Pyörällä päästään

Teksti: Riitta-Kaisa Voipio

Onneksi muinaiset sumerilaiset keksivät noin 5 000 vuotta sitten pyörän. Siitä on koitunut ihmiskunnalle runsain mitoin hyötyä. Polkupyörä on yksi sen mainio sovellus. Viiden vuosikymmenen tandemilla ajamisen taival on tuonut kosolti iloa ja valoa elämääni, eikä se ole kunnonkaan kannalta ollut yhtään hullumpi juttu.

Pyörällä pääsee ketterästi eteenpäin keskustoissa kauppareissuilla ja muuten asioidessa. Väittäisin, että
sujuvammin kuin autolla. Pysäköintitilaa löytyy helposti, siitä ei tarvitse pulittaa yleensä senttiäkään. Aika
isoja kuormia saa kulkemaan sivulaukuissa ja tarakalla. Melkoinen kasa kauppaostoksia kertyisi pihalle, jos
kaikki vuosikymmenten mittaan pyörällä kuskatut tarvikkeet koottaisiin keoksi.

Kun satun asumaan pyöräverstaan yläkerrassa, olen oppinut huollon ja ajoneuvosta huolehtimisen tärkeyden. Joskus aivan ällistyn, miten kehnosti ihmiset kohtelevat pyöriään, siis omaisuuttaan. Vehje saattaa viettää koko talven ulkona luminietoksessa taivasalla. Yllätyksenä tulee sitten kallis huolto ja remontti. Pidän sitä silkkana tyhmyytenä, tai sitten tavara taitaa olla liian halpaa ja raha roikkua löysässä.

Sähköavusteiset kiitäjät ovat ilmestyneet teille muutaman vuoden mittaan. Monet sellaisen omistavat sanovat, että nyt tulee lähdettyä fillarilla töihin tai kauppaan, kun ei tarvitse hikoilla polkemisen tuloksena.
Lihasvoimin ilman polttomoottoria liikkuminen kannattaa aina jo ilmastonkin vuoksi.

Kaupunkipyörät ja työsuhde-etuna saadut menopelit lisääntyvät vuosi vuodelta. Aina vain isompi joukko luopuu autosta liikkuakseen pelkästään kahdella renkaalla. Vastuuta kaupunkipyöräilyyn pitää vaatia niin, etteivät piittaamattomat fillaristit törttöile jalankulkijoiden turvallisuuden kustannuksella.

Kokonaan oma lukunsa ovat sähköpotkulaudat, jääköön se hölmöys tässä yhteydessä vain maininnan tasolle. Sen verran voi kuitenkin vekuttaa (marmattaa), että niistä – varsinkin sikin sokin pysäköityinä – kehkeytyy paljon vaaraa ja harmia ja että huristellessa ne vähentävät kävelyä pikku pätkillä. Se taas huonontaa kuntoa.

Liikkuminen on ihmiselle elinehto, se totuus on tiedetty jo iät ja ajat. Pyöräily sekä hyödyksi että huviksi
tarjoaa erinomaisen tavan huolehtia kunnosta. Puskeminen ylämäkeä nostaa mukavasti sykettä, keuhkot tuulettuvat tehokkaasti reippaassa liikkeessä, hiki poistaa kuona-aineita ja mielihyvähormonit jylläävät.

Vastapainoksi myötämäkeen pääsee sitten laskettelemaan vauhdin hurmasta nauttien. Ihminen on varmasti aina kokenut tyydytystä kovasta menosta. Jo ne metsästäjä-keräilijät, jotka pystyivät juoksemaan nopeammin ja pitemmälle, saivat yksinkertaisesti paremman ja isomman saaliin.

Tandempyörä on osoittautunut aivan oivaksi kapineeksi näkövammaiselle. Mutta iloisesti yllättyneenä voi sanoa, miten paljon siitä saavat irti monet muutkin osakuntoiset. Se, että sokeana tai hahmotushäiriöisenä tai tietynlaisia liikuntavaivoja potevana pääsee fillarin selkään, lisää yhdenvertaisuutta ja estää syrjäytymistä.

Hämmästyttävän usein törmää ennakkoluuloisiin väitteisiin, etteivät vaikkapa CP- tai kehitysvammaiset ihmiset koskaan opi ajamaan pyörällä. Jos lapsi pääsee ensin peräpyörän ja sitten tandemin kyytiin, voi siitä pikkuhiljaa herätä kiinnostus ja taito itsenäiseen ajamiseen. Näyttöä ilmiöstä on.

Minulla nousevat aina niskavillat pystyyn kuullessani lausahduksia ”ei siitä mitään tule” tai ”ei pyörällä voi
ajaa, ellei ole täyskuntoinen”. ”Ei ei, ei ei!”

Omassa lähipiirissäni esimerkiksi autisminkirjolaiset oppivat hyvinkin ajamaan, eikä tandemin takasatulassa tarvitse kantaa vastuuta liikennesäännöistä eikä reiteistä. Ja jos ykköspyörällä polkeminen rupeaa sujumaan, kuten monesti tapahtuu iän karttuessa, niin siitä vain kiitämään pitkin kevyen liikenteen väyliä oman sykkelin selässä, aikuisen johdolla.

Tiedän erään käsivaivaisen rouvasihmisen, joka kokeili puolisonsa kanssa tandemia, ja niin vain heidän
ajopelinsä viilettää nyt pitkin kaupunkia. Kaikki saattaa olla mahdollista, jos ihan heti ei luovuteta. Jokainen meistä voi kannustaa siihen, ei tyrmätä. Se on vähintä lähimmäisenrakkautta.

Tuttuja makuja, suomalaista ruokaa

Teksti: Sanna Tynkkynen, kuva: Ilpo Blåberg

Suomen kesä! Satokausi on aluillaan ja on hyvä hetki tutkailla ikiomaa gastronomiaamme. Lähelle on joskus vaikeaa nähdä ja etenkin huomata, miten hienoja asioita sieltä löytyykään. Pöytä on katettu, hyvää ruokahalua!

Historiaa

Esihistoriallisella ajalla Suomessa elettiin metsästäjäkeräilijöinä. Maata alettiin viljellä jo varhain ja kotieläimiäkin pidettiin, mutta pääpaino oli pitkään luontotaloudessa. Kaupankäynti tuli perinteisen elämäntavan rinnalle 1100-1500 -luvuilla. Hansaliiton kautta saatiin esimerkiksi suolaa, millä oli suuri merkitys kaupankäynnille. Sen ansiosta lohen ja voin säilyvyys parani ja ne olivatkin tärkeimpiä vientituotteita. Kaupankäynnin myötä Suomeen alkoi tulla myös ylellisyystuotteita, kuten viinejä ja mausteita.
Keskiajalla alkanut ilmastollisesti suotuisa ajanjakso nosti maanviljelyn merkitystä etenkin Etelä-Suomessa. Ruotsin vallan aikana se kasvoi edelleen. Vuonna 1543 Kustaa Vaasa antoi julistuksen, jolla erämaat määrättiin kruunun omaisuudeksi. Niistä sai vallata kaskeamalla peltoa välittämättä siitä, kenelle alue oli aiemmin kuulunut. Luonto toimi omanlaisenaan mittarina asiassa: Kaskipelloille kasvoi ensin mansikkaa ja pensaskasvustoa, sitten kasvoivat puut ja mustikka. Oma maa mansikka, muu maa mustikka.
Ruotsi menetti Uudenkaupungin rauhassa 1721 vilja-aittana toimineen Liivinmaan. Katse käännettiin Suomeen. Uudisraivausta ja maataloutta pyrittiin tehostamaan 1757 annetulla isojakoasetuksella. Etelä- ja länsisuomalaiset talonpojat vapautuivat vainiopakosta ja sarkajaosta. Torppien perustaminen tuli helpommaksi ja asumattomille takamaille alkoi nousta uusia kyliä ja viljelyksiä. Pyyntielinkeino oli silti edelleen keskeistä etenkin maan pohjoisosissa.
Varhaismodernina aikana (1500-1800) Suomi kuului suurimmalta osin Ruotsiin ja ruokakulttuurimme oli varsin yleiseurooppalaista. Varhaismodernina aikana nähtiin merkittäviä ruokahistorian muutoksia, kun reformaatio poisti katolisen kirkon paastonajan ruokakäytäntöjä ja kirjapainon keksiminen auttoi ruokatiedonkin leviämisessä.
Kalastus- ja metsästysmatkat määrittivät nekin varhaismodernin ajan ruokakulttuuria. Erämaissa tarvittiin helposti kuljetettavaa, hyvin säilyvää ja ravitsevaa ruokaa. Savossa eväs tarkoittaa ruokaa yleensä. Kalat, lihat ja kasvikset leivottiin taikinan sisään kukoiksi. Myös talkkunajauhot sopivat hyvin matkaevääksi. Niitä sekoitettiin kylmään veteen tai kalan kuumaan liemeen. Lapissa poron kuivaliha toimi matkaeväänä. Pohjanmaan rannikkoalueilla hylkeenpyynti oli keskeistä. Monen viikon mittaisille kevättalvisille pyyntimatkoille leivottiin evääksi hapanimeliä ruisleipiä.
Yksi ruokahistorian tärkeistä käänteistä oli perunanviljelyn yleistyminen. Suomeen se alkoi juurtua jo 1700 -luvulla. Perunavalistusta jaettiin voimallisesti jopa saarnastuoleista. Peruna paransi Suomen ravitsemustilannetta niin, että väkiluku alkoi kasvaa.
1800 -luvun lopulla Suomen maatalous alkoi muuttua kasvinviljelystä lypsykarjavoittoiseksi. Syynä tähän oli yhteiskunnan rakennemuutos. Omavaraistaloudesta siirryttiin vaihtotalouteen, eikä Suomi voinut kilpailla viljantuotannossa Venäjän kanssa. Modernille meijeriteollisuudelle tärkeä murrosvaihe oli 1880 -luvulla, kun separaattorilaitosten ansiosta voitiin perustaa tehokkaampia meijerilaitoksia. 1900 -luvun alussa Suomeen syntyi runsaasti osuusmeijereitä ja 1905 perustettiin Valio edistämään maitotuotteiden ulkomaankauppaa. Voista tuli tärkeä vientituote.
Jakelun ja tuotannon tehostumisen myötä ruoka alkoi riittää paremmin yhä useammalle. Uudet innovaatiot heijastuivat suomalaisten ruokavalioon. 1860-1920 välisenä aikana Suomen kansantulo kaksinkertaistui. Maakaupan vapauduttua hyödykkeet tavoittivat yhä useamman ja rahapalkkaisen työnteon yleistyttyä monilla oli myös varaa niihin. Maatalouden teknillinen vallankumous aloitti muutoksen. Teollisesti massatuotannolla valmistettu ruoka oli halvempaa ja sitä oli paremmin saatavilla, mikä lisäsi tällaisen ruoan kysyntää. Samalla tapahtui urbanisoituminen ja ihmiset muuttivat työn perässä kaupunkeihin.
Teollisen vallankumouksen tuoma vaurastuminen näkyi muun muassa rakentamisen vilkastumisena ja koneellistumisen lisääntymisenä. Liukuhihnatuotanto ja koneet helpottivat tuotantoa. Suomalaisesta puusta tuli myyntivaltti kansainvälisille markkinoille,
minkä myötä rahaa alkoi virrata myös maaseudulle. Tämä mahdollisti uudet investoinnit maatalouteen. Lisääntyneen maidontuotannon myötä perustettiin meijereitä, kiinnitettiin huomiota viljan- ja rehunviljelyyn ja tarvittiin lisää peltoa. Harvinaisemmat ruoka-aineet, kuten voi, kananmunat ja tuore maito alkoivat olla arkea. Samalla myös ruokakauppojen valikoima monipuolistui.
Suomen jouduttua toiseen maailmansotaan vuonna 1939, ruokahuoltoa kehitettiin pikavauhtia. Nälältä ei kuitenkaan sotavuosina vältytty. Kansanhuoltoministeriölle oli annettu valtuudet hankkia ja jakaa maanpuolustukselle ja väestön toimeentulolle tärkeitä tavaroita ja palveluja, säännöstellä hintoja sekä takavarikoida omaisuutta ja jakaa ostokortteja ruokaa varten. Varastojen turvin selvittiin kevääseen 1940 , minkä jälkeen säännöstelytahti kiristyi. Jouduttiin aloittamaan viljan, voin, maidon, maitotuotteiden ja lihan säännöstely. Perunasta tuli tärkeä ravinnonlähde. Kala, juurekset ja riista toivat helpotusta pula-ajan ruokavalioon.
Pahin alkoi olla ohi 1950-luvulle tultaessa. Viimeisenä säännöstelystä vapautui kahvi 1954.
Sokerin, lihan ja maitotaloustuotteiden kulutus alkoi kasvaa 1950-luvulla. Näihin päiviin asti kehitys on ollut samankaltaista, joskin tiedostava ruokailu on alkanut saada jalansijaa. Kasvissyönti on kasvussa, siipikarjan lihan syöminen on ohittanut sianlihan kulutuksen ja ruoan eettisyydestä ollaan tietoisia. Pohjimmiltaan suomalaisten makutottumukset ovat kuitenkin säilyneet melko samankaltaisina kuin esi-isiemmekin.

Pohjoinen idän ja lännen välissä

Pohjoinen sijainti idän ja lännen välissä on vaikuttanut suuresti gastronomian kehitykseen ja vaikutteita on saatu kaikista suunnista. Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa. Satoa saadaan vain noin puolet esimerkiksi Keski-Eurooppaan verrattuna.
Ilmaston ja sijainnin vuoksi Suomessa on laitettu arkista mutta energiapitoista ruokaa pääasiassa vain hyvinsäilyvistä aineksista. Perinteisesti mausteita on käytetty hyvin niukasti, joskin suolaa melko paljon. Toki Turun linnassa ja Viipurissa ylimystö söi keskieurooppalaiseen tyyliin.
Läntisen ja itäisen ruokakulttuurin raja ei ole ollut niinkään maantieteellinen, vaan suurin merkitys oli uskonnolla. Keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksesta nykyisen Suomen alueella vietettiin paastopäiviä ja ruokailu oli tarkkaan rajattua. Virallisia paastopäiviä olivat keskiviikko, perjantai ja lauantai, jolloin ei syöty lihaa. Torstai on vieläkin monessa paikassa hernekeittopäivä, mikä sekin juontaa juurensa tuolta ajalta. Se sopi tukevana ruokana ennen paastoa. Pidemmät paastojaksot edelsivät pääsiäistä, helluntaita, mikkelinpäivää ja joulua. Tuolloin ei syöty myöskään voita, maitoa, juustoa tai munia. Koska kalaa sai syödä, pohjoisen kuivattua haukea päätyi jopa Keski-Euroopan ruokapöytiin. Keskeinen paaston aika oli adventtina, mistä suomalaisessa joulupöydässä tarjottava kapakalasta valmistettu lipeäkala on muistona. Se oli erityisen suosittua jouluaattona, koska lihaa sai syödä vasta joulupäivänä. Samaa perua on myös joulupöydän silli. Mämmi oli paastoajan ruokaa pääsiäisen edellä ja sitä syötiin happamattoman leivän muistoksi etenkin pitkänäperjantaina.
Saksalaisten siirtolaisten mukana Länsi-Suomeen tuli makkaranvalmistus. Syksyisin teurastusaikana sisälmyksistä ja lihasta tehtiin makkaroita. Myös veri hyödynnettiin verimakkarana, veripalttuna tai rössynä. Itäisessä ruokaperinteessä verta ei käytetty.
Itä-Suomessa ruoka sai paljon vaikutteita Karjalasta. Reformin jälkeenkin karjalaiset pitäytyivät ortodoksisissa tavoissa, mikä näkyi myös ruokakulttuurissa. Venäläisen gastronomian vaikutteita ovat esimerkiksi hapatetut ruoat, kiisselit ja piirakat. Paastoaikojen vuoksi kasviksia käytettiin monipuolisemmin kuin muilla Suomen alueilla ja sieniä syötiin yleisesti. Lännempänä niitä pidettiin lehmien ruokana. itäisen gastronomian vaikutus erottaa suomalaisen ruokaperinnön muista pohjoismaista.
Rakennuskulttuuri vaikutti ruokakulttuurin eroihin. Itä-Suomessa leivinuuni toimi lämmönlähteenä ja sitä käytettiin hyväksi ruoanlaitossa. Tuvan lämmitessä paistuivat leivät ja piirakat, jälkilämmössä hautuivat pataruoat ja kukot. Länsi-Suomessa leivintuvat olivat erikseen ja leipää tehtiin paljon kerralla pari kertaa vuodessa. Leipä kuivatettiin ja säilytettiin orsilla tai leipäaitoissa. Ruokaa valmistettiin keittämällä avotakassa tai liedellä.
Karjalaiset evakot toivat mukanaan vaikutteita muuhun Suomeen. Paikalliset eivät usein välittäneet karjalaisista hapanruuista, mutta juhlapöytään sopivat karjalanpaisti ja -piirakat, levisivät tehokkaasti. Karjalaisista ruokalajeista karjalanpiirakat ovat ylivoimaisesti suosituimpia, koska ne sopivat sekä ruoka- että kahvipöytään.
Länsisuomalaiset oudoksuivat monia karjalaisten ruokatapoja. Lännessä arkena syötiin hyvin askeettisesti ja juhlissa tarjoilu oli ylenpalttista. Karjalaiset tekivät kantaväestön mielestä liian hyvää arkiruokaa ja vaatimatonta juhlaruokaa. Esimerkiksi hernekeitto oli karjalaisten hautajaisruokaa, mutta arkena voitiin syödä hyvin haudutettuja pataruokia. Erot tulivat selvimmin esille joulupöydässä. Kinkku ei vielä 1950 -luvulla kuulunut karjalaiseen joulutraditioon, vaan karjalanpaisti oli pääosassa. Kahden kulttuurin emännille jouluruokien valmistaminen olikin työlästä, kun piti valmistaa kahdet pitoruuat.
Lapissa ruokakulttuuriin vaikuttivat porotalous ja runsaat kalastus- ja metsästysmaat. Saamelaiset elivät vielä kauan perinteisellä tavallaan, kun muu Suomi oli jo alkanut kehittyä nykyiseen suuntaansa. Lapissa ruokakulttuuri onkin pysynyt pisimpään sekoittumattomana. Saamelaisten vaikutus näkyy myös Pohjanmaan ruokakulttuurissa. Kivillä paistettu ohut ohraleipä on vanhinta Suomessa tunnettua leipää ja sitä voi onnistua saamaan alkuperäisen kaltaisena enää Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta. Myös leipäjuusto on näiden alueiden erikoisuus.
Karkean jaon lisäksi on alueellisia ja paikallisia erikoisuuksia. Hyviä esimerkkejä tällaisista ruokalajeista ovat vaikkapa Lapin puikula ja poro, Oulun nahkiaiset, kainuulaiset rönttöset, hämäläinen sahti, Pirkanmaan mustamakkara, Lemin särä, saaristoalueen mustaleipä sekä karjalaisten sultsinat.

Tapoja ja aikoja

Renessanssin aikana Suomessakin alettiin kiinnittää huomiota ruoan tarjoiluun ja ruokailutapoihin. Erityisesti Juhana-herttuan hovinpito Turunlinnassa (1556-1563) kiihdytti kehitystä. Tuolloin Suomeen tuli esimerkiksi haarukka.
Herrasväen ruokatottumukset eivät paljoakaan eronneet suurissa talonpoikaistaloissa vallitsevista. Viljan ja papujen lisäksi kartanoiden ruoka-aitoissa säilöttiin lihaa, kuivattua suolakalaa ja voita tynnyrissä. Juomaksi oli herrainolutta herrasväelle ja työväelle renginolutta. Tuon ajan raaka-aineilla oli vaikeaa kehittää hienostuneempaa ruokakulttuuria. Säilymisen vuoksi käytettiin paljon suolaa, mikä tuhosi osan mausta. Tarkoitus olikin pääasiassa kylläisyyden saavuttaminen ja nälän pitäminen loitolla.
Ylemmän luokan keskuudessa alkoi barokin aikana yleistyä aseman osoittaminen tarjoilujen ja etiketin hienostuneisuudella. Tämän mahdollisti 1700-luvun puoliväliin tultaessa varmentunut ravinnonsaanti. Kaupankäyntiin pohjautuva talouselämä, valtioiden vakiintuminen ja yhä eriytyneempi työnjako takasivat raaka-aineiden saannin maailman kaikilta kulmilta. Viaporin upseeri- ja herraskulttuurin tulo 1740-luvun lopulla oli merkittävää uudenaikaiselle elämäntavalle, koska kartanoita saattoivat omistaa muutkin kuin aateliset.
Kartanokulttuuriin kuului aterioiden merkitys sosiaalisen kanssakäymisen muotona. Vieraanvaraisuutta pidettiin arvossa ja sillä näytettiin varastojen runsautta ja keittotaidon tasoa. Elettiin edelleen suurimmaksi osaksi omavaraistaloudessa, joka noudatti vuodenkiertoa. Se toi ruokajärjestykseen pysyvyyttä ja jatkumon sukupolvesta toiseen. Näin vanhat valmistusmenetelmät säilyivät suullisen muistitiedon varassa. Tässä taloudenhoitajat olivat korvaamattomia.
Kartanot työllistivät paljon väkeä. Naiset vastasivat kaikesta ruoan varastoimiseen ja sen valmistukseen ja tarjoiluun liittyvästä. Miehet metsästivät, kalastivat ja hoitivat maanviljelyn. Ryytimaat ja puutarhat tarvitsivat molempien työpanosta. Kartanoissa kokeiltavat uudet viljelykasvit toimivat esimerkkinä myös talonpojille.
Rahvaan ruoka oli yksinkertaista: leipää, suolakalaa, puuroa, naurista ja piimää. Karjan lihaa ei juurikaan jätetty itselle. Teurastetut eläimet käytettiin huolellisesti hyödyksi, mutta talonpoikien pöytiin päätyi vain luita ja muita arvottomampia osia. Joulua pyrittiin juhlistamaan köyhimmissäkin torpissa naudanlihalla.
Kesäisin riitti maitoa. Sitä hapatettiin hyvin säilyväksi piimäksi. Suomalainen voi oli haluttua kauppatavaraa Venäjällä, Tukholmassa ja kauempanakin. Herrasväki herkutteli voilla ruokapöydissään, mutta talonpojat myivät sen. Sokeria talonpoikaistaloissa saatiin vasta 1830 –luvulla. Myös kahvi, siirappi ja eksoottisemmat mausteet alkoivat tuolloin yleistyä. Kaukaa tuotuja ruoka-aineita arvostettiin erityisen hyvinä ja kotimaisia pidettiin halpa-arvoisina. Esimerkiksi riisipuuroa ja hedelmäsoppaa pidettiin hienona ruokana.
1800-lukua leimasi nationalismi. Säätyläisten parissa kotimaisten raaka-aineiden korostaminen nousi muotiin. Kansallistunnetta rakennettiin perinteisen ruokakulttuurin varaan ja sanomalehdillä oli tässä suuri rooli. Ne vaikuttivat siihen, mitkä ruokalajit arvostettiin aidosti suomalaisiksi. Alkuaan lounaissuomalainen mämmi nostettiin suomalaisuuden symboliksi samoin kuin Kolista tehtiin suomalaisuuden sielunmaisema. Kansallisuutta korostavassa ilmapiirissä heräsi myös huoli Suomen omien, perinteisten ruokien kohtalosta esimerkiksi riisin käytön yleistyessä.

Ruokailu

Suomalaisten ruokailurytmi poikkeaa monien muiden maiden tavoista. Tämä on peruja agraariyhteiskunnan ajoilta. Vielä pitkälle 1800-luvun loppupuolelle asti ruokailuun vaikutti maatalon rytmi. Aamupala nautittiin aamuyöllä heti herättyä ja aamiaista syötiin puolilta päivin. Aamiaista kutsuttiin murkinaksi tai suurukseksi ja se muistutti enemmänkin nykyistä lounasta. Sana lounas otettiin käyttöön vasta 1920-luvulla.
Monien aamiainen pitää edelleen sisällään samoja asioita kuin isovanhemmillamme. 1970 -luvulla kasvanut terveystieto vaikutti aamiaiseen niin, että makeat herkut vähentyivät. Tuolloin lanseerattiin myös lause: ”aamiainen on päivän tärkein ateria”.
Kahvi kuuluu monen suomalaisen aamiaiseen erottamattomasti. Nykyisin Suomessakin aamiainen voi tarkoittaa niin runsasta herkuttelua kuin kiireistä take away -kahvia töihin mennessä. Lounasta ja päivällistä syödään paljon aikaisemmin kuin monissa muissa kulttuureissa.
Suomalainen arkiruoka muistuttaa paljon muiden Euroopan maiden linjaa. Perusaterioilla tarjotaan lihaa, kalaa, perunoita, riisiä tai pastaa. Tarjolla voi olla myös jälkiruokaa, mutta alkupaloja ei yleisesti syödä ellei lisukesalaatteja lasketa sellaisiksi. Suomalaiset ovat tiedostavia ruokailuvalinnoissaan. Kasvisruoasta onkin tullut yhä suositumpaa ja muiden maiden gastronomiat ovat tulleet jäädäkseen suomalaisiin ruokapöytiin.
Suomalaiset syövät varsin vähän ulkona. Siinä missä eurooppalaiset tapaavat ystäviään ravintolassa, suomalainen kutsuu vieraansa kotiin syömään. Eniten ravintolassa syödään lounasta, suurin osa nautitaan henkilöstö- ja opiskelijaravintoloissa.

Erityispiirteitä

Vilja on ollut tärkeä osa suomalaisten ravintoa jo ammoisista ajoista. Alkuaan sitä syötiin puurona ja velleinä, mutta myös leipänä. Leivän paistamisesta on mainintoja jo Kalevalassa. Viljaa nautittiin myös oluen muodossa. Suomalaisia pidettiin taitavina oluen panijoina. 1300- ja 1400 -luvuilla kuninkaallisissa maalaeissa säädettiin, että talonpoikien oli viljeltävä myös humalaa oluen valmistuksen turvaamiseksi. Vanhimmat kuninkaalliset maalait kumottiin 1915, mutta vuonna 1734 säädetyt rakennuskaaren pykälät jäivät kumoamatta. Eli vielä nykypäivänäkin talolliset ja tilalliset ovat Suomen lain mukaan velvoitettuja pitämään humalistoa.
Luonnonantimien hyödyntäminen on meille tuttua, mutta jokamiehenoikeus ei ole itsestäänselvyys. Juuret juontavat Suomen asutushistorian alkuajoille. Tuolloin uudisasukkaat raivasivat viljelysmaata, kalastivat ja metsästivät haluamallaan tavalla. Nykyinen jokamiehenoikeus onkin pitkän historian tulos ja erikoisuus. Joissain muissakin maissa on samankaltainen oikeus, mutta vain Suomessa maanomistaja ei voi kieltää jokamiehenoikeutta maillaan. Kunkin tulee itse miettiä, kuinka läheltä toisen pihamaata kehtaa mennä marjoja tai sieniä poimimaan. Myöskään pilkki- ja onkikalastamiseen ei tarvitse kalastuslupaa.
Suomessa päiväkodeissa ja kouluissa on ilmainen ruokailu. Vähävaraisille sitä tarjottiin jo 1800-luvun alkupuolella, mutta vasta 1943 eduskunta päätti, että kansakoulujen velvollisuutena oli tarjota vuoteen 1948 mennessä maksuton, lämmin koululounas kaikille koululaisille. Kun kansakouluista siirryttiin peruskoulujärjestelmään vuosina 1972-1977, oikeus ilmaiseen kouluruokaan laajennettiin lukioiden ja ammattikoulujen oppilaisiin.
Suomessa juodaan maailman eniten kahvia. Keskimäärin sitä kuluu vajaat kymmenen kiloa/henkilö. Kahvi tuli Suomeen 1700-luvulla aluksi herrojen juomana ja 1800-luvulla se oli levinnyt tavallisen kansan keskuuteen. Sen merkitystä kuvaa, että säännöllinen kahvin saaminen saatettiin kirjata ehdoksi työsopimuksiin. Nykyäänkin kahvitauot kuuluvat lakisääteisesti monien alojen työehtoihin.
Suomalaiset ovat myös maitokansaa ja se onkin Suomen kansallisjuoma. Vaikka maidon juominen onkin vähentynyt, käyttävät suomalaiset edelleen valtavan määrän maitopohjaisia tuotteita, kuten jogurtit, viilit, rahkat ja juustot.
Suomessa on paljon ruokaerikoisuuksia, joita ei tavallisesti tule edes ajatelleeksi sellaisiksi. Esimerkiksi vaikkapa maito ja piimä ruokajuomana, tippaleivät, nuotiomakkara, kalan ja lihan savustaminen, viili sekä salmiakki.
Euroopan unionin nimisuojajärjestelmällä suojataan eri maiden alkuperäisiä tuotteita. Suomalaisista tuotteista suojan on saanut Puruveden muikku, Kainuun rönttönen, Kitkan viisas, Lapin Poron kylmäsavuliha, Lapin Poron kuivaliha, Lapin Poronliha, Lapin Puikula, Karjalanpiirakka, Kalakukko ja Sahti.

Iskulauseita isän shakkilaudan ruuduissa

Joonatan Tola Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

Joonatan Tola kävi lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen näkövammaisten vieraana. Hän näet voitti toisen Laurin kirja -äänikirjapalkinnon vuonna 2022 esikoisromaanillaan Punainen planeetta yhdessä romaanin äänikirjaksi lukeneen näyttelijä Ilkka Villin kanssa. Silloin raadin jäsen Nina Sääskilahti kehui romaania moniäänisestä lapsen puheesta, sairauden moninäkökulmaisesta kuvaamisesta ja syyttävän sävyn välttämisestä. Elämä on tarinaa ihmeellisempää, luonnehti raati.

Tola on julkaissut toisen romaanin Hullut ihanat linnut ja kirjoittaa jatkoa sanojensa mukaan ”ainakin” kolmiosaiseen autofiktiiviseen sarjaansa. Samalla hän tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon suomen kielen oppiaineesta aiheenaan suomen kielen verbien merkitys ja käyttö.

Punaisen planeetan kirjoittaminen sai alkunsa epätavallisella tavalla. Tola osallistui kirjailija Marja Peuran vetämälle luovan kirjoittamisen viikonloppukurssille. Ennakkoon pyydetyn novellin lisäksi Tola kirjoitti kurssia edeltävänä yönä parinkymmenen liuskan pituisen ”bonusnovellin”, joka oli Punaisen planeetan ensimmäinen versio. Peura innostui lähtöideasta siinä määrin, että hän alkoi mentoroida Tolaa, jolla ei siihen saakka ollut minkäänlaisia yhteyksiä kustantajiin. ”Ihminen, joka ei oo mitenkään yhteydessä kustannusmaailmaan eikä oo oikeesti missään kirjoittamiskouluissa ja muuta, niin hänen on hankala kirjoittaa pitkää tekstiä sen takia, että ei saa palautetta mistään, ei saa tukea, ei saa kannustusta eli aika yksin olet”. Muutamassa viikossa teksti saavutti sen tason, että sitä saattoi tarjota kustannettavaksi. Ensimmäisellä yrityksellä ei onnistanut, mutta sitten Otava tarttui tekstiin ja Tola sai kustannustoimittajakseen Salli Pullin, joka seisoi myös voittajaäänikirjan takana.

Koko laajan kirjoitussarjan idea syntyi jo kymmeniä vuosia sitten. ”Mä en silloin ees pystyny kirjoittamaan oikein mistään. Se oli mulle liian psyykkisesti raskasta”, selittää Tola. Inspiraationa toimi pari Ikean kassillista kirjeitä, sähkeitä, valokuvia ja muita dokumentteja, joita Joonatanille jäi vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Taustamateriaalin avulla kirjailijan käsitykset sukunsa tarinasta ja omista lapsuusmuistoistaan syventyivät valtavasti. ”En varmaan samalla tavalla olisi kuvannut tiettyjä asioita ellen olis tutustunut taustamateriaaliin”, korostaa kirjailija. ”Tämän isoisän, mitä kuvataan tässä kirjassa, taustalla on tosiaan ihan oikea maapallolla elänyt ihminen. Mutta toki kun kirjailija kuvaa henkilöitä romaanissa niin ne ei ole mitään peilejä todellisille henkilöille vaan ne on romaanihahmoja. Eikä mun romaaneitten tarkoitus oo ollu missään vaiheessa olla mitään historiallisia dokumentteja vaan kaunokirjallisia teoksia, että sikäli semmoista yhtenäisyyttä ei ole.”

”Kun aviopuoliso sairastuu niin sanotusti parhaassa iässä polioon ja vielä polion vaikeempaan halvausmuotoon invalidisoituen lähes täydellisesti ja on toiminut myös perheen elättäjänä niin se tietysti muuttaa aika radikaalisti sen perhedynamiikan. Kaikkien siihen kuuluvien perheenjäsenten osalta ja laajemminkin. ja hän sitten niistä lähtökohdista mitkä hänelle jäi siinä vaiheessa, pystyi sit vielä kuitenkin erikoiskäyttöisellä kirjoituskoneella kirjoittamaan ja sitä kautta sitten hankkimaan itselleen täysin uuden uran. Ihmeellinen tapaus siinä, et miten voi tavallaan vastustaa vastoinkäymisiä.”

Tola painottaa, että kun ei pääse matkustamaan aikakoneella menneisyyteen, ei hän pysty tarkistamaan, miten asiat suvussa todella tapahtuivat, kenen näkökulma oli mitenkin lähellä todellisuutta. Näin ollen hän voi vain kirjoittaa, kuvitella, miten kaikki olisi voinut tapahtua.

Lasten kasvatusympäristö oli erittäin haasteellinen erityisesti ottaen huomioon, että perheenisä oli itsekin yksi hoidettavista. Isä oli kuitenkin paljon läsnä perheessään, heillä keskusteltiin paljon, eli isä osallistui lastensa kasvattamiseen lähinnä ruokapöytäkeskustelujen kautta. Isän skitsofrenia, jolle lääkäriperheessä ei löytynyt taustaa ja selitystä, oli siihen aikaan häpeällinen ja salattava asia. Isän ja äidin rakkaussuhdetta kirjailija pyrkii kuitenkin kuvailemaan muunakin kuin pelkkänä hoito- ja pelastussuhteena, hän koki siinä olleen vahvaa vuorovaikutusta.

”Sellaista perhettä on aika hankala auttaa, joka ei haluu ottaa apua vastaan. Sitä ilmiötä oon pyrkiny kuvaamaan näissä romaaneissa aika paljoltikin”, avaa kirjailija. Perheen äiti yrittää isän kuoleman jälkeen kaikin keinoin pitää lapset kotonaan luonaan ja estää täten lasten huostaanoton. Poikkeuksellisen läheinen äiti-poikasuhde ja uuden, toimintakykyisen miehen etsintä ajavat tätä tarkoitusta. ”Monestihan ihmiset joutuu tavallaan semmoisiin tilanteisiin missä ei ole hyviä ratkaisuja. Voi olla vaan huonoja ratkaisuja”, pohtii Tola.

Joonatan Tola on erittäin nopea työskentelemään. Ensimmäinen romaani syntyi kahdeksassa kuukaudessa, mutta vauvaperheessä aikaa kirjoittamiseen oli vain pari tuntia päivässä. Toisen romaanin hän kirjoitti apurahan turvin ja kuuden tunnin päivätyöskentelyvauhdilla se valmistui kolmessa kuukaudessa.

Tola pelaa vapaa-aikanaan intohimoisesti shakkia. Hän omistaa isänsä vanhan shakkilaudan, joka on hyvin erikoinen: sen joka ruudussa on isän aikoinaan siihen kirjoittama iskulause. Valitettavasti iskulauseet ovat vuosikymmenien mittaan himmentyneet niin paljon, että niitä pystyy lukemaan enää vain aikoinaan niistä otetuista valokuvista.

Lopuksi jälleen raatilaisen Nina Sääskilahden luonnehdintaa: ”Joonatan Tola pystyy taitavasti ja yläpuolelta käsin kirjoittamaan vaikeasta aiheesta. Hän kertoo kirjoittamisen terapeuttisesta asemasta, kuinka voi käsitellä monisyisiä ja hankalia tarinoita. Lopussa ei ole katkeruutta vaan lempeyttä ja huumoria, mahdollisuutta päästä eteenpäin.”

Joonatan Tolan kirjailijavierailu on kuunneltavissa Kajastuksen sivuilla kohdassa Kirjailijavierailut.

MIESVIHAAJA

Tutustu sokeain kuunnelmapalkinnon voittaneeseen Miesvihaaja-kuunnelmaan.

Teksti: Riikka Hänninen

Sokeain kuunnelmaraati on valinnut vuoden 2022 parhaaksi kotimaiseksi kuunnelmaksi Juho Gröndahlin käsikirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman kuunnelman Miesvihaaja. Päärooleissa ovat Pietu Wikström (Mies) ja Miiko Toiviainen (Kertoja). Musiikista ja äänisuunnittelusta vastaa Ilkka Tolonen, jonka raati palkitsi vuoden kuunnelmantekijänä. Tutustu kuunnelman maailmaan ja kuuntele se itse Yle Areenasta!

Mies on mies, vaikka voissa paistais – vai onko?

Kuunnelma vie meidät päähenkilön, Miehen (Pietu Wikström) ajatusmaailmaan. Hän on miehen niminen ja miehen rooleissa, mutta millaisia nämä roolit ovat? Alkuminuuteilla Mies puhkeaa kiihkeään, mollivoittoisen kompin säestämään monologiin:

”Mä vihaan miehiä. Mä vihaan seisaaltaan kusevia, lietelammikoita jälkeensä jättäviä miehiä. Mä vihaan itkeviä, masentuneita, itsesäälissä kieriskeleviä miehiä yksiöidensä sängyillä. Mä vihaan menestyviä miehiä, jotka kuvittelee ansainneensa menestyksensä itse – miehiä hyvin istuvissa puvuissa, miehiä kokouksissa puhumassa toisten päälle…”

Kuunnelma tutkii Miehen matkaa herkästä lapsesta aikuiseksi. Sitä, kuinka jako koviin, rohkeisiin, puutyöt valitseviin poikiin ja herkkiin, kiltteihin käsityöt valitseviin tyttöihin alkaa jo koulussa. Tämä jako lävistää niin työelämän kuin elokuvatkin, se seuraa Miestä baarin miestenvessaan asti. Entä jos hänestä tuntuu sisällä joltain muulta? Onko sille muulle tilaa?

”Oikeesti… Oikeesti mä haluaisin olla kukka. Jotain kaunista, mitä hellitään ja mitä pidetään hyvänä. Ei mitään kovaa, ei mitään, minkä pitää kovettua, jämeröityä, kasvattaa kaarnaa. Ei mitään, mikä voi laueta. Ei mitään, mikä työntyy, survoo tai panee, vaan jotain… emmä tiiä, ihan vaan jotain kertakaikkisen ihanaa, mitä tekee mieli ihailla ja silittää.”

Anna rytmin viedä

Vaikka aihe kuulostaa vakavalta, kuunnelma ei ole mikään raskas rypemistilitys. Usein arkipäivän tilanteisiin sukelletaan huumorilla.

Musiikki ja rytmi ovat tärkeä osa kuunnelmaa, melkein yksi esiintyjistä. Puheen taustalla kulkee usein komppi, joka rytmittää tekstiä. Äänisuunnittelija Ilkka Tolonen leikittelee erilaisilla äänillä. Kun poika menee ensimmäistä kertaa kouluun, satakieli helskyttelee taustalla viattomuutta uhkuen. Kun poika pyytää, ettei häntä kiusattaisi, kun hän on niin herkkä, lasten ivakuoro nauraa takaisin ja viaton satakieli pilkkaa mukana rytmissä.

Kuunnelma toimiikin parhaiten kuulokkeilla kuunneltuna, sillä mukaan on kätketty paljon vivahteikkaita yksityiskohtia. Tämän kuunnelman tahdissa ei oikein voi laittaa ruokaa, tiskata tai lenkkeillä. Tälle on antauduttava kokonaan. Avaa korvasi ja ajatusmaailmasi uusille asennoille ja kuuntele!

Kuunnelman voi kuunnella Yle Areenassa.

POHDINTOJA 2: ITSELUOTTAMUS

Itseluottamus, itsetunto, minäkuva ja pärjääminen

Teksti: Mika Veijalainen

Valittamisena, heikkoutena sekä negatiivisuutena pidetään monesti sitä ellet ole energinen suorittaja ja hymyilevä tsemppari. Mahdollisesti ihmetellään ”miksi se on nykyään niin hiljainen ja vetäytyy syrjään”. Ajatellaan ehkä, että on vain oma vika ellei pysty kulkemaan sujuvasti myötävirtaan syvissä vesissä kahlaamisen sijaan.

No, meitä on monenlaisia ja syitä erilaisiin toimintatapoihin on monia. Joillakin syy voi olla jokin nopea, äkillinen tekijä mikä vaikuttaa; joillakin saattaa taustalla olla pidempiaikainen toimintakykyyn vaikuttava/ sitä alentava tekijä mikä vähitellen tuo epävarmuutta, väsyttää ja aiheuttaa pärjäämättömyyden tunteen. Se sitten vaikuttaa esim. itseluottamukseen ja siihen kuinka kokee itsensä suhteessa ympäristöön ja sen vaatimuksiin. Seuraavanlainen tarina voi olla yksi esimerkki siitä miten ihmisen tilanne voi matkan varrella elää ja muuttua:
Elämä on sujunut hyvin. Kouluista on selvitty ja ammattiin valmistuttu mallikkaasti, armeija on mennyt omalla painollaan, on hyvä perhe ja työelämässä on pärjätty pitkään hienosti.
Kunnes… ei enää pärjättykään.
Periaatteellinen ihminen, joka on pyrkinyt suoriutumaan ja kokenut, että itse pitää pärjätä, ei pärjännytkään enää. Jotain on tapahtunut joko lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä.
Lopulta päätyy ihmettelemään miten on joskus suoriutunut kaikesta ihan hyvin ja pärjännyt. Aivan kuin sen kaiken olisi tehnyt joku muu henkilö. Ja se henkilö on hävinnyt jonnekin.

Mitä tapahtui ja miksi?

Itseluottamus.
Urheilussa puhutaan siitä paljon. On myönnettävä, että joskus on tullut ihmeteltyä, kun esim. maalintekijä ei enää yhtäkkiä teekään maaleja tehtyään niitä lähes liukuhihnalta koko uransa ajan. Sitten asiaa käsiteltäessä ja pohdittaessa tulee esiin, jos ei aina niin usein, sana itseluottamus. Lähinnä sen puute.
Mihin se itseluottamus ja taito yhtäkkiä muka hävisi tältä voittajatyypiltä?!
Itseluottamus.
Ei vain tyhjä sana, vaan sana täynnä sisältöä. Ei se taito itsessään siltä maalintekijältä mihinkään hävinnyt. Jokin tapahtuma tai tapahtumien ketju todennäköisesti ”vain” järkytti itseluottamusta ja se muutti tavan ajatella ja toimia.
Näin voi aivan yhtä hyvin käydä tavallisessa elämässäkin kenelle tahansa. Tunne ettei pärjää enää syö itseluottamusta ja itsetuntoa. On syy tunteeseen sitten mikä hyvänsä (sisäsyntyinen tai ulkoa ”avustettu”) niin se on ihmiselle läsnä koko ajan ja vie voimia.
Huono itseluottamus estää herkästi asioiden tekemistä, kun se on syystä tai toisesta kokenut kolauksia. Jos asiat alkavat vielä mennä huonommin eikä apua osaa/ kehtaa/ halua pyytää, niin se voi viedä pohjan kaikelta tekemiseltä ja vaikuttaa herkästi myös itsetuntoon ja pahimmillaan jopa minäkuvaan.
Tunnemuistiin jää jälki, arpi, mikä muistuttaa itsestään, kun jotain pitäisi alkaa tehdä tai edes suunnitella jotain tekemistä. Epämiellyttävät muistot ja tunteet nousevat pintaan ja niiden käsittely on vaikeaa.
Vanhat sanonnat kuten ”kyllä se siitä” eivät puhuttele ja kaiken tekemisen aloittaminen tuntuu vaikealta, jopa pelottavalta. Ihminen passivoituu eikä oikein pahimmillaan enää edes tunnista itseään. ”Milloin minusta tuli tällainen turhake ja luuseri” -ajattelu voi pyöriä mielessä.
Ei ole muodikasta valittaa vaan pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen. Jollain on asiat kuitenkin vielä huonommin. Tunnepuolta ei voi kuitenkaan sammuttaa. Sen kanssa tai sitä vastaan voi yrittää taistella järjellä, mutta siihen ei pysty eikä sitä jaksa kaiken aikaa ainakaan pidempään.
Tilannetta ei helpota ajatus siitä, että pitäisi olla onnellinen, kun ”todellista”, näkyvää syytä huonoon oloon ei ole. ”Miksi en pääse eroon tästä tunteesta, alakulosta ja huonosta olosta, vaikka olen jo aikuinen ja ihan järkeväkin. Kyllähän minun pitäisi osata tämä elämä ns. hoitaa”.
Vakuutellaan, että olet hyvä tyyppi ja asiat ovat ihan hyvin. Miksi tällaisella ei ole vaikutusta?
Sanotaan, että sinulla on kykyä ja osaamista. Miksi ei ole vaikutusta? Yritetään kannustaa tekemään sitä ja tätä. Miksi ei ole vaikutusta?
Itseluottamus.
Jos ei pysty itse uskomaan itseensä eikä vakuuttamaan itseään, vaikea siihen on muidenkaan pystyä.
Muistatko vielä sen maalintekijän? Hänelle voidaan näyttää tilastoja edellisiltä kausilta jolloin maaleja vielä tuli. Voidaan sanoa, että katso nyt näitä tilastoja, sä osaat tämän homman. Hän tietää sen kyllä itsekin, mutta se ei auta. Kun on jumissa, niin on jumissa.
”Käy puhumassa jollekin”.
Ihan hyvä neuvo, mutta asiaa voi olla vaikea sanallistaa. Taustalla saattaa olla kyllä jokin diagnoosi (ei toki aina ole) minkä pystyy tietysti nimeämään. Sen aiheuttamat muutokset sitten voivat vaikuttaa siihen miten kokee itsensä. Jos pärjäämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia, niin näistä asioista puhuminen ei olekaan enää helppoa.
Tähänkin saattaa vaikuttaa se itseluottamus. Sitä epäilee itseään eikä halua paljastaa tuntojaan muille. Kun ei oikein ole sinut tilanteen kanssa eikä ymmärrä täysin sen syitä niin asiasta on vaikea puhua. Tässä tullaan taas osittain myös siihen avun pyytämisen vaikeuteen.
Jos on jalka poikki, niin se on helppo nähdä ja tiedetään miten edetään. Tai jos auto hajoaa, niin se viedään korjaamolle missä se korjataan. Kaikki ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista.
Ongelmatilanteissa ei aina ole löydettävissä ratkaisua. Syitä ei kannata lähteä luettelemaan. Seurauksena on kuitenkin muutos. Sillä, miksi ja miten muutos toteutuu on iso vaikutus muutoksen jälkeiseen aikaan. Jääkö siitä esim. itsesyytöksiä tai epävarmuutta kytemään. ”Käy puhumassa jollekin” tai ”voit aina tulla puhumaan” ovat kuitenkin hyviä neuvoja.
Tällainen juttu ja tällaiset ajatukset voivat olla vaikeita ymmärtää ellei tällaisia ole kokenut eikä tullut ajatelleeksi. Ongelmia voi kuitenkin tulla kenelle vaan. Sille ihan järkevän oloiselle tyypillekin. Pidetään mielessä se maalintekijä, voittajatyyppi.
Ei kukaan varmaan osaa ajatella tai kuvitella päätyvänsä tilanteeseen missä kokee olevansa vieras itselleen. Se on kovin erikoinen tunne ja alkusysäyksenä voi olla kolaus itseluottamukseen mikä lopulta saattaa vaikuttaa itsetuntoon ja minäkuvaankin. Siihen miten itsensä näkee ja kokee.
Tällaisesta ei ole helppo puhua. Saattaa olla leimaantumisen pelkoa.

Tyhjä vai täysi kuppi?

Perusturvallisuuden-, mutta myös perusturvattomuuden tunne vaikuttaa varmasti siihen
miten asioihin suhtautuu ja mitkä omat tuntemukset missäkin tilanteessa ovat.
Onko luottavainen, että asiat järjestyvät vai miettiikö lähinnä, että miten voi mennä tällä
kertaa pieleen. Onko kuppi puoliksi täynnä vai tyhjä.
Perusturvallisuuden tunne muotoutuu varmastikin elämänkokemuksista ja niiden
vaikutuksista omiin tunteisiin. Eri aikakausien (ikä) painotukset/ vaikutukset varmaankin
vaihtelevat tässä. Lapsuudella lienee iso merkitys.
Asiaa voi varmasti itse tietoisesti työstää, mutta tietty pohjavire on varmaan olemassa
taustalla. Tämän voisi ajatella vaikuttavan tekstissä käsiteltyihinkin asioihin.