Kajastus

Haastattelija (H) on Gyöngyi Pere-Antikainen, vastaaja (V) on kirjailija Iida Rauma.

H: Hyvää iltapäivää hyvät kuuntelijat ja hyvä yleisö täällä paikan päällä ja kuuntelijat nettiradion ääressä ja ennen kaikkea tervetuloa arvoisa rakas vieraamme Iida Rauma!

V: Kiitos tosi paljon! Tosi ihana olla täällä.

H: Tämä on Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämä kirjailijavierailu. Ensimmäisenä onnittelen sinua Iida Finlandiapalkintoehdokkuudesta ja toivotan menestystä. Miltä tuntuu?

V: Kiitos onnitteluista! Siis tosi ilonen mä oon siitä, että mä oon siinä joukossa, että. Se on jotenkin mukavaa, kun kirja on ilmestynyt niin alkuvuodesta. Se tuli tammikuun lopulla tänä vuonna niin, että se edelleen on ehdokkuuden takia esillä, koska monesti kirja voi olla esillä vaan muutaman kuukauden niin mä oon kauheen ilonen siitä, että mun kirja on saanut elää vähän pidemmän kaaren.

H: Joo. Mitä oot mieltä tämmösistä kilpailuista, kirjallisuuskilpailuista?

V: No, mä yritän olla ottamatta liian raskaasti ja henkilökohtasesti. Ehkä mä aattelen, että sillä on arvoo, että kirjaa nostetaan esille. Mutta että toki niitä on hankala myös laittaa silleen, että oikeesti järjestykseen tai että siellä tietenkin tulee myös makuasiat väkisinkin vastaan, kun on vaan yksi ihminen valitsemassa. Mutta toisaalta se on hyvä tapa nostaa esille kirjallisuutta ja kirjoja. Ja musta on kauheen hienoa, että siinä vaikka kestää kuitenkin jonkin aikaa siinä voittajan julistamisessa niin sinä aikana sitten ne kuus kirjaa on kuitenkin kaikki esillä, että se kaikki huomio keräänny vaan yhteen teokseen niin se tuntuu musta hirveen tärkeeltä.

H: Kyllä. No niin. Ennen, kun alotamme niin minulla olis täällä yks sitaatti sinun Seksistä ja matematikasta-kirjasta. Ihan lyhyt sitaatti. Tulee sinullekin yllätyksenä. Haluaisin, että lukisit tämän ja kertoisit, että tää on ainakin näennäisesti ristiriitainen vähän. Mutta ehkä vaan näennäisesti.

V: On tää jännittävää. Mielellään kiitos. Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat? Miten muka persoonallisia ja motivoituja vailla sitä epämääräistä ja tylsää ja kummallista ainetta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievästi kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla. Ei ihme, että heistä on kerrottu tarinoita toinen toisensa perään. Kirja, kirjoja, dokumentteja, fiktioelokuvia. He ovat loistavaa ainesta niihin kaikkiin. Eheitä ja tunteita herättäviä loistavia esimerkkejä luoja ties mistä, mitä heidän halutaankaan edustavan. Ja jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin vetoavaan muoto. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu. Henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi, sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama. Suunta vääjäämätön ja selvä ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä. Ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta. Ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta ja nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi. Tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista. Tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen. Muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä. Kun muoto on rajattu, myös se, mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo Sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.

H: Joo. Tästä jätin pois tän kahden matemaatikon nimet, joista, joihin liittyen tää pätkä.

V: Joo.

H: Mutta mitä oot mieltä sinä tarinankertojana?

V: No, itse asiassa edelleen samaa mieltä, vaikka siitä on pitkä pätkä tai pitkä aika, kun mä olen kirjottanut tän katkelman mun kirjaani. Ja hyvin samantyyppisiä kysymyksiä mietin myös tossa, kun tota mun hävityskirjaa kirjottaessa, että. Mä koen, että se, että miten sellanen pinttyneet käsitykset meillä on siitä, että miten jonkun tarinan kuuluisi mennä niin ne rajaa hirveästi sitä, että mitä voidaan kertoa. Kenen kokemuksesta tai tarinasta voidaan kertoa. Jos siellä pitää olla vaikka just joku sellanen jotenkin kasvun kaari ja käänne ja jotain yllättävää niin se vaikka sulkee pois kokonaan sellaset kokemukset, missä muutosta on aika vähän. Ja että vaikka hävitystä kirjottaessa mun iso haaste oli kirjottaa sellasesta koulukokemuksesta, missä ei oo oikeestaan mitään toivoa, että. Siellä sama tympeä väkivalta jatkuu siellä luokkahuoneessa päivästä ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja ei tuu mitään sellasta suurta käännettä. Ei tuu mitään suurta kasvua. Ja jos siinä olis noudattanut jotain sellasta jotenkin konventionaalista tramaturgiaa niin se ois ollut täysin jotenkin eri tarina tai että sitä ei olisi voinut sulloa sinne. Ja että sitten on tietenkin haasteena, koska me monesti intuitiivisesti pidetään sellasii perinteisiä tarinoita vetoavina ja vetävinä niin sitten on haaste kirjoittaa asioista, jotka ei istu sinne niin sellasella tavalla, että ne olis edelleen lukijasta kiinnostavia ja että teksti jollain tavalla vetäis eteenpäin. Ja että oli sellanen kanssa. Koen kamppailleeni tosi paljon.

H: Hienoa! Palataan näihin ajatuksiin kohta. Nyt ajattelin, että ensimmäisenä voisit pikkusen kertoa itsestäsi lisää. Vaikka nyt meitä on täällä näkövammaisia, niin kuvaile vähän itseäsi, miltä näytät? Sä oot 38.

V: Mä oon 38-vuotias. Kauheeta, kun kirjailijana varmaan pitäis osata kuvailla, miltä ihmiset näyttää, kun se kuuluu ikään, kuin työnkuvaan. Mutta siis olen tällänen vajaa 170 senttiä pitkä vaalea hyvin vaalea ihminen melko urheilullinen. Kuulostaa ihan joltain etsintäkuulutusilmotukselta eikä kuitenkin sano paljon mitään.

H: Ja hyvin hymyileväinen.

V: Niin mä monesti kuulen olevani ja sitten olen itsekin vähän yllättynyt. Mulla onsellanen aika tasasest leikattu polkkatukka ja otsatukka. Hyvin vaalea samanlainen ollut vuosikausia jostain melkein teini-ikäsestä asti, että. Joskus on ollut joku pieni muutos ja sitten mä oon aina palannut samaan, että. Joskus, kun oli vielä kymmenen vuoden passeja olemassa niin mä ihan sillon viimesenä vuotena jouduin näyttämään joskus passiani. Ja mietin, että nytte kyllä varmasti jo huomautetaan, että alkaa olla tosi vanhentunut kuva ja niin lapsellisen näkönen siinä. Mutta mulle huomautettiinkin, että hei, että sulla on ollut aina samanlainen kampaus sitten.

H: Joo. Pukeudutko urheilullisesti?

V: No, pukeudun monesti aika sellasiin monokromaattisiin vaatteisiin, että on. Mulla on nytte, vaikka musta neuletakki yllä ja musta mekko. Ja että mulla on monesti mustaa tai valkosta yllä.

H: Hyvä! Ja sä oot tällä hetkellä päätoiminen kirjailija.

V: Joo. Kyllä mä oon ollut nyt no, melkein kymmenen vuotta melkein aika lailla päätoiminen kirjailija, että. Mä hiukan teen jotain sellasia sivuhommia, että. Mä Turun yliopistolla opetan yhtä luokan kirjottamisen kurssia joka syksy, että se on kahdeksana viikkona kolme tuntia kerrallaan. Mutta että se on niin pieni, että se ei silleen taloudellisesti vielä jotenkin ihan hirvittävän paljon mun elämässäni paina, mutta toki luo jonkinlaista turvallisuutta. Ja ennen kaikkee on ihana päästä lukemaan muiden ihmisten tekstejä ja tapaamaan muita ihmisiä, koska kirjottaminen taas on niin valtavan yksinäistä työtä, että sitten sitä muuten ois aika mökkihöperö.

H: Joo. Pöytäkirjan ulkopuolelta kysymys. Opetatko myös etänä?

V: Korona-aikana opetin etänä, mutta muuten en ole.

H: Pitäs houkutella sinut meijän kirjottajakurssin vetäjäksi.

V: Oi, oi.

H: Pannaan mietintämyssyyn. Ja olet kotosin Turusta.

V: Mä oon kotosin Turusta tai Turussa olen syntynyt ja kasvoin Kaarinassa pikkukaupungissa siinä Turun vieressä, mutta turkulainen jälleen.

H: Kyllä. Joo. Kaarina on. Kaarinan peruskoulu on, oli viime viikolla radiossa väkivaltatapausten takia. Oletko kuullut siitä?

V: Olen. Kaarinalaiset koulut on ollut aika paljon mun mielestä nyt viimesen vuoden aikana negatiivisesti mediassa, että.

H: Mistä johtuu, että kaarinalaiset koulut ovat muita kouluja? Onko se sattuma?

V: Mä en tiedä, onko se sattumaa vai onko se, se, että siellä kouluissa vallitsee jotenkin tai tietyissä kouluissa Kaarinassa on kuitenkin. Se on sen verran iso paikka, vaikka pienehkö onkin Turkuun verrattuna, että. Siellä on useita kouluja ja kuvittelisin, että koulujen välillä on isoja eroja. Mutta voi olla, että siellä joissain kouluissa on silleen vuodesta toiseen, vallitsee joku vähän kielteinen kulttuuri, missä tälläsii asioita tapahtuu.

H: Ootko aina halunnut kirjailijaksi? Milloin aloit kirjottaa tai mitä halusit olla pienenä?

V: No, kyllä mä varmaan siitä kirjottamisesta haaveillut pitkään. Mulla on ollut joskus myös vähän kuvataidehaaveita ja musiikkihaaveita. Mutta kirjottaminen on ollut varmaan sellanen, että se on kulkenut koko elämän läpi, että. Mulle luettiin paljon, kun mä olin lapsi ja se oli mulle hirveen tärkeetä. Ja että sieltä asti se on tullut, että. Ensimmäistä kertaa oon koittanut kirjottaa jotain pidempiä tekstejä varmaan sellasena yläasteikäsenä. Ja sitten lukion abiturienttivuonna lukulomalla, kun muut keskittyivät ylioppilaskirjotukseiin niin mä kirjoitin mun ensimmäisen romaanin käsikirjotuksen, jota tarjosin kaikkiin kustantamoihin ja se ei mennyt mistään onneksi läpi. Luojan kiitos, mutta.

H: Millainen se oli?

V: No nyt ajatellen niin.

H: Vuonna, mutta mistä kerroit?

V: Ajattelin, että se on semmonen 18-vuotiaan kirjottamaksi ihan kiva, mutta ei sellanen, että sen pitäis olla maailmalla. Siinä oli sellanen päähenkilönä 14-vuotias tyttö, joka on ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Ja hän on uskovaisesta perheestä ja sitten hänelle tulee siitä uskon kriisi. Ja näin, kun olen itse, vaikka perheestä, jossa kukaan ei kuulu kirkkoon ja mua ei oo kastettu niin ajattelen, että olisi ollut fiksumpaa kirjoittaa jostain sellasesta aihepiiristä, jonka vaikka jollain tavalla tuntee.

H: Joo ja ensimmäinen kirjasi on Kohtaamisen kirja.

V: Katoamisen kirja.

H: Anteeksi! Katoamisen kirja. Miten mä aina sanon Kohtaamisen. Katoamisten kirja.

V: Se on positiivisin, mutta että tykkään tästä.

H: Kyllä, mutta tästä, kun Katoamisten kirja oli ensimmäinen ja tää viimeisin on Hävitys niin mä mietin, että ovatko muuten katoaminen ja hävitys tavallaan saman kolikon kaks puolta tai melkein sama puoli?

V: Tosi hyvä kysymys. Mä itse asiassa uskon, että ovat. Ja että musta tuntuu, että mä just Katoamisten kirjassa pyöriskelin myös saman tematiikan ympärillä, kun mitä Hävityksessä. Mä en vaan sillon osannut ja ehkä uskaltanut mennä niin suoraan siihen kiinni, että. Se tuntu siltä, että se oli joku sellanen energia, joka vaikutti siellä kirjan takana, että. Siinäkin kuvataan jonkin verran koulua ja siellä tapahtuvaa väkivaltaa. Mutta sistten siellä kuvataan myös paljon muita sellasii erilaisii tilanteita, missä joku yhteisö kääntyy jotain tiettyä ihmisryhmää tai yksilöitä vastaan. Esimerkiksi kuvataan vanhainkoteja, missä jotenkin sellanen jotenkin. Joillain osastoilla sellaset jotenkin väsyneen henkilökunnan huonot käytännöt ja etenkin ehkä sellanen vähän epätoivonen työtilannekin johtaa siihen, että sitten jotkut vanhuksista on aika laiminlyötyjä ja näkymättömiä ja tavallaan katoaa, että. Siellä on paljon tämmösii erilaisia tapoja, jolla ihmiset katoaa monesti jonkun laiminlyönnin tai väkivallan seurauksena.

H: Joo. Tässä pitkässä lauseessa sanoitkin sen sanan kaks kertaa, jonka mä ajattelin, että se voi tavallaan kuvata kaikkia näitä sun teoksia. Jos se olis yks yhdistävä tekijä niin se olis ehkä sana väkivalta.

V: Joo. Toi on hirveen hyvin kiteytetty mun mielestä mun tuotannosta, että joku väkivallan kuvaaminen on varmaan kulkenut joka kirjassa mukana ja ehkä. Ei silleen, että kirjottaisin kraafisesti väkivallasta. Mä ite oon hirveen herkkä väkivallan kuvauksille kirjoissa. Ja vaikka en katso elokuvii, missä tapahtuu jotain hyvin väkivaltasta tai en halua lukea uutisia, joissa kuvaillaan jotain todella väkivaltaisia tapahtumia. Olen opiskellut poliittista historiaa ja musta tuntuu, että tiedän ilmankin, että minkä tyyppisiä asioita ne on ja haluan suojella aika paljon itseäni. Mutta omassa työssä mua on kiinnostanut monesti se, että minkälaisia. Minkälaiset vaikka dynamiikat synnyttää väkivaltaa, että. Minkälainen kulttuuri vaikka jossain yhteisössä täytyy olla, että se yhteisö alkaa toimia väkivaltasesti tai minkälaiset arvot löytyy väkivaltasten tekojen taustalta monesti.

H: Juu ja miten monenlaiset kasvot väkivallalla on.

V: Joo.

H: Koska todellakaan näissä sun kirjoissa ei ole, kun ehkä parisen tommosta väkivaltaista kohtausta yhteensä tai muutama.

V: Joo.

H: Ei oo oikeesti montaa väkivaltasta kohtausta sanan konkreettisessa merkityksessä. Mutta sen sijaan henkistä väkivaltaa ja semmosta melkein fyysistä. Ja sitä on sitäkin enemmän. Ja.

V: Joo.

H: Ja että väkivalta voi olla sitäkin, kun ihminen ei tule kuulluksi.

V: Mä ajattelen, että se, että ihhminen vaikka jotenkin suljetaan jonkun yhteisön ulkopuolelle, niin on yks raskaimmista asioista, mitä tapahtuu ja että se on hyvin monenlaisessa väkivallassa läsnä tai että. Myös fyysinen väkivalta voi olla samaan aikaan sitä, että joku ihminen asetetaan jotenkin jollain tavalla jotenkin toiseksi sillä tavalla, että hän ei enää kuulu joukkoon ja että on joku muu. Ja että sellanen ulos sulkemisen dynamiikka on ihmisille hyvin raskasta ja vahingollista.

H: Mutta palataan tähän taas, meinasin sanoa Kohtaamiseten, Katoamisten kirjoihin. Kerjään. Katoamisiakin voi olla monenmoista, että kun sitä lukee vaan päällisin puolin niin tuntui jaa, että tässä on isä kadonnut, kertojan isä. Mutta sitten, kun mietti tarkemmin niin, vaikka kuka ja vaikka mikä on kadonnut tässä, että. Kadota voi, kuten äsken sanoit myöskin vanhainkodissa. Elikkä se, että ihmiset katoaa oman muistmattomuuden.

V: Totta.

H: Muitten ongelmien takia. Sitten ihmiset katoaa, kun sukulaiset eivät. Hautaavat hdieät sinne vanhainkoteihin. Ihmiset katoavat hoitajilta, jotka eivät, jotka hoitavat sillai, kun ovat vaan töissä. Mutta mitäs tässä? Kerrotko vähän tän kirjan juonesta?

V: Se on. Päähenkilö on muuttanut isänsä katoamisen jälkeen omilleen asumaan. Hän on 19-vuotias ja asuu tyttöystävänsä kanssa hyvin paljon Turkua muistuttavassa kaupungissa tai sitä ei varmaan koskaan nimetä siellä kirjassa. Mutta että Turku mulla on ollut mielessä ja että hänen tyttöystävällään on jotenkin aikuiselämä alkamassa ja jotenkin. Hän on menossa kohti tulevaisuutta ja positiivisii muutoksia, mutta päähenkilö on aika jumissa oman elämänsä kanssa. Ja toki sen takia, että hänen isänsä on kadonnut, mutta että myös sen takia, että hänellä on traumaattinen lapsuuden historia. Ja sitten tää kirja seuraa aika paljon sitä, että kun hän jotenkin yrittää ehkä jollain tavalla saada elämästä kiinni. Hän päätyy työskentelemään just vanhainkotiin ja tutustuu siellä toiseen hoitajaan, joka on taas pakolaistaustainen ja tullut sitä kautta Suomeen ja jonka omaisia on kadonnut. Mutta että, mutta musta tuntuu, että ehkä tää päähenkilökin itse päätyy lopulta kirjassa enemmänkin katoamaan, kun löytämään itsensä, että tekemään ehkä enemmän isänsä ratkaisun.

H: Kyllä. Se jää hyvin avoimeksi, mutta niiku katoamiset.

V: Joo.

H: Avoimeksi. Entäs tämä, että päähenkilöllä ei ole nimeä? Kaikilla muilla on, jopa vanhainkodin asukeilla on. Kaikilla muilla on nimi ja, mutta päähenkilö jää nimettömäksi. Onko sekin eräänlainen katoaminen?

V: On ja se oli hirveen tärkee asia ja hauskaa, että tuot sen esille, koska se on varmaan sellanen, mikä monelta lukijalta voi jäädä huomaamatta. Mutta että mä ajattelin just, että siitä.
H
: Minä-muodossa kirjotettu.

V: Niin. Nimenomaan, mutta että se tuntu tavalta just tuoda esille sitä, että millä tavalla hän on hukassa oman elämänsä kanssa ja jollain tavalla hahmoton eikä oikein tiedä, mikä tai kuka hän on, että. Sieltä puuttuu joku sellanen jotenkin kiinteys ja suunta, joka, jonka se lapsuuden traumaattinen historia ja sitten vielä se isän katoaminen on jollain tavalla vienyt.

H: Ja vielä oli eräs mielenkiintoinen tapa katoamisen tapa tässä kirjassa. Kun tämä pakolaistaustainen tai. Siis hän on entisestä Jugoslaviasta Balkanin sotaa pakoon Suomeen tullut Kosovosta nuori nainen, joka sorka, joka esittää itestään kuitenkin erilaisia valetarinoita eri ihmisille eli muuttaa menneisyyttään. Kertoo elävänsä milloin italialainen, milloin itävaltalainen, vaikka mitä ja kehittelee tarinoita, uskottavia tarinoita menneisyydestään niin eikös tämäkin oo eräänlainen katoaminen?

V: Kyllä. Hyvin valittu ja vapaaehtonen katoaminen, mutta nimenomaan sitä.

H: Joo. Onko valittu ja vapaaehtoinen katoaminen erilainen? Johtaako se erilaisiin mieleniloihin tai muuttaako se ihmistä eri tavalla?

V: Mä kirjaa kirjottaessa varmaan ajattelin, että se, että katoaa vapaaehtosesti niin siinä on kitenkin jonkinlainen kontrolli, että. Muut ihmiset monesti pyrkii määrittämään meitä ja joskus muut ihmiset pyrkii määrittämään meitä tavoilla, jotka itse asiassa ei tee oikeutta sille, että ketä me ollaan. Ja sillon se, että kieltäytyy kaikista määrittelyistä ja vaikka valehtelee oman identiteettinsä niin voi olla jollain tavalla vapauttava ja positiivinenkin asia, että. Ainakaan ei tuu jotenkin muiden ihmisten jotenkin leimaamaks ja vangitsemaks sillä tavalla, että.

H: Lukisitko tässä? Mulla on pari sivua tämmösiä sitaatteja.

V: Joo.

H: Joita mun on vaikea lukea tietokoneelta, joten pyydän sinua lukemaan mieluummin ääneen. Nää on ihan pikkusia sitaatteja vaan lause tai pari. Tässä on esimerkiks semmonen. Onko se heti ensimmäisenä jossain, että sairaaksi kutsutaan?

V: Joo. Sairaaksi kutsutaan sitä, mikä on vain väistämätöntä ja luonnollista. Isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtausta pidetään sairautena, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Ei ihmisiä nimitetä sairaiksi, jotta heidät voisi, heitä voisi auttaa, vaan suojellakseen terveitä tartunnalta.

H: Joo.

V: No, mä ajattelen, että siinä on ehkä just kyse tosta, mistä mä puhuin, että kun nimetään vaikka jonkinlaiset psyykkeen tilat sairaudeks niin se voi olla toki joissain tilanteissa ihmisille hirvittävän helpottava ja positiivinen ja toivottava asia. Mutta että joskus se voi olla myös leimaava teko, jolla yritetään vetää jotain viivaa eri ihmisten välille, että. Tässä on nyt terve ja toivottava ihminen ja tässä on nyt jotenkin jollain tavalla sairas ihminen ja.

H: Kyllä.

V: Joka on jossain toisella puolella ja jotenkin jollain perustavalla tavalla erilainen, kuin me terveet täällä. Ja että sen tyyppinen erottelu on musta jo monesti osa, vaikka väkivaltaa. Ja että siinä jotenkin sen, joka tulee jollain tavalla leimatuks ja erotelluks niin joku ehkä sellanen minuuden kompleksisuus alkaa kadota.

H: Juu ja tähän liittyen tossa myöhemmin on toinenkin aika paljon myöhemmin toinenkin sitaatti, joka sanoo, että ahdistus ja masennus. Löydätkö sitä?

V: Kyllä. Joo. Uudemmasta.

H: Se on. Siitä uudemmasta kirjasta nää on niin nää nyt menee vähän ristiin. Mutta kun samoja teemoja. Samoja teemoja käsitellään niin tässä minusta näitä voi oikein hyvin yhdistellä.

V: Siis erinomasesti. Ja mä oon hirvittävän otettu tästä yhdistelemisestä, jota en olisi itse osannut tehdä kirjojeni välillä. Mutta se on hauskaa, miten sä selvästi olet löytänyt samat ajatukset, jota en olisi ehkä edes itse ajatellut, että näin paljon olen pohtinut yli kymmenen vuoden sisällä juttuja.

H: Kyllä.

V: Eli sitaatti menee näin. Ahdistus ja masennus on kuin kolera. Kummastakin päästäisiin, jos emme joutuisi elämään keskellä paskaa.

H: Vähän raadollisesti sanottu, mutta minusta erinomainen kuva.

V: Kiitos!

H: Ja siitä, mitä sanoit tosta yksilöstä, yksilön rajoista ja puitteista niin siitä on taas hetken pästä kohta toinenkin tää sitaatti.

V: Joo.

H: Oota. Miten se alkaakaan, alkoikaan? Se on tää yksilön. Oota. Miten se alkoi? Sä löydät varmaan kohta. Se on varmaan kohta tän jälkeen tai heti ennen.

V: Täällä on. Seuraavana on historian vihaamisesta.

H: Siitä normaaliudesta tai.

V: Joo. Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä, kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja. Ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli. Oman käsityksen mukaan yksilöillä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä. Ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö kaikesta huolimatta yritti yhteisö yli 99:nä kertana 100:sta, teki tästä selvän.

H: Tääkin on tietyllä tavalla katoamista.

V: Kyllä. Joo.

H: Kyllä. No, joo ja sitten katoamisesta siellä ihan alussa on vielä tässä Katoamisten kirjassa yks kaunis sitaatti katoamisista nää laivat ja luetko sen vielä.

V: Kyllä kiitos! Mietin, että voisin astua kannelle ja tilata oluen. Laiva irtaantuisi pengermästä ja seilaisi myötävirtaan, seisoi siinä kannella ja katseli siinä ohi lipuvaa rantaa. Tuolla menee kortteli, jossa minä ja Sofia asumme. Tuolla taidekoulu ja linna. Ehkä muut laivat lähtisivät myös karkulaisen innoittamina matkaan. Ne muodostaisivat kimaltelevan valoketjun, suuntaisivat kohti avomerta. Aamulla Sofia palaisi kotiin ja näkisi tyhjän sängyn. Ja ihmiset huomaisivat, ettei enää yksikään laiva kellu tyhjänpanttina Joessa. Minä ja laivat olisimme kadonneet jäljteetömiin.

H: Kiitos! Joo ja tässä kirjassa Katoamisten kirjassa. No, nyt olen oppinut niin, että on aika raadollisia ihmissuhteita, että. Sitä ihmisten rakkauden tai hyväksynnän nälkää on valtavasti, mutta siihen vastataan kauhean huonosti. Sekä parisuhteessa että tämän päähenkilön ja hänen äitinsä välillä.

V: Kyllä.
H
: että koulumuistoissa, että sitten tämän sorkan. Pääähenkilön ja sorkan välillä, vaikka melkein se tuntui kaikkein lämpimimmiltä tämä.

V: Joo.

H: Tämä heidän suhde tähän, että. Tässä löyty joku kummallinen inhimillisyys tai läheisyys, jota niistä muista ihmissuhteista tuntuu puuttuvan.

V: Joo. Itse ehkä nykyään ajatttelen, että se on hyvin paljon sellanen jotenkin huonon kommunikaation kirja, että missä toistuvasti ihmiset häviävät toisilta myös sen takia, että he eivät pysty jotenkin pukemaan sanoiksi sitä, mitä he haluavat tai pelkäävät tai tarvitsevat muilta, vaan jotenkin ilmaisevat itseään kiertoteitse ja monesti tavoilla, jotka vaan jotenkin työntää muita ihmisiä kauemmaks, että. Siellä monet henkilöt on jonkun sellasen kivun vallassa, että he tarvitsis valtavasti kontaktia ja helpotusta ja lämpöä muilta ihmisiltä. Mutta että he on hyvin kyvyttömiä jotenkin sanomaan tätä ääneen.

H: Ja tätä samaa ominaispiirrettä on myös muissa kirjoissasi, että onko tääkin jonkinmoinen väkivallan muoto tai sitä hipova asia?

V: Ehkä se ei ole suora väkivallan muoto. Mutta uskon, että sellasessa kulttuurissa, missä asioista ei puhuta ääneen niin väkivalta myös kukoistaa erityisen jotenkin rikkaana ja runsaana, koska sillon tietenkin myös väkivaltaisiin tilanteisiin on hirvittävän vaikea puuttua, jos niitä ei voida nimetä tai ettei ole jotenkin ihmisillä kykyä ilmaista tunteitaan tai tarpeitaan tai rajojaan. Ja vaikka olen alle 40 niin koen tulevani vielä sellasesta maailmasta ja suomalaisesta kulttuurista, missä se on hyvin ei itsestään selvä asia, että vois vaikka ilmasta sen, että on kokenut jotain ikävää tai että nyt minusta tuntuu pahalta. Nyt tarvitsisin apua.

H: Joo. Kyllä, kun mä mietin, että näissä sun kolmessa kirjassa. Mitkä on nää välittömimmät ja läheisimmät suhteet ihmisten eri hahomojen välillä? Tässä Katoamisten kirjassa just päähenkilön ja sorkan välillä. Eli tässä on tietty juuri etninen etäisyys. Sitten Seksistä ja matematiikassa. Siinäkin esimerkiks Tuovin ja hänen nuoruuden rakastetuin se suhde oli läheinen ja lämmin niin siinäkin oli eri maiden välillä tai sitten Hävityksessä ja sitten tämän vanhan opettajan.

V: Nordinin. Kyllä.

H: Suhde niin aina on jonkinmoinen, että. Tuntuu, että samaa. Tavallaan samaan ryhmään kuuluvat eivät tunnu löytävän sitä yhteyttä niin hyvin, kun ne, jotka on mahdollisimman kaukana jollakin tavalla toisistaan vai onko tää väkisin väännetty?

V: No, ehkä mä ajattelen itse sillä tavalla, että sellanen jotenkin jonkun perustavan yhteiden löytäminen ei välttämättä vaadi sitä, että olis jostain samasta ryhmästä. Joskus se helpottaa asioita ja on tärkeä tavata ihmisiä, joilla on jotenkin jollain tavalla jotain samaa, kun mitä itsessä. Mutta että joskus ne samat asiat voi olla hyvinkin sellasii jotenkin kätkettyjä, että. Vaika olis hyvin eri-ikänen tai eri kulttuurista tai muuta niin sieltä voi olla kuitenkin yllättävän paljon jotain yhteistä kosketuspintaa.

H: Tässä Katoamisten kirjassa päähenkilö sanoo, kun muistelee lapsuuttaan ja tätä lapsuuden ystäväänsä Susannaa. Ja Susannan eräs tapaturma saa hänet havaitsemaan, miten tärkeä tää hänellä on niin sitten sano, että ehkä on kuviteltava, on se, että se menee. Ehkä läheiset ihmiset on kuviteltava kuolleiksi, jotta heitä vois rakastaa.

V: Kamalaa, mitä mä oon sanonut. Mitä se nyt on kirjotettua. Siis ihan varmasti se kyllä alkaa mennä silleen, että sitten, kun alkaa. Mä oon ollut 23, 24, 25-vuotiaana viimestalin kirjaa niin mä teoksena seison sen takana ja pidän siitä. Mutta että sitten sillä on myös sellasta, missä huomaan oman muutokseni sekä ajattelun puolella, että kirjottajana. Se on, että. Mulla on lämmin suhde siihen, mutta että se on samaan aikaan, tuntuu jotenkin jotkut asiat siltä, vaikka toi, minkä sanoit niin etäiseltä.

H: Joo, mutta sitten myös.

V: Niin, että tavallaanhan tässä sanottiin se, että me ymmärretään ihmisten arvo yleensä vasta, kun me menetetään se.

H: Niin. Kyllä.

V: Kyllä se on ihan uskottava ajatus.

H: On.

V: Niin ja mun piti sanoo, että olihan tässä perheessäkin niin vaikka vältettiin, että ei toislle sanottu mitään, mutta on toki. Se oli kaikille rakas.

V: Kyllä ja Otto-kissa on oikein tällänen hotenkin kanava, joiden kautta kaikki voi sitten kommunikoida just toisiaan kohtaan välittämisensä. Kyllä.

V: Joo ja mä luulen, että tää on hirveen tyypillistä suomalaisille etenkin vanhemmille polville. Sanotaan niin.

V: Joo ja uskon myös.

H: Mutta sitten myöhemmin sanot toisessa kirjassa, että monille ihmisille rakkaus on kaikkein kauimpana myötätunnosta. Tämä tulee jo Seksistä ja matematiikasta-kirjassa.

V: Joo. Mä luulen, että mä oon siinä jotenkin. En tarkota ihan, mitä tahansa rakkautta, vaikka perhesuhteisiin liittyvää rakkautta tai lähimmäisenrakkautta, vaan hyvin sillee spesifisti meijän sellasta ehkä sellasta fantasioiden sellasta jotenkin romanttisten romaanien ja kertomusten sellasta romanttista rakkautta tai ehkä fantasiaa siitä, että minkälaista sen romanttisen rakkauden pitäis olla. Mä paljon Seksistä ja matematiikasta-kirjassa pyörittelen just sellasta ajatusta, että kun me ollaan maallistuttu ja että uskonnolla on pienempi rooli meidän elämässä niin sitten monet sellaset asiat, mitä aikasemmin on haettu uskonnon piiristä, on sellasii, mitä haetaankin nykyään vaikka etenkin romanttisen rakkauden piiristä, että. Sieltä pitäis saada jotenkin elämään tarkotus ja yhteyden kokemus ja jotenkin ratkasu johonkin sellaseen melkein kosmiseen yksinäisyyteen. Ja että vaikka me tietenkin voidaan saada läheisistä ihmissuhteista valtavan paljon niin samaan aikaan ne odotukset, mitä niihin laitetaan, on täysin jotenkin kohtuuttomat ja jotenkin hurjat, että jonkun yhden ihmisen pitäis vastata tavallaan ihan kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin ja vaille jäämisiin ja merkityksettömyyden kokemuksiin, mitä meillä on.

H: Noo niin. Mennään seuraavaan kirjaan, jonka nimi on Seksistä ja matematiikasta.

V: Joo.

H: Muistanko mä tämän näin ja aattelen, että voi, miten hieno nimi. Mitähän tää mahtaa pitää sisällään? Sitten, kun luin sen niin joo. Siinä on seksi ja siinä on matematiikka. Valtavan paljo nkumpaakin. Mutta sen teemana ei oo kuitenkaan seksi eikä matematiikka. Mietin, että miks tämä nimi niin ajattelin vähän. En tiedä, olenko täysin hakutiellä, että seksi ja matematiikka on ihmisen tavallaan kaks puolta. Toinen on se kehollisuus. Se, mikä pitää meitä lähellä eläinmaailmaa ja toinen on se älyllisyys. Se korkea, korkein älyllisyys, joka ihmiskunnan mielestä nostaa ihmisen aivan koko elollisen maailman kruunuksi.

V: Kyllä. Juuri näin. Onpa ihanaa, että tää on jotenkin välittynyt sieltä. Toi on tosi lämmittävää kuulla, miten hyvin olet lukenut kirjaa.

H: Kiitos! Hienoo hyödyttää. Meni näin niin kosa tämä kertoo? Mutta ennen, kun kerrotaan, mistä tää kertoo tai mikä on tän päällisin puolin juoni niin kysyn, että miten paljon sinä oot lukenut matematiikkaa ja muita luonnontieteitä? Siis tää on. Tää on ihan käsittämätöntä. Siis sinä oot lukenut valtavasti matemaatikkojen elämänkertoja ja lisäksi itse matematiikkaa. Siis sinä niin hyvin kerrot matemaattisista ongelmista, että se on. Se on ihan uskomatonta ainakin näin maallikkona.

V: Voi kiitos! No, siis maallikko olen minäkin kuitenkin oikeesti matematiikan kanssa, että mä tein ison tutkimustyön. Mä opiskelin hirveesti matematiikan historiasta ja just elämäkerroista niiku sanoit ja yritin parhaani mukaan myös itse opiskella jonkin verran matematiikkaa silleen, että mä voisin ymmärtää, vaikka jotain sellasii kuuluisii ongelmia tai keksintöjä, että mistä niissä on kyse. Mutta että sitten tietenkin se on myös alue, missä tulee raja jossain kohtaa itse asiassa aika nopeasti vastaan. Ja päähenkilö on matemaatikko Erika ja hän on hyvin erikoistunut ja lahjakas matematiikkaan, joka tekee tutkimusta, jota vain varmaan aika harva edes matemaatikko ymmärtää maailmassa niin tää on tietenkin jotain sellasta, minkä suhteen. Ei itselläni olisi mitään mahdollisuuksia päästä mihinkään sen tyyppiseen matematiikkaan käsiksi tai ylipäänsä mihinkään sellaseen luovempaan matematiikkaan, että. Se on sellasta jotenkin ulkopuolelta ymmärtämistä, mutta se oli hirveen ihana edes siinä määrin, kun se on mahdollista niin päästä jotenkin tutustumaan matemaatikon työhön. Ja ehkä koin, että sillon, että parhaimmillaan se on jollain tavalla ehkä samanlaista työtä, kun kirjailijan työ ja että se analogia helpotti siitä kirjottamista. Mä ajattelen, että jos molemmissa on kyse jostain luovasta ongelmanratkasutyöstä niin vaikka se matemaatikon ajattelu on sellasta, mihin hyvin rajallisesti voin päästä käsiksi niin siinä työskentelyn prosessissa voi kuitenkin olla jotain sellasta, mitä tunnistan ja koen jossain määrin ymmärtäväni.

H: Joo ja Eerika on gyneetikko.

V: Hän on. Joo. Hän näkee synesteettisesti. Värit ja numerot yhdistyvät hänen päässään ja että hän jotenkin näkee hyvin silleen tivallisesti matemaattiset ongelmat ja pystyy ratkasemaan tai ajattelemaan matematiikkaa hyvin eri tavalla, kun vaikka mitä itse pystyisin ajattelemaan matematiikkaa. Mutta että ne on aina hänelle jonkinlaisessa just jossain tilassa ja väreinä hänen mielensä sisällä olemassa.

H: Mutta tämä on jännittävä, että hänellä on tämä ominaisuus eli hän ei oo kuiva teoreettinen matemaatikko, vaan tämä tavallaan nostaa hänet tämmöselle, että tämmösen alitui, alitajuisen maailman tasolle eli tai yliluonnollisen maailman tasolle pikkusen sen älyllisen sen teoreettiseesti älyllisen yläpuolelle tai ulkopuolelle.

V: Kyllä.

H: Ja sitten tätä maailmaa edustaa hänen pikkusiskonsa Emilia, joka on taas kehitysvammainen nuori nainen, mutta joka on puolestaan sosiaalisesti hirvittävän paljon lahjakkaampi, kun isosiskonsa Eerika.

V: Kyllä.

H: Se on jännä, että sä otat mukaan tämän yliluonnollisen maailman jollakin tavalla. Mikä tässä on tarkotus?

V: Tosi hyvä kysymys. No, ensinnäkin musta oli tärkeää, että kun Eerika, Eerikalle. Hän haluaisi, että kaikki olis hyvin puhdasta. Hänen fantasiansa on, että kaikki olis puhdasta järkeä ja siellä ei olis mitään muuta ja että todellisuudessa ei ois mitään sellasta jotenkin sotkuista tai ruumiillista tai ikävää niin mä halusin, että jo hänen matematiikan kykynsä kuitenkin on itse asiassa jollain tavalla sotkuisa. Ja siksi täällä on just tää jotenkin vähän yliluonnollinen ja toisaalta aika ruumiillinen synesteettinen ominaisuus siinä hänen ajattelussakin, koska mä itse uskon, että sellanen jotenkin abstraktin järjen palvominen on meidän kulttuurimme yksi suurimpia ongelmia ja että se on hyvin kapea käsitys, vaikka ihmisen lahjakkuudesta, että mitä tulee johonkin sellaseen matemaattisloogiseen ajatteluun, mitä me arvostetaan tosi korkealle. Mutta että vaikka mietin just hänen pikkusiskoaan Emiliaa, joka jotenkin pystyy ottamaan jotenkin muut ihmiset huomioon ja ymmärtämään muiden ihmisten tunteita, että miten sen tyyppinen, vaikka lahjakkuus ja älykkyys on jotain, mitä me ei kauheesti nähdä ja arvosteta. Ja sitten siellä on kirjassa se myös se sellanen jotenkin hengellinen puoli. Ja ajattelen, että ihmiset varmaan eroaa siinä, että miten kova. Miten paljon heillä on vaikka hengellisiä tunteita tai jotenkin tarvetta sen tyyppiseen. Mutta se on kuitenkin jotain, mikä on myös tosi perustavasti inhimillistä, että se on osa jotain meidän sellasta jotenkin tosi perustavaa kokemustamme ihmisinä. Ja että se on myös jotain, mikä rajautuu pois sillon, kun me hyvin jotenkin yksisilmäisesti palvomme ainoastaan jotain tosi kapeasti määriteltyä abstraktia järkeä. Ja siis tää ei tarkota sitä, että mulla ois mitään, vaikka matematiikkaa tai loogista ajatteluu tai mitään sellasta vastaan. Mä ajattelen, että ne on tosi tärkeitä kykyjä ja tärkeitä asioita. Ja itse vaikka hyvin intohimoisesti suhtaudun tieteelliseen ajatteluun ja se on mulle hyvin tärkeetä. Mutta että samaan aikaan olen hyvin tietonen siitä, että se on vain pieni osa inhimillistä kokemusta. Ja että meidän monet. Ajattelen, että vaikka ekokatastrofin tasolla monet meijän ongelmistamme johtuu siitä, että me ollaan rajattu se yksi osa meidän kyvyistämme ja elämästämme tärkeämmäksi, kun kaikki muu.

H: Kyllä ja tässä päästäänkin tämän kirjan varsinaiseen teemaan. Tää todellakaan ei kerro seksistä eikä matematiikasta ennen kaikkea, vaan kertoo ympäristön, luonnon tilasta ja maailmaa uhkaavasta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Ja tästä. Puhutaan todella paljon luonnosta ja eläimistä ja puhutaan myös ihmisistä. Tässä on yks hätkähdyttävä tieto. Onko tää oikeesti faktatietoo, jossa sanotaan, että maailman nykyisistä kielistä 90 prosenttia. 90 prosentin uskotaan kuolevan vuoteen 2050 mennessä.

V: Kyllä. Joo. Tällaisen faktatiedon olen kirjaani löytänyt ja ilmeisesti se on ihan hirvittävä ajatus, että mikä määrä jotenkin ajattelua ja paikallisten ympäristöjen tunetmusta ja historiaa ja kulttuuria katoaa jotenkin niiden kielien mukana sitä. Siis huimaa edes ajatella ja että ilmeisesti tää kielien kuolema kulkee hyvin käsi kädessä luonnon ympäristöjen kuolemien kanssa.

H: Kyllä, koska toisaalta se, että ihmisten kulttuuria kuolee. Se on pientä sen rinnalla, mitä kuolee luontoa. Tässä sä kuvaat monella tapaa, mutta se hätkähdyttävän. Hättkähdyttävin tapa on, kun kuvaat tämän pussihukka-nimisen eläimen sukupuuttoon kuolemista. Kerrotko siitä?

V: Joo. Siis pussihukka on varmaan. On tuolta Australian suunnalta Tasmaniasta. Siellä elänyt tällänen vähän suden näkönen raidallinen eläin, petoeläin, joka on varmaan luonnollisessa ympäristössä niin elänyt jahtaamalla tai syömällä jotain jäniksiä ja pikkueläimiä tai mitä ikinä nyt Tasmaniassa onkaan ne pikkueläimet, mutta kuitenkin petoeläimenä metsästänyt. Ja että sitten, kun sinne on siirtyneet jossain vaiheessa eurooppalaiset uudisraivaajat ja alkaneet kasvattaa siellä lampaita ja kanoja niin sitten he on alkanut vainota tätä pussihukkaa ja sitten se metsästettiin sukupuuttoon. Ja että se on monella tavalla yks sellasista kuuluisista näyttävistä sukupuuttoon kuolleista eläimistä, että. Surullinen tosiasiahan on se, että koko ajan kuolee sellasii lajeja, joiden, joista me ei edes tiedetä yhtään mitään, koska ne on vaikka hyönteisiä tai sieniä tai kasveja tai muuta vastaavaa. Mutta että isojen nisäkkäiden kuolemat me sentään pakataan huomaamaan. Ja pussihukka on sillä tavalla jotenkin erityinen sukupuuttoon kuollut eläin, että sen, että siitä aina sillon tällön on esitetty spekulaatioita, että jos sitä nyt kuitenkin siellä jossain vielä elelisi, vaikka mitään realistisii merkkejä siitä ei oo. Ja että sitten siihen on liittynyt tämmönen projekti, että on yritetty pussihukan jostain varmaan. Sanoisin, että varmaan jonnekin luonnontieteellisiin museoihin säilyneistä jäänteistä eristää sen geneettistä ainesta ja sieltä lähteä synnyttämään uudelleen tätä lajia, että. Tieteen avulla herätetäis täyteenkin eläin henkiin uudelleen. Mutta että tää ei oo. Ei ole onnistunut toistaseksi.

H: Onko oikeesti olemassa tää video, mistä kerrot, että miten se viimeinen pussihukka kiertää kehää tossa?

V: Kyllä valitettavasti on niiku viimeinen pussihukka eli oletetusti vankeudessa eläintarhassa hyvin sellasissa ankeissa olosuhteissa. Ja uskoisin, että ihan Youtubesta olen onnistunut löytämään siitä videon.

H: Joo. Mielenkiintoinen tapa kirjotttaa tätä tai kirjaa sama, joka sitten voimistuu vielä sun uusimmassa, että. Tämän romaanin sekaan tulee näitä tietoiskun kalatsia.

V: Joo.

H: Lainausmerkeissä. Siis nää ei oo missään tapauksessa irrallisia tietoiskuja. Ei tarvi ajatella, että tässä olis jotain kuivaa. Mutta mielettömän hyvin upotettuja siihen tarinaan.

V: Kiitos!

H: Luonnon tilasta, ympäristön tilasta. Todella hyviä mielenkiintosia tommosia tietopaketteja.

V: Kiitos! Se on mulle itselleni sellanen, mitä nautin myös lukiessani muiden kirjoja, että siellä on, että sieltä on jotain sellasta tiheyttä informaatiossa. Ja että opin uutta ja että ehkä mulla on ollut sekä Seksistä ja matematiikasta-kirjaa kirjottaessa ja sitten tätä Hävityskirjaa kirjottaessa sellanen olo, että ne käsittelee niin suoraan jotain tämän maailman aika polttavia ongelmia, jotka vaivaa mua itseäni, että. Se vaatii sitä, että joskus myös asiat sanotaan hyvin suoraan eikä vaan, että ja voi jostain henkilöhahmojen toiminnasta ehkä päätellä, että täällä on tällasii kysymyksii, vaan että joskus asioihin mennään hyvinkin jotenkin päättäväisesti. Ja että niitä sanotaan ääneen ja että siellä kuljetetaan aika paljon kaikkee tietoainesta myös mukana.

H: Kyllä. No, tämän romaanin juoni. Juonesta sen verran, että Eerika, tämä matemaatikko on siis nuorena tutkijana ja opettajana Berliinissä yliopistossa tarinan alussa ja hänellä tapahtuu sillon hyvin traaginen väkivaltainen asia. Ja musta voi sen paljastaa oikeastaan, että hänet meinataan raiskata väkivaltaisesti ja minkä takia hän joutu pois tolaltaan. Hän palaa sitten Suomeen ja Suomessa kipuilee tämän ahdistuksen, masennuksen kanssa ja elämän. Se on aika lailla poissa raiteiltaan ja tämä. Sitten samaan aikaan on toinen juoni, missä tämmönen Tuovi-niminen nuori ihminen, kirjastonhoitaja kokee mielenkiintoista rakkaussuhdetta, jos sitä rakkaussuhteeksi voi kutsua. Hyvin väkivaltaista tavallaan sekin omalla tavallaan henkisesti ainakin. Ja heidän tiensä kohtaavat. Ei niinkään romanttisissa merkeissä missään tapauksessa. Ja sitten samalla on. Eerikan rinnalla on hänen pikkusiskonsa Emilia, joka on suuri eläinten, erityisesti koirien ystävä. Ja kuvataan myös Eerikan lapsuutta ja nuoruutta. Ja sitten Eerikan tavallaan vastakohtana on hänen hyvä ystävänsä Annukka, joka tulee Pohjois-Suomesta ja joka on myöskin matemaatikko, mutta sitten siirtyy valokuvaajaksi. Ja tää on erittäin hauskaa, mitä hän kuvaa alussa ja sitten siirtyy kuvaamaan luontoa. Mutta haluatko kertoa tästä jotain? Minusta tää liittyy todella hyvin kirjan tematiikkaan.

V: Joo ja siis Annukka on todellakin niiku sanoit niin hyvin paljon Eerikan vastakohta, että vaikka hän on. Hän on. Myös opiskelee matematiikkaa ja sitä kautta tutustuu Eerikaan niin mä halusin kirjottaa sinne sellasen hahmon, jonka, jonkun. Inhimillinen ilmaisu on laajempaa, että hän on kotonaan sekä joittenkin hengellisten asioiden kanssa. Hän on kotonaan ruummiillisten asioiden kanssa. Ja kun hän valokuvaa niin hän valokuvaa seksipartnereitaan sen jälkeen, kun ne on nukahtanut. Ja että se on hänen sellanen jotenkin nuoruusikänsä sellanen valokuvausprojekti, mistä hän sitten päättää jossain kohtaa, että hän lopettaa matematiikan ja keskittyy taiteen tekemiseen. Mutta että hän on henkilöhahmona sellanen, että jolle joku sellanen vähän laajempi. Tai että koko maailman sotkusuus ja monimutkasuus on hänelle jotenkin luontevampi asia kestää, kun Eerikalle.

H: Joo ja tässä kirjassa. Mä en nyt muista, että kuka sanoo. Onko se, mutta ei oo ainakaan Eerika, että mitä enemmän pidän. Mitä enemmän tiedän eläimistä, sitä vähemmän pidän ihmisistä. Kukahan sen sano, mutta sillä ei oo nyt merkitystä, kuka sen sanoi niin.

V: Mäkään en muista, kuka se sanoo. Ehkä se vois olla Tuovi, joka sanoo niin. Kuulostais Tuovilta. Mutta että siellä paljon, koska mehän ollaan tietenkin ihmiset eläimiä, että laji siinä, missä muutkin olemme. Mutta että sitten me ollaan. Ei olla ehkä koskaan jotenkin pystytty vieläkään mun mielestä monella tavalla jotenkin sulattamaan sitä jotenkin ajatusta, sitä Darvinin 1800-luvun puolivälin jälkeen esittämää ajatusta siitä, että me ollaan yksi apinalaji muiden joukossa ja että me edelleen puolustaudutaan tätä ajatusta varten monilla tavoilla jotenkin alleviivaamalla omaa erityislaatuisuuttamme, että. Jos me sitä ennen ollaan jossain länsimaisessa hahmotussa, hahmotuksessa ollut jumalan kuvia ja jotenkin sillä tavalla hyvin valittuja ja erityisiä yksilöitä niin sitten me ollaan tehty, vaikka meidän nytte. Sitten, kun me ollaan tästä jouduttu luopumaan niin sitten me ollaan kuitenkin älykkäämpiä, kuin muut. Ja että mua on kiinnostanut hirveen paljon se, että miten tää jotenkin meidän erityislaatu määritellään kerta kerran jälkeen uudelleen ja uudelleen, että. Kun saadaan tietää, että muillakin lajeilla on tällasia ja tällasia älyllisiä kykyjä niin sitten keksitään taas uus erotus, että se onkin sitten tässä kohtaa, että se onkin sitten vaikka nää kielelliset kyvyt, joiden takia me ollaan täysin ainutlaatusia ja kukaan muu laji ei ole sellainen, kun me. Ja että.

H: Oikeestaan tähän halusin tulla seuraavaksi juuri, että miksi ihmiskunta kuvittelee tai miksi ihmiskunta edelleen tuntee ja varmasti aina tuntee semmosta hirvittävän suurta ylemmyyttä ja samalla tekee väkivaltaa koko muulle luonnolle ja eläinkunnalle.

V: Mä ajattelen, että se on hirvittävän monimutkainen ja epäonnekas sellanen historiallinen ja kulttuurinen sekasotku, jonka seurauksena me ollaan onnistuttu synnyttämään tällanen kulttuuri, kun missä me nyt elätään, missä me hyvin päättäväisesti asettaudutaan koko muun jotenkin elollisen jotenkin biosfäärin ulkopuolelle, vaikka tietenkään me ei olla sen ulkopuolella, vaan täydellisiä jotenkin kytkeytyneitä sinne ja riippuvaisia siitä. Ja että on tietenkin reilua sanoo, että mehän ollaan lajina erityislaatuinen. Kaikki lajit on erityislaatuisia, että meillä on erityislaatuset vaikka kognitiiviset kyvyt joillain tietyillä tavoilla ei. Voi varmaan olettaa, että vaikka joku meijän abstrakti ajattelu on hyvin poikkeuksellinen. Mutta että sitten on. Kaikilla muillakin lajeilla on jotain poikkeuksellisia ja erityislaatuisia asioita ja että se on täysin sellanen ihmiskeskeinen ja asia tehdä just siitä meidän erityislaatuises, suudesta joku sellanen jotenkin, että me oltais ylempänä, kun muut, että. Sehän on eri asia, että sillähän tavalla me määritellään lajit lajeiksi, että niissä on jotain tunnistettavaa ja ainutlaatusta. Mutta että se on toinen juttu kuin että yksi laji olisi parempi, kun muut tai ylempänä muut tai sillä olis oikeus tehdä.

H: Nimenomaan oikeus. Nimenomaan siitä oikeudesta on kyse, että onko. Vähän aikaa sitten luin Tiina Raevaaran kirjan tämmösen tietokirjan, kun minä, koira ja yhteiskunta. Ja siinä hän puhu paljon siitä, kun koira liittyy ihmisen joukkoon. Ja se on hellittävää ja hyvin ihanaa luettavaa, että miten ihminen ja koira sillon oli jokseenkin tasa-arvoisia, tasaveroisia kumppaneita, että.

V: Jool

H: No, mutta sun kirja tätä ajatellen, tätä teemaa ajatellen päättyy hyvin kauniisti, että alkaa tavallaan Berliinissä yliopiston huipputasolla huippuälykkään ihmisen tasolla ja jossa tapahtuu traagisia asioita. Ja päättyy sitten suomalaiseen saaristoon, jossa ollaan hyvin yksinkertaisesti ihan perusasioiden äärellä.

V: Kyllä.

H: Onko tää tarkotuksellista?

V: On. Mä halusin, että siellä on. On jonkinlainen sovinto tai jonkinlainen sellanen hyvin arka ja vaatimaton ehdotus siihen, että millä tavalla me huolimatta siitä, että vaikka maailma on tällä hetkellä muuttumassa tosi pelottavilla ja massiivisilla ja meijän mielikuvituksen ylittävillä tavoilla niin mitä. Miten me siitä huolimatta voidaan potentiaalisesti elää hyvää elämää. Ja mä aattelen, että se hyvä elämä löytyy sieltä, vaikka yhteydestä toisiin ihmisiin. Se löytyy yhteydestä elävään luontoon ja hyvin sellasista arkisista ja perustavista asioista.

H: Joo. Kiitos! Tää oli kauniisti sanottu. Mennään sitten sun uusimpaan kirjaan, joka on siis Hävitys tapauskertomus. Kohta mennään tähän. Otsikko on. Mutta ennen sitä haluan kysyä, että miltä näyttää tämä romaa, tämän kirjan kansikuva, mikä siinä on?

V: Tää kirja on sellanen. Tää on päällystetty kankaalla ja tää on sellanen hyvin sellanen tumman yötaivaan sininen ja sitten siinä on hyvin sellasella vaalealla. Ehkä aavistuksen kiiltävällä, mutta hyvin sellasella neutraalilla värillä niin siinä on tän kirjan nimi ja mun nimeni, että. Tää on hyvin yksinkertanen, että sitten.

H: Joo. Tää kuvaa.

V: Siinä ei oo varsinaisesti kuvaa, mutta että sieltä. Niistä hävitys-sanan kirjaimista lähtee sellasii ikään, kuin vesiroiskeita ppienen pieniä, että. Se on itse asiassa sellanen, että mitä pystyy tunnustelemaan, koska se on aavistuksen verran tuntuu eriltä se teksti, kun. Tai itse asiassa varmaan kuopalla aavistuksen tuota, että se on leikattu siihen kankaaseen.

H: Joo.

V: Mutta se on hyvin yksinkertanen ja sellanen hillityn näkönen se kansi.

H: Joo. Sitten äänikirjasta, joka on tehty ja joka löytyy Celiasta ja Bookbeatista ja varmaan Storytellistäkin niin sanoisin, että tää on kurja. Tää on kurja. Nimittäin kuulin, että sinulla on usean sivun tai ainakin parin aukeaman pituinen lähdeluettelo kirjan lopussa, jossa keräät kaikki aineiston kasaan, mitä oot käyttänyt tähän kirjaan.

V: Joo.

H: Ja sitä ei lueta. Sitä ei ole, että.

V: Kuulostaa ikävältä.

H: Käsittämätöntä ja kurjaa.

V: Kyllä.

H: Toi olis hirveen kiva saada, jos sulla sattuu olemaan se tekstimuodossa niin olis vaikka jossakin vaiheessa tosi hyvä saada, koska me ei. Me ei päästä ihan käsiksi.

V: No, kuulostaapa ikävältä asialta. Mä oon siitä pahoillani. Kuulostaa siltä, että se ois tullut hyvin jotenkin kaupallisten intressien mukaan. Ja sitten sitä on vaan ajateltu, että eipä haluta lukea monen sivun lähdeluettetloa, vaikka tietenkin se kuuluisi olla yhtä lailla saatavilla. Ja siis itse olisin toivonut, koska tässä on myös pieni kuvaliite tän kirjan lopussa, että se olis auki selitettynä jossain.

H: Joo. Kyllä. Mutta nyt ennen, kun mennään tähän kirjaan, niin soitan aivan pienen pätkän tästä yhdestä musiikkikappaleesta, jossa on, joka on hyvin tärkeä tässä kirjassa. Flame on nimeltään tää kappale. Onko tää 1990-luvun alusta ja vai vanhempi? Ja aika semmonen vähän imelähkö.

V: Kyllä.

H: Romanttinen kappale. Miten tämmönen tuli tähän kirjaan?

V: Loistava kysymys. Siihen on parikin syytä, jotka tavallaan kyllä kytkeytyvät toisiinsa. Mutta että ensinnäkin sitä käytetään täällä kirjan toisessa osiossa, missä päähenkilö a päätyy vihdoin jotenkin uppoamaan omiin peruskouluaikaisiin muistoihinsa. Ja että siellähän. Hän on tavannut sellasen peruskouluaikaisen tuttavansa ja he tanssii tän kappaleen tahdissa ja laulaa tätä kappaletta. Ja että osasyy siihen, että tää kappale valikoitu tähän, oli se, että mä olen. Olen käynyt peruskouluni 1990-luvulla ja tätä laulettiin sillon, että. Tää on sellanen, mitä olen itse laulanut sillon ala-asteella. Se oli hyvin varmaan sellanen ala-astetyttöjen suosikkikappale. Ja sen takia jotenkin autenttista ajankuvaustaa. Mutta että toisaalta sen takia, että ne sanotukset, että vaikka niiku sanoit imelän rakkauslaulun sanotukset. Ja että tää ei oo mikään mun lempikappale todellakaan niin ne oli sellaset, että ne istu hirveen hyvin siihen, että mitä täällä kirjassa käsitellään, että. Ei varmasti niin, että laulun lyriikoiden kirjottaja sitä olisi ikinä tarkottanut. Mutta että kun täällä vaikka toistuvasti kysytään Am I only dreaming, että ollaanko? Uneksinko minä nyt vaan niin se uneksinta ja jotenkin tunne siitä, että onks tää nyt totta? Kuvittelenko mä vaan tän kaiken, on sellanen jotenkin vaikka jatkuva tunne, joka päähenkilöllä a:lla on häneen itseensä kohdistuvasta väkivallasta, koska kukaan ei myönnä sitä. Kukaan ei jotenkin tunnusta, että olis mitään vääryyttä, mitä edes tapahtuis, joten sitten hänellä on jatkuvasti sellanen olo, että hän vaan kuvittelee ja on hullu. Ja että ehkä myös tää kirja kuvaa traumaa. Ja ajattelen, että traumaattiset tapahtumat ei asetu osaksi meidän elämänhistoriaa ihan samalla tavalla, kuin muut tapahtumat, vaan ne helposti elää sellasta ikuista nykyhetkeä niin sitten ikuinen liekki, joka täällä jotenkin a:ta polttaa.

H: Kyllä.

V: On myös kuva siitä traumasta, joka jollain tavalla jatkuvasti ikuisesti häntä siellä kirjassa korventaa.

H: Kyllä. Eli tohon Hävitys-Tapauskertomus.

V: Kyllä.

H: Miksi tämä Tapauskertomus? Mistä tämä tulee?

V: No, tää alaotsikko Tapauskertomus tulee oikeestaan neurologian ja psykiatrian Tapauskertomus kirjallisuusperinteestä, että. Vanhemmassa ja toki nykyään uudemmassakin joskus niin neurologisessa ja psykiatrisessa kirjallisuudessa on ollut tapana kirjoittaa tällasii tapauskertomuksia, joissa kuvataan siis jonkun yksittäisen ihmisen, vaikka sairashistoriaa. Ja sen sairaushistorian perusteella vaikka, että miten joku aivovamma vaikuttaa tässä ihmisessä niin on yritetty tän yksittäistapauksen kautta kuvata laajemmin sitä, että miten ihmisen aivot toimii tai miten vaikka joku psykologinen ilmiö toimii tai neurologinen ilmiö toimii. Ja Tapauskertomus oli mulle hirveen tärkeä alaotsikko just sen takia, että tää kirja kertoo tapauskertomuksen. Siellä on. Kuvataan tai pyritään, dokumentoidaan henkilöhahmon a:n kautta sellasia asioita, mitä mulle itselleni on tapahtunut peruskoulussa 1990-luvulla. Mutta että tärkeää on just sinänsä joku sellanen joku omaelämäkerran kirjottaminen ja tää ei oo millään tavalla omaelämäkerta, vaan kaunokirjallinen ja fiktiivinen kirja. Mutta että sen tapauskertomuksen kautta yritetään vallottaa jotain laajempaa ilmiötä. Ei vaan sitä, että minkälaista sattuu olemaan 1990-luvulla jossain peruskoulussa Kaarinassa, vaan sitä, että mitä tapahtuu laajemmin maailmassa. Ja ajattelen, että sen yksittäisen tapauskertomuksen kautta yritän kuvata jotain laajempaa meijän koko maailmassa tapahtuvaa lapsiin kohdistuvaa sortoa.

H: Luuletko noista sitaateista semmonen, kun Väkivalta tai väkivallalla. Alkaa tällänen.

V: Joo.

H: Se on kyllä Katoamisten kirjasta napattu, mutta erittäin hyvin istuu tähänkin.

V: Se sopii loistavasti tähänkin. Väkivallalla ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä piilossa suojassa hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.

H: Kaunis lause ja niin totta.

V: Kiitos!

H: Tässä kirjassa päähenkilnä on A. Alussa ei olla varmoja edes, onko nainen tai mies ja onko väliä. Mutta miksi hänellä on nyt vaan alkukirjain? Edellisessä kirjassa hän oli Eerika. Miksi hänellä oli nimi? Ensimmäisessä ei ollut nimeä ollenkaan. Sitten oli nimi. Sitten nyt on pelkkä alkukirjain.

V: No, tää alkukirjain liittyy näihin tapauskertomusten traditioon myös, että monesti, koska niissä oli toki yksityisyyden kannalta jotenkin arkaluontoista materiaalii niin niissä monesti ihmisistä on käytetty joskus nimimerkkii, mutta monesti vaan alkukirjainta tai kirjainyhdistelmää. Siks mä halusin, että myös tässä on, kun kyse on tapauskertomuksesta niin on vain kirjain.

H: Joissakin luin tämmösen. En tiedä, tuliko kirjasta vai itsekö ajattelin. Mulla on tässä muistiinpanoissa semmonen, kun on haava ruumiissa, haava yhteisössä ja haava Turussa.

V: Hyvin kiteytetty.

H: Elikkä tässä tarinana on tämä A, joka on sairastaa uniongelmia, hyvin rankkoja niin hän. Hänellä on tapana juosta öisin Turussa. Ja yhden juoksulenkkinsä aikana hän ensinnäkin kaatuu. Vai oliko ensin, että hän näkee auton, josta nousee nainen, jota, jonka hän tunnistaa, mutta ei heti. Ei heti kuitenkaan tiedä, kuka on. Mutta hyvin äkkiä tietää ja sitten kompastuu kiskoihin, jotka olivat Turussa jotkut vanhat raidekiskot. Ja tällä on merkitystä siinä mielessä, että tavallaan tää kirja kuvaa sekä tämän A:n psykologista hävitystä, että toisaalta Turun historiallisen hävityksen ja vielä kolmantena ottaa kantaa myöskin tähän ilmasto-ongelmaan ja luonnon hävitykseen. Eli kolminkertainen haava, kolminkertainen hävitys.

V: Kyllä.

H: Ja A on historianopettaja ja hän alkaa sitten vimmaisesti etsiä tätä naista, jonka näki, josta selviää, että hän on Ira, joka oli A:n luokkakaveri tässä Kaarinan koulussa. Ja selviää, että he molemmat olivat koulukiusattuja. Hieman eri tavalla, hieman samalla tavalla, mutta molemmat oli koulukiusattuja. Ja hän löytääkin Iran ja tästä ja alkaa semmonen mielenkiintoinen tapaaminen ja yks hurja yö oikeastaan.

V: Kyllä.

H: Ja tässä käydään välillä myös A:n koulussa, missä hän opettaa historiaa ja jossa on kanssa vähän hankalaa paitsi, että siellä on eräs vanha opettaja Nordin, joka puhuu makeaa Turun murretta. Ja muuten A ja lapset puhuvat tämmöstä. Sä kutsuit jossain teinivarsinaissuomeksi.

V: Kyllä tätä nuoruuteni kieltä.

H: Ja sitten tää Nordin tavallaan auttaa A:ta tai tarjoaa ainakin tukevaa olkapäätä.

V: Kyllä.

H: Ja tämä hurja yö on oikeastaan tämän tarinan tai tämän romaanin juoni ja kaikki muistelot siitä vanhasta koulusta. Mä mietin ja oikeastaan loppuvaiheessa mulle tuli mieleen ihan lopussa. Sillon, kun A ja Ira tavallaan löytävät jonkinmoisen yhteyden. Ja A alkaa kertoa lisää Iralle ihan sovinnolla, etä onko A ja Ira vähän niiku sama henkilö tai saman henkilön kaks puolta?

V: Se on hyvä kysymys. Ja mä itse ajattelen, että ovat. Ja ajattelen, että se on mahdollista lukea niin, että ei tule tähän päätelmään ja että se on ihan ok lukea myös niin. Mutta mun omat tarkoitukseni on ollut, että he ovat myös sama ihminen.

H: Hienoa. Joo. Mutta tähän viittas sekin, että A. A:lla oli semmonen kauhean ambivalentti suhde Iraan, että. Tavallaan heitä molempia kiusataan, kiusattiin. Ja kuitenkin A myös kiusaa Iraa.

V: Sillon A ei kestä Iraa. Irassa on jotain, mikä on hänelle liikaa.

V: Se Ira kiusaa A:ta.

H: Ira kiusaa A:ta. Joo.

V: Joo. He piinaavat toisiaan ja vielä aikuisenakin jotenkin. Eivät voi jättää toisiaan rauhaan, mutta eivät voi olla ilman.

H: Joo.

V: Ja mä ajattelen, että se on kuvaus just jostain sisäisestä dynamiikasta, missä jotkut tunteet, jotka on liiallisia itselle, vaikka joku avuttomuuden tunne ja kipu on sijoitettu kokonaan johonkin sellaseen toiseen persoonallisuuteen puoleen, että Ira on heikko. Ira saa olla avuton. Irassa on kaikki jotenkin kipu ja kärsimys, mikä A:lle on liikaa ja että.

H: Kyllä, mutta ikään, kun kirjan lopussa löytyi se tie ulos. Löytykö?

V: Mä ajattelen.
H
: Mä koen.

V: Niin. Mä uskon, että se on vähän sellanen. Lukijasta riippuu, millä tavalla sen kokee, mutta mä itse ajattelen, että sieltä löytyy tie ulos, että mä. Mun mielestä. Ehkä trauman iso haaste on se, että se jotenkin määritelmällisesti on jotain sellasta, mitä ei voi kertoa sillä tavalla, että se tulis todella ymmärretyksi. Ja uskon, että asiat muuttuu traumaattisiksi myös sillon, kun ne on sellasia, että niitä ei voi kommunikoida muiden kanssa jotenkin ymmärrettävällä tavalla ja ne ei tuu muiden tunnustamiksi, että. Me kestetään aika paljon pahoja asioita ja kärsimystä sillon, jos muut ihmiset jotenkin validoi sen kärsimyksen ja ymmärtää meitä ja tarjoaa myötätuntoaan ja tukeaan. Mutta sitten, jos se kärsimys on luonteeltaan sellasta, että muut ihmiset ei tunnusta sitä niin sitten ollaan trauman ytimessä. Ja että sitten siitä tulee jotain sellasta, mitä me ei oikein, että sille ei vaikka tai että se pakenee jollain tavalla kieltä ja kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä. Ja musta tuntu pitkään, kun mä kirjotin tätä kirjaa, että mun. Mä täällä yritän kirjoittaa jostain sellasesta, mistä itse asiassa ei voi kirjottaa, että. Tää on jotenkin kertomus jostain sellasesta, mitä ei voi kertoa, millä ei ole sanoja. Ja että siksi musta se, että siellä, että kirja itsessään on olemassa, niin tuntuu joltain vastaukselta tai vapautukselta. Ja se, että siellä ihan lopussa kirjaa A alkaa kertoa tätä koko juttua Iralle niiku hän on koko kirjan ajan kertonut tätä juttua Iralle. Me ei vaan tiedetä sitä, että kun täällä puhutaan aina, että A sanoi, että kenelle hän on tätä kertomassa niin, että se on jollain tavalla se vapautus. Nytte jokin asia, jonka ei pitäisi olla sanoina niin muuttuu sanoiksi.

H: Joo. Tämä tapa, kirjottamisen tapa on tai tää tapa, millä tää kirja puhuu, niin on hyvin erikoinen. Eli on valtavan pitkiä lauseita, virkkeitä ja sitten on, A sanoo.

V: Kyllä.

H: Koko ajan. Onko tää sellanen tapa, mikä alleviivaa sitä, että näinkö pitää kertoa siitä, mistä ei voi kertoa?

V: Mä ajattelen, että se oli ratkaisu mulle kertoa siitä, mistä ei voi kertoa, koska sitten mä voin kiinnittää huomion siihen kertomiseen ja siihen liittyvään vaikeuteen. Ja sitten se on myös jotain, mikä synnyttää jännitteen sinne tekstiin, koska sitten lukija joutuu kysymään alusta asti, että kenelle A kertoo.

H: Kenelle kertoo. Kyllä.

V: Kenelle A sanoi. Ja että vasta se ihan viimeinen kappale kirjassa lyö sen lukkoon.

H: Kyllä. Joo. Mä pitkään mietin, että onko hän mahollisesti terapiassa tai kertooko Nordinille tai jotain. Mutta kyllä se sitten johdatti siihen oikeaan.

V: Joo.

H: Ratkaisuun niin tää. Nyt tästä varmasti ja meinasinkin kysyä, että mitenkä opettajat ovat suhtautuneet tähän? Siis sinä sanot suoraan, että maailma tai suomalainen yhteiskunta on lapsia vihaava. Onks näin? Selitä.

V: Mä ajattelen, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon lapsivihamielisyyttä ja ei vaan suomalaisessa. Mä aattelen, että ylipäänsä meidän jotenkin vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon lapsivihamielisyyttä. Ja vaikka se, että millä tavalla. Minkälaisessa pisteessä meijän ekologinen todellisuus on niin on merkittävä merkki lapsivihasta, että. Meillä ei oo yksinkertasesti ollut riittävästi jotenkin kiinnostusta lasten tulevaisuutta tai tulevia sukupolvia yhtään, että me oltais pidetty planeettaa elinkelposena. Ja lapsivihamielinen kulttuuri ei tietenkään tarkota sitä, että kaikki aikuiset koko ajan tuntis jotain vihaa lapsia kohtaan. Se absurdi ajatus eikä kaikki opettajat tietenkään vihaa lapsia. Päinvastoin tiedän, että on valtavasti hyviä valtavan omistautuneita lämpimiä opettajii. Mulla on itselläni ollut myös sellaisia opettajia. Mutta uskon, että kouluinstituutiossa on sellaisia piirteitä tai voi olla sellasii piirteitä ja toisissa kouluissa vahvemmin, kun toisissa, jotka on jollain tavalla osa sitä lasten sortoa, että. Joskus se liittyy jonkun spesifin koulun johonkin tiettyihin käytäntöihin, missä jotenkin oikein alleviivataan sitä valtasuhdetta. Kaikissa kouluissa sellasii ei oo. Mutta että joskus se liittyy ihan siihen, että minkälaisii asioita meijän opetussuunnitelmassa on. Ja että mua huolestuttaa se, että meijän opetussuunnitelma ei ota, vaikka sitä ekokatastrofin todellisuutta hirveen vakavasti edelleenkään, että. Kun mä oon lukenut perusopetuksen opetussuunnitelmia niin se on asia, joka jotenkin silleen, jota sivutaan siellä täällä, mutta se ei oo millään tavalla sellanen jotenkin kiinteä tai välttämätön osa sitä, että mitä lapsille opetetaan. Ja siitä tulee oudosti sellanen olo, että lapsia edelleen tälläkin hetkellä suomalaisissa kouluissa kasvatetaan sellaseen maailmaan, joka oli ehkä olemassa vielä 2000-luvun alussa. Oli olemassa mun lapsuudessani, mutta ei tuu olemaan olemassa niille lapsille siinä vaiheessa, kun he valmistuu niistä kouluista.

H: No, tässä oli hätkähdyttävä lause, mikä ei oo tullut koskaan mieleen, mutta voi, miten totta se on, että. Adjektiivina lapsellinen on sellanen adjektiivi, joka, jota ei koskaan käytetä myönteisessä merkityksessä.

V: Kyllä ja joka ikinen lapsi tietää sen.

H: Joo. Se on ihan uskomatonta. Sitä ei tuu ajatelleeksi, että.

V: Niinpä.

H: Hätkähdyttävää. No, joo, mutta tässähän on tämä koulun huono ilmapiiri tässä. Johtu monista asioista, mutta tää henkilöityy tähän Anna-Maija-nimiseen opettajaan, joka on ihan siis aivan hirvittävä, joka valitsee itelle, itselleen joitakin suku tai suosikkioppilaita oi anteeksi ja.

V: Haluutko vesilasia?

H: Kiitos. Jatka vaikka.

V: Joo. Siis täällä on tällänen. Tää musiikkiluokka, mitä tässä kuvataan ja sen musiikkiluokan sisällä tapahtuva väkivalta on sellasta, että se aika lailla lähtee liikkeelle siitä opettajasta, että. Hän on niiku kuorojohtaja. Voin kaataa lisää. Ole hyvä!

H: Kiitos! Välillä tekee. Joo. Kerro vaan.

V: Joo. Hän on kuorojohtaja ja hän on orkesterijohtaja ja hän ikään, kun orkestroi tän väkivallan, joka kohdistuu yhteen oppilaaseen, että siellä on jotenkin. Opettajan johdolla tapahtuu tällanen yhden oppilaan aika lailla täydellinen ulos sulkeminen pois luokasta, että. Se on hyvin sellanen äärimmäinen ja raju tilanne.

H: Tässä vaiheessa voit vaikka lukea ton valitsemasi pätkän.

V: Mä luen täältä sellasen pätkän, missä tää. Tää on jo vuosia tän koulun jälkeen tapahtuu tää pätkä sellasessa hetkessä, kun A on vihdoin löytänyt tän entisen ystävänsä Iran luokse. Tai ei he nyt oo koskaan ystäviä ollut, mutta entisen koulutoverinsa Iran luokse. Ja sitten Ira kertoo siitä, että miten hän vuosia sitten peruskoulun päätyttyä osallistu luokkakokoukseen, vaikka häntä ei ollut sinne kutsuttu. Siinä oli ensin vähän semmonen ikävä sählinki. Ira sanoi, kun mä en ollut lainkaan saanut sitä kutsuu. Mä kuulin koko luokkiksesta ihan sattumalta vasta päivää ennen, kun Salla pisti mulle viestin ja kysys, että voisko se lainata mun kalennosmuistiinpanot. Jos mä voisin vaikka ottaa ne mukaan luokkikseen. Ei me tiijetty, että mihin luokkikseen. Ja se, että voi ei. Eks sä oo saanut kutsuu? Se on varmaan hukkunut postissa. Niin Emmi-Sofiakin sano, kun mä sitten menin sinne, että posti varmaan hukkas sun kutsun. Ja tää on nyt vähän hankalaa, kun sä et oo ilmottautunut, että mahatkohan sä. Mahtaakohan täällä olla tilaa, kun mä tein kyllä varaukset jo pari viikkoo sitten eikä täältä vältsiin saa mitään kasvisruokaa. Mutta siellä kellariravintolassa oli kiva tarjoilija. Se katto mulle ylimääräsen paikan ja sain mä jotain syötävääkin, vaikka eihän se kasvisruoka siihen aikaan ollut kovin kummosta. Ja tietty mä tiesin, että oikeesti ne oli vaan unohtanut mut tai jättänyt tahalteen kutsumatta. Varmaan joku Emmi-Sofia ei ees ajatellut, että mä oisin ollut meijän luokalla, kun mähän tulin myöhemmin, kun muut enkä mä ehtinyt oleen, kun viis vuotta. Mä muistan, että mä mietin, että jännää, miten se viis vuotta sillon saatto tuntuu niin loputtoman pitkältä ajalta ja miten se viis vuotta peruskoulun jälkeen ei oo mitään. Ei yhtään mitään. Kiitos! Tässä oli nyt annos teinivarsinaissuomea.

V: Loistava pätkä.

H: Joo. Kyllä. Ja tässä on esimerkiks semmonenkin tapaus, että Anna-Maija on sitä mieltä, että joka luokassa on oltava bestiksiä. Mutta jos joku haluais vähänkin olla yhteydessä tähän A:han niin heti kieltää. Nyt on valtavan monia tapoja syrjiä ja kiusata ja voi piinata tätä A:ta. Ja sitten jossakin sanotaan, että jopa eläinmaailmassa on tämmönen vastaava esimerkiksi kanojen nokkimisjärjestys.

V: Joo.

H: Mitä sä siitä sanoisit?

V: Joo. Anna-Maija luokassa kertoo kanojen nokkimisjärjestyksestä ja tavallaan perustelee sillä sitä, että se on ihan luonnollista, että täällä luokassakin tällä tavalla yhtä nyt todella pahasti kurmuutetaan. Ja sitten myöhemmin A, joka on kiinnostunut lasten, vaikka tietokirjoista ja lukee paljon, mikä Anna-Maijaa ärsyttää niin sitten hän lukee kirjasta, että eihän tää ees oo tällein, että. Nokkimisjärjestys kanoillakin tapahtuu vaan sillon, kun ollaan jossain ahtaissa häkkioloissa, että. Jos ne saa olla sillee jotenkin normaalisti ja vapaasti niin sitten sellasta ei tapahdu edes niillä kanoilla, mutta.

H: Ja sitten on niitä, mitä minäkin muistan omilta jopa lukioajoilta, että pitää valita. Meillä esimerkiks semmonen, että piti kirjottaa oikein nimet, että jos olisit veneessä ja yks pitäis heittää ulos niin kenet heitetäisi ulos?

V: Hyvänen aika!

H: Tai jos menisit auti ja sitten menisit autiosaarelle niin kenet ottaisit mukaan niin se on se vähän positiivisempi. Mutta silti ihan kurja ja ihan hirvittäviä juttuja tapahtuu.

V: Kyllä. Totta.

H: Niin, että tälläsiä on. Ja sitten toinen on tämä, miten tää A tosiaan lukee paljon ja on erittäin sivistynyt, kiinnostunut kaikesta ja tietää hirveen paljon enemmän, kun opettajansa. Ja aina, kun hän alkaa pikkusen luennoida ja Anna-Maija sanoo taas se tietää lainausmerkeissä, huokaisee syvään. Taas se tietäää. Ja tietysti Anna-Maija tavallaan lyö kiilan ääniä ja muiden luokkakavereiden välien. Ja tavallaan Anna-Maija etsii tällä tai hakeutuu tällä toisten luokkalaisten suosioon.

V: Kyllä.

H: Ja tätä on hirvittävän monessa paikassa, että yhden oppilaan kustannuksella haetaan toisten oppilaiden suosiota.

V: Joo. Juuri näin. Tää on hyvin kiteytetty.

H: että joo. Mutta ja A on tässä aikuisena niin kun A on historianopettaja niin hän rinnastaa näitä kouluväkivaltakokemuksia laajempaan mittakaavaan. Elikkä sekä Turkuun. Tää on hirvittävän mielenkiintonen juoni tässä tarinassa, että miten Turun on käynyt? Onko tämmönen kirjasarja, mitä Nordin lukee? Onko tämmönen olemassa semmonen moniosainen?

V: Kyllä.

H: Turun menetetyt tai kadotetut tai.

V: Turun puretut talot Rauno Lahtisen. Joo. Rauno Lahtinen-niminen historiantutkija on kirjottanut tällästä kirjasarjaa, kun Turun puretut talot. Ja tää Nordin tosiaan lukee tätä kirjassa. Mutta että täällä on ehkä sillä tavalla ällänen asiantuntijoille varattu vitsi tai että lähinnä Turku-harrastajille varattu vitsi, että oikeesti näitä Rauno Lahtisen kirjoja on viisi. Voisi olla enemmänkin.

H: Aha. Joo.

V: Mutta että täällä kirjassa ne kirjat, mitä luetaan.

H: että mitä toistakymmentä.

V: Joo. Kyllä niitä on toistakymmentä.

H: Joo, mutta tää on mielenkiintonen, että kun ite on tiennyt Turun historiasta kauhean vähän. Mutta tässä on tullut valtavan paljon uutta mielenkiintosta tietoo ja sitä on ihan nautinnollista lukea. Samaten tullut tieto. Esimerkiks tässä oli tämmönen, kun he laulo jossakin, jotain Pyhä Katariina-laulua.

V: Joo.

H: Ja sitten A alkaa luennoida siitä, että Pyhä Katariina oli ihan toisenlainen. No, Anna-Maija sano, että taas se tietää.

V: Kyllä.

H: Mutta minkäslainen tää Pyhä Katariina olikaan?

V: Pyhä Katariina on siis tällanen katolilainen pyhimys, joka oli tällänen oikein kirjaviisas ja viehättävä nuori nainen ja kieltäyty jostain avioliitosta ja sitten käännytti ihmisiä. Ja sitten hänet mestattiin tällasella teilipyörällä ja tällänen teilipyörä sellanen hirvittävä kidutuslaite niin on hänen tunnuksensa. Ja se oli myös kotikaupunkini tai lapsuuden kotikaupunkini Kaarinan kaupungin vaakunassa pitkään. Ja että tää oli hirvittävän sellanen jotenkin herkullinen asia käyttää mun kirjassa siksi, että Pyhä Katariina Alexandrialainen on ollut just oppilaiden ja koululaisten suojelupyhimys, että hän kytkeytyy silläkin tavalla hyvin tänne kirjaan. Mutta että ilmeisesti hän ei ole oikea historiallinen hahmo, vaan tää legenda perustuu hyvin toiseen historialliseen hahmoon, joka oli tällanen hypatia alexandrialainen, joka ei ollut edes kristitty, vaan oli tällänen myöhäisen antiikin aikanen matemaatikko ja tutkija, joka joutu taas kristittyjen väkivallan kohteeksi ja tappamaksi.

H: Sitten tässä on semmonenkin sitaatti, että historiaaa vihatessaan ihmiset vihaavat todisteita siitä, mitä eivät halua nähdä.

V: Kyllä mä.

H: Musta tääkin on tosi loistava ajatus. Ja tähän liitty sitten tässä kirjassa tämmönen tarina tästä pillipiiparista. Kerrotko tuon.

V: Kiitos! Onpa ihana asia. Siis mä ajattelen, että historia on äärimmäisen latautunut asia. Mä oon itse opiskellut poliittista historiaa yliopistossa ja että se on se, mistä minä itse ponnistan. Mutta että ajattelen, että historia on sellanen aikamoinen jotenkin sotatanner itsessään. Ei sillä tavalla, että historia on välttämättä täynnä sotia, vaan se, että se on iso valtakysymys, että kuka kirjottaa meidän historian ja kenen historia kirjotetaan ja mistä näkökulmasta. Ja että pahimmillaan historia vaan palvelee vallanpitäjiä, joitain hyvin sellasta jotenkin valikoitua heille suotuisaa tarinaa. Mutta parhaimmillaan historia tekee oikeutta sille, miten monimutanen maailma oikeasti on. Ja pystyy nostamaan esille erilaisii vääryyksiä ja epäkohtia ja auttaa meitä ehkä sillä tavalla myös mahdollisesti rakentamaan paremman maailman. Mutta että sillon, kun historia on tällasta ja se jotenkin pyrkii kohti jotain autenttisuutta ja rehellisyyttä ja dokumentoidaan todellisen maailman kärsimyksiä niin sillon se on myös toki jotain, mitä ihmiset helposti kavahtaa. Ja että missä on jotain sellasta, mitä ei välttämättä haluta nähdä. Mä mietin, vaikka Suomessa, kun on 2000-luvulla ruvettu puhumaan vasta, vaikka Suomen ja Natsi-Saksan yhteistyöstä toisessa maailmansodasta niin sehän sai ihan valtavan sellasen negatiiviset reaktiot aikaan sen takia, että sitä ennen meijän historiakäsitys oli ollut sellanen jotenkin kaunistellumpi Suomen jotain sellasta jotenkin nättiä julkikuvaa ja vallanpitäjien valintoja palveleva.

H: Tai kerrot Hiroshimasta, että nää, jotka selvis Hiroshimassa hengissä niin niitä alettiin karttaa jälkikäteen. Ja ei otettu töihin eikä menty naimisiin heidän kanssaan. Ja tässä oli taas, että ihmisten on vaikea olla lähellä sitä, mitä eivät halua, mitä eivät oo kokeneet ja mitä eivät halua nähdä tai tietää.

V: Joo. Mä uskon, että ihmisten. Ei tietenkään kaikkien ihmisten, mutta osan ihmisistä on hyvin vaikeeta suhtautua kärsimykseen. Ja että sillon, kun ihmiset kohtaa pahoja epätoivottuja asioita niin se voi aiheuttaa paradoksaalisesti tosi ikävii ja torjuvia reaktioita muissa, että. Just nää Hiroshimasta selvinneet on kohdannut syrjintää. Vaikka Estonian onnettomuudesta selvinneet ihmiset Virossa. Osa raportoi kokeneensa syrjintää. Ja mä aattelen, että kun joutuu väkivallan uhriksi niin se ei välttämättä tarkota, että sais myötätuntoisia reaktioita, vaan että se voi myös johtaa siihen, että kokee jonkinlaista jotenkin syrjintää. Ja että ehkä sen kaiken pohjallla on se, että joskus ihmiset vaalii sellasii positiivisia uskomuksia, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille tapahtuu pahoja asioita. Ja koska mä olen hyvä ihminen niin mulle ei vois koskaan tapahtua mitään pahaa. Ja että sillä tavalla luodaan itselle turvallista oloa. Suojaudutaan siltä, että maailma on oikeesti kaoottinen ja kenelle tahansa voi sattuu pahoja asioita. Mutta että sitten se kääntöpuoli sillä turvallisuuden tunteella on se, että suhtaudutaan kylmästi, myötätunnottomasti ja pahimmillaan tosi väkivaltasesti ihmisiin, jotka on kokenut kovia.

H: Joo. Nyt, kun sanoit tämän, että maailma on kaoottinen niin tässä tulee mieleen se sitaatti tarinasta, minkä luit sillon ihan alussa, että. Minusta se tähän sopii oikein hyvin, että sen takia niin kirjassa ei välttämättä tarttis olla tätä sankarii ja epäsankareita, epäsankaria. Tota ajatusta, mitä sä kirjotit hirveen hyvin niin tai muistui mieleen.

V: Joo.

H: Mutta toisaalta sitten tulisin takaisin tähän kiusaamiseen, että onko tässä, että hyvinlaisille ihmisillä tapahtuu hyvää ja pahoille pahaa niin onko jokin tässä jokin tämmönen psykologinen pohja tolla kiusaamiselle vai mitä? Mistä se voi johtua? Voiko tämä tavallaan kiusaaminen ruokkia itseään, että jos jotakuta kerran kiusataan niin sitten melkein aina kiusataan vai mitä tää on, koska monesti kuulee, että kun koulukiusattu lapsi siirretään vallan toiseen kouluun niin siellä se sama jatkuu alusta ja uudestaan niin mitä tää oikein on?

V: Toi on ihan valtavan hyvä kysymys. Ja vaikka luin tosi paljon kasvatustieteellistä ja psykologista kirjallisuutta just kouluväkivaltaan liittyen kirjaani varten niin edelleen ne selitykset on aika hataria. Ja paljon keskittyy just tän kiusatun ja kiusaajan mahdollisiin ominaisuuksiin. Ja mä en sitä itse pidä hirveen uskottavana. Ja ajattelen, että se on ihan hirveen ongelmallista jotenkin lähteä, vaikka leimaamaan uhria tai jotenkin hänen ominaisuuksiaan. Mutta että siihen uskon kyllä, että joskus koulut varmaan suosii tietynlaisia persoonallisuuksia toisten kustannuksella, että. Jos koulu on sellanen, että siellä on muutenkin jotenkin syntynyt väkivaltanen dynamiikka ja lapset on vaarassa joutua jonkun sellasen jotenkin ikävän ryhmäkäyttäytymisen kohteeksi niin sitten varmasti jotkut oppilaat saattaa olla sille alttiimpia. Ei siksi, että heissä ois jotain vikaa tai että heissä ois jotain erilaista niiku monesti kirjallisuudessakin sanotaan, vaan sen takia, että koulujärjestelmä vaikka suosii ekstrovertteja oppilaita, että. Ekstrovertteja oppilaita, vaikka palkitaan vaan arvosanoissa. Ja opetussuunnitelman tasolla suositaan sitä, että oppilas on reipas ja saa suunsa auki. Ja että he on niitä, joita potentiaalisesti kohdellaan kautta rantain paremmin koulussa.

H: Joo. Kerrot tässä se rottakoe johonkin, että.

V: Rottakoe.

H: Elikkä kun.

V: Kyllä.

H: Kaks rottaryhmää. No niin. Joo.

V: Joo. Tää oli. Kiitos, kun pyydät kertomaan! Tää on musta ihana juttu. Tää on tällänen Yhdysvalloissa järjestetty rottakoe, joka myöhemmin on toistettu ihmisillä vieläpä koululaisilla kouluissa. Mutta rottakoe meni niin, että oli kaksi laatikollista ihan perustavallisia laboratoriorottia ja sitten toiseen laatikkoon oli liitetty kyltti, missä sanottiin, että nää on lahjakkaita fiksuja rottia tai jotain sinnepäin. Ja sitten toisessa on kyltti, jossa lukee, että tavallisia laiskoja rottia. Niin, vaikka ne oli. Tosiasiassa kaikki rotat oli ihan täsmälleen samanlaisia laboratoriorottia. Ei ollut mitään eroa. Täysin olivat sattumanvarasesti sinne valikoituneet niin sitten, kun nuoret tutkijat, jotka eivät tienneet siitä, että tässä on tällänen, tälläset valheelliset laput niin testas noiden rottien selviytymistä labyrinttitestistä, että miten nopeasti ne selviää sieltä labyrintista niin kuinka ollakaan. Ne lahjakkaat fiksut rotat selvis todella hyvin sieltä labyrintista. Ne sai paljon parempia aikoja ja tuloksia. Ja että kun tätä tutkittiin lisää, koska tää oli niin uskomaton tulos, koska ei niillä pitänyt olla mitään eroa niillä rotilla niin kyse ei ollut edes siitä, että ne olis vääristellyt optimistisesti niitä tuloksia ne tutkijat, vaan siitä, että ne kohteli niitä lahjakkaina pitämiään rottiaan paremmin. Ne ajatteli, että ne on lahjakkaita. Ne oli jotenkin varovaisia. Nosti ne jotenkin ystävällisesti. Ei stressannut niitä niin paljon niin sitten ne rotat suoriutu paremmin. Ja vastaavasti on tutkittu kouluissa, että jos opettajat kuvittelevat opettavansa hyvin jotenkin lahjakkaita fiksuja oppilaita niin ne oppilaat pärjää hyvin. Ja vastaavasti me valitettavasti tiedetään, että sillä, että jos opettaja saa päähänsä, vaikka jostain oppilaasta, että tää on tyhmä. Tää ei pysty mihinkään niin sen lapsen on tosi vaikeeta myös ihan tosiasiallisesti oppia ja pärjätä, että. Meijän uskomukset vaikuttaa ihan valtavasti.

H: Kyllä ja opettajat tahtomattaankin matkivat myös toisiaan.

V: Kyllä.

H: Elikkä kun näkevät hyviä arvosanoja niin nostavat myös helposti omia arvosanoja.

V: Niin. Mä ajattelen, että varsinkin nykyään, kun on käytössä sähköset arvostelujärjestelmät, että. Kaikki näkee, että mitä muut opettajat on antanut niin se on monella tavalla ne kyltit siellä rottalaatikossa, että. Jos kaikki muutkin on antanut kymppiä niin se on melkein, kun kirjotettais, että tässä on nyt lahjakas ja fiksu. Ja jos kaikki on antanut kutosta niin voi olla hankala nähdä, että oisko täällä edes mitään potentiaalia tässä, että. Sillä tavalla arvosanat. Vaikka niitä koulussa varmaan joissain kohdissa tarvitaan, niin on myös potentiaalisesti musta vaarallisia, että. Siitä pitäis keskustella enemmän, että millä tavalla niitä pitäis käyttää, kun niitä käytetään. Ja että missä tilanteissa niistä ehkä vois käyttää vähemmän. Ja tarviiko esimerkiks oppilaiden aina tietää, että mitkä on heidän arvosanansa. On musta hyvä kysymys.

H: Kyllä. Kun tämä. Jossakin joku sano, että tekis mieli sanoa tälle A:lle, että mitä vielä jauhat, jankutat tätä samaa asiaa aikuisenakin. Mitäs sanot tosta?

V: Mä ajattelen, että se on varmaan sellanen, mikä tavallaan defenssi ja että se on varmaan osa sitä, että miten meijän on hirvittävän vaikea sietää joskus muiden ihmisten kärsimystä, koska kenenkäänhän ei ole pakko esimerkiks lukea jotain kirjaa. Me voidaan valita, että tartutaanko me siihen. Ollaanko me sen kärsimyksen kanssa tekemisissä. Mutta mä ymmärrän, että se, että millä tavalla sitä kuvataan tuolta, että. Just, kun se ei toteuta sitä sellasta konventionaalista tarinaa, missä olis tulossa, vaikka joku pelastava aikuinen ja sitten A ja Ira sieltä jotenkin saisivat jonkun helpotuksen ja oikeutta niin se on tosi raskasta ja epämukavaa.

H: Kyllä.

V: Ja että voi olla helpompi olla sitä mieltä, että miksi täytyy tällasesta jotenkin jankuttaa, kun jotenkin kohdata se epäoikeudenmukasuus, mitä meijän todellisuudessa on.

H: Miten A ja Ira ovat selvinneet tästä? Aika huonosti, mutta kuitenkin selvinneet niin oliko heillä kuitenkin, kun vaikuttas siltä, että heidän suhde vanhempiinsakin oli jokseenkin viileähkö tai ei riittävän hyvä?

V: No, Iran vanhemmat täällä kuvataan sellasina jotenkin etäisinä ja A:n vanhemmat on aika vähän läsnä siellä kirjassa, mutta lämpiminä ja yrittävinä hahmoina.

H: Joo, mutta kuitenkin vähän ymmärtämättöminä. Ainakin isä, kun on mukana siellä leirillä niin A:n isä niin ei hän kauhean hyvin kohtaa sitä kaikkea.

V: Hän ei tiedä, mitä siellä on meneillään.

H: Ei tiedä. Ei tajua, vaikka on siellä ihan läsnä, että.

V: Mä halusin keskittyy tossa koulun kuvaukseen, koska musta se on se olennainen, mitä siellä tapahtuu lasten ja aikuisten välillä, joten se on hirveen rajattu todellisuus.

H: Joo. Ymmärrän. Onko sulla jotain ajatuksia, että miten näitä lapsia vois auttaa tai mitä? Millä tavalla koulua vois muuttaa tai miten ihmisiä voi muuttaa? Tietysti tää kirja pitäis saada, joka paikkaan opettajille pakolliseksi lukemiseksi, mutta onkos muuta?

V: No, mä aattelen, että jos mä esittäisin kauheen selkeitä toimintamalleja niin mä olisin aika puoskari, että. Mä olen koulutukseltani historiantutkija ja että mä. Ja että nää on kaikki sellasii asioita, mitkä tarvis oikeesti hirveesti enemmän tutkimusta. Mutta että ehkä se, mitä mä toivon kirjan tekevän, on toki se, että asiasta keskusteltais enemmän ja että sitä mahdollisesti jotenkin tarkistettais, että minkälaisii toimintakäytäntöjä kouluissa on. Ei kaikissa kouluissa oo välttämättä vikaa. Joissain voi olla aika paljonkin vikana. Ja sitten ehkä toivoisin, että vaikka yliopistojen puolella, kun tutkitaan lasten kouluissa kohtaamaa väkivaltaa niin alettais tutkia myös esimerkiks sellasii tilanteita, missä opettaja on väkivaltanen, koska se on rajautunut kokonaan pois meijän tutkimuksissa, että. Vaika se on.

H: Just. Kyllä.

V: Se on tosi iso juttu. Ja sitten haluaisin, että tutkittais esimerkiks sitä, että minkälaisii vaikutuksia potentiaalisesti on sillä, että koulun yleinen ilmapiiri on tosi stressaava ja ankee, että. Mä mietin, että se koulu, mitä tässä, vaikka kuvataan, on sellanen, missä, mikä on ihan hirveessä lama-ajan paineessa. Siellä on opettajat lomautettuna. Vanhemmat siellä jotenkin hoitaa heidän tuntejaan ja että siellä on hyvin sellaset jotenkin. Kaikilla on paha olo ja stressaavaa niin musta olis kiinnostavaa, että tutkittais enemmän, että millä tavalla sellanen jotenkin yleinen kireys ja huono ilmapiiri vaikuttaa väkivaltaan, lasten kohtaamaan väkivaltaan ja heidän välisiin suhteisiinsa, että. Tällä hetkellä se keskittyy hirveesti tutkimus just sinne edelleen lasten ominaisuuksiin ja toimintaan. Ja että mun mielestä sitä pitäis laajentaa.

V: Ja taustaa.

V: Niinpä. Joo. Hyvin yksilöasioihin.

H: Lukisitko. Tässä on semmonen, kun A vuonna se sitaatti niin, jos vielä sen luet.

V: Hetkonen. Joo. Kun A vuonna 1991 aloitti peruskoulun, päätti hallitus devalvoida. Ehkä siitä syntyi tuo outo vedenalainen tuntu, joka tihkui koko vuosikymmenen. Markka, joka upposi sittenkin, vaikka sen olisi pitänyt kellua. Ja ainoa, mikä nousi, oli lasten köyhyys ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Lapset maksamassa isiensä synneistä, A sanoi. Milloin ylikuumenneesta taloudesta, milloin ylikuumenneesta ilmastosta. Leikkaaminne oli helppoa. Lapsethan eivät lakkoilleet, eivät vielä silloin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisällön jakaminen: