Rosa Liksomin Väylä on pakolaiskokemus

Saimme marraskuussa Rovaniemen Pohjanhoviin kirjallisuusviikonloppumme vieraaksi kiitetyn Väylä-romaanin kirjoittajan, Lapin kosmopoliitti Rosa Liksomin. Häntä haastattelivat Kirsti Reijonen ja Timo Kuoppala.

Teksti: Timo Kuoppala

Tuoreeltaan Rosa Liksom kiitteli juuri Rovaniemen Teatterissa näkemäämme Everstinna-näytelmää, joka perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa vuodelta 2017. Miespääosan esittäjä Markku Lukka näytti aivan nuorelta eversti Oiva Villamolta. Lavastuksen osana käytetyt vanhat valokuvat sävyttivät näyttämökerrontaa hyvin. Kylli Köngäs everstinnan roolissa oli mahtava.

Liksom on kotoisin Ylitorniolta. Hän käyttää teksteissään sekä kirjasuomea että kotiseutunsa murretta. Sitä kutsutaan joskus myös meillä meänkieleksi, mutta kirjailija halusi täsmentää termien käyttöä: – Suomessa sanon, että kirjoitan Peräpohjolan tai Tornionjokilaakson murteella, mutta Ruotsin puolella kutsun sitä meänkieleksi, koska murteella on siellä vähemmistökielen asema. Ruotsin puolella käsitettä Tornionjokilaakson murre ei tunne kukaan. Toisaalta Liksom ei niin suuresti käsitteistä välitä. – Peräpohjolan murre on minun äidinkieleni, siksi sillä kirjoitan.

Väylä on kirja sodasta, ei sotakirja

Haastattelussa pääosan otti luonnollisesti Liksomin uusin romaani Väylä. Kirjailija kertoi saaneensa idean teokseen Everstinna-romaanin herättämän keskustelun jälkeen. Everstinnassa itse Lapin sodasta kirjoitetaan aika vähän. Eversti lähtee vaimoineen sotaa pakoon Tammisaareen, koska ei halua taistella saksalaisia vastaan. Hän saa etelässä hyvän turvapaikan teollisuussuvun huvilasta. Sen sijaan tavalliset Lapin ihmiset joutuivat karjoineen pakenemaan vaivalloisen matkan Ruotsin puolelle turvaan.

Kotiseudun vanhojen sukulaisten ja muiden muistelukset ankarasta ajasta olivat Liksomille tuttuja jo lapsuudesta ja hän on niitä kuullut edelleen viettäessään pitkiä aikoja ”datsallaan” lapsuusmaisemissaan. Peräpohjolan murteella kirjoitettu Väylä on tavallaan Everstinnan jatko-osa, jossa Lapin sodan vaikutukset siviiliväestöön saavat ansaitsemansa huomion. Itse sotatapahtumia ei Väylässäkään juuri kuvata.

Pääosa romaanista kertoo tapahtumista Ruotsin puolella. Tornionjoen ylitettyään ihmiset ja karja jatkavat matkaansa ruotsalaisten perustamiin evakuointileireihin. Romaanin päähenkilö on nuori, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka kovien kokemusten myötä tapahtuvaa kasvua Liksom kuvaa. Vaikka romaanin aihe on synkkä, on kokonaiskuva jotenkin myönteinen.

Kirjailija muistutti lukijoitaan kuvaamansa miljöön olosuhteista. Monet perheistä olivat lestadiolaisia ja lapsia oli paljon. Äidit joutuivat pitämään pienimmistä huolta, miehet olivat sodassa tai sodasta uupuneita, joten karjankuljetus jäi isompien lasten tehtäväksi. Suuri vastuu perheen tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta, ruokki nuorten itsetuntoa ja lisäksi heitä kantoi taipaleella ajatus pääsystä vauraaksi tiedettyyn Ruotsiin vähän pidemmäksikin aikaa.

Väylän päähenkilön esikuva on poika, joka on edelleen elossa. Liksom halusi kuitenkin muuttaa kuvattavansa tytöksi, koska arveli omien kokemustensa perusteella olevan helpompaa samaistua tytön kuin pojan kokemusmaailmaan. Romaanin henkilöt ovat sekoituksia todella olemassa olleista ihmisistä. Läheisten kertomusten lisäksi Liksom on hyödyntänyt mm. Kolarista tehdyn muistitietokeruun aineistoja.
Romaanin henkilöillä on läheinen suhde eläimiin. Kirjailija muistuttaa olevansa maatalon tytär ja hänen ensimmäinen karjanhoitotehtävänsä oli 2-vuotiaana pitää lehmän hännästä kiinni, jotta äiti sai lypsää lehmän rauhassa. Rosa on toiminut nuoruudessaan maatalouslomittajana. Ilman omaa kokemusta eläimistä ei kirjaa olisi syntynyt.

Väylän kielestä on keskusteltu paljon. LIksomille kirjoittaminen oli luontainen valinta. Peräpohjolan murre on päähenkilön ajattelun kieli. Kaikille ei murteen lukeminen kuitenkaan ole ollut helppoa. Monet muualta Suomesta olevat lukijat ovat kertoneet kirjailijalle, että ensimmäiset viisi sivua piti lukea itselle ääneen. Sen jälkeen lukeminen sujui helposti. Monet ovat kuunnelleet romaanin Anna Saksmanin lukemana äänikirjana, mikä ehkä on helpottanut lukemista.

Pätkäproosasta romaaneihin

Rosa LIksom aloitti nuorena kirjoittamalla novelleja ja on sittemmin siirtynyt pääasiassa romaaneihin. Rosa kertoi kirjoittaneensa lyhyitä tarinoita opintojen ohella. Niistä koottiin esikoisteos Yhden yön pysäkki (1985). Lyhyitä tarinoita, pätkiksiä, hän kirjoittaa vieläkin. Romaanin kirjoittaminen on Roosalle pitkä prosessi, keskimäärin siihen on kulunut viitisen vuotta. Ikä, 64 vuotta, saa jo miettimään, että kuinkahan monta romaania sitä vielä ehtii kirjoittaa.

Everstinnan kirjoittaminen oli erityisen pitkä ja raskas työ. Siihen kului aikaa lähes seitsemän vuotta, josta pelkästään taustatyön tekemiseen kului varmaankin kolmesta neljään vuoteen. Everstinnaan verrattuna Väylän tekeminen oli henkisesti paljon helpompaa. Sitä oli suorastaan ihanaa kirjoittaa. Keskeisinä henkilöinä olivat nuoret, joilla oli elämä edessään, uteliaisuutta ja intoa tulevaan.

Rosa nostaa esille pienten ihmisten kokemia suuria asioita. Lapista joutui evakkoon Ruotsiin noin viisikymmentätuhatta ihmistä ja muualle Suomeen lähes yhtä paljon. Väylää lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että tänään jossakin joku toiveikas pakolaisnuori kokee samoin kuin Väylän 13-vuotias, nimettömäksi jäänyt tyttö.

Rosa Liksomin ajatuksia Lapista:
Lapissa inspiroivat luonto ja mahtavat tarinat, Olen kasvanut tarinoiden, en kirjojen keskellä.
Lapissa näkee revontulet, linnunradan – kosmoksen kauneuden.
Lapissa voi kokea valon hulluuden.

Koko Rosa Liksomin kirjailijahaastattelun voi kuunnella tai lukea litteroituna Kajastuslehden verkkosivuilta www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut ja Rosa Liksom. Väylä-romaani löytyy äänikirjana sekä Saavutettavuuskirjasto Celiasta että kaupallisista äänikirjapalveluista.

 

 

Roska päivässä aina vain!

”Ympäristö on yhteinen olohuoneemme, pidetään siitä huolta yhdessä”, sanoo Roska päivässä -liikkeen kutsuni vastaanottanut presidentti Niinistö.

Aloitimme Roskaliikkeen vuosituhannen vaihtuessa 23 vuotta sitten yhdessä 9- ja 12-vuotiaiden tyttärieni kanssa. Emme silloin ikinä olisi voineet edes kuvitella, että kaksi presidenttiämmekin liittyy liikkeeseemme ja kutsuu minut aviopuolison kanssa Linnan juhliin arvostuksen osoituksena liikettämme kohtaan. Tämä juttuni on myös kutsu uusille lukijoille, jotka eivät vielä ole mukana.

– En minä kerää muiden heittämiä roskia, jotka voivat olla likaisiakin, jollekin voi tulla mieleen. Itse ratkaisen ongelman käyttämällä taskussani olevaa paperinenäliinaa oman käteni suojana, jos roska on likainen. Tupakantumpeilta suojaan aina käteni.

Miksi sitten kerään jonkun toisen heittämän roskan? Roskien osalta tuntuu pätevän lainalaisuus: maassa oleva roska antaa ”luvan” muillekin heittää omat roskansa maahan. Kun ”kaikki muutkin” heittävät roskia, on helppoa olla ”normaali” ihminen.

Mutta kuinka normaali ja hyvä tapa roskaaminen onkaan? Otetaan mallikappaleeksi maailman yleisin, myrkyllinen ja tulipaloja sytyttävä roska, tupakantumppi. Lapsi tai eläin voi panna myrkkyroskan suuhunsa. Kun tumppien heitto on yleistä, osa niistä päätyy maahan palavina. Näin monet metsäpalot saavat alkunsa. Suuri paha asia saa alkunsa pienestä ”viattomasta” teosta. Kukaan ei tahdo mitään pahaa. Pahaa kuitenkin tapahtuu, jos ihminen antaa itsensä olla yhteiskunnassamme toistaiseksi vielä ”normaalin” itsekeskeisen välinpitämättömyyden tilassa.

Ilahduttavia kohtaamisia ja myönteistä vaikuttamista

– Keräsin kerran roskaa kadulta. Ohi ajava nainen aukaisi auton ikkunan ja kertoi hänkin keräävänsä roskia. Tämä yhteisöllisyyden hetki jäi iloisena muistona mieleeni. Keräsin lomallani roskia ulkomailla. Paikallinen nainen katseli minua jonkin aikaa, ja alkoi hänkin sitten kerätä, kertoo eräs jäsenemme. Joku voi nähdä roskaa keräävän esim. bussin ikkunasta ja saada innostavan virikkeen.

Toiveeni on, että kumppania etsivät sinkut voisivat roskia kerätessä löytää toisensa. Mietin Sinkkuroskakävelyn järjestämistä. Monet sinkut ovat hylänneet Tinderin, jonka merkeissä on alettu käyttäytyä yhä huonommin toisia kohtaan. Jos kumppaniehdokas ei miellytä, sanotaan esimerkiksi, että lähden vessaan, vaikka oikeasti lähdetäänkin pois. Kummallekin jää huono mieli. Roskia kerätessä voi kaikissa tapauksissa olla tyytyväinen siitä, että ympäristö muuttuu oman toiminnan ansiosta siistimmäksi ja turvallisemmaksi kaikille.

Miniroskis-tuunausta ja hyvää mieltä tuottavia miniroskis-lahjoituksia

Roska päivässä -liike on ainoa roskatoimija, joka myös ennaltaehkäisee roskia miniroskis-keksintöni avulla. Miniroskis tuunataan ilmatiivistä purkista omaa tai vastaanottajan silmiä viehättäväksi. Sinne voi panna tumpin palavana, samoin nuuskan, purkat tai karkkipaperit. Lapset kasvavat kierrätyspurkista tuunattavan miniroskiksen avulla ympäristöstä huolenpitoon.

Panen aina välillä pari kolme miniroskista taskuuni. Jos vastaan kävelee tupakoiva, lahjoitan hänelle. Yleensä ihmiset ilahtuvat. Kerran näin tupakoivan miehen, joka heitti ylimielisesti tumppinsa ympäristöön. Mielessäni käväisi viha tuota tekoa ja miestä kohtaan. Mutta kokosin itseni ja menin lahjoittamaan miehelle ystävällisesti miniroskiksen. Hän otti sen vastaan, haki heittämänsä tumpin ja pani sen uuteen miniroskikseensa. Olin positiivisesti yllättynyt sekä itseni että miehen puolesta.

Tervetuloa mukaan yhteiseen välittämiseen!

Tuula-Maria Ahonen

www.roskapaivassa.net -kotisivulta pääsee fb-sivullemme, jossa vaihdetaan ajatuksia ja kokemuksia valtakunnallisesti. Mukana on reilut 7100 ihmistä.

 

 

Ihan tavallinen näkövammainen

Kirjoittaja pohtii sairautta ja vammaisuutta tavalla, josta voi olla hyötyä kaikille mutta erityisesti ihmisille, jotka painivat samanlaisten kysymysten kanssa.

Teksti: Mika Veijalainen

Diagnoosin saaminen ja siihen liittyvät epävarmuudet ja pelot vaikuttavat yksilöllisesti ihmisiin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa reagoida ja sairastaa. On vain erilaisia tapoja. Kokemukset ovat henkilölle itselleen ainutkertaisia ja sairauden edetessä tilanteet tulevat vastaan aina uusina, ensimmäistä kertaa. Sopeutumista joutuu harjoittamaan ja harjoittelemaan aina uudestaan. Monesti kyse on jostain luopumisesta ja tai ainakin uusien tapojen opettelusta, jos mahdollista. Vanhat kokemukset saattavat auttaa, mutta toisaalta jokainen muutos toimintakyvyssä ja siten elämäntilanteessa jättävät myös muistijäljen.

Mielen rasitus jää ”takaraivoon” alitajuntaan. Uusien muutosten käsittely saattaa tuntua kuormittavammalta kuin ennen. Muutokset ovat monesti kuitenkin isoja ja perustavanlaatuisia. Sairauden, etenevä tai ei, kanssa eläessä ei aina oikein tiedä missä menee oman tilanteensa kanssa. Hitaasti etenevän sairauden kanssa on vaikea vastata kysymyksiin kuten ”onko tilanne huonontunut” jne. Mahdollisesti rajoittunut aktiivisuus ja elinpiirikin hämää oman toimintakyvyn arviointia, kun haasteet vähenevät. Kysymykset ovat ymmärrettäviä ja ovat osoitus huolesta ja huolehtimisesta. Sehän on tietysti vain hyvä asia, jos sairaus etenee niin hitaasti, että on vaikea kuvailla tilanteen muuttumista.

Kysymykset ja niihin vastaamisen vaikeus saa pohtimaan omaa tilannetta aina tarkemmin. Sitä saattaa alkaa epäillä itseään ja kysyä itseltään: ”olenko minä nyt tilanteessa missä toimintakykyni on alentunut x-määrän vai ylireagoinko ja liioittelenko?”jne. Tällainen ajatusten kehä ei ole hyvästä.

Tutkimuksilla ja testeillä voidaan todentaa sairauden etenemistä. Niiden avulla tietää miten oma tilanne etenee esim. numeroiden valossa. Mitä ne numerot sitten kertovat ja auttavat käytännössä? Auttavatko ne mieltä vaivaavissa ajatuksissa ja mikä on se raja milloin voi lopettaa pohtimasta olenko ”riittävän” sairas ja vammainen peilattuna siihen missä tilanteessa elämässäni olen ja mitä teen tai en tee? Pitäisikö minun vielä kyetä siihen ja tähän? Kuinka kauan pitää puskea ja yrittää ennen kuin voi myöntää jaksamisen ja kykyjen rajojen tulleen vastaan ilman, että pitää potea huonoa omatuntoa? Kuka sen lopulta määrittelee? Numerot eivät sitä ainakaan yksistään kerro. Tutkimukset ja testit kyllä kertovat ainakin sen, että ongelmia on. Niihin ja omaan tilanteeseen suhtautuminen on kuitenkin subjektiivinen kokemus. Kokemukseen vaikuttaa henkilön oma kokonaisvaltainen historia, omat resurssit, toimintamallit ja -tavat, elämäntilanne ja ympäristö. Jotkut meistä ovat ongelmakeskeisiä, jotkut ratkaisukeskeisiä. Väitän, että ihminen voi muuttua yhdestä toiseksi elämänsä aikana.
Ehkä omaksi yllätyksekseen ja pettymyksekseenkin.

En tiedä miten vaikuttaa tai vaikuttaako, missä iässä diagnoosin saa. Onko sopeutumisessa eroja?
Itse työskentelin hyvin moninaisten ihmisryhmien kanssa fysioterapeuttina toimiessani. Siinä hommassa oli oltava se ratkaisukeskeinen tekijä siinä yhtälössä.

Voisi luulla, ainakin minä luulin, että olisin tottunut toimimaan muutoksissa pyrittyäni pitkään auttamaan muita erilaisissa, isoissakin muutoksissa. Määrätyllä tavalla taustastani on varmasti apua moniin asioihin. Yllättävän paljon roolin muutos on kuitenkin vaatinut sopeutumista.

Paljon on tullut mietittyä mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu, kun omaan itseen liittyy vammaisuus tai vaikeavammaisuus. Jokainen tarina on erilainen, mutta pureskeltavaa asiassa riittää varmasti kaikille. Jollain tavalla moni asia kuitenkin muuttuu suhteessa aikaisempaan. Suhtautuminen itseensä ja moneen muuhun
asiaan muuttuu. Oma identiteetti on koetuksella.

Sitä huomaa kyseenalaistavansa monia asioita omassa tekemisessään. Kuten aiemmin mainitsin, sitä alkaa kyselemään itseltään kysymyksiä eikä vastaukset aina miellytä. Niiden aiemmin tuolla ylempänä mainittujen kysymysten lisäksi miettii, miksi minä en saa aikaan juuri mitään, kun monet muut tekevät mitä uskomattomampia asioita, vaikka heidän tilanteensa on vielä haastavampi?

Huono omatunto ja itsesyytökset seuraavat. Tilannetta ei helpota se, jos alkaa miettiä mitäköhän muut miettivät minusta: ”onko se tilanne nyt niin huono kuin se antaa ymmärtää”. Tällaista saattaa erehtyä miettimään. Itsensä vertaaminen muihin on turhaa, koska jokaisen tilanne on erilainen eikä koskaan yksinkertainen. Silti vertailuun joskus sortuu.

Ammattihenkilöiden kanssa puhuessa ja toimiessa on se hyvä puoli, että kaiken muun heiltä saatavan asiantuntija avun lisäksi heillä on kokemusta samantyyppisessä tilanteessa olevista ihmisistä, jolloin useasti voi todeta, että ne omat ajatukset ja kipuilut eivät ole harvinaisia. Et olekaan luulotautinen kaheli vaan samantyyppisiä ongelmia käyvät muutkin läpi. Suhtautuminen ongelmiin on yksilöllistä, mutta on myös paljon yhteistä siinä mitä sairaus ja vammaisuus tuo mukanaan. Se on hyvä tietää ja tiedostaa.

Lopuksi otan esimerkin työajoiltani. Työskentelin paljon sotaveteraanien ja -invalidien kanssa. Monet tulivat tutuiksi käytyään useasti meillä kuntoutuksessa. Kun kohdalle osui henkilöitä, joita en muistanut tavanneeni, kysyin ovatko he käyneet aiemmin kuntoutuksessa meillä tai muualla. Jos vastaus oli ei, kysyin miksi ei? Vastaus oli, että ”kun on niitä huonokuntoisempiakin”. Sanoin siihen, että he ovat oikeutensa kuntoutukseen aikoinaan ansainneet eikä sitä asiaa ja muita tarvitse miettiä. Monesti tilanne oli vielä sellainen, että terveydessä ja toimintakyvyssä oli omat ongelmansa jo heilläkin.

Otin tämän esimerkin siksi, että lähes aina löytyy joku, jonka tilanne on omaa tilannetta huonompi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteikö se omakin tilanne voi olla sellainen, että apua ja tukea kaipaa sekä tarvitsee. Pitääkö aina olla ”pää kainalossa” ennen kuin voi hyvällä omatunnolla hakea ja saada
apua?

Itse olen 55-vuotias, vuonna 2009 diagnoosin saanut retiniitikko, sairastan perinnöllistä verkkokalvonrappeumaa (Retiniitikon ääreisnäkö saattaa olla heikentynyt ja näkökenttä kaventunut, hän näkee tavallaan putken läpi, toimituksen lisäys.) En usko olevani tässäkään asiassa mitenkään sillä tavalla erityinen, että olisin ainoa, joka tällaisia asioita mietiskelee. Aikani asioita päässäni pyöriteltyäni päätin sitten kirjoittaa ajatuksiani ja kokeilla, olisiko joku joka voisi niitä julkaista ja josko joku haluaisi lukeakin niistä. Tämä on siis vain juttu omista pohdinnoistani, ei mitään muuta. Ehkä joku tunnistaa jotain tuttua tästä.

 

”Omerta 6/12 on ollut poikkeuksellinen, kiinnostava ja hieno projekti”

Aku Louhimiehen ohjaama Omerta 6/12 on elokuvateattereissa. Hänen seuraava elokuvansa Odotus on myös saanut ensi-iltansa. 

Teksti: Pilvi Meriläinen

 

Max Tanner (Jasper Pääkkönen) tositoimissa…                                       … kuten myös Sylvia Madsen (Nanna Blondell)

Omerta 6/12 sai Suomen ensi-iltansa 19. marraskuuta 2021. Elokuvassa Suomen itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto keskeytyy tylysti, kun presidentinlinnaan hyökätään ja valtiojohto otetaan panttivangiksi. Suojelupoliisin Max Tanner (Jasper Pääkkönen) määrätään neuvottelijaksi panttivankikriisiin, jonka taustalta löytyy terrori-iskuksi naamioitu suunnitelma Euroopan turvallisuuden horjuttamiseksi. Tannerin on tehtävä rohkeita ja kipeitäkin ratkaisuja selvittääkseen, kuka on iskun takana. Panoksena on ihmishenkien lisäksi koko Eurooppaa uhkaava turvallisuuspoliittinen kaaos.
Elokuva perustuu Ilkka Remeksen menestyskirjaan 6/12 (WSOY 2006).

Maailmalta tuttu genre Suomeen

-Omerta 6/12 on ollut monin tavoin kiinnostava, poikkeuksellinen, haasteellinen ja hieno projekti, uransa ensimmäisen toimintaelokuvan ohjannut Aku Louhimies kertoo.
-Elokuvia tehdään yhteistyössä ja tässä oli iso joukko tekemässä. Olen kiitollinen heille kaikille. Oli antoisaa työskennellä koko monikulttuurisen työryhmän kanssa.

Ohjaaja Aku Louhimies, kaikki jutun kuvat Heikki Leis. 

Kielten moninaisuus loi Louhimiehelle kuitenkin myös haasteita. Kuinka ohjeistaa työryhmää selkeästi vaihtaen lennossa kieliä ruotsiksi, englanniksi, viroksi ja espanjaksi. Kaikki kielet, joita hän edes vähänkin osasi, olivat käytössä.
-Monille meille käsissämme oli myös täysin uusi genre – toimintaelokuva. Työn haasteellisuus vaikeissa olosuhteissa yllätti meidät kaikki; viime talven sankat lumisateet Tallinnassa ja kovat pakkaset Narvassa, myös takaa-ajokohtaukset Helsingin keskustassa teettivät työtä.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Louhimies oli juuri saanut valmiiksi vielä ensi-iltaansa odottavan Odotus-elokuvan (Suomi 2021), jossa kompakti ja tiivis työryhmä loi rakkauselokuvaa kesäisessä Turun saaristossa.
-Oli kiinnostavaa luoda maailmalta tuttu toimintagenre Suomeenkin. On kuitenkin tärkeää, että Suomessa tehdään monenlaisia elokuvia. Se on tärkeää elokuvakulttuurimme kannalta, hän korostaa.

Vahvasti ajankohtainen Omerta

-Tämä elokuva, kuten myös Ilkka Remeksen romaani, on ajankohtainen nyt kun poliittinen ja sotilaallinen toimintaympäristömme muuttuu vauhdilla. Ihmisiin pyritään sosiaalisessa mediassa vaikuttamaan monin tavoin: painostaen, vastakkainasettelua lietsoen ja disinformaatiota levittäen, ja maailma näyttäytyy hyvin kärjekkäänä. Sosiaalisen median toiminta uhkaa muun muassa demokratiaa. Tarinan ytimessä on havainto siitä, että yksilö on usein vain pelinappula ja uhrattavissa suurempaa etua tavoiteltaessa.

Presidenttipari (Gaila Järvsalu, Robert Enckell).

”Tarinoitani on aina pidetty liian isoina valkokankaalle, ja on todella hienoa nähdä 6/12 elokuvana. Vieläpä sellaisena, jossa kerronnan mittakaavaa ei ole pienennetty kirjaan verrattuna vaan pikemminkin kasvatettu. Olen iloinen myös siitä, että elokuva hengittää joka tasolla vahvasti tätä päivää, myös geopoliittisten elementtiensä osalta.”
Ilkka Remes

Omerta 6/12 on myyty muun muassa Pohjoismaihin ja useisiin muihin Euroopan maihin. Se on saanut ensi-iltansa myös Virossa.

Odotus – onnellisuuden kaipuuta, rehellisyyttä ja anteeksiantoa

Aku Louhimiehen seuraava elokuva Odotus saa ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Hän on käsikirjoittanut sen pääroolissa näyttelevän Inka Kallénin kanssa. Se on saanut innoituksensa Juhani Ahon romaaneista. Elokuva kuvattiin viime kesänä.
Odotus on elokuva onnellisuuden kaipuusta, rehellisyydestä ja anteeksiannosta. Päähenkilö Elli (Inka Kallén) elää puolisonsa kanssa saaristossa. Ellin rauhallinen arki sekoittuu, kun pariskunnan nuoruudenystävä saapuu vierailulle. Sisäinen pakko ajaa Ellin kyseenalaistamaan elämänsä valintoja ja etsimään rakkautta olla itselleen rehellinen. Seksuaalisuus on Ellille vapauttava henkinen voima valintojen äärellä.
Muissa keskeisissä rooleissa nähdään Andrei Alén, Aku Hirviniemi ja Adeliina Arajuuri. Elokuvassa kuullaan Esa-Pekka Salosen musiikkia.

Maailmanensi-ilta Tallinnan elokuvajuhlilla

Odotus sai maailmanensi-iltansa Tallinnan kansainvälisillä elokuvajuhlilla (Tallinn Black Nights Film Festival) 26.11.2021. Esa-Pekka Salonen palkittiin festivaalilla parhaan alkuperäiskappaleen palkinnolla. Festivaalin tuomaristo kuvaili kappaletta samanaikaisesti sekä emotionaalisesti raa´aksi että henkisesti vapauttavaksi, joka heijastaa täydellisesti elokuvan päähenkilöiden sisäisiä intohimoja, rakkautta ja epävarmuutta.
Odotus on ensimmäinen kotimainen hiilinegatiivinen elokuvatuotanto. Tuotannon hiilijalanjäljen laskemisessa ja kompensoimisessa yhteistyökumppanina toimi suomalainen voittoa tavoittelematon säätiö Compensate. Tallinnan elokuvajuhlien tämän vuoden keskeinen teema oli kestävä kehitys elokuva-alalla.
Elokuvan levitysoikeudet on myyty muun muassa Saksaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

Elokuva rakastetusta Maija Isolasta

”Maija Isolan kankaat ovat olleet osa suomalaisten arkipäivää ja mielenmaisemaa jo yli 60 vuotta”

Elokuva Maija Isolasta vie katsojat lähelle häntä ihmisenä, taiteilijana, ajattelijana ja visionäärinä.

Teksti: Pilvi Meriläinen

Maija Isola on Suomen rakastetuimpien kankaiden suunnittelija. Hänen malliensa pohjalta luotiin Marimekon elämäntapafilosofia, joka kasvoi arkkitehtonisiin mittoihinsa hänen malliensa myötä, joita olivat muun muassa Unikko, Kivet, Kaivo ja Melooni. Isola oli myös kuvataiteilija.

Maija Isola -elokuvan juliste

Maija Isola syntyi 1927 Riihimäellä Arolammin kylässä. Hänen elämänsä päättyi myös Riihimäellä, Kaunismäessä 2001. Hänen tuotteliain aikansa kangasmallien suunnittelijana Marimekolle sijoittuu vuosiin 1949-87. Kuvataiteilijana hän aloitti jo 1946 jatkaen maalausten ja piirrosten tekemistä elämänsä loppuun asti. Hän matkusti paljon ja asui useissa maissa ja kaupungeissa.

   Leena Kilpeläisen käsikirjoittama, ohjaama ja kuvaama elokuva Maija Isola (Suomi 2021) näyttää, mikä oli Maija Isolan kankaiden menestyksen salaisuus, mitkä arvot olivat maailmanmatkaaja Isolan elämän keskiössä ja mikä on hänen jättämänsä perintö. Kertojina toimivat Maija Isolan päiväkirjat ja kirjeet sekä Maijan tytär Kristina Isola. Elokuva vie katsojat lähelle Maijaa ihmisenä, taiteilijana, ajattelijana ja visionäärinä. Kuulemme myös Armi Ratian (1912-1979) mietteitä sekä työnantajana että ystävänä.

Suomalaisiin koteihin ja maailmalle

Maija Isolan taiteen lähtökohta sekä maalaus- että tekstiilitaiteessa oli usein luonto sekä kansantaide ja -kulttuuri. 1950-luvun rauhanaika ja 1960-luvun suuri muuttoaalto maalta kaupunkiin olivat osaltaan vaikuttamassa Isolan menestykseen; asuinpaikan vaihdos aiheutti elinympäristön muuttumisen luonnonläheisestä urbaaniksi. Luontoaiheiset kankaat pehmensivät tätä muutosta. Kankaiden voimakkaat kuviot ja värit toimivat vastakohtana sota-ajan harmaudelle ja elvyttivät näin suomalaista mielenmaisemaa. 60-luvun pop-taiteen vaikutus kasvatti mallien kokoa arkkitehtonisiin mittoihin.

Maija Isolan kankaat ja Marimekko tekivät maihinnousun Yhdysvaltoihin 1959, kun Jackie Kennedy pukeutui Marimekkoihin presidenttikampanjan aikana. Tämän jälkeen Maijan kankaat olivat levinneet jo 48 maahan Marimekko-liikkeiden verkoston kautta.

Maija Isola, kuva Sverker Ström /Otavamedia, Journalistinen kuva-arkisto JOKA, Museovirasto

Käsittelee taiteilijuutta, henkisen vapauden tarvetta

Maija Isola-elokuva käsittelee taiteilijuutta, taiteilijan henkisen vapauden tarvetta. Tarvetta saada olla yksin, joka on edellytys taiteelliselle luovalle toiminnalle. Näiden asioiden parissa myös Maija Isola joutui kamppailemaan.

”Ohjelma käsitteli hiljaisuutta. Tunsin suurta helpotusta ja välillä ihan itketti, kun siinä puhuivat ihmiset halusta ja tarpeesta olla yksin ja hiljaa ja antoivat arvoa sille. Minulle se merkitsee myös vapautta. On niin paljon ajattelua, että ihminen joka viihtyy yksin, on jotenkin pimahtanut, omituinen, onneton ja jopa psyykkisesti sairas.”

-Maija Isola 24.2.1976

Kankaat mukana monen elämässä

”Maija Isola oli Marimekon ensimmäisiä suunnittelijoita ja työskenteli yrityksessä 38 vuotta. Hän suunnitteli Marimekolle yli 500 mallia. Hänen suunnittelemansa sisustuskankaat saivat 1950-60-luvulla aikaan vallankumouksen suomalaisten kodeissa; taide siirtyi tekstiileihin, siitä tuli helposti saavutettavaa. 1960-luvulta lähtien Isolan kankaat löysivät tiensä lopullisesti suomalaisiin koteihin”, sanoo Leena Kilpeläinen elokuvan lehdistömateriaalissa.

Maija Isolan kankaat ovat kulkeneet mukana myös Kilpeläisen elämässä.

”Ne ovat olleet minulle tuttuja lapsuudesta lähtien. Kotona oli niitä paljon. Lapsena ihmettelin muun muassa Katajat-kankaan luomaa rauhaa olohuoneen verhoissamme. Kun myöhemmin asuin kerrostalossa, Maija Isolan punasävyinen Lyhty-kangas toi asuntoon kodin tuntua. Tällaisia tarinoita löytyy Suomesta varmasti satojatuhansia. Maija Isolan kankaat ovat olleet osa suomalaisten arkipäivää ja mielenmaisemaa jo yli 60 vuotta.”

Rakastettu Unikko-kangas.

Tunnetuksi taiteilijana

Kirja Maija Isola – elämä, taide, Marimekko (Designmuseo 2005) ja vuonna 2005 Designmuseossa ollut Maija Isola-näyttely innoitti Leena Kilpeläistä. Häntä kiinnosti erityisesti Kristina Isolan kirjoittama kirjan ensimmäinen osa, Maijan elämän tarina, jossa oli otteita kirjeistä ja päiväkirjamerkintöjä. Kilpeläinen päätteli, että kirjeitä on oltava lisää.

Maija Isola-elokuvalle on tilausta myös siksi, että hän on suomalaisille tuntematon henkilönä, vaikka hänen mallinsa ovat olleet suosittuja.

-Kristina Isola on ollut mukana elokuvan alusta asti. Kristinalle on ollut tärkeää, että Maija tulee suomalaisille tunnetuksi taiteilijana, Kilpeläinen kertoo.

Mielenkiintoinen matka

”Elokuvassa liikutaan eri vuodenajoissa. Visuaalinen kerronta rakentuu Maijan elämään vaikuttaneista tapahtumista. Ajassa ja paikassa liikutaan arkistomateriaalien ja animaatioiden avulla.”

-Maijan kangasmallien synty oli usein sidoksissa hänen maalaustaiteeseensa, ympäröivään kulttuuriin ja luontoon. Nämä liukumat aistimuksista toteutukseen ilmaistaan leikkauksen ja animaation avulla. Lisäksi nähdään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan sekä valokuvia.

”Tunnelma on seikkailullinen, yllätyksellinen ja elämän kaikissa soinnuissa soiva.”

-Elokuvan teko on ollut hyvin mielenkiintoinen matka, Leena Kilpeläinen sanoo.

-Maija Isolan kankaat ovat yhdistäneet suomalaisia ja yhdistävät yhä.

Lähteet: Wikipedia/Maija Isola

              Suomen Filmikamari/Pressit/Maija Isola/mediainfo/Maija Isola-elokuva/Ohjaajan sana

              Leena Kilpeläisen puhelinhaastattelu

Katso tästä elokuvan esittelyvideo