onko se jokin muu?

Juha-Pekka:
Niin, kyllä se varmaan on aika pitkälti se, että kukaan ihminenhän ei tavallaan ole yksin eli se on vähän Grigorin ideologiaa. Kukaan ihminen ei ole yksin, vaan ihmisissä on monia puolia, ne sitten näkyy eri tavalla. Tietyissä tilanteissa toimitaan hyvinkin hyveellisesti ja tehdään hyviä tekoja, halutaan tehdä niitä. Mutta sitten kun tilanteet muuttuu, niin sitten ihminen eri tilanteissa, eri ihmisten keskellä, niin se voi olla erilainen ihminen ja kuitenkin se on samassa nahassa. Ja kun sitä kuvataan tällä tavalla, niin sen ne teot tavallaan heijastuu sitä taustaa vasten, että onko ne hyviä vai pahoja. Ja kukaan ihminen ei varmaan kokonaan oo läpeensä hyvä eikä varmasti ihan läpeensä pahakaan. Siinä tulee just näitä nyansseja. Ja se näkyy näissä molemmissa kirjoissa sitten, että tilanteesta riippuen, niin tilanteet voi pakottaa tekemään jotain semmosta, mitä sitten ei ehkä välttämättä halua muistella jälkikäteen.

Anne: Ja… vai onko kysymys valinnoista, et mitä ihminen sillä hetkellä just valitsee?

Juha-Pekka:
Osittain sitäkin, että se kummalle puolelle sitten teoissa kääntyy ja sehän voi olla – niinku kaikki tietää omasta elämästä – niin ne valinnat voi olla joskus tosi impulsiivisia. Ja vaikka olis ajatellut mitä, niin silloin jos se valinnan hetki tulee sellaseen kohtaan, että sitä ei voi miettiä pitkään, vaan täytyy tehdä hyvin nopeesti, niin siinä voi valita sen toimintatavan, mitä ehkä ei olisi valinnut, jos olisi saanut miettiä vähän pidempään. Se on aika pitkälti siihen tilanteeseenkin riippuvainen.

Anne: Joo, no tää tulee hyvin esille just tässä Kuinka sydän pysäytetään. Siinä päähenkilö tekee impulsiivisen teon, ja siinä ei ehditä todella miettiä, vaan se vaan tapahtuu. Sitten sun tähän alkutuotantoon kuuluu tällainen kirja kuin Savurenkaita, joka on erään patruunasuvun nousu ja tuho, sellainen tarina. Ja mä koen tän sellaisena goottilaisena kauhuromaanina. Varsinkin mun mielestä tää Birgitta-rouva on, se on erittäin goottilainen hahmo. Tuo mieleen Charles Dickensin neiti Havishamia mulle, ja ihan mielenkiinnosta kysyn, että oletko saanut jostain goottikirjoista vaikutteita tähän romaaniin ja, jos niin mistä?

Juha-Pekka:
Se voi olla ihan mahdollista, että siinä on vähän semmosta, koska täähän on vähän semmonen 1800-luvun kartanoromantiikan ja kauhuromanttisten kartanokirjojen jatketta, koska se on iso suku ja heillä on tämmönen kartano, kuvitteellinen kartano siellä Aulangolla. Ja se luo siihen vähän semmosen oman synkän tunnelmansa. Se, että kun sen kirjan tapahtuminen tulee sieltä vuodesta 1918 muistaakseni 1990-luvulle, niin siinä on semmonen pitkä kaari, ja Birgitta hallitsee sitä kaarta hyvin pitkälle. Hänellä on omia salaisuuksiaan, se sopii siihen. Niinku goottilaisessa tarinassa on aina salaisia huoneita ja salaperäisiä asioita, mitä ei ehkä auta paljastaa, niin siinäkin on vähän semmosta henkee. Ja mä halusin pitää sen sillä tavalla, että se heidän sukunsa on tavallaan sellanen, että siinä on salaperäisiä osia. Vaikka se tulee sieltä 1900-luvun alusta ja kohti nykyaikaa. Ja nykyaika on enemmän semmosta, että ei ole salaisuuksia ja tiede hallitsee tavallaan kaikkea. Mutta Birgitta tavallaan on vielä niin mystinen hahmo, joka tuo sieltä hämäryydestä niitä salaisuuksia mukanaan sinne uudelle ajalle.

Anne: Sä et muista mitään erityistä kirjaa, josta sä olisit saanut tähän vaikutteita?

Juha-Pekka:
En, ei varmaan, että kun n Edgar Allan Poen kaikki kirjoitukset lukenut, niin vaikee sanoa. Mä luulen, että sieltä tulee sitä. Siellä on paljon sellasia, just tämmösiä, menin tämmöseen synkkään tai hylättyyn kartanoon, jossa asui mielipuoli. Siellähän on paljon tällasia tarinoita, sieltä se varmaan on voinut tulla.

Anne: N niin. Sitten tämä Ystäväni Rasputin, niin kun sä kirjoitit sitä, niin tuliko Rasputinista sulle ystävä vai vihollinen?

Juha-Pekka:
Kyllä siitä varmaan enemmän ystävä tui, että mä aika paljon tutkin sitä siinä. Ja siinä kirjassa on sitten tehty se leikkaus, että seurataan niitä viimeisiä vuosia vaan Rasputinista. Mutta kyllä mä sen Grigorin alkuvuodetkin kävin läpi hyvin tarkkaan, ja tiesin, minkälainen henkilö hän on ja muuta. Miten hän lähti sieltä Siperian perukoilta pienestä kylästä etenemään sitten kohti Pietaria ja mitä hän teki siinä. Sehän oli semmonen hyvin erikoinen hahmo, ja kyllä mä aika paljon pääsin hänen kanssaan ystäväksi. Häntähän kuvattiin aikoja sitten, kun kerättiin tietoja Grigoristakin myöhemmin, että minkälainen mies se nyt oli, niin kyläläisethän kertoi siitä, että se oli semmonen taivaalle katselija jo nuorena, että ne piti sitä omituisena jo sillonkin. Se saattoi kesken heinänteon heittää talikon kourasta ja lähtee jonnekin, mitä ei tiedetty. Sitä pidettiin varmaan vähän vähä-älyisenä, ja sillä oli sellasia hetkiä, että siitä ei oikein tiedetty, onko se tosissaan, että onko se sairas vai onko sen päässä jotain vikaa vai mikä sitä vaivaa Mutta se oli semmonen etsijä jo nuorena, sitä vaivas ne uskonnolliset kysymykset. Ja voi olla, että siinä alkunuoruudessa se ei edes tunnistanut sitä, että se vaiva on se uskonnollinen. Myöhemmin sitten hänelle tuli se, että sen täytyy johtua tästä, että hänen täytyy kääntyä näitten muitten munkkien ja muitten puoleen, että tää on nyt joku korkeempi voima, joka häntä vaivaa. Ja tuli siihen tulokseen, että Jumala on se, joka hänelle puhuu, se on se, mikä hänen päässään soi.

Anne: No, nyt Marja-Liisa Heinänen on lähettänyt Espoosta sellaisen kysymyksen, että oliko tsaariperheessä yksi viides tytär, jota piiloteltiin jonkun vamman takia vai oletko sä keksinyt hänet?

Juha-Pekka:
No, aina tässä fiktiossa täytyy olla tämmösiä harmaita alueita, mitä niihin tarinoihin laitetaan. Mehän ei oikeasti tiedetä koskaan ihan täyttä totuutta mistään asiasta. Kaikki se, mitä meille kerrotaan, niin se on sitten tavalla taikka toisella vähän kuin se paranneltu versio kaikista tapahtumista. Sehän pitää nykyisinkin paikkansa, ettei me saada tietää kaikista. Hallitus esittää meille jonkin päätöksen, mutta ei me tiedetä, kuinka ne tappelevat verisesti takahuoneessa ennen kuin ne tulee sieltä ulos. Se perustuu vähän samaan. Aleksanterillahan oli tämmönen ranskalainen mystikko myös hovissa, ja siihen aikaan sitten Aleksandralla oli tämmönen valeraskaus, mistä kirjoitettiin paljon. Hän luuli olevansa raskaana – tai näin sanottiin myöhemmin, että hän luuli olevansa raskaana – mutta ei ollut. Ja sit siitä voi päätellä, että miten se voi olla Nainen, joka on synnyttänyt jo monta lasta, että miten hän voi kuvitella olevansa raskaana, hänellä on hoitavia lääkäreitä, kuinka monta lääkäriä. Miten hän voi kuvitella lähes yhdeksän kuukautta olleensa raskaana, ja sitten paljastuu, että ei hän ollutkaan. Niin se tavallaan on ehkä vähän siihen suuntaan spekulaatiota, että ehkä me ei tiedetä kuitenkaan kaikkea siitä, mitä oikeasti tapahtui. Ja usein se on kyllä niin, että niitä tarinoita kerrotaan jälkeenpäin uudestaan ja ne muuttaa muotoaan sitten, että se totuuskin sitten vuosien saatossa vaihtelee. Ja niinku ollaan huomattu monesti, että kun ne arkistot avautuu, niin me kuullaan sitten, että se, mitä me on aikaisemmin kuultu, niin ei pitänytkään paikkansa. Tulee tavallaan se uusi totuus ja nää uudet löydöt kertoo tästä asiasta uuden puolen ja sitten me tiedetäänkin, että me ollaan luultu ihan väärin jostakin tapahtumasta..

Anne: Sä olit Finlandia-palkintoehdokkaana tällä Ystäväni Rasputin-kirjalla ja myöskin sitten Tulisiivellä. Niin mitä miehen mielessä liikkuu sillin, kun hän saa tietää, että hän on Finlandia-palkintoehdokas?

 

Juha-Pekka:
Se on aina vähän semmonen erikoinen. Kun sen kirjan kuitenkin tekee, niin se on pissa minun käsistä. Sen jälkeen kaikki, mikä tapahtuu, niin tapahtuu, että sä et voi vaikuttaa siihen millään tavalla. Ja toi Finlandia-palkintokin on semmonen, että kun sinne loppusuoralle menee vaan kuus kirjaa ja niitä ilmestyy kaunokirjallisuutta, jotka kelpaa siihen esikarsintaan, niin voi olla, että niitä tulee vuodessa150 – 200, että niitä tulee tosi paljon. Se, että se on siellä kuuden joukossa, niin kyllä se on jo aika ison karsinnan mennyt läpi. Se yks kerta sen Ystäväni Rasputinin kohdalla, kun se oli ensimmäinen kerta, niin se oli yllättävämpi, ja mä olin tosi iloinen siitä. Tulisiiven kohdalla tietysti se kirja oli niin – se oli jo kirjoittaessa niin semmonen intensiivinen – niin se tuntui, että tää on todella hyvä. Ja sitten siitä tuli heti kun se ilmestyi, niin siitä alkoi tulla tosi paljon hyvää palautetta. Niin sitten oli vähän, että no… Tuli vaan semmonen mielikuva, että nyt saa olla kyllä tosi hyviä kirjoja ilmestynyt, jos tää ei oo kuuden joukossa. Mut sehän sitten on aina kuitenkin tuomaristosta kiinni ja mausta kiinni, ettei sitä voi tietää. Mutta kyllä se on aina hienoa kuulla, kun se puhelin soi ja sen saa tietää muutamaa päivää aikaisemmin, kun se soitetaan, että näin on nyt sitten päässyt käymään, että olet siinä joukossa. Niin kyllä se aina vähän yllättää. Ei siitä mihinkään pääse.

Anne: Sitten pari kysymystä Kalevanpoikien kronikasta, joka on sun kirjoista mun henkilökohtainen suosikkini. Ja Satu Linna kysyy tässä, että, on kysynyt, että miten innostuit Kalevalasta ja miten perehdyit siihen kirjoitusprosessin aikana?

Juha-Pekka:
Se on kanssa näitä pitkiä, pitkiä, pitkiä polkuja, mikä siihen on johtanut. Kalevalan oon lukenut ja Kantelettaren, omistan vanhoja painoksia. Sitten mulla on Helkavirret. Mulla on melkein kaikki nää suomalaiset vanhat tarinat ylipäätään, mitä niitä on painetussa muodossa, niin ne löytyy itseltäni kirjahyllystä ja oon niitä aina lueskellut. Ja oon tykännyt aina siitä tarinankerronnasta, mitä niissä on. Ja sitten se tuli mieleen, että mä halusin tuoda sen Kalevanpojat, koska tiesin sen, että se tarinakerrostuma, niin se viittaa siihen aikaan, mitä siinä Kalevanpoikien kronikassa kuljetaan. Tietenkään me ei voida olla ihan varmoja siitä, milloin ne tarinat on syntynyt täsmällisesti. Mutta siellä on monia sellasia selkeitä avainkohtia, mitä ite ajattelin, että täytyy kertoa näistäkin asioista, että se viittaa siihen. Sitten mä halusin tuoda sen oikeeseen historiaan ja pistää sen siihen kiinni ja tuoda sen tarinankerronnan, joka sitten tavallaan on sen Kalevalan synnyttäjän, että kun hän punoo niitä tarinoita ja parantelee niitä vanhoja tarinoita siinä matkan varrella ja keksii myös niitä uusia tarinoita, ja ne sit tavallaan on sen Kalevalan pohja sitten siellä 800 vuoden kuluttua.

Anne: Tosiaankin. Tässä kirjassa on päähenkilönä tää Väntti, joka siis todella suruttomasti ja vailla tunnontuskia sekoittelee totta ja valhetta tai faktaa ja fiktiota niinku se hienosti sanotaan. Niin onkos hän sun alter egosi?

Juha-Pekka:
Ehkä vähän, joo. (naurahtaa). Kyllä mä tykkään aina vähän parantaa tarinoita matkan varrella. Kyllä se näin on, että kyllä siinä varmaan on sellasta, että Väntillähän tosiaan on, se kuuntelee niitä ystäviensäkin tarinoita ja se kommentoi siinä kirjassakin, että kyllähän tämä on vähän vanhakantaisesti kerrottu, kyllä sen nyt paremminkin vois kertoa ja täytyy tästä tehdä semmonen versio, että se kuulostaa hyvältä ja niin edespäin. Kyllä se varmaan on vähän sellanen. Kyllä mä mielelläni, jos mä kerron jotain tarinaa, niin aika harvoin mä sitä kerron kaks kertaa samalla tavalla. Jos mä jotain sattumusta kerron, niin kyllä se varmaan kerta kerralta paranee, kun mä kerron sitä, (naurua).

Anne: Vänttihän oli jopa sitäkin mieltä, että hän vois kirjoittaa viidennen evankeliumin, että hän pystyis kirjoittamaan paremman kuin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Ja tässä tuleekin sitten mieleen, että sullahan on sellanenkin kirja kuin Viisi todistajaa, jota meidän Celian kokoelmissa ei ole, ja se todella kyllä mua harmittaa, sen mä haluisin lukea. Jossa sä siis kerrot, eikös se näin ollut, että nää pääsiäistapahtumat kerrotaan ikään kuin viiden ihmisen näkökulmasta?

Juha-Pekka:
No, suurin piirtein siihen se kulminoituu, että siinä on viisi eri kertojaa kertoo saman tarinan, että se on vähän ehkä sukulaista sille Väntin ajatukselle. Siinä on samasta tarinasta viisi eri näkökulmaa, ja niistä sitten lukija tavallaan voi päätellä, että mitä oikeasti tapahtui, kun eri kertojat siis kertoo aina vähän eri tavalla. Sehän siinä Väntilläkin Kalevanpoikien kronikassa, häntä vaivasi se, että neljä evankeliumia, ne puhuvat ristiin. Sen takia hän halus ne kirjoittaa, että niistä vois tehdä paremman, että nehän puhuu niinku… yks kirjoittaa yhtä ja toinen toista, eihän se voi mennä näin, että kyllähän tästä täytyy löytyä joku paras tarina, jossa kaikki yksityiskohdatkin pitäis paikkansa. Mutta Viidessä todistajassa, kun ne on viis eri kertojaa, heillä on ihan omat näkökulmansa siihen tarinaan ja ne tulee ajallisesti vähän pitemmältä ja lähempää, ja kertoo ehkä omasta suunnastaan. Sitten voi ehkä ajatella niin, että se Viiden todistajan tarina on semmonen, että se… jos laittaa viis lamppua sojottamaan tai osoittamaan johonkin keskustaan ja siihen keskustaan laittaa jonkun esineen, niin vasta nämä viisi lamppua saa sen esineen näkyviin eli se tarina on tavallaan niitten leikkauspiste, mutta se ei oo mikään niistä lampuista, ei muodosta sitä tarinaa, vaan se niitten valokeila yhdessä siinä keskellä, niin se paljastaa, mikä se tarina on.

Anne: Jokaisella on tietysti oma subjektiivinen kokemus siitä, että mitä siinä tapahtuu.

Juha-Pekka:
Kyllä.

Anne: Se siitä tekisi hyvin mielenkiintoisen, jos sen pääsisi lukemaan. Sitten tästä Tulisiivestä, niin mua on jäänyt mietityttämään tämä Kaarle, kun hän oli niin fiksoitunut yhteen tiettyyn asiaan pelkästään. Niin miten sä tulit luoneeks sellasen henkilön, joka on – melkein vois sanoo, vaarallinen – läheisilleen ja itselleen tavallaan. Niin miten nää sun henkilöt syntyy, miten sä tutustut niihin?

 

Juha-Pekka:
No, Kaarlen kohdalla se oli, hän oli syntynyt siellä vähän ennen 30-luvun alkua. Niin siihen aikaan lentokoneet oli uusinta uutta ja oli kova lentobuumi. Mulla tuli heti mieleen Kaarlesta, että kun hänellä oli semmonen, että kun hän vauvana katselee kopasta lintuja ja se on oikeesti hienoa, että hän ihaili lintuja jo ennen kuin hän tiesi, että mikä niitten nimi n. Hän ei edes tiennyt, että lintuja sanotaan linnuiks, mutta hän ihaili niitä jo siinä. Ja hän sitten menee mukaan siihen tavallaan siihen lentämiseen. Se on hänestä hienoo, että pystyy taivaalla lentelemään eikä joudu makaamaan kopassa. Vaikka siis jo ennen kuin hän ees osaa puhua, niin hän on jo ajatellut tätä asiaa. Ja siinä tekniikan kehityksen myötä sitten, kun hän sitten näkee niitä koneita, hänen isänsä on mekaanikko, joka hallitsee sitten autot ja autonmoottorit ja polttomoottorit ja niin edespäin. Hänen isoisänsä on ollut hevosmies, hevoskuiskaaja, joka ymmärtää tämmöset lihalliset liikennevälineet eli hevoset ja hän osaa tavallaan puhua hevosille ja hänen isänsä sitten osaa puhua autoille eli mekaniikalle, niin Kaarle on vielä taitavampi Hän osaa kuulla niistä koneista kaiken ja hän jotenkin tuntee ne koneet omikseen. Hän on vaan nuoresta pitäen semmonen, että hän osaa tavallaan puhua koneitten kanssa.

Anne: Mutta mä en nyt ihan tarkoittanut tätä. Mä tarkoitin sitä, että miten hänestä tuli niin yhden asian mies, siis oli se asia mikä tahansa? Ei välttämättä lentäminen, vaan joku, että siis millään muulla ei tunnu olevan mitään väliä. Miten tää syntyi?

Juha-Pekka:
No, se tulee tästä, että hän kokee sen lentämisen ja sen vuoropuhelun niitten koneitten kanssa, sen vapauden ja yhdistämisen vapauden, että hän haluaa ainoastaan olla vapaa. Ja hän n siitä lapsuudesta asti ajatellut, että lintu on vapaa, se voi lentää minne vaan. Hän on suolasaarella, niin ei tarvitse odottaa lossia, ei tarvitse odottaa mitään, että taivalla lentelemällä on vapaa. Ja sitten kun hän näkee Lindbergin lentävän lentonäytöksessä, hän ajattelee, että Lindberg on lentänyt Eurooppaan – ja sehän on tietysti kaukana siihen aikaan, kun aattelee, kuinka pitkä laivamatka sinne oli. Niin se on jäänyt hänen mieleensä kytemään, että se on todellista vapautta, että hän pystyy lentään mihin vaan. Hän on ajatellut, että hän on vapaa, hän ei halua jäädä tänne saarelle, että hän haluaa lentää. Lentäminen on todellista vapautta. Kun hän sitten äidilleenkin puhuu siellä Karjalan korvessa, että kun hän sitten niitä lentotunteja ottaa, niin minä voin sitten lentää sun kanssa vaikka Pariisiin. Siis teoriassahan se oli mahdollista, mutta käytännössä ei. Se oli hänelle sellanen, että hän on hyvin vapaa, jos hän vaan saa lentää, niin hän voi viedä äitinsäkin minne vaan.

Anne: Niin. Ennen kuin lähdetään soutelemaan vähän kevyemmille vesille, niin onko sulla, Gyöngyi, näistä historiallisista romaaneista jotain kysyttävää?

Gyöngyi: Eli kun näissä kolmessa; Rasputinissa, Kuinka sydän pysäytetään ja Tulisiivessä, taustana on Venäjä tai Neuvostoliitto, niin onko sinulla tähän maahan jokin erityinen suhde tai minkä takia tää on tärkeä?

Juha-Pekka:
Osittain se johtuu siitä, että mä oon tutkinut tosi paljon myös Venäjän historiaa. Ja ennen kuin mitään näistä kirjoista oli kirjoitettu, niin mä tutkin pitkään Romanovien historiaa eli siis heidän 300-vuotista taivaltansa siellä tsaareina, ja se oli hyvin mielenkiintoinen. Mutta siihen mä en löytänyt sitten sellaista näkökulmaa, että mä oisin siitä Romanovien niin pitkästä historiasta saanut kirjoitettua mitään semmosta, mitä mä oisin ajatellut, että se toimii. Mä olen myös Iivana Julmaa tutkinut paljon. Eli tavallaan se venäläinen mentaliteetti on tullut sieltä kautta ja tietysti oman palansa siihen on tuonut se, että jos aattelee Kuinka sydän pysäytetään – no, siitä nyt on pois joitakin kohtia tai jätin pois siitä joitakin kohtia – niin isoisäni oli mukana jatkosodassa vuoden verran ja palasi sieltä sitten arkussa takaisin. Eli sieltä on jonkun verran tietoa siitä retkestä. Mutta se on aina kiinnostanut mua se idän kasvu. Ja siihen on myös, sit päästään takaisin Waltariin. Ei tässähän on tällainen linkki myös, että kun Konstantinopoli aikoinaan valloitettiin, niin se yli Bysantin loppu eli vanhan Itä-Rooman loppu. Kaikki, lähes kaikki Bysantin ruhtinassuvut ja perheet pakenivat Venäjälle eli Moskovaan tai muualle eli se tavallaan on jatkumo sinne. En mä tiedä, miten nykyään Venäjän kirkko itseänsä nimittää, mutta hehän ovat ainoa alkuperäinen kirkko, koska se perintö tulee sieltä Rooman ja Itä-Rooman kautta Venäjälle. Ja kun mä sitä linkkiä olin paljon muutenkin seurannut, niitä Bysantin aikoja, niin se tavallaan vei Venäjälle sekin. Eli ehkä siinä on osittain tämmöstä. Tietysti siskoni asuu yhä Venäjällä, että hän on siellä ollut jo… täytyy miettiä, yli 30 vuotta.

Gyöngyi: Vielä kysyisin, kun jonkun kanssa keskustellessa tuli esille, että sun tää Tulisiipi on vähän niin kuin aikuisten satu. Allekirjoitatko?

Juha-Pekka:
Niin, se on… se voi tavallaan ehkä sellasta olla. Siinä on paljon sellasia elementtejä, jotka on koostunut semmosista osioista, ehkä siinä voi nähdä semmosta sadunomaista kerrontaa. Koska siinä on niin monia semmosia osioita, jotka toimis tavallaan itsekseen. Ja saduissahan usein on semmosia eri vaiheita, että satujen sankarit, heillä menee huonosti ja sitten heillä menee hyvin. He nousevat johonkin loistoon, että heillä on todella sellasia erilaisia kohtal9oita. Ja tässä Tulisiivessä varmaan se, että siinä on niin pitkä se kaari, Kaarlen kaari on niin pitkä sieltä Amerikan suolasaarelta sinne avaruusohjelmaan, niin se tuntuu monista, että se on sadunomainen tarina. Mutta pohjaa sillekin aina on, että se ei niin kaukana todellisuudesta kuitenkaan ole kuin ehkä lukijat voi luulla.

Gyöngyi: Mä muistan, että 80-lluvulla silloin, kun Neuvostoliitto oli jo jossain määrin ehkä alkanut olla lähellä sortumispistettään, niin puhuttiin siitä, että tässä avaruusohjelmassa Gagarin ei ollutkaan tää ensimmäinen lentäjä, avaruuslentäjä. Niin ootko tätä kokenut urbaanina legendana vai ootko tutkinut tätä asiaa tarkemmin. Se varmaan Neuvostoliiton sortumisen jälkeen nää arkistot avattiin ja ehkä tästäkin asiasta on tullut lisää valaistusta, onko sillä todellisuuspohjaa?

 

Juha-Pekka:
No, se lopullinen siitä, että pystyis sanomaan näin, niin sitä on varmaan hankala todistaa. Mutta kyllähän näiden arkistojen avautumisen jälkeen paljastui paljon sitä, että näistä kuvista, mitä siellä ennen Neuvostoliiton sortumista julkaistiin näistä avaruusohjelmista, niin niissähän oli peri-neuvostoliittolaiseen tapaan niin raaputettu pois muutamia henkilöitä. Eli sitten kun arkistot avautui, niin löytyi ne alkuperäiset kuvat, joissa oli mukana ne kaikki koulutuksessa mukana olleet ihmiset Ja sen jälkeen alettiin jäljittää niitä ihmisiä, että mitä heille sitten on tapahtunut ja, miks ne on näistä kuvista raaputettu. Ja sieltä sitten löytyi parikin semmosta lupaavaa kosmonauttiehdokasta, joista toinen oli kuollut palovammoihin tämmösessä harjoituksessa, kun oltiin suljetussa tilassa. Niin hän oli sytyttänyt kipinän siellä hapetetussa kammiossa ja saanut niin pahat palovammat, että hän kuoli. Hänet raaputettiin kuvista, ettei häntä näkynyt myöhemmin. Sit oli tämmönen, joka oli alkoholin kanssa sen verran ongelmia, että hän sitten jäi ohjelmasta pois. Hänet sitten raaputettiin myös niistä kuvista pois, koska hän muistaakseni jäi junan alle, kun hän oli omilla retkillään. Mutta paljonhan on tietysti se, että kuinka todennäköistä on, että kun sä lähetät ihmisen avaruuteen, että se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Se ensimmäinen ihminen onnistuu siinä, niin sehän perustuu paljolti siihen. Sitten on näitä radioamatöörien nappaamia viestejä, joista sitten kiistellään, että onko ne todellisia vai eikö ne oo todellisia, että niitä ois kuultu jo ennen kuin Gagarin pääsi avaruuteen. Ne perustuu aika pitkälti tähän, ja sitä totuuttahan on hirveen hankala tietää. Täytyy tietysti muistaa, että kyllähän se on mahdollista, että amerikkalaisetkin lähetti jonkun koeastronautin. Tuskin hekään ois kertonut siitä hirveesti, jos se epäonnistui. Heilläkin oli aika salattu se ohjelma siinä vaiheessa, kun he lähti isosti liikkeelle.

Anne: No, tässä Luomiskertomus-ohjelmassa kerroit tai vihjasit, että tällä kolmannella astronautilla oli jotain, että hän inhos lääkäreitä ja se perustui johonkin historialliseen asiaan. Tulin vähän uteliaaksi, että mikä se oli, mikä tätä miestä vaivasi?

Juha-Pekka:
Joo. Se perusti siihen, että hän oli murtanut ranteensa pienenä poikana. Muistaakseni, oliko polkupyörällä kaatunut ja se ei ollut parantunut, se ei ollut luutunut kunnolla eli hänelle sitten tuli ranne kipeeks näissä harjoituksissa. Jos olis kuvattu se ranne, niin hän pelkäs sitä, että jos hän valittaa sitä kättänsä, niin he kuvaa sen käden, jolloin he näkee sen, että se ei oo luutunut kunnolla. Ja jos he näkee sen, että se ei o luutunut kunnolla, niin hänhän ei ole parhaassa mahdollisessa fyysisessä kunnossa, koska he raakkas ulos muitakin tämmösiä ulos, joilla oli tämmösiä vammoja, esimerkiks selkäongelmia tai sitten verenkiertoelimistössä oli tämmösiä ongelmia. Kovassa paineessa verisuonien läpi tihkui verta, niin tulee se, ettei kestä sitä. Niin tässä oli vaan takan se, että hän ei halunnut, että hänen rannettaan kuvataan, koska se ois todennäköisesti ollut se, että hän ois joutunut ulos siitä ohjelmasta.

Anne: No, sitten kolme vuotta sitten sä voitit Sokeain kuunnelmapalkinnon humoristisella sarjalla Töissä täällä. Ja kun mun mies kuunteli sen kuunnelman, niin hän nauroi ittensä kipeeks ja sanoi, että herranen aika, tää on just niinku meillä töissä oli. Ja jäin vähän miettimään, että eiks kirjailijan työ ole kuitenkin semmosta yksinäistä puurtamista eli, mistä sä keräsit nää kaikki niin sattuvat kokemukset tästä nykyajan työelämästä?

Juha-Pekka:
Joo. No, mulla on tämmönen pitkä ura ollut, että mä olen ehtinyt lähes 20 vuotta olla töissä ennen kuin mä jäin vapaaks kirjailijaks. Mä olin Nokialla töissä, siis siinä firmassa, en kaupungissa, ei puhelin- vaan matkapuhelinkeskuspuolella, se vaihtoi nimeään moneen kertaan. Kyllä ne on tuttuja asioita ollut paljon. Nokiahan oli – en tiedä, onko enää – mutta oli edelläkävijä kaikissa tämmösissä työelämän kehittämisasioissa. Paljon sellasia asioita, mitä puhutaan, että tää on uusi tekniikka ja muuta, niin se on siellä nähty jo lähes yli kymmenen vuotta sitten. Siinä mielessä ne oli ihan tuttuja asioita, mitä käytin siinä paljon. Kyllä varmasti moni tunnistaa ne, koska ne on vieläkin semm9osia asioita, mitkä monilla työpaikoilla pyörii sitten yhä kehitysehdotuksina ja uusina asioina, ja samat ongelmat siitä, että kuka keittää sen kahvin, kun viimeinen mukillinen on kaadettu, (naurahtaa).

Anne: Tilasiko Yleisradio sulta tän kuunnelman vai lähetitkö sä kässärin sinne ihan itse?

Juha-Pekka:
No, se ei tilannut sitä. Mä satuin kysymään, että kiinnostaisko heitä sellanen. Ja se osui semmoseen kohtaan, että heillä oli auki siinä ja he olivat tekemässä jotain, ja he innostuivat siitä sitten. Ja alun perin piti tehdä kakskytä jaksoo ja kymmenen me saatiin tehtyä. Mutta siinä sitten Radioteatterin päättävät elimet vaihtuivat siinä välissä, niin ne seuraavat kymmenen jaksoo eli 11 – 20 jäi tekemättä.

Anne: Harmin paikka. Eikö niitä ikinä oo luvassa?

Juha-Pekka:
No, vaikee sanoa. En usko, että tämä Radioteatteri-kokoonpano, mikä siellä nyt on, niin haluaa niitä tehdä. Koska he ei halunnut tehdä niitä sillin, niin mä en usko, että he innostuu niistä enää. Heillä on omat ideansa ja juttunsa, mitä he haluavat tehdä.

Anne: No, meidän pitää porukalla niitä toivoo, niin sitten ehkä saadaan, koska ainakin näkövammaispiireissä tästä sarjasta on todella innostuttu ja niin kuin mun miehenikin, joka on ihan näkevä. Saitko sä mitenkään osallistua tähän kuunnelmanteon prosessiin, esimerkiks valita näyttelijöitä, tehosteääniä tai mitään?

Juha-Pekka:
Joo. Siis näyttelijät, kyllä niitä sai valita Ja ne toteutuikin iiltä osin, missä oli, mitä mä sanoin, että ois hyvä olla tietyt äänet.

Anne: Pudottelitko sä nimiä vai sait sä kuunnella nauhalta jotain pätkiä vai tiesitkö sä etukäteen, keitä sä oikeastaan halusit siihen?

Juha-Pekka:
No, siinä oli silloin vaihtoehtoja, joita vois olla. Ja tietysti Radioteatterin väkikin silloin, kun heillä on paljon yhteistyötä siellä, niin tiedossa, että kuka vois ehtiä ja mikä ois hyvä ääni. Niin kyllä ne siitä sitten valittiin. Se oli aika avointa ja saatiin siihen tosi hyvä kokoonpano. Niinku siitä kuuluukin, mä tykkään tosi paljon niistä kaikista, että ne on ihan yks yhteen. Kun kuitenkin sitä ite tekee, niin sulla päässä soi joku ääni, niin sitten ne oli tosi hyvät.

Anne: No, sait sä olla läsnä lukuharjoituksissa tai äänityksissä?

Juha-Pekka:
Kyllä mä olin muutamissa, en kokonaan, mutta joissakin olin ja istuin ohjaaja Ijäksen kanssa siellä tarkkaamon puolella, kun he lukivat näitä. Ja kun Matti halus, että korjataan jotain, niin ne lennosta sitten muutti repliikkiä, että no, kuulostaisko tää paremmalta. Eiku, tää onkin hyvä, muutetaankin se näin. Ja sitten se vaan mikrofonin painoi ja sanoi, että sanokaakin tässä kohdassa näin. Kyllä niitä tehtiin ihan tälleen. Ei paljon, mutta joitakin kohtia viilattiin siinä lenn9ossa. Kyllä se ihan hauskaa oli.

Anne: Ja teillä ilmeisesti yhteistyö sujui sitten ihan hyvin tosta päätellen.

Juha-Pekka:
Kyllä joo, juu. Siis oli erinomaisen mukavaa tehdä Matin kanssa töitä. Hän oli ammattilainen ja kuuli hyvin. Ja sitten kaikki ääninäyttelijätkin oli silleen, että kun käytiin niitä vähän läpi silloin, kun mä olin. Ja ne puhui keskenään, että tää sanoo näin sen takia, koska toi sanoo noin. Sitä kylä pyöritettiin ja se oli ihan hauskaa.

Anne: Sitten asiasta seuraavaan, niin sä olet ollut mukana aika monessa novelliantologiassa. Mulla 9on tässä Toinen tuntematon, joka antoi äänen näitten Väinö Linnan solttupoikien omaisille, ja sä siellä sitten kirjoitit novellin Lahtisen, Yrjö Lahtisen äidistä. Miten sä päädyit mukaan tähän antologiaan?

Juha-Pekka:
Se oli varmaan semmonen, että siihen tarvitti ihan pyytää. Mä muistaisin, että mua pyydettiin, että voisinko mä tulla siihen. Mä sanoin, että no, kyllä se käy. Niin sitten sai valita siitä henkilögalleriasta, mitä he olivat valinneet, mistä vois kirjoittaa, niin sen henkilön, kenestä haluais kirjoittaa. Kyllä se oli tavallaan sillä tavalla tilaustyö, että siihen pyydettiin mukaan.

Anne: Ja sä sitten itse valitsit tämän Lahtisen äidin, niinkö?

Juha-Pekka:
Joo-o, kyllä. Kyllä mä ajattelisin niin, että kun mä Tampereella aikanaan tein töitä, niin mä osasin jo niin kuvitella, minkälainen on Lahtisen perhe ollut ja minkälainen henkilö se on. Ja kyllä se oli semmonen, että mä halusin kirjoittaa juuri hänestä.

Anne: Okei, eli ei tullut kenenkään kanssa kinaa siitä?

Juha-Pekka:
Ei. Ei kukaan muu ainakaan sanonut haluavansa sitä, että sain ottaa sen ihan rauhassa. Lahtinen on vähän omanlaisensa henkilö. Ja silloin aika hyvin uskoin tietäväni hänen sielunelämänsä, niin sen takia mä tykkäsin kirjoittaa.

Anne: Menikö noin ihan nimiä mainitsematta tää jako sopuisasti noin yleensä?

Juha-Pekka:
Kyllä se mun mielestä meni, en ainakaan muista enää. Jos ois ollut jotain erikoista, niin varmaan muistaisin, että ois ollut. Mutta kyllä se meni sillä tavalla, ettei oo jäänyt mitään mieleen, että siinä olis ollut jotain semmosta, että joku ois väkisin halunnut saman kuin joku toinen, että ei mielestäni ollut tällasta.

Anne: Sitten nää sun lastenkirjat, meillä Celiassa on kaks sarjaa. Meillä on tää Haavekaupunki-fantasiasarja, joka on kai 10-, ja sitten on tää historiallinen sarja seikkailusarja Benjamin Hawk 10+, niin testasitko omilla lapsillasi näitä kirjoja ennen kuin lähetit kustantamolle?

Juha-Pekka:
Mä en oo kyllä lapsilla testannut näitä. Me ollaan kyllä luettu iltasatuja, mutta mä oon aina lukenut muita kirjoja. Varmaan pojille Aarresaarta lukiessani – ne tykkäs siitä paljon – niin mä ajattelin, että vois tehdä samanlaisen. Tietysti aika kuluu niin nopeesti sitten, että kun nää on pitkään jatkuneita sarjoja, niin ei sitten enää… noi lapsetkin on jo ehtinyt kasvaa tavallaan ulos siitä ja lähtee jo kotoakin pois. Niin ei oo sit sillä tavalla tullut enää testattua. Aina tulee ehkä se, että noissa lastenkirjoissakin muistaa sen, että miten ite tykkäs lapsena, minkälaisista kirjoista, niin kyllä se melkein se oma sydän, se pikkupoika sieltä löytyy. Nää oli ihan hauskoja juttuja, että kun ne tekee sitä, niin se menee sitä kautta sitten paljon.

Anne: Sitten nämä sun dekkarit, sä kirjoitat semmosta dekkarisarjaa kuin Murhan vuosi, joka alkaa semmosella kuin Tammikuun pimeä syli, näinhän se oli, joo. Ja kuinka pitkällä oot nyt sen kanssa?

Juha-Pekka:
Se alkaa olla tavallaan voiton puolella, että siitä on kirjoitettu kuus osaa. Tai siis kuus osaa on julkaistu, seitsemän osaa on kirjoitettu. Mä olin kirjoittanut sen Heinäkuun hurmeiset niityt, mikä ilmestyy sitten ens vuonna toukokuussa. Se on kyllä tehty jo, mutta ne on ajastettu näin, että ne tulee vuoden välein. Kyllä se loppu lähestyy, että viis on enää kirjoittamatta, seitsemän on kirjoitettu.

Anne: Tätä dekkarisarjaa meillä ei kirjastossa ole, enkä suoraan sanoen usko, että tulekaan. Ei ne lähde tuottamaan näin pitkiä sarjoja. Mutta meillä on kuulijoitten joukossa toivottavasti nytkin, niin sellasia ihmisiä, jotka skannaa dekkareita. Meillähän on siis sellanen systeemi, että me saadaan skannata kirjoja, asiakkaat skannaa kirjoja ja me saadaan niitä kuunnella. Niin kerro nyt vähän, yritä saada vesi skannaajien kielelle, mainosta vähän tätä sun dekkarisarjaa. Kerro vähän näistä sun päähenkilöistä ja vähän näistä murhatapauksista, että minkä tyyppisiä ne on ja sellasta?

Juha-Pekka:
No, yleisesti siitä sarjasta voi kertoa sen, että se on alusta asti suunniteltu niin, että siinä on vaan 12 osaa, ettei se oo tämmönen tavallaan avoin sarja. Monet kirjoittaa dekkareita niin, että se sarja jatkuu niin kauan kuin heitä huvittaa. Mutta mä päätin alusta asti, että mulla on se selkee, että niitä osia tulee olemaan vaan se 12, että se loppuu siihen. Ja sarjahan on rikossarjan lisäksi myös sukutarina eli siinä on pitkälti tämmönen Arosuon suku pääosassa. Ja tää etsiväkaksikko on tämmönen, että Kalevi Arosuo on vanha rikosetsivä, joka on poliisista joutunut pois. Hän itse varioi aina tätä tarinaa, että minkä takia hän on joutunut sieltä pois, mutta hän on siis jatkanut uraansa yksityisetsivänä, ja hänellä on apunaan oma sisarenpoikansa, joka tulee sit siihen toimistoon mukaan. Ja heillä on alussa vähän kitkaa siinä, ja matkan varrellakin siinä on aika erilaisia luonteita, mutta kyllä he siinä nyt toimeen tulee ja pyörittää sitä etsivätoimistoo kahteen mieheen. Ja sen miten se tarina rakentuu siinä Murhan vuodessa, niin jokaisessa osassa on yhdessä kirjassa ratkaistaan yksi rikostarina kuitenkin, että vaikka se on tämmönen sarja, niin niitä voi lukea yksittäinkin. Sitten siinä kolmessa ensimmäisessä osassa Bodom-järven arvoitusta ratkaistaan, koska Arosuo on ollut pitkän linjan rikostutkija. Hän kuuluu tämmösiin vanhoihin rikosetsiviin, jotka pyörittää myös tämmösiä vanhoja rikostapauksia, mitkä on tavallaan jääneet auki. Ja hän käy sitä tavallaan läpi niissä kolmessa ensimmäisessä kirjassa – tammikuun, helmikuun ja maaliskuun kirjoissa – vähän sillä tavalla siinä taustalla, koska hän haluaa sitä Juhoa eli sisarenpoikaansa, Juha Tulikoskea opettaa siihen, että minkälaista on rikostutkinta ja mitä siinä täytyy ottaa huomioon. Niin hän käy läpi Bodom-järven tapauksen niissä kolmessa kirjassa. Hän esittää siinä Juholle, että mitä tapahtui oikeasti. Se on tietysti hänen tulkintansa siitä yön tapahtumista, mutta hän perustelee sen niin kuin rikostutkija perustelee, että koska tapahtui näin, niin on täytynyt tapahtua näin ja niin edespäin, kun hän käy sen siinä läpi. Siinä on tavallaan kolmen kirjan läpi menevä tämmönen taustatarina vielä. Sitten tää taustatarina vaihtuu kirjoissa huhtikuu, toukokuu ja kesäkuu, ja hän käy läpi siinä – Kalevi Arosuo käy sisarenpoikansa kanssa läpi sitten tän Anneli Auerin tapauksen toisena esimerkkinä siitä, mitä oikeessa rikostutkinnassa tapahtuu, ja minkä takia ne jää auki ja mitä siinä on. Ja kuitenkin tän koko sarjan läpi menee nää yksittäiset rikostapaukset ja se menee sitä Arosuon suvun tarinaa eli ihmiset vanhenee ja joitakin kuolee. Ja sit siinä on hänen serkkujansa mukana ja tällasta. Mä joskus sanoin, että sitten kun se 12 osaa on valmiina, niin jos ravistaa niistä 12 kirjasta ulos kaikki rikostarinat, niin siitä muodostuu sen suvun kannalta normaali romaani. Tää kuulostaa aika monisyiseltä, mut tavallaan mä tiedän sen, että kun mä teen ne 12 kirjaa, niin mun on helppo tehdä sitä rakennetta ja se on toiminut ihan hyvin. Ja niitä kirjoja pystyy kyllä lukeen yksittäisiäkin, että se iso kaari ei sillä tavalla ehkä sieltä hahmotu, mutta se yhden kirjan sisällä oleva perustarina aina ratkee, että sen voi lukee perusdekkarinakin.

Anne: Mutta mielellään ne kannattais lukea aikajärjestyksessä, eiks niin?

Juha-Pekka:
No, kyllä sieltä aina enemmän saa irti, jos sen lukee alusta ja aloittaa alusta, menee järjestyksessä läpi. Ja tosiaan sehän ei sitten hirveen pitkä sarja ole, että siinä tulee oleen ne 12 kirjaa, kun se on valmis, niin sitten kaikki on siinä.

Anne: Ja mähän en ole tosiaankaan päässyt tähän sarjaan käsiksi, mutta mun yks näkevä ystävä vähän vilautti täältä. Oliskohan se toukokuun… mikäs se toukokuun kirja nimeltään olikaan?

Juha-Pekka:
Toukokuun tuonenkukat. Joo, oliks se näin? Näitä alkaa itekin unohtaa. Oli se varmaan Toukokuun tuonenkukat.

Ann: Niin, siinä hän mulle sellasen kohdan tarjoili, missä oli tämmöstä kivaa ajanhenkeen liittyvää vinoilua, mitä sulla varmaan useammissakin paikoissa on. Mutta tässä oli siis sellanen, että vanha mies olis halunnut ostaa junalipun ja ei osannut käyttää lippuautomaattia ja hänelle sitten sanottiin, että R-kioskilta saat, mutta kioski valmistuu vasta kuukauden päästä. Ja mies oli, että perkele… Niin, miten se oli? No, sano itte, jos muistat, miten se oli, että…?

Juha-Pekka:
Niin, no se menee näin, mutta ikävä kyllä Hämeenlinnan asemallakin tää oli totuustotuus siinä yhdessä vaiheessa, että hän oli menossa junaan, hän tuli asemalle, hän olettaa, että sieltä voi ostaa junalipun. No, sehän on väärä oletus. Automaatti ei toimi ja, jos se toimii, niin hänellä ei ole korttia. Hänellä on käteistä, hän ei voi ostaa automaatista käteisellä lippua. No, sitten kun hän soittaa johonkin palvelunumeroon, hänelle sanotaan, että osta R-Kioskilta. Mutta R-Kioski ei ollut silloin valmis Hämeenlinnassa vielä, joten hän ei voinut ostaa R-Kioskilta, aseman R-Kioskilta lippua, koska R-Kioskia ei ollut. Ja seuraava juna, joka menee, oli paikallisjuna, jolla hänen piti mennä, mut paikallisjunasta ei saa enää ostaa junasta lippua, jolloin hän on asemalla, hänellä on rahaa, mutta hän ei saa ostettua lippua ja hän ei pääse junaan, (naurahtaa). Eli kyllä se aika koomiselta kuulostaa jo.

Anne: Joo. Hän sitten tokaisee, että sitten kun se R-Kioski valmistuu, niin toivottavasti sinne sitten tulee myöskin saattohoito-osasto ja hautaustoimisto.

Juha-Pekka:
Kyllä, kyllä, kaikki palvelut samassa paketissa.

Anne: Tällasia pikku herkkuja näistä sun dekkareista olisi myös löydettävissä, jos joskus päästään niihin korviksi. Näistä sun dekkareista vielä, että silloin kun sä olit aloittamassa tätä sun sarjaa, niin sä kirjoitit tämmösen hyödyllisen dekkarinkirjoittajan oppaan kuin Harkittu murha, varsinkin siellä kirjan lopussa on tosi hyödyllisiä neuvoja aloitteleville kirjailijoille. Mutta sähän olit itsekin aloittelemassa sitä dekkarin kirjoittamista silloin oikein toden teolla, niin nyt, jos sä kirjoittaisit tämmösen opaskirjan, niin olisiko se samanlainen vai olisiko se kovin erilainen?

Juha-Pekka:
Mä luulen, ettei se hirveen erilainen ollut. Se Harkittu murha ilmestyi 2009 ja toi ensimmäinen murhavuoden kirja ilmestyi vasta 2016. Siinä on niin pitkä väli ennen kuin se ensimmäinen kirja tuli, että mä olin jo tehnyt sitä. Ja täytyy rehellisesti sanoa, että dekkareita tuli niin paljon – ja nyt niitä tulee vielä enemmän – mutta siinä jossakin vaiheessa niitä tuli niin paljon, että mä ajattelin, etten mä tee sitä dekkarisarjaa ehkä ollenkaan. Sitä tarjontaa on ihan riittävästi, kyllä ihmiset saa dekkareita varmaan niin paljon kuin ne haluaa. Ja ajattelin, että ehkä mun ei tarvii tehdä, kun olen tehnyt muutakin – normaaleja romaaneja ja sitten näitä lastenkirjoja – että ehkä siinä on riittävästi. Mut sitten Nykäsen Harri, pitkän linjan rikostoimittaja, rikoskirjailija, niin hän sitten houkutteli minua siihen, että kyllä sä nyt teet sen. Se kuulostaa niin hyvältä, että kyllä sä nyt kirjoitat sen. Niin Harri sai mut sitten ylipuhuttua, että no, kyllä mä nyt voin sen sitten tehdä. Ja sehän näyttää hauskalta, kun se Harkittu murha, niin siellä puhutaan siitä dekkarisarjasta. Siellä on muistaakseni ihan nimilläkin mainittu niitä henkilöitä, että se vois tehdä näin tai noin. Sitten siinä menee seitsemän vuotta ennen kuin se ensimmäinen kirjakaan tulee. Mutta syy on juuri toi. Mutta mä jotenkin ajattelen, että ehkä mä en sitten sitä tee, että kun niitä tulee niin paljon. Mutta kyllä se sieltä sitten tuli ja kyllä mä olen ihan viihtynyt sen tekemisessä, että ei siinä mitään. Mutta varmaan siihen oppaaseen saattais jotain tulla lisää. Täytyis lukee se ajatuksen kanssa. Mutta sitä Harkittua murhaa oli mukava tehdä varsinkin opaskirjana, kun siinä on sitä rikoskirjallisuuden historiaa alussa. Niin oli mukava koota sitä, miten tää lajityyppi syntyi ja miten se on kehittynyt ja se oli osaltaan semmonen, vähän niinku ois ottanut vauhtia siihen kirjoittamiseen, että näin on ennen tehty ja on tehty tämmösiä monia eri tyylilajeja, niin sitten käytännössä se voisi näyttää tältä.

Anne: Ja sittenhän sä haastattelit myöskin dekkarikirjoittajia, siinä oli aika monta.dekkaristia, joita sä haastattelit. Ja tää kirja kyllä Celiasta löytyy.

Juha-Pekka:
Kyllä, joo. Siinä oli sitten pitkän linjan tekijöitä, kun oli Seppo Jokinen ja Leena Lehtolainen ja muistaakseni Tapani Bagge oli yks ja sitten Tuula-Maj Salmela oli neljäs. Eli siinä oli tämmönen ihan hyvä läpileikkaus erityylisistä tekijöistä, semmosista, jotka on tehnyt enemmän ja semmosista, jotka on tehnyt vähän vähemmän, mut kuitenkin se on hyvin mielenkiintoista. Seppo Jokisesta ei hirveesti taida olla, mutta Leena Lehtolaisesta on vähän enemmän tietoa hänen kirjoittamisistaan. Mutta Jokisen Seppo ei oo mun mielestä hirveesti kertonut siitä kirjoittamisestaan. Ja siinäkin kirjassa on aika paljon Sepon ajatuksia, että miten hän ajattelee rikoskirjallisuuden kirjoittamisesta ja ylipäätänsä koko lajityypistä.

Anne: Nyt tässä sitten ihan äsken sain kuulla, että sulta on taas ihan uuskin kirja ilmestynyt. Oliks se nyt Hukkuva maako, se oli?

Juha-Pekka:
Kyllä joo, Hukkuva maa.

Anne: Ja mistäs se kirja nyt sitten kertoo?

Juha-Pekka:
N, Hukkuva maa on kanssa tämmönen aika pitkä tarina, että kun olen opiskellut myös matematiikkaa aikoinaan, niin sitten olen seurannut tuota ilmastomuutosta tilastotieteen näkökannalta jo 80-luvun lopusta asti eli siis yli 30 vuotta tosiaan juu on jo näin paljon. Niin se oli näin, että se aihe on ollut kiinnostava ja se Hukkuva maa käsittelee ilmastonmuutosta semmosen asiantuntijan silmin. Se on vähän trillerimäinenkin tarina, että siinä on sitä juonta vähän joka suuntaan ja se ilmaston muutos on tavallaan se taustatarina ja sen päähenkilön elämäntyö. Niin se oli semmonen kirja, että mä jossakin välissä ajattelin, että no, ehkä tää maailma muuttuu sellaseen suuntaan, että eihän mun tarvii tätä kirjaa ees kirjoittaa. Koska jos tää ilmastonmuutos ois edennyt, niin eihän tällasella kirjalla ois ollut mitään tekoa, koska eihän se nyt kerro sitten mistään enää. Mutta tää maailma meni nyt siihen suuntaan, että mä ajattelin, että kyllä mä tästä varmaan tän kirjan teen. Hukkuva ma on kertomus siitä lähitulevaisuudesta, ehkä noin kolmen, neljän vuoden päästä, miltä kaikki näyttää. Ja jo vähän ehkä asiaansa kyllästyneen – tai ehkä asiaansa kyllästyneen ilmastotutkijan näkökulmasta – vaan siihen, että hän on kyllästynyt toistamaan sitä samaa asiaa monta kymmentä vuotta, ja kukaan ei usko häntä.

Anne: No, onko nyt mitään tekeillä?

Juha-Pekka:
On, on toki. Eli ens vuoden romaani on semmonen, että sitä viimeistellään, eli tämmönen Haukansilmä, se varmaan tulee sillä nimellä, niin se on ens syksynä ilmestyvä romaani. Ja tästä Tulisiivestä jäi sellasta materiaalia paljon yli, mitä mä haluan tutkia. Niin se Haukansilmä ei ole jatko-osa Tulisiipeen, koska Haukansilmässä siirrytään ajassa taaksepäin eli siellä mennään Kaarlen isoisän, Yrjön, maailmaan. Eli hänhän oli siirtolaisena jo aikaisemmin 1860-luvulla Amerikassa, palas Suomeen siinä välissä ja palas 1900-luvun alussa uudestaan Amerikkaan tavallaan toiselle kierrokselle ja se on se Tulisiiven maailma. Kun nyt ollaan siellä maailmassa, mistä Yrjö lähti pikkupoikana isänsä kanssa, 1863 hän tuli Yhdysvaltoihin. Hänellä on aika värikkäät 20 vuotta siellä Yhdysvalloissa. Hän näkee New Yorkin ja siirtyy sitten länttä kohti ja on hevosten kanssa. Hän on hevoskuiskaaja, niin hänellä on tämmönen oma maailmansa siellä. Se on aikamoinen kirja, täytyy myöntää, että se kanssa vähän verotti tekijää myös.

Anne: No, otetaas tässä välissä niitä kysymyksiä, jos niitä oli.

Tanja: Yksi on tullut. Marja-Liisa Heinänen kysyy, että minkä tyyppinen tämä dekkarisarja on, että onko se raaka vai niinku skandinaaviset nykydekkarit vai minkäslainen?

Juha-Pekka:
No, sen voi sanoa, että se ei ole raaka. Eli mä en nähnyt mitään lisäarvoo siinä, että siinä kerrottais yksityiskohtaisesti mitään väkivaltakuvauksia. Se on enemmän semmonen tutkiva dekkari, että rikoksia tapahtuu, mutta ei siellä kuvata mitään väkivallan tekoja. Ne ei tuo siihen tarinaan mun mielestä lisäarvoo. Mä olen aina halunnut tehdä sen dekkarin niin, että se on tapahtunut, mikä on tapahtunut ja sitten nää etsivät tekee niitä tutkimuksia, ja se on enemmän semmosta älyllistä ja toiminnallista sillä tavalla, että liikutaan paikasta toiseen ja tutkitaan niitä juttuja. Kyllähän sieltä ruumiita löytyy, mutta ei siellä nyt erityisesti skandinaavien tapaan kerrot siitä, että kuinka monta hammasta on lyöty irti tai kuinka monta litraa verta valuu lattialle. Kyllä jokainen normaali dekkarinlukija, niin hän voi mielessään kuvitella niitä, että miltä ne ruumiit näyttää, jos hänellä on halua tehdä se. Se ei tuo siihen tarinaan enää mitään lisäarvoa. Mä halusin ihan ajatuksen kanssa jättää tämmöset pois, koska se ei tavallaan tuo siihen tarinaan mitään uutta.

Anne: Hieno homma, sanoisin.

Gyöngyi: Joo. Ensinnäkin, kun ei oo tässä vielä siitä puhuttu – jos mentäisiin ihan alkuun – että miten sinusta tuli kirjailija? Kerroit, että opiskelit matematiikkaa ja, että olit Nokialla töissä parikyt vuotta. Mutta miten tää kirjallisuus ja kirjoittaminen, missä vaiheessa se alkoi, milloin siitä tuli intohimo ja kokopäivätyö?

Juha-Pekka:
Hyvä kysymys. Mä tavallaan olen lukenut paljon aina. Mä opin pienenä lukeen jo noin neljävuotiaana, koska mulla oli ne isosiskot ja mä kuljin sitä opinpolkua hieman edellä, niin siinähän väkisin sitten oppi kaikkia asioita etukäteen. Niin lukenut paljon ja tykkäsin kaikista tarinoista, että mielikuvitus on aina ollut vilkas. Ja jossakin välissä sitten noin parikymppisenä ajattelin, että voisinpa kirjoittaa itekin. Mä olen kyllä kirjoittanut jo 90-luvun alusta. Mä tein joitakin romaaneja, mutta ne nyt ei sitten lähtenyt lentoon niinkään, mut sitten mä tein novelleja paljon. Ja siinä ehkä semmonen hauska tarina on se, että kun sitten sinne työelämään menin silloin 90-luvun lopussa ja sain sen perinteisen työpaikan, mistä tuli sitten pitkäikäinen työpaikka. Niin juuri samalla hetkellä, kun sain tietää, että olen saanut vakityöpaikan, niin sain myös tietää sen, että olin voittanut eräässä novellikilpailussa ensimmäisen palkinnon eli 10 000 markkaa. Eli tavallaan nää kulki käsi kädessä. Mut siihen aikaan sehän oli aika selvää, että kirjoittamisella ei pysty tavallaan tienaamaan sitä jokapäiväistä leipäänsä, niin se työura oli semmonen, että sinne sitten mentiin, että tein yhtä aikaa niitä asioita tosi pitkään. Mutta kyllä se alkukimmoke oli se, että luin tosi paljon ja, jotenkin tuli semmonen tunne jossakin välissä, että tässä on nyt jotain semmosia tarinoita, haluaisin lukea, joita ei ole kirjoitettu. Ja sitten mä ajattelin, että no, miksipä en kirjoittaisi niitä itse.

Anne: Meniks tää Ristin ja raudan tie helposti kustantajalta läpi vai tuliko hylkykirjeitä paljon?

Juha-Pekka:
No, siitä on ehkä eri versioita. Se varmaan on tullut takas jonkun kerran. Mutta siinäkin on semmonen taustatarina, että oli aikoinaan tämmönen historiallisen romaanin kirjoituskilpailu, ja mä aattelin, että no, mä laitan sen sinne. Ja se oli siellä sitten, olikohan siellä se viimeinen vaihe, että siellä oli kolme vai neljä sit siinä finaalivaiheessa mukana, ja tää oli yks niistä käsikirjoituksista, mikä oi siinä finaalivaiheessa mukana. Siellä oli Laila Hietamies – sillä nimellä hän kulki vielä silloin, nykyään Hirvisaari – niin hän oli yksi tuomariston jäsenistä ja hän oli valinnut tän kirjan sinne neljän joukkoon. Ja semmonen yksityiskohta on hauska kertoo, että kun oltiin siellä palkintojenjakotilaisuudessa Tampereella, Laila tuli sieltä ja katseli vähän, että missäköhän se Ristin ja Raudan tien kirjoittaja on ja sitten paljastui, että se olin minä, niin hän oli, että: ”Herranen aika! Minä odotin, että sieltä… tämä on niin pitkä ja hyvin valmisteltu teos, että sieltä tulee vähintään 70-vuotias herrasmies.” Ja sitten en ollut siihen aikaan kuin juuri 30 ja risat, niin hän oli hyvin innostunut siitä, että ”kyllä, miten sinä pystyit kirjoittamaan tämmösen kirjan.” Ja sitten siitä kilpailun myötä, niin kustantaja varmaan oli kiinnostunut siitä saman tien, että siitä se tavallaan lähti sitä kautta tai semmosen kynnyksen yli pääsi sillä.

Gyöngyi: Sinä olet tietoinen tästä Laurin kirja-äänikirjapalkinnosta, jonka sadan kaupallisen äänikirjan joukosta viiden kirjan finalistien joukkoon pääsi tämä sinun Tulisiipi-romaanisi. Ja miltäs nyt tuntuu, kun sun kirja ilmestyi äänikirjana? Ootko kuunnellut sitä, ja miten suhtaudut tähän äänikirjabuumiin ja miltäs oma kirja kuulostaa?

Juha-Pekka:
Joo, se oli tosi hieno kuulla, että Tulisiipi oli vielä päässyt Laurin kirja-äänikirjapalkintoehdokkaaksi. Myös se on pitkä kirja, ja siinähän on eroja aina, miten noi äänikirjat tai siis miten ne toimii romaani-äänikirjana. Ja se riippuu tietysti lukijastakin paljon, sehän on ihan selvä. Ja kyllä se oli hieno uutinen. Ja se, että kuinka paljon ite kuuntelen sitten äänikirjaa. Mulle tulee niitä kirjoja sen verran paljon, että mä en oo niitä kaikkia kuunnellut läpi kokonaan. Mä kuuntelen niitä jonkun verran, että mä kuulen, minkälainen se lukija on ja miten se menee siihen tarinaan. Mutta Tulisiipee en oo esimerkiks kuunnellut kokonaan vieläkään..

Anne: Sä tulit, Gyöngyi… Joo, jatka vaan.

Juha-Pekka:
Ja tuo äänikirjabuumi, se, että se on tosiaan nyt pari vuotta ollut, mä sanoisin, että se on todella kovalla vauhdilla lähtenyt. Se on varmaan ihan hyvä, että niitä tulee. Saa sitten nähdä, miten ton painetun kirjan käy, koska se painettu kirja on aina kirjailijalle se ensisijainen, mistä se raha tulee, kun se on se ykkösformaatti. Mutta täytyy kattoo. Äänikirja on siinä mielessä, että aina kun mä saan kirjan valmiiksi, niin sitten luen ne kyllä ääneen Hennalle eli vaimolleni, ja kyllä mä siinä kuulen, miltä se kirja kuulostaa. Siinä tulee vielä jotain semmosia, kun lukee itse ääneen, niin siihen tulee vielä jotain, että huomaa, että tän vois ehkä vielä kertoo jollakin tavalla eri tavalla. Jos siellä on esimerkiks pitkiä lauseita, kun itse sen lukee, niin huomaa, että minähän hengästyn tässä ennen kuin pääsen sen loppuun. Sitten alkaa miettiä, että ehkä tätä voi nyt vähän pilkkoa, että tää on tämmönen. Joitakin sanoja peräkkäin – tämmösiä ihan yksityiskohtia – että joitakin sanoja ihan peräkkäin on hankala lausua. En mä osaa sanoa mitään esimerkkiä. Mutta sen huomaa, kun lukee, että jos on kaks semmosta sanaa, jotka on vaikea sanoa peräkkäin ihan selkeästi, sellasia yhdistelmiä on yllättävän paljonkin joskus. Niin sitten miettii, että tässä on semmonen hyvä synonyymi, että jos mä laitan sen tähän, niin tässä ei lukijallekaan tule sellasta nikotusefektiä.

Tanja: Eli Satu Linnalta on tullut sähköpostiin kysymys, miten kirjoitat , suunnitteletko juonen ja rakenteen kokonaan valmiiksi vai kehittyvätkö matkan varrella?

Juha-Pekka:
No, kyllä se perustarina… mä en paperille hirveesti tee mitään. Kyllä se tarina on mun päässäni aika valmis ennen kuin mä alan tekemään sitä, niin kyllä siinä ne juonen pääpiirteet on selkeet ennen kuin mä teen mitään. Mut se, että mä en paperille hirveesti kirjoita ylös, mä rakennan sitä pään sisällä. Ne isot käänteet ja isot linjat on valmiina. Tietysti se tarina, kun sitä siinä kirjoittaa, niin se elää ja sinne tulee yksityiskohtia ja ehkä jotain pieniä sivupolkuja tulee lisää sinne sitä mukaa, kun mä huomaan, että tää tarina varmaan tarvitsee jotain enemmän ja muuta, mutta kyllä se aika valmis on. Siis en tee niin, että istuisin koneen ääreen, että siinä on tyhjä valkoinen paperi ja miettisin, että mitäköhän nyt kirjoittais, vaan mä tiedän, mitä mä teen. Ja se lähtee kyllä siitä, että se on pitkälti mietitty päässä se tarina isoine käänteineen, se on suunniteltu päässä. Mutta jos joku etsis muistiinpanoja, niin niistä ei kyllä selviä juurikaan mitään, koska mä en tee niitä ennen kirjan kirjoittamista. Mä saatan ihan jotain yksittäisiä kohteita kirjoittaa paperille, tarkistelen sitten. Ne on yleensä nimiä ja vuosilukuja, tuskin sen kummallisempia juttuja.

Anne: Ei siis synopsista.

Juha-Pekka:
Ei. Mä olen aina inhonnut sitä synopsista.

Anne: Samoin minä.

Juha-Pekka:
Se jotenkin valjentaa, se tekee jotenkin siitä tarinasta semmosen, että se ei tunnu miltään. Ehkä kustantajat ei tykkää tästä edes nykyaikana niin hirveesti, koska mä teen toimintasynopsiksia ennen kirjaa, että mä voin kertoa retorisesti, hyvin lyhyesti, mistä kirjassa on kyse, tai joskus en kerro sitäkään. Esimerkiks Hukkuva maa, mitä kustantaja tiesi etukäteen kirjasta, niin se tiesi tämän, että kirja käsittelee hiukan ilmastonmuutosta ja siinä on nainen, joka käydessään kellarissa joutuu kahlaamaan vedessä. He eivät tienneet mitään muut kirjasta. He oli silleen, että oho, selvä, että tällä nyt mennään. Sit he tietää sen, kun he saa sen käsikirjoituksen. He lukee sen, ja siinä se sitten on.

Anne: Niin, näistä äänikirjoista. Niin mä näin just vähän ennen koronaa telkkarista, sua haastateltiin jo, ja sä sanoit, että kustantajat nykyään asettaa erilaisia vaatimuksia äänikirjalle ja sitten mustavalkoiselle kirjalle. Joitakin kirjoja kirjailijat suorastaan tekee äänikirjoiksi. Niissä pitää sitten olla jollain lailla erittäin koukuttava alku tai lyhyet lauseet tai jotain tällasta siinä sitten kertoilit. Niin mitä mieltä sä olet tästä, että rapauttaako äänikirja sun mielestä lukutaitoa tai kirjallista sivistystä, jos nyt jätetään tää taloudellinen puoli pois tästä?

 

Juha-Pekka:
No, se varmaan riippuu siitä, miten se tehdään. Esimerkiks nää romaanit, mitä nyt on tullut, niin mä olin kirjoittanut ne painetuiksi kirjoiksi. Mut sit mä olen tehnyt myös suoraan äänikirjoiksi sellasia kirjoja, mitä ei ole painettu ollenkaan. Niistä ei oo olemassakaan painettua versiota. Ne on kirjoitettu sillä tavalla, että ne on jaksotettu vähän, se rytmi on erilainen. Siihen alkuun on kiinnitetty enemmän huomiota. Se myös, että se on semmonen mielenkiintoinen, että se lukija pääsee siihen mukaan ja pysyy siinä tarinassa mukana. Tietysti ne on tämmösiä jaksoihin jaettuja, että on äänikirja, joka on jaettu vaikka kymmeneen jaksoon, niin silloin sen edellisen jakson lopetus täytyy olla aina semmonen, että se mielenkiinto tavallaan pysyy yllä, että se lukija siirtyy sinne jaksoon numero kaksi. Koska se täytyy tehdä ihan fyysisesti se siirtymä, että se täytyy siirtää siitä applikaatista, millä vehkeellä sä kuuntelet, niin se täytyy klikata, että nyt mä kuuntelen vielä tän. Siis siinä on tällasia juttuja ollut. Jos äänikirjasta, minkä olen kirjoittanut suoraan äänikirjaksi – mä olen muistaakseni kirjoittanut neljä peräti niitä suoraan äänikirjaks – jos mä teen niistä romaanin, niin mä tulen muuttamaan sitä kirjan rytmiä jonkun verran, sen mä tiedän jo nyt. Kyllä niissä on vähän eroja.

Anne: No, mainitse joku, minkä oot kirjoittanut suoraan äänikirjaks. Tää on mulle kyllä aika uutta tällainen, että näinkin tehdään.

Juha-Pekka:
Joo. No, mulla on semmonen… tein aikoinaan semmosen yksittäisen dekkarin Eilispäivän sankarit, niin siitä on syntynyt sinne äänikirjapuolelle tämmönen Ruosteinen sankari-sarja eli siellä on nää kolme erillistä dekkaria, ne on kirjoitettu tällä Ruosteinen sankari-nimellä suoraan äänikirjaksi. Ne on kolme sellasta dekkaria, että niissä seikkailee tämmönen Jupe, joka -79 joutui koomaan ja heräs sitten hyvin paljon myöhemmin koomasta. Hiukan yli 30 vuotta oli koomassa ja siirtyi 19-vuotiaasta 50-vuotiaaks. Hän selvittelee sitten rikoksia näissä kirjoissa. Sitten on tämmönen Hautakello, mikä sijoittuu 1800-luvun loppuun. Se on tämmönen, mitenkähän sen sanois… se on tämmönen taitelija… se on ehkä vähän tämmönen goottilainen kauhutaiteilijaromaani, koska se liikkuu siellä 1880-luvulla, milloin oli Suomessakin vähän tämmöstä spiritististä virtausta ja keskusteltiin henkien kanssa. Ja sitten tää taiteilija, joka ehkä saattaa vähän muistuttaa Akseli Gallen-Kallelaa siinä mielessä, että hän siirtyi sinne Pariisiin ja siitä sitten Lontooseen, niin seikkailee vähän synkissä tunnelmissa. Sitten on vielä neljäs, tämmöinen Valkoinen kevät, mikä on tämmönen tulevaisuuteen sijoittuva tarina. Joo, siinä on nyt nää neljä.

Anne: No joo, täähän nyt muuttuikin mielenkiintoiseks. Nimittäin tää Eilispäivän sankarit on Celiassa, ja vähän kyllä ihmetyttää, että miten sä olet voinut kirjoittaa tästä Jupesta lisää, koska mun käsittääkseni hänestä ei enää tarinan lopussa voida kirjoittaa mitään.

Juha-Pekka:
Tässä on tehty tämmönen perinteinen trikki eli se ensimmäinen osa on kirjoitettu äänikirjaksi uudestaan, jolloin se on hiukan pitempi ja loppu on muutettu vähän.

Anne: Ahaa…

Juha-Pekka:
Eli siinä on muutettu, joo, siinä on muutamia radikaaleja muutoksia tehty, jolloin se toimii ja siinä henkilöitä ihan eri tavalla säästetään, että päästään sitten jatkoon. Se on oikeastaan jo eri kirja se Äänikirja-palveluille tehty Eilispäivän sankarit.

Anne: Mutta sillä on kuitenkin sama nimi.

Juha-Pekka:
Joo, ne on kaikki muistaakseni Ruosteinen sankari 1, kakkonen ja kolmonen. Niillä oli omat nimensä. Ne oli Eilispäivän sankarit ja Huomispäivän enkelit, mutta ne haluttiin sitten vaan, että käytetään niitä sarjanimiä, niin ne on Ruosteinen sankari 1, 2 ja 3.

Anne: Just joo. No, mitä mieltä sä olet siitä, onko äänikirja jotenkin vahingollinen taidemuoto lukijoille?

Juha-Pekka:
En mä oikein usko siihen, että se ois mitenkään vahingollinen. Kirjoja on erilaisia ja ihmiset varmaan kuuntelee eri hetkinä erilaisia kirjoja. Tietysti jos jotkut kirjat on hankalampia kuunnella siinä mielessä, että jos itekin lukee kirjaa, niin mä voin palata sivuissa taaksepäin nopeesti, että mitä se nyt tossa sanoi. Mutta äänikirjoissa yleensä, niin eiköhän toi tekniikka oo niin hyvä, että niitä eestaas pystyy selaamaan, jos siltä tuntuu. Siinä on tietysti se, että se kerronnan rytmi voi olla erilainen, mutta sanotaan, että jos se on hirveen taiteellinen ja pitkiä lauseita ja paljon kuvailevia asioita, niin se äänikirja tavallaan sitten , ettei ihminen jaksa sitä kuunnella. Mutta ei se niin ole. Se riippuu ihmisestä sekin.

Anne: Kyllä, nimenomaan.

Juha-Pekka:
Niin. Kyllä moni jaksaa kuunnella niitä ihan perusromaanejakin äänikirjana. Ei se heille oo mikään ongelma, että siellä on pitkiä, kuvailevia jaksoja. Ei sitä voi yleistää. Yleensä sellaselle ihmiselle, joka ei jaksa kuunnella sellasta, niin se tykkää semmosta lukeekaan, koska kirjassa se hyppää niitä kohtia yli. On kirjan lukijoita, jotka sanoo, että se oli hyvä kirja, mutta en mä sitten noita jaksanut lukea, kun se kertoi vain tästä ja tästä. Eihän se siitä mikskään muutu.

Anne: No, kun sä kirjoitat näin monenlaista, erilaista, niin ootko sä useamman kustantamon leivissä samanaikaisesti vai yhden vaan?

Juha-Pekka:
No, kyllä olen useemman, kun nyt aktiivisesti kirjoitan. Tää Murhan vuosi on nyt crimetimea eli se on yksi haara. Sitten nää lasten- ja nuortenkirjat, ne tulee Karistolta. Ja sitten myös Haamukustannukselta tulee semmonen pieni sarja, niin sitten nää perusromaanit niin sanotusti, niin ne tulee Like-kustannukselta. Siinä on neljä eri kustantajaa. Näillä äänikirjoilla, niin se on suoraan, että mä oon Storytellin kanssa tehnyt periaatteessa diilin, kustantaja on. Ei se muuten yhden kanssa onnistuisikaan, ei sitä pystyis muuten tekemään tollasta määrää. Se on ollut ihan käytännön syistä, oon valinnut tämmösen tien, että on useampia kustantamoja.

Anne: Nyt mä jäin tähän asiaan kiinni. Siis voiko kustantamolle, siis tälle Storytellille, niin voiko sille tarjota suoraan äänikirjoja?

Juha-Pekka:
Kyllä, heille voi tehdä eli varmaan se menee sen synopsiksen kautta tai tarjoo tämmöstä ideaa, että mä voisin kirjoittaa tämmösen kirjan. Mulla on ollut niin taas se, että mä olin niitten kanssa jo yhteistyössä silloin, kun ne tuli Suomeen hyvin varhaisessa vaiheessa ja olen pystynyt toimiin heidän kanssaan tällä vanhalla mallilla, että oon puhunut vaan, että tämmösen voisin tehdä ja sitten lähettänyt koko käsikirjoituksen. En oo heillekään synopsista tehnyt, mutta luulen, että muut joutuvat sen tekemään.

Anne: No, sitten nyt kun on ollut tää korona-aika, niin onko se jollain tavalla vaikuttanut sun luovuuteen?

Juha-Pekka:
Ei se kyllä ole, koska se on kuitenkin niin, että sit kun kirjoittaa, niin se on aika yksinäistä sillä tavalla, että kyllähän sitä siellä työhuoneessa kirjoittaa muutenkin, että ei siellä silloinkaan se ulkopuolinen maailma oo hirveesti läsnä. Sit tietysti on näitä puhekeikkoja peruuntunut ja tämmösiä, niin ehkä siinä sit vähän huomaa sen, että kun sieltä kammiosta tulee, niin ei ole mitään lähtöä minnekään ollut. Keväthän oli semmosta aika suljettua aikaa, mutta silloinkin oli kirjoittamassa jotain, että ei se vaikuta. E sitä kuitenkaan ole ehkä sillä tavalla murehtiva luonne. Nää on tämmösiä asioita, että se tapahtuu, mikä tapahtuu ja ei se murehtimalla muutu. Jokainen tekee parhaansa ja, jos ei se riitä, niin sitten se ei riitä.

Anne: Niin. Kerran kauan sitten meillä oli kirjailijavieraana runoilija, joka sanoi, että: ”Mä kuvittelin, että kun mun runokirjani julkaistaan, että siis taivas aukee siitä. Mutta siitä ne vaikeudet vasta oikeesti alkoi.” Mitkä sun mielestä on tämmöset kirjailijaelämän varjopuolet? Miten sä varoittelisit aloittelevia kirjailijoita, että mitä on odotettavissa, mitä kamalaa on odotettavissa?

Juha-Pekka:
No, ehkä kamalaa vaikee sanoo. Mut varmaan näille, jotka ensimmäistä kirjaa tekee, niin kyllähän se esikoiskirjaan kohdistuu, mediakin kohdistaa aina enemmän huomiota. Se on tämmönen perinteinen kaava ollut aina, että siinä on joku tämmönen armollisuuden käsite. Esikoiskirja yleensä saa enemmän huomiota kaikkinensa mediassa, mut sitten toinen kirja ei välttämättä saa mitään. Siinä voi käydä näin, että sä tipahdat sinne arkeen, koska kirjoja julkaistaan tosi paljon. Niin onhan siitä näkyvyydestä kova taistelu, ja se on sikäli kyllä koventunut vuosi vuodelta. Varmaan siinä tulee monelle semmonen pettymys, että on tehnyt pitkään kirjaa – toinen kirja esimerkiks – saanut sen julki ja muuta, niin sitten tuntuu, että mihin se katosi? Kukaan ei puhu siitä, kukaan ei kirjoita siitä ja niin edespäin. Siinä voi käydä myös niin. Se on kuitenkin sit semmonen, jos ajatellaan kirjailijan uraa, niin se on pitkä tie kirjoittaa 30 vuotta tai 40 vuotta. Siihen tarvii aika monta ideaa olla jo, että pystyt kirjoittamaan kirjaa paljon. Se voi olla sit semmonen ehkä, että voi huomata, että onko niitä hyviä ideoita nyt kuitenkaan ihan hirveesti, että pystyy kovin montaa kirjaa tekemään. Ehkä tämmöset tulee vastaan, mut tietysti jokainen tekee tyylillään ja, kun mihinkään ei oo kiire, niin jokainen tekee sen määrän kirjoja sellasessa tahdissa, mikä tuntuu itselle sopivalta. Ei siihen oikein mitään muuta ole.

Anne: Ettei kustantajat ihan hirveesti patista kuitenkaan, vai?

Juha-Pekka:
Ei ne peruskirjailijaa ahdistele hirveesti, että pakko ois kirjoittaa tiettyyn väliin tai muuta. Varmaan tämmösiä sarjoja, mitä ihmiset tekee niinku dekkarisarjat on yleensä sellasia, että ne on sarjotettuja, niin kyllä kustantaja varmaan siinä vihjailee, että olis hyvä tulla vuoden välein. Mutta eiköhän ne aina oo sovittu molemmin puolin etukäteen, kun tietää molemmat, mistä on kyse. Tavalliselle romaanikirjailijalle niin ne välithän voi olla romaaneissa pitkiäkin. Ei siinä oikeastaan oo semmosta, että kustantaja sanois, että olis nyt aika kirjoittaa iso romaani. Voi kyllä sanoo, mutta välttämättä se ei tarkoita mitään.

Anne: Se ei velvoita.

Juha-Pekka:
Ei se velvoita, ei.

Anne: No, onks sulle koskaan sattunut sellasta kuin yks amerikkalainen kirjailija kertoi, että hän kirjoitti dekkaria ja hän sanoi, että hän halus kirjoittaa vähän erilaisen, mutta hänelle sit sanottiin, että pitää välttämättä olla se sarjamurhaaja siellä. Niin onks koskaan sulle koskaan sattunut, että kustantaja ois sanonut, että nyt me haluamme tästä aiheesta ja sen on näin oltava?

Juha-Pekka:
No, ei kyllä tällasella tasolla. Varmaan on jotain, kun mulla on niitä ideoita ollut enemmänkin ja sitten niitä on pohtinut, niin varmaan on kustantaja silleen sanonut, että olisi kiva, jos tekisit tuon ensin. Eli sitä järjestystä vähän, mitä mä oon ajatellut, niin se on kustantaja halunnut sanoo siihen oman sanasensa, mut kirjan sisältöön ei oikeastaan. Se varmaan johtuu varmasti aika pitkälti siitä, että mä olen alusta asti ollut aika omapäinen. Niin ne on kaikki oppinut siihen, että multahan ei kannata sellasta kysyä, koska mähän en tekis tollasta. Jos joku sanoo, että tässä nyt ois hyvä olla, kun tällanen ja tällanen on muotia. Mutta jos mä oon miettinyt sen tarinan, niin juu-u, vois olla hyvä, mutta se ei ole sitten se tarina, mitä mä olen kertomassa, että se on sit ihan toinen tarina, (naurahtaa), jonka voi kertoa vaikka joku muu.

Anne: No, hyvä juttu, juu.

Tanja: Nyt tuli Marja-Liisa Heinäseltä, että tarkistatko tekeillä olevan romaanin tekstin?

Anne: Sanotaan näin tai laajennetaan kysymystä, että kuinka monessa versiossa kirjoitat sen oman tekstin?

Juha-Pekka:
Se on mielenkiintoinen kysymys. Mä teen vähän ehkä epätavallisella tavalla näitä omia kirjoja, että mä teen hyvin, hyvin valmiiksi sen kirjan ennen kuin se lähtee ensimmäistäkään kertaa kustantajalle. Eli se, mitä menee kansien väliin, niin se niin sanottu ensimmäinen versio, mikä on lähtenyt multa kustantajalle, niin sen voi melkein sanoa, että se on 99-prosenttisesti se, mikä ilmestyy.

Anne: Mut milloin se on valmis sun mielestä? Kuinka monena versiona sä kirjoitat sitä ennen kuin sä tykkäät, että se on valmis?

Juha-Pekka:
No, siinä on se, että ei ole olemassa kuin yksi versio. Minä lähden kirjoittamaan alusta ja silloin, kun minä tulen sinne loppuun, niin se on siinä. Eli kyllä mä kirjoitan sillä tavalla, että siinä matkan varrella kun mä meen eteenpäin, niin mä saatan palata taaksepäin, muuttaa jotakin, meen tavallaan semmosella heiluriliikkeellä. Mutta kyllä mä kirjoitan sen kirjan alusta loppuun – ja silloin, kun mä tuun siihen loppuun – niin se on se vaihe, että mä olen tyytyväinen siihen. Jos mulla on vielä jotain, mitä mä haluun lisätä, niin sit mä lisään jonkun luvun, mut se kirja ei hirveesti siitä muutu. Sit se menee sillä tavalla eteenpäin, että mä luen sen Hennalle. Ja sitten jos siinä on jotain semmosta, mitä hän sanoo, että tässä mä tipuin kärryiltä, niin sit siinä täytyy tarkentaa niitä kohtia, koska ne on kirjoittajalle aina… koska kyllähän minä tiedän, mitä siinä kirjassa tapahtuu, mutta siinä on se vaara, että siellä on jotain liian vähän kerrottu ja sit niitä aukaisen. Niin kyllä se sen jälkeen, kun se vaihe on ohi, niin se lähtee kustantajalle. Kustantaja lukee sen ja kustantajalla on tietysti jotain omia kommentteja siihen esittää, et hekin yleensä sanoo, että tästä kohdasta voisi kirjoittaa vähän lisää ja aukasta tätä ja tohon lisätä. Yleensä se on just sitä, että yleensä he haluavat vähän laajemman kuvauksen joistakin asioista. Sitten niitä sinne tehdään, ja sit se menee takaisin kustantajalle, ja seuraavalla kerralla kun se tulee, niin siinä on ehkä enää vaan jotain kielioppikorjauksia ja jotain pieniä kohtia vielä tarkennetaan. Ja sen jälkeen se alkaa olla melkein sitten paketissa. Se viimeinen kierros, mitä on, niin se on jo ihan semmosia, että sanatasolla jotain vaihdetaan vähän. Sen jälkeen, kun siihen yhteisymmärrykseen on päästy, niin sitten ennen painokonetta siitä tulee se taittoversio. He taittaa sen kirjan ja se näyttää siltä kuin kirja, se tulee A4:sina. Mä haluan vielä paperilla nykyäänkin sen viimeisen version, vaikka aika paljon kustantaja on tehnyt nykyään silleen, että se lähettää vain sähköisen version. Mä en tykkää lukee sitä sähköisenä pelkästään, mä haluun sen paperinipun. Se taittoversio luetaan vielä silleen niinku oikolukija lukee. Sit siitä etsitään myöskin ne kirjoitusvirheet pois. Mutta kyllähän kirjailija on kaikista huonoin löytämään niitä virheitä, koska eihän tavallaan… kun mä olen kirjoittanut sen tarinan, niin se, että en mä ehkä enää sitä sillä tavalla lue, koska mä tiedän jokaisen lauseen. Niin se on vähän silleen, että se mieli tuppaa oleen sellanen, että kun sä luet vähän siitä alusta jotain lausetta, niin sä tiedät, mikä se loppu on. En mä lue sitä lukemalla kirjain kirjaimelta enää, jolloin minun silmäni läpi pystyy meneen kirjoitusvirheitä, mut kustannustoimittajan läpi niitä ei yleensä enää mee.

Anne: Rohkeesti vaan niitä kysymyksiä nytten!

Juha-Pekka:
No, mä voin täyttää tyhjää tilaa sillä, että mä voin kertoo siitä, että kun puhuin tästä Hukkuvasta maasta, uudesta romaanista, niin kuten sanoin, niin sehän oli yli 30 vuoden tutkimuksentuloksena tavallaan oli fiktiivinen kertomus siitä. Niin siitä sen sivutuotteena syntyi niistä mun omista tutkimuksista, mitä mä olin tehnyt aikojen saatossa, niin syntyi myös pieni tietokirja, joka sitten ilmestyy… mitähän mä sanoisin, varmaan tammikuussa. Ei eihän tammikuuhunkaan enää kovin pitkä matka ole.

Anne: No, ei.

Juha-Pekka:
Niin, eli tammikuussa tulee tämmönen Hiilijalanjäljillä-tietokirja. Se ei oo hirveen paksu, mutta se on tämmönen perusilmastonmuutos-tietokirja. Eli varmaan alaotsikko oli aikoinaan ”Kaikki, mitä olet aina halunnut tietää ilmastonmuutoksesta, mutta et ole kehdannut kysyä. Varmaan se alaotsikko puuttuu sieltä, mutta se oli se ajatus mulla. Ja se on ihan mielenkiintoinen, koska mulla kuitenkin oli se tieteellinenkin pohja sille kirjalle, sille fiktiiviselle tarinalle. Ja mä en halunnut sitä tietenkään siinä Hukkuvassa maassa, koska mä en halunnut luennoida siitä siinä kirjassa. Se on vaan se, mitä se Niklas eli kirjan fiktiivinen henkilö kertoo omista luentomatkoistaan ja muista, niin siellä on sitä hänen työnkuvaansa ja siellä tulee niitä asioita ilmi, kun sitten taas Hiilijalanjälki, niin siellä on taas se ihan tieteellinen osuus. Niin mä ajattelen, että se Hiilijalanjäljellä on taas Niklas Vaaterin eli tän kirjan fiktiivisen päähenkilön kirjoittama osuus, niin se on hänen luentomuistiinpanoistaan suurin piirtein tehty siis, että se on semmonen tieteellinen osuus. Mä tykkäsin siitä, että nää on tämmönen teospari. Aika harvoin varmaan on tehty sellasta, että on kaunokirjallinen teos, fiktiivinen kirja, johon liittyy sitten parina faktakirja. Tämmöstä kirjaparia ei varmaan oo kovin usein tehty, niin mä aattelin, että tää vois olla aika hauska tehdä. Ja sitten halusin sen tehdä ja, kun kustantajakin oli sitä mieltä, että kyllä se vaan on hyvä niin, niin päästiin tietenkin sopimukseen ja saatiin sitten se tietokirjakin tehtyä. Kovin montaa tietokirjaa en oo tehnyt. Se harkittu murha on yks ja tää on varmaan vasta sitten toinen.

Anne: No, oletko sä vegaani tai kasvissyöjä?

Juha-Pekka:
En, en itse asiassa, en ole. Kaikki aina sanoo, että mä olen ainoastaan huono syöjä, koska mä syön niin vähän mitään, mutta en ole vegaani.

Tanja: Täällä on yksi kysymys kvilä eli kuunteletko itse äänikirjoja? Aika monet näkevät eivät osaa keskittyä kuuntelemalla.

Juha-Pekka:
Joo, aika vähän oon kuunnellut. Olen ennen tätä äänikirjabuumia kuunnellut niitä Hennan versioita äänikirjasta eli Celian tekemiä, eli kyllä mä niitä oon kuunnellut. Mutta nyt viime aikoina en oo sit hirveesti kuunnellut, kun joutuu sit kuunteleen niitä ääninauhotuksia, niitä koeääniä ja muita. Niitäkin tuli ihan hirveesti niitä omia äänikirjoja, kun niitä vanhoja kirjoja tehtiin äänikirjoiksi, niin niistä tuli semmonen aalto, että sitä kuunneltavaa ois tosi paljon. Eli se oli jotenkin, että ei nyt jaksa enää näitä omia kirjoja kuunnella. Mutta oon sitten tietysti kuunnellut jotain, mikähän siellä ois Agatha Christien Mennyt maailma. Vanha hyvä aikani, se on tämmönen vanha , et se on luettu ties milloin ja sitä oon tykännyt kuunnella. Mä en muista, kuka se lukija on, mutta hän niin eläväisesti lukee sen, että sen oon kylä kuunnellut montakin kertaa ja monissa pätkissä. Siinä on jotenkin semmosta , Vanha hyvä aikani. Vaikka se on niinku Agatha Christien muistelmat, se on sitä, että hän muistelee omaa elämäänsä ja mitä hän on seikkaillut siellä Mesopotamiassa ja ympäri maailmaa. Se on niin eläväisesti luettu kirja, että kaikkien kannattaa kyllä kuunnella se. Ja siihen tunnelmaan menee jotenkin mukaan, kun se lukija on niin innoissaan siitä. Jotenkin siitä huokuu se kertomisen riemu läpi siitä lukijasta, että se on kyllä ollut ihan suosikki.

Anne: Joo. Mä luin jostakin, että sä Agatha Christien romaaneista tykkäät itsekin ja luet niitä aina silloin tällöin.

Juha-Pekka:
Kyllä, siis kaikki olen lukenut aikoinaan. Sitä uusintakierrosta en oo nyt vähään aikaan tehnyt, koska nyt niistä on tullut niin paljon niitä elokuva- ja tv-sarjasovituksia, että sit on mennyt siinä vähän kun on katellut niitä, niin ne juonet kaikki taas muistaa. Mutta juu, koko Agatha Christien tuotannon oon kahlannut jo hyvissä ajoin aikoinaan läpi. Tykkäsin siitä kyllä paljon. Siinä oli se oma viehätyksensä. Se on tavallaan se tapa, millä hän rakentaa sen tarinan, niin kyllähän siihen oppi äkkiä – tai äkkiä ja äkkiä – mutta oppi näkemään sen läpi, mut silti tykkäs siitä.

Anne: Niin, että sä osasit jo sitten ratkaista aika monta niitä, kun olit tarpeeks lukenut.

Juha-Pekka:
No, kyllä se vähän oli joo näin, ikävä kyllä, että opin näkemään sen rakennetun tarinan tietyllä tavalla. Niin alkoi näkeen läpi, että okei, nyt syyllinen onkin varmaan hän, koska siltä ei nyt näytä. Tai siihen tulee semmonen tietty kaava, sen oppii kattoon.

Anne: Ihan totta kyllä.

Gyöngyi: Joo. Gyöngyillä olis vielä kysymys tai pikemminkin kommentti, kun äsken, Anne, kysyit siitä vegaanisuudesta, niin tästä tulikin mieleen minä luin tämän Hukkuvan maan. Ja tässähän on aika lailla hätkähdyttävästi sanottu, että oikeastaan nää, mitkä tänä päivänä tehdään Suomessa eli vegaanisuus, muovipussien tai muovin kierrättäminen, tölkkien kerääminen ja se, että luovutaan lihasta, mitä kaikkea pientä, niin tällä ei oo enää varsinaisesti kauheesti merkitystä, kun tää on kahden tai oikeastaan yli kahden – pikemminkin neljän – asteen ilmaston lämpeneminen on jo totista totta. Eli se on käytännössä tehty jo 30 – 40 vuotta sitten, että silloin olis pitänyt tehdä paljon eri tavalla päätöksiä. Perustellaanko tätä sitten siinä tietokirjassa vai onko tämä liian synkkä ajatus?

Juha-Pekka:
Hyvä kysymys, tää on Niklas Vaaterin tutkimuksia, ja kyllä se tietokirjassa käydään läpi se mahdollisuus. Sitähän ei siellä esitetä totena, mutta siellä on kaikki ne lähteet ja kaikki ne viitteet, mitkä viittaa siihen. Siinä tietokirjassa on kyllä kirjoitettu auki se, että mikä viittais siihen, että se ilmaston vasteviive on semmonen, että se, mitä nyt tehdään, niin sen vaikutus näkyy noin 35 vuoden kuluttua. Eli siinä mielessä, että ilmaston vasteherkkyys on näin pitkällä viiveellä. Joissakin tutkimuksissa on aina ihmetelty sitä, että mitä varten se lämpötilan nousu ei ihan korreloi ja, mitä varten nää hiilinielut on välillä suurempia ja välillä pienempiä. No, tässä tietokirjassa sekin on käyty läpi, että sekin on saatu aika lailla meneen siihen, että Niklas Vaaterin tutkimukset osoittavat tän, että tässä saattaa olla tämmönen viive. Mutta kaikki teot, mitä nyt tehdään, niin onhan niistä hyötyä, mutta ei kannata odottaa, että se näkyis heti tilastoissa. Se näkyy kyllä, mutta todennäköisesti siihen menee kymmeniä vuosia.

Gyöngyi: Toinen kirjailija, joka vallan paljon kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja ympäristöasioista, sekä tietokirjoja että romaaneja, on Isomäki, niin tunnetteko toisianne, puhutteko asioista, ootteko samoilla linjoilla?

Juha-Pekka:
Mä en oo varmaan puhunut Riston kanssa koskaan. Me ei oo ikinä varmaan oltu samassa tilassa edes. Ei olla osuttu mihinkään kirjailijapaneeleihin eikä mihinkään. Mä oon Riston joitakin kirjoja kyllä lukenut, mutta ei me olla kyllä keskusteltu koskaan. Kun tää ilmastonmuutos on sitä tieteellistä puolta ja mä olen pitkälti kuitenkin romaanikirjailija ja nää nyt vähän leikkas tää mun oma tutkimukseni ja romaanikirjailija, mä olin tavallaan lipumassa nyt pois sitten siitä aiheesta, ja se on Riston pääaihe tavallaan. Se on hänen ydinosaamistaan, hän pysyttelee siinä koko ajan, mutta mä siirryn nyt jo sitten tarinankertojana toisiin maisemiin ja jätän ehkä tän ilmastomuutoksen tähän yhteen – ja jätänkin tähän yhteen kirjaan ja siihen tietokirjaan. Siinä oli oikeastaan se kaikki, mitä mä siitä halusin sanoa, koska mä en pysty kuitenkaan asialle sen enempää tekemään. Se romaani herättää niitä ajatuksia niin kuin sen pitää. Jokainen sitten ajattelee ite, et miten tää nyt vois olla ja jatkaa siitä sitten eteenpäin. Mut minussa ei ole sitä Niklas Vaaterin henkeä, että mä jaksaisin luennoida monta kymmentä vuotta.

Gyöngyi: Se on tietokirja kuitenkin.

Juha-Pekka:
Niin, no se on tietokirja, mutta se on ihan hauska kirja kuitenkin, että siinä on paljon perusasioita. Se ei oo mitenkään mittavan paksu, koska en mä haluu lähtee mitenkään syvälliseen teoriaan. Siinä on sitten viitteitä, mitä voi ihminen seurata ja mitä on jokaisen helppo seurata. Siinä kerrotaan niitä, että kun nykyään Internet on semmonen, että sä löydät oikeesti sitä mittausdataa todella helposti. Satelliitit kiertää koko ajan maapallon ympäri ja koko ajan seurataan kaikkea, ja siellä on niitä linkkejä. Ja ne pysyy varmasti voimassa, kun ne on ollut monta kymmentä vuotta osa niiden toiminnasta, niin pystyy seuraamaan hiilidioksidimäärän lisääntymistä ilmakehässä, seuraatteko päivittäin. Niin se on ihan tämmöstä relevanttia dataa, jota sä pystyt seuraamaan ihan jäätiköiden sulamista ja laajenemista päivittäin ja tämmösiä. Sä näät sen, että jos kuuntelet uutisia ja joku puhuu tämmösiä isoja muutoksia ja kiinalaiset sanoo, että olemme nyt putsanneet kaikki tehtaamme. Niin minä näen internetistä satelliittikuvaa ja sit mä pystyn paikallistamaan heidän tehtaansa ja sanoon, että ette muuten ole tehneet näin, koska minä näen nää helkatin päästöt tästä satelliittikuvasta. No, mä olen huono saarnaamaan siinä. Mä ajattelen, että ihmiset, kun ne saa sen tiedon, mitä saatavissa on, sit he tekee itse omat päätöksensä. Mä ajattelen niin, että jokainen tekee ne henkilökohtaiset valinnat. Se nyt on aina vähän huono silleen, että mä oon aina ajatellut, että aika paljon keskustelu menee siihen, että jokainen sanoo, mitä naapurin pitäis tehdä. Kyllähän sä tiedät, että vaikka sä sanoisit naapurille mitä tahansa, niin jos ei se halua jotain tehdä, niin ei se sitä tee, vaikka sä kuinka sitä tökkisit kepillä. Sitä tekee itse omat päätöksensä ja ehkä se naapurikin jossain vaiheessa kattoo, että no, toi näyttää nyt ihan viisaalta, niin mäkin voin tehdä niin.

Anne: Kiitoksia tosia paljon tästä, JP, että olit täällä meidän vieraana. Ja oli kiva tuokio meillä täällä.

Juha-Pekka:
Kiitos paljon, oli tosi mukava olla.

 

 

Sisällön jakaminen: