Eero Haapasen kirjailijavierailu

Timo Kuoppala
Eero Haapanen

Timo: Hyvää, hyvää iltaa rakkaat kanssakulkijat ja tervetuloa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämään kirjallisuusiltaan. Minä olen Timo Kuoppala ja lupautunut tässä tällä kertaa haastattelemaan meidän vierasta, joka on tietokirjailija Eero Haapanen. Eero Haapanen on kirjoittanut kaksikin kirjaa ainakin minulle, ja varmasti monelle muullekin, mielenkiintoisista aiheista, ensinnäkin pirtun salakuljetuksesta ja sitten ihmisten salakuljetuksesta.

Ja näiden kirjojen tapahtumapaikkana ja miljöönä on Helsingissä sijaitseva Vanhankaupunginlahti. Se sijaitsee ihan siellä, mihin Helsinki on aikanaan 1550 perustettu. Kirjoissa käydään myös, paljon vieraillaan eri saarilla ja kaiken kaikkiaan minusta saadaan todella hyvä kuva, minkälaista elämää saaristossa on vietetty 1900-luvun alkuvuosista aina tonne ihan nykyiseen aikaan saakka.

Ennen kun mennään näihin kirjoihin, niin annan puheenvuoron päätähdelle, Eero Haapaselle, ja voisit kertoa vähän, kuka olet ja mistä tulet ja miten olet ajautunut näitten aiheitten piiriin. Ole hyvä.

Eero: Joo, iltaa kaikille ja kiitos mahdollisuudesta päästä tähän tilaisuuteen kertomaan kirjoista. Mä olen lintuharrastajana retkeillyt Helsingin luontoalueilla ja erikoisesti Vanhankaupunginlahdella jo koulupoikaiässä 70-luvulla ja se on yks reitti, jota kautta nää kirjojen aihepiirit tuli tutuksi. Minä olen opiskellut yliopistossa 80-luvulla filosofiaa ja sosiaalipsykologiaa. Oon tämmönen tyyppinä yleishumanisti, joka on kiinnostunut kaikesta, vähän liiankin monesta asiast yhtä aikaa. Ja luontoharrastuksen ja lintuharrastuksen kautta mä viimesen parinkymmenen vuoden aikana olen tehnyt luontoretkiopastuksia Helsingin kaupungille. luontoyhdistykselle, Tringa-yhdistyksellä, ja talvisin minä olen toiminut vapaana kirjoittajana.

Tosiaan tää kirja Sörkan rysäkeisarit, niin sai alkunsa vähän yli 30 vuotta sitten. Vanhankaupunginlahdella tutustuin kalastaja Erik Karlssoniin, joka oli jäällä kokemassa talviverkkoja ja aloin siinä puhelemaan hänen kanssa. Meillä oli sitten vuodesta 1990 luontoharrastajain yhdistys, joka on vuokrannut vanhaa huvilaa Kuusiluodon saaressa siinä Vanhankaupungin selällä aina tähän päivään asti. Mä olen sitäkin kautta siel viettänyt paljon aikaa ja tää kalastaja Erik Karlsson oli tosiaan huvilanaapuri siinä vähän yli 10 vuotta, aina siihen asti, kun hän 90-vuotiaana kuoli vuonna 2002.

Timo: Joo. No, jos vielä vähän tarkennetaan tuota Vanhankaupunginlahden paikkaa ja sijoitetaan sitä niin kun Helsingissä kartalle. Voisitko kertoa vähän, missä ollaan?

Eero: No, Vanhankaupunginlahti on matala, maatuva merenlahti, Helsingin lintuparatiisiksi nimitetty Vantaanjoen suussa oleva melko suljettu sisälahti, joka on paitsi kuuluisa lintuparatiisina, niin sitten myös hyvin kuuluisa kalastuspaikka ja on ollut ammattikalastajien käytössä vuosisatoja. Nykyään Vanhankaupunginkosken suvanto ja Vanhankaupunginlahti on Helsingin tärkein virkistyskalastajien kalastuspaikka.

Timo: Ja Hämeentie menee siinä aika lähellä ja Viikintie ja, että näin, maantieyhteyksiä haetaan.

Eero: Joo. Helsingin niemen länsipuolella on iso sisälahti, Seurasaarenselkä, joka laajenee sinne Espoon puolelle Laajalahtena, ja sitten Helsingin niemen itäpuolella on Vanhankaupunginlahti. Vanhankaupunginlahti on sillä lailla merkittävä myös, että se on Vantaanjoen suualue ja Helsingin seudulla isokokoinen joki, Vantaanjoki, laskee Vanhankaupunginlahteen.

Timo: Joo. Kerroit tavanneesi tämän kalastajan jäällä. Minkälaisesta suvusta hän sitten oli jäljellä, voisiko sen sanoa? Karlssonin suku oli aika keskeinen toimija sillä alueella.

Eero: Tosiaan, Karlssonien kalastajasuku oli sipoolaisia, Helsinkiin muuttaneita kalastajia. 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Helsinki kasvo valtavasti ja tänne muutti myös kalastajia Sipoosta ja muualta, myös Espoosta, Kirkkonummelta. Nää kalastajat, jotka muutti Helsinkiin, niin oli tietenkin enimmäkseen ruotsinkielisiä ja sisämaasta taas muutti suomenkielisiä Helsinkiin teollisuustyöläisiksi, satamatyöläisiksi. Palvelusväkeä tuli kaupunkilaisten perheisiin.

Karlssonien kaksi veljestä ja yksi sisko, niin tosiaan syntyivät Sipoon Östersundomin kartanon torpassa, joka oli Kamsholmenin saarella, siis siitä Karhusaaresta, joka on nykyään osa Helsinkiä, niin siitä viitisen kilometriä etelään. Sitä Sipoon sisäsaaristoa vielä, Sipoonselän niin kun pohjoispuolella. Täällä Kamsholmenin saaressa on asunut tunnettu kalastajasuku Winbergit jo aivan 1800-luvun alusta ja Winbergien kalastajasuvun ihmisiä asuu edelleen muutamia siellä Kamsholmenissa. Karlssonit kasvoi 1850- ja -60 ja -70-luvuilla siellä Kamsholmenissa.

Timo: Joo. Tässä kirjassa, Rysäkeisarit-kirjassa, kertoilet vähän sitten elämänmenosta siellä Vanhankaupunginlahdella ja siinä lähellä olevilla saarilla, ja miksi ei vähän mantereellakin. Ainakin minulle jäi siitä kuva, että meno oli ajoittain aika villiä.

Eero: Joo, tosiaan, mä tein tän kirjan niin, että mä ymmärsin varmuuden vuoksi haastatella kalastaja Erik Karlssonia nauhoille tuossa 90-luvun puolivälissä ja muutamana kesänä tosiaan yritin haastatella häntä melko järjestelmällisesti monista aiheista ja sitte kun hän kuoli 2002, niin sen jälkeen purin näitä nauhoja paperille ja pyörittelin sitä aineistoa. Ja muutamia ihmisiä oli, joille näytin niitä ja he yllytti, että tee kirja. Ja minä tosiaan sitten ymmärsin, että aineistoa täytyy hakea myös arkistoista ja menin Kansallisarkistoon ja perin vähäisillä ennakkotiedoilla, -taidoilla aloitin lukemaan kaikkea mahdollista, mitä Kansallisarkistossa oli. Ja katselin hyvänä pitämiä kirjoja ja yksi oli tällainen Kari Koskelan ilmestynyt kirja Huligaanit – katuelämää Sörnäisissä 1900-luvun alussa ja siinä oli käytetty lähteenä poliisin päiväkirjoja. Tosiaan Kansallisarkistossa aloin lukemaan Vanhan kaupungin ja Hermannin, Vallilan, neljännen ja viidennen poliisipiirin poliisin ilmoituspäiväkirjoja systemaattisesti läpi ja se oli yks hyvä aloitus sille, et mä aloin päästä laajemminkin jyvälle, mitä kaikkea elämänmenoa oli ollut silloin kauan sitten.

Timo: Joo. Ja mitäs sieltä löytyi? Paljon tarinoita.

Eero: Joo. Tässä mun kirjassa, niin siinä mä pystyin näitä eri arkistolähteitäkin käyttäen piirtämään jonkunlaisia henkilömuotokuvia ihan kalastajarengeistä, joita oli kalastajaperheissä, Karlssoneilla ja muilla. Sellaisista, myös sellaisista aika pienistä tapauksista, että miten oli järjestyshäiriöitä Itäisellä Viertotiellä. Hämeentien nimi oli Itäinen Viertotie. Torilta palatessa kalastajat ja maajussit ajoi hevosella liian lujaa ja vastustivat, kun poliisi pysäytti ja yritti heitä pidättää puhuteltavaksi poliisikonttorilla. Pieni juopumistapauksia ja suukopua ja joskus kieltolain aikana tietenkin oli, paitsi pirtupulloja ihmisten taskuissa, niin välillä yrityksiä salakuljettaakin kympin pyttyä repussa ja muuta vastaavaa. Mutta tosiaan sen jälkeen, kun mä olin lukenut nää poliisin päiväkirjat, niin sitten mä kävin varsin systemaattisesti läpi Helsingin raastuvanoikeuden jutut, jotka on luettavissa, kaikki vanhat oikeusjutut, Kansallisarkistossa. Ja Karlssonin veljekset todellakin oli pirtun salakuljettajia kieltolain vuosina 20-luvun lopusta aina kieltolain loppuun ja vielä myöhemmin 30-luvulle.

Timo: Ennen kun mennään tohon salakuljetukseen, niin vielä vois täydentää vähän tätä kuvaa, että siellähän ei asunut ainoastaan kalastajia sillä alueella, vaan muun muassa, oliko niin, että Helsingin rikkain mieskin, Wasenius.

Eero: No, Waseniuksilla oli todellakin, joo, Waseniuksen huvila, Villa Anneberg siinä Vanhassakaupungissa. Kyllä joitakuita varakkaampia herrasväen ihmisiä oli myös ja Arabian tehtaan työnjohtajia ja näin, mutta pääasiassa voi ajatella niin, että Vanhakaupunki, Toukola oli todellakin Helsingin laitaa ja sillä lailla myös köyhemmän väen aluetta, että puutaloissa Toukolassa ja Hermannissa ei ollut mukavuuksia, ei ollut sähköäkään vielä, muuta kuin sitten itsenäisyyden alussa tuli Toukolan puutaloihin sähkö. Vesijohto oli vesiposti, joka oli Viertotien varressa. Vuokrataso oli alempi kuin lähempänä keskikaupunkia, että se oli köyhemmän väen kaupungin laitaa.

Timo: Joo. Kansalaissota vuonna -18 oli jo sit sitä aikaa, ku siitä kohta puoleen sitte kieltolakikin alkoi, mutta kansalaissota taisi olla myöskin, ja taistelujakin käytiin Vanhankaupunginkosken alueella.

Eero: Joo. Joo, tää sisällissota oli yks, joka tuli vastaan täs aineistossa ja sisällissodastahan on melko yksinkertaista etsiä aineistoa sitä kautta, että punaiset tuomittiin näissä valtiorikosoikeuksissa ja nää oikeusjutut on luettavissa, ja nykyään luettavissa ihan netissäkin. Mut sillon, kun mä tein tätä kirjaa, niin niitä luettiin paperilta Kansallisarkistossa, 15 vuotta sitten.

Mut tosiaan tästä sisällissodasta on paljon aineistoja ja siitä mä kirjotan tossa. Ja tosiaan tuli vastaan melko merkillisiä juttuja, niin kun tää yksi toukolalainen, Walter Aalberg, joka tosiaan pidätettiin vähän sodan jälkeen huhtikuun lopussa -18 täs Kuusiluodossa, saaressa, missä kalastajaperhe asui. Sitten hänet vietiin Suomenlinnaan ja sen jälkeen hän katosi. Tää oli yks tämmöinen tapaus, että mitä tapahtui. Mahdollisesti Aalberg teloitettiin ilman paperille kirjoitettua kuolemantuomiota. Mä oon tän kirjan valmistumisen jälkeen selvittänyt, tai törmännyt sitten myös uuteen aineistoon. Ja tämän Aalbergin tapauksessa minä löysin tosiaan valtiollisen poliisin henkilökorteista tämmöisen tiedon, että Aalberg tosiaan tuomittiin kuolemaan Suomenlinnassa toukokuun lopussa, mutta hän onnistui pakenemaan ja on ilmeisesti Venäjällä, mikä oli myös varsin merkillinen juttu. Mutta tähän mä oon nyt törmännyt, tää on tullut eteen, et se sisällissota, se oli kyl sellanen myllerrys, et se kosketti hyvin laajaa joukkoa ihmisiä ja niitä, joita se tosiaan kosketti, jotka oli punavankileirillä ja täpärästi säilyivät hengissä, niin niitä oli vielä enemmän tän kirjan ihmisten lähipiirissä kuin siihen kirjaan on tullut. Niitä kalastajarenkejä ja muita, jotka oli punavankileirillä kesällä -18, niin niitä on vielä enemmän kuin tässä mun kirjassa on.

Timo: -19 tuli sitten sisällissodan jälkeen kieltolaki voimaan ja se muutti taas sitten alueen meininkiä. Vaikka sanotaan, että saaristolaisille aina vissiin on toi meidän mielestä oikean ja väärän raja, niin ei oo ollut ihan se ja sama. Sä kirjotat, tossa kirjassa puhut harmaasta alueesta. Kerro vähän, minkälaisista lähtökohdista salakuljetus syntyi.

Eero: Joo, tosiaan, saaristolaiset on salakuljettanut pirtua Virosta jo varhaisella 1800-luvulla ja Sipoon saaristossa tullimiehet on takavarikoinut isoja lasteja vaikka Kaunissaaresta ja muualta 1800-luvulla, ja muutakin salakuljetusta ollut Suomenlahdella. Kieltolaki oli hullu laki, joka yritti kerralla tehdä Suomen kansasta raittiin. Ja se oli laki, johon ei oikein viranomaisetkaan uskonut, että onko se mahdollista. Siitä laista on sanottu, että se on ollut laki, joka on tarkoitettu toisille, ei itselle. Työväenjärjestöjen mielestä se oli hyvä laki niin, että se otti viinaporvareilta bisnesmahdollisuudet pois. Sitten taas paremman väen mielestä nyt laitetaan pahasti juopotteleva työväki järjestykseen. Ja todellakin, niin poliisiviranomaisille se oli perin hankala juttu alkaa tutkimaan ihmisten keittiöitä ja liitereitä, haistelemaan henkeä. Isoissa kaupungeissa perustettiin kieltolakia valvomaan erillisiä poliisiyksiköitä, kieltolakipoliisi, jota sanottiin Helsingin poliisilaitoksen väkijuomalakiosastoksi, mutta tosiaan nämä erilliset poliisiyksiköt valvoi tätä lakia, ja myös sitten Tullin tullimiehet saaristossa. Merivartiosto perustettiin 1930, mutta tosiaan silloin itsenäisyyden alussa keksittiin hulluja ideoita ja tämä oli yksi. Itse asiassa tämä kieltolakiajatus oli kyllä ollut olemassa jo varhain, paljon ennen Suomen itsenäisyyttä.

Timo: Joo.

Eero: Sitten siitä tosiaan tehtiin laki ja se osoittautui aivan hulluksi ja mahdottomaksi valvoa ja itse asiassa muutti tätä juomiskulttuuria huonoon suuntaan niin, että juotiin pirtua, josta humalluttiin nopeasti, juotiin humaltumistarkoituksessa. Paitsi, että tuli salakuljetus, niin tuli paljon muuta rikollisuutta, huonoa elämää. Vähittäismyynti oli semmoista, että ei siinä kysytty ostajan kuntoa, ikää eikä välttämättä taloudellista tilannettakaan, että velaksi myytiin ja ympäri vuorokauden pirtutaloissa, pikkupulloja, Toukolassa ja muualla.

Timo: No, miten sitä tuotiin Virosta? Sinulla on aika yksityiskohtaisia kuvauksia tässä kirjassa.

Eero: Joo, tosiaan melko pian 20-luvun alkuvuosina jo vakiintui järjestelmä, että tosiaan Suomenlahden keskellä kansainvälisillä vesialueilla oli emälaivoiksi kutsuttuja suuria laivoja, jotka oli pirtun tukkumyyntipisteitä. Kalastajaveneet, avofiskarit, jotka oli 2 000-3 000 litraa kantavia keskimoottorikalastajaveneitä, niin näillä haettiin emälaivoilta. Usein nämä isot lastit varastoitiin saaristoon. Upotettiin mereen säkeissä, joissa oli hiekkaa. Säkit sidottiin yhteen köydellä, ”pirtu pitkäksi siimaksi”. Näitä varastoja sitten purettiin tilaisuuden tullen mantereelle kuljetettavaksi ja saatettiin vähittäismyydä jo siellä saaristossakin.

Pirtun salakuljetuksen vaikein, vaarallisin vaihe oli tuoda mantereen rantaan ja laittaa maantiekuljetukseen. Sisäsaaristossa poliisilla oli mahdollisuuksia yllättää ja ottaa kiinni. Avoimessa ulkosaaristovyöhykkeessä ei ollut. Keskellä pimeyttä ja kun oli pitkät etäisyydet, niin nämä kiinniottomahdollisuudet oli huonompia, mutta nimenomaan mantereen rantaan kuljetus oli se kiperä juttu.

Timo: Joo. Vanhankaupunginlahdellekin pirtua tuotiin ja sinne ruovikkoihin sitä kätkettiin?

Eero: Kyllä, joo. Tällä kieltolakipoliisilla on omat päiväkirjansa, jotka pystyy lukemaan läpi ja niistä löytyy juttuja. Niistä löytyy oikeuteen päätyneitä juttuja, kun salakuljettajat jäi kiinni, mutta hyvin paljon juttuja, että pirtulasteja löytyy liitereistä ja kylmillään olevien huviloiden sisältä ja veteen upotettuna rannalta lasteja, joille ei ikinä löydy omistajaa ja jotka vaan takavarikoidaan.

Timo: Ja tässä yhteydessä myös ilmeni aika paljon väkivaltaa?

Eero: No, joo. Tämä kieltolain vaikutus oli pahimmillaan siinä, että tosiaan salakuljettajiksi tuli tietenkin myös tavallisia rikollisia hankkimaan helppoa rahaa ja sisällissodan jälkeen oli muutenkin raaistuneet asenteet. Salakuljettajilla oli monilla käsiaseita taskussa ja niitä käytettiin pimeässä kiinniottotilanteissa. Ammuskeltiin kohti poliisia ja poliisi ampui. Toisinaan joku näissä tapauksissa kuolikin. Pahimmaksi jutuksi tuli kyllä nämä salakuljettajien liigojen väliset pikku sodat. Jollain lailla salakuljetusreitit ja varastot oli jaettu niin, että jotkut porukat hallitsi määrättyjä alueita ja reittejä ja jotkut toiset muita. Hyvin tavallinen tämmöinen vihaa ja pikku sotia aiheuttanut juttu oli siis se, että kun ihmiset, salakuljettajat, löysi muiden kätköjä, niin, että annetaanko sen olla vai otetaanko se itselle talteen ja viedään sitten eteenpäin. Omat varastot oli joutunut joidenkin toisten kuljetukseen, niin nämä saattoi siis johtaa siihen, että pistooleita käytettiin.

Tosiaan yksi minun motiivi alkaa tehdä tätä kirjaa oli se, että Erik Karlssonin isoveli Torvald, perheen vanhin poika Torvald, 1909 syntynyt, 1932 vähän kieltolain kumoamisen jälkeen katosi merellä. Eestiluodon saarelta oli palaamassa mantereelle. Karlssonin veljekset oletti, että tämä on ollut ryöstömurha ja tammisalolaisten veljesten tekemä juttu. Minä yritin selvittää, että mitä tästä voidaan sanoa, että mitä Torvaldille kävi. No, en minä siitä saanut selville oikein yhtään mitään, muuta kuin, että tosiaan tavallista oli se, että näillä kirjankin henkilöillä oli pistooleita taskussa ja useita muitakin helsinkiläisiä salakuljettajia katosi merelle niin, että ei selvinnyt yhtään mitään. Joissain tapauksissa löytyi puoli vuotta myöhemmin sitten ruumiita vedestä. Muutaman tämmöisen ammuskelutapauksen minä tuossa myös käsittelen. Pimeässä ammuttiin, johti kuolemaan.

Timo: Joo. Eli ihan tämmöistä nykyaikaisin termein sanottuna True Crime -tarinaa.

Eero: Joo, kyllä, mutta minä tosiaan kävin kaikkia mahdollisia lähteitä läpi ja en tehnyt minkäänlaista romaania tästä kirjasta, vaan katsoin, että mitä voidaan sanoa.

Timo: Joo.

Eero: Vaikka tämän Torvald Karlssonin katoamisesta, joka löytyi siis tosiaan etsivän keskuspoliisin kadonneiksi ilmoitettuna. Heti, vain viitisen päivää katoamisen jälkeen, Karlssonin perheen ihmiset menivät ilmoittamaan poliisille, että vanhin poika katosi Eestiluodon suunnalla.

Timo: Mennään hetkeksi pois sieltä Vanhankaupunginlahdelta, mutta aika lähelle sellaiseen paikkaan, joka on monille näkövammaisille tuttu, eli Villingin saari. Siellä jo vuodesta -40 alkaen ihan viime vuosiin saakka sijaisti näkövammaisten helsinkiläisten lomakoti ja kävi siellä paljon muualtakin väkeä. Villinki on monelle tuttu, mutta sinä myöskin kerrot Villingistä tarinoita ja sellaisista paikoista. Siellä puhutaan sellaisesta kapeasta kannaksesta, joka on Villingin saarella ja joka itse asiassa on siinä entisen kesäkodin alueella, niin mitäs siellä Villingissä touhuttiin?

Eero: Joo. Villingin salakuljettajista minulla on tosiaan mukana tässä kirjassa tällainen Walter Sundholm, joka ennen kieltolakiaikaa istui elinkautisen Turun Kakolassa kaksoismurhasta tuomittuna, mutta sitten vapautui istuttuaan elinkautisen, istuttuaan viitisentoista vuotta ja oli salakuljettaja 30-luvulla Villingissä. Villingin saaressa on itse asiassa kaksi tämmöistä kapeaa kohtaa ja tämä oli, tämä kohta oli itäinen kapea kohta Villingissä, ei se, missä oli näkövammaisten kesäsiirtola. Tosiaan kalastaja Sundholm yhdessä kalastaja Collinin kanssa ja kalastajarenki Heleniuksen kanssa 30-luvun lopulla, tammikuussa -37, hoiti salakuljetusjuttuja jäiden aikana niin, että heillä oli pirtua varasto upotettuna sinne Villingin eteläpuolelle Viipurinkiven lähelle. Sieltä eräänä yönä oli nostettu pirtua ja kieltolakipoliisit olivat seuranneet tunnettuja pirtumiehiä, Juvosen veljeksiä ja heidän kavereita, suksilla sinne. Kuinka ollakaan, keskellä yötä sieltä Villingin metsästä löytyi lumipuvussa hiihtelemässä kalastajarenki Helenius, joka ei voinut selittää sitä, että miksi oli keskellä yötä hiihtämässä lumipuvussa metsässä. Kieltolakietsivät tutki kärrytietä eteenpäin ja kaksi miestä juoksi pimeässä metsään ja tämmöinen kalastuskelkka löytyi siitä, jossa oli 100 litraa pirtua kärrytiellä Villingin metsässä. Kieltolakipoliisit meni istumaan kalastaja Sundholmin taloon kalastajarenki Heleniuksen kanssa ja muutamia tunteja odotettuaan Sundholm ja naapurikalastaja Collin tömistelivät pistoolit taskuissaan sisään. Todisteet ei kuitenkaan riittäneet heidän tuomitsemiseen. He sanoivat, että he olivat pelaamassa Collinin luona korttia. Kalastajarenki Helenius sai tästä tuomion, koska löytyi lumipuvussa keskellä yötä metsästä. Heleniuksen homma oli toimia kärkimiehenä, tällaisena varmistajana, joka kulkee edeltäpäin varmistamassa reittiä. Näitä kärkimiehiä käytettiin maantiekuljetuksissa ja niitä käytettiin myös vesillä niin, että tämmöisen pirtukuljetuksen edellä saattoi ajaa tyhjä vene, joka pystyi varoittamaan sitten perässä tulevaa venettä, jos poliisi tai merivartiosto yllättää.

Timo: Ja taskulampuilla viestitettiin myös mantereelta tai saarista, että onko reitti selvä tai ei.

Eero: Joo. Erilaisia vartiotoimia ja systeemeitä kehitettiin. Eestiluoto, yksinäinen ulkosaari Vuosaaren edustalla, niin siellä oli järjestelmä. Sinne varastoitiin pirtua haettavaksi pimeäksi, niin oli järjestelmä, että kalastajatalon ikkunassa ei pala valo, jos merivartiosto, viranomaiset on saaressa. Jos valo palaa, niin kaikki on ok.

Timo: Sitten aikanaan kieltolaki päättyi. Mitenkäs se nyt menikään taas, 5.4.32 klo. 10.

Eero: Joo.

Timo: Tämä on tämä kuuluisa muistisääntö, mutta salakuljetus ei loppunutkaan.

Eero: Joo, salakuljetus ei loppunut. On sanottu, että vuosi 1933 oli viimeinen tämmöinen suuri salakuljetusvuosi. Tosiaan viranomaisten otteet koveni ja myös lainsäädäntöä tiukennettiin, mutta salakuljetusta kyllä jatkui tosiaan ihan läpi 30-luvun, ihan talvisotasyksyyn -39 asti. Salakuljetusta, pirtun salakuljetusta oli sitten myös toisen maailmansodan jälkeen.

Timo: Joo.

Eero: Varsovan laulu, jota haettiin tuolta Gdanskista tai Gdyniasta.

Timo: Joo. Puolalaista.

Eero: Joo.

Timo: Oliko se ihan hintakysymys?

Eero: Joo, kyllä se näin oli, että tämä salakuljetuspirtu, se oli halpaa. Tässä rannikolla pontikankeittämistä ei juuri ollut, koska tämä salakuljetuspirtu oli niin halpaa.

Timo: Joo. Missä sitä tehtiin? Virossa, vai?

Eero: Joo, mutta Virossa, 20-luvun alussa Virosta tuli pirtua, mutta sitten suuret saksalaiset pirtutehtaat otti nämä markkinat myöhemmin 20-luvulla, että sitten suurin osa tästä salakuljetuspirtusta tuli Saksasta.

Timo: Viittasit jo tuohon Varsovan lauluun, mutta sitä ennen käytiin toinen maailmansota sitten 30-päätteeksi. 40-luvun alkupuoli meni sotahommissa ja siihen jotenkin sinun kirjassasi, jää vähän sellainen surullinen kuva näistä hyvin lainausmerkeissä ”sankareista”, jotka ei sitten enää salakuljetuksella leipäänsä tienanneet, vaan sortuivat sitten vähän.

Eero: Joo. Yksi minun löydös tässä kirjassa on, että tosiaan tämä elämä salakuljettajana, pirtun salakuljettajana, se kyllä hyvin monien kohdalla johti siihen, että tuli mukaan kaikenlainen muukin rikollisuus. Itse se salakuljettaminen oli jo hommaa, jossa oli mukana helposti käsiaseita ja jossa tehtiin sitten muutakin ja opittiin ehkä tämmöinen rikollinen elämäntapa. Rahaa tuli helposti ja se meni helposti. Asuinpaikat oli vaihtelevia. Opittiin tämmöinen strateginen lainkäyttö myös, että miten oikeusvaltiota pystyttiin hyödyntämään esimerkiksi niin, että nämä salakuljettajat aina valitti tuomioistaan, niin, että sitten niiden vahvistaminen Turun hovioikeudessa kesti yhden vuoden ja siihen asti ilman lainvoimaista tuomiota saatettiin olla vapaalla jalalla ja jatkaa hommia. Tosiaan, tämä Sörkan alamaailma, niin sinne muutama tässä minun kirjassa kuvatuista salakuljettajista joutui eikä sieltä ikinä päässyt pois. Niistä tuli tämmöisiä vankilakundeja, jotka sortui ihan tavallisiin omaisuusrikoksiin. Sörkan kaduilla murtautuivat ihan ruokakauppoihin tai muihin vastaaviin ja yrittivät tehdä bisnestä mitä moninaisimmilla tämmöisillä, murtokeikkojen avulla.

Timo: No, tässä voi jäädä, ja tietysti kuva onkin vähän sellainen, että salakuljetusta oli paljon, mutta oli sillä alueella, siellä Vanhankaupunginlahdella, sentään muutakin elämää, muun muassa nämä Kokkoluoto, Kuusiluoto, Lammassaari, niin siellä oli myös kristillistä toimintaa ja jo sitä ennen se oli tämmöinen hyvin suosittu huvittelupaikka.

Eero: Joo. Tämä Vanhankaupunginlahti, niin siitä tuli jo 1800-luvun lopussa Sörnäisten köyhemmän väen, työväen tällainen kesänviettoalue ja näihin saariin ja niemiin tuli kesäsiirtoloiksi sanottuja työväenyhdistysten vakiintuneita kesäpaikkoja, joita vuokrattiinkin. Muun muassa Mölylää vuokrasi Sörnäisten työväenyhdistys Viikin kartanolta ja Kivinokkaa Sörnäisten työväenyhdistys vuokrasi Kulosaaren Huvilakaupunkiosakeyhtiöltä, ja Lammassaaren vuokrasi 1900-luvun alussa Raittiusyhdistys Koitto, alussa Viikin kartanolta. Näistä tuli hyvin tunnettuja työväen kesäpaikkoja, jotka oli paitsi näiden yhdistysten käytössä, niin niissä oli kaikille avoimia juhannusjuhlia ja muita tämmöisiä kokoontumisia, jonne vuoroveneet vei pientä maksua vastaan Toukolan rannasta ja Hakaniemestä.

Timo: Joo. Joo. Mites nämä kristilliset yhteisöt sitten sinne tuli?

Eero: Joo, Kuusiluodossa oli itsenäisyyden alkuvuosista aina 1970-luvulle Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kesäsiirtola, joka oli lasten ja nuorten kesäsiirtolatoimintaa pitkälti. Tämä Kuusiluodon luterilainen yhdistys oli ehkä jonkunlainen poikkeus, että nämä oli nimenomaan erilaisia työväenyhdistyksiä, jotka silloin 1900-luvun alussa käytti Vanhankaupunginlahtea.

Timo: Joo. No, sitten voitaisiin tässä ehkä siirtyä vähän toisenlaiseen salakuljetukseen, ihmisten salakuljetukseen. Siinä ehkä nyt sitten vähän miljöökin muuttuu sinne ulommaksi merelle. Eli sinä olet tehnyt paljon tutkimustyötä tähän toiseen kirjaasi, jossa kerrotaan virolaisten ja suomalaisten harrastamasta ihmisten salakuljetuksesta Virosta Suomeen, ja Suomen kautta varmaan sitten moni meni eteenpäin. Miten tämä siirtymä? Oliko samat tekijät sitten? Osa meni rikosten teille, mutta osa ilmeisesti näistä pirtun salakuljettajista kekkasivat sitten uuden ansaintamahdollisuuden.

Eero: Joo, tosiaan, kun minä tein tätä kirjaa Sörkan rysäkeisarit, niin minä ihan menin omalla veneellä käymään Sipoon Eestiluotoon tuohon Vuosaaren edustalle. Siellä on kolmen kalastajaperheen talot, joita käyttää edelleen näiden kalastajasukujen perilliset kesäpaikkanaan ja tutustuin näihin Eestiluodon ihmisiin. Yritin kerätä aineistoa, keräsin aineistoa tähän Sörkan rysäkeisari -kirjaan, mutta sitten löysin sieltä sitten lopulta uuden kirjan aiheen, eli virolaiset Helsingin itäpuolen saaristossa.

Haastattelin eestiluotolaisia myös tuossa 12 vuotta sitten, kun Helsingin kaupunki kysyi minulta luontopolkutekstejä Sipoon Kaunissaareen, jossa on ollut 60-luvun alusta helsinkiläisten tällainen kesänviettosaari, Kaunissaari. Siinä minä tutustuin eestiluotolaisiin vanhoihin ihmisiin uudestaan vielä paremmin ja tulin tietämään sen sitten vähän yli 10 vuotta sitten, että Eestiluodossa on edelleen yksi virolainen Alise, joka kaksi vuotta sodan jälkeen, 1946, tuli Suomeen niin, että kalastajapoika Herbert Liljeberg Eestiluodosta salakuljetti Alisen Suomeen. Kävi omalla pikkuveneellä hakemassa Virosta. Herbert on tosiaan tästä vaimonhakumatkasta tehnyt kirjoituksen, ja elämästään yleensä Eestiluodossa ja sodanaikaisesta elämästä tehnyt tämmöisen käsikirjoituksen sukulaisille ja ystäville. Minä sain kopion tästä luettavaksi tuossa 10 vuotta sitten. Tämä oli niin hämmästyttävä tämä vaimonhakumatka kaksi vuotta sodan jälkeen, ja se, että tämä Alise edelleen vietti kesiään siellä Eestiluodossa. Herbert Liljeberg oli kuollut jo 1987. Nämä Eestiluodon kalastajien yhteydet Viroon ja että tosiaan itse tämä Herbert Liljebergkin oli puoliksi virolainen. Hänen äitinsä oli virolainen ja heillä oli ollut virolaisia vaimoja useassa sukupolvessa tässä omassa suvussaan ja kaikkien Eestiluodon kalastajaperheiden taustassa oli virolaisjuuria, niin tässä oli uusi aihe.

Sitten siihen kuului sellainen, että paitsi, että Herbert Liljeberg oli hakenut kaksi vuotta sodan jälkeen vaimonsa Virosta salaa, niin hän oli sodan aikana veljensä kanssa syksyllä 1943 kuljettanut virolaisia pakolaisia kalastajaveneellä Sipoon saaristoon ja kirjoitti siitä myös tässä omaelämäkertatekstissä nimeltä Lotan (kirjoitusasu epävarma).

Tämä oli niin hämmästyttävä juttu, että suomalaiset sotilaat oli auttaneet virolaisia pakenemaan Saksan miehittämästä Virosta silloin jatkosodan loppuvuosina, että minä aloin sitä sitten tutkimaan oikein systemaattisesti. Siinä meni myös monta vuotta. Minä luin Kansallisarkistossa valtiollisen poliisin kuulusteluraportteja ja muuta aineistoa, joka tehtiin näistä virolaisista pakolaisista ja tästä tuli minun uusi kirjani Pako yli Suomenlahden – ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944.

Timo: Kerroit, että se on nyt käännetty viroksi ja ilmestyy myös virolaisten luettavaksi.

Eero: Joo, se on nyt käännetty Virossa viroksi ja tänä syksynä, jos aikataulut pitää, ilmestyy siellä.

Timo: No, mennään sinne ihmissalakuljetuksen alkuun. Vähän sitä miljöötä kanssa jäänyt miettimään, että noilla ulkosaarilla, asuiko niillä ilmeisesti aika paljon virolaisia ja tietysti kontakteja Viroon oli paljon, mutta niinkin, että viron kielellä siellä saarilla pärjäsi?

Eero: Joo. Helsingin itäpuolen saaristossa ja myös tästä Helsingistä lähteen, niin saaristossa oli virolaisia, joista monet oli tullut Suomeen jo varhaisella 1800-luvulla. Virosta pakeni ihmisiä Venäjän sotaväen ottoja, sotapalvelusta, joka oli parikymmentä vuotta. Muutenkin Virossa oli köyhemmät olot, niin virolaisia tosiaan tuli asumaan ihan tähän Helsingin itäpuolenkin saaristoon, muun muassa Villinkiin ja Villingin läheisiin saariin ja Sipoon saariin. He hyvin monissa tapauksissa muuttivat nimensä suomalaisen papin avustuksellakin ja ikään kuin elivät täällä uudella nimellä, piiloutuivat, ja heistä tuli suomenruotsalaisia, tai viimeistään heidän lapsistaan tuli suomenruotsalaisia, jotka osasivat sitten ruotsin kieltäkin. Virolaisia muutti Sipoon saaristoon, Helsingin itäpuolen saaristoon kyllä vielä sitten 1900-luvun alussa ja itsenäisyyden alkuvuosina. Sieltä tultiin usein kesäajaksi kalastusapulaisiksi, rengeiksi kalastajaperheisiin ja monet virolaiset nuoret naiset avioitui ja jäi asumaan tuonne saaristoon. Näitä avioliittoja oli paljon. Pystyttiin omalla veneellä käymään kylässä helposti. No, itsenäisyyden aikana tarvittiin virallisesti lupa, tämmöinen matkakortti, siis passia vastaava matkakortti, mutta tästä ei juuri tarvinnut välittää. Nämä kalastajaperheet, joilla oli sukulaisia Viron rannikolla ja saarissa, niin ne kävi helposti kylässä ja hoiti asioita tässä Suomenlahden yli. Sitä valtakunnan rajaa ei niin kuin ollut olemassa tälle meren kansalle.

Timo: Joo. Mites tämä oli sitten organisoitu? Ajatellen tätä sota-aikaa, niin siellä touhusi aika monta porukkaa. Siellä oli siviilejä, sotilaita, siellä oli suomalaisia, virolaisia, saksalaisia. Ja tietysti, kun ajattelee jo sitä historian kulkua Viron puolella, niin ensin Venäjä, tai silloin Neuvostoliitto, miehitti, ja sitten tuli saksalaiset ja sitten uusi neuvostomiehitys, että aika kirjavaa ja monivaiheista se meininki oli. Minkälainen kokonaiskuva tästä ihmissalakuljetuksesta, miten sinä luonnehtisit?

Eero: No, suomalaisille tämä Viron historia on vähän monimutkainen, kun siinä oli monta miehitystä jo toisen maailmansodan aikana, kaksi neuvostomiehitystä ja yksi saksan miehitys siinä välissä. Virolaisia pakeni paljon yli Suomenlahden vuodesta 1943 alkaen aina vuoteen 1944. Saksan Stalingradin tappio merkitsi sitä, että Saksalta alkoi loppua miehet ja saksalaiset laittoi Virossa kutsunnat pystyyn. Virolaiset nuoret miehet, heidät yritettiin pakottaa palvelemaan Saksan armeijassa. Tämä johti siihen, virolaiset oli nähneet jo, mitä Saksan hommat on. Saksa ei tule voittamaan sotaa. Itärintamalle oli mennyt jo virolaisia nuoria miehiä kuolemaan, jauhautumaan paljon ja Saksalle ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen Viron itsenäisyys. Virolaiset nuoret miehet alkoivat pakoilemaan kutsuntoja. Siellä oli itsenäisyysliikettä, maanalaista itsenäisyysliikettä rakentavia yliopistomiehiä Tarton yliopistossa ja muita, jotka keksivät idean, että kaikki miehet Suomeen, että nuoret miehet, joita Saksa yrittää pakottaa armeijaan, niin hakeutuu Suomeen ja hakeutuu Suomen armeijan vapaaehtoisiksi. Tosiaan 15 000 ihmistä tuli yhden vuoden aikana, -43 ja -44, tässä Tallinnan ja Helsingin itäpuolelle kalastajaveneissä pakolaisina Suomeen. Siinä mukana oli paljon, pari tuhatta, siviiliä, jotka oli joutuneet vaikeuksiin: naisia, lapsia, vanhoja ihmisiä. Vähän yli 3 000 virolaista hakeutui Suomen armeijan vapaaehtoisiksi ja palveli Suomen armeijassa.

Timo: Joo. Eli nämä Soomipojat.

Eero: Joo, heitä sanottiin Suomen pojiksi. Se nimi annettiin Virossa silloin, kun osa heistä, vähän yli puolet, palasi Viroon loppukesällä -44, kun puna-armeija oli uudestaan tulossa Viroon.

Tämä ihmissalakuljetus yli Suomenlahden alkoi pienemmässä mittakaavassa kesällä, syksyllä 1940 ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana. Virossa joutui pulaan erilaiset parempiosaiset ihmiset, laivan omistajat, jotka olivat useissa tapauksissa olleet mukana salakuljetuksessa, jotka oli pirtuliikemiehiä ja kohonnut rikkaammiksi laivan omistajiksi. Heidän omaisuuttaan sitten Neuvostoliiton uusi miehitysvalta vaati kansallistettavaksi ja jos nämä liikemiehet ei kiltisti kotiuttanut laivojaan maailman meriltä Viroon, niin he joutuivat vaikeuksiin ja pakoilemaan, piileskelemään. Muun muassa tällaisia vaikeuksiin joutuneita porvareita sitten Viinistun salakuljettajat, kalastajat, kuljetti Suomeen. Yhteensä muutamia satoja pakolaisia tuli kesällä ja syksyllä 1940 ja useita näistä kalastajasalakuljettajista, jotka oli olleet aikaisemmin pirtun salakuljettajia ja tunsi Sipoon seudun, heillä oli myös sukulaisia avioitunut sinne, niin he jäivät kalastajiksi sitten. Porvoon edustan Pirttisaareen jäi viinistulainen Vaarmanien (kirjoitusasu epävarma) perhe, joka pakeni lokakuussa -40. Ja Sipoon Trodlandetiin jäi yksi Axbergin kalastajapoika, joka oli Tallinnan itäpuolelta Axin saaresta, ja jäi muitakin. He jäi Suomeen kalastajiksi, ja sitten kun vuonna -43 tuli tämä tilanne, että Virosta halusi Suomeen paeta satoja tai tuhansia ihmisiä, niin he alkoivat omilla veneillään ja vanhoilla taidoilla salakuljettaa niin, että se tapahtui pitkälti täältä Suomesta käsin. Eli lähdettiin illalla Porvoon Pirttisaaresta, sovittiin vaihteleviin paikkoihin tapaamisia Viron rannikolla. Yö on pitkä, rannikko on pitkä. Saksan vartioveneet ei millään pystyneet valvomaan pieniä kalastajaveneitä. 20-30 ihmistä avofiskariin pressun alle. Pieni vene on edullinen salakuljetukseen, se ei näy kauas aallokossa. Näillä pienillä veneillä tuotiin Suomeen 5 000 ihmistä yhden vuoden aikana.

Timo: Kaikille ei tainnut käydä ihan onnistuneesti, ei käynyt hyvin, että kuolemantapauksia tuli.

Eero: No, oli kuolemantapauksiakin, joo. Minä löysin onnettomuuksia, että veneen pakokaasuun kuoli joitakin ihmisiä. Joitain sylivauvoja kuoli, kylmyyteen ehkä. Tämä ihmissalakuljetus oli hyvin järjestäytynyttä ja organisoitua ja suuria onnettomuuksia minä en löytänyt, tai tällaisia merionnettomuuksia, joissa vene olisi uponnut. Hankaluutena oli sellainen, että Suomessa valtiollinen poliisi alussa suhtautui epäluuloisesti virolaisiin. Valtiollinen poliisi oli saksalaismielinen, saksalaismielisempi kuin armeijan johto, joka otti virolaisia koulutukseen jo keväällä -43, mutta valtiollinen poliisi laittoi kuulusteluihin, aluissa pitkiinkin kuulusteluihin. Ja valtiollinen poliisi siis tiedotti Saksan turvallisuuspoliisille Tallinnaan näistä, antoi veneiden salakuljettajien nimiä ja Suomeen paenneiden nimiä aina sinne syksyyn -43 asti. Tämä johti siihen, että Virossa joutui vankilaan näitä salakuljettajia ja heidän avustajiaan. Alussa ne tuomiot eivät olleet kovin ankaria, mutta sitten syksyllä, talvella -43-44 saatiin pitkiä vankilatuomioita niin, että se johti istumiseen sen Saksan miehitysajan loppuun, syyskesään -44 asti. Ja saksalaiset antoivat yhden kuolemantuomionkin. Yksi salakuljetusta järjestellyt mies hirtettiin Patarein vankilassa kesäkuussa -44.

Timo: Suomeen tultiin ja mihinkä täällä?

Eero: Tosiaan tämä Helsingin ja Tallinnan itäpuolella tapahtunut salakuljetus Suomessa käytti muutamia saaria etappina Helsingin itäpuolella, ja sitten oli tämä Porvoon Pirttisaari, jossa oli rannikkotykistön pieni yksikkö ja meripoliisin yksikkö. Sitten oli Sipoon Trodlandet, jossa oli yksi kalastajatalo. Sinne perustettiin meripoliisin yksikkö. Merivartiosto muutettiin meripoliisiksi, joka toimi rannikkotykistön sodanjohdon alaisena. Tosiaan Suomen armeijan veneillä näitä virolaisten sinne saariin kuljettamia virolaisia kuljetettiin eteenpäin. Laajasalon Jollaksen kartanosta tehtiin virolaisten pakolaisten vastaanottokeskus lokakuussa -43 ja Jollaksen kartanon läpi meni siis useita tuhansia virolaisia. Sieltä jatkokuljetettiin nuoret miehet armeijan koulutukseen ja muut, jotka halusivat töihin ja muualle, niin sitten muihin paikkoihin. Siinä oli siis Suomen armeija auttamassa, mutta tietenkin sillä lailla salaa, että Saksa ei tätä näkisi, että Suomen armeija on auttamassa virolaisia pakoon Saksan armeijasta.

Timo: Joo. Oliko tämä salakuljetus humanitääristä toimintaa vai oliko se raakaa rahastamista, vai kaikkea vähän siltä väliltä?

Eero: No, tämä kysymys on esitetty ja tämä tietenkin tulee vastaan. Sanotaan, että tässä oli piirteitä hyvästä ja pahasta, kumpaakin. Tästä salakuljetuksesta otettiin maksua, joka maksettiin silloin Virossa tämmöisessä valuutassa kuin Saksan itämarkka. Saksalla oli oma valuutta näillä valloitetuilla itäalueilla. Se rahasumma oli suuri. Se vastasi suurin piirtein vuoden palkkaa, mutta maksuna käytettiin elintarvikkeita, myös arvoesineitä, vaatteita. Maailma oli sillä lailla väliaikaisessa tilassa Virossa, että siitä rahasta myös tiedettiin, että se tulee olemaan paperia, ja se oli sitten kesällä -44 vain kasoja paperia.

Tätä ihmissalakuljetusta sitten toisaalta valvoi ikään kuin arvovaltaiset tahot. Virossa oli tällainen itsenäisyysliike, Viron kansalliskomitea, joka järjesti myös tätä. Siinä oli jollain lailla valvomassa myös Suomen armeija. Minä en aivan törkeitä tapauksia tästä ole löytänyt, vaikka myös oli niin, että joitain salakuljettajia ja heidän ottamia hintoja pidettiin arveluttavina. On mahdollista, että siinä tapahtui kaikenlaisia pahoja asioita, mitä minä en ole kaikkia löytänytkään.

Tämän ihmissalakuljetuksen ympärillä, siinä oli mukana niin kuin kovaksi keitetyt pirtun salakuljettajat Viinistusta ja tämä Vaarmanien perhe Pirttisaaressa oli sen suurin kuljetusyhtymä, jolla oli käytössä jopa 10 venettä ja niitä oli ajamassa ikään kuin salakuljettajarenkejä. Tapahtui niin, että rintamalle menneet virolaiset vapaaehtoiset tulivat lomalle Pirttisaareen ja tänne saaristoon ja lomalla kävivät Virossa, mutta sitten saattoivat jäädä salakuljettajiksi tai salakuljetuksen järjestäjiksi sinne Viroon ja auttamaan ihmisiä rantaan kokoontumispaikoille ja alkoivat sotilaskarkureiksi. Eivät enää loman jälkeen tulleetkaan takaisin. Tätä Suomen armeija ei tietenkään katsonut hyvällä. Tämä johti myös siihen, että jotkut näistä salakuljettajista vaihtoi nimeä, siis esiintyi uudella nimellä esimerkiksi siellä Pirttisaaressa. Minä käsittelen tuossa kirjassa sellaista Saarelaa, joka muutti nimensä Sandback-nimiseksi, joka oli ollutkin sen kalastajaperheen nimi aikaisemmin Virossa. Kun tämä tuli sitten Suomen armeijalle tietoon, että useat rintamakarkurit on hoitamassa tätä veneliikennettä, niin tästä sitten, no, myös sotatilanne muutti sen, että Suomen sodanjohto tiesi, että pitää irrottautua Saksasta ja tosiaan kesän alussa -44 tämä salakuljetus lopetettiin niin, että virolaisia määrättiin muuttamaan kokonaan pois sieltä Pirttisaaresta ja muualta, asumaan sisämaahan, ettei tätä voi enää jatkaa.

Timo: Joo. No, näistä tyypeistä, jotka siinä tätä hommaa hoitelivat käytännössä, niin siellä vilahtaa yksi monille aika tuttu nimi, Algot Niska. Mikäs oli Algotin? Hänellähän oli suurempi menneisyys vissiin pirtupuolella, mutta hän myöskin touhusi tässä ihmissalakuljetuksessa.

Eero: Joo, Algot Niska oli tosiaan mukana silloin kesällä 1940, syksyllä 1940 tämän ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, jolloin virolaiset pirtun salakuljettajat alkoivat kuljettaa Suomeen hyvin maksavia liikemiehiä ja muita, jotka olivat joutuneet Neuvosto-Virossa vaikeuksiin. Algot Niska oli tätä jollain lailla järjestelemässä, muun muassa niin, että teki mahdolliseksi sen, että Helsingin edustalla ulkomerellä olevia majakkalaivoja saattoi käyttää etappeina niin, että virolaiset Vaarmanin veljekset toivat ihmisiä näille majakkalaivoille ja niistä hoidettiin jatkokuljetus eteenpäin Helsinkiin. Tämä majakkalaivan käyttäminen lyhensi sitä matkaa niin, että Vaarmanin veljekset ja muut pystyivät tulemaan aamupimeässä takaisin Viroon ja sitä ei huomattu, että he on käyneet merellä. Mutta tosiaan Algot Niska otti isoja summia rahoja näistä palveluksistaan ja joutui lopulta pahasti napit vastakkain Viinistun kovien veljesten kanssa. He, Vaarmanin veljekset ja jotkut muut, alkoivat pitää Niskaa huijarina, rahastajana, joka ottaa sellaisista palveluksista, mitä ei ole ollut olemassakaan, niin pyytää rahasummia. Ja tässä tosiaan ihan valtiollinen poliisikin sai puhelinkuuntelulla ja muulla tietoa salakuljettajien välisistä riidoista ja nämä viinistulaiset Vaarmanin veljekset sen loppujen lopuksi voitti, niin että Niska väistyi pois näistä piireistä. Se meni niin pitkälle, että neuvotteluissa Helsingissä Vaarmanin veljekset sanoivat Niskalle, että seuraavaan neuvotteluun tulemme kirveiden kanssa, ja muuta tällaista. Niska yritti tässä taas sitten vedota poliisiin, että Vaarmanin veljekset on täysiä rikollisia. Mutta poliisit antoivat sen tapahtua, että Niska karkotettiin pois tästä. Poliisilla ei ollut lainkaan myötämielinen suhtautuminen Niskaan, jota pidettiin huijarina valtiollisen poliisin silmissä.

Timo: Eli vähän jäsentenväliseksi meni tämäkin, niin kuin ehkä se pirtusalakuljetuspuolellakin tapahtui.

Eero: Niskahan oli seikkailija ja mitä erilaisimmilla tavoilla yritti kerätä rahaa, ja siis oli tosiaan saanut Suomesta tyhjiä passeja apulaistensa avulla varastettua viranomaisilta, ja niiden tyhjien passien kanssa oli Saksassa ja Saksan valloittamilla alueilla 1938. Hyvin maksaville asiakkaille, joista suurin osa oli juutalaisia, myi niitä. Tästä on yksi historian pro gradu -työ tehty. Se oli jonkunlaista rahastamista kyllä myös, vaikka siitä saattoi olla jossain tapauksessa apuakin kyllä. Niska oli seikkailija.

Timo: Seikkailijoita ja sitten myös vakoilijoita liittyi tähän kuvioon, tai ainakin pelättiin. Tai onko ihan todistettavasti?

Eero: Joo, kyllä. Nämä itse salakuljettajat ja Suomeen tulleet virolaiset myös tiesivät sen, että Neuvostoliitto voi laittaa mukaan pakolaisiksi niin kuin valepakolaisia, ja myös Saksa laittoi valepakolaisia selvittämään näitä, että ketkä oli mukana tässä ihmissalakuljetustoiminnassa. Osa todellakin, ja näitä ihan löytyy valtiollisen poliisin raporteista ja sitten myöhemmästä historiankirjoituksesta, että todellakin sinne tuli sekä Saksan että Neuvostoliiton asiamiehiä, jotka tiedotti, että miten ja missä tätä toimintaa tehdään ja ketkä siinä on mukana. Siis ihmisillä oli tietenkin syytä pelätä toisiaan. Osa näistä asiamiesten olemassa oloista ehkä jäi pimentoon, mutta näitä myös paljastui. Ja tämähän on ilmiö, jota on ollut olemassa varmasti aina, tämmöistä vakoilua, ja tämä on nykymaailmassa olemassa oleva asia myös.

Timo: No, Kekkosellakin oli tässä hommassa sormet, jotenkin lusikka keitossa, sormet sopassa.

Eero: Joo, tosiaan kansanedustaja Urho Kekkonen oli jo 30-luvulla tehnyt työtä virolaisten ja muiden suomensukuisten ihmisten ystävyysyhdistyksissä. Kekkonen yhtenä tärkeimpänä nosti eduskunnassa virolaisten pakolaisten tilanteen alkusyksystä 1943 ja hyökkäsi valtiollista poliisia vastaan ja sitä käytäntöä, että valtiollinen poliisi laittoi virolaisia pakolaisia istumaan putkaan ja pitkiin kuulusteluihin, ja että näitä pakolaisia ja heitä kuljettaneita kalastajia, salakuljettajia, heidän nimiä, ilmoitettiin Viroon Saksan turvallisuuspoliisille. Ja tästä tosiaan tuli eduskunnassa keskustelua. Tämä virolaisten nimien ilmoittaminen Saksan poliisille loppui sitten loppusyksystä -43. Virolaisten pakolaisten vastaanottokeskusta Jollaksen kartanoon oli myös järjestelemässä Urho Kekkonen ja se sai, tämä Jollaksen, no, sitä sanottiin muun muassa Jollaksen leiriksi, niin se sai rahaa Suomen valtiolta ja siellä oli Suomen valtionkin palkkaama johtaja, vaikka virolaiset sitä pyörittivät työvoimalla itse suurimmaksi osaksi.

Timo: No, Urhosta tuli sitten Suomen presidentti pitkäksi aikaa, mutta sinun tutkimuksesi sivusivat myös Viron presidenttiä, diktaattoriksikin nimettyä Pätsiä, jonka kai, pitikö hänen tulla tänne myös? Ainakin hänelle tehtiin venettä.

Eero: Joo, kesällä 1940, kun Neuvostoliitto erilaisten temppujen avulla lakkautti itsenäisen Viron ja liitti sen Neuvostoliittoon, niin tosiaan Pätsin pakenemista Virosta oli järjestelemässä siellä ihmisiä. Siinä presidentti Päts niin kuin myöhästyi ja hänet ihan yhtenä ensimmäisistä Viron puolustusvoimien komentaja Laidunerin kanssa kyyditettiin Neuvostoliittoon, että presidentti Päts ei ehtinyt. Yksi hänen poikansa kyllä ehti paeta meren yli silloin kesällä -40. Presidentti Pätsin omaisuutta siirrettiin muutamien Tallinnassa ja Piritalla asuvien liikemiesten taloihin ja nämä liikemiehet joutuivat vaikeuksiin siitä, että he oli ottaneet Pätsin omaisuutta. Nämä liikemiehet olivat muutamia, jotka pakenivat silloin syksyllä -40 näiden kalastajasalakuljettajien kanssa, joita minä kuvaan tässä kirjassa.

Timo: No, Neuvostoliitto miehitti sitten uudemman kerran Viron tuossa -44 ja silloin ilmeisesti ei enää tännekö tullut kauheata joukkoryntäystä, vaan suunta vaihtui enemmän Ruotsiin?

Eero: Joo. Silloin, kun puna-armeija tuli uudestaan syyskuussa 1944 Viroon, niin tapahtui niin sanottu suuri pakeneminen, joka oli, noin parikymmentä tuhatta virolaista pakeni meren yli Ruotsiin. Osa heistä tuli Suomen rannikon kautta, joka oli sillä lailla turvallisempi reitti, että ei suurta avomerta usein huonoilla, ylilastatuilla veneillä tarvinnut mennä. Suomessa he saivat apua. Silloin syyskuussa 1944 tuli tänne Sipoon saaristoon ja Jollaksen kartanoon tuli satoja ihmisiä siis syyskuun lopussa -44. Tätä voi sanoa suureksi pakenemiseksi. Sitten tämä ihmissalakuljetus, jossa tuli Suomeen näitä Suomen Poikia, Suomen armeijaan hakeutuvia nuorukaisia, niin sitä voi sanoa järjestäytyneeksi ihmissalakuljetukseksi.

Mutta tosiaan tämä pakeneminen Virosta jatkui vielä syksyllä -44 neuvostomiehityksen aikana noin kuukauden, lokakuun loppuun -44 ja tämä Jollaksen kartanon vastaanottokeskus toimi Helsingissä. Vaikka samaan aikaan oli jo venäläisten valvontakomissio täällä, niin kaikessa hiljaisuudessa Jollaksessa otettiin vastaan pakolaisia ja täällä Suomessa annettiin apua muutamille virolaisille rohkeille. Herman Lahe oli yksi kalastajan poika sieltä Kolgasta, joka salakuljetti vielä lokakuussa -44. Siis oli istunut ihmissalakuljettajana Saksan miehityksen aikana Tallinnassa vankilassa, vapautui silloin syyskuussa -44, alkoi uudestaan kuljettamaan ihmisiä sieltä Jumidan niemeltä, josta vielä tuli, oli metsässä piilossa satojakin ihmisiä. Viimeiset onnistuneet kuljetukset oli tosiaan silloin lokakuun lopussa -44. Viimeisessä Herman Lahen kuljetuksessa tuli myöhempi kirjailija Arvid Virlaid, joka on kuvannut tätä toimintaa ja josta Suomen viranomaistenkin dokumentteja löytyy. Tosiaan sitten lokakuun lopussa -44 tämä Herman Lahe jäi kiinni siellä Jumidan niemen edustalla merellä ja suuri joukko pakolaisia jäi kiinni siellä merellä ja metsässä ja Herman Lahe kuoli vankileirillä muutamia vuosia myöhemmin.

Timo: Ja jossain vaiheessa sitten salakuljetus kävi mahdottomaksi sitten, tai tänne tuleminen.

Eero: Joo. Suomeen pakeni kyllä sodanjälkeisinä vuosina yksittäisiä ihmisiä, mutta Suomen viranomaisten linja muuttui sitten jo loppuvuonna -44 niin, että Neuvostoliitolle palautettiin pakolaiset. Rauhansopimuksen kirjainta alettiin noudattamaan ja valtiollisessa poliisissa voimasuhteet muuttuivat, tuli niin sanottu punainen Valpo ja virolaisia pakolaisia alettiin palauttamaan.

Timo: Ja mikäli minä olen ymmärtänyt, niin myöskin sieltä lähteminen sitten alkoi olla mahdotonta. Veneet takavarikoitiin ja.

Eero: No, vähitellen tosiaan, juu, se rannikon valvonta tuli kattavammaksi, mutta kuitenkin kaksi vuotta sodan jälkeen, siis silloin -46, niin tämä Herbert Liljeberg Eestiluodosta pystyi tekemään tämän vaimonhakumatkan. Rannikkoa ei kuitenkaan tyhjennetty asutuksesta mitenkään systemaattisesti. Näitä Viron rannikon itäpuolen saaria, joissa asui kalastajaperheitä. Axi ja Rammu ja Koipsi, pieniä saaria, joissa asui kalastajaperheitä, pieniä kalastajakyliä oli, niin ne tyhjennettiin ihmisistä vasta 50-luvun alussa.

Timo: Joo.

Eero: Vähitellen se rannikon valvonta tuli systemaattisemmaksi ja ankaraksi ja koko Viron pohjoisrannikko julistettiin rajavyöhykkeeksi, niin että siellä asuvatkin rannikkokylien ihmiset joutui kulkemaan siis omilla lupapapereillaan ja lupapapereiden avulla vain sinne pääsi sukulaiset kyläilemään. Omia venerantoja ei enää saanut käyttää. Veneet keskitettiin valvottuihin kylien satamiin.

Timo: Sitten koitti vapaus tuossa jossain 80-luvun lopussa, 90-luvun alussa. Viro itsenäistyi, sai itsenäisyytensä takaisin ja nämä asiat nousi sitten esille uudestaan. Ja niin kuin kerroit, että tämä sinun toinen kirja on käännetty viroksi ja siellä kohta luettavissa. Varsin vilkasta kirjan perusteella oli sitten tämä menneiden muisteleminen ja dokumentointi.

Eero: Joo, Virossa, niin kun tietenkin kaikkialla muualla Neuvostoimperiumin piirissä on historian vaietut asiat käsitelty nyt, kun se on mahdollista. Heti silloin 90-luvun alussa, vuonna -91, tämä Herbert Liljebergin käsikirjoitus elämästään ja tästä vaimonhakumatkasta, niin siitä oli kopio lähetetty virolaispakolaisille Tukholmaan, jossa oli siis Liljebergien kaukaisia sukulaisia sieltä Axin saarelta. He oli kääntänyt sen viroksi ja se ilmestyi Aikakausikirjassa Virossa heti silloin Viron uudelleen itsenäistymisen alussa. Näitä ihmisiä oli vielä olemassa, vaikka monet oli kuolleet. Minä itse otin yhteyttä tämän Axin saaren kalastajiin ja heistä yksi, Helmut Axberg, oli Tukholmassa, tai Tukholman naapurissa Lidingössä, vähän yli 90-vuotiaana 10 vuotta sitten.

Timo: Joo.

Eero: Minä kirjoitin ja soitin ja kävin häntä muutamana päivänä haastattelemassa silloin kahdeksan vuotta sitten. Hän kertoi siitä, miten hänen veljensä ja hän itse oli mukana auttamassa ihmisiä Suomeen. Hän itse veljensä kanssa istui vankilassa yhden vuoden silloin saksalaismiehityksen aikaan.

Timo: Joo.

Eero: Minä olen tietenkin tosi tyytyväinen, että vaikka minä olin oikeastaan armottomasti myöhässä, siis että suurin osa ihmisistä oli kuollut, mutta useita kuitenkin löytyi, jotka oli olleet mukana tapahtumissa.

Timo: Joo. Näin. Minä luulen, että me ollaan nyt tässä käyty aika perusteellisesti tarinaa läpi sieltä ihan 1900-luvun alkuvuosista tähän päivään saakka ja olette tuossa kertonut vähän lähtökohtiakin. Kerro nyt vielä, että kuinka sinä olet jaksanut tehdä noin suunnattoman istumatyön, että sinä olet kaiken tämän tiedon kerännyt ja laittanut kansiin.

Eero: No, se kirjan tekeminen, se on hauskaa ja helppoa. Vaikeata on vain se valmiiksi tekeminen. Itse sitä aineistoahan on hienoa etsiä. Niitä uusia hippusia löytyy, vaikka niitä löytyisikin välillä hitaasti. Mutta se, että sitten se aineisto laitetaan luettavaan muotoon, joka on tarpeeksi ymmärrettävä ja lähestyttävä yleensä lukijoille, se on se vaikea juttu. Mutta arkistossa istuminen, kyllä minä siitä tykkään.