Iskulauseita isän shakkilaudan ruuduissa

Joonatan Tola Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

Joonatan Tola kävi lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen näkövammaisten vieraana. Hän näet voitti toisen Laurin kirja -äänikirjapalkinnon vuonna 2022 esikoisromaanillaan Punainen planeetta yhdessä romaanin äänikirjaksi lukeneen näyttelijä Ilkka Villin kanssa. Silloin raadin jäsen Nina Sääskilahti kehui romaania moniäänisestä lapsen puheesta, sairauden moninäkökulmaisesta kuvaamisesta ja syyttävän sävyn välttämisestä. Elämä on tarinaa ihmeellisempää, luonnehti raati.

Tola on julkaissut toisen romaanin Hullut ihanat linnut ja kirjoittaa jatkoa sanojensa mukaan ”ainakin” kolmiosaiseen autofiktiiviseen sarjaansa. Samalla hän tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon suomen kielen oppiaineesta aiheenaan suomen kielen verbien merkitys ja käyttö.

Punaisen planeetan kirjoittaminen sai alkunsa epätavallisella tavalla. Tola osallistui kirjailija Marja Peuran vetämälle luovan kirjoittamisen viikonloppukurssille. Ennakkoon pyydetyn novellin lisäksi Tola kirjoitti kurssia edeltävänä yönä parinkymmenen liuskan pituisen ”bonusnovellin”, joka oli Punaisen planeetan ensimmäinen versio. Peura innostui lähtöideasta siinä määrin, että hän alkoi mentoroida Tolaa, jolla ei siihen saakka ollut minkäänlaisia yhteyksiä kustantajiin. ”Ihminen, joka ei oo mitenkään yhteydessä kustannusmaailmaan eikä oo oikeesti missään kirjoittamiskouluissa ja muuta, niin hänen on hankala kirjoittaa pitkää tekstiä sen takia, että ei saa palautetta mistään, ei saa tukea, ei saa kannustusta eli aika yksin olet”. Muutamassa viikossa teksti saavutti sen tason, että sitä saattoi tarjota kustannettavaksi. Ensimmäisellä yrityksellä ei onnistanut, mutta sitten Otava tarttui tekstiin ja Tola sai kustannustoimittajakseen Salli Pullin, joka seisoi myös voittajaäänikirjan takana.

Koko laajan kirjoitussarjan idea syntyi jo kymmeniä vuosia sitten. ”Mä en silloin ees pystyny kirjoittamaan oikein mistään. Se oli mulle liian psyykkisesti raskasta”, selittää Tola. Inspiraationa toimi pari Ikean kassillista kirjeitä, sähkeitä, valokuvia ja muita dokumentteja, joita Joonatanille jäi vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Taustamateriaalin avulla kirjailijan käsitykset sukunsa tarinasta ja omista lapsuusmuistoistaan syventyivät valtavasti. ”En varmaan samalla tavalla olisi kuvannut tiettyjä asioita ellen olis tutustunut taustamateriaaliin”, korostaa kirjailija. ”Tämän isoisän, mitä kuvataan tässä kirjassa, taustalla on tosiaan ihan oikea maapallolla elänyt ihminen. Mutta toki kun kirjailija kuvaa henkilöitä romaanissa niin ne ei ole mitään peilejä todellisille henkilöille vaan ne on romaanihahmoja. Eikä mun romaaneitten tarkoitus oo ollu missään vaiheessa olla mitään historiallisia dokumentteja vaan kaunokirjallisia teoksia, että sikäli semmoista yhtenäisyyttä ei ole.”

”Kun aviopuoliso sairastuu niin sanotusti parhaassa iässä polioon ja vielä polion vaikeempaan halvausmuotoon invalidisoituen lähes täydellisesti ja on toiminut myös perheen elättäjänä niin se tietysti muuttaa aika radikaalisti sen perhedynamiikan. Kaikkien siihen kuuluvien perheenjäsenten osalta ja laajemminkin. ja hän sitten niistä lähtökohdista mitkä hänelle jäi siinä vaiheessa, pystyi sit vielä kuitenkin erikoiskäyttöisellä kirjoituskoneella kirjoittamaan ja sitä kautta sitten hankkimaan itselleen täysin uuden uran. Ihmeellinen tapaus siinä, et miten voi tavallaan vastustaa vastoinkäymisiä.”

Tola painottaa, että kun ei pääse matkustamaan aikakoneella menneisyyteen, ei hän pysty tarkistamaan, miten asiat suvussa todella tapahtuivat, kenen näkökulma oli mitenkin lähellä todellisuutta. Näin ollen hän voi vain kirjoittaa, kuvitella, miten kaikki olisi voinut tapahtua.

Lasten kasvatusympäristö oli erittäin haasteellinen erityisesti ottaen huomioon, että perheenisä oli itsekin yksi hoidettavista. Isä oli kuitenkin paljon läsnä perheessään, heillä keskusteltiin paljon, eli isä osallistui lastensa kasvattamiseen lähinnä ruokapöytäkeskustelujen kautta. Isän skitsofrenia, jolle lääkäriperheessä ei löytynyt taustaa ja selitystä, oli siihen aikaan häpeällinen ja salattava asia. Isän ja äidin rakkaussuhdetta kirjailija pyrkii kuitenkin kuvailemaan muunakin kuin pelkkänä hoito- ja pelastussuhteena, hän koki siinä olleen vahvaa vuorovaikutusta.

”Sellaista perhettä on aika hankala auttaa, joka ei haluu ottaa apua vastaan. Sitä ilmiötä oon pyrkiny kuvaamaan näissä romaaneissa aika paljoltikin”, avaa kirjailija. Perheen äiti yrittää isän kuoleman jälkeen kaikin keinoin pitää lapset kotonaan luonaan ja estää täten lasten huostaanoton. Poikkeuksellisen läheinen äiti-poikasuhde ja uuden, toimintakykyisen miehen etsintä ajavat tätä tarkoitusta. ”Monestihan ihmiset joutuu tavallaan semmoisiin tilanteisiin missä ei ole hyviä ratkaisuja. Voi olla vaan huonoja ratkaisuja”, pohtii Tola.

Joonatan Tola on erittäin nopea työskentelemään. Ensimmäinen romaani syntyi kahdeksassa kuukaudessa, mutta vauvaperheessä aikaa kirjoittamiseen oli vain pari tuntia päivässä. Toisen romaanin hän kirjoitti apurahan turvin ja kuuden tunnin päivätyöskentelyvauhdilla se valmistui kolmessa kuukaudessa.

Tola pelaa vapaa-aikanaan intohimoisesti shakkia. Hän omistaa isänsä vanhan shakkilaudan, joka on hyvin erikoinen: sen joka ruudussa on isän aikoinaan siihen kirjoittama iskulause. Valitettavasti iskulauseet ovat vuosikymmenien mittaan himmentyneet niin paljon, että niitä pystyy lukemaan enää vain aikoinaan niistä otetuista valokuvista.

Lopuksi jälleen raatilaisen Nina Sääskilahden luonnehdintaa: ”Joonatan Tola pystyy taitavasti ja yläpuolelta käsin kirjoittamaan vaikeasta aiheesta. Hän kertoo kirjoittamisen terapeuttisesta asemasta, kuinka voi käsitellä monisyisiä ja hankalia tarinoita. Lopussa ei ole katkeruutta vaan lempeyttä ja huumoria, mahdollisuutta päästä eteenpäin.”

Joonatan Tolan kirjailijavierailu on kuunneltavissa Kajastuksen sivuilla kohdassa Kirjailijavierailut.

Sisällön jakaminen: