Kajastus

Haastattelija (H) on Gyöngyi Pere-Antikainen, vastaaja (V) on kirjailija Iida Rauma.

H: Hyvää iltapäivää hyvät kuuntelijat ja hyvä yleisö täällä paikan päällä ja kuuntelijat nettiradion ääressä ja ennen kaikkea tervetuloa arvoisa rakas vieraamme Iida Rauma!

V: Kiitos tosi paljon! Tosi ihana olla täällä.

H: Tämä on Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämä kirjailijavierailu. Ensimmäisenä onnittelen sinua Iida Finlandiapalkintoehdokkuudesta ja toivotan menestystä. Miltä tuntuu?

V: Kiitos onnitteluista! Siis tosi ilonen mä oon siitä, että mä oon siinä joukossa, että. Se on jotenkin mukavaa, kun kirja on ilmestynyt niin alkuvuodesta. Se tuli tammikuun lopulla tänä vuonna niin, että se edelleen on ehdokkuuden takia esillä, koska monesti kirja voi olla esillä vaan muutaman kuukauden niin mä oon kauheen ilonen siitä, että mun kirja on saanut elää vähän pidemmän kaaren.

H: Joo. Mitä oot mieltä tämmösistä kilpailuista, kirjallisuuskilpailuista?

V: No, mä yritän olla ottamatta liian raskaasti ja henkilökohtasesti. Ehkä mä aattelen, että sillä on arvoo, että kirjaa nostetaan esille. Mutta että toki niitä on hankala myös laittaa silleen, että oikeesti järjestykseen tai että siellä tietenkin tulee myös makuasiat väkisinkin vastaan, kun on vaan yksi ihminen valitsemassa. Mutta toisaalta se on hyvä tapa nostaa esille kirjallisuutta ja kirjoja. Ja musta on kauheen hienoa, että siinä vaikka kestää kuitenkin jonkin aikaa siinä voittajan julistamisessa niin sinä aikana sitten ne kuus kirjaa on kuitenkin kaikki esillä, että se kaikki huomio keräänny vaan yhteen teokseen niin se tuntuu musta hirveen tärkeeltä.

H: Kyllä. No niin. Ennen, kun alotamme niin minulla olis täällä yks sitaatti sinun Seksistä ja matematikasta-kirjasta. Ihan lyhyt sitaatti. Tulee sinullekin yllätyksenä. Haluaisin, että lukisit tämän ja kertoisit, että tää on ainakin näennäisesti ristiriitainen vähän. Mutta ehkä vaan näennäisesti.

V: On tää jännittävää. Mielellään kiitos. Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat? Miten muka persoonallisia ja motivoituja vailla sitä epämääräistä ja tylsää ja kummallista ainetta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievästi kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla. Ei ihme, että heistä on kerrottu tarinoita toinen toisensa perään. Kirja, kirjoja, dokumentteja, fiktioelokuvia. He ovat loistavaa ainesta niihin kaikkiin. Eheitä ja tunteita herättäviä loistavia esimerkkejä luoja ties mistä, mitä heidän halutaankaan edustavan. Ja jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin vetoavaan muoto. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu. Henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi, sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama. Suunta vääjäämätön ja selvä ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä. Ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta. Ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta ja nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi. Tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista. Tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen. Muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä. Kun muoto on rajattu, myös se, mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo Sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.

H: Joo. Tästä jätin pois tän kahden matemaatikon nimet, joista, joihin liittyen tää pätkä.

V: Joo.

H: Mutta mitä oot mieltä sinä tarinankertojana?

V: No, itse asiassa edelleen samaa mieltä, vaikka siitä on pitkä pätkä tai pitkä aika, kun mä olen kirjottanut tän katkelman mun kirjaani. Ja hyvin samantyyppisiä kysymyksiä mietin myös tossa, kun tota mun hävityskirjaa kirjottaessa, että. Mä koen, että se, että miten sellanen pinttyneet käsitykset meillä on siitä, että miten jonkun tarinan kuuluisi mennä niin ne rajaa hirveästi sitä, että mitä voidaan kertoa. Kenen kokemuksesta tai tarinasta voidaan kertoa. Jos siellä pitää olla vaikka just joku sellanen jotenkin kasvun kaari ja käänne ja jotain yllättävää niin se vaikka sulkee pois kokonaan sellaset kokemukset, missä muutosta on aika vähän. Ja että vaikka hävitystä kirjottaessa mun iso haaste oli kirjottaa sellasesta koulukokemuksesta, missä ei oo oikeestaan mitään toivoa, että. Siellä sama tympeä väkivalta jatkuu siellä luokkahuoneessa päivästä ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja ei tuu mitään sellasta suurta käännettä. Ei tuu mitään suurta kasvua. Ja jos siinä olis noudattanut jotain sellasta jotenkin konventionaalista tramaturgiaa niin se ois ollut täysin jotenkin eri tarina tai että sitä ei olisi voinut sulloa sinne. Ja että sitten on tietenkin haasteena, koska me monesti intuitiivisesti pidetään sellasii perinteisiä tarinoita vetoavina ja vetävinä niin sitten on haaste kirjoittaa asioista, jotka ei istu sinne niin sellasella tavalla, että ne olis edelleen lukijasta kiinnostavia ja että teksti jollain tavalla vetäis eteenpäin. Ja että oli sellanen kanssa. Koen kamppailleeni tosi paljon.

H: Hienoa! Palataan näihin ajatuksiin kohta. Nyt ajattelin, että ensimmäisenä voisit pikkusen kertoa itsestäsi lisää. Vaikka nyt meitä on täällä näkövammaisia, niin kuvaile vähän itseäsi, miltä näytät? Sä oot 38.

V: Mä oon 38-vuotias. Kauheeta, kun kirjailijana varmaan pitäis osata kuvailla, miltä ihmiset näyttää, kun se kuuluu ikään, kuin työnkuvaan. Mutta siis olen tällänen vajaa 170 senttiä pitkä vaalea hyvin vaalea ihminen melko urheilullinen. Kuulostaa ihan joltain etsintäkuulutusilmotukselta eikä kuitenkin sano paljon mitään.

H: Ja hyvin hymyileväinen.

V: Niin mä monesti kuulen olevani ja sitten olen itsekin vähän yllättynyt. Mulla onsellanen aika tasasest leikattu polkkatukka ja otsatukka. Hyvin vaalea samanlainen ollut vuosikausia jostain melkein teini-ikäsestä asti, että. Joskus on ollut joku pieni muutos ja sitten mä oon aina palannut samaan, että. Joskus, kun oli vielä kymmenen vuoden passeja olemassa niin mä ihan sillon viimesenä vuotena jouduin näyttämään joskus passiani. Ja mietin, että nytte kyllä varmasti jo huomautetaan, että alkaa olla tosi vanhentunut kuva ja niin lapsellisen näkönen siinä. Mutta mulle huomautettiinkin, että hei, että sulla on ollut aina samanlainen kampaus sitten.

H: Joo. Pukeudutko urheilullisesti?

V: No, pukeudun monesti aika sellasiin monokromaattisiin vaatteisiin, että on. Mulla on nytte, vaikka musta neuletakki yllä ja musta mekko. Ja että mulla on monesti mustaa tai valkosta yllä.

H: Hyvä! Ja sä oot tällä hetkellä päätoiminen kirjailija.

V: Joo. Kyllä mä oon ollut nyt no, melkein kymmenen vuotta melkein aika lailla päätoiminen kirjailija, että. Mä hiukan teen jotain sellasia sivuhommia, että. Mä Turun yliopistolla opetan yhtä luokan kirjottamisen kurssia joka syksy, että se on kahdeksana viikkona kolme tuntia kerrallaan. Mutta että se on niin pieni, että se ei silleen taloudellisesti vielä jotenkin ihan hirvittävän paljon mun elämässäni paina, mutta toki luo jonkinlaista turvallisuutta. Ja ennen kaikkee on ihana päästä lukemaan muiden ihmisten tekstejä ja tapaamaan muita ihmisiä, koska kirjottaminen taas on niin valtavan yksinäistä työtä, että sitten sitä muuten ois aika mökkihöperö.

H: Joo. Pöytäkirjan ulkopuolelta kysymys. Opetatko myös etänä?

V: Korona-aikana opetin etänä, mutta muuten en ole.

H: Pitäs houkutella sinut meijän kirjottajakurssin vetäjäksi.

V: Oi, oi.

H: Pannaan mietintämyssyyn. Ja olet kotosin Turusta.

V: Mä oon kotosin Turusta tai Turussa olen syntynyt ja kasvoin Kaarinassa pikkukaupungissa siinä Turun vieressä, mutta turkulainen jälleen.

H: Kyllä. Joo. Kaarina on. Kaarinan peruskoulu on, oli viime viikolla radiossa väkivaltatapausten takia. Oletko kuullut siitä?

V: Olen. Kaarinalaiset koulut on ollut aika paljon mun mielestä nyt viimesen vuoden aikana negatiivisesti mediassa, että.

H: Mistä johtuu, että kaarinalaiset koulut ovat muita kouluja? Onko se sattuma?

V: Mä en tiedä, onko se sattumaa vai onko se, se, että siellä kouluissa vallitsee jotenkin tai tietyissä kouluissa Kaarinassa on kuitenkin. Se on sen verran iso paikka, vaikka pienehkö onkin Turkuun verrattuna, että. Siellä on useita kouluja ja kuvittelisin, että koulujen välillä on isoja eroja. Mutta voi olla, että siellä joissain kouluissa on silleen vuodesta toiseen, vallitsee joku vähän kielteinen kulttuuri, missä tälläsii asioita tapahtuu.

H: Ootko aina halunnut kirjailijaksi? Milloin aloit kirjottaa tai mitä halusit olla pienenä?

V: No, kyllä mä varmaan siitä kirjottamisesta haaveillut pitkään. Mulla on ollut joskus myös vähän kuvataidehaaveita ja musiikkihaaveita. Mutta kirjottaminen on ollut varmaan sellanen, että se on kulkenut koko elämän läpi, että. Mulle luettiin paljon, kun mä olin lapsi ja se oli mulle hirveen tärkeetä. Ja että sieltä asti se on tullut, että. Ensimmäistä kertaa oon koittanut kirjottaa jotain pidempiä tekstejä varmaan sellasena yläasteikäsenä. Ja sitten lukion abiturienttivuonna lukulomalla, kun muut keskittyivät ylioppilaskirjotukseiin niin mä kirjoitin mun ensimmäisen romaanin käsikirjotuksen, jota tarjosin kaikkiin kustantamoihin ja se ei mennyt mistään onneksi läpi. Luojan kiitos, mutta.

H: Millainen se oli?

V: No nyt ajatellen niin.

H: Vuonna, mutta mistä kerroit?

V: Ajattelin, että se on semmonen 18-vuotiaan kirjottamaksi ihan kiva, mutta ei sellanen, että sen pitäis olla maailmalla. Siinä oli sellanen päähenkilönä 14-vuotias tyttö, joka on ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Ja hän on uskovaisesta perheestä ja sitten hänelle tulee siitä uskon kriisi. Ja näin, kun olen itse, vaikka perheestä, jossa kukaan ei kuulu kirkkoon ja mua ei oo kastettu niin ajattelen, että olisi ollut fiksumpaa kirjoittaa jostain sellasesta aihepiiristä, jonka vaikka jollain tavalla tuntee.

H: Joo ja ensimmäinen kirjasi on Kohtaamisen kirja.

V: Katoamisen kirja.

H: Anteeksi! Katoamisen kirja. Miten mä aina sanon Kohtaamisen. Katoamisten kirja.

V: Se on positiivisin, mutta että tykkään tästä.

H: Kyllä, mutta tästä, kun Katoamisten kirja oli ensimmäinen ja tää viimeisin on Hävitys niin mä mietin, että ovatko muuten katoaminen ja hävitys tavallaan saman kolikon kaks puolta tai melkein sama puoli?

V: Tosi hyvä kysymys. Mä itse asiassa uskon, että ovat. Ja että musta tuntuu, että mä just Katoamisten kirjassa pyöriskelin myös saman tematiikan ympärillä, kun mitä Hävityksessä. Mä en vaan sillon osannut ja ehkä uskaltanut mennä niin suoraan siihen kiinni, että. Se tuntu siltä, että se oli joku sellanen energia, joka vaikutti siellä kirjan takana, että. Siinäkin kuvataan jonkin verran koulua ja siellä tapahtuvaa väkivaltaa. Mutta sistten siellä kuvataan myös paljon muita sellasii erilaisii tilanteita, missä joku yhteisö kääntyy jotain tiettyä ihmisryhmää tai yksilöitä vastaan. Esimerkiksi kuvataan vanhainkoteja, missä jotenkin sellanen jotenkin. Joillain osastoilla sellaset jotenkin väsyneen henkilökunnan huonot käytännöt ja etenkin ehkä sellanen vähän epätoivonen työtilannekin johtaa siihen, että sitten jotkut vanhuksista on aika laiminlyötyjä ja näkymättömiä ja tavallaan katoaa, että. Siellä on paljon tämmösii erilaisia tapoja, jolla ihmiset katoaa monesti jonkun laiminlyönnin tai väkivallan seurauksena.

H: Joo. Tässä pitkässä lauseessa sanoitkin sen sanan kaks kertaa, jonka mä ajattelin, että se voi tavallaan kuvata kaikkia näitä sun teoksia. Jos se olis yks yhdistävä tekijä niin se olis ehkä sana väkivalta.

V: Joo. Toi on hirveen hyvin kiteytetty mun mielestä mun tuotannosta, että joku väkivallan kuvaaminen on varmaan kulkenut joka kirjassa mukana ja ehkä. Ei silleen, että kirjottaisin kraafisesti väkivallasta. Mä ite oon hirveen herkkä väkivallan kuvauksille kirjoissa. Ja vaikka en katso elokuvii, missä tapahtuu jotain hyvin väkivaltasta tai en halua lukea uutisia, joissa kuvaillaan jotain todella väkivaltaisia tapahtumia. Olen opiskellut poliittista historiaa ja musta tuntuu, että tiedän ilmankin, että minkä tyyppisiä asioita ne on ja haluan suojella aika paljon itseäni. Mutta omassa työssä mua on kiinnostanut monesti se, että minkälaisia. Minkälaiset vaikka dynamiikat synnyttää väkivaltaa, että. Minkälainen kulttuuri vaikka jossain yhteisössä täytyy olla, että se yhteisö alkaa toimia väkivaltasesti tai minkälaiset arvot löytyy väkivaltasten tekojen taustalta monesti.

H: Juu ja miten monenlaiset kasvot väkivallalla on.

V: Joo.

H: Koska todellakaan näissä sun kirjoissa ei ole, kun ehkä parisen tommosta väkivaltaista kohtausta yhteensä tai muutama.

V: Joo.

H: Ei oo oikeesti montaa väkivaltasta kohtausta sanan konkreettisessa merkityksessä. Mutta sen sijaan henkistä väkivaltaa ja semmosta melkein fyysistä. Ja sitä on sitäkin enemmän. Ja.

V: Joo.

H: Ja että väkivalta voi olla sitäkin, kun ihminen ei tule kuulluksi.

V: Mä ajattelen, että se, että ihhminen vaikka jotenkin suljetaan jonkun yhteisön ulkopuolelle, niin on yks raskaimmista asioista, mitä tapahtuu ja että se on hyvin monenlaisessa väkivallassa läsnä tai että. Myös fyysinen väkivalta voi olla samaan aikaan sitä, että joku ihminen asetetaan jotenkin jollain tavalla jotenkin toiseksi sillä tavalla, että hän ei enää kuulu joukkoon ja että on joku muu. Ja että sellanen ulos sulkemisen dynamiikka on ihmisille hyvin raskasta ja vahingollista.

H: Mutta palataan tähän taas, meinasin sanoa Kohtaamiseten, Katoamisten kirjoihin. Kerjään. Katoamisiakin voi olla monenmoista, että kun sitä lukee vaan päällisin puolin niin tuntui jaa, että tässä on isä kadonnut, kertojan isä. Mutta sitten, kun mietti tarkemmin niin, vaikka kuka ja vaikka mikä on kadonnut tässä, että. Kadota voi, kuten äsken sanoit myöskin vanhainkodissa. Elikkä se, että ihmiset katoaa oman muistmattomuuden.

V: Totta.

H: Muitten ongelmien takia. Sitten ihmiset katoaa, kun sukulaiset eivät. Hautaavat hdieät sinne vanhainkoteihin. Ihmiset katoavat hoitajilta, jotka eivät, jotka hoitavat sillai, kun ovat vaan töissä. Mutta mitäs tässä? Kerrotko vähän tän kirjan juonesta?

V: Se on. Päähenkilö on muuttanut isänsä katoamisen jälkeen omilleen asumaan. Hän on 19-vuotias ja asuu tyttöystävänsä kanssa hyvin paljon Turkua muistuttavassa kaupungissa tai sitä ei varmaan koskaan nimetä siellä kirjassa. Mutta että Turku mulla on ollut mielessä ja että hänen tyttöystävällään on jotenkin aikuiselämä alkamassa ja jotenkin. Hän on menossa kohti tulevaisuutta ja positiivisii muutoksia, mutta päähenkilö on aika jumissa oman elämänsä kanssa. Ja toki sen takia, että hänen isänsä on kadonnut, mutta että myös sen takia, että hänellä on traumaattinen lapsuuden historia. Ja sitten tää kirja seuraa aika paljon sitä, että kun hän jotenkin yrittää ehkä jollain tavalla saada elämästä kiinni. Hän päätyy työskentelemään just vanhainkotiin ja tutustuu siellä toiseen hoitajaan, joka on taas pakolaistaustainen ja tullut sitä kautta Suomeen ja jonka omaisia on kadonnut. Mutta että, mutta musta tuntuu, että ehkä tää päähenkilökin itse päätyy lopulta kirjassa enemmänkin katoamaan, kun löytämään itsensä, että tekemään ehkä enemmän isänsä ratkaisun.

H: Kyllä. Se jää hyvin avoimeksi, mutta niiku katoamiset.

V: Joo.

H: Avoimeksi. Entäs tämä, että päähenkilöllä ei ole nimeä? Kaikilla muilla on, jopa vanhainkodin asukeilla on. Kaikilla muilla on nimi ja, mutta päähenkilö jää nimettömäksi. Onko sekin eräänlainen katoaminen?

V: On ja se oli hirveen tärkee asia ja hauskaa, että tuot sen esille, koska se on varmaan sellanen, mikä monelta lukijalta voi jäädä huomaamatta. Mutta että mä ajattelin just, että siitä.
H
: Minä-muodossa kirjotettu.

V: Niin. Nimenomaan, mutta että se tuntu tavalta just tuoda esille sitä, että millä tavalla hän on hukassa oman elämänsä kanssa ja jollain tavalla hahmoton eikä oikein tiedä, mikä tai kuka hän on, että. Sieltä puuttuu joku sellanen jotenkin kiinteys ja suunta, joka, jonka se lapsuuden traumaattinen historia ja sitten vielä se isän katoaminen on jollain tavalla vienyt.

H: Ja vielä oli eräs mielenkiintoinen tapa katoamisen tapa tässä kirjassa. Kun tämä pakolaistaustainen tai. Siis hän on entisestä Jugoslaviasta Balkanin sotaa pakoon Suomeen tullut Kosovosta nuori nainen, joka sorka, joka esittää itestään kuitenkin erilaisia valetarinoita eri ihmisille eli muuttaa menneisyyttään. Kertoo elävänsä milloin italialainen, milloin itävaltalainen, vaikka mitä ja kehittelee tarinoita, uskottavia tarinoita menneisyydestään niin eikös tämäkin oo eräänlainen katoaminen?

V: Kyllä. Hyvin valittu ja vapaaehtonen katoaminen, mutta nimenomaan sitä.

H: Joo. Onko valittu ja vapaaehtoinen katoaminen erilainen? Johtaako se erilaisiin mieleniloihin tai muuttaako se ihmistä eri tavalla?

V: Mä kirjaa kirjottaessa varmaan ajattelin, että se, että katoaa vapaaehtosesti niin siinä on kitenkin jonkinlainen kontrolli, että. Muut ihmiset monesti pyrkii määrittämään meitä ja joskus muut ihmiset pyrkii määrittämään meitä tavoilla, jotka itse asiassa ei tee oikeutta sille, että ketä me ollaan. Ja sillon se, että kieltäytyy kaikista määrittelyistä ja vaikka valehtelee oman identiteettinsä niin voi olla jollain tavalla vapauttava ja positiivinenkin asia, että. Ainakaan ei tuu jotenkin muiden ihmisten jotenkin leimaamaks ja vangitsemaks sillä tavalla, että.

H: Lukisitko tässä? Mulla on pari sivua tämmösiä sitaatteja.

V: Joo.

H: Joita mun on vaikea lukea tietokoneelta, joten pyydän sinua lukemaan mieluummin ääneen. Nää on ihan pikkusia sitaatteja vaan lause tai pari. Tässä on esimerkiks semmonen. Onko se heti ensimmäisenä jossain, että sairaaksi kutsutaan?

V: Joo. Sairaaksi kutsutaan sitä, mikä on vain väistämätöntä ja luonnollista. Isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtausta pidetään sairautena, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Ei ihmisiä nimitetä sairaiksi, jotta heidät voisi, heitä voisi auttaa, vaan suojellakseen terveitä tartunnalta.

H: Joo.

V: No, mä ajattelen, että siinä on ehkä just kyse tosta, mistä mä puhuin, että kun nimetään vaikka jonkinlaiset psyykkeen tilat sairaudeks niin se voi olla toki joissain tilanteissa ihmisille hirvittävän helpottava ja positiivinen ja toivottava asia. Mutta että joskus se voi olla myös leimaava teko, jolla yritetään vetää jotain viivaa eri ihmisten välille, että. Tässä on nyt terve ja toivottava ihminen ja tässä on nyt jotenkin jollain tavalla sairas ihminen ja.

H: Kyllä.

V: Joka on jossain toisella puolella ja jotenkin jollain perustavalla tavalla erilainen, kuin me terveet täällä. Ja että sen tyyppinen erottelu on musta jo monesti osa, vaikka väkivaltaa. Ja että siinä jotenkin sen, joka tulee jollain tavalla leimatuks ja erotelluks niin joku ehkä sellanen minuuden kompleksisuus alkaa kadota.

H: Juu ja tähän liittyen tossa myöhemmin on toinenkin aika paljon myöhemmin toinenkin sitaatti, joka sanoo, että ahdistus ja masennus. Löydätkö sitä?

V: Kyllä. Joo. Uudemmasta.

H: Se on. Siitä uudemmasta kirjasta nää on niin nää nyt menee vähän ristiin. Mutta kun samoja teemoja. Samoja teemoja käsitellään niin tässä minusta näitä voi oikein hyvin yhdistellä.

V: Siis erinomasesti. Ja mä oon hirvittävän otettu tästä yhdistelemisestä, jota en olisi itse osannut tehdä kirjojeni välillä. Mutta se on hauskaa, miten sä selvästi olet löytänyt samat ajatukset, jota en olisi ehkä edes itse ajatellut, että näin paljon olen pohtinut yli kymmenen vuoden sisällä juttuja.

H: Kyllä.

V: Eli sitaatti menee näin. Ahdistus ja masennus on kuin kolera. Kummastakin päästäisiin, jos emme joutuisi elämään keskellä paskaa.

H: Vähän raadollisesti sanottu, mutta minusta erinomainen kuva.

V: Kiitos!

H: Ja siitä, mitä sanoit tosta yksilöstä, yksilön rajoista ja puitteista niin siitä on taas hetken pästä kohta toinenkin tää sitaatti.

V: Joo.

H: Oota. Miten se alkaakaan, alkoikaan? Se on tää yksilön. Oota. Miten se alkoi? Sä löydät varmaan kohta. Se on varmaan kohta tän jälkeen tai heti ennen.

V: Täällä on. Seuraavana on historian vihaamisesta.

H: Siitä normaaliudesta tai.

V: Joo. Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä, kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja. Ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli. Oman käsityksen mukaan yksilöillä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä. Ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö kaikesta huolimatta yritti yhteisö yli 99:nä kertana 100:sta, teki tästä selvän.

H: Tääkin on tietyllä tavalla katoamista.

V: Kyllä. Joo.

H: Kyllä. No, joo ja sitten katoamisesta siellä ihan alussa on vielä tässä Katoamisten kirjassa yks kaunis sitaatti katoamisista nää laivat ja luetko sen vielä.

V: Kyllä kiitos! Mietin, että voisin astua kannelle ja tilata oluen. Laiva irtaantuisi pengermästä ja seilaisi myötävirtaan, seisoi siinä kannella ja katseli siinä ohi lipuvaa rantaa. Tuolla menee kortteli, jossa minä ja Sofia asumme. Tuolla taidekoulu ja linna. Ehkä muut laivat lähtisivät myös karkulaisen innoittamina matkaan. Ne muodostaisivat kimaltelevan valoketjun, suuntaisivat kohti avomerta. Aamulla Sofia palaisi kotiin ja näkisi tyhjän sängyn. Ja ihmiset huomaisivat, ettei enää yksikään laiva kellu tyhjänpanttina Joessa. Minä ja laivat olisimme kadonneet jäljteetömiin.

H: Kiitos! Joo ja tässä kirjassa Katoamisten kirjassa. No, nyt olen oppinut niin, että on aika raadollisia ihmissuhteita, että. Sitä ihmisten rakkauden tai hyväksynnän nälkää on valtavasti, mutta siihen vastataan kauhean huonosti. Sekä parisuhteessa että tämän päähenkilön ja hänen äitinsä välillä.

V: Kyllä.
H
: että koulumuistoissa, että sitten tämän sorkan. Pääähenkilön ja sorkan välillä, vaikka melkein se tuntui kaikkein lämpimimmiltä tämä.

V: Joo.

H: Tämä heidän suhde tähän, että. Tässä löyty joku kummallinen inhimillisyys tai läheisyys, jota niistä muista ihmissuhteista tuntuu puuttuvan.

V: Joo. Itse ehkä nykyään ajatttelen, että se on hyvin paljon sellanen jotenkin huonon kommunikaation kirja, että missä toistuvasti ihmiset häviävät toisilta myös sen takia, että he eivät pysty jotenkin pukemaan sanoiksi sitä, mitä he haluavat tai pelkäävät tai tarvitsevat muilta, vaan jotenkin ilmaisevat itseään kiertoteitse ja monesti tavoilla, jotka vaan jotenkin työntää muita ihmisiä kauemmaks, että. Siellä monet henkilöt on jonkun sellasen kivun vallassa, että he tarvitsis valtavasti kontaktia ja helpotusta ja lämpöä muilta ihmisiltä. Mutta että he on hyvin kyvyttömiä jotenkin sanomaan tätä ääneen.

H: Ja tätä samaa ominaispiirrettä on myös muissa kirjoissasi, että onko tääkin jonkinmoinen väkivallan muoto tai sitä hipova asia?

V: Ehkä se ei ole suora väkivallan muoto. Mutta uskon, että sellasessa kulttuurissa, missä asioista ei puhuta ääneen niin väkivalta myös kukoistaa erityisen jotenkin rikkaana ja runsaana, koska sillon tietenkin myös väkivaltaisiin tilanteisiin on hirvittävän vaikea puuttua, jos niitä ei voida nimetä tai ettei ole jotenkin ihmisillä kykyä ilmaista tunteitaan tai tarpeitaan tai rajojaan. Ja vaikka olen alle 40 niin koen tulevani vielä sellasesta maailmasta ja suomalaisesta kulttuurista, missä se on hyvin ei itsestään selvä asia, että vois vaikka ilmasta sen, että on kokenut jotain ikävää tai että nyt minusta tuntuu pahalta. Nyt tarvitsisin apua.

H: Joo. Kyllä, kun mä mietin, että näissä sun kolmessa kirjassa. Mitkä on nää välittömimmät ja läheisimmät suhteet ihmisten eri hahomojen välillä? Tässä Katoamisten kirjassa just päähenkilön ja sorkan välillä. Eli tässä on tietty juuri etninen etäisyys. Sitten Seksistä ja matematiikassa. Siinäkin esimerkiks Tuovin ja hänen nuoruuden rakastetuin se suhde oli läheinen ja lämmin niin siinäkin oli eri maiden välillä tai sitten Hävityksessä ja sitten tämän vanhan opettajan.

V: Nordinin. Kyllä.

H: Suhde niin aina on jonkinmoinen, että. Tuntuu, että samaa. Tavallaan samaan ryhmään kuuluvat eivät tunnu löytävän sitä yhteyttä niin hyvin, kun ne, jotka on mahdollisimman kaukana jollakin tavalla toisistaan vai onko tää väkisin väännetty?

V: No, ehkä mä ajattelen itse sillä tavalla, että sellanen jotenkin jonkun perustavan yhteiden löytäminen ei välttämättä vaadi sitä, että olis jostain samasta ryhmästä. Joskus se helpottaa asioita ja on tärkeä tavata ihmisiä, joilla on jotenkin jollain tavalla jotain samaa, kun mitä itsessä. Mutta että joskus ne samat asiat voi olla hyvinkin sellasii jotenkin kätkettyjä, että. Vaika olis hyvin eri-ikänen tai eri kulttuurista tai muuta niin sieltä voi olla kuitenkin yllättävän paljon jotain yhteistä kosketuspintaa.

H: Tässä Katoamisten kirjassa päähenkilö sanoo, kun muistelee lapsuuttaan ja tätä lapsuuden ystäväänsä Susannaa. Ja Susannan eräs tapaturma saa hänet havaitsemaan, miten tärkeä tää hänellä on niin sitten sano, että ehkä on kuviteltava, on se, että se menee. Ehkä läheiset ihmiset on kuviteltava kuolleiksi, jotta heitä vois rakastaa.

V: Kamalaa, mitä mä oon sanonut. Mitä se nyt on kirjotettua. Siis ihan varmasti se kyllä alkaa mennä silleen, että sitten, kun alkaa. Mä oon ollut 23, 24, 25-vuotiaana viimestalin kirjaa niin mä teoksena seison sen takana ja pidän siitä. Mutta että sitten sillä on myös sellasta, missä huomaan oman muutokseni sekä ajattelun puolella, että kirjottajana. Se on, että. Mulla on lämmin suhde siihen, mutta että se on samaan aikaan, tuntuu jotenkin jotkut asiat siltä, vaikka toi, minkä sanoit niin etäiseltä.

H: Joo, mutta sitten myös.

V: Niin, että tavallaanhan tässä sanottiin se, että me ymmärretään ihmisten arvo yleensä vasta, kun me menetetään se.

H: Niin. Kyllä.

V: Kyllä se on ihan uskottava ajatus.

H: On.

V: Niin ja mun piti sanoo, että olihan tässä perheessäkin niin vaikka vältettiin, että ei toislle sanottu mitään, mutta on toki. Se oli kaikille rakas.

V: Kyllä ja Otto-kissa on oikein tällänen hotenkin kanava, joiden kautta kaikki voi sitten kommunikoida just toisiaan kohtaan välittämisensä. Kyllä.

V: Joo ja mä luulen, että tää on hirveen tyypillistä suomalaisille etenkin vanhemmille polville. Sanotaan niin.

V: Joo ja uskon myös.

H: Mutta sitten myöhemmin sanot toisessa kirjassa, että monille ihmisille rakkaus on kaikkein kauimpana myötätunnosta. Tämä tulee jo Seksistä ja matematiikasta-kirjassa.

V: Joo. Mä luulen, että mä oon siinä jotenkin. En tarkota ihan, mitä tahansa rakkautta, vaikka perhesuhteisiin liittyvää rakkautta tai lähimmäisenrakkautta, vaan hyvin sillee spesifisti meijän sellasta ehkä sellasta fantasioiden sellasta jotenkin romanttisten romaanien ja kertomusten sellasta romanttista rakkautta tai ehkä fantasiaa siitä, että minkälaista sen romanttisen rakkauden pitäis olla. Mä paljon Seksistä ja matematiikasta-kirjassa pyörittelen just sellasta ajatusta, että kun me ollaan maallistuttu ja että uskonnolla on pienempi rooli meidän elämässä niin sitten monet sellaset asiat, mitä aikasemmin on haettu uskonnon piiristä, on sellasii, mitä haetaankin nykyään vaikka etenkin romanttisen rakkauden piiristä, että. Sieltä pitäis saada jotenkin elämään tarkotus ja yhteyden kokemus ja jotenkin ratkasu johonkin sellaseen melkein kosmiseen yksinäisyyteen. Ja että vaikka me tietenkin voidaan saada läheisistä ihmissuhteista valtavan paljon niin samaan aikaan ne odotukset, mitä niihin laitetaan, on täysin jotenkin kohtuuttomat ja jotenkin hurjat, että jonkun yhden ihmisen pitäis vastata tavallaan ihan kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin ja vaille jäämisiin ja merkityksettömyyden kokemuksiin, mitä meillä on.

H: Noo niin. Mennään seuraavaan kirjaan, jonka nimi on Seksistä ja matematiikasta.

V: Joo.

H: Muistanko mä tämän näin ja aattelen, että voi, miten hieno nimi. Mitähän tää mahtaa pitää sisällään? Sitten, kun luin sen niin joo. Siinä on seksi ja siinä on matematiikka. Valtavan paljo nkumpaakin. Mutta sen teemana ei oo kuitenkaan seksi eikä matematiikka. Mietin, että miks tämä nimi niin ajattelin vähän. En tiedä, olenko täysin hakutiellä, että seksi ja matematiikka on ihmisen tavallaan kaks puolta. Toinen on se kehollisuus. Se, mikä pitää meitä lähellä eläinmaailmaa ja toinen on se älyllisyys. Se korkea, korkein älyllisyys, joka ihmiskunnan mielestä nostaa ihmisen aivan koko elollisen maailman kruunuksi.

V: Kyllä. Juuri näin. Onpa ihanaa, että tää on jotenkin välittynyt sieltä. Toi on tosi lämmittävää kuulla, miten hyvin olet lukenut kirjaa.

H: Kiitos! Hienoo hyödyttää. Meni näin niin kosa tämä kertoo? Mutta ennen, kun kerrotaan, mistä tää kertoo tai mikä on tän päällisin puolin juoni niin kysyn, että miten paljon sinä oot lukenut matematiikkaa ja muita luonnontieteitä? Siis tää on. Tää on ihan käsittämätöntä. Siis sinä oot lukenut valtavasti matemaatikkojen elämänkertoja ja lisäksi itse matematiikkaa. Siis sinä niin hyvin kerrot matemaattisista ongelmista, että se on. Se on ihan uskomatonta ainakin näin maallikkona.

V: Voi kiitos! No, siis maallikko olen minäkin kuitenkin oikeesti matematiikan kanssa, että mä tein ison tutkimustyön. Mä opiskelin hirveesti matematiikan historiasta ja just elämäkerroista niiku sanoit ja yritin parhaani mukaan myös itse opiskella jonkin verran matematiikkaa silleen, että mä voisin ymmärtää, vaikka jotain sellasii kuuluisii ongelmia tai keksintöjä, että mistä niissä on kyse. Mutta että sitten tietenkin se on myös alue, missä tulee raja jossain kohtaa itse asiassa aika nopeasti vastaan. Ja päähenkilö on matemaatikko Erika ja hän on hyvin erikoistunut ja lahjakas matematiikkaan, joka tekee tutkimusta, jota vain varmaan aika harva edes matemaatikko ymmärtää maailmassa niin tää on tietenkin jotain sellasta, minkä suhteen. Ei itselläni olisi mitään mahdollisuuksia päästä mihinkään sen tyyppiseen matematiikkaan käsiksi tai ylipäänsä mihinkään sellaseen luovempaan matematiikkaan, että. Se on sellasta jotenkin ulkopuolelta ymmärtämistä, mutta se oli hirveen ihana edes siinä määrin, kun se on mahdollista niin päästä jotenkin tutustumaan matemaatikon työhön. Ja ehkä koin, että sillon, että parhaimmillaan se on jollain tavalla ehkä samanlaista työtä, kun kirjailijan työ ja että se analogia helpotti siitä kirjottamista. Mä ajattelen, että jos molemmissa on kyse jostain luovasta ongelmanratkasutyöstä niin vaikka se matemaatikon ajattelu on sellasta, mihin hyvin rajallisesti voin päästä käsiksi niin siinä työskentelyn prosessissa voi kuitenkin olla jotain sellasta, mitä tunnistan ja koen jossain määrin ymmärtäväni.

H: Joo ja Eerika on gyneetikko.

V: Hän on. Joo. Hän näkee synesteettisesti. Värit ja numerot yhdistyvät hänen päässään ja että hän jotenkin näkee hyvin silleen tivallisesti matemaattiset ongelmat ja pystyy ratkasemaan tai ajattelemaan matematiikkaa hyvin eri tavalla, kun vaikka mitä itse pystyisin ajattelemaan matematiikkaa. Mutta että ne on aina hänelle jonkinlaisessa just jossain tilassa ja väreinä hänen mielensä sisällä olemassa.

H: Mutta tämä on jännittävä, että hänellä on tämä ominaisuus eli hän ei oo kuiva teoreettinen matemaatikko, vaan tämä tavallaan nostaa hänet tämmöselle, että tämmösen alitui, alitajuisen maailman tasolle eli tai yliluonnollisen maailman tasolle pikkusen sen älyllisen sen teoreettiseesti älyllisen yläpuolelle tai ulkopuolelle.

V: Kyllä.

H: Ja sitten tätä maailmaa edustaa hänen pikkusiskonsa Emilia, joka on taas kehitysvammainen nuori nainen, mutta joka on puolestaan sosiaalisesti hirvittävän paljon lahjakkaampi, kun isosiskonsa Eerika.

V: Kyllä.

H: Se on jännä, että sä otat mukaan tämän yliluonnollisen maailman jollakin tavalla. Mikä tässä on tarkotus?

V: Tosi hyvä kysymys. No, ensinnäkin musta oli tärkeää, että kun Eerika, Eerikalle. Hän haluaisi, että kaikki olis hyvin puhdasta. Hänen fantasiansa on, että kaikki olis puhdasta järkeä ja siellä ei olis mitään muuta ja että todellisuudessa ei ois mitään sellasta jotenkin sotkuista tai ruumiillista tai ikävää niin mä halusin, että jo hänen matematiikan kykynsä kuitenkin on itse asiassa jollain tavalla sotkuisa. Ja siksi täällä on just tää jotenkin vähän yliluonnollinen ja toisaalta aika ruumiillinen synesteettinen ominaisuus siinä hänen ajattelussakin, koska mä itse uskon, että sellanen jotenkin abstraktin järjen palvominen on meidän kulttuurimme yksi suurimpia ongelmia ja että se on hyvin kapea käsitys, vaikka ihmisen lahjakkuudesta, että mitä tulee johonkin sellaseen matemaattisloogiseen ajatteluun, mitä me arvostetaan tosi korkealle. Mutta että vaikka mietin just hänen pikkusiskoaan Emiliaa, joka jotenkin pystyy ottamaan jotenkin muut ihmiset huomioon ja ymmärtämään muiden ihmisten tunteita, että miten sen tyyppinen, vaikka lahjakkuus ja älykkyys on jotain, mitä me ei kauheesti nähdä ja arvosteta. Ja sitten siellä on kirjassa se myös se sellanen jotenkin hengellinen puoli. Ja ajattelen, että ihmiset varmaan eroaa siinä, että miten kova. Miten paljon heillä on vaikka hengellisiä tunteita tai jotenkin tarvetta sen tyyppiseen. Mutta se on kuitenkin jotain, mikä on myös tosi perustavasti inhimillistä, että se on osa jotain meidän sellasta jotenkin tosi perustavaa kokemustamme ihmisinä. Ja että se on myös jotain, mikä rajautuu pois sillon, kun me hyvin jotenkin yksisilmäisesti palvomme ainoastaan jotain tosi kapeasti määriteltyä abstraktia järkeä. Ja siis tää ei tarkota sitä, että mulla ois mitään, vaikka matematiikkaa tai loogista ajatteluu tai mitään sellasta vastaan. Mä ajattelen, että ne on tosi tärkeitä kykyjä ja tärkeitä asioita. Ja itse vaikka hyvin intohimoisesti suhtaudun tieteelliseen ajatteluun ja se on mulle hyvin tärkeetä. Mutta että samaan aikaan olen hyvin tietonen siitä, että se on vain pieni osa inhimillistä kokemusta. Ja että meidän monet. Ajattelen, että vaikka ekokatastrofin tasolla monet meijän ongelmistamme johtuu siitä, että me ollaan rajattu se yksi osa meidän kyvyistämme ja elämästämme tärkeämmäksi, kun kaikki muu.

H: Kyllä ja tässä päästäänkin tämän kirjan varsinaiseen teemaan. Tää todellakaan ei kerro seksistä eikä matematiikasta ennen kaikkea, vaan kertoo ympäristön, luonnon tilasta ja maailmaa uhkaavasta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Ja tästä. Puhutaan todella paljon luonnosta ja eläimistä ja puhutaan myös ihmisistä. Tässä on yks hätkähdyttävä tieto. Onko tää oikeesti faktatietoo, jossa sanotaan, että maailman nykyisistä kielistä 90 prosenttia. 90 prosentin uskotaan kuolevan vuoteen 2050 mennessä.

V: Kyllä. Joo. Tällaisen faktatiedon olen kirjaani löytänyt ja ilmeisesti se on ihan hirvittävä ajatus, että mikä määrä jotenkin ajattelua ja paikallisten ympäristöjen tunetmusta ja historiaa ja kulttuuria katoaa jotenkin niiden kielien mukana sitä. Siis huimaa edes ajatella ja että ilmeisesti tää kielien kuolema kulkee hyvin käsi kädessä luonnon ympäristöjen kuolemien kanssa.

H: Kyllä, koska toisaalta se, että ihmisten kulttuuria kuolee. Se on pientä sen rinnalla, mitä kuolee luontoa. Tässä sä kuvaat monella tapaa, mutta se hätkähdyttävän. Hättkähdyttävin tapa on, kun kuvaat tämän pussihukka-nimisen eläimen sukupuuttoon kuolemista. Kerrotko siitä?

V: Joo. Siis pussihukka on varmaan. On tuolta Australian suunnalta Tasmaniasta. Siellä elänyt tällänen vähän suden näkönen raidallinen eläin, petoeläin, joka on varmaan luonnollisessa ympäristössä niin elänyt jahtaamalla tai syömällä jotain jäniksiä ja pikkueläimiä tai mitä ikinä nyt Tasmaniassa onkaan ne pikkueläimet, mutta kuitenkin petoeläimenä metsästänyt. Ja että sitten, kun sinne on siirtyneet jossain vaiheessa eurooppalaiset uudisraivaajat ja alkaneet kasvattaa siellä lampaita ja kanoja niin sitten he on alkanut vainota tätä pussihukkaa ja sitten se metsästettiin sukupuuttoon. Ja että se on monella tavalla yks sellasista kuuluisista näyttävistä sukupuuttoon kuolleista eläimistä, että. Surullinen tosiasiahan on se, että koko ajan kuolee sellasii lajeja, joiden, joista me ei edes tiedetä yhtään mitään, koska ne on vaikka hyönteisiä tai sieniä tai kasveja tai muuta vastaavaa. Mutta että isojen nisäkkäiden kuolemat me sentään pakataan huomaamaan. Ja pussihukka on sillä tavalla jotenkin erityinen sukupuuttoon kuollut eläin, että sen, että siitä aina sillon tällön on esitetty spekulaatioita, että jos sitä nyt kuitenkin siellä jossain vielä elelisi, vaikka mitään realistisii merkkejä siitä ei oo. Ja että sitten siihen on liittynyt tämmönen projekti, että on yritetty pussihukan jostain varmaan. Sanoisin, että varmaan jonnekin luonnontieteellisiin museoihin säilyneistä jäänteistä eristää sen geneettistä ainesta ja sieltä lähteä synnyttämään uudelleen tätä lajia, että. Tieteen avulla herätetäis täyteenkin eläin henkiin uudelleen. Mutta että tää ei oo. Ei ole onnistunut toistaseksi.

H: Onko oikeesti olemassa tää video, mistä kerrot, että miten se viimeinen pussihukka kiertää kehää tossa?

V: Kyllä valitettavasti on niiku viimeinen pussihukka eli oletetusti vankeudessa eläintarhassa hyvin sellasissa ankeissa olosuhteissa. Ja uskoisin, että ihan Youtubesta olen onnistunut löytämään siitä videon.

H: Joo. Mielenkiintoinen tapa kirjotttaa tätä tai kirjaa sama, joka sitten voimistuu vielä sun uusimmassa, että. Tämän romaanin sekaan tulee näitä tietoiskun kalatsia.

V: Joo.

H: Lainausmerkeissä. Siis nää ei oo missään tapauksessa irrallisia tietoiskuja. Ei tarvi ajatella, että tässä olis jotain kuivaa. Mutta mielettömän hyvin upotettuja siihen tarinaan.

V: Kiitos!

H: Luonnon tilasta, ympäristön tilasta. Todella hyviä mielenkiintosia tommosia tietopaketteja.

V: Kiitos! Se on mulle itselleni sellanen, mitä nautin myös lukiessani muiden kirjoja, että siellä on, että sieltä on jotain sellasta tiheyttä informaatiossa. Ja että opin uutta ja että ehkä mulla on ollut sekä Seksistä ja matematiikasta-kirjaa kirjottaessa ja sitten tätä Hävityskirjaa kirjottaessa sellanen olo, että ne käsittelee niin suoraan jotain tämän maailman aika polttavia ongelmia, jotka vaivaa mua itseäni, että. Se vaatii sitä, että joskus myös asiat sanotaan hyvin suoraan eikä vaan, että ja voi jostain henkilöhahmojen toiminnasta ehkä päätellä, että täällä on tällasii kysymyksii, vaan että joskus asioihin mennään hyvinkin jotenkin päättäväisesti. Ja että niitä sanotaan ääneen ja että siellä kuljetetaan aika paljon kaikkee tietoainesta myös mukana.

H: Kyllä. No, tämän romaanin juoni. Juonesta sen verran, että Eerika, tämä matemaatikko on siis nuorena tutkijana ja opettajana Berliinissä yliopistossa tarinan alussa ja hänellä tapahtuu sillon hyvin traaginen väkivaltainen asia. Ja musta voi sen paljastaa oikeastaan, että hänet meinataan raiskata väkivaltaisesti ja minkä takia hän joutu pois tolaltaan. Hän palaa sitten Suomeen ja Suomessa kipuilee tämän ahdistuksen, masennuksen kanssa ja elämän. Se on aika lailla poissa raiteiltaan ja tämä. Sitten samaan aikaan on toinen juoni, missä tämmönen Tuovi-niminen nuori ihminen, kirjastonhoitaja kokee mielenkiintoista rakkaussuhdetta, jos sitä rakkaussuhteeksi voi kutsua. Hyvin väkivaltaista tavallaan sekin omalla tavallaan henkisesti ainakin. Ja heidän tiensä kohtaavat. Ei niinkään romanttisissa merkeissä missään tapauksessa. Ja sitten samalla on. Eerikan rinnalla on hänen pikkusiskonsa Emilia, joka on suuri eläinten, erityisesti koirien ystävä. Ja kuvataan myös Eerikan lapsuutta ja nuoruutta. Ja sitten Eerikan tavallaan vastakohtana on hänen hyvä ystävänsä Annukka, joka tulee Pohjois-Suomesta ja joka on myöskin matemaatikko, mutta sitten siirtyy valokuvaajaksi. Ja tää on erittäin hauskaa, mitä hän kuvaa alussa ja sitten siirtyy kuvaamaan luontoa. Mutta haluatko kertoa tästä jotain? Minusta tää liittyy todella hyvin kirjan tematiikkaan.

V: Joo ja siis Annukka on todellakin niiku sanoit niin hyvin paljon Eerikan vastakohta, että vaikka hän on. Hän on. Myös opiskelee matematiikkaa ja sitä kautta tutustuu Eerikaan niin mä halusin kirjottaa sinne sellasen hahmon, jonka, jonkun. Inhimillinen ilmaisu on laajempaa, että hän on kotonaan sekä joittenkin hengellisten asioiden kanssa. Hän on kotonaan ruummiillisten asioiden kanssa. Ja kun hän valokuvaa niin hän valokuvaa seksipartnereitaan sen jälkeen, kun ne on nukahtanut. Ja että se on hänen sellanen jotenkin nuoruusikänsä sellanen valokuvausprojekti, mistä hän sitten päättää jossain kohtaa, että hän lopettaa matematiikan ja keskittyy taiteen tekemiseen. Mutta että hän on henkilöhahmona sellanen, että jolle joku sellanen vähän laajempi. Tai että koko maailman sotkusuus ja monimutkasuus on hänelle jotenkin luontevampi asia kestää, kun Eerikalle.

H: Joo ja tässä kirjassa. Mä en nyt muista, että kuka sanoo. Onko se, mutta ei oo ainakaan Eerika, että mitä enemmän pidän. Mitä enemmän tiedän eläimistä, sitä vähemmän pidän ihmisistä. Kukahan sen sano, mutta sillä ei oo nyt merkitystä, kuka sen sanoi niin.

V: Mäkään en muista, kuka se sanoo. Ehkä se vois olla Tuovi, joka sanoo niin. Kuulostais Tuovilta. Mutta että siellä paljon, koska mehän ollaan tietenkin ihmiset eläimiä, että laji siinä, missä muutkin olemme. Mutta että sitten me ollaan. Ei olla ehkä koskaan jotenkin pystytty vieläkään mun mielestä monella tavalla jotenkin sulattamaan sitä jotenkin ajatusta, sitä Darvinin 1800-luvun puolivälin jälkeen esittämää ajatusta siitä, että me ollaan yksi apinalaji muiden joukossa ja että me edelleen puolustaudutaan tätä ajatusta varten monilla tavoilla jotenkin alleviivaamalla omaa erityislaatuisuuttamme, että. Jos me sitä ennen ollaan jossain länsimaisessa hahmotussa, hahmotuksessa ollut jumalan kuvia ja jotenkin sillä tavalla hyvin valittuja ja erityisiä yksilöitä niin sitten me ollaan tehty, vaikka meidän nytte. Sitten, kun me ollaan tästä jouduttu luopumaan niin sitten me ollaan kuitenkin älykkäämpiä, kuin muut. Ja että mua on kiinnostanut hirveen paljon se, että miten tää jotenkin meidän erityislaatu määritellään kerta kerran jälkeen uudelleen ja uudelleen, että. Kun saadaan tietää, että muillakin lajeilla on tällasia ja tällasia älyllisiä kykyjä niin sitten keksitään taas uus erotus, että se onkin sitten tässä kohtaa, että se onkin sitten vaikka nää kielelliset kyvyt, joiden takia me ollaan täysin ainutlaatusia ja kukaan muu laji ei ole sellainen, kun me. Ja että.

H: Oikeestaan tähän halusin tulla seuraavaksi juuri, että miksi ihmiskunta kuvittelee tai miksi ihmiskunta edelleen tuntee ja varmasti aina tuntee semmosta hirvittävän suurta ylemmyyttä ja samalla tekee väkivaltaa koko muulle luonnolle ja eläinkunnalle.

V: Mä ajattelen, että se on hirvittävän monimutkainen ja epäonnekas sellanen historiallinen ja kulttuurinen sekasotku, jonka seurauksena me ollaan onnistuttu synnyttämään tällanen kulttuuri, kun missä me nyt elätään, missä me hyvin päättäväisesti asettaudutaan koko muun jotenkin elollisen jotenkin biosfäärin ulkopuolelle, vaikka tietenkään me ei olla sen ulkopuolella, vaan täydellisiä jotenkin kytkeytyneitä sinne ja riippuvaisia siitä. Ja että on tietenkin reilua sanoo, että mehän ollaan lajina erityislaatuinen. Kaikki lajit on erityislaatuisia, että meillä on erityislaatuset vaikka kognitiiviset kyvyt joillain tietyillä tavoilla ei. Voi varmaan olettaa, että vaikka joku meijän abstrakti ajattelu on hyvin poikkeuksellinen. Mutta että sitten on. Kaikilla muillakin lajeilla on jotain poikkeuksellisia ja erityislaatuisia asioita ja että se on täysin sellanen ihmiskeskeinen ja asia tehdä just siitä meidän erityislaatuises, suudesta joku sellanen jotenkin, että me oltais ylempänä, kun muut, että. Sehän on eri asia, että sillähän tavalla me määritellään lajit lajeiksi, että niissä on jotain tunnistettavaa ja ainutlaatusta. Mutta että se on toinen juttu kuin että yksi laji olisi parempi, kun muut tai ylempänä muut tai sillä olis oikeus tehdä.

H: Nimenomaan oikeus. Nimenomaan siitä oikeudesta on kyse, että onko. Vähän aikaa sitten luin Tiina Raevaaran kirjan tämmösen tietokirjan, kun minä, koira ja yhteiskunta. Ja siinä hän puhu paljon siitä, kun koira liittyy ihmisen joukkoon. Ja se on hellittävää ja hyvin ihanaa luettavaa, että miten ihminen ja koira sillon oli jokseenkin tasa-arvoisia, tasaveroisia kumppaneita, että.

V: Jool

H: No, mutta sun kirja tätä ajatellen, tätä teemaa ajatellen päättyy hyvin kauniisti, että alkaa tavallaan Berliinissä yliopiston huipputasolla huippuälykkään ihmisen tasolla ja jossa tapahtuu traagisia asioita. Ja päättyy sitten suomalaiseen saaristoon, jossa ollaan hyvin yksinkertaisesti ihan perusasioiden äärellä.

V: Kyllä.

H: Onko tää tarkotuksellista?

V: On. Mä halusin, että siellä on. On jonkinlainen sovinto tai jonkinlainen sellanen hyvin arka ja vaatimaton ehdotus siihen, että millä tavalla me huolimatta siitä, että vaikka maailma on tällä hetkellä muuttumassa tosi pelottavilla ja massiivisilla ja meijän mielikuvituksen ylittävillä tavoilla niin mitä. Miten me siitä huolimatta voidaan potentiaalisesti elää hyvää elämää. Ja mä aattelen, että se hyvä elämä löytyy sieltä, vaikka yhteydestä toisiin ihmisiin. Se löytyy yhteydestä elävään luontoon ja hyvin sellasista arkisista ja perustavista asioista.

H: Joo. Kiitos! Tää oli kauniisti sanottu. Mennään sitten sun uusimpaan kirjaan, joka on siis Hävitys tapauskertomus. Kohta mennään tähän. Otsikko on. Mutta ennen sitä haluan kysyä, että miltä näyttää tämä romaa, tämän kirjan kansikuva, mikä siinä on?

V: Tää kirja on sellanen. Tää on päällystetty kankaalla ja tää on sellanen hyvin sellanen tumman yötaivaan sininen ja sitten siinä on hyvin sellasella vaalealla. Ehkä aavistuksen kiiltävällä, mutta hyvin sellasella neutraalilla värillä niin siinä on tän kirjan nimi ja mun nimeni, että. Tää on hyvin yksinkertanen, että sitten.

H: Joo. Tää kuvaa.

V: Siinä ei oo varsinaisesti kuvaa, mutta että sieltä. Niistä hävitys-sanan kirjaimista lähtee sellasii ikään, kuin vesiroiskeita ppienen pieniä, että. Se on itse asiassa sellanen, että mitä pystyy tunnustelemaan, koska se on aavistuksen verran tuntuu eriltä se teksti, kun. Tai itse asiassa varmaan kuopalla aavistuksen tuota, että se on leikattu siihen kankaaseen.

H: Joo.

V: Mutta se on hyvin yksinkertanen ja sellanen hillityn näkönen se kansi.

H: Joo. Sitten äänikirjasta, joka on tehty ja joka löytyy Celiasta ja Bookbeatista ja varmaan Storytellistäkin niin sanoisin, että tää on kurja. Tää on kurja. Nimittäin kuulin, että sinulla on usean sivun tai ainakin parin aukeaman pituinen lähdeluettelo kirjan lopussa, jossa keräät kaikki aineiston kasaan, mitä oot käyttänyt tähän kirjaan.

V: Joo.

H: Ja sitä ei lueta. Sitä ei ole, että.

V: Kuulostaa ikävältä.

H: Käsittämätöntä ja kurjaa.

V: Kyllä.

H: Toi olis hirveen kiva saada, jos sulla sattuu olemaan se tekstimuodossa niin olis vaikka jossakin vaiheessa tosi hyvä saada, koska me ei. Me ei päästä ihan käsiksi.

V: No, kuulostaapa ikävältä asialta. Mä oon siitä pahoillani. Kuulostaa siltä, että se ois tullut hyvin jotenkin kaupallisten intressien mukaan. Ja sitten sitä on vaan ajateltu, että eipä haluta lukea monen sivun lähdeluettetloa, vaikka tietenkin se kuuluisi olla yhtä lailla saatavilla. Ja siis itse olisin toivonut, koska tässä on myös pieni kuvaliite tän kirjan lopussa, että se olis auki selitettynä jossain.

H: Joo. Kyllä. Mutta nyt ennen, kun mennään tähän kirjaan, niin soitan aivan pienen pätkän tästä yhdestä musiikkikappaleesta, jossa on, joka on hyvin tärkeä tässä kirjassa. Flame on nimeltään tää kappale. Onko tää 1990-luvun alusta ja vai vanhempi? Ja aika semmonen vähän imelähkö.

V: Kyllä.

H: Romanttinen kappale. Miten tämmönen tuli tähän kirjaan?

V: Loistava kysymys. Siihen on parikin syytä, jotka tavallaan kyllä kytkeytyvät toisiinsa. Mutta että ensinnäkin sitä käytetään täällä kirjan toisessa osiossa, missä päähenkilö a päätyy vihdoin jotenkin uppoamaan omiin peruskouluaikaisiin muistoihinsa. Ja että siellähän. Hän on tavannut sellasen peruskouluaikaisen tuttavansa ja he tanssii tän kappaleen tahdissa ja laulaa tätä kappaletta. Ja että osasyy siihen, että tää kappale valikoitu tähän, oli se, että mä olen. Olen käynyt peruskouluni 1990-luvulla ja tätä laulettiin sillon, että. Tää on sellanen, mitä olen itse laulanut sillon ala-asteella. Se oli hyvin varmaan sellanen ala-astetyttöjen suosikkikappale. Ja sen takia jotenkin autenttista ajankuvaustaa. Mutta että toisaalta sen takia, että ne sanotukset, että vaikka niiku sanoit imelän rakkauslaulun sanotukset. Ja että tää ei oo mikään mun lempikappale todellakaan niin ne oli sellaset, että ne istu hirveen hyvin siihen, että mitä täällä kirjassa käsitellään, että. Ei varmasti niin, että laulun lyriikoiden kirjottaja sitä olisi ikinä tarkottanut. Mutta että kun täällä vaikka toistuvasti kysytään Am I only dreaming, että ollaanko? Uneksinko minä nyt vaan niin se uneksinta ja jotenkin tunne siitä, että onks tää nyt totta? Kuvittelenko mä vaan tän kaiken, on sellanen jotenkin vaikka jatkuva tunne, joka päähenkilöllä a:lla on häneen itseensä kohdistuvasta väkivallasta, koska kukaan ei myönnä sitä. Kukaan ei jotenkin tunnusta, että olis mitään vääryyttä, mitä edes tapahtuis, joten sitten hänellä on jatkuvasti sellanen olo, että hän vaan kuvittelee ja on hullu. Ja että ehkä myös tää kirja kuvaa traumaa. Ja ajattelen, että traumaattiset tapahtumat ei asetu osaksi meidän elämänhistoriaa ihan samalla tavalla, kuin muut tapahtumat, vaan ne helposti elää sellasta ikuista nykyhetkeä niin sitten ikuinen liekki, joka täällä jotenkin a:ta polttaa.

H: Kyllä.

V: On myös kuva siitä traumasta, joka jollain tavalla jatkuvasti ikuisesti häntä siellä kirjassa korventaa.

H: Kyllä. Eli tohon Hävitys-Tapauskertomus.

V: Kyllä.

H: Miksi tämä Tapauskertomus? Mistä tämä tulee?

V: No, tää alaotsikko Tapauskertomus tulee oikeestaan neurologian ja psykiatrian Tapauskertomus kirjallisuusperinteestä, että. Vanhemmassa ja toki nykyään uudemmassakin joskus niin neurologisessa ja psykiatrisessa kirjallisuudessa on ollut tapana kirjoittaa tällasii tapauskertomuksia, joissa kuvataan siis jonkun yksittäisen ihmisen, vaikka sairashistoriaa. Ja sen sairaushistorian perusteella vaikka, että miten joku aivovamma vaikuttaa tässä ihmisessä niin on yritetty tän yksittäistapauksen kautta kuvata laajemmin sitä, että miten ihmisen aivot toimii tai miten vaikka joku psykologinen ilmiö toimii tai neurologinen ilmiö toimii. Ja Tapauskertomus oli mulle hirveen tärkeä alaotsikko just sen takia, että tää kirja kertoo tapauskertomuksen. Siellä on. Kuvataan tai pyritään, dokumentoidaan henkilöhahmon a:n kautta sellasia asioita, mitä mulle itselleni on tapahtunut peruskoulussa 1990-luvulla. Mutta että tärkeää on just sinänsä joku sellanen joku omaelämäkerran kirjottaminen ja tää ei oo millään tavalla omaelämäkerta, vaan kaunokirjallinen ja fiktiivinen kirja. Mutta että sen tapauskertomuksen kautta yritetään vallottaa jotain laajempaa ilmiötä. Ei vaan sitä, että minkälaista sattuu olemaan 1990-luvulla jossain peruskoulussa Kaarinassa, vaan sitä, että mitä tapahtuu laajemmin maailmassa. Ja ajattelen, että sen yksittäisen tapauskertomuksen kautta yritän kuvata jotain laajempaa meijän koko maailmassa tapahtuvaa lapsiin kohdistuvaa sortoa.

H: Luuletko noista sitaateista semmonen, kun Väkivalta tai väkivallalla. Alkaa tällänen.

V: Joo.

H: Se on kyllä Katoamisten kirjasta napattu, mutta erittäin hyvin istuu tähänkin.

V: Se sopii loistavasti tähänkin. Väkivallalla ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä piilossa suojassa hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.

H: Kaunis lause ja niin totta.

V: Kiitos!

H: Tässä kirjassa päähenkilnä on A. Alussa ei olla varmoja edes, onko nainen tai mies ja onko väliä. Mutta miksi hänellä on nyt vaan alkukirjain? Edellisessä kirjassa hän oli Eerika. Miksi hänellä oli nimi? Ensimmäisessä ei ollut nimeä ollenkaan. Sitten oli nimi. Sitten nyt on pelkkä alkukirjain.

V: No, tää alkukirjain liittyy näihin tapauskertomusten traditioon myös, että monesti, koska niissä oli toki yksityisyyden kannalta jotenkin arkaluontoista materiaalii niin niissä monesti ihmisistä on käytetty joskus nimimerkkii, mutta monesti vaan alkukirjainta tai kirjainyhdistelmää. Siks mä halusin, että myös tässä on, kun kyse on tapauskertomuksesta niin on vain kirjain.

H: Joissakin luin tämmösen. En tiedä, tuliko kirjasta vai itsekö ajattelin. Mulla on tässä muistiinpanoissa semmonen, kun on haava ruumiissa, haava yhteisössä ja haava Turussa.

V: Hyvin kiteytetty.

H: Elikkä tässä tarinana on tämä A, joka on sairastaa uniongelmia, hyvin rankkoja niin hän. Hänellä on tapana juosta öisin Turussa. Ja yhden juoksulenkkinsä aikana hän ensinnäkin kaatuu. Vai oliko ensin, että hän näkee auton, josta nousee nainen, jota, jonka hän tunnistaa, mutta ei heti. Ei heti kuitenkaan tiedä, kuka on. Mutta hyvin äkkiä tietää ja sitten kompastuu kiskoihin, jotka olivat Turussa jotkut vanhat raidekiskot. Ja tällä on merkitystä siinä mielessä, että tavallaan tää kirja kuvaa sekä tämän A:n psykologista hävitystä, että toisaalta Turun historiallisen hävityksen ja vielä kolmantena ottaa kantaa myöskin tähän ilmasto-ongelmaan ja luonnon hävitykseen. Eli kolminkertainen haava, kolminkertainen hävitys.

V: Kyllä.

H: Ja A on historianopettaja ja hän alkaa sitten vimmaisesti etsiä tätä naista, jonka näki, josta selviää, että hän on Ira, joka oli A:n luokkakaveri tässä Kaarinan koulussa. Ja selviää, että he molemmat olivat koulukiusattuja. Hieman eri tavalla, hieman samalla tavalla, mutta molemmat oli koulukiusattuja. Ja hän löytääkin Iran ja tästä ja alkaa semmonen mielenkiintoinen tapaaminen ja yks hurja yö oikeastaan.

V: Kyllä.

H: Ja tässä käydään välillä myös A:n koulussa, missä hän opettaa historiaa ja jossa on kanssa vähän hankalaa paitsi, että siellä on eräs vanha opettaja Nordin, joka puhuu makeaa Turun murretta. Ja muuten A ja lapset puhuvat tämmöstä. Sä kutsuit jossain teinivarsinaissuomeksi.

V: Kyllä tätä nuoruuteni kieltä.

H: Ja sitten tää Nordin tavallaan auttaa A:ta tai tarjoaa ainakin tukevaa olkapäätä.

V: Kyllä.

H: Ja tämä hurja yö on oikeastaan tämän tarinan tai tämän romaanin juoni ja kaikki muistelot siitä vanhasta koulusta. Mä mietin ja oikeastaan loppuvaiheessa mulle tuli mieleen ihan lopussa. Sillon, kun A ja Ira tavallaan löytävät jonkinmoisen yhteyden. Ja A alkaa kertoa lisää Iralle ihan sovinnolla, etä onko A ja Ira vähän niiku sama henkilö tai saman henkilön kaks puolta?

V: Se on hyvä kysymys. Ja mä itse ajattelen, että ovat. Ja ajattelen, että se on mahdollista lukea niin, että ei tule tähän päätelmään ja että se on ihan ok lukea myös niin. Mutta mun omat tarkoitukseni on ollut, että he ovat myös sama ihminen.

H: Hienoa. Joo. Mutta tähän viittas sekin, että A. A:lla oli semmonen kauhean ambivalentti suhde Iraan, että. Tavallaan heitä molempia kiusataan, kiusattiin. Ja kuitenkin A myös kiusaa Iraa.

V: Sillon A ei kestä Iraa. Irassa on jotain, mikä on hänelle liikaa.

V: Se Ira kiusaa A:ta.

H: Ira kiusaa A:ta. Joo.

V: Joo. He piinaavat toisiaan ja vielä aikuisenakin jotenkin. Eivät voi jättää toisiaan rauhaan, mutta eivät voi olla ilman.

H: Joo.

V: Ja mä ajattelen, että se on kuvaus just jostain sisäisestä dynamiikasta, missä jotkut tunteet, jotka on liiallisia itselle, vaikka joku avuttomuuden tunne ja kipu on sijoitettu kokonaan johonkin sellaseen toiseen persoonallisuuteen puoleen, että Ira on heikko. Ira saa olla avuton. Irassa on kaikki jotenkin kipu ja kärsimys, mikä A:lle on liikaa ja että.

H: Kyllä, mutta ikään, kun kirjan lopussa löytyi se tie ulos. Löytykö?

V: Mä ajattelen.
H
: Mä koen.

V: Niin. Mä uskon, että se on vähän sellanen. Lukijasta riippuu, millä tavalla sen kokee, mutta mä itse ajattelen, että sieltä löytyy tie ulos, että mä. Mun mielestä. Ehkä trauman iso haaste on se, että se jotenkin määritelmällisesti on jotain sellasta, mitä ei voi kertoa sillä tavalla, että se tulis todella ymmärretyksi. Ja uskon, että asiat muuttuu traumaattisiksi myös sillon, kun ne on sellasia, että niitä ei voi kommunikoida muiden kanssa jotenkin ymmärrettävällä tavalla ja ne ei tuu muiden tunnustamiksi, että. Me kestetään aika paljon pahoja asioita ja kärsimystä sillon, jos muut ihmiset jotenkin validoi sen kärsimyksen ja ymmärtää meitä ja tarjoaa myötätuntoaan ja tukeaan. Mutta sitten, jos se kärsimys on luonteeltaan sellasta, että muut ihmiset ei tunnusta sitä niin sitten ollaan trauman ytimessä. Ja että sitten siitä tulee jotain sellasta, mitä me ei oikein, että sille ei vaikka tai että se pakenee jollain tavalla kieltä ja kerrottavuutta ja ymmärrettävyyttä. Ja musta tuntu pitkään, kun mä kirjotin tätä kirjaa, että mun. Mä täällä yritän kirjoittaa jostain sellasesta, mistä itse asiassa ei voi kirjottaa, että. Tää on jotenkin kertomus jostain sellasesta, mitä ei voi kertoa, millä ei ole sanoja. Ja että siksi musta se, että siellä, että kirja itsessään on olemassa, niin tuntuu joltain vastaukselta tai vapautukselta. Ja se, että siellä ihan lopussa kirjaa A alkaa kertoa tätä koko juttua Iralle niiku hän on koko kirjan ajan kertonut tätä juttua Iralle. Me ei vaan tiedetä sitä, että kun täällä puhutaan aina, että A sanoi, että kenelle hän on tätä kertomassa niin, että se on jollain tavalla se vapautus. Nytte jokin asia, jonka ei pitäisi olla sanoina niin muuttuu sanoiksi.

H: Joo. Tämä tapa, kirjottamisen tapa on tai tää tapa, millä tää kirja puhuu, niin on hyvin erikoinen. Eli on valtavan pitkiä lauseita, virkkeitä ja sitten on, A sanoo.

V: Kyllä.

H: Koko ajan. Onko tää sellanen tapa, mikä alleviivaa sitä, että näinkö pitää kertoa siitä, mistä ei voi kertoa?

V: Mä ajattelen, että se oli ratkaisu mulle kertoa siitä, mistä ei voi kertoa, koska sitten mä voin kiinnittää huomion siihen kertomiseen ja siihen liittyvään vaikeuteen. Ja sitten se on myös jotain, mikä synnyttää jännitteen sinne tekstiin, koska sitten lukija joutuu kysymään alusta asti, että kenelle A kertoo.

H: Kenelle kertoo. Kyllä.

V: Kenelle A sanoi. Ja että vasta se ihan viimeinen kappale kirjassa lyö sen lukkoon.

H: Kyllä. Joo. Mä pitkään mietin, että onko hän mahollisesti terapiassa tai kertooko Nordinille tai jotain. Mutta kyllä se sitten johdatti siihen oikeaan.

V: Joo.

H: Ratkaisuun niin tää. Nyt tästä varmasti ja meinasinkin kysyä, että mitenkä opettajat ovat suhtautuneet tähän? Siis sinä sanot suoraan, että maailma tai suomalainen yhteiskunta on lapsia vihaava. Onks näin? Selitä.

V: Mä ajattelen, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon lapsivihamielisyyttä ja ei vaan suomalaisessa. Mä aattelen, että ylipäänsä meidän jotenkin vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon lapsivihamielisyyttä. Ja vaikka se, että millä tavalla. Minkälaisessa pisteessä meijän ekologinen todellisuus on niin on merkittävä merkki lapsivihasta, että. Meillä ei oo yksinkertasesti ollut riittävästi jotenkin kiinnostusta lasten tulevaisuutta tai tulevia sukupolvia yhtään, että me oltais pidetty planeettaa elinkelposena. Ja lapsivihamielinen kulttuuri ei tietenkään tarkota sitä, että kaikki aikuiset koko ajan tuntis jotain vihaa lapsia kohtaan. Se absurdi ajatus eikä kaikki opettajat tietenkään vihaa lapsia. Päinvastoin tiedän, että on valtavasti hyviä valtavan omistautuneita lämpimiä opettajii. Mulla on itselläni ollut myös sellaisia opettajia. Mutta uskon, että kouluinstituutiossa on sellaisia piirteitä tai voi olla sellasii piirteitä ja toisissa kouluissa vahvemmin, kun toisissa, jotka on jollain tavalla osa sitä lasten sortoa, että. Joskus se liittyy jonkun spesifin koulun johonkin tiettyihin käytäntöihin, missä jotenkin oikein alleviivataan sitä valtasuhdetta. Kaikissa kouluissa sellasii ei oo. Mutta että joskus se liittyy ihan siihen, että minkälaisii asioita meijän opetussuunnitelmassa on. Ja että mua huolestuttaa se, että meijän opetussuunnitelma ei ota, vaikka sitä ekokatastrofin todellisuutta hirveen vakavasti edelleenkään, että. Kun mä oon lukenut perusopetuksen opetussuunnitelmia niin se on asia, joka jotenkin silleen, jota sivutaan siellä täällä, mutta se ei oo millään tavalla sellanen jotenkin kiinteä tai välttämätön osa sitä, että mitä lapsille opetetaan. Ja siitä tulee oudosti sellanen olo, että lapsia edelleen tälläkin hetkellä suomalaisissa kouluissa kasvatetaan sellaseen maailmaan, joka oli ehkä olemassa vielä 2000-luvun alussa. Oli olemassa mun lapsuudessani, mutta ei tuu olemaan olemassa niille lapsille siinä vaiheessa, kun he valmistuu niistä kouluista.

H: No, tässä oli hätkähdyttävä lause, mikä ei oo tullut koskaan mieleen, mutta voi, miten totta se on, että. Adjektiivina lapsellinen on sellanen adjektiivi, joka, jota ei koskaan käytetä myönteisessä merkityksessä.

V: Kyllä ja joka ikinen lapsi tietää sen.

H: Joo. Se on ihan uskomatonta. Sitä ei tuu ajatelleeksi, että.

V: Niinpä.

H: Hätkähdyttävää. No, joo, mutta tässähän on tämä koulun huono ilmapiiri tässä. Johtu monista asioista, mutta tää henkilöityy tähän Anna-Maija-nimiseen opettajaan, joka on ihan siis aivan hirvittävä, joka valitsee itelle, itselleen joitakin suku tai suosikkioppilaita oi anteeksi ja.

V: Haluutko vesilasia?

H: Kiitos. Jatka vaikka.

V: Joo. Siis täällä on tällänen. Tää musiikkiluokka, mitä tässä kuvataan ja sen musiikkiluokan sisällä tapahtuva väkivalta on sellasta, että se aika lailla lähtee liikkeelle siitä opettajasta, että. Hän on niiku kuorojohtaja. Voin kaataa lisää. Ole hyvä!

H: Kiitos! Välillä tekee. Joo. Kerro vaan.

V: Joo. Hän on kuorojohtaja ja hän on orkesterijohtaja ja hän ikään, kun orkestroi tän väkivallan, joka kohdistuu yhteen oppilaaseen, että siellä on jotenkin. Opettajan johdolla tapahtuu tällanen yhden oppilaan aika lailla täydellinen ulos sulkeminen pois luokasta, että. Se on hyvin sellanen äärimmäinen ja raju tilanne.

H: Tässä vaiheessa voit vaikka lukea ton valitsemasi pätkän.

V: Mä luen täältä sellasen pätkän, missä tää. Tää on jo vuosia tän koulun jälkeen tapahtuu tää pätkä sellasessa hetkessä, kun A on vihdoin löytänyt tän entisen ystävänsä Iran luokse. Tai ei he nyt oo koskaan ystäviä ollut, mutta entisen koulutoverinsa Iran luokse. Ja sitten Ira kertoo siitä, että miten hän vuosia sitten peruskoulun päätyttyä osallistu luokkakokoukseen, vaikka häntä ei ollut sinne kutsuttu. Siinä oli ensin vähän semmonen ikävä sählinki. Ira sanoi, kun mä en ollut lainkaan saanut sitä kutsuu. Mä kuulin koko luokkiksesta ihan sattumalta vasta päivää ennen, kun Salla pisti mulle viestin ja kysys, että voisko se lainata mun kalennosmuistiinpanot. Jos mä voisin vaikka ottaa ne mukaan luokkikseen. Ei me tiijetty, että mihin luokkikseen. Ja se, että voi ei. Eks sä oo saanut kutsuu? Se on varmaan hukkunut postissa. Niin Emmi-Sofiakin sano, kun mä sitten menin sinne, että posti varmaan hukkas sun kutsun. Ja tää on nyt vähän hankalaa, kun sä et oo ilmottautunut, että mahatkohan sä. Mahtaakohan täällä olla tilaa, kun mä tein kyllä varaukset jo pari viikkoo sitten eikä täältä vältsiin saa mitään kasvisruokaa. Mutta siellä kellariravintolassa oli kiva tarjoilija. Se katto mulle ylimääräsen paikan ja sain mä jotain syötävääkin, vaikka eihän se kasvisruoka siihen aikaan ollut kovin kummosta. Ja tietty mä tiesin, että oikeesti ne oli vaan unohtanut mut tai jättänyt tahalteen kutsumatta. Varmaan joku Emmi-Sofia ei ees ajatellut, että mä oisin ollut meijän luokalla, kun mähän tulin myöhemmin, kun muut enkä mä ehtinyt oleen, kun viis vuotta. Mä muistan, että mä mietin, että jännää, miten se viis vuotta sillon saatto tuntuu niin loputtoman pitkältä ajalta ja miten se viis vuotta peruskoulun jälkeen ei oo mitään. Ei yhtään mitään. Kiitos! Tässä oli nyt annos teinivarsinaissuomea.

V: Loistava pätkä.

H: Joo. Kyllä. Ja tässä on esimerkiks semmonenkin tapaus, että Anna-Maija on sitä mieltä, että joka luokassa on oltava bestiksiä. Mutta jos joku haluais vähänkin olla yhteydessä tähän A:han niin heti kieltää. Nyt on valtavan monia tapoja syrjiä ja kiusata ja voi piinata tätä A:ta. Ja sitten jossakin sanotaan, että jopa eläinmaailmassa on tämmönen vastaava esimerkiksi kanojen nokkimisjärjestys.

V: Joo.

H: Mitä sä siitä sanoisit?

V: Joo. Anna-Maija luokassa kertoo kanojen nokkimisjärjestyksestä ja tavallaan perustelee sillä sitä, että se on ihan luonnollista, että täällä luokassakin tällä tavalla yhtä nyt todella pahasti kurmuutetaan. Ja sitten myöhemmin A, joka on kiinnostunut lasten, vaikka tietokirjoista ja lukee paljon, mikä Anna-Maijaa ärsyttää niin sitten hän lukee kirjasta, että eihän tää ees oo tällein, että. Nokkimisjärjestys kanoillakin tapahtuu vaan sillon, kun ollaan jossain ahtaissa häkkioloissa, että. Jos ne saa olla sillee jotenkin normaalisti ja vapaasti niin sitten sellasta ei tapahdu edes niillä kanoilla, mutta.

H: Ja sitten on niitä, mitä minäkin muistan omilta jopa lukioajoilta, että pitää valita. Meillä esimerkiks semmonen, että piti kirjottaa oikein nimet, että jos olisit veneessä ja yks pitäis heittää ulos niin kenet heitetäisi ulos?

V: Hyvänen aika!

H: Tai jos menisit auti ja sitten menisit autiosaarelle niin kenet ottaisit mukaan niin se on se vähän positiivisempi. Mutta silti ihan kurja ja ihan hirvittäviä juttuja tapahtuu.

V: Kyllä. Totta.

H: Niin, että tälläsiä on. Ja sitten toinen on tämä, miten tää A tosiaan lukee paljon ja on erittäin sivistynyt, kiinnostunut kaikesta ja tietää hirveen paljon enemmän, kun opettajansa. Ja aina, kun hän alkaa pikkusen luennoida ja Anna-Maija sanoo taas se tietää lainausmerkeissä, huokaisee syvään. Taas se tietäää. Ja tietysti Anna-Maija tavallaan lyö kiilan ääniä ja muiden luokkakavereiden välien. Ja tavallaan Anna-Maija etsii tällä tai hakeutuu tällä toisten luokkalaisten suosioon.

V: Kyllä.

H: Ja tätä on hirvittävän monessa paikassa, että yhden oppilaan kustannuksella haetaan toisten oppilaiden suosiota.

V: Joo. Juuri näin. Tää on hyvin kiteytetty.

H: että joo. Mutta ja A on tässä aikuisena niin kun A on historianopettaja niin hän rinnastaa näitä kouluväkivaltakokemuksia laajempaan mittakaavaan. Elikkä sekä Turkuun. Tää on hirvittävän mielenkiintonen juoni tässä tarinassa, että miten Turun on käynyt? Onko tämmönen kirjasarja, mitä Nordin lukee? Onko tämmönen olemassa semmonen moniosainen?

V: Kyllä.

H: Turun menetetyt tai kadotetut tai.

V: Turun puretut talot Rauno Lahtisen. Joo. Rauno Lahtinen-niminen historiantutkija on kirjottanut tällästä kirjasarjaa, kun Turun puretut talot. Ja tää Nordin tosiaan lukee tätä kirjassa. Mutta että täällä on ehkä sillä tavalla ällänen asiantuntijoille varattu vitsi tai että lähinnä Turku-harrastajille varattu vitsi, että oikeesti näitä Rauno Lahtisen kirjoja on viisi. Voisi olla enemmänkin.

H: Aha. Joo.

V: Mutta että täällä kirjassa ne kirjat, mitä luetaan.

H: että mitä toistakymmentä.

V: Joo. Kyllä niitä on toistakymmentä.

H: Joo, mutta tää on mielenkiintonen, että kun ite on tiennyt Turun historiasta kauhean vähän. Mutta tässä on tullut valtavan paljon uutta mielenkiintosta tietoo ja sitä on ihan nautinnollista lukea. Samaten tullut tieto. Esimerkiks tässä oli tämmönen, kun he laulo jossakin, jotain Pyhä Katariina-laulua.

V: Joo.

H: Ja sitten A alkaa luennoida siitä, että Pyhä Katariina oli ihan toisenlainen. No, Anna-Maija sano, että taas se tietää.

V: Kyllä.

H: Mutta minkäslainen tää Pyhä Katariina olikaan?

V: Pyhä Katariina on siis tällanen katolilainen pyhimys, joka oli tällänen oikein kirjaviisas ja viehättävä nuori nainen ja kieltäyty jostain avioliitosta ja sitten käännytti ihmisiä. Ja sitten hänet mestattiin tällasella teilipyörällä ja tällänen teilipyörä sellanen hirvittävä kidutuslaite niin on hänen tunnuksensa. Ja se oli myös kotikaupunkini tai lapsuuden kotikaupunkini Kaarinan kaupungin vaakunassa pitkään. Ja että tää oli hirvittävän sellanen jotenkin herkullinen asia käyttää mun kirjassa siksi, että Pyhä Katariina Alexandrialainen on ollut just oppilaiden ja koululaisten suojelupyhimys, että hän kytkeytyy silläkin tavalla hyvin tänne kirjaan. Mutta että ilmeisesti hän ei ole oikea historiallinen hahmo, vaan tää legenda perustuu hyvin toiseen historialliseen hahmoon, joka oli tällanen hypatia alexandrialainen, joka ei ollut edes kristitty, vaan oli tällänen myöhäisen antiikin aikanen matemaatikko ja tutkija, joka joutu taas kristittyjen väkivallan kohteeksi ja tappamaksi.

H: Sitten tässä on semmonenkin sitaatti, että historiaaa vihatessaan ihmiset vihaavat todisteita siitä, mitä eivät halua nähdä.

V: Kyllä mä.

H: Musta tääkin on tosi loistava ajatus. Ja tähän liitty sitten tässä kirjassa tämmönen tarina tästä pillipiiparista. Kerrotko tuon.

V: Kiitos! Onpa ihana asia. Siis mä ajattelen, että historia on äärimmäisen latautunut asia. Mä oon itse opiskellut poliittista historiaa yliopistossa ja että se on se, mistä minä itse ponnistan. Mutta että ajattelen, että historia on sellanen aikamoinen jotenkin sotatanner itsessään. Ei sillä tavalla, että historia on välttämättä täynnä sotia, vaan se, että se on iso valtakysymys, että kuka kirjottaa meidän historian ja kenen historia kirjotetaan ja mistä näkökulmasta. Ja että pahimmillaan historia vaan palvelee vallanpitäjiä, joitain hyvin sellasta jotenkin valikoitua heille suotuisaa tarinaa. Mutta parhaimmillaan historia tekee oikeutta sille, miten monimutanen maailma oikeasti on. Ja pystyy nostamaan esille erilaisii vääryyksiä ja epäkohtia ja auttaa meitä ehkä sillä tavalla myös mahdollisesti rakentamaan paremman maailman. Mutta että sillon, kun historia on tällasta ja se jotenkin pyrkii kohti jotain autenttisuutta ja rehellisyyttä ja dokumentoidaan todellisen maailman kärsimyksiä niin sillon se on myös toki jotain, mitä ihmiset helposti kavahtaa. Ja että missä on jotain sellasta, mitä ei välttämättä haluta nähdä. Mä mietin, vaikka Suomessa, kun on 2000-luvulla ruvettu puhumaan vasta, vaikka Suomen ja Natsi-Saksan yhteistyöstä toisessa maailmansodasta niin sehän sai ihan valtavan sellasen negatiiviset reaktiot aikaan sen takia, että sitä ennen meijän historiakäsitys oli ollut sellanen jotenkin kaunistellumpi Suomen jotain sellasta jotenkin nättiä julkikuvaa ja vallanpitäjien valintoja palveleva.

H: Tai kerrot Hiroshimasta, että nää, jotka selvis Hiroshimassa hengissä niin niitä alettiin karttaa jälkikäteen. Ja ei otettu töihin eikä menty naimisiin heidän kanssaan. Ja tässä oli taas, että ihmisten on vaikea olla lähellä sitä, mitä eivät halua, mitä eivät oo kokeneet ja mitä eivät halua nähdä tai tietää.

V: Joo. Mä uskon, että ihmisten. Ei tietenkään kaikkien ihmisten, mutta osan ihmisistä on hyvin vaikeeta suhtautua kärsimykseen. Ja että sillon, kun ihmiset kohtaa pahoja epätoivottuja asioita niin se voi aiheuttaa paradoksaalisesti tosi ikävii ja torjuvia reaktioita muissa, että. Just nää Hiroshimasta selvinneet on kohdannut syrjintää. Vaikka Estonian onnettomuudesta selvinneet ihmiset Virossa. Osa raportoi kokeneensa syrjintää. Ja mä aattelen, että kun joutuu väkivallan uhriksi niin se ei välttämättä tarkota, että sais myötätuntoisia reaktioita, vaan että se voi myös johtaa siihen, että kokee jonkinlaista jotenkin syrjintää. Ja että ehkä sen kaiken pohjallla on se, että joskus ihmiset vaalii sellasii positiivisia uskomuksia, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille tapahtuu pahoja asioita. Ja koska mä olen hyvä ihminen niin mulle ei vois koskaan tapahtua mitään pahaa. Ja että sillä tavalla luodaan itselle turvallista oloa. Suojaudutaan siltä, että maailma on oikeesti kaoottinen ja kenelle tahansa voi sattuu pahoja asioita. Mutta että sitten se kääntöpuoli sillä turvallisuuden tunteella on se, että suhtaudutaan kylmästi, myötätunnottomasti ja pahimmillaan tosi väkivaltasesti ihmisiin, jotka on kokenut kovia.

H: Joo. Nyt, kun sanoit tämän, että maailma on kaoottinen niin tässä tulee mieleen se sitaatti tarinasta, minkä luit sillon ihan alussa, että. Minusta se tähän sopii oikein hyvin, että sen takia niin kirjassa ei välttämättä tarttis olla tätä sankarii ja epäsankareita, epäsankaria. Tota ajatusta, mitä sä kirjotit hirveen hyvin niin tai muistui mieleen.

V: Joo.

H: Mutta toisaalta sitten tulisin takaisin tähän kiusaamiseen, että onko tässä, että hyvinlaisille ihmisillä tapahtuu hyvää ja pahoille pahaa niin onko jokin tässä jokin tämmönen psykologinen pohja tolla kiusaamiselle vai mitä? Mistä se voi johtua? Voiko tämä tavallaan kiusaaminen ruokkia itseään, että jos jotakuta kerran kiusataan niin sitten melkein aina kiusataan vai mitä tää on, koska monesti kuulee, että kun koulukiusattu lapsi siirretään vallan toiseen kouluun niin siellä se sama jatkuu alusta ja uudestaan niin mitä tää oikein on?

V: Toi on ihan valtavan hyvä kysymys. Ja vaikka luin tosi paljon kasvatustieteellistä ja psykologista kirjallisuutta just kouluväkivaltaan liittyen kirjaani varten niin edelleen ne selitykset on aika hataria. Ja paljon keskittyy just tän kiusatun ja kiusaajan mahdollisiin ominaisuuksiin. Ja mä en sitä itse pidä hirveen uskottavana. Ja ajattelen, että se on ihan hirveen ongelmallista jotenkin lähteä, vaikka leimaamaan uhria tai jotenkin hänen ominaisuuksiaan. Mutta että siihen uskon kyllä, että joskus koulut varmaan suosii tietynlaisia persoonallisuuksia toisten kustannuksella, että. Jos koulu on sellanen, että siellä on muutenkin jotenkin syntynyt väkivaltanen dynamiikka ja lapset on vaarassa joutua jonkun sellasen jotenkin ikävän ryhmäkäyttäytymisen kohteeksi niin sitten varmasti jotkut oppilaat saattaa olla sille alttiimpia. Ei siksi, että heissä ois jotain vikaa tai että heissä ois jotain erilaista niiku monesti kirjallisuudessakin sanotaan, vaan sen takia, että koulujärjestelmä vaikka suosii ekstrovertteja oppilaita, että. Ekstrovertteja oppilaita, vaikka palkitaan vaan arvosanoissa. Ja opetussuunnitelman tasolla suositaan sitä, että oppilas on reipas ja saa suunsa auki. Ja että he on niitä, joita potentiaalisesti kohdellaan kautta rantain paremmin koulussa.

H: Joo. Kerrot tässä se rottakoe johonkin, että.

V: Rottakoe.

H: Elikkä kun.

V: Kyllä.

H: Kaks rottaryhmää. No niin. Joo.

V: Joo. Tää oli. Kiitos, kun pyydät kertomaan! Tää on musta ihana juttu. Tää on tällänen Yhdysvalloissa järjestetty rottakoe, joka myöhemmin on toistettu ihmisillä vieläpä koululaisilla kouluissa. Mutta rottakoe meni niin, että oli kaksi laatikollista ihan perustavallisia laboratoriorottia ja sitten toiseen laatikkoon oli liitetty kyltti, missä sanottiin, että nää on lahjakkaita fiksuja rottia tai jotain sinnepäin. Ja sitten toisessa on kyltti, jossa lukee, että tavallisia laiskoja rottia. Niin, vaikka ne oli. Tosiasiassa kaikki rotat oli ihan täsmälleen samanlaisia laboratoriorottia. Ei ollut mitään eroa. Täysin olivat sattumanvarasesti sinne valikoituneet niin sitten, kun nuoret tutkijat, jotka eivät tienneet siitä, että tässä on tällänen, tälläset valheelliset laput niin testas noiden rottien selviytymistä labyrinttitestistä, että miten nopeasti ne selviää sieltä labyrintista niin kuinka ollakaan. Ne lahjakkaat fiksut rotat selvis todella hyvin sieltä labyrintista. Ne sai paljon parempia aikoja ja tuloksia. Ja että kun tätä tutkittiin lisää, koska tää oli niin uskomaton tulos, koska ei niillä pitänyt olla mitään eroa niillä rotilla niin kyse ei ollut edes siitä, että ne olis vääristellyt optimistisesti niitä tuloksia ne tutkijat, vaan siitä, että ne kohteli niitä lahjakkaina pitämiään rottiaan paremmin. Ne ajatteli, että ne on lahjakkaita. Ne oli jotenkin varovaisia. Nosti ne jotenkin ystävällisesti. Ei stressannut niitä niin paljon niin sitten ne rotat suoriutu paremmin. Ja vastaavasti on tutkittu kouluissa, että jos opettajat kuvittelevat opettavansa hyvin jotenkin lahjakkaita fiksuja oppilaita niin ne oppilaat pärjää hyvin. Ja vastaavasti me valitettavasti tiedetään, että sillä, että jos opettaja saa päähänsä, vaikka jostain oppilaasta, että tää on tyhmä. Tää ei pysty mihinkään niin sen lapsen on tosi vaikeeta myös ihan tosiasiallisesti oppia ja pärjätä, että. Meijän uskomukset vaikuttaa ihan valtavasti.

H: Kyllä ja opettajat tahtomattaankin matkivat myös toisiaan.

V: Kyllä.

H: Elikkä kun näkevät hyviä arvosanoja niin nostavat myös helposti omia arvosanoja.

V: Niin. Mä ajattelen, että varsinkin nykyään, kun on käytössä sähköset arvostelujärjestelmät, että. Kaikki näkee, että mitä muut opettajat on antanut niin se on monella tavalla ne kyltit siellä rottalaatikossa, että. Jos kaikki muutkin on antanut kymppiä niin se on melkein, kun kirjotettais, että tässä on nyt lahjakas ja fiksu. Ja jos kaikki on antanut kutosta niin voi olla hankala nähdä, että oisko täällä edes mitään potentiaalia tässä, että. Sillä tavalla arvosanat. Vaikka niitä koulussa varmaan joissain kohdissa tarvitaan, niin on myös potentiaalisesti musta vaarallisia, että. Siitä pitäis keskustella enemmän, että millä tavalla niitä pitäis käyttää, kun niitä käytetään. Ja että missä tilanteissa niistä ehkä vois käyttää vähemmän. Ja tarviiko esimerkiks oppilaiden aina tietää, että mitkä on heidän arvosanansa. On musta hyvä kysymys.

H: Kyllä. Kun tämä. Jossakin joku sano, että tekis mieli sanoa tälle A:lle, että mitä vielä jauhat, jankutat tätä samaa asiaa aikuisenakin. Mitäs sanot tosta?

V: Mä ajattelen, että se on varmaan sellanen, mikä tavallaan defenssi ja että se on varmaan osa sitä, että miten meijän on hirvittävän vaikea sietää joskus muiden ihmisten kärsimystä, koska kenenkäänhän ei ole pakko esimerkiks lukea jotain kirjaa. Me voidaan valita, että tartutaanko me siihen. Ollaanko me sen kärsimyksen kanssa tekemisissä. Mutta mä ymmärrän, että se, että millä tavalla sitä kuvataan tuolta, että. Just, kun se ei toteuta sitä sellasta konventionaalista tarinaa, missä olis tulossa, vaikka joku pelastava aikuinen ja sitten A ja Ira sieltä jotenkin saisivat jonkun helpotuksen ja oikeutta niin se on tosi raskasta ja epämukavaa.

H: Kyllä.

V: Ja että voi olla helpompi olla sitä mieltä, että miksi täytyy tällasesta jotenkin jankuttaa, kun jotenkin kohdata se epäoikeudenmukasuus, mitä meijän todellisuudessa on.

H: Miten A ja Ira ovat selvinneet tästä? Aika huonosti, mutta kuitenkin selvinneet niin oliko heillä kuitenkin, kun vaikuttas siltä, että heidän suhde vanhempiinsakin oli jokseenkin viileähkö tai ei riittävän hyvä?

V: No, Iran vanhemmat täällä kuvataan sellasina jotenkin etäisinä ja A:n vanhemmat on aika vähän läsnä siellä kirjassa, mutta lämpiminä ja yrittävinä hahmoina.

H: Joo, mutta kuitenkin vähän ymmärtämättöminä. Ainakin isä, kun on mukana siellä leirillä niin A:n isä niin ei hän kauhean hyvin kohtaa sitä kaikkea.

V: Hän ei tiedä, mitä siellä on meneillään.

H: Ei tiedä. Ei tajua, vaikka on siellä ihan läsnä, että.

V: Mä halusin keskittyy tossa koulun kuvaukseen, koska musta se on se olennainen, mitä siellä tapahtuu lasten ja aikuisten välillä, joten se on hirveen rajattu todellisuus.

H: Joo. Ymmärrän. Onko sulla jotain ajatuksia, että miten näitä lapsia vois auttaa tai mitä? Millä tavalla koulua vois muuttaa tai miten ihmisiä voi muuttaa? Tietysti tää kirja pitäis saada, joka paikkaan opettajille pakolliseksi lukemiseksi, mutta onkos muuta?

V: No, mä aattelen, että jos mä esittäisin kauheen selkeitä toimintamalleja niin mä olisin aika puoskari, että. Mä olen koulutukseltani historiantutkija ja että mä. Ja että nää on kaikki sellasii asioita, mitkä tarvis oikeesti hirveesti enemmän tutkimusta. Mutta että ehkä se, mitä mä toivon kirjan tekevän, on toki se, että asiasta keskusteltais enemmän ja että sitä mahdollisesti jotenkin tarkistettais, että minkälaisii toimintakäytäntöjä kouluissa on. Ei kaikissa kouluissa oo välttämättä vikaa. Joissain voi olla aika paljonkin vikana. Ja sitten ehkä toivoisin, että vaikka yliopistojen puolella, kun tutkitaan lasten kouluissa kohtaamaa väkivaltaa niin alettais tutkia myös esimerkiks sellasii tilanteita, missä opettaja on väkivaltanen, koska se on rajautunut kokonaan pois meijän tutkimuksissa, että. Vaika se on.

H: Just. Kyllä.

V: Se on tosi iso juttu. Ja sitten haluaisin, että tutkittais esimerkiks sitä, että minkälaisii vaikutuksia potentiaalisesti on sillä, että koulun yleinen ilmapiiri on tosi stressaava ja ankee, että. Mä mietin, että se koulu, mitä tässä, vaikka kuvataan, on sellanen, missä, mikä on ihan hirveessä lama-ajan paineessa. Siellä on opettajat lomautettuna. Vanhemmat siellä jotenkin hoitaa heidän tuntejaan ja että siellä on hyvin sellaset jotenkin. Kaikilla on paha olo ja stressaavaa niin musta olis kiinnostavaa, että tutkittais enemmän, että millä tavalla sellanen jotenkin yleinen kireys ja huono ilmapiiri vaikuttaa väkivaltaan, lasten kohtaamaan väkivaltaan ja heidän välisiin suhteisiinsa, että. Tällä hetkellä se keskittyy hirveesti tutkimus just sinne edelleen lasten ominaisuuksiin ja toimintaan. Ja että mun mielestä sitä pitäis laajentaa.

V: Ja taustaa.

V: Niinpä. Joo. Hyvin yksilöasioihin.

H: Lukisitko. Tässä on semmonen, kun A vuonna se sitaatti niin, jos vielä sen luet.

V: Hetkonen. Joo. Kun A vuonna 1991 aloitti peruskoulun, päätti hallitus devalvoida. Ehkä siitä syntyi tuo outo vedenalainen tuntu, joka tihkui koko vuosikymmenen. Markka, joka upposi sittenkin, vaikka sen olisi pitänyt kellua. Ja ainoa, mikä nousi, oli lasten köyhyys ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Lapset maksamassa isiensä synneistä, A sanoi. Milloin ylikuumenneesta taloudesta, milloin ylikuumenneesta ilmastosta. Leikkaaminne oli helppoa. Lapsethan eivät lakkoilleet, eivät vielä silloin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvailukäsikirjoitus Sari Rajala ja Eija Paasu

Sarjakuva koostuu kuudesta ruudusta. Puhekuplat on kirjoitettu käsin tikkukirjaimilla
piirtämisen yhteydessä. Sarjakuvan yläpuolella on mustat pyöreät lasit, sitten teksti Mauri & Mustis ja perässä neljä tassunjälkeä.
Mauri on mustatukkainen, normaalivartaloinen mies, jolla hiukset ovat keskeltä päätä kuin kukonharja. Hänellä on kookas soikean mallinen pottunenä, suurehkot korvat ja hän käyttää pyöreitä mustia laseja. Isosta suusta näkyy puhuessa tasainen hammasrivi. Kaula on suhteessa muuhun vartaloon hyvin ohut. Mauri käyttää valkoista keppiä oikeassa kädessään.
Mustis on väriltään musta keskikokoinen koira. Pää on muuten vaalea, mutta päälaki on musta. Yläleuka on korostuneen suuri alaleukaan verrattuna ja kirsu on soikeahko musta pallo. Silmät ovat suuret ja pyöreät. Häntä ja sivuille sojottavat kapeat mustat luppakorvat ovat muutamalla vekillä. Hännän ja korvien päät ovat pallomaiset, kuten myös vartalo. Kaula on ohut, jossa on paksu ylisuuren näköinen kaulapanta.

Ensimmäinen ruutu
Mustis istuu toimistotuolilla pöydän ääressä. Pöydällä on kannettava tietokone näyttö avoinna. Mustiksen etutassut ovat näppäimistöllä ja näytössä näkyy tiheästi kirjoitettua tekstiä.
Mauri seisoo ruudun vasemmassa reunassa Mustiksen tuolin takana. Hänen vasen kätensä on tuolin selkänojalla. Maurilla on yllään aniliininpunainen paita ja siniset housut. Iloisesti hymyillen hän kysäisee: ”Miten jännitysromaanisi edistyy?” Innokkaana tietokoneen ruutua tuijottaen Mustis vastaa: ”Hyvin, yritän juuri keksiä miten sankarit selviäisivät kiipelistä.”

Toinen ruutu
Mustis on kuvattuna edestäpäin. Avoimen tietokoneen takaa Mustiksesta näkyy vain pää kirsusta ylöspäin. Hiiren vieressä pöydällä on lehtiö, jossa on kirjoitusta. Punainen mustekynä on lehtiön päällä.
Mauri on siirtynyt tuolin viereen ja pitää nyt oikeaa kättään sen selkänojalla. Vasen käsi on tuumailevasti leualla. Muikeasti hymyillen hän kuuntelee Mustiksen vuolasta selostusta. Silmät naulittuna tietokoneen ruutuun Mustis selvittää: ”Sokea agentti ja hänen nerokas opaskoiransa on teljetty kellariin konnien piilopaikassa.”

Kolmas ruutu
Mauri ja Mustis ovat lähikuvassa. Tuolin selkänojaa ja pienen pieni osa näyttöä näkyvät Mustiksen takaa. Silmät ymmyrkäisinä, etutassut pystyyn nostettuina Mustis kysyy neuvottomana Maurilta: ”Miten he onnistuisivat pakenemaan?”
Maurilla on idean saaneena vasemman käden etusormi pystyssä. Innostuneena hän vastaa Mustikselle: ”Minäpä tiedän!”

Neljäs ruutu
Mauri ja Mustis ovat edelleen lähikuvassa. Mauri on ottanut mustat lasit pois silmiltään. Maurin silmät ovat suuret ja pyöreät ilman silmäripsiä. Ne ovat hieman kierossa. Lasien sangoista kiinni pitäen hän näyttää niitä Mustikselle. Tohkeissaan Mauri ehdottaa: ”Agentin mustien lasien sangalla voisi tiirikoida lukon auki!”
Mustis pitää oikeaa etutassuaan alaleuallaan ja aprikoiva ilme naamallaan se myöntelee Maurille: ”Joo, aika hyvä idea.”

Viides ruutu
Mustis on lähikuvassa tietokoneen ääressä. Vasen etutassu on näppäimistöllä. Oikea tassu on kohotettuna osoittaen näyttöä. Keskittynyt Mustis katsoo hymyssä suin suoraan tietokoneen ruutuun ja toteaa: ”Mutta on se hiukan tylsä. Toimii kyllä jos hiukan parantelen sitä.”

Viimeinen ruutu
Mauri ja Mustis ovat kuvattuna viistosti edestäpäin. Mauri seisoo Mustiksen vieressä vasemmalla puolella pitäen kättään tuolin selkänojalla. Mustis istuu pöydällä olevan tietokoneen ääressä tarmoa puhkuen. Pään molemmilla puolilla on innostuksen pisaroita. Molemmat tassut ovat koholla näppäimistön yläpuolella. Silmät loistaen Mustis tuijottaa tiiviisti näyttöä ja lukee kirjoittamaansa tekstiä Maurille: ”Agentti M painoi nappulaa valkoisen keppinsä päässä. Kepin toisesta päästä singahti valkohehkuinen lasersäde, joka leikkasi teräsovea kuin lämmin veitsi jäätelöä.”
Maurilla on iloinen virne kasvoillaan, eikä hän kommentoi kuulemaansa lainkaaan.

 

 

 

Haastattelu:
Anne Huttunen (haastattelija)
Seppo Jokinen (haastateltava)
Yleisökysymykset:
Gyöngyi Pere-Antikainen

Anne: Tervetuloa, arvoisa yleisö, tänne meidän kaksituntiseen. Ja erityisesti tervetuloa meidän kirjailijavieras, dekkarikirjailija Seppo Jokinen.

Seppo: Voi, kiitos paljon. Kiitos kutsusta.

Anne: Ja tosi upeeta, että tulit tänne nyt sen kaiken hässäkän keskellä. Sullahan eilen ilmestyi taas uusi kirja, joka tietää siis mieletöntä julkisuuspyöritystä, mutta hienoa, et sulla oli todella aikaa meillekin.

Seppo: Joo, kyllä se löyty. Heti oli siellä kärjessä teidän toivomuksenne, että ilomielin tulin.

Anne: Mukavaa. Seppo, sun yhdessä novellissa on, aika surkuhupaisa kirjailija esiintyy. Ja tää kirjailija tykkäs, että kirjailijaksi ei ruveta, kirjailijaksi synnytään. Allekirjoitatko väittämän?

Seppo: No, en ihan välttämättä. Kyllä kirjailijaks, tietysti auttaa, jos on jotain lahjoja kirjottamiseen, mutta kyllä kirjottamaan voi myös opetella. Mä usein mieluummin käyttäsin Erno Paasilinnan, sanotaan, että, mites se menee nyt, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan pitää elää semmoinen elämä, että tulee kirjailijaks. Eli tarkottaa paljo sitä, että mitä enemmän on elämänkokemuksia ja ehkä mitä enemmän on elämässä pettymyksiä ja onnistumisia ja niin edelleen, niin ne on kyllä, paljo sitä materiaalia antaa sitte, mistä kirjailija ammentaa sitä tarinaansa.

Anne: Oliko sulle alusta asti selvää, että susta tulee nimenmaan dekkari-, tai tämmönen poliisiromaanikirjailija?

Seppo: Ei ollu alkuunkaan. Mä nuorena, mulla jäi koulut kesken ja oli vähän semmonen rikkonainen nuoruus ja tuntu, että täällä Suomessa on vähä niin ku seinä vastassa. Mä lähdin 20-vuotiaana Australiaan, toiselle puolelle maapalloo ja vietin siellä lähes neljä vuotta sillai, että kiersin paljo mannerta. Siel oli paljo töitä tarjolla. Ja huomasin siellä sitte, että kyllä mä tuun toimeen aivan hyvin. Palasin Suomeen ja hommasin itselleni ammatin ja perheen. Ja sitten ajattelin, että mun täytyy kyllä kirjottaa niistä Australian kokemuksista romaani. Ja niin mä tein. Mä kirjotin 300 sivua, käsikirjotuksen, eli kokonaisen romaanin, mutta sitä ei kukaan kustantaja huolinu. Ja tietysti mä olin vähän, koin itseni väärinymmärretyks neroks ja olin harmissani. Tänä päivänä oon onnellinen, ettei kukaan kustantaja huolinu sitä, koska kyllä mä aika nopeesti ymmärsin kaikki ne viat, mitä siinä kirjassa oli. Ja siinä myös sain palautetta, että se miljöö on vähä liian kaukanen, Australia, ja tapahtumatki vähä epäuskottavia. Ja sehän mua harmitti, kun mä olin kirjottanu omasta elämästäni suoraa.
No, sitte 10 vuotta myöhemmin, 90-luvun puolivälissä, ajattelin, että mä yritän kirjottaa vielä kerran romaanin, mutta sijotan sen nyt sillä tavalla, että kukaan ei pysty sanoon, että miljöö on liian kaukana ja tapahtumat epäuskottavia ja sijotin sen Hervantaan, missä itse asun. Siinä piti olla päähenkilönä yksinhuoltajaisä, joka menettää ainoan tyttärensä väkivallan uhrina ja sen poliisin, joka tutkii rikosta, piti olla ihan sivuosassa vaan. Mutta kun mä aloin, sitte siinä kirjottamisen edetessä se poliisi nousi niin kun toiseks päähenkilöks ja vallotti siinä sitten tilaa. Sillä tavalla syntyi Koskinen, sillon vielä rikosylikonstaapeli Koskinen. Mä ajattelin, et ei se nimi, tai en ajatellu kovin tarkkaan sitä nimeä. Mä ajattelin, että se saa olla joku ihan tavallinen suomalainen nimi. Kun mä oivalsin, että kyllä tää on nyt mun juttu tää poliisiromaani ja dekkari ja tästä Koskisesta vois kirjottaa enemmänki, mä mietin sitte, ennen ku se meni painoon se kirja, että monenlaisia nimiä. Mut se loppujen lopuks jäi sitte Koskiseks. Ja mun mielestä se on hyvä nimi, ku ajattelee, että siinä on foneettinen tämmönen rytmi, komisario Koskinen. Se on ihan eri asia ku komisario Mäkinen tai komisario Nieminen. Se toimii. Sillä tavalla musta tuli dekkarikirjailija ja sillä tavalla synty tää mun päähenkilö Koskinen.

Anne: No, niin. Missä vaiheessa sulle alko selvitä, että sä et kirjoita vaan yhtä kirjaa Koskisesta, vaan että tulee sarja?

Seppo: Joo, se, pikku hiljaa. Mä ajattelin ensin, et mä kirjotan kolme näitä, että se on vähän niin kun Koskinen-trilogia. Mut sit ne kaikki kolme ensimmäistä sai hyvän palautteen ja mä aattelin, että mä tuplaan, että mä kirjotan kuus. Ja sit mä sain Vuoden johtolanka -palkinnon ja paljo lisää lukijoita, niin mä ajattelin, että mä tuplaan sen vielä kerran, mä kirjotan 12. No, sitte mä olin jo itse niin siinä Koskisen koukussa, että mä halusin tietää, miten tää Sakari Koskinen, komisario, ja hänen perhe-elämänsä etenee ja muuta. Ajattelin, että mä kirjotan kokonaan 24 kirjaa. Olin aika rohkee mielestäni. Mutta nyt on 27. ilmestyny, että sillä tavalla se vaan lähti viemään mukanaan.

Mutta jos mä olisin tienny sillon alussa, että tästä tulee näin pitkä sarja, niin mä olisin tehny tästä päähenkilöstäni 10 vuotta nuoremman. Nyt alkaa väkisin se eläkeikä lähestyy ja mä en tiedä, mitä mä, kyllä mul on suunnitelmia, miten mä keksin vielä sille jatkoaikaa, et eiköhän näitä kirjoja vielä tuu lisää aika monta.

Anne: No, me tietysti toivotaan sitä. Mites, kun sä alotit tän Siimamiehen, Koskinen ja Siimamies, kirjottamisen, niin sillonhan on hirveen tärkeetä, kun kirjottaa poliisiromaania, et nää asiatiedot on oikein ja että tietää täst poliisin työstä tosi paljon. Mistä sä sait tietoa täst, ku sä lähdit tätä tekee?

Seppo: Joo, se meni niin, että sitte vasta, kun mä huomasin, että nyt tää Koskinen, poliisi, alkaa olla tässä niin tärkeessä roolissa, että jos siinä poliisin työssä on asiavirheitä, niin se kyllä romuttaa hyvinkin. Vaikka kirja olis muuten hyvin kirjotettu, niin ne asiavirheet romuttaa sen kirjan.

Ja mä otin sitten yhteyttä vanhaan armeijakaveriin, jonka tiesin työskentelevän Tampereella poliisina ja hän tarkasti sen, luki huolella sen käsikirjotuksen ja teki muutamat korjaukset sinne. Sen lisäks mä sain hänen kanssaan tutustua päivän ajan poliisin työhön ja sinne poliisilaitokseen, aina sinne tekniseen tutkimuskeskukseen asti ja opetella sormenjälkien ottamista ja sellasta. Se oli tavattoman tärkeetä oppia. Samalla mä sain häneltä niin kun tätä poliisien käyttämää terminologiaa ja semmosia poliisin vähän, mites sitä nyt sanotaan, poliisislangia. Ne oli kyllä niin tärkeitä, että niiden ansiosta tää mun esikoinen sai tavattoman hyvän vastaanoton ja mua imarteli erityisesti se, että moni luuli, että mä olen itse poliisi ammatiltani. Mä koin sen hyvin tärkeeks siinä mielessä, että mä olin onnistunu siinä poliisityön kuvaamisessa, jos mua luultiin poliisiks. Ja mä muistan aina näissä tilanteissa kiittää tätä kaveriani. Jälkeenpäinkin oon saanu kysyä jotain tämmöstä. Siis täytyy nyt terottaa, että hän kertoo ainoastaan sitä julkista tietoo, että hän ei kerro mistään avoinna olevista tutkimuksista eikä sillä tavalla. Eikä se niin onnistukaan, koska kyllä se pitää tulla kirjailijan omasta päästä se tarina. Kaikki semmonen ei salainen tieto poliisin työstä, niin sellasiin saatan kysyä sitte apua. Nykyään mä en enää kysy muuta kun sen, että jos komisario Koskinen toimii, mä vien hänet joskus sillain äärirajoille ja sillon mä saatan kysyä joltain poliisilta, kaverilta, että jos Koskinen tekee näin, niin onko se virkavirhe. Melkein siihen nykyään se mun kysymykseni rajoittuu. Se olis niin noloo, että jos Koskinen tekis virkavirheen ja sais lopputilin, niin mulla jäis siihen sitte tää kirjasarja kesken.

Anne: No, mites muuten, siis sä olet ihan selvästi todella laajatietoinen mies ja näissä sun monessa, monessa kirjassas kuvataan tosi erilaisia ympäristöjä. Esimerkiks jossain ollaan vaikka alkoholistien keskellä puliukkoleirissä ynnä muuta. Mistä sä oot keräilly näitä tämmöisiä materiaaleja, taustatietoja näihin kirjoihis?

Seppo: No, kirjailijalle on tietysti tärkeetä, että on mahdollisimman laaja ystäväpiiri, kaikista yhteiskuntaluokista. Nyt, kun mainitsit tuon rappioalkoholistien leirin, niin tiedän, tai yks kaverini kerto siitä elämästä. Hän oli päässy irti sieltä ja raitistunu. Kyllä mä aina siinä vaiheessa, ku mä hion sitä kirjaa vielä, teen asiatarkastuksia, mul on tuttavia, sosiaalityöntekijöitä. Esimerkiks, ku kirjotin semmosta kirjaa ku Piripolkka, jossa on huumenuoria. Mul ei ollu siitä mitään tietoo, tietoo näist asioista. Tämmönen pitkän linjan sosiaalityöntekijä, joka on työskennelly huumenuorten parissa, luki tän mun käsikirjotuksen ja sain siitä myös, häneltä myös paljon sitten korjauksia ja neuvoja ja tämmösiä termejä. Ihan kaikilta aloilta on onneksi sitte ihmisiä, joilta voi kysyä. Ei se niin valtavan iso se mun oma tietämys oo. No, tietotekniikka-ala on semmonen, ku mä oon työskennelly pitkään, ennen ku jäin vapaaks kirjailijaks, tietotekniikka-alalla, niin se on semmonen, jossa nyt oon pystyny käyttään sitä omaa tietoani. Tosin seki kehittyy niin nopeesti. Mä oon ollu nyt jo 16 vuotta vapaa kirjailija, niin en kyllä enää pysy sillä lailla kärryillä. Mutta näin se menee, että kyllä kirjailijan tarvii aina apua pyytää ja varmistaa niitä tietoja. Saattaa luulla tietävänsä jostain asiasta, mutta kyllä kannattaa kysyä aina varmuuden vuoks. Sitte, ku se kirja on painossa tai se on luettu äänikirjaks, niin siihen ei oo sit enää helppo tehdä muutoksia.

Anne. Mahdotonta. Sä oot myöskin kirjottanu yhden sivuhenkilön sokeutumaan tapaturmasesti. Mistä hankit sit tietoa tästä näkövammasuudesta, vai hankitko mistään?

Seppo: Joo, se on, tai itse asiassa se on yhden poliisinaisen mies.

Anne: Kyllä, joo.

Seppo: Mulla on yks tuttu.

Anne: Joo, ei tarvi mitään nimiä sanoa. Ihan vaan, et miten hankit sitä tietoa.

Seppo: Joo. Kyllä on siinäki ollu apua. Kaikki nää on suunnattoman tärkeitä tän kirjan syntymisen kannalta.

Anne: Siis jos mä oikein ymmärsin, niin sinäkö ensin kirjoitat sen kirjan ja sitten sen jälkeen haet apua ja sitten täydennät tietojas?

Seppo: Joo.

Anne: Joo.

Seppo: Kyllä mä kirjotan ihan kirjan kasaan kokonaan ja sen mielikuvan mukaan, mitä mul on näistä eri asioista, siis näistä esimerkiks eri ammattikuntaan liittyvistä asioista. Mä sitten samalla, kun mä kirjotan, niin mä teen sivumuistiinpanoina, että kysy tätä ja kysy tätä siltä ja siltä. Se on yleensä sillai, että tammikuu, sinne helmikuun puoliväliin, on sitä aikaa, kun mä hion ja kysyn näitä neuvoja ja myös käyn tarkistamassa ehkä Tampereella jonkun paikan, minkä mä kuvaan. Mä tunnen hyvin Tampereen, mutta Tamperekin muuttuu niin nopeesti. Jos mä oon kuvannu tarkkaan sen paikan, niin mä käyn varmistaan, että vieläkö se on samanlainen ja niin edelleen. Se on semmosta hiomisvaihetta, jossa on sitte vielä helppo muuttaa näitä asioita.

Anne: Siis nyt, kun sulla on noinkin paljon nimeä, niin varmaan todella mielellään ihmiset auttaa sua, ihan tuntemattomatkin, mutta miten se oli alkuvaiheessa? Auttoiko ihmiset sit mielellään tän taustatyön tekemisessä?

Seppo: Kyllä nää on lähes kaikki jollaki tavalla mulle tuttuja, tai mulla on ihan perhepiirissä sosiaalialan työntekijöitä ja terveyden alan.

Anne: Okei.

Seppo: Yks mielenkiintonen just siinä kirjassa Kuka sellaista teki (Kuka sellaista tekisi, litteroijan huom.), joka sijoittuu rappioalkoholistien maailmaan, niin siinä sekotetaan alkoholi. Ehkä mä paljastan suotta, jos joku ei oo kuunnellu sitä kirjaa, mutta joka tapauksessa mä kysyin, lähetin sähköpostin tamperelaiselle patologille, että jos haluan ottaa hengiltä jonku henkilön sillain, että sekotan jotain myrkkysientä alkoholiin niin, että se ei näy ruumiinavauksessa, niin mitä myrkkysientä mun kannattas käyttää. Niin hän ei vastannu.

Anne. Ai, hän ei niin kun, sä olit niin uran alkuvaiheessa vielä, että hän ei uskaltanu vastata.

Seppo: Joo.

Anne: Kyl varmaan hän nyt jo sulle vastais.

Seppo: Joo, tosin mä esittelin itteni kirjailijaks, mutta ehkä hän ei sitte uskonu sitä.

Anne: Hän ei ehkä tuntenut komisario Koskista.

Seppo: Niin.

Anne: Mut mites, kun sä oot tosiaankin nyt 27 kirjaa jo kirjottanu ja kirja vuodessa, nii mistä nää aiheet kumpuaa, mistä lähteestä ne kumpuaa?

Seppo: Yleensä aina aihe lähtee jonkun fiktiivisen henkilön tarinasta. Mua alkaa kiinnostaa joku henkilö esimerkiks julkisessa kulkuneuvossa, ja sen käyttäytyminen. Jos se on kovin alakulonen, mä mietin, että minkähän takia. Ja jotenki vaan se lähtee sitte, vaikka mä en tiedä siitä ihmisestä yhtään mitään, niin mulla lähtee elään joku tarina. Mulla on semmosia vihkoja, johon mä niitä kirjottelen aina.

Sitten, esimerkiks yks esimerkki: Mä pyöräilin, kun mä olin vielä töissä tietotekniikkakeskuksessa Tampereen keskustassa ja asun Hervannassa, niin mä pyöräilin työmatkat. Siinä meillä muuten on vähän samaa komisario Koskisen kans, tää pyöräilyinnostus. Ja kun mä yleensä aina samaan aikaan pyöräilin sitä pyörätietä Hervannasta keskustaan, niin siinä tuli yleensä aina samoja ihmisiä joka aamu vastaan. Siinä sitten monen kanssa tuli, vaik ei tienny hänen nimestä mitään eikä muuta, niin tuli sillai morjestettua, heilutettua kättä tai hymyiltyä sillain, että taas nähtiin. Sitte joka päivä tuli myös vastaan semmonen kolmekymppinen mies suurin piirtein, joka oli aina yhtä alakulonen, ei koskaan katsonu silmiin vastaantulijaa ja aina pää painuksissa. Ja mulla rupes elään ajatus, että mikä tän miehen alakulon alkuperä on. Sillä tavalla synty lehdenjakaja Arvi Maunukka kirjaan Hiirileikki. Tämmönen peräkammaripoika, joka etsii itselleen elämänkumppania ja panee lehteen ilmotuksen ja luulee saavansa, tai löytääkin naisen, naisystävän itselleen, mutta se ei sitten olekaan lainkaan sitä, mitä hän odotti. Tällä tavalla tää henkilö, se oli monta vuotta, ku se pyöri, niin ku usein mulla pyörii nää tarinat mielessä pitkään ja ne pikku hiljaa kypsyy. Sillä tavalla synty tää Arvi Maunukka siinä Hiirileikki-kirjassa ja sil ei oo varmaan mitään tekemistä sen miehen kans, joka mua polki vastaan. Nää tällä tavalla usein syntyy.

Sitte saattaa olla, siis kirjaa kirjottaessa, sitä nykyistä kirjaa, mikä on työn alla, niin siinä syntyy usein ihan uusia ideoita, joskus niinki paljo, että niitä pitää lykätä ihan takaraivoon. Ne lähtee niin voimakkaasti pyöriin, että ne häiritsee sitä sen hetkistä kirjottamista. Saattaa olla joku henkilö, jonka olen ajatellut ihan sivuhenkilöks, niin hän lähtee kasvaan mun mielessä sillä tavalla, että. Mä kerron yhden esimerkin tästäkin. Semmonen kirja ku Piripolkka. Kun tämmönen, huumenuoret on matkalla Hervantaan. Heillä ei oo rahaa, kova pakkanen ja matkaa on monta kilometriä. Niin sitte siinä välillä Nekalan kaupunginosassa he päättää ryöstää itselleen auton. Porukan nuorin, semmonen 15-vuotias Varpu-tyttö, tyttö nimeltä Varpu, laitetaan koputtaan talon oveen. Siellä tulee avaan vanha mies ja Varpu kysyy, että saako hän tulla hetkeks lämmitteleen, ja totta kai tää mies ystävällisesti sanoo, että tule vaan. Mut sit sieltä perässä hyökkääki sinne taloon sitten se muu porukka ja pahoinpitelee tän miehen ja ryöstää siltä auton avaimet, ja he ajavat sitte Hervantaan, missä tämmönen epätoivonen matka jatkuu ja sattuu kaikkee pahaa. Jostain syystä mä kiinnostuin tästä vanhasta miehestä. Hän ei kovin pahasti loukkaannu siinä pahoinpitelyssä ja Koskinen käy häntä haastattelemassa ja Koskinen vie jopa tän nuoren tytön, Varpun, tapaamaan tätä vanhaa miestä ja mä kerron hänen tarinaansa ja historiaansa. Sitten huomasin, mulla oli jo pitkälti toista sataa sivua kirjotettu, huomasin, et ei tää, hyvänen aika, tää mies mahdu tällä tavalla tähän kirjaan, ku sen osuus oli niin pieni, että ainoastaan auton avaimet käytiin varastamas. Mä poistin sitte ne kaikki muut kohdat paitsi sen auton avaimen varastamisen, mut se jäi elään mun mieleen sitte se mies. Hän oli Tampereella Lokomon tehtaan tämmönen valimotyöntekijä, eläkkeelle jääny rautakoura, ja se tarina kypsy, sen miehen tarina, sitte mun mielessä ja monta vuotta myöhemmin sitten kirjassa Sana sanaa vastaan tää mies sai oman tarinansa sitten.

Anne: Tuliko hänestä Helge?

Seppo: Helge, hyvin muistit. Joo, kyllä. Helge sai oman tarinan sitten siinä. Näin ne henkilöt lähtee niin voimakkaasti, että vaikka ne on kaikki fiktiivisiä, niin ne tulee mulle tavattoman tutuks, kun ne pyörii tuolla takaraivossa. Joo, ja siitä heidän elämäntarinastaan ja siitä, mitä heille tapahtuu, heidän kohtalonsa, että kuinka he esimerkiks ajautuvat johonki epätoivoseen tekoon, jonka takia sitten komisario Koskinen joutuu tutkimaan heidän elämäänsä. Se on mulla se yleisin tapa, millä se kirja lähtee syntymään.

Anne: No, niin. Sä ryydität näitä kirjojas usein aika semmosil humoristisilla, poskettomilla jutuilla. Nää poliisit kertoo toisilleen todella aika hurjia juttuja. Tuleeks ne sun ihan omasta päästä vai kerrotko sä tämmösiä toisten kertomia juttuja?

Seppo: Ei, kyllä ne tulee mun omasta päästä. Kyllä ne on kaikki ihan mun oman mielikuvituksen tuote. Se on hauska juttu kirjailijalle. Tai siis kun mä kirjotan kirjaa, niin jotenkin nää komisario Koskinen ja nää muut, Ulla Lundelin, Pekki ja Kaatio ja Simo, ne on jotenkin siinä mun ympärilläni. Kun mä kirjotan, niin me käydään semmosta leikinlaskua. Mä yllätyn iteki välillä. Tulee semmonen räänlainen flow päälle ja se juttu lähtee luistaan. Se tuntuu välillä vähä uskomattomaltaki ehkä, mutta kyllä nää henkilöt juttelee mun kanssa. Siitä tulee se. Mun ei tarvi välillä ku kirjottaa vaan, niin juttua syntyy. Ja sama sitte, jos mä oon esimerkiks metsässä lenkillä tai jossain hiljasuudessa. Mul on tuolla Kainuussa korpimökki, missä mä paljon vietän aikaa, et siel on ainoastaan mun vaimo. Se on hyvin semmonen, se on semmonen pakopaikka mulle arjesta. Ja nää kaikki mun henkilöt on siellä mukana, että mä en kovin paljon tee muistiinpanoja, mutta esimerkiks joku replikointi ja dialogi saattaa syntyä siellä. Mä laitan niitä ylös vihkoon ja sitten sopivalla kohtaa, kun kirjotan kirjaa, niin niitä on hauska sitte sijottaa sinne, että ne on kontekstissa siihen varsinaiseen tarinaan. Ja tietysti mul on paljo semmosia hauskoja kavereitaki, joiden kans sitä leikkiä on tullu laskettua, että jotenkin oon itseki oppinu semmosen leukailun jalon taidon. Ei se oo niin kovin vaikeeta, vaikka mä kirjotan ainoastaan siihen kirjaan, että niitä vanhoja juttuja vaan. Sillä tavalla ne syntyy.

Anne: Mites, Koskinen on aivan auttamaton työnarkomaani, että sehän omat perhesuhteensakin meinaa jo tuhota sitten sillä, että työ menee aina kaiken edelle, ja usein näillä toisillaki poliiseilla on se työhihna päällä. Sillon, ku sä kirjotat, niin oletko sä sit kanssa semmonen työnarkomaani, et ku sul on se paras työvaihe päällä, että mikään ja kukaan ei saa häiritä?

Seppo: No, kyllä se, varsinkin se syksy, syys-,loka-, marraskuu, joka on niin ku kaikista kiireisin, tai sillä lailla mulle kaikista luovinta aikaa. Mitä myrskysemmiks ja pimeämmiks päivät rupee käymään, niin se on kumma juttu, että sillon, se on mulle kaikista parasta kirjottamisaikaa. Kevät on taas semmonen, se on niin levotonta aikaa. En mä osaa oikein paljo sillon kirjottaa. Kyllä sillon, no, mul on lapset jo aikusia, että en sillä lailla laiminlyö perhettä, mutta kyllä mun vaimoki tietää, että mä oon aika kranttu ihminen, jos mua tullaan keskeyttään kesken työn. Kyllä mä saan työnrauhan ja oikeastaan sukulaiset ja tututkin, niin ne kysyy ensin mun vaimolta, että voiko tulla kylään, että millä päällä se kirjailija nyt taas siellä on. Ei se sentäs mulla oo vielä millään lailla vaikeuttanu ihmissuhteita, niin ku näillä mun poliiseilla, komisario Koskisella. Koskinenki on niin sitoutunu siihen työhönsä. Se kokee, että se on hänen velvollisuutensa uhria kohtaan ja uhrin omaisia kohtaan saada se rikoksentekijä kiinni. Ja hän tosiaan paneutuu siihen niin voimakkaasti, että sillon tahtoo unohtua kaikki muu ympärillä. Ja ku mulle on näitä poliisituttuja tullu nyt myöhemminki lisää ja ollaan keskusteltu, niin kyllä se tahtoo olla näillä, varsinki kokeneemmilla rikostutkijoilla niin, että ne sitten laittaa sen koko oman arkensa peliin ja viikonloputki. He on niin sitoutuneita siihen työhönsä.

Anne: Onks sulla näiden 27 kirjan joukossa joku oma suosikki, jota ois ollu tosi kiva tai helppo kirjottaa?

Seppo: No, siel on semmonen kirja, ku Mustat sydämet. Niin ku tossa alussa mainitsin, niin mä nuorena, kakskymppisenä, lähdin sinne Australiaan ja kirjotin sen käsikirjotuksen, jota kukaan ei huolinu kustannettavaks. Tää Mustat sydämet on tavallaan sitte semmonen hyvitys itselleni, että mä sain kirjotettua sen Australian romaaniin. Siinä on näitä henkilöitä, saman ikäsiä kun minä oon, Australian suomalaisia. Ja mä kuvittelen, että ne on niitä samoja kavereita, jotka. Me mentiin yhdessä matkustajalaivalla Southamptonista Melbourneen ja tutustuttiin. Sitten aika nopeesti kukin lähti omille teilleen, että mä en tiedä, miten heidän elämänsä on menny. Mä tässä Mustat sydämet -kirjassa kuvittelin, että näin se olis voinu mennä. Siinä kirjassa on hyvin menestyneitä ja vähän huonommin menestyneitä suomalaisia, mutta kaikki on tavattoman rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä. Mähän oon käyny 10 kertaa Australiassa nuoruuden vuosien jälkeen ja se on mulle erittäin rakas maa, siis sillä tavalla henkisesti, että mä tunnen oloni siel niin tavattoman kotoisaks. Mä oon ollu vaimoni kans sillain muutaman talven, marras-, joulu-, tammikuu, ja oon kirjottanu siellä, niin myös tän Mustat sydämet -kirjan, semmosella Bribie Island -nimisellä saarella, jossa on Woorim -niminen pikkukaupunki, johon tää Mustat sydämet sijottuu, se loppupuoli.

Sillon, ku mä kirjotin, niin mä kävelin sitä ympäri, pikkukaupunkia, ja katselin jo talon, missä tää Räikkönen asuu, joka oli siinä, ja samaten ne muut. Samanlailla kävelin siellä illalla meren rannalla ja juttelin näitten romaanihenkilöideni kanssa. Sitte mä menin kaks vuotta myöhemmin sinne taa vaimoni kans, niin tuntu tavattoman haikeelta, kun näitä kavereita ei ollukaan enää siellä. Se on oikeestaan ainoo kirja, josta mulla on jääny semmonen aika kova kaipuu niistä henkilöistä ja sit semmonen tyhjä olo, ku se lähti painoon se kirja. Mutta se on ehdottomasti mulle rakkain kirja omasta tuotannosta.

Anne: Mites sitten tämä palaute, jota sä olet saanu? Sä olet sellanen kirjailija, joka on pienen ihmisen puolella. Sä samaistut, sä osaat kuvata kärsimystä, ihmisiä, jotka joutuu surullisiin, masentaviin, ahdistaviin elämäntilanteisiin. Onko sulle lähetetty elämäntarinoita, että kirjottaisitko tuosta, minulle on käynyt näin?

Seppo: Kyllä mulle tulee, siis sillä lailla postia, sähköpostia varsinkin nyt. Ja aikasemmin tuli, sillon alkuaikana, kirjeitäki, kun ei ollu vielä tätä internettiä, siis 90-luvun lopulla. Se oli ihan lapsen kengissä, internet. Harvalla oli sähköpostia. Niin tuli sillä tavalla, ei niin, että joku henkilö kerto koko elämäntarinansa, mutta sillä tavalla, että hänellä olis semmonen, semmosia elämänkokemuksia ja läheisille sattuneita tapauksia. Ihan rikoksen uhriks joutuneiden omaisia on lähettäny ja niin edelleen, mutta mä oon, ikävä kyllä, joutunu ne kaikki sitten torjumaan sillä lailla, että mulla ainakaan ei se kirja onnistu, ellei se oo mun oman mielikuvituksen tuotetta. Ja niin ku mä äsken sanoin, että ne elää kauan nää kirjat. Mulla on nytkin niin ku kolmeen kirjaan tarina tulevaisuuteen, joka koko ajan pyörii mun mielessä ja ne henkilöt kypsyy. Mä en kyllä osais lähtee kirjottaan sillä tavalla, että jos joku kertos näitä mulle. Ja kyllä jokainen ymmärtää sen myös eikä pahastu. Ja ne on ystävällisesti lähetettyjä sillä tavalla, että he on ajatelleet auttaa mua kirjottamaan joku hyvä elämäntarina ja just, niin kun sanoit, tällai pienen puolella olen. Yleensä mun rikoksen uhrit kuin myös rikoksen tekijät ovat usein, tai melkein aina, aivan tavallisia suomalaisia, ihan tavallisia ihmisiä, jotka jostain syystä ajautuu niin epätoivoseen tekoon, että esimerkiks joutuu, tekee henkirikoksen. Mä haluan jotenkin kertoo sen syyn siihen, sen motiivin ja sen, että miten näin pääsee käymään, ja et se on perusteltua, miksi joku tekee. Mulle on melkein tärkeämpää se, kun yleensä puhutaan dekkareista, niin niissä on aina se, kuka sen teki, niin mulle on tärkeämpää se, että miksi se tehtiin. Usein mä kerron aika aikasinkin sen rikoksen tekijän kirjassani. Esimerkiks kirjassa Vakaasti harkiten mun ensimmäinen virke oli, että ”Eero Vornasesta tuli tappaja vasta varttuneemmalla iällään.”. Eli kaksi ensimmäistä sanaa oli sen henkirikoksen tekijä.

Anne: Joo.

Seppo: Mä puhun aina mieluummin henkirikoksen tekijästä, sillä usein nää on tällain äkkipikaistuksissa tehtyjä rikoksia, jotka lasketaan tapoks. No, tässä tapauksessa tätä oli suunnitellu, eli se on murha, mutta kuitenkin. Ja tässä kirjassa sitten, mä nyt vähä rönsyilen sun kysymyksestäs, mutta tässä kirjassa kuitenkin mä sain sitten kuvata sitä Eero Vornasta, joka elää sen rikoksensa kanssa. Niit on muitakin kirjoja, esimerkiks Koskinen ja pudotuspeli. Siinä pankissa ammutaan mies ilman mitään näkyvää syytä ja mä kerron sen lukijalle heti, kuka se on. Ja mul on välillä siellä erillisiä lukuja tän ampujan näkökulmasta, niin mä saan kuvattua sen tuskan ja ne pelot ja ne kaikki paineet, mitkä tämmösellä perheenisällä on, joka ei olis uskonu vielä paria päivää ennen edes, koko elämässään ei olis uskonu, että hän joskus surmaa ihmisen. Se on varmasti kamalimpia kokemuksia, mihin ihminen voi joutua. Mä saan sillä tavalla kuvattua sen, ku lukijakin jo tietää. Ja tavallaan siinä syntyy se jännitys siitä, että kuinka kauan tää henkilö kestää sen paineensa kanssa ja sen syyllisyyden kanssa. Ja toisaalta myös siinä tulee se jännite, että koska komisario Koskinen pääsee perille tästä, ja myös se, että, ehkä, kerkiääkö sattuun vielä jotain muuta pahaa ennen kun tämä tapaus selviää.

Tällä tavalla, niin ku se kysymys lähti, niin tällä tavalla, niin kyllä ne omasta päästä pitää syntyä, ja siitä omasta elämänkokemuksesta. Itse en oo tehny koskaan, en oo ees syyllistyny pieneen väkivaltaan, en minkäänlaiseen, mutta mun on jotenki ollu helppo, kun mä pitkään mietin jotain henkilöö, vaikka se on kuinka fiktiivinen, mietin sitä ja elän tavallaan päässäni sen elämää, näen joskus jopa painajaisia ja tunnen semmosta pahaa oloo näitten henkilöiden puolesta. Sillä tavalla mä pystyn sitte heidän pään sisään menemään ja tunteen niitä pelkoja ja pettymyksiä ja sillä tavalla.

Anne: Oletko saanut koskaan kiukkupalautteita, kun sul on siis todella monen tyyppisiä tämmösiä sivuhenkilöitä, karrikatyyrihahmoja, vaikka nyt oopperadiiva Henrietta Malkki tai muita vastaavia, jotka vaan käväsee tarinassa? Tuleeko sulle välillä semmosta, että apua, minä olin tuo, miksi sinä minua pilkkaat?

Seppo: Ei oo tullu. Kyllä mä oon hyvin tarkka, että jos nää henkilöt, siel on muutamia henkilöitä, joita mä käytän oikeella nimellä, niin ne on enemmän tämmösiä instituutio jo, ne on niin tunnettuja, että niitten henkilöllisyys on jo niin kun yhteistä omaisuutta. Mutta aina mä teen sen niin, että ne on niin kun hyviä. Ne ei oo pahiksia.

Anne: Joo.

Seppo: Esimerkiks kirjassa Ajomies Koskinen soittaa Ari-Pekka (Kari-Pekka?, litteroijan huom.) Kyrölle, joka oli tää valmentaja, joka syyllisty siihen 2001 Lahden hiihtokisojen skandaaliin. Komisario Koskinen soittaa hälle ja, tai siinä on semmonen juoni, että siinä on rikostoimittaja surmattu ja selviää, että tää rikostoimittaja on tutkinu näitä epo-hormonien käyttäjiä ja niihin liittyviä rikoksia. Ja hän soittaa Ari-Pekka Kyrölle ja kysyy tämmösiä asiatietoja. Tää Ari-Pekka Kyrö on kuvattu siinä erittäin fiksuks ihmiseks, niin ku itse asiassa minun mielestä hän onkin, lukuun ottamatta sitä erehdystä, mikä siel Lahdessa tehtiin, tai sitä rikosta. Mutta hän on myös erittäin selväsananen ja analyyttinen. Mä kuvasin hänet hyvin myönteisesti siinä, niin ei oo mitään tullu kyllä palautetta. Sitte siellä on jotain ihan vähemmän tunnettuja, niin kyllä mä tarkkaan kysyin, että voinko mä laittaa sun nimes, kirjottaa susta oikeella nimellä, niin ei kellään oo vastaan ollu mitään. Jokku jopa sano, että kirjottasit minustaki joskus.

Anne: Noin selvyyden vuoks, niin tää Henrietta, jonka mä mainitsin, niin on kyllä fiktiivinen henkilö, mutta mä enemmän hain sitä, että onko joku ajatellu, että tuo muistuttaa tuo henkilö minua niin paljon, että miksi näin.

Seppo: Joo, se. Joo. Kyllä, no, ei julkisuuden henkilöistä, mutta esimerkiks joistakin näistä poliiseista, jotka on siinä Koskisen lähipiirissä. Kun mähän kirjotin 10 ensimmäistä kirjaa päätyön ohessa siellä tietotekniikkakeskuksessa Tampereella ennen ku jäin vapaaks kirjailijaks, niin kyllä siellä melkein jokaiseen poliisin rooliin oli löytyvinään joku mun työkaveri ja mä en ollu niin tarkotuksella tehny, että puoli vahingossa tuli niitä piirteitä Siinäki oli hauskasti sillä tavalla, että ne, jokka ei muka löytäny siitä henkilögalleriasta itseänsä, niin ne, että ota minutki kirjaan, ota edes ruumiiks, että se oli hyvin myönteistä sillä tavalla. Ei oo ainuttaka semmosta negatiivista suoranaisesti tullu, ei lähellekään.

Ja sitte, jos on oikein inhottava rosvo, niin kyllä mä pyrin tekeen sen sitten niin, ettei varmasti ole mitään piirteitä kehenkään olemassa olevaan ja yritän sen nimenki kehitellä semmosen, ettei sitä. Mä katon joskus, tuolla netissä on semmonen kun sukunimihaku, niin mä oon jokku sukunimet sit hakenu, joita ei oo yhtään Suomessa. Mutta siin on taas se huono puoli, että jos siel on oikein erikoisia nimiä ja kaikki muut on, kaikki rehelliset on Virtasia ja Lahtisia ja Niemisiä, mut sit, jos siel on muutama tämmönen hyvin erikoinen nimi, niin lukija rupee arvaan, että tän täytyy olla rosvo, kun sil on niin. Siinä pitää tasapainotella sillai, ettei pääse lipsahtaan liian aikasin juoni.

Anne: No, haet sä muualta? Koska mua on, ja muitakin, todella kiinnostanu tää, että sul on niin erikoisia sukunimiä, niin ku vaikka Raattamoinen, joka nyt ei ollu todellakaan mikään roisto. Ja, no, Pekki ja Kaatio ja muutkin tämmöset, mistä tämmösiä harvinaisempia nimiä sitten, onks ne, ihan netistä sit löytyy, vai?

Seppo: No, ei ne kaikki netistä löydy. Ne oikeestaan syntyy siinä paljo kirjottaessa.

Anne: Siis sä keksit niitä itse, vai?

Seppo: Joo, kyllä nää Pekki, Kaatio. No, tällä Pekillä on semmonen hauska, jota hyvin harva muuten huomaa. Tää Pekki, jos ajattelette komisario, ruotsalaisen Sjöwall-Wahlöö komisario Beck.

Anne: Aaa, just.

Seppo: Niin tavallinen tamperelainenhan puhuu, että kattoikko viime viikolla Pekki-elokuvan.

Anne: Just.

Seppo: Mut sitä ei tuu hoksattua. Koska jos mul on jotain, mul ei oo varsinaisia esikuvia kirjailijoissa, mutta jos nyt joku pitää mainita, joka jo 70-luvulla, kun en vielä ees haaveillu kirjailijan ammatista, niin teki minuun vaikutuksen, oli just nämä komisario Beck, Martin Beck -kirjat. Niitä 10 kappaletta tää Sjöwall-Wahlöö -pariskunta kirjotti ja niiden perusteellahan on elokuvia tehty kymmeniä ja kymmeniä sitte sen jälkeen, mutta tää oli eräänlainen kunnianosotus tää Pekki sitte. Mutta sitä ei kukaan hoksaa, ennen ku mä sen kerron. Se olis ollu vähän liian näkyvä sit, jos mä olisin sen pannu päähenkilöks, et se Koskinen on parempi siinä mielessä. Mutta tää Pekki on, se on niin ku suunniteltu nimi, mutta kyllä nää muut on sitten niin ku syntyny. Usein mulla on joku nimi, joka, siis näissä muissa henkilöissä ku poliiseissa, niin mulla on usein, ensimmäinen nimi, mikä mulla tulee mieleen, ihan mikä tahansa, niin mä usein käytän sitä. Sitten siinä kirjottaessa, edetessä, se nimi saattaa muotoutua jotenkin siihen kontekstiin, et siitä tulee enemmän sen henkilön olonen, niin mun on helppo sitten tekstinkäsittelyllä vaihtaa ne nimet kaikki toiseks.

Anne: Joo.

Seppo: Se, miks mul on niin erilaisia nimiä, niin ku sanoit, Raattamoinen, Pekki, ja varsinkin niissä, jokka eri kirjoissa vaihtelee, niin mä haluan, että ne lukijalla, kun ne on pikkusen harvinaisempia tai sillä lailla, et niissä on joku semmonen foneettinen sävy, joka jää mieleen, niin se on sen takia, että lukijan tai kuuntelijan on helpompi tutustua siihen henkilöön sen nimen perusteella. Jos siel on paljo saman nimisiä henkilöitä, niin menee helposti sekasin, että kukas tässä nyt puhuu ja kuka tekee mitä. Mutta kun ne on alusta asti vähän omanlaisia nää nimet, se on ihan tarkotusperästä, että lukija oivaltas, että juu, tää on tämä henkilö nyt. Mul on ittellä se vaikeus, mulla on pieni lukihäiriö ollu koko ikäni, mikä ei oo ollenka harvinaista kirjailijalla, yllättävää kyllä. Mulla on joskus kauheen vaikee, jos on kovin samanlaisia nimiä, niin mun on vaikee pysyä mukana, että kukas tää nyt olika taas. Ja sitte varsinki, jos alussa joku henkilö, joka on ollu pitkän aikaa pois, niin usein tulee kysymys ittelle, että kuka tämä on. Mutta jos se on siel alussa heti semmonen nimi, että se jää mieleen, niin sen muistaa sitten sadan sivun päästäkin.

Anne: Aika fiksua. Näille sun henkilöillesi, tosiaan Koskinen, Lundelin, Kaatio, Pekki, tapahtuu yksityiselämässä kaikenlaista. Suunnitteletko sä sillai kylmän kliinisesti, että tälle henkilölle ei oo vielä tapahtunu sitä ja sitä, et pistetään hänelle tapahtumaan, vai kuljettaaks nää henkilöt itse sua tavallaan ja kertovat sulle, että mitä heille tulee yksityiselämäs tapahtumaan?

Seppo: Kyllä se näin melkein menee. Mä siis, kun mä alan kirjottaa uutta kirjaa, niin mä ensimmäiseks teen hyvin tarkan juonikuvion, synopsiksen, jossa mä sen kirjan tarinan ja uudet henkilöt, niiden elämän, kirjotan itselleni ylös ihan, lähes luku luvulta. Se on mun mielestä tärkeetä, että mä tiedän jo alussa, että mikä tän henkilön kohtalo on siel lopussa. Mun on paljo helpompi kuvata sitä henkilön kasvua siihen tilanteeseen, sen elämänvaiheita ja muuta. Mä tiedän etukäteen hyvinkin tarkkaan, mitä niille käy, mutta sitte tää Koskinen itse ja nää lähimmät työtoverit, niin niitä mä en etukäteen kauheen pitkälle ajattele, että ne siinä, siinä kirjan edetessä sitte niille tapahtuu ja sattuu. Toisinaan, se on kauheen hedelmällistä sillai kirjailijalle, toisinaan mä yllätyn itseki, että mites tää nyt näin meni. Välillä Koskisen kans melkein tappelen, että yritä nyt, hyvä mies, niitten ihmissuhteittes kans pärjätä äläkä ole noin tomppeli. Se on hauska semmonen, että tietysti mä sen määrään, mitä se tekee, mutta kyllä se toisinaan tuntuu, että kyllä ne kuljettaa mua. Mä koen sen sillai positiviseks. Niille sattuu ja tapahtuu, niin ku meille kaikille, erilaisia elämäntapahtumia, onnellisia ja ilosia ja sitte jotain vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ne on osa niittenki arkee. Usein monessa poliisi-, tai rikosromaanissa ehkä liian vähän mennään sen henkilön elämänvaiheisiin ja pään sisään. Esimerkiks amerikkalaisissa tv-sarjoissa ja kirjoissa mua harmittaa se, että sen poliisin kokemukset, se, että ku se näkee esimerkiks vaikka pahasti silvotun ruumiin, ni se vaan totee, että aha, tässä on käyny niin, ja siten neljältä pannaan työpaikan ovi kii ja mennään kavereiden kans kaljalle. Mä haluan kirjottaa esimerkiks sen Koskisen ahdistuksen ja tuskan, ku se joutuu tämmösiin tilanteisiin, ja myös niiden muiden poliisien, ja just sen, että sillon hän kokee, et se on hänen velvollisuutensa, ku hän on ryhtyny tähän työhön. Se on hänen velvollisuutensa selvittää se, velvollisuus niitä uhrin omaisia kohtaan. Ja just se, että mä annan sillä lailla sen elämän mennä. Ja just tulee sitten näitä ihmissuhdetörmäyksiä, joita mä en sillä lailla etukäteen suunnittele, mutta siinä just, kun mä kirjotan sitä Koskisen pään sisästä elämää, mikä siellä pyörii, niin sillä tavalla se kasvaa se henkilö aina kirjasta toiseen.

Anne: Okei. Ennen kun päästetään yleisö irralleen, niin jutellaan vielä näistä kuunnelmista ja tästä tv-sarjasta. Viitisen vuotta sitten sun kahdesta kirjasta dramatisoitiin Viha on paha vieras, joka muuten tulee Areenaan nyt 20. päivä huhtikuuta kuunneltavaksi, niin tehtiin tästä Hiirileikistä ja sitten Viha on paha vieras -kuunnelmadramatisoinnit. Saitko itse olla päättämässä, että juuri näistä kuunnelmista (kirjoista, litteroijan huom.), vai annettiinko ne sulle vaan tarjottimella, että näistä?

Seppo: No, se meni sillain, että Jussi Niilekselä Tampereella, joka oli siellä kuunnelmapuolen tuottaja ja ohjaaja, niin hän on lukenu mun kaikki kirjat ja tietysti alan ammattilaisena näkee siinä lukiessa sen kuunnelmana. Hän kuulee, siis paljon paremmin kuin minä osaisin sanoa, että mistä tulee hyvä kuunnelma, niin hän multa sitten kysy, että mitä mieltä olet. Ilman muuta se oli mulle selvä, että mennään hänen ammattitaitonsa perusteella. Annoin hänelle vapaat kädet valita ne kirjat.

Anne: Olit sä tyytyväinen, siihen, et niihinhän tuli siis muutamia kohtauksia muistakin sun kirjoista kuin vain näistä kahdesta, että Sana sanaa vastaan, ja sit täst sun novellikokoelmasta tuli yks, pariki novellia mukaan?

Seppo: Joo, olin tyytyväinen. Sekin just siihen, että hän osas rakentaa sen sillain kummiski ehjäks kokonaisuudeks. Siellä eri kirjoissa on jotain eri tapahtumia ja henkilöitä, jotka, kun ne nivoo yhteen, niin ne teemat saattaa olla samoja eri kirjoissa, mutta niistä sitten hienosti, kuin sukkaa kutoisi, tulee hieno kokonaisuus. Kyllä olen tyytyväinen.

Anne: Oliks sulla mitään sananvaltaa näyttelijöitten valintaan, et kuka esittäis Koskista tai muuta vastaavaa sillon, kun niit kuunnelmia tehtiin?

Seppo: No, ei sillä lailla. Mä annon siihenki vapauden heille. Tämmönen kuunnelmantekoprosessi, samoin kuin tv-sarja, niin siinä on, kun se kerätään se porukka, niin se on aika lailla semmosta kalenterien katsomista, että kuinka kullakin näyttelijällä millonki on aikaa. Ja siinähän oli Koskisena loistava näyttelijä, Tommi Korpela. Kyllä olin hyvin tyytyväinen häneen. Sitte Ulla Lundelin, tää Kaisa Hela, on mulle vanhastaan tuttu. Hän oli tuolla Työväenteatterissa, kun mulla oli näytelmä siellä. Hän oli mulla toiveena Ulla Lundeliniks kuunnelmiin ja niin hän oliki siinä jälkimmäisessä sarjassa. Ja yritin saada häntä tähän tv-sarjaankin, mutta se jostain syystä ei onnistunu. Ei niissä kuunnelmissa oo yhtään semmosta, että olisin jälkeenpäin ajatellu, että voi, kunpa tossa olis ollu joku toinen.

Anne: No, sait sä olla yhtään mukana studiossa tai ikään ku lasin takana, kun näit kohtauksia työstettiin?

Seppo: No, ne tehtiin aika nopeessa rytmissä. Mut kutsuttiin sinne, mutta mä olin sillon muualla päin Suomee. Harmitti jälkeenpäin, että olis ollu kyllä hieno olla.

Anne: Varmasti. Mites sä itse innostuit? Sähän oot yhden Rebekka -nimisen kuunnelman, tämmösen ihmissuhde-, avioliittodraaman tavallaan, kirjottanu. Miten sä siitä innostuit?

Seppo: Se oli, te varmaan muistatte tämmösen nimen ku Juha Kandolin, joka tuotti ja ohjas kuunnelmia. Hän jo sillon, kun mun ensimmäinen kirja ilmesty -96, Tampereella oli, niin kutsu mut sitte lounaalle, että jutellaan. Ja hän sillon mietti, että tehtäskö näiden kirjojen pohjalta kuunnelma. Ja aika pitkällä se suunnitelma oli, mutta sitte siinä meni kuitenki joitaki vuosia, niin Juha sitten mulle soitti, että mitäs, jos sä tekisit ihan oman, tai siis ihan kuunnelmaksi, että mistään vanhasta kirjasta ei. No, mä innostuin siitä kovasti ja kirjotin tän Rebekka. Se alkuperänen nimi oli mulla Rebekka kaivolla, mutta Juha lyhensi sen, et se on parempi se pelkkä Rebekka. Enhän mä ennen ollu kirjottanu kuunnelmia enkä mitään muutakaan, muuta kun tämmöst pitkää proosaa, ja lyhyempää, novelleja ja pakinoita, että kyllä se niin erilainen työsarka oli. Mutta kun mä sen ensimmäisen version kirjotin, niin Juha kyllä tykkäs siitä, mutta hän kutsu mut tonne Tohloppiin ja siel oli tämmönen dramaturgi ku Sisko Valkama, jonka kans mä sitte, yhden päivän käytiin sitä läpi. Ja hän anto mulle hyvin arvokkaita neuvoja ja niitten perusteella mä sen sitte viimestelin. Ei se kyllä mitään huonoja arvosteluja saanu. No, Jukka Kajava sen haukku tietysti, sehän oli ihan luonnollista, mutta esimerkiks Aamulehdessä sitä kehuttiin. Se oli hieno projekti sillon.

Anne: Miksi et pannut Koskista mukaan Rebekkaan?

Seppo: Niin, sitä moni ihmetteli. Se oli oikeestaan mun ja Juhan yhteinen ajatus, että laitetaan nyt joku muu ku Koskinen, että se on heti selvä, että tää ei liity mihinkääin Koskinen-dekkarisarjaan. Mutta kyllähän siinä kirjassa, taikka kuunnelmassa, varmasti huomas, et se oli hyvin Koskisen tapanen mies. Siel oli tyttären syntymäpäivät just alkamassa ja hälle tuli puhelu sitte, että pitää lähtee. Siinä oli just tää sama asetelma, että kuinka poliisi joutuu sitten usein, varsinkin rikostutkija, tästä perhe-elämästä sitte tinkimään ja aiheuttaa myös perheelle pettymyksiä, ku se hälytys tulee sinne rikospaikalle. Siis tämmöset tavalliset järjestyspoliisit, tai en sano tavalliset, vaan järjestyspoliisin henkilökunta, nehän on, tekee vuorotyötä. Mutta sitte rikostutkijat, komisario esimerkiks on sillä tavalla juttuvuorossa, että tapahtuu se rikos mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, niin se tulee lähtö sillon, vaikka olis jouluaatto, just, ku pukki on tullu ovesta, niin samalla tavalla tässä kuunnelmassa oli se asetelma.

Anne: Ja nythän on sitten, Koskinen seikkailee tai selvittelee rikoksia TV 4:lla tässä vaiheessa ja tänäänki illalla yheksältä tulee toinen osa tosta Koskinen ja siimamies -tarinasta. Kun mainitsit tuon Piripolkan, niin päästäänkin siitä asiaan, että tässä näihin sun tarinoihin on tehty aika rajuja, no, mun mielestä suorastaan liianki rajuja muutoksia. Esimerkiks tää, mä olin onneks lukenu Piripolkan ennen ku mä näin tän dramatisoinnin siitä ja olin sitte, että oi, oi, mitenkäs tässä nyt näin pääsi käymään tässä lopussa ja noin. Neuvoteltiinko sun kanssa näistä muutoksista, joita näihin on tehty näihin sun tarinoihin?

Seppo: No, kyllä mä kaikki käsikirjotukset luin läpi ja hyväksyin ne. Mutta tässä nyt on se, että tää, alusta asti, tätä sarjaa alettiin tekemään, niin siihen saatiin mukaan rahoittajaks semmonen aika iso ranskalainen levitysyhtiö, joka siis kauppaa eri puolille tv-sarjaa ja aika paljo sitte sen ehdoilla mentiin. Näissähän on paljo enemmän semmosta äksöniä kun mun kirjoissa, räjähdyksiä, ampumisia. Ei mun kirjoissa esimerkiks ammuta paljoo kaikkee.

Anne: Totta.

Seppo: Mutta se oli, aika paljo sitte siihen tähtäs. Ja kyllähän se hyvin toimi, koska se sarja on myyty nyt Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan. Ja nimenomaan tää Australia lämmittää mun mieltä, koska mä siellä nuorena seikkailin. Ja ku ajattelee, että missä tilanteissa usein oli ja usein yksinäisyyttäki koin ja semmosta, ettei se ollu pelkkää riemua, että en olis osannu kuvitella, että joskus mun kirjojen perusteella tehty tv-sarja näkyy täällä. Ja mulla on siel myös paljo, ku mä oon siel nyt monta kertaa käyny, niin paljo uusia ystäviä sillai, että osa on australialaisia ja osa on Australian suomalaisia, ni tää on hieno sikäli tää sarja Australiassa, että kaikki ne puhuu suomee siinä, mut se on tekstitetty englanniks. Eli aussit voi sen tekstityksen perusteella seurata sarjaa, mutta sitten nää Australian suomalaiset voi omalla äidinkielellä kuunnella sitä. Jos mulle olis sanottu, että saat valita yhden maan, johon se menee, niin kyllä se Australia olis ollu ensimmäinen. Ja nyt on myös, neuvotellaan muistakin maista Euroopassa ja myös Euroopan ulkopuolella, että hyvin pitkälti mentiin nimenomaan sen perusteella. Ei se välttämättä jossain Yhdysvalloissa kiinnosta, että jos Koskinen polkee pyörällä Tammelantorille ostaan mustaamakkaraa ja se on siinä, jännitys, niin, että kyllä siihen piti sitte sitä rakentaa.

Mutta kyllä se mun mielestä kuiteski siinä toimii sillai, että vaikka se ei oo mun kirjoista nää tapahtumat kaikki, niin kyllähän se kirjojen perustarina on kaikessa hyvin vahvasti mukana. Esimerkiks just tässä Siimamiehessä, joka, se muuten tänään tulee se toinen osa, niin mä satun oleen siinä pienessä sivuroolissa, tai ihan semmosen puoli minuuttia oon siinä Hervannan kirjastossa, eli mun kotikirjastossa, jos niin voi sanoo, tavallisena kirjaston asiakkaana ja kysynkin yhtä kirjaa, että mistä se löytyy, tältä komisario Koskisen vaimolta, Raijalta, joka on siellä kirjastonhoitajana.

Anne: Ai, sul on repliikki oikein siinä.

Seppo: Joo.

Anne: Hitto, mun täytyy kuunnella, kattoo uudestaan se Siimamies sitte.

Seppo: Ja siinä on lopputesteissäkin ”mies kirjastossa, Seppo Jokinen”. Oon hyvin ylpee siitä.

Anne: No, onko muitakin repliikkejä joissain muissa?

Seppo: No, ei oo, mutta oon naureskellu, että vanhaks piti elää ennen ku sai ensimmäisen tv-roolin, puolen minuutin mittasen. Kyllä mä tässä seuraavassaki kaudessa, joka tulee nyt kesäkuussa sinne Ruutu plussaan, niin.

Anne: Hei, siis siihen tulee jatkoo, vai?

Seppo: Joo.

Anne: Wau!

Seppo: Joo, toinen kausi on jo kuvattu ja se tulee nyt kesäkuussa siis siihen Ruutu plussaan ja suoratoistoon.

Anne: Okei.

Seppo: Mutta varmaan sitte myöhemmin myös Neloselle, ilmaskanavalle. Niin kyllä mä siinäki vilahdan mukana, mut ei mul oo puheroolia kyllä siinä.

Anne: Mitäs kirjaa sä kysäset siinä? Siis mä oon kattonu Siimamiehen kahteen kertaan, mut mä en muista. Se on tietysti niin sivuasia siinä, et joku kysyy jotain kirjaa.

Seppo: No, toi ohjaaja anto mulle vapauden. Sano, että kysyt jonkun mieleises kirjailijan henkilöö, siis ei kirjailijan nimee, vaan fiktiivistä henkilöö. Ja Leena Lehtolaisen mä oon tuntenu koko melkein kirjailijauran ajan.

Anne: Ai niin, Maria Kallio.

Seppo: Ihan ensimmäisellä kirjailijavierailulla oltiin Lehtolaisen kans ja meistä tuli hyvät ystävät, perhetutut Leenan ja minun perheen kanssa ja ollaan oltu paljo yhteyksissä. Niin mä kysyn sitten tältä Raija Koskiselta, kirjastonhoitajalta, että mistä täältä löytyy ne Maria Kallio -romaanit.

Anne: Just. Tässä kulkee yhtenä punasena lankana tässä telkkarisarjassa se, että Koskinen pakotetaan, painostetaan psykiatrin vastaanotolle ja siin on aika monessa jaksossa näitä keskusteluja psykiatrin kanssa. Kirjoititko sinä ne vai kirjoittiko käsikirjottaja?

Seppo: Käsikirjottaja kirjotti ja mä sitte tarkastin ne. Se oli semmonen valinta, mikä piti tehdä heti. Käsikirjottajat Riku Suokas ja Heikki Syrjä, niin siitä me yhdessä keskusteltiin. Mähän kun kirjotan romaania, niin mä hyvin paljon oon siellä oman pään sisällä, sen ajatuksia ja niitä, nimenomaan niitä paineita, mitä sillä on esimerkiks sen perhe-elämän suhteen, kun se tahtoo, välillä omaa poikaa tulee laiminlyötyä, ku on luvannu lähteä jonneki kanoottiretkelle tai muuta ja taas vaimon kans on sovittu jotain tärkeetä. Ne ahdistaa Koskista, ja muutenkin siinä työssä esiin tulevat asiat. Nehän on kirjailijan helppo kirjottaa romaaniin Koskisen ajatuksist, mutta niitä on hyvin vaikee tuoda sitte tv-sarjaan tai näyttämölle. Sen takia otettiin tää psykiatri siihen. Mun mielestä ne on upeita kohtauksia. Me käsikirjottajan kans sovittiin, että se psykiatri on nimeltään Jokinen. Ja tää on vähän semmonen sisäpiirivitsi, tai siis tämmönen, ei sisäpiirinkään vitsi, mutta vitsi piilee siinä, että Koskinen kertoo elämästään psykiatri Jokiselle, niin eikös Jokinen mee ja kirjota niistä kirjasarjan. Se oli semmonen pieni vitsi tässä meillä. Mutta tää kaksikko, se on niin hienovarasta se niitten keskustelu. Esimerkiks Jussi Vatasella ei oo pitkiä repliikkejä, mutta ne on niin osuvia siinä, että se toimii tavattoman hyvin. Mä oon siihen tyytyväinen, oikein tyytyväinen.

Anne: Hyvä juttu. Gyöngyi kysyy tuolla, että mitä mieltä sä olet, että voiko kenestä tahansa tulla tappaja tai murhaaja, ja miksi sun mielestä joko voi tai miksi ei.

Seppo: Kyllä tietysti toiset on herkempiä ja alttiimpia, mut kyllä mä joskus oon ajatellu. No, esimerkiks, kun mä kirjotin sitä ensimmäistä kirjaani, Siimamies, jonka sitte kustantaja muutti Koskinen ja siimamies. Mutta siinä, niin ku alussa mä puhuin, niin siin se lähtökohta oli sen yksihuoltajaisän tarina, jonka tytär, 15-vuotias tytär, joutuu väkivallan uhriks ja kuolee. Mä pitkään mietin ja kävin itteni kans semmosta oikein keskustelua, että jos mun tyttärelleni, joka oli suunnilleen saman ikänen sillon, ku tää kirjan tytär, että jos hälle tehtäs, hän joutus samalla tavalla rikoksen uhriks, että miten mä sen kokisin. Mä uskon, että mul olis ensimmäisenä, jo ennen surua, semmonen, tulis semmonen koston ja hyvityksen halu. Suru usein vaatii pienen ajan ennen ku se pääsee valloilleen. Siinä ehkä ihminen lamaantuu ja kieltää totuuden. En sitte päässy ajatuksessa niin pitkälle, että olisinko toiminu niin ku tää isä siinä kirjassa toimii, että hän ei luota poliisin kykyihin, vaan etsii itse sitä tyttärensä surmaajaa ja kun luulee löytäneensä sen, niin lähtee semmoselle aika epätoivoselle koston ja hyvityksen tielle. Kyllä varmasti just tämmönen tapaus, jos jolleki oikein rakkaalle ihmiselle sattus jotain, niin siinä saattas tulla, varsinki äkkipikastuksissa, tehtyä ihan mitä vaan. En usko, että sitte, jos sitä harkitsee, niin kuin laissa sanotaan, murhan tunnusmerkistö, että surma on tehty vakaasti harkiten, ja silloin se on murha. Mutta taas tappo on suunnittelematon ja tällases usein äkkipikasuuksis tehty. Kyllä se varmaan monella ihmisellä saattaa se raja tulla jossain ääritilanteessa, mutta sitte se murhan tunnusmerkistö, vakaasti harkiten, niin se on taas jo niin korkee kynnys, että hyvin harva lähtee sitte hyvin, hyvin harvassa tilanteessa.

Tässäki, ku mä kerroin tästä kirjasta Vakaasti harkiten, jossa mä heti paljastan sen, että Eero Vornanen, niin siinä oli hällä myös, se oli vakaasti harkiten, eli hän oli pitkään miettiny. Mutta siinä oli taas semmonen tekijä, että toinen hänelle rakas ihminen joutuu eräällä lailla uhan alle, että hän pelkäs, että tää henkilö, joka pahoinpiteli hänen tyttärensä sillä lailla, että hän neliraajahalvaantu ja sai hyvin lyhyen tuomion siitä, koska se sillon katsottiin tapoksi ja ensikertalaisena istu vain puolet siitä. Ensinnäki se oli tälle isälle valtava pettymys, että se pääsi niin helpolla, mutta sitte toinen hänelle rakas ihminen oli selvästi joutumassa samanlaiseen tilanteeseen ku tää tytär oli joutunu. Niin se oli hänellä semmonen, vaikka se oli harkittu, niin hän halus suojella läheisiään ja rakkaitaan, että siinäkään ei se ollu sillä lailla yksselitteinen. Mutta kyllä se saattaa monella ihmisellä olla häilyvä se raja. Ja tietysti on sitte se itsepuolustus, jos esimerkiks näkee jonku omaa lasta vaikka pitelevän pahoin tai hyväkskäyttävän. Kyllä mä ainakin menisin väliin ja olisin varmasti aika kovakouranen. Vaikee sanoo. Vaikee on vastata tuohon kyllä tai ei, että voiko jokaisesta tulla.

Anne: Gyöngyi kysyy, että onko sinun mielestä olemassa synnynnäistä pahaa. Mitä ajattelet psykopaateista?

Seppo: No, mä en usko siihen. Mä en usko, että kukaan syntyy pahaks. Viaton pieni lapsi, että siinähän piileis joku, vastasyntyneessä, siellä piileis joku, sisällä joku paha. Kyllä se sitte se, tietysti saattaa olla joku sukurasite, joka vaikuttaa siihen. Jos ihminen on esimerkiks psykopaatti, niin kyllähän se on tietysti osittain sairaus, mutta kyllä siinä varmasti myös sitä sairautta vahvistaa se oma henkilöhistoria, mikä on sen ihmisen nuoruudessa ja elämässä ollu, että millä lailla sen tunteet esimerkiks kehittyy. Psykopaatillahan on just se tunneköyhyys, että se ei sillä lailla tunne tekoonsa pahaks eikä näe siinä sitä pahaa ja myöskään näe sitä, koe sitä tuskaa, mitä sen uhrin omaiset tulee kokemaan. Mutta siltikään mä en usko, että sellasekskaan synnytään, vaan että kyllä siihen vaikuttaa hyvin paljo ulkoiset tekijät ja niin edelleen.

Anne: Oletko suunnitellut jo ihan siis päätösosan tälle Koskisen tarinalle?

Seppo: Aivan oikein. Joo, en ole, mutta sen oon päättäny, että komisario Koskinen jää terveenä ja onnellisena eläkkeelle.

Anne: Voi, ihanaa, että sä et tapa Koskista. Kiitos siitä.

Seppo: Siitä on tullu mulle niin hyvä ystävä, että mä en saata tehdä mitään pahaa sille. Ja voi olla, että ku hän on eläkkeellä, niin sieltä poliisilaitokselta vielä kutsutaan, tarvitaan hänen vahvaa ammattitaitoa ja kokemusta ja kutsutaan eräänlaisena, nythän puhutaan paljo ostotyövoimasta, et sitte otetaan tutkimaan jotain juttua. Mä en ees tiedä vielä, mikä se viimenen kirja sitte. Kyllä hän eläkkeelle jää tässä sarjassa, mutta voi olla, että mä en malta vielä päästää häntä ihan vapaalle, taikka siis viettämään ihan vapaita eläkeläisen päiviä. Kyllä mä oon joskus naureskellu sitä, että vaikka mä oon sen vihon viimesen kirjan kirjottanu, niin kyllä mä varmaan jatkan sitä elämää Koskisen kanssa. Me soudellaan tuolla mun mökkijoella ja muistellaan näitä vanhoja, meidän yhteisiä kokemuksia. Siitä on mulle tullu eräänlainen semmonen, mä oon 27 vuotta viettäny aikaa tämmösen mielikuvitushahmon kanssa, ni siitä on tullu enemmän ku se fiktiivinen hahmo. Jotenki, ku mä kirjotankin, niin kyllä se tossa mun vieressä istuu tai olan takana seisoo ja me käydään semmosta äänetöntä dialogia ja juttelua. Se on tavattoman rikasta elämää mulle sen Koskisen kans.

Anne: Tiedetäänkö jo, kuinka monta tuotantokautta tätä tv-sarjaa tulee? Tuleeko vielä enemmänkin kuin kaksi? Ja jos tätä on myyty jo moneen maahan, niin onko niissä kaikissa sitten nää suomalaiset näyttelijät, vai onko joku sellainenkin maa, joka on halunnu sit valita ihan omat näyttelijät ja tehdä ihan omalla kielellään nää Koskisen tarinat?

Seppo: Joo, ensinnäkin nyt on siis kaks kautta, mutta toiveita on lisäkausista myös, koska tää on saanu hyvän vastaanoton ja tilaaja, Nelonen Media, on tyytyväinen. Ei olis yllätys, vaikka tulis lisää. Kirjojahan on viiteen tai kuuteen kauteen.

Ja sit tää toinen osa, niin se menee ihan semmosenaan kaikkialle, ihan prikuulleen semmosena ja sille kielelle käännettynä, siis tekstitettynä, mihin se menee. Sehän on esimerkiks jossain Australiassa aika eksoottinen, kun nyt varsinki on ollu kaks tosi hyvää lumitalvee kuvata niitä talvikohtauksia, niin mä luulen, että se on aika semmonen, just jossain Australiassa hieno kokemus katsojalla. Ja sitten, sehän myydään ulkomaille tää sarja nimellä Lakeside Murders, eli Järviseudun murhat. Siinä kuvauksissa, ku Tampere on kahden järven kannaksella, Pyhäjärven ja Näsijärven, niin siinä on enemmän kuvattu sitä. Esimerkiks Koskinen käy purjehtimassa poikansa kans, ja sitten muutenkin on, talvella järven jäällä tapahtuu enemmän kun mun kirjoissa, ajellaan moottorikelkalla ja niin. Mutta kummiski, että se tarina on kyllä ihan sama mun kirjoissa, mutta se on sijotettu sinne jäälle ja sitten sitä on kuvattu paljon myös ilmasta niillä drone-laitteilla, että siinä on komeita järvimaisemia. Siinä on myös Tampereen kaupunki ollu mukana. Oikein pitäs kiitos lähettää sinne Tampereelle, että, tai mitä mä sinne lähetän, ku asun itte siellä, mutta näille, jokka on lähteny siihen mukaan. Kyllä se hyvää Tampere-markkinointia on ja sitä tosiaan katsellaan niin laajalti ympäri maailmaa, niin jo pelkästään ehkä sen takia on odotettavissa lisää kausia.

Kysyttiin, että onko, ku siel on, kirjoissa on joitakin reseptejä, esimerkiks semmonen ku Humpuukihauki, joka siinä kirjassa on. Koskinen on saanu sen miniältään, tän Antti-poikansa vaimolta, vai oliko sillon viel vasta kihlattu, tän Humpuukihauki-reseptin. Todellisuudessa mä sain sen jo paljo aikasemmin oman poikani silloselta tyttöystävältä, joka opiskeli keittiöalaa ja sain hältä luvan sitte käyttää tätä Humpuukihaukireseptiä. Se on herättäny paljo mielenkiintoo. Mä oon saanu kyselyitä siitä. Tai sillä lailla, että missä kirjassa se taas olika se Humpuukihauki, ja mä sitte aina vastaan siihen tai lähetän skannatun kuvan siitä sivusta. Mut sit siel on semmosia muita, on esimerkiks Kreikkalainen kolmio -kirjassa näitä kreikkalaisia ruokia, niin ne on sieltä. Kun se Kreikkalainen kolmiohan perustuu, mä olin jo monta vuotta ennen, ennen ku aloin kirjottaan koko sarjaa, niin yhden työkaverini kans, tai meitä oli useempikin, purjehtimassa Kreikassa. Tehtiin se sama reitti, minkä, tai vähän pitempikin, minkä Koskinen tekee siinä kirjassa. Sitten mä kävin myös myöhemmin, kun mä kirjotin sitä kirjaa, niin olin pari viikkoo Rodoksella ja siinä ne kaikki ruokalajit on sitte siellä opittuja. Mutta tää Humpuukihauki on kyllä ihan ekstra. En oo kyllä missään muualla törmänny siihen. Se tais olla semmonen Sana sanaa vastaan, joka alkaa sanoilla, että ”Kotisairaanhoitajalta oli varastettu polkupyörä.”

Anne: Joo, Sana sanaa vastaan alkaa todellakin.

Seppo: Joo, ja sitten Koskinen, vaikka se nyt ei rikoskomisariolle kuulu kenenkään pyörän etsiminen, niin se sitte pistää nää järjestyspoliisit, antaa sen pyörän tuntomerkit, että se on löydyttävä. Ja sitä ne vähän naureskeleeki ja vitsailee sitte nää järjestyspoliisit, että mitä se nyt komisario yhtä naisten pyörää etsii. Ja kuinka ollakaan, se löytyy poliisikoulun pyörätelineestä, eli siin oli vähän Koskista ilmeisesti kuljetettu. Tää nainen oli halunnu tutustua Koskiseen, koska ne asu samassa talossa, viereisissä rapuissa. Ja se oli vieny semmoseen paikkaan sen pyörän, että poliisi varmaan löytää sen.

Anne: Tota mäkin epäilin, vaikka sitä ei suoraa sanottu missään, mut tuli semmonen tunne, että oliko noin.

Seppo: Joo, ja sitten hän kiitokseks kutsuu Koskisen luokseen kahville. Mitään ei tapahdu vielä semmosta. Juodaan ja kahvit ja jutellaan, mutta semmonen pieni kipinä kuitenki syttyy, ja sitte Koskinen vuorostaan kutsuu tän Linnean sitte luokseen ja haluaa jotain erikoista laittaa ja sitte saa tältä, siinä kirjassa, miniältään Siljalta tän reseptin ja yllättää sillä Linnean. Joskus, kun sanotaan, että vatsa on tie miehen sydämeen, niin tässä se oli toisin päin, et se oli naisen sydämeen sitte. Tässä oli tämmönen romanttinen lataus.

Mä luen kyllä ihan laidasta laitaan, mutta oikein hävettää sanoo, kuinka vähän mä luen. Siihen osaks syy on se, että mulla on todellakin semmonen lukihäiriö. Se oli jo koulussa nuorena ja sen takia mulla jäi koulut kesken. Sillon elettiin 60-lukua. Sillon sitä ei sillä tavalla tunnistettu, mä olin vaan huono oppilas. Se oli yks syy sitte, että se elämä vähä meni malliltaan mulla ja sen takia sitten halusin pakoon täältä. No, joo, se siitä, mutta tosiaan, luen hitaasti mutta varmasti. Mä kyllä sinnittelen. Ja jos ajatellaan niin, että mikkä mulle on ollu tärkeitä kirjoja, jokka on saanu ajatteleen mut sillai, että olispa upeeta olla joskus itse kirjailija, niin yks semmonen, joka pitää aina mainita, oli 60-luvun alussa ilmestyny Tauno Kaukosen kirjottama Klaani, joka sijottuu Tampereelle ja Pispalaan. Ja jotenki se semmonen arkielämän kuvaus, että siinähän tapahtuu myös rikos, mutta kyllä siinä oli tärkeintä se arkielämän kuvaus siellä Pispalassa ja semmosen työläisperheen elämä. Kaikki se oli niin semmosta, se oli niin semmosta todellakin käsin kosketeltavan aitoa. Mä sillon ajattelin, että noin olis hieno kirjottaa ihan tavallisesta arkielämästä.

Toinen sitte oli tavallaan tän vastakohta. Mun vanhempi veli keräs Ernest Hemingwayn kirjoja ja mä luin ihan ensimmäisenä semmosen kun Kirjava satama. Mä olin varmaan jotain 14-15 -vuotias. Se taas innosti mua toisella tavalla, että olispa hieno kiertää maailmaa ja kirjottaa erilaisia seikkailuja eri tavalla. Tavallaan nää kaks yhdisty mulla, että mähän kiersin maailmaa, ja oon kiertäny ihan koko maapallonkin, ja oon myös kirjottanu, niin ku äskön kerroin, siellä Australiassa se Mustat sydämet. Mutta taas toisaalta mä kirjotan just sitä samanlaista arkiproosaa, ku kirjotti Tauno Kaukonen. Ne on mulle, kaks ehkä kaikista eniten vaikuttanu minuun. Ja sitte, jos tätä mun omaa genreetä, dekkaria, ajatellaan, niin kyllä se, joo, on just Sjöwall-Wahlöö Martin Beck, 10-osainen sarja. Nykyään mä luen kyllä ihan kaikkee, mutta niin ku sanottu, mua oikein, ku jotku kertoo, että kuinka ne lukee useita kirjoja viikossa ja esimerkiks joku sano, että ku hän aamulla alotti mun kirjan lukemisen, niin illalla lopetti, niin mä en pysty siihen. Ja sitte mulla on myös se, että mun on vaikee keskittyä lukemiseen, jos mä kirjotan itse, että jos mulla on se kirjotusprosessi. Vaikka mä lukisin mitä tahansa, joka ei oo lähelläkä sitä aihetta, mistä mä kullonki kirjotan, niin jotenki mulla lähtee, sitä sanotaan stimuloivaks lukemiseks, että se lähtee elään se oma kirjotusjuttu mielessä sillain, että, niin ku sanottu, että vaikka se ei liity mitenkään siihen, mitä mä luen, niin se herättää sen oman tarinan siellä mielessä ja joskus mä saatan huomata, että mä oon samaa sivua tuijottanu vaikka kuinka kauan, enkä tiiä mitään, mitä siinä on lukenu ja sillä tavalla. Mutta kyllä mä pyrin lukeen. Se on kirjailijalle tärkeetä lukee muiden kirjoja. Mutta mä luen ihan kaikkee, melkein tavallista kaunokirjallisuutta enemmän. Anneli Kannon kirjat on mulle mieluisia, niistä mä tykkään. Me ollaan Tampereella tutustuttu Pirkkalaiskirjailijoissa. Yks on, minkä kirjoista mä oon kovasti tykänny, on Leena Lander. Jostain syystä hän kirjottaa tavattoman kauniisti.

Anne: Mutta siis vaikka sä et ihan hirveen paljon kerkeis lukeekaan tai vois, niin sä oot ilmeisesti hyvä kuuntelija, koska se sun sanavarasto on niin herkullinen näissä kirjoissa, ja on niin monenlaisia, siis hauskoja sanoja kerta kaikkiaan, joita mä en oo ikinä ennen kuullukaan.

Seppo: Joo. Joo. Mä oon ton ennenki kuullu. Kyllä se, mä en oo sitä sillai ite ajatellu, mutta mulla tulee niitä sanoja joskus vähän, että mä joudun jättään poiski, että tää ei nyt ihan. Siis kirjailijallahan on oikeus käyttää ja keksiä uusia sanoja, jos sillä sanalla on selvä konteksti siihen kohteeseen, mitä sillä tarkotetaan. Mun kustannustoimittaja on sanonu samaa, että mulla on yllättävän iso sanavarasto, vaikka mä luen vähän. Mun kustannustoimittaja joutuu aika ison työn eteen, koska mulla on niin paljo kirjotusvirheitä. Niiden korjaamisessa on se kaikist isoin työ, mutta kaikki se, mitä hän ehdottaa muutoksia, niin mä teen itse. Joko mä hyväksyn hänen ehdotuksensa tai en, että hän ei tee suoraa siihen tekstiin muuta ku korjaa ne kirjotusvirheet. Jotain sanamuotoja, siis lausejärjestystä saattaa muuttaa, tai sanoja lauseen sisällä, mutta mitään muuta hän ei. Joskus hän todellakin, niin, että toi ja toi sana nyt on vähän siinä ja siinä, niin mä kyllä tiiviisti pidän sitte usein pääni, että se saa jäädä sinne.

En tiedä, se saattaa olla myös se, että ihminen, joka ei kauheesti lue ja myös muodostaa omassa päässään omia. Se oli, siis mähän oon kirjottanu, tai kiinnostunu kirjottamisesta ihan siitä asti, ku opin kirjottaan. Mun perheessä oli, mulla oli kaks vanhempaa sisarusta, 10- ja 9-vuotiaat, ja isä ja äiti. Ja ne oli kaikki kovia puhumaan ja mä en saanu ikinä suunvuoroo. Ja joskus, ku oli tämmösiä vilkkaita keskusteluita, ni joku sano, että sano sääkin ny, Seppo, jotain. Ja heti, ku mä avasin suuni, niin se puheen vyöry taas kävi mun päälleni. Mä huomasin nopeesti, että jos mä paan paperille ne asiat, niin sillon mä saan sanottavani kuuluviin tai julki. Ja mä jo siinä alta 10 vanhana mä keksin, et mä aloin kirjottaa omaa lehtee. Me asuttiin Tampereen Amurin kaupunginosassa. Sen nimi oli Amurin kaiku. Sitä ilmesty tietysti pelkkä yks uniikki kappale, ku kynällä sen kirjotin ja piirsin uutiskuvat siihen itse ja niin edelleen. Se meni aina kuumille kiville sitte. Sitä ei myyty, vaan sitä sai lukee markalla. Tosiaan, ne oli 10, 9 vuotta vanhempia ne mun sisarukset, niin mä kirjotin niistä juoruja, semmosia aika vahvasti liioteltuja. Olin tavallaan tän Seiska-lehden edelläkävijä. Vähän vaklasinki siskoo, että kirjotin, että nähtiin pussaavan puistossa poikakaveria. Amurissa mä elin siihen asti, kakskymppiseks, ku lähin Australiaan.

Joo, huomasin tosiaan, että se kirjotettu sana, sillä on yllättävän valtava voima. Se oli yks semmonen tärkee oivallus mulle.

Anne: Haluaisitko tästä uudesta, mikäs tän nimi nyt oli, paha?

Seppo: Pahasti tehty.

Anne: Pahasti tehty, niin vilauta vähän meille jotain semmost makupalaa siitä.

Seppo: Joo. Joo, sen minkä pystyn kertomaan ilman, että paljastan liikaa.

Anne: Niin.

Seppo: Kirjan nimi on tosiaan Pahasti tehty. Kaikissa dekkareissa, rikosromaaneissa on tietysti pahoja tekoja ja pahoja asioita, mutta tässä kirjassa se pahasti tehty, sillä on eräällä tavalla vielä suurempi merkitys. Siinä myös komisario Koskinen joutuu vähän niin kun kohtaamaan menneisyydessä tehtyjä virheitä ja laiminlyöntejä, jotka hän omasta mielestään on tehny pahasti. Hän pyrkii hyvittämään niitä tekojaan ja menee siinä ihan niille äärirajoille, että panee oman poliisiuransaki alttiiksi ja jopa ihan lähimmät ihmissuhteensaki osittain, ja sillä tavalla se nimi siinä konkretisoituu. Siinä alussa, aika alussa löytyy miehen ruumis hervantalaisen huoltoaseman pihalta auton tavaratilasta ja se on täydellinen mysteeri poliisille. Heil ei oo tiedossa mitään motiivia eikä epäiltyä ja siitä se lähtee sitte pikku hiljaa selviämään. Mutta koska se tulee lukijallekin asteittain selville, että mistä tässä on kysymys, niin mä en tietysti voi sen enempää sitä kertoa. Siinä se pähkinänkuoressa.

Anne: Niin, että suomeks sanottuna, et lukekaa itte, jos haluatte tietää lisää.

Seppo: Niin.

Anne: Jokos Tampereella järjestetään komisario Koskinen kaupunkikävely tai
-kävelyjä?

Seppo: Niitä on. Ensimmäiset järjestettiin jo 10 vuotta sitten ja nyt on yks uudenlainen, enemmän semmonen seikkailukävely, semmonen vähä interaktiivinen, että kävelijät saa itte ratkasta jotaki asioita.

Anne: Oho.

Seppo: Mutta se ensimmäinen kävely oli tosiaan, se oli vuonna -99 jo. Mut sitä ei oo sillai päivitetty, että siinä on ainoastaan mun 10 ensimmäistä kirjaa, mutta ne on siinä keskusta-alueella.

Mä olin parilla bussi, tuli toinen bussilastillinen Helsingistä, toinen tuli tuolta Kouvolasta, ku siel on ne Kouvolan Dekkaripäivät, niin niitä dekkariharrastajia. Ja jotenki se mua, mä en sitte enempää halunnu mennä oppaaks. Mä huomasin, että nää mun tarinat on joillekin niin tosia. Mulle ne on paljo fiktiivisempiä, vaikka mä äskön sanoin, että nää henkilöt on mulla hetki hetkeltä todempia mielikuvitushahmoja, niin kyllä ne tarinat niissä kirjoissa on mulle täysin fiktiivisiä. Mutta kun mä istuin siinä edessä kuskin lähellä ja mikrofoniin kerroin aina jonku kohteen, esimerkiks ajettiin Tuomiokirkon ohi, niin kerroin, mitä siinä Piripolkassa oli, että siitä löyty lumihangesta kirkon edestä kuollut tyttö. Niin kuulu koko bussin semmonen syvä huoookaus, ja mun oli vaikee pitää sitten itsellä enää sitä pokeria. Toisaalta se oli ihana, että ihmiset kokee niin voimakkaana ja totena sen kirjan ja pitää tätä Koskista elävänä ihmisenä, mutta jotenki se kävi aika raskaakski sitte. Mä en osannu oikein asennoitua siihen. Kävelyretkilläki oon ollu mukana ja kertomassa. Se on varsinkin tamperelaisille mukava. Mutta tää uus kävely tulee nyt vasta, on tullu, lanseerattu markkinoille. Siinä tosiaan, se on vähän erilailla toteutettu. Mä en oo ollu niitä toteuttamas. Se ensimmäinen oli, Tampereen kaupunki järjesti. Tampereella on näitä muitaki raitteja. On esimerkiks tän Pate Mustajärven raitti. Sitte on tää, Tiina-kirjathan on kirjotettu Tampereella, Anni Polvan, ja Tiina-raitti. Ja Kalle Päätalo -raitti, missä kierretään niitä rakennuksia, missä Kalle oli rakennusmestarina ja niin edelleen. Ja sitte oli tää Komisario Koskinen -raitti.

Anne: Millon tää alkaa tää uusin Koskisen kävely? Millon sille kävelylle pääsee?

Seppo: Sen, varmaan nyt heti, kun tästä vähän lumet sulaa. Se on, mulla nyt hävis se mielestä, mutta se maksaa pikkasen. Siihen tulee nimittäin, sitte tulee puhelimeen semmonen sovellus ja mun käsittääkseni se on myös puhesovelluksena, että se ihan käy myös näkövammaselle. Ja se kiertää niitä mun kirjojen tapahtumapaikkoja, mutta niissä on myös sitten, kun tulee siihen paikalle, niin klikkaa siitä sovelluksesta sen kohdan, niin siihen tulee erilaisia kysymyksiä sitte, että kun ne ratkasee, niin pääsee jatkamaan seuraavalle kohteelle.

Anne: Ai veljet.

Seppo: Mutta siinä on kyllä sillaiki, että jos ei ratkase, niin sitte luovuttaa ja pääsee. Mä oon kerran käyny sen läpi sen järjestäjän kans, että se on siitä vielä kehittyny. Mut se oli joku Tampere, voi että, kun katoo mielestä.

Anne: No, otetaan selvää.

Seppo: Niin.

Anne: Niin selviää kyllä.

Seppo: Kyllä se varmasti selviää. Ja sitä ruvetaan tietysti markkinoimaan nyt. Ja siihen on ehkä suunnitteilla sitte, että siinä samalla voi käydä jossain kohteissa Tampereella myös, vaikka museossa tai jossain, et samalla. Joko ostaa, siis tarkotan semmosenaan, tai sitte jonku Tampere-passin, jossa voi käydä näyttelyssä tai muussa. Siitä tulee tämmönen aika iso sitte kokonaisuus. Mutta tää, jonka Tampereen kaupunki on tehny, tää Komisario Koskinen -raitti, niin sehän on tietysti ilmanen ja siihen on, Tampereen kaupungin verkkosivuilla on se kartta ja ne tapahtumapaikat ja asiaa, mutta sitä ei oo kyllä mun käsittääkseni luettuna, ääneen luettuna.

Anne: Nyt meidän on aika lopettaa tää ja antaa Sepolle oikein raikuvat aplodit. Kiitos, että sä täällä olit.

Seppo: Kiitos teille. Tää oli kyllä mulle mieluisa, todella mieluisa käynti ja kiitos, kun kutsuitte minut tänne.

Haastattelu:
Eija-Liisa Markkula (haastattelija)
Anni Kytömäki (haastateltava)

Yleisökysymykset:
Raimo Lampinen
Aili Rinne
Timo Kuoppala

Eija-Liisa: Ja nyt sitten erityisesti toivotan tervetulleeksi Anni Kytömäen. Anni, tervetuloa.

Anni: Kiitoksia.

Eija-Liisa: Anni on toista kertaa minun haastateltavanani ja Anni heti tunsi minut, ja minä vaan en nähnyt Annia.

Anni: Minä olen myös toista kertaa täällä hotellissa. Edellinen kerta oli 33 vuotta sitten. Olin kahdeksanvuotias ja me oltiin oltu Lapissa perheen kanssa kesällä reissussa ja sitten paluumatkalla yövyttiin täällä noin puolimatkan krouvissa. Muistan oikeastaan vaan sen, että minulla oli uusi leikkiporo, jolla leikin hotellihuoneessa, semmoinen muoviporo. Se oli hauskaa, että olin saanut sellaisen matkamuiston.

Eija-Liisa: Minä olen Eija-Liisa Markkula ja olen täällä ihan ensimmäistä kertaa. Olen helsinkiläinen nykyään, vaikka Hämeestä olen kotoisin. Ja tämä on nyt täällä Itä-Suomessa kyllä, niin kuin täällä Kainuun seudulla, niin tämä on kyllä pohjoisin paikka, mihin olen tullut. Mutta sitten meidän on ehkä syytä mennä ihan varsinaiseen aiheeseemme Annin kanssa.

Annin kolme kirjaa ovat olleet ainakin minulle valtavia lukuelämyksiä. Ensin tämä Kultarinta, joka sekin jo oli Finlandia-ehdokkaana vaikka oli esikoisteos, ja sitten seuraavaksi tuli Kivitasku, ja sitten nyt viimeisenä Finlandia-palkinnon juuri voittanut Margarita. Ajattelin, että me vähän keskustellaan, Anni, näistä kaikista kirjoista, ja sitten tietenkin erityisesti tästä Margaritasta. Mitäs tämmöiseen sanot?

Anni: Kuulostaa oikein hyvältä.

Eija-Liisa: Koska minun mielestäni sinulla on näissä kirjoissa semmoisia teemoja, joihin haluan tässä erityisesti pureutua, ja tietenkin ne on sitten semmoisia asioita, mistä sinä aina yleensä puhutkin, kuten metsä, kaikki tämmöinen pysyvä, kuten kallio, kivet, kaikki tällainen, joka on maailmassa todella perustavaa laatua olevaa ainesta. Ja sitten tietysti luonnosta myöskin: eläimet ja niihin liittyvä myyttisyys ja mysteerisyys. Ja sitten myöskin haluan keskittyä vähän sellaiseen kuin sairaudet, ja sitten naiset sinun kirjoissasi. Naiset minun mielestäni sairastavat kyllä niissä yllättävän paljon.

Anni: Saattaa olla.

Eija-Liisa: Sanoisin, että enemmän kuin mitä kuvittelen yleensä. Ja nyt minä vähän sinua tästä tenttaan kyllä sitten.

Anni: No, hyvä.

Eija-Liisa: Ehkä voisimme aloittaa vaikka tästä metsästä, koska tiedän, että se on sinua erittäin lähellä, tai se on kaikkia suomalaisia ihan valtavan lähellä. Metsä on sellainen, mistä me nautitaan monella tavalla. Ja metsä on se, joka meitä sitten aina auttaa, kun tulee kova paikka. Sitten metsä on semmoinen yllätysten paikka, piiloutumispaikka, kaikkea mahdollista. Ehkä näissä kirjoissa, nyt tässä viimeisessä kirjassahan tulee eniten tämä, että kuinka metsä meitä auttaa, ja että sekin on vähän kaksipiippuinen asia.

Haluaisitko aloittaa vaikkapa tällaisista metsän tai metsän eläinten, kuinka haluatkin, niin tästä myyttisestä puolesta. Aloitetaan vaikka siitä.

Anni: Joo. No, minulle itselleni metsä on ollut alun perin sellainen paikka, mihin minä menin nimenomaan paetakseni ihmiskuntaa. En sen takia, että minulla olisi ollut mitenkään huonot olosuhteet kotona tai muutenkaan, mutta minä olin vain luonteeltani sellainen, että halusin olla paljon yksin ja omassa rauhassani. Ja sitten, kun me asuttiin Ylöjärvellä, lähellä Tamperetta, ihan taajaman reunassa semmoisessa rivitalossa, niin metsä oli sitten se paikka, mihin helposti pääsin ja siellä sai olla yksin.

Minä olenkin sitten jälkeen päin miettinyt, että jos me oltaisiin asuttu jossain ihan keskellä kaupunkia, niin minkä paikan minä sitten sieltä olisin löytänyt tällaiseksi, ei nyt ehkä pakopaikaksi ihan, mutta yksinolopaikaksi. Olisiko se sitten ollut joku syrjäinen museo, jossa kukaan muu ei halua käydä tai joku muu rauhallinen paikka. Mutta kun me asuttiin siinä metsän vieressä, niin metsästä tuli sitten minulle se paikka. Eli en lähtenyt sinne alkujaan oikeastaan minkään luonnon asian perässä, eli en ollut mikään lintu- tai kasviharrastaja, vaan yksinäisyyden harrastaja. Siihen tosiaan metsä tarjosi oivalliset puitteet ja minä koin siellä alusta asti sellaista salaperäistä tunnelmaa, mikä ehkä liittyy just tähän myyttisyyteen tai mystisyyteen, mistä kysyit.

Eija-Liisa: Mutta tässä sanoit, että sehän tuli sinulle luonnostaan, että menit metsään.

Anni: Joo, minua ei tarvinnut kenenkään houkutella sinne.

Eija-Liisa: Niin. Alitajuisesti menit.

Anni: Kyllä me käytiin aika usein retkellä metsässä myös perheen kanssa, mutta sitten mielelläni lähdin sinne kuitenkin myös yksinäni ja koskaan ei tarvinnut kenenkään ikään kuin patistaa sinne menemään. Äiti luki tosi paljon satuja minulle ja sisaruksilleni, kun me oltiin lapsia ja minä jotenkin mielsin, että se meidän oma lähimetsä on se paikka, se metsä, missä nämä sadut tapahtuu. Koska saduissahan jännittävät asiat tapahtuvat yleensä aina metsässä, että siellä on se varsinainen sadunomaisuus ja sadun tunnelmat. Minä jotenkin ajattelin niin, että kaikki sadut on joskus ollut totta ja sitten on tapahtunut todellisuudessa vain joku semmoinen ankea käänne, että kaikesta on tullut tämmöistä tavallista. Mutta minä ajattelin, että se metsä on se paikka, missä minä voin tavoittaa sen sadunomaisuuden uudelleen. Ja kyllä se oikeastaan toimikin, että ei tarvinnut kuin astua siitä pihanurmikolta sinne metsän sammalten puolelle, niin alkoi tuntua jotenkin erikoiselta tai erilaiselta. Minä olen aina kokenut metsässä sellaista myönteistä mitättömyyttä, että olen itse tosi pieni, jonkun ison armoilla, mutta se on niin kuin myönteisesti armoilla olemista eikä pelottavaa.

Eija-Liisa: Ja metsä on sellainen, että sieltä aina löytää jotakin.

Anni: Joo. Siinä on valtavan paljon ulottuvuuksia. Ihan jos ajattelee isoja puita: Niissä on pituutta ja leveyttä ja juuret menee syvälle maahan, ja sitten metsän siimes on siellä jossain aina edempänä, että sinne haluaa kulkea sitten ikään kuin vaakatasossa. Ja sitten kaikki muut ulottuvuudet: Puiden lisäksi kaikki muut kasvit, eläinten äänet, tuulen ääni, kaikki semmoiset elementit jotenkin tekee siitä kokonaisuudesta semmoisen sadunomaisen.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Ja minä muistan silloin pienenä, kun koulussa joskus kerrottiin sitten, minä olin varmaan seitsemän-kahdeksanvuotias, kerrottiin siitä antiikin tarusta, jossa on tämä Minotauros-hirviö, joka elää siellä keskellä labyrinttia ja ihmisten pitää viedä Minotaurokselle sitten aina tietyin väliajoin nuoria ihmisiä uhrilahjoiksi. Ja sitten tämmöinen prinssi Theseus päättä lähteä sinne labyrinttiin surmaamaan Minotauros-hirviön, ja hän saa sitten prinsessa Ariadnelta semmoisen lankakerän, jonka pää pitää solmia siihen labyrintin ulkopuolelle, ja sitten voi käydä siellä labyrintin keskellä tekemässä sen surmatyön ja sitten löytää sen langan avulla takaisin ulos sieltä labyrintistä.

Se oli minusta tosi mielenkiintoinen tarina ja minä otin sitten meidän äidin villalankakorista punaisen lankakerän ja solmin sen sitten sen meidän lähimetsän reunimmaiseen puuhun ja lähdin kulkemaan sinne metsän siimekseen niin kuin labyrinttiin ja olin hyvin jännittynyt, että mikähän hirviö täältä löytyy. Kuljin siinä eteenpäin ja sitten se lanka loppui, ja minä olin 20 metrin päässä sieltä metsän reunasta ja meidän rivitalon valkoinen tiiliseinä paisteli vielä silmiin sieltä puiden takaa. Se oli aikamoinen mahalasku tässä tarunomaisuudesta, mutta kertoo ehkä siitä minun sen aikaisesta luontosuhteestani, että minä melkein väkipakollakin halusin sinne metsään sitä salaperäisyyttä ja sadunomaisuutta.

Enkä ole varmasti ollut mitenkään sitten ensimmäinen tällä asialla, että ihmisethän on tosiaan, niin kuin tuossa jo viittasit, niin kokeneet metsässä kautta aikojen monenlaisia mystisiä tuntemuksia. En tiedä sitten, voiko niitä sanoa kokemuksiksi, onko siellä oikeasti mitään outoa. Minä itse suhtaudun asioihin aika luonnontieteellisesti enkä usko metsän keijuihin enkä peikkoihin. Mutta se, että ihmiset on ennen vanhaan uskoneet niihin, niin kertoo minusta aika hyvin siitä vanhojen aikojen luontosuhteesta, että metsää toisaalta kunnioitettiin ja toisaalta sitten myös pelättiin, ja ehkä se pelko just aiheutti sen kunnioituksenkin. Koska kun ajateltiin, että siellä on jotakin outoja olentoja, jotka voi sitten, jos ihmiset niitä loukkaa jollakin tavalla, niin ne voi sitten muuttua epäsuotuisiksi meille ja aiheuttaa jotakin ikäviä asioita, niin sitten vähän niin kuin varmuuden vuoksi metsää sitten kunnioitettiin ja palvottiin ja palveltiin ja pyydettiin aina saalista. Siitä tulee se pyynti-termikin, mikä metsästykseen liittyy vanhastaan, että sitä saalista ei ole vaadittu vaan pyydetty metsältä.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Kyllä. Ja sitten tässä yhtyy se, että suuria metsän eläimiä pelättiin ja sitten näitten suurten eläinten kautta siihen tuli nimenomaan juuri se, että näillä eläimilläkin luultiin olevan jotain erikoisia suuria henkisiä voimia. Ne voivat jotenkin aiheuttaa, jos niitä kohtaan oli tehnyt jotenkin väärin, niin ne saattoi joskus tulevaisuudessa kostaa ja niin edelleen. Ja karhu oli kaikkein suurimpien tällaisten erikoisten haltija. Kerro karhusta jotakin, koska se nyt on kuitenkin Kultarinta.

Anni: Joo. Kultarinta on esikoisromaanini nimi ja myös karhun vanha toisintonimi, siinä missä mesikämmen, otso ja kontio. Noin 120 muutakin nimitystä sille on keksitty aikoinaan.

Eija-Liisa: Oliko, kuule, siinä yhteydessä myöskin semmoinen sana kuin itse?

Anni: Joo. Kyllä.

Eija-Liisa: Karhusta puhuttiin, että itse.

Anni: Joo. Se on ollut itse ja hän ja se. Hyvin monenlaisia nimityksiä, jotka liittyi siihen, että sitä varsinaista karhun nimeä ei saanut sanoa ääneen, koska sitten sitä tavallaan kutsuttiin luokse. Jotkut tutkijat onkin sitä mieltä, että me ei edes tiedetä, mikä se karhun oikea vanha nimitys on ollut, koska se karhukin on ikään kuin toisintonimi. Se viittaa siihen karhun turkin karheuteen. Voi olla, että meidän kielestä on sitten tämän uskomuksen takia unohtunut kokonaan se karhun alkuperäinen nimi, kun sitä ei enää vaan kukaan uskaltanut käyttää.

Eija-Liisa: Aivan. Karhu, karhea.

Anni: Niin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Suomessa on joidenkin mukaan ollut aikoinaan tavallaan kahdenlaisia ihmisiä. On ollut sellaisia Karhu-klaanin ihmisiä ja sitten Hirvi-klaanin ihmisiä. Kalliomaalaukset on semmoinen asia, joka ehkä kuvastaa tätä, koska kalliomaalauksia on aika paljon itäisessä Suomessa ja niissä on hyvin usein hirvikuvioita. Ja voi sitten olla, että Länsi-Suomessa on ollut niitä karhu-ihmisiä, mutta sitten taas kalliomaalauksia ei juurikaan ole Länsi-Suomesta, niin tunnetaan itse asiassa minun tietääkseni vain yksi epävarma karhukuva noista tuhansien vuosien ikäisistä kalliomaalauksista. Voi tietysti olla niinkin, että karhua on sitten pelätty ja kunnioitettu niin paljon, että siitä ei ole sitten uskallettu piirtää kuvaakaan kallioihin.

Siihen on tosiaan liitetty hyvin paljon uskomuksia. Ehkä oman työni kannalta mielenkiintoisin uskomus, mikä oikeastaan aikaansai sen, että aloin kirjoittaa esikoisromaaniani Kultarinta, oli se, kun lueskelin kaikkea karhun mytologiaan, karhuun liittyvään kansanperinteeseen liittyviä tekstejä ja sitten siellä kerrottiin, miten ennen vanhaan on uskottu, että ihmiset pystyvät tietynlaisten taikakonstien välityksellä muuttumaan karhuiksi ja päinvastoin. Ihmiset on uskoneet olleensa hyvin läheistä sukua karhuille ja tämän takia on sitten tämmöinen muodonmuutoskin ollut mahdollinen. Myöhemmin sitten luin jostakin, että esimerkiksi Tanskassa oli noin 1 000 vuotta sitten sellainen kuningas kuin Knut Suuri. Hän uskoi niin todenmukaisesti olevansa karhun jälkeläinen, karhun sukulainen, että hän teki semmoisen sukupuunkin itselleen, että merkkasi sinne itsensä ja sitten vanhempia, esivanhempia muutaman sukupolven ylöspäin, ja sitten siellä oli karhu. Hän ihan suoraan uskoi olevansa tämän eläimen jälkeläinen. Tuossa muutama vuosi sitten oli ihan hauska asia oman henkilöhistoriani kannalta, kun minun pari pikkuserkkuani teki sukututkimusta ja sitten sieltä löytyi linkki tähän Knut Suuren, että minäkin olen sitten ilmeisesti karhun jälkeläinen, mikä tietysti kuulostaa tosi hienolta. Tietysti kaikki vallanpitäjät kautta aikojen on ottaneet karhun mielellään jonkunlaiseksi symbolikseen, koska siihen liitetään näitä väkevyyttä ja voimaa kuvastavia adjektiivejä.

Eija-Liisa: Aivan. Tämä on hienoa, että sinä jotenkin luontaisesti tunnistit itse
kuuluvaksi tähän karhun sukuun.

Anni: Ehkä niin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tämä muodonmuutosasia oli tietysti semmoinen, että se mahdollisti myös
Monenlaisia kirjallisia ratkaisuja. Sehän on minun esikoisromaanini yksi
teema, että siinä on tämä muodonmuutostematiikka mukana.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Siitä voi lukijat sitten päätellä, mitä haluavat.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tapahtuuko siinä oikeasti näitä ihminen-karhu -muutoksia, vai onko kaikki
vaan jonkunlaista neurobiologista harhaa.

Eija-Liisa: No, mutta sitten, siirrytäänpäs toiseen tämmöiseen myyttiseen eläimeen,
elikkä suoraan tähän jokihelmisimpukkaan. Nämä kaksihan rinnastuvat aika
hyvin toisiinsa, tämä karhu tässä ensimmäisessä kirjassasi ja sitten tässä
Margaritassa nyt nämä jokihelmisimpukka.

Kumpikin edustaa tällaista pysyvyyttä ja etenkin tämä simpukka sitä
tuntemattomuutta tai jotakin sellaista, mistä ei millään meinaa saada mitään
tietoakaan. Vähän vertaisitko näitä kahta, joita olet kuvannut, niin toisiinsa?

Anni: Nämä molemmat eläimet, joista olen kirjoittanut, esiintyvät näissä
romaaneissa tavallaan koko luonnon symboleina, mutta myös sitten ihan
omina itsenään, biologisina villieläiminä. Ehkä hassua sanoa simpukkaa
villieläimeksi, mutta sehän on villissä luonnossa elävä eläin.

Molemmat olen halunnut mukaan tarinaan oikeastaan sen takia, että minua
kiinnostaa eläytyä ihan vieraisiin tajuntoihin. Kultarinnassa se oli tosiaan tämä
karhu, jonka näkökulmasta välillä kerrotaan asioita. Kivitaskussa
taas on nainen, jolle on aikoinaan tehty lobotomia, eli hyvin semmoinen
radikaali aivoleikkaus, joka on muuttanut hänen persoonallisuuttaan ja koko
aivotoimintaansa.

Eija-Liisa: Helena.

Anni: Joo, Helena. Hänen ajatuksiinsa ja mieleensä minä halusin sitten myös yrittää
eläytyä, kun se oli ajatuksena jotenkin niin käsittämätön, että voidaan jotenkin
leikata yhteyksiä poikki aivoista ja sitten ihminen jatkaa elämäänsä, omaa
elämäänsä muka, mutta joka on kuitenkin jonkun ihan muun kuin alun perin.
Ja sitten tässä kolmannessa romaanissa tosiaan tämä jokihelmisimpukka on
nyt se vieras tajunta, jota olen siinä sitten nostanut kertojan rooliin. En tiedä,
voiko puhua tajunnasta, koska simpukalla ei ole aivoja. Se on ollut minulle nyt
semmoinen nämä aiemmat ylittävä haaste.

Eija-Liisa: Niin, kysymysmerkki.

Anni: Karhu on ollut näistä kolmesta niin sanotusta oudosta tajunnasta helpoin. Karhua on kuitenkin paljon tutkittu ihan biologisena olentona. Minä sitten selvittelin siitä kaikenlaista ja olen liikkunut elämässäni paljon metsissä ja ollut semmoisissa hyvin karhumaisissa paikoissa ja nähnyt karhun jälkiä. Ja kerran lähes näin karhun. Edellä mennyt seurue oli nähnyt sen, mutta sitten, kun minä ehdin paikalle, niin se oli jo kaikonnut sieltä. Tuntui kuitenkin, että karhuun oli jotenkin helppo samaistua ja helppo kirjoittaa siitä.

Mutta sitten tämä simpukka olikin aikamoinen haaste, koska niin kuin sanoin, niin sillä ei tosiaan ole aivoja. Sillä on tietynlaista hermorakennetta, että kaikenlaisia aistimuksia varmasti on, mutta minun piti tehdä sitten se päätös, että en edes yritä kertoa simpukasta ikään kuin että se nyt ihan selkeästi kokee ja ajattelee itse, vaan minä sitten käytän ihan ihmisten sanoja ja kuvailen sitä, niitä sen tuntemuksia ja jonkunlaisia ehkä ajatuksia ja kokemuksia. Ne on tietysti aika semmoista, että ei ihan realistista. Eihän se nyt tietenkään sanojen kautta maailmaa koe. Minä yritin sillä tavalla käsitellä sitä, että en käyttänyt semmoisia sanoja, niin kuin vaikka kaivinkone, mitä simpukka ei tietenkään voi tietää mistään kaivinkoneista mitään. Sitten, kun kaivinkone tai puskutraktori tulee sinne simpukan kotijoelle kaivamaan sitä uittoränniksi, niin simpukka ikään kuin puhuu sitten hirviöstä. Ajattelin, että hirviö voi olla semmoinen koko eliökunnalle yhteinen käsite, jonka kaikki pienimmästä öttiäisestä ihmiseen ymmärtää, mikä on hirviö.

Eija-Liisa: Aivan. Niin, koska siihen liittyy se kauhu.

Anni: Niin. Nimenomaan se kauhu ja kuoleman pelko ja sellainen, mikä on varmasti yhteistä koko eliökunnalle.

Margarita-romaanissa on sitten siellä täällä tarinan varrella niitä noin puolen sivun mittaisia simpukan puheenvuoroja. Ne on hän-muodossa ihan viimeistä puheenvuoroa lukuun ottamatta, joka on sitten minä-muodossa, ja niissä minä olen sitten yrittänyt eläytyä siihen simpukan elämään ja kirjoittaa esimerkiksi siitä, että miltä kuteminen tuntuu. Se on ollut minulle aina arvoitus, että kun kaksi olentoa ikään kuin lisääntyy keskenään ja ne ei välttämättä edes kohtaa toisiaan, kun naaras laskee mätimunat ja koiras sitten maidin, niin jonkin asianhan siihen täytyy ikään kuin innostaa, koska muuten sitä ei luonnossa tapahtuisi, mutta minkäänlaisesta rakastumisesta siinä ei varmaan ole kyse, koska ne eliöt ei tosiaan välttämättä edes kohtaa toisiaan. Minä ratkaisin sen asian sitten niin, että se simpukkakertoja kuvailee sitä, että jokivesi tuo outoja viestejä.

Jostakin yläjuoksulta ja ne väräyttää hänen ruumistaan ja tekee semmoisen pakahduttavan olon. Ajattelin, että se voi olla hyvin mahdollista, koska jokihelmisimpukoilla tosiaan naaraat on yleensä siellä alavirran puolella ja koiraat siellä ylävirrassa ja sitten maiti kulkeutuu veden mukana sinne naarassimpukoiden luokse, niin kai se jollakin lailla heitä stimuloi, voisi kuvitella ainakin.

Tämän tyyppisiä asioita siinä sitten mietin, kun simpukasta kirjoitin. Ja ne simpukan osiot tietysti kertoo jollakin tavalla ehkä vähän symbolisesti siitä, että mitä siinä ihmisten tarinassa tulee kohta tapahtumaan.

Eija-Liisa: Aivan. Joo.

Anni: Margaritassa ennen kaikkea päähenkilö Senni rinnastuu tähän simpukkaan.
Molemmat ovat semmoisia olentoja, toinen simpukka ja toinen ihminen, jotka tarvitsevat sen kuoren pysyäkseen hengissä. Simpukka ihan konkreettisen kuoren, mutta Senni sitten sellaisen suojakuoren ikään kuin muita ihmisiä vastaan. Hän on sellainen persoona, joka ei ole mitenkään ulospäin suuntautunut, mutta hänellä on rikas sisäinen maailma ja hän tosiaan tarvitsee sen kuoren ja rauhan pystyäkseen olemaan se, joka hän oikeasti on.

Ja sitten, kun yhteiskunta yrittää ikään kuin murtaa sen kuoren, niin sitten tulee tietysti ongelmia.

Eija-Liisa: Kyllä. Aivan. Jos ajatellaan sitten, että mikä on tätä Senniä vastaava asia tavallaan tässä Kultarinnassa. Se ei ole niin selkeästi verrannollinen asia, mutta siinäkin on hyvin paljon tällaisia ihmisiä, jotka joutuvat ikään kuin suojautumaan ympärillä olevia suuria maailman tapahtumia vastaan. Ja siellä Erik Stenfors esimerkiksi pakenee, hän on Lapissa vuoden ja on kaiken muun tämän hurlumhein ulkopuolella. Hänen äitinsä alkoholisoituu ja sitä kautta joutuu, pääsee pois, syrjään. Ja sitten myöskin Lidia on sillä tavalla heikko, että hän sairastuu myöskin, sairastuu loppujen lopuksi tuberkuloosiin ja myös kuolee.

Näillä ihmisillä on myöskin tämä sama ongelma, että kuinka paljon se meissä oleva simpukan kuori kestää.

Anni: Kyllä, ja näissä minun päähenkilöissäni on usein yhteistä juuri se, että he kamppailevat siinä historian ajassa, jossa he elävät, koska he ovat jonkinlaisia toisinajattelijoita.

Eija-Liisa: Kyllä, koko ajan.

Anni: Minua on aina kiinnostanut se toisinajattelijoiden historia. Jos ajattelee vaikka Kultarinta-romaania, sitä, miten se sijoittuu sinne 1900-luvun alkuun, kun maailmassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa ja Suomessa sitten oli itsenäistyminen ja sisällissota, ja sitten Lapuan liike ja muuta semmoista oikeistoradikalistista liikehdintää, joka äityi paikoin myös hyvin väkivaltaiseksi, niin se oli hyvin tämmöistä ikään kuin militanttia aikaa. Samaan aikaan myös teollisuus oli nousemassa ja ihmiset muutti entistä enemmän kaupunkeihin.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Eli semmoista modernisaation aikaa. Ja sitten nämä minun päähenkilöni taas ovat sellaisia, jotka, no, voisi sanoa, että he ovat pasifisteja, ja he on myös ihmisiä, jotka haluavat vetäytyä sinne luontoon ja kokevat luonnon kodikseen ja sen, että ihminen on osa luontoa eikä sen yläpuolella. Halusin sitten vähän niin kuin romaanin kautta tutkia, että miten tällaiset toisinajattelijat on selviytyneet semmoisessa maailmassa, joka on ollut hyvin erilainen kuin heidän omat arvonsa ja tavoitteensa. Ja oikeastaan näissä kahdessa myöhemmässä romaanissa sitten sama systeemi on jatkunut, että minä tutkin toisinajattelijuuden seurauksia aina erilaisissa historian vaiheissa, että miten he on sitten selvinneet.

Eija-Liisa: Kyllä, ja Kivitaskun Vegahan on hyvä esimerkki tästä myöskin, samasta prosessista.

Anni: Joo. Aivan. Ja sitten myös se Sergei tai toiselta nimeltään Albert siellä 1800-luvulla, joka oli semmoinen utopiasosialisti silloin.

Eija-Liisa: Todella, joo.

Anni: Tiukan tsaarinvallan aikana.

Eija-Liisa: Kyllä. Niin on. Ja sitten, tässä nyt kysyn sitten sitä, mitä jo ihmettelin silloin alkuunkin, että mitä varten nämä heikot astia on todellakin naisia? Miksi?

Anni: Minä en ole oikeastaan sitä koskaan ajatellutkaan.

Eija-Liisa: Miksi ne ei ole miehiä?

Anni: No, kyllähän siellä Erikkin kyllä romahtaa aika lailla.

Eija-Liisa: No, Erik on, se on totta.

Anni: Joo, ja ei tätä Sergeitä, tai Albertia toiselta nimeltään, niin ihan kovin vahvaksi voi häntäkään sanoa.

Eija-Liisa: No, ei.

Anni: Ja hänen poikansa Eero myös sitten luhistuu aika lailla kokonaan ja häipyy perheensä luota, että kyllä näitä löytyy. Voi olla sitten, että naiset minun romaaneissani on tulleet kärsimään enemmän ihan semmoisista fyysisistä sairauksista. Mutta tietysti tässä Margaritassa on tämä Onni-lapsi, joka sairastuu polioon. Siinäkin tulee vähän tämmöistä tasapainoa sitten.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja siinä on tietenkin myöskin nämä sodassa kuolevat miehet ja niin edelleen.

Anni: Niin. Aivan.

Eija-Liisa: Totta kai se on ihan luku erikseen.

Anni: Mutta hyvä huomio. Tuo on just niitä asioita, joita kirjailija ei välttämättä huomaa itse, että täytyy jatkossa ottaa ne.

Eija-Liisa: Tämähän on jotenkin mainio tämmöinen historian kulku. Vaikka sinä olet itse niin nuori, olet syntynyt -80, eikö niin?

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Niin tässä on, että jos minä vertaan itseäni sinuun, niin minä olen elänyt näitä kausia, että minulla on täti, joka on kuollut tuberkuloosiin, sitten tuli tämä polio, niin minun kotikylässäni, samassa koulupiirissä, oli poika, Teuvo-poika, joka sairastui polioon ja tämmöistä kaikkea, että minä muistan, minkälaisia nämä ovat olleet. Kun sehän ei ole pelkästään se, että se yksi ihminen sairastuu, vaan koko se pikku kylä vaikkapa, niin se ikään kuin nousee takajaloilleen ja jotenkin astuu vähän taaksepäin, ja on ihmetystä ja vähän pelkoa ja kauhua täynnä.

Anni: Joo. Ja se on minulle tullut ihan yllätyksenä tässä, kun Margarita ilmestyi silloin vuosi sitten ja olen sitten tavannut lukijoita ja minulle on tullut lukijapalautetta, niin todella monilla on omassa henkilöhistoriassa ja sukuhistoriassa niitä poliotapauksia, ja sitten niitä muistellaan just nyt.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Tosiaan oli sillä ja sillä serkulla ja tädillä ja monenlaisia seurauksia siitä sitten tuli, niitä ihan pysyviä halvausoireita. Mutta voi ehkä ajatella niin, että me ollaan aika hyvin nykyään unohdettu se, koska ne rokotteet tuli sitten silloin 50-luvun loppupuolella käyttöön ja polio on aika lailla kadonnut sitten meidän kokemuspiiristä.

Eija-Liisa: Joo. En minäkään, en ollut ajatellut ollenkaan tätä. Siis voi sanoa, että tämä poika oli, siis minä olin silloin alle kouluikäinen ja se vaikutti minuun hyvin vahvasti, kun en minä ollut koskaan nähnyt sellaista ihmistä, joka ei pysty liikkumaan ja hänellä on pyörätuoli. Eli silloin sanottiin rullatuoli. En minä ollut sellaistakaan koskaan ennen nähnyt. Ja sitten vielä hänen perheensä tausta oli se, että he olivat muuttaneet evakkoina kyseiselle kylälle ja joutuneet siinä ensin rakennuttamaan itselleen talon, tämmöisen rintamamiestalon tietenkin. Se oli jotenkin valtava isku. Kaikki tavallaan kokivat, että sille perheelle oli tullut jotenkin liikaa tätä kärsittävää.

Anni: Joo, ja se oli varmaan monessa muussakin perheessä siihen aikaan, kun 400 000 evakkoa oli joutunut muuttamaan kotiseudultaan vähän minne sattuu alueelle Suomessa ja osa tiloista osoittautui elinkelpoisiksi ja osa taas sitten autioitui ihan parin-kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Sitten vielä 50-luvun alussa tosiaan tämä polioepidemia, joka varmasti sitten osui moneen tällaiseen evakkoperheeseenkin. Minäkään en ollut siitä polioepidemiasta oikein tietoinen ennen tätä Margaritan kirjoittamista. Siinä kirjoittamisen aikana sitten otin selville asioita ja yllätyin siitä, että miten merkittävä se tosiaan oli. Sitä puitiin sanomalehdissä hyvin aktiivisesti ja kerrottiin sitten niitä surullisia tapauksia, että joku oli sitten kuollut ambulanssiin, kun häntä ei oltu ehditty viedä sairaalaan ja oli sitten tullut se hengityshalvaus, joka on se polion kaikkein karmaisevin ilmenemismuoto.

Eija-Liisa: Kyllä. Joo. Sehän tällä Onnillakin tässä justiin oli kaikkein järkyttävintä, että hän niin pienenä joutui sitten, ja oli hengityskoneessa.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Ja kuitenkin sitten kuolema tuli. Sitten tässä oli vielä sellainen asia, että tämä on jotenkin semmoinen koko yhteiskuntaa läpi käyvä asia aina, kun tulee tämmöinen, niin kuin nyt meillä on, mikä sattuma se olikaan, että tähän tuli nyt sitten tämä koronaepidemia tähän samaan hötäkkään kuin tämä sinun kirjasikin. Me huomataan, että ei ihmisen voimat vielä riitä kaikenlaisten asioitten hoitamiseen ja ratkaisemiseen. Se on jotenkin, minusta ainakin, se on jotenkin jylhän suurta, että ei me kuitenkaan vielä, vaikka mitä älyä sattuisi olemaan, tai nyt vaikka keksittiin tämä tekoälykin jo onneksi avuksemme, niin ei me pystytä kunnolla ottamaan niskasta tämmöisiä ilmiöitä, jotka yhtäkkiä saattaakin tulla meidän keskuuteemme.

Anni: Joo. Tätä samaa minä olen kyllä ajatellut, että silloin, kun ihmiskunta kohtaa uuden viruksen tai bakteerin tai muun sairauksia aiheuttavan pieneliön, niin kyllä me sitten ollaan aika polvillamme luonnon edessä, että siinä ei oikeastaan ole sitten muita keinoja kuin oireen mukainen hoito tai sitten just eristäytyminen, mistä nyt on tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana meillä kaikilla kokemusta, ja sitten rokotteen kehittäminen.

Silloin, kun päätin, että tämä polioepidemia tulee mukaan Margaritan juoneen, niin se syy oli oikeastaan se, että tarinan päähenkilö Senni lähtee opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi Helsinkiin 50-luvun alussa. Ja sitten, kun minä perehdyin siihen lääkintävoimistelijoiden historiaan sinä aikana, niin sieltä nousi polioepidemia hyvin voimakkaasti esiin, koska lääkintävoimistelijat oli tietysti todella tärkeässä roolissa siinä poliopotilaiden kuntouttamisessa.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja minä muistan sen, miten se tuli Amerikasta, niin kuin sinä tässä kirjassa hienosti kirjoitat sen, miten Amerikasta tuli näitä kaikkia uusia ohjeita ja näitä koneita nimenomaan.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Se oli jotenkin todella uutta, tai minun mielestäni se jotenkin oli uutta, että Suomeen tulee jotakin tällaista terveydenhoitoon liittyvää Amerikasta. Se oli jotenkin uutta koko tämä Amerikka. Ja sitähän ne oli ne Sennin farkutkin ja nämä kaikki.

Anni: Kyllä. Joo.

Eija-Liisa: Minäkin muistan tämän ihan omasta historiastani.

Anni: Joo. Se varmaan alkoi olla sitä amerikkalaistumisen aikakautta sitten. Ja tietysti Amerikasta tuli sitten se rokotekin, mitä prosessia sitten Margaritassakin seurataan aktiivisesti. Mutta enpä silloin tosiaan aavistanut, kun siitä poliosta kirjoitin tarinaa, että se kaikki onkin yhtäkkiä myös omaa arkitodellisuutta, kun luki sitä taustamateriaalia, missä puhuttiin just näistä kokoontumisrajoituksista ja lehdissä sitten kovasti kirjoitettiin, että milloin se poliorokote saadaan. Ja sitten oli kuvia näissä hengityslaitteissa eli rautakeuhkoissa makaavista potilaista. Sitten, kun kirjani käsikirjoitus oli jo käytännössä valmis, että minä tein enää semmoista ihan ilmaisutason muokkausta silloin puolitoista vuotta sitten keväällä, niin sitten alkoi tulla aivan samanlaista uutiskuvastoa ja uutisia, että oli hengityslaitteissa makaavia koronapotilaita, rokotetta kehitettiin kiivaasti ja meillä oli sitten näitä kokoontumisrajoituksia. Se kaikki tuntui silloin hyvin kaukaiselta historialta, kun minä luin siitä polion yhteydessä, mutta sitten joskus käy niin, että romaani ujuttautuu yllättävillä tavoilla todellisuuteen.

Eija-Liisa: Niin. Se varmaan tuntuu vähän niin kuin kohtalon ivalta, että oho.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Nyt alkaa tunkea uudestaan täältä samanlainen.

Anni: Kyllä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että nyt minä olen ajatellut niin, että minun ei tarvitse enää kirjoittaa pandemiaa käsittelevää romaania. Se tuli nyt hoidettua tuossa Margaritassa.

Eija-Liisa: Kyllä. Tässähän oli tietenkin sitten tämä Senni, joka joutui paljon kärsimään tämän hyvin erikoisen sairautensa, tai erikoisen ominaisuutensa, pitää sanoa kai ominaisuutensa takia, että hänen kehonsa hylki tätä raskautta, raskaana olemista. Se oli tässä hyvin erikoinen naiselle tapahtunut asia.

Anni: Joo. Senni tosiaan siinä kirjan alkupuolella tulee vahingossa raskaaksi ja on siinä ensin ihan sitä mieltä, että no, voihan sen lapsen ottaakin, mutta sitten hän tosiaan alkaa kärsiä hyvin siinä raskauden varhaisvaiheessa erittäin vakavasta raskauspahoinvoinnista, eli hyperemesis gravidarumista, joka koskettaa noin prosenttia odottavista naisista. Ja silloin 50-luvulla kun ei ollut vielä käytössä suonensisäistä nesteytyshoitoa, niin kun tämmöinen äärimmäinen pahoinvointi sitten hyvin nopeasti johtaa aliravitsemukseen, jos ei saa mitään sitten syötyä tai juotuakaan eikä sitten mitään nesteytys- tai muun letkuruokinnan kautta sitten tilallekaan, niin Senni tosiaan sitten siinä, päinvastoin kuin yleensä raskauden aikana, niin hän riutuu ja laihtuu lopulta alle 30-kiloiseksi, eikä saa siltikään vielä mitään ymmärrystä. Senni äitinsä tuella sitten yrittää hakea aborttia, joka oli juuri tullut mahdolliseksi silloin 50-luvun alussa, mutta hoitohenkilökunta sitten aina vaan puhuu, että kyllä se siitä, että kyllä se pahoinvointi menee ohi. Kaikissa tapauksissa se ei kuitenkaan mene ohi. Minä kuulin tästä hyperemesis gravidarumista, joka on oikeastaan suomeksi hyperemeesi, joitakin vuosia sitten. Minun huomioni kiinnitti se, että ne naiset, jotka kertoivat tästä kärsivänsä, niin he saivat hyvin yliolkaista kohtelua terveydenhuollossa ja sitten hoitajat kertoivat vaan ikään kuin omista raskauskokemuksistaan, että pitää vaan liikuskella ulkona ja syödä pieniä annoksia, niin kyllä se siitä. He ei ikään kuin tienneet, mistä on kyse. Tuolla Englannissa kun on tämä, mikäs se hänen arvonimensä nyt onkaan, tämä kruununprinsessa Kate, eli tämä prinssi Williamin puoliso, niin hänhän on kaikki kolme raskauttaan suurelta osin asunut sairaalassa juuri tämän hyperemeesin takia. Hänen kauttaan se on ehkä nyt tullut vähän laajempaan tietoisuuteen, että tämmöinenkin vaiva, tai ominaisuus, niin kuin sanoit, on olemassa. Sennin kohdalla minä ajattelin tässä myös sitä rinnastusta simpukkaan, koska jokihelmisimpukka nimensä mukaisesti, niin niissähän voi olla helmiä. Ja helmihän on simpukalle aikamoinen katastrofi.

Eija-Liisa: Aivan.

Anni: Se syntyy siten, että kun simpukan kuorten sisään joutuu hiekan siru tai joku muu epäpuhtaushiukkanen, niin sitten simpukka kokee sen ikään kuin uhkaavana ja alkaa muodostaa sen ympärille helmiäistä. Ja sitten siitä saattaa lopulta syntyä pyöreä helmi, joka sitten ihmiskunnan keskuudessa on kovinkin haluttu kalleus, vaikka se simpukalle on ikään kuin arpikudosta.

Eija-Liisa: Niin, ja samanlainen hylkimisreaktio.

Anni: Niin, että simpukka yrittää päästä siitä helmestä eroon.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Kun tähän Margaritaan alkoi sitten syntyä tätä ihminen-simpukka -rinnastusta, niin ajattelin, että tämä Sennin raskaus on ikään kuin hänen helmen muodostustaan. Se on semmoinen asia, mitä ikään kuin valtio hänestä haluaa. Valtio haluaa lisää lapsia ja kannustaa kaikkia naisia tai perheitä lisääntymään. 50-luvun alussa Väestöliitto suositteli, että kaikkien naisten pitäisi synnyttää vähintään kuusi lasta.

Eija-Liisa: Joo. Se on mainiota, että silloin oli ihan niin kuin tällaisia puoli vaatimuksia melkein, että jokaisen pitäisi sitten tuoda kortensa kekoon.

Anni: Joo. Kyllä. Ja se perustelu oli aika raadollinen, koska puhuttiin, että tarvitaan ehkä uusia sotilaita, jos tulee vielä uusi sota joskus. Ja nykyäänhän puhutaan vähän samaan tapaan, mutta puhutaan sitten enemmän huoltosuhteesta ja uusista veronmaksajista.

Eija-Liisa: Niin, mikä on oikeastaan ihan yhtä kauheata puhetta, että ei pitäisi.

Anni: Niin.

Eija-Liisa: Minä olen kuullut myös monelle sanottavan, että voi, kuinka ihana, onpas siinä pirteä, onpas siinä reipas uusi veronmaksaja tulossa.

Anni: Niin. Aivan.

Eija-Liisa: Minua aina hirvittää, että huh, huh.

Anni: Joo. Luulisi, että voisi valtiokin ajatella jotain semmoisia inhimillisempiä syitä sitten suositella lasten hankintaa. Ihmiset kuitenkin kokee sen hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi ja semmoiseksi, mitä tehdään omista lähtökohdista eikä valtion vaatimuksesta.

Eija-Liisa: Kyllä. Tämä, miten näitä lapsia haluttiin lisää, ja se, miten lapsia vartioitiin ja hoidettiin, niin se oli hyvin kaavamaista. Sehän tulee esille Kultarinnassa siis tässä Mallan kohdalla. Siinä hänhän tavallaan joutui isästään eroon, äiti menehtyi ja sitten Mallasta tuli tämmöinen tyttö, joka sitten joutui tämmöiseen, miksikä tätä kotia nyt voisi nimittää. En tiedä, mikä sillä siihen aikaan oli se oikea, ei se mikään korvikekoti ollut. Hänet vietiin maaseudulle ihan vieraaseen kotiin ja se oli jotenkin hyvin kaavamaista kaikki. Hänen piti mennä siellä kouluun ja oletettiin, että kaikki alkaa sujua ja luistaa hyvin.

Anni: Joo. Sehän on semmoinen menetelmä, mitä Suomessa käytettiin silloin sisällissodan jälkeen, että jos lapsi oli jäänyt kokonaan tai puoliorvoksi ja oli tämmöisestä punaisesta perheestä, niin sitten näitä lapsia lähetettiin Pohjanmaalle kunnollisiksi tiedettyihin koteihin, vähän kuin uudelleenkoulutettaviksi.

Eija-Liisa: Kyllä.

Anni: Varmaan monilla oli siellä ihan hyvät olosuhteet, mutta oli sitten todennäköisesti myös poikkeuksia.

Eija-Liisa: Joo. Tässäkin tapauksessa. Sinä et ole mennyt siinä mitenkään, et ole tehnyt siitä överiä, niin kuin herkästi tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Tämähän oli erittäin hyvä koti, mihin tämä tyttö lähetettiin, mutta ei se voinut, ei tämmöinen tilanne voi sujua niin, ettei se vaikuttaisi jotenkin traumaattisesti.

Anni: Joo. Minä yleensä en halua kirjoittaa hyviksistä ja pahiksista, koska ihmiset on molempia, aina tilanteesta riippuen. Jos minä olen joskus yrittänyt kirjoittaa jonkun pahan tyypin tarinan, niin sitten kuitenkin keksin siinä aika pian sille kaikenlaisia ikäviä lapsuuskokemuksia tai muita selittäviä tekijöitä, miksi ihmisestä on tullut sellainen. Ja lopulta minä ymmärränkin häntä aivan hyvin eikä hän sitten olekaan enää paha ihminen, vaan vähän semmoinen olosuhteiden uhri, niin kuin varmaan suurimmassa osassa tapauksista onkin.

Ja tuo oli tosiaan totta, mitä sanoit siitä, että lasten kasvatus oli semmoista aika kaavamaista. Minulle on ollut hyvin antoisaa luettavaa vanhat lääkärikirjat, koska niissä on paljon muutakin kuin vain niitten sairauksien ja vammojen kuvailuja. Niissä on paljon sitä sen aikaista arvomaailmaa.

Sellaisia just vaikkapa väestöön tai lisääntymiseen liittyvää, missä kerrotaan hyvin suorasukaisin sanoin, että millaiset ihmiset ovat toivottavia ja millaiset ei. Ja esimerkiksi siinä, kun suositeltiin sitä että pitää olla paljon lapsia joka perheessä, niin yksi peruste oli se, että kun ainoasta lapsesta tulee melkein aina itsekäs ja epämiellyttävä ihminen. Tämän tyyppisiä asioita niissä sitten ladellaan ja ne on kyllä hyvin mielenkiintoista ajankuvaa.

Eija-Liisa: Niin. Joo. Kyllä. No, kuitenkin tässäkin vallalla oli vakaa tavallaan kuitenkin se oma luonteensa ja se pohja, ja se tapa. Kerrotko tässä vielä, se oli minusta todella upea se tapa, miten hän sitten selvitteli tätä asiaa. Hänellä oli opettaja, joka sitten vähän tässä auttoi häntä. Ja tähän liittyy yksi kasvi.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Kerrotko tämän kasvin tarinan? Taas luonto auttoi.

Anni: Kyllä. Joo. Malla tosiaan joutuu sinne Pohjanmaalle kasvatuskotiin ja eroon isästään. Isä on eräänlaisessa hermoparantolassa. He käy kirjeenvaihtoa hyvin epäsäännöllisesti ja harvakseltaan, ja näitä kirjeitä sitten sensuroidaan, että kun isän kirje tulee Mallalle.

Eija-Liisa: Se on täysin valvottua.

Anni: Joo. Tämä kasvatusäiti sitten katsoo, että mitä siellä sanotaan ja viivaa yli sitten siitä semmoiset asiat, mistä Mallan ei pidä tietää, esimerkiksi siitä, että missä isä on. He ei halua, että Malla tietää sitä tarkalleen, ettei hän sitten karkaisi. No, Malla sitten kuitenkin on, tietysti, kiinnostunut tietämään, että minne isä on viety. Eräässä kirjeessä sitten isä mainitsee, että tässä lähellä on järvi, josta on juuri löydetty hyvin harvinainen vesikasvi, Ormio, jota ei ole missään muualla Suomessa. Ja tätä kohtaa se kasvatusäiti ei ole hiffannut, että tässä nyt on jotakin informaatiota tästä maantieteestä. Malla ryhtyy sitten tosiaan selvittelemään, että missä tätä Ormiota kasvaa, että yksi ainoa järvi Suomessa. Erinäisten vaiheiden kautta hän sitten saa tietää, että se on Kukkia-niminen järvi Pälkäneellä, silloista Luopioisten kuntaa.

Eija-Liisa: Joo.

Anni: Ja sinne hän sitten lopulta lähtee isäänsä etsimään. Minä kävin itse siellä Kukkia-järven rannalla muistaakseni 2005 vuonna ensimmäistä kertaa. Silloin semmoinen paikallinen luonnontietäjä, luonnontutkija ihan siinä Kukkia-järven Luopioisten kirkonkylän uimarannalla sitten esitteli meille, että tuossa sitä Ormiota nyt sitten kasvaa, ja missään muualla Suomessa sitä ei kasva kuin täällä järvellä. Se oli minulle niin ihmeellinen kokemus ja semmoinen oivalluksen hetki, että mitä ihmettä, että onpas erikoista, että miten jotain kasvia voi olla vain yhdessä järvessä. Heti alkoi mielikuvitus raksuttaa, että tästähän saa jonkun johtolangan johonkin tarinaan.

Se sitten loksahti siinä Kultarinnassa paikoilleen. Näin hyvin satunnainen tiedonjyvä saattaa vuosikausia muhia ja lopulta sitten muokata kokonaisen tarinan juonta.

Olenkin nyt viime aikoina miettinyt tämmöisiä reissuja, just tällaisia, milloin vaikka kuulee Ormio-nimisestä kasvista. Minä olen alkanut kutsua niitä hyvää aavistamatta -matkoiksi, koska jostakin syystä vaan saattaa olla jossakin liikkeellä ja sitten yhtäkkiä tulee tosiaan joku hyvin mielenkiintoinen tieto vastaan, ihan hyvää aavistamatta.

Eija-Liisa: Aivan.

Anni: Ja sitten sen ympärille saattaa tosiaan rakentua ehkä kokonainen romaani joskus myöhemmin.

Eija-Liisa: Kyllä. No, vähän minun mielestäni tähän tunnistamiseen verrattava tunnistus on Margaritassa tämä solisluu.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Kerro solisluusta.

Anni: Mitäköhän siitä, ettei tule ihan hirveitä juonipaljastuksia.

Eija-Liisa: Niin. Aivan. Ei kerrota. Ei. Lukekaa itse. Mutta kerro jotain.

Anni: Joo, sen voi todeta, että Senni on tosiaan ammatiltaan hieroja ennen tätä lääkintävoimistelijaksi opiskelua. Hän on hierojana Kankariston kylpylässä, joka on Tampereen lähiseuduilla. Minun omissa mielikuvissani se on suunnilleen Ikaalisten kylpylä, mutta olen kuitenkin halunnut kirjoittaa sitten ihan oman nimisestään kuvitteellisesta paikkakunnasta, että voi keksiä sinne sitten kaikenlaista, mitä siellä Ikaalisissa ei välttämättä oikeasti olekaan.

Eija-Liisa: Joo. Ja se, kuule, istui aivan hyvin, koska tähän aikaan maailmanhistoriaa, niin Lammilla oli näitä niin sanottuja, ne ei ollut kylpylöitä, vaan tämmöisiä kesänviettopaikkoja, mihinkä kaupunkilaiset voivat tulla koko kesäksi. Siis ne oli, täysihoitola oli se sana.

Anni: Joo.

Eija-Liisa: Mihin ne tulivat, ja ne oli järven rannalla kauniita, vanhoja, suuria taloja ja tällaisia. Siellä oli varsin upeat olot näille ihmisille.

Anni: Joo. Minusta tämä on vaan hyvä, että voi tarinan jokainen lukija siirtää mielessään, minne haluaa.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Joo, mutta että se oli niin kuin sellainen ajan ilmiö ainakin 50-luvulla vielä.

Anni: Kyllä. Sitten tämä kylpylöiden historia on ehkä vielä vanhempaa, ihan tuolta 1800-luvun alkupuolelta lähtien.

Se on semmoinen teema, mikä minua on kiinnostanut pitkään ja minä olen lukenut monesti menneisyyden ihmisten elämäntarinoita, ja niissä sitten tosi usein on niin, että mennään kylpylään sitten ehkä koko kesäksi, Hankoon, Naantaliin tai jonnekin, ja siellä sitten elvytään ja parannutaan jostakin hermostumisesta. Tämmöisiä paikkoja, missä on saanut sekä ikään kuin mielen hoitoa että sitten myös ihan ruumiin hoitoa.

Minä olen itse siis aikoinaan opiskellut hierojaksi, 16 vuotta sitten, ja kun mietin sitten tätä Margarita-romaania silloin ihan, kun prosessi oli alkutekijöissään, että minkä ammatin minä päähenkilölle nyt keksisin. Minulla oli mielessä jo vähän näitä kylpyläkuvioita ja sitten keksin, että no, nyt hyödynnän tämän koulutukseni, että kyllähän minä nyt hierojan työstä osaan kertoa, että laitetaanpas sitten Sennille hierojan ammatti. Se sopi monella tavalla siihen tarinaan, ennen kaikkea tähän kylpyläympäristöön. Senni on oppinut isältään tämän hierojan ammatin. Hänen isänsä on ollut siellä kylpylässä aikaisemmin hierojana ja Senni tavallaan jatkaa sitä isän elämäntyötä.

Kylpylähän tietysti mahdollistaa hyvin paljon kaikenlaisia draamallisia ratkaisuja. Erilaiset ihmiset kohtaa siellä, köyhät ja rikkaat, maalaiset ja kaupunkilaiset.

Eija-Liisa: Monenlainen seuraelämä.

Anni: Kyllä. Ja sitten myös tämä hierojan työ tarkoittaa tietysti sitä, että Senni tuntee hyvin ihmisten anatomian. Margaritassa kuvataankin aika paljon myös sisärakennetta ja ihmisen fyysisyyttä. Osaltaan haluan sillä tuoda esiin sitä, että ihminen on osa luontoa ja kaikenlaiset krempat ja vaivat, mitä meille tulee, niin ne ikään kuin asettaa meidät monesti siihen omaan asemaamme, eikä me voidakaan enää ajatella olevamme luomakunnan kruunuja, kun me vähitellen raihnastutaan ja vanhetaan ja aletaan kärsiä kaikenlaisista luonnollisista vaivoista. Toisaalta tämä ihmisen sisikunnan huomioiminen, niin se myös minun omassa mielessäni vertautuu siihen simpukkaan, koska simpukka on siellä kuorten suojassa hyvin hauras ja pehmeä olento, herkkä olento, ihan niin kuin ihminenkin ihon alta. Näiden asioiden takia Senni tietysti osaa kiinnittää huomiota muun muassa solisluuhun, josta ei nyt tässä kohtaa sitten sen enempää.

Eija-Liisa: Ei sen enempää. Mutta ne, jotka eivät ole lukeneet Margaritaa, niin lukekaapa. Siinä on hyvin yllättävä ja mielenkiintoinen, pitkään tätä Sennin elämää luotaava asia.

Anni: Kyllä.

Eija-Liisa: Hienoa. No, tässä tuli aika paljon näitä tällaisia yhteiskunnallisia asioitakin, joita näissä kirjoissa sitten tietenkin koko ajan kulkee. Oli tämä nousukausi, joka alkoi itsenäistymisen jälkeen ja silloin 20-luvulla, ja siihen tietenkin tämä Kultarinta nyt sitten eniten. Siinä on tämän Stenforsin tämän, mikä tämä oli, Aspholmin kartano, eikö niin.

Anni: Joo. Kyllä.

Eija-Liisa: Joo, sen vaiheita. Siinä tavallaan voi seurata myöskin koko ajan läpi kirjan sitä rappiota ja dekadenssia, mikä siitä alkoi. Siellä on muun muassa hyvin upea kuvaus niistä juhlista, jotka siellä pidettiin. Juhlissa sattuu aina kaikenlaista, mikä ei ole niin kauhean kivaakaan sitten tulevaisuudelle. Lapset on aina sellaisia kaiken tapahtumisen peilejä, että lapset alkavat sitten vähän niin kuin vakoilla vanhempiaan ja tarkkailla ja katsoa ja suojella myöskin, ja kaikkea tällaista. Siinä on todella hienoja kohtia, joissa tämmöiset asiat tulevat julki.

Sama tapahtuu 50-luvulla tai jo aikaisemmin, sanotaan 40-luvulla tietenkin tämä asia alkoi, kun tässä puhuttiin tästä Kankariston kylpylästä ja tällaisesta, tästä ajasta. 40-luvulla tultaessa, ennen sotaa, niin ajat olivat aika hienot ja hyvät, mutta sitten, kun tuli sota, niin tietenkin kaikki muuttui ja taas jouduttiin katsomaan elämää ihan uudelta kantilta. Aina tämmöisessä tilanteessa tapahtuu se, että ne semmoiset seuraelämän arvot jostakin syystä romahtavat ja joudutaan rakentamaan tilalle ihan uutta.

Kummassakin kirjassa yhteiskuntaa tulee auttamaan, ehkä täytyy sanoa, että Kultarinnassa auttaminen ei ole niin selkeästi nähtävissä kuin Margaritassa, mutta kuitenkin. Silloin huomataan ja otetaan käyttöön tämä metsä. Erik Stenforsin isä, vanha Stenfors, on iskenyt silmänsä näihin metsiin, miten sillä voidaan luoda uutta tämmöistä vilkkautta koko yhteiskuntaan ja parantaa yhteiskunnallisia oloja. Hän rakennuttaa rautatietä, metsiä aletaan kaataa ja rautatiet rakennetaan ikään kuin sen avuksi, että saadaan puiden kuljetus helpommaksi. Stenforsin omillekin maille rakennetaan rautatietä ja aletaan kaataa puita. Tietenkin Lidiasta ja myös Erikistä tämä tuntuu jotenkin kauhealta. He ovat kuin sivusta katsojia, tavallaan voimattomia.

Margaritassa tämä sodan jälkeinen tarve. Yhteiskunta on sellaisessa vaikeassa tilanteessa, että sotakorvaukset on maksettava ja on saatava kansa jaloilleen. On saatava evakotkin jaloilleen. Heille on annettava maata, josta elää. Silloin myöskin taas huudetaan apua ja mennään metsään. Silloin alkavat ne valtavat hakkuut, mitä siellä Kankaristossakin tehtiin. Metsätyöporukka majoittuu tähän tyhjilleen jääneeseen kylpylän rakennukseen. Kylpylä oli testamentattu muuhun käyttöön, mutta jostain syystä testamenttia ei noudatettu ja sitten siihen tuli tämä valtava metsätyömaa ja metsätyöntekijät majoittuivat kylpylään.

Tämä on jotenkin semmoinen aika, mitä itsekin ajattelen, että tämähän oli sodan jälkeen ihan hirveä voimien ponnistus. Se on nyt ihana asia siinä, että aina jälkipolvet ovat voineet sitä kehua, että kuinka me saatiin kaikki sotakorvaukset maksettua Venäjälle. Totta kai se oli valtavan kunniallinen, hieno teko, mutta minä itsekseni ajattelin, että tähän ehkä liittyy vielä jonkinlainen tabu.

Tietysti Kalle Päätalo on kirjoittanut tämmöisestä paljon, tuhansia sivuja varmaankin. Minä en ole lukenut Kalle Päätaloa, sen tunnustan, mutta muistan omasta lapsuudestani tämän, että joka talosta maalaiskylissä miehet suunnilleen talvisaikaan olivat metsätöissä. Se tarkoitti sitä, että isät ja pojat menivät sinne metsään, ja niillä oli tavalliset sahat. Moottorisahat alkoivat vasta tulla. Oli tämmöiset kahden miehen vedettävät pitkät sahat, joilla kaadettiin tukkeja, ja sitten oli näiden talojen hevoset. Ja siinä oli kuitenkin se, mistä ei paljoa puhuttu, että nämä hevoset ja nämä isät, olivat olleet jo sodassa. Ne oli sieltä tullutta väkeä ja siellä jo kärsinyt. Hyvin monet oli sen takia jo sitten sodassa menneet siihen kuntoon, etteivät pystyneet menemään enää niihin metsätöihin.

Yhä tänäkin päivänä minä ajattelen tällaisia, olette varmaan nähnyt, jos olette seissyt jossakin rautatieasemalla, ei niitä Helsingissä näe tietenkään, mutta tuolla kauempana rautatieasemilla olette seissyt ja siitä menee ohi juna, joka vie tukkeja. Aina minä silloin kysyn avustajaltani, laske vaunut, koska minä ajattelen aina silloin, että tässä menee nyt sellaista tavaraa, joka on meille tosi tärkeätä, ja ajattelen sitä, että nykyään pitäisi olla paljon tarkempaa sen kanssa, että onko tämä todellakin nykyään tarpeen, onko tarkkaan suunniteltu, että mitä tästä puusta tulee. Silloin sodan jälkeen tietenkin oli tosi tärkeätä, että pystyttiin maksamaan tämä kaikki sillä puulla. Ja nämä, kun minä kysyin, että montako niitä vaunuja oli, niitä on yleensä 26 tai 29, alle 30 yleensä. Yleensä siinä myöskin kaksi veturia. Minä aina jotenkin ajattelen, että nuo on joitakin sellaisia ruumiita. Tämä puu on suomalaisille sellainen hirveän tärkeä asia.

Eilen puhuin bussissa justiin tästä Ponssesta, metsätyökoneitten keksijä Einari Vidgrénistä, joka sen raatamisen, siis tässä on kysymys siitä hirveästä raatamisesta, mitä nämä ihmiset tekivät silloin sodan jälkeen, kun ne siellä metsässä oli. Siitä raatamisesta on puhuttu aika vähän. Einari Vidgrén, hän oli nuori mies, hän meni isänsä kanssa myös sinne metsään, täällä, näillä seuduilla, Vieremässä. Hän kertoo siitä, miten raskasta se työ oli. Ja siksi hänelle tuli se pakko, että hän haluaa tehdä jotakin, että tämä olisi helpompi. Siksi hän alkoi kehittää näitä koneita. Edelleenkin korostan sitä, että tästä ei ole vielä tarpeeksi puhuttu, että nämä hevoset ja nämä miehet oli samoja kuin sodassa.

Ja nyt tässä Kankaristossa sitten tietenkin valtavat alueet sellaista aarniometsää suunnilleen kaadettiin. Se oli varmasti sellaista avohakkuuluonteista, vaikka silloin ei puhuttu avohakkuista. Nehän tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kuitenkin se koko elinympäristö meni ihan uusiksi siellä. Silloin oli jo traktoreita, 50-luvulla alkoi tulla yleisesti ottaen maalaistaloihin, mutta 40-luvulla niitä ei vielä ollut. Sitten kuitenkin siellä oli näitä kaikenlaisia työkoneita, ja totta kai, kun käytettiin hevosia ja käytettiin pitkiä rekiä, vietiin näitä tukkikuormia, niin ne sotki sitä kaikkea. Tässä kirjassakin kerrotaan erittäin hienoilla tavoilla, miten se maasto sotkeentui. Siinä on hienoja kohtia siitä, miten se menee tuntemattomaksi, että sitä ei enää tunnista samaksi paikaksi. Siitä on tullut sellainen joku kummallinen, epämääräinen paikka, mistä ei enää saa irti niitä tuttuja mäkiä taikka jotakin tällaista, kun siitä on puut pois. Samaan juttuun liittyy myöskin tämä, että tämän simpukan elinolosuhteet muuttuivat ja simpukan elämä oli kovasti uhattuna. Senni tiesi näistä simpukoista ja hän ämpärillä kantoi sitä vettä, missä niitä simpukoita oli. Hänhän vei peräti bussissa niitä ämpäreitäkin, eikö niin?

Anni: Kyllä. Joo, ja junassa.

Eija-Liisa: Niin, junassa. Kerro tästä jotakin.

Anni: No, joo. Voin ensin sanoa tuosta metsätöiden raskaudesta, niin esimerkiksi Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -romaanissa aika hyvin kuvataan sitä hyvin karua elämää, mitä niillä tukkikämpillä vietettiin, ja Pentti Haanpään Noitaympyrässä myös. Ne on sellaisia hyvin valaisevia kirjoja siinä kohtaa. Ylipäätään tuosta metsäasiasta, niin sehän on tosiaan silloin jälleenrakennusaikana ollut hyvin keskeinen tekijä, jolla Suomi on saatu niin sanotusti taas jaloilleen.

Margaritassa tarkastellaan ehkä enemmän sitten sitä toista puolta, että mitä se on merkinnyt sitten metsäluonnolle. Minusta on tärkeätä miettiä eri ilmiöistä eri puolia, ettei keskitytä vaan yksiin vaikutuksiin. Ja se, mikä tuona aikana oli mielenkiintoista, oli se, että samat ihmiset osittain suunnitteli niitä isoja hakkuita ja sitten myös uusia kansallispuistoja. 50-luvulla kuului vielä metsänhoitajan koulutukseen, että osaa tosiaan suunnitella metsätaloustoimia mutta myös sitten luonnonsuojelua, koska ilman suojelualueita ei esimerkiksi voida tietää, miten metsä ihan luonnostaan kehittää. Eli se tavallaan tunnustettiin, että myös osa alueista on jätettävä koskemattomiksi.

Ja minua kiinnosti tämä kaksoisrooli, että voi sama ihminen sitten tosiaan määrätä laajat alueet hakattaviksi ja sitten myös kantaa syvää huolta metsien eliöistä. Eräkirjailija A. E. Järvinen on yksin näistä esimerkkihenkilöistä Suomen historiassa, jotka on olleet töissä Metsähallituksella metsien hakkuiden parissa, mutta sitten kirjoittanut hyvin kaunosieluista eräkirjallisuutta. Tämä A. E. Järvinen aikoinaan määräsi oman erämökkinsä ympärille semmoisen alueen, että älkää nyt sitten siitä hakatko, mutta muuten voitte kyllä hakata. Hyvin tämmöisiä mielenkiintoisia kaksoisrooleja on tosiaan ollut, ja niinpä Margaritassa yksi päähenkilö, eli Antti Kairamaa, on juuri tämmöinen ihminen, joka pitää tällaista sisäistä ristiriitaa päässään.

Se on varmaan aika tuttu tunne monille nykypäivässäkin, kun me tiedetään kaikenlaista ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta, kaikista ympäristöongelmista, ja me jatkuvasti saadaan suosituksia, että pitää kierrättää ja pitää vähentää energian kulutusta ja liikennettä ja kaikkea, mutta sitten me kuitenkin toimitaan arkisista syistä usein eri tavalla. Monet kokee siitä huonoa omaatuntoa, eli meilläkin on tämmöinen kaksoisrooli monesti omassa elämässämme. Sen takia minusta tuntui mielenkiintoiselta kirjoittaa tästä Antista, koska siinä tavallaan tutkin myös sitä omaa sisäistä ristiriitaani, mitä koen tässä tavallaan luonnon hyötykäyttäjänä ja sitten ihmisenä, joka toivoisi, että luonto kuitenkin säästyisi myös tuleviin aikoihin.

Eija-Liisa: Ja hänen isänsähän oli tämmöinen, tunsi nämä simpukka-asiat myöskin.

Anni: Joo. Antin isä on sitten juuri enemmän sitä luonnontutkijapuolta. Se oli minusta semmoinen asia oikeastaan, mitä vähän kaipaan sieltä 50-luvusta, että tosiaan pystyi saman ihmisen sisällä olemaan sekä metsätalousihminen että sitten metsien suojelija -ihminen. Nykyään tuntuu, että metsäasioista on tosi vaikeata keskustella, koska ne ääripäät, metsien taloudellinen hyötykäyttö ja metsien suojelijat, on todella kaukana toisistaan. Monesti tuntuu, että käsite metsä on jo semmoinen, mikä tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asiaa. Toisille se on lähinnä sitä puutavaraa ja taimia ja harvennettavaa nuorta puustoa ja lopulta päätehakattavaa puustoa. Toisille metsä sitten taas on se metsä ekosysteeminä kaikkine eliöineen ja sienirihmastoineen, kasveineen ja kivineen, ja myös puineen, mutta että ne puut ei ole ikään kuin se pääasia siinä, vaan se kaikki muukin siinä ympärillä. Se keskustelu on tosiaan vaikeata, kun ei olla siitä peruskäsitteestäkään sitten yhtä mieltä.

Eija-Liisa: Aivan. Ja se on jotenkin nyt niin pinnalla, että heti pienikin eroavuus mielipiteessä nostattaa heti pään punaiseksi, kun niistä aletaan puhua.

Anni: Kyllä, ainakin siellä jossakin Twitterin päässä, niin siellä taitaa olla hyvin vilkasta keskustelua aiheesta.

Mutta tosiaan tämä simpukkapuoli sitten on siinä tarinassa koko ajan mukana ja ne todella joutuvat sitten vaikeuksiin siellä kotijoessaan näiden metsänhakkuiden takia, ja tätä jokea aletaan sitten muokata uittoväyläksi. Senni päättää yrittää pelastaa ne henkitoreissaan olevat simpukat. Hän vertaa sitä mielessään näihin poliopotilaisiin, jotka ovat henkitoreissaan ja yrittävät saada hengitettyä. Ja just se rautakeuhko, se hengityslaite, minä vähän ajattelin, että se on myös niin kuin simpukan kuoret, jotka suojaavat sitä ihmistä sisällään. Senni tosiaan ei ole kaikkia potilaitaan pystynyt auttamaan, mutta hän ajattelee, että ehkä hän näitä simpukoita pystyy sitten auttamaan pois tukehtumiskuolemasta.

Se, mitä minä pidän itse tärkeänä siinä tarinassa, on se, mitä Senni siinä lopussa miettii, kun hän on päässyt sieltä arkisesta ja monin tavoin ahdistavasta ja vaikeasta ympäristöstä metsään, johon hän on ne simpukat viemässä, niin hän toteaa, että simpukat toivat hänet sinne metsään. Eli hän ei itse ole ikään kuin simpukoiden pelastaja, vaan simpukat ovat pelastaneet hänet. Minusta se on hyvä ajatella niin päin, koska me kuitenkin ollaan vain yksi olento keskellä luontoa. Kyllä se todennäköisemmin on niin päin, että luonto auttaa meitä eikä päinvastoin.

Eija-Liisa: Kyllä. No, sitten voitaisiin vähän puhua vaikka tästä toisesta, tässä oli metsästä, niin sitten näistä kallioista. Tämän Kivitaskun louhokset.

Anni: Joo. Täytyy ehkä tässä kohtaa just mainita tästä paikasta, missä ollaan, eli Suomussalmi. Minä tänne tullessa mietin, että tämä liittyy todella monin tavoin minun kirjoihini. Ihan tässä keskustassa on voimalaitos, vesivoimalaitos, joka patoaa tämmöisen Emäjoki-nimisen joen. Aikoinaan, kun minä jokihelmisimpukoita tutkin tätä Margarita-romaania varten, niin perehdyin muun muassa helmenpyynnin historiaan. Tuossa Emäjoella on toiminut semmoinen Konrad Hollo, joka eli yli 80-vuotiaaksi, kuoli 70-luvulla, ja hän tosiaan pyydysti simpukoita ja etsi helmiä ihan tässä meidän lähellä. Ja Suomussalmen, olikohan se luoteiskolkassa, on puolestaan semmoinen kuin Korvuanjoki, jossa tämä Hollo myös operoi samoissa hommissa. Sieltä hän löysi kaikkein isoimman ja arvokkaimman helmensä. En muista vuosikymmentä, mutta kuitenkin ennen sitä jokihelmisimpukan rauhoittamista, joka tapahtui vuonna -55. Hän sai siitä helmestä sitten niin suuret tulot, että pystyi rakentamaan itselleen talon. Myöhemmin hän myi sen talon. Nykyrahassa arvioituna sen helmen arvo oli kuulemma noin 100 000 euroa. Tämmöisiä helmiähän löytyy vain todella harvoin, noin joka 10 000:sta simpukasta. Voi hyvin ymmärtää, miksi simpukat ovat monissa paikoissa jo kauan sitten ajautuneet lähelle sukupuuttoa, kun niitä auottiin sitten hyvin paljon näitten helmien löytämiseksi. Simpukkahan kuolee siihen, jos se kuori rusautetaan auki.

Sitten, jos Kultarintaa ja Suomussalmea ajattelee, niin Suomussalmen rintamalla vuonna -41 teloitettiin eräs totaalikieltäytyjä, Arndt Pekurinen, Suomen tunnetuimpia totaalikieltäytyjiä, jonka toiminta aikoinaan sai aikaan muun muassa sen, että Suomeen tuli ensimmäinen siviilipalveluslaki 30-luvun alussa. Tämä Arndt Pekurinen on ollut Kultarinta-romaanissani Joel-nimisen henkilön eräänlainen semmoinen etäinen esikuva. Minä luin aikoinaan Erno Paasilinnan kirjoittaman Arndt Pekurisen elämäkerran ja siitä sitten aloin keksiä tätä Joelin hahmoa.

Nyt on muuten tänä vuonna ilmestynyt semmoinen elokuva kuin Ikuiseen rauhaan, joka kertoo tästä Pekurisen elämästä. Se oli kyllä hyvin vaikuttava kertomus, että suosittelen.

Eija-Liisa: Joo, ja tämä edellinenkin, tämä Arndt Pekurisen elämä, jonka jo mainitsit tässä, on tosi mielenkiintoinen. Suosittelen jyrkästi.

Anni: Ja sitten näistä kallioista. Tuli mieleeni vaan se.

Eija-Liisa: Tässähän on, tähän väliin, kun otit tämän päivän Suomussalmen tässä esiin, niin sanon tässä samalla, että tämän päivän Suomussalmella, elikkä meidän retkellä tänään selvisi, että Ilmari Kiannon yksi tytär oli nimeltään Orvokki Helmi Simpukka Kianto.

Anni: Joo, panin merkille tämän tarinan. Siinä taas yksi yhtymäkohta. Huomenna käsittääkseni olette menossa Hossan kansallispuistoon. Siellä on tämmöinen Värikallio-niminen kallio, jossa on kalliomaalauksia. Ja nehän liittyy sitten tähän minun Kivitasku-romaaniini. Siinä puhutaan paljon kivistä ja kallioista, ja myös kalliomaalauksista.

Kivitaskun tarina itse asiassa syntyi tämmöisellä hyvää aavistamatta -matkalla, jonka tein 10 vuotta sitten tuonne Ristiinaan, joka on nykyisin Mikkeliä. Siellä on tämmöinen Astuvansalmen kalliomaalausalue Saimaan rannalla rantakalliossa, 5 000 vuotta vanhoja maalauksia. Menin sinne retkelle ja ihan muuten vaan olin kiinnostunut niistä. Kun pääsin sinne kalliomaalauspaikalle, niin minusta alkoi tuntua vähitellen siltä, että en pystykään lähtemään sieltä pois. Jotenkin se paikka vaikutti minuun hyvin syvällisellä tasolla. Olin välillä siellä niitä maalauksia katselemassa ja sitten kiipesin sinne kallion huipulle, palasin takaisin alas ja koko ajan jotenkin tunsin ymmärtäväni hyvin niitä ihmisiä, jotka aikoinaan on ne maalaukset siihen kallioon tehneet silloin kauan, kauan sitten. Myöhemmin olen kuullut, että kalliomaalauspaikat saattavat hyvinkin vaikuttaa tällä tavalla, koska ne on sellaista maisemaa, joka meille ihmisille näyttäytyy hyvin dramaattisena. Siinä on se jyrkkä kallio ja vesi ja niiden kohtaamispaikka, monenlaisia kaikuja. Puhutaan tämmöisestä kalliomaalausten akustiikasta, joka on ihan tietynlaista. Todennäköisesti ne sitten jollakin neurologisella tasolla vaikuttaa ihmisiin ajasta riippumatta jotenkin samalla tavalla. Nykyihminen tietysti osaa just ajatella kaikujen ja maiseman vaikutusta, mutta sitten menneisyyden ihminen on ehkä kokenut vaan semmoista jotain pakahduttavaa kunnioitusta tai pelkoa ja halunnut sitten tehdä ne maalaukset juuri siihen.

Kuitenkin sillä kalliomaalausretkellä tunsin semmoista mielenkiintoista värinää sisälläni, että tässä on nyt jotain. Oikeastaan ainoa asia, mikä minua siellä harmitti, oli se, kun olin etukäteen lukenut, että tässä Astuvansalmen kalliossa on toisessa päässä hyvin selkeä ihmiskasvojen muoto, ja kalliomaalauspaikat on yleensä semmoisia, Suomessa ainakin, että niissä monesti on juuri tämmöinen ihmiskasvojen tai sitten eläimen pään muoto. Sehän kaikki johtuu vaan ihan rapautumisesta, sattumanvaraisia muotoja, mutta ihmissilmä kääntää monenlaisia muotoja sitten ikään kuin tunnistettaviksi hahmoiksi. Ehkä on sitten koettu, kun tällaisia muotoja on muinoin katseltu, että tässä on nyt jotain salaperäistä ja yhteys johonkin henkimaailmaan, kun kalliokin näyttää ihmiseltä.

Minä sitten harmittelin sitä siinä jonkun aikaa, että kun ei ole venettä käytettävissä, että en näe sitä ihmiskasvomuotoa sieltä vesiltä käsin. Sitten keksin, että minähän voin mennäkin uimalla katsomaan sitä, kun on kuitenkin kesä ja vesi oli melko lämmintä. Minä sitten lähdin uimaan siitä kalliomaalausten vierestä ja polskuttelin sitä kallionsyrjää itää kohti. Tiesin, että se kasvokuvio on siellä kallion itäpäässä. Siinä kasvoi yksi koivu vähän niitten maalausten ja kasvokuvion edessä. Kun minä sinne etenin ja se koivu siitä vähitellen väistyi, niin se kasvokuvio tuli näkyviin. Se oli hyvin vaikuttava hetki, koska tietysti, kun on kyse korkeasta kalliosta, niin sillä on myös iso pää, eli se oli hyvin iso ja vaikuttava kasvokuvio ja sillä oli, näkyi siinä kallion pinnassa ikään kuin selvästi suu ja silmät ja nenä. Ne silmät oli kiinni, eli minä ajattelin, että se nukkuu se tyyppi, joka siellä kalliossa on. Siinä Astuvansalmen kalliomaalausten edustalla, parikymmentä metriä rannasta, alkoi syntyä tämä romaanini Kivitasku, koska Kivitaskussa on sitten eräs henkilöhahmo, joka istuu salmen rannalla ja katsoo vastarannalla olevaa kalliota, jossa on tämmöinen nukkuva hahmo. Ja hän odottaa, että se heräisi. Se on hänen rakastettunsa symboli ja rakastettu on vaipunut sellaiseen kuoleman kaltaiseen uneen. Tämmöisiä seurauksia taas oli hyvää aavistamatta -matkalla, että alkoi sitten romaani kehkeytyä.

Kivitaskussa tosiaan tämä kalliotematiikka vaikuttaa monella tavalla siihen juonen sisältöön. Siinä on 1800-luvun venäläisiä rangaistusvankeja, jotka tuodaan Suomeen louhimaan pallograniittia Pietariin erään palatsin koristekiveksi, ja siitä on monenlaisia kauaskantoisia seurauksia. Suomestahan vietiin aikoinaan Pietariin rakennusmateriaaliksi paljon kiveä. Muun muassa Virolahdelta on viety semmoista punaista graniittia, josta on tehty sitten Iisakin kirkon ulkopylväät ja patsaiden jalustoja ja kaikkea mahdollista sinne. Tämmöisten valtavien maamassojen tai kalliomassojen siirtäminen ympäri maailmaa on minusta jotenkin mielenkiintoinen asia ja sitä minä halusin sitten käsitellä myös tuossa Kivitaskussa.

Ja niin kuin tuossa alussa kerroin siitä, että Kivitaskussa on se yksi lobotomian läpi käynyt nainen, Helena, niin Kivitaskussa myös rinnastuu sitten toisiinsa ihmisen peruskallio, eli ihmisaivot, ja sitten se todellinen luonnollinen kallio, jota aletaan louhia.

Eija-Liisa: Niin. Joo, kosketaan.

Anni: Kalliolouhinta ja lobotomia rinnastuvat toisiinsa.

Eija-Liisa: Kyllä. No, tässä justiin, niin kuin jo paljastitkin, niin jouduit sitten taas tutkimaan näitä kivilajeja ja kaikkea tällaista, että mitä on käytetty koristekiveksi. Kun luin siitä niin muistin Waltarin kirjoista tämän, en muista, liittyikö tämä, tämä liittyy lähinnä nyt Turkin historiaan, että uusi hallitsija kun syntyi, niin silloin se hallitsija piti synnyttää sellaisessa huoneessa, salissa, joka oli porfyyristä rakennettu. Ja porfyyri nimenomaan on kai niin kuin Suomen, suunnilleen tämän alueen nämä porfyyrikivet on tämän alueen kiviä.

Anni: Joo, tuolla Kaakkois-Suomessa varsinkin on sellaista punaista graniittia.

Eija-Liisa: Ai, onko se siellä.

Anni: En tiedä, mistä se sinne Bysanttiin on tullut, mutta muistan kuulleeni kyllä myös tuon, että näistä keisarillisen perheen jäsenistä puhuttiin purppurasyntyisinä. He olivat ne, jotka olivat saaneet kunnian syntyä sellaisessa tietynlaisessa huoneessa.

Eija-Liisa: Nimenomaan. Kyllä. Ihmeellisiä tarinoita. Ja juuri nämä kuljettamistavat, että miten raakaa työtä oli sekin. Kun tässä puhuttiin puista, niin kyllä kivien Pietariin vientikin oli tosi rankkaa hommaa.

Anni: Joo. Minä muistan jo lapsena kiinnostuneeni tästä kivien siirtelystä, kun mummulassa luin sellaista kirjaa kuin Maailman suuret arvoitukset. Nykyään se on minun omassa hyllyssäni. Sain sen mummulasta perinnöksi. Siinä kerrottiin Pääsiäissaaresta. Pääsiäissaari on keskellä Tyyntä valtamerta ja se on tunnettu siitä, että siellä on hyvin korkeita patsaita, Moai-patsaita, joissa on ihmisen pää. Ne on louhittu siellä saarella aikoinaan, mutta sitten, kun sinne ensimmäiset eurooppalaiset saapui paikalle, niin saari oli puuton. Kaikki ihmettelivät, että miten ihmeessä nämä patsaat on saatu paikoilleen. Myöhemmin on sitten käynyt ilmi, että kyllä Pääsiäissaarellakin on aiemmin kasvanut puita. Todennäköisesti on ollut sitten jonkinlaisia telajärjestelmiä, millä nämä on tuotu paikoilleen.

Nämä saarelaiset itse kertoi näille valloittajille, että he tulivat kävellen, eli että nämä patsaat olisivat sitten vain kävelleet paikoilleen. Se oli minusta mielenkiintoinen ajatus silloin pienenä ja aloin jo silloin kiinnostua kivistä. Jotenkin puiden ja metsien lisäksi myös kivet on ollut aina lähellä sydäntäni. Ehkä yhtenä osatekijänä on ollut se, kun minulle pienenä luettiin Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet, joka kertoo semmoisesta Karolus-nimisestä nuorukaisesta, joka lähtee onneaan etsimään, niin kuin saduissa aina lähdetään. Hän kohtaa matkallaan semmoisen ihmeellisen kiven, joka aina ilmestyy uudelleen ja uudelleen siihen reitille. Karolus päätyy lopulta kuninkaan linnaan, jossa on ainoastaan yksi ihminen enää, nuori tyttö, ja sitä kuninkaan linnaa ympäröi valtava määrä kiviä. Tämä tyttö sitten kertoo Karolukselle, että nämä kivet joka yö vyöryvät lähemmäksi, mutta päiväsaikaan, kun hän pystyy pitämään niitä silmällä, ne eivät uskalla tulla lähemmäksi. Lopulta käy ilmi, että siellä linnan salin lattiassa on ruusumarmori, joka on näiden kivien kuningatar ja vangittu sinne linnan lattiaan, ja ne kivet ovat tulossa hakemaan kuningatartaan takaisin. Muistan, kun tätä satua kuulin ja äiti luki, ja äidillä oli kaulassa jonkunlainen koristekivikoru. Minä katselin sitä korua ja ajattelin koko ajan, että onkohan kivet tulossa hakemaan tuotakin. Se oli jotenkin hyvin salaperäistä ja jännittävää ja vähän karmaisevaakin, ja jotenkin kivet muotoutuivat mielessäni ihan erityislaatuisiksi. Toki nykyään tiedän, että ne on pelkkiä mineraaleja, mutta jälleen kerran ajattelen itse niin, että kun ihminen on vaikka ison siirtolohkareen vierellä ja kokee olonsa jollakin lailla epävarmaksi, niin ehkä me jollakin syvällisellä tasolla ei pystytä ajattelemaan, että se on kuollutta kiveä, vaan me suhtaudutaan siihen varmuuden vuoksi niin kuin siinä olisi joku mammutti tai muu valtava otus, että ollaan pikkuisen varuillamme. Meidän oma mieli kääntää asiat eläviksi, vaikka ne ei sitä oikeasti olisikaan.

Eija-Liisa: Kyllä. Tämmöiset siirtolohkareet on kyllä ihan ihmeellisiä. Koko tämä yleisö tietää Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n Villingin lomakodin pihalla, mistä lähdettiin edelleen sinne saareen, niin muistatte ne kaksi valtavaa irtolohkaretta. Muistatte joka iikka suunnilleen, eikö niin? Okei. No, minä muistan kun menin sinne ensimmäistä kertaa ja niitä siinä ihmettelin. Silloin jonkin verran vielä näinkin ja minulle tuli semmoinen tuntuma siitä, että ne oli pelottavia. Tuntui, että siellä sisällä on joku silmä, joka kuitenkin valvoo tai näkee.

Anni: Niin. No, ajatteles vaan Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuja, jossa nimenomaan näin onkin.

Eija-Liisa: Ihan totta?

Anni: Siellä kiven sisällä on vangittu tyttö.

Eija-Liisa: Joo. Kyllä. Näin. Hetkinen, vielä meillä olisi jonkun verran aikaa. Ajattelin näin, että me tämä puolitoista tuntia puhuttaisiin tässä ja sitten tämä viimeinen puoli tuntia annettaisiin yleisölle puheenvuoro. Mitäs sanot?

Anni: Kyllä sopii. Ilman muuta, jos kysymyksiä on.

Eija-Liisa: No, niin. Yleisö irti.

Raimo: Minulla olisi kysymys.

Anni: Joo.

Raimo: Itsestäni kerron vain sen verran, että minä olen tämmöinen yläsavolainen erämies, joka on aina kulkenut metsiä kotiseudulla ja myös Norjan tuntureissa ja muualla. Semmoinen kysymys sinulle, että oletko koskaan eksynyt metsään tai luontoon?

Eija-Liisa: Ihana kysymys. Sanotko nimesi vielä?

Raimo: Lampisen Raimo.

Anni: Lampisen Raimolta kysymys. Sanon sen tänne mikrofoniin, jos ei kantautunut muuten. Hän on aktiivinen luonnossa liikkuja ja kysyi, että olenko koskaan eksynyt metsään. Olen eksynyt luontopoluilla useamman kerran, koska niissä on hulppeat opasteet. Sitten, jos minä yksin lähden kartan kanssa metsään, niin silloin en ole eksynyt.

Raimo: Minä vielä jatkan sillä, että kun minä nuorena kuljin, niin minä en käyttänyt kompassia enkä karttaa, vaan minä ajattelin aina, että minä kyllä osaan pois. Mutta se on villi tunne sitten, kun maisema oli saattanut muuttua, on esimerkiksi tullut joku aukko, jos ajattelee noita kotiseutuja tai muuta. Ja sitten erehdyin lähtemään, taivas oli pilvessä ja sitten mietti siinä, että missä minä olen. Siinä on pitkät selkoset metsiä tänne itään päin kun lähdetään sieltä tulemaan, tiettömän tien taipaleita. Aluksihan se oli, joskus, sanotaan semmoisena parikymppisenä, vähän semmoinen hurjan tuntuinenkin kokemus, että mitä tässä tekisi. Jotenkin se oli ihan erilainen se kokemus sillä lailla, että kun tavallaan tiedät, missä sinä kuljet, näet kartasta, että tuossa minä olen. Tai nykyään ihmiset jopa GPS:llä katsovat, missä kartalla ovat. Mutta se, että et ollut ollenkaan tiennyt, mitä siinä tekisi, mutta sieltä vaan sitten kuitenkin taas käveli tutuille seuduille. Se oli vaan semmoinen, nuorempana, silloin, kun oli näkö tallella ja paljon kulki noita saloja, niin semmoinen, mitenkä sanoisi, ihmeellinen kokemus. Se oli erilainen kuin sillä tavalla, kun kuljet, kun tiedät, missä olet.

Anni: Joo. Näin se on. Ja se eksymisen käsite on minusta ylipäätään mielenkiintoinen. Ajatellaanko eksymisenä sitä, kun kyllähän metsässä hetkellisesti tulee monestikin semmoinen tunne, että nyt ei ole ehkä ihan varma, että missä kohtaa tarkalleen on, mutta sitten, kun vähän tutkiskelee ympäristöä, niin sitten taas hahmottaa. Sitten semmoinen, mitä minä ehkä miellän eksymiseksi, on semmoinen, että on ihan hukassa, että sitten ei ikään kuin omin voimin meinaa sieltä löytääkään. Eksymisiä on varmasti monen tasoisia ja monen laatuisia kokemuksia. Osa on sellaisia, mitä ehkä vähän hakeekin liikkuessaan. Kun haluaa hetkeksi kadota ihmiskunnalta, niin sitten voi hankkiutua ihan uusiin maastoihin ja eksyä sinne semmoisella onnellisella tavalla. Sitten taas on niitä hetkiä, kun metsä on täynnä hirvikärpäsiä, alkaa olla nälkä, kylmä ja jano ja haluaa sieltä vain äkkiä pois, ja sitten, jos tulee epävarmuutta suunnasta, niin sitten se ei ole ollenkaan mukava kokemus. Tämäkin on semmoinen monipuolinen asia, niin kuin useimmat asiat, mitä metsiin liittyy.

Eija-Liisa: Minä ajattelin tuota eksymistä juuri pari viikkoa sitten, kun menin junalla Nurmekseen. Me oltiin tuolla jossakin, menty Lieksasta eteenpäin ja kysyin avustajaltani, että kuule, mitä tässä on ympärillä, niin kuin minä aina kysyn. Se rata meni niin kuin vaaran laella ja avustajani sanoi, että no, ei tässä mitään, että järvi tuossa on molemmin puolin ja ei tässä näy mitään muuta kuin tuota metsää. Minä ajattelin, että niin, niinhän sitä suomalainen sanoo, että no, ei tässä ole mitään, vaikka on maailman upeimmat maisemat siinä ja aurinko paistaa vielä, että ei ole aurinko vielä laskemassa, niin sanoo, että no, ei tässä nyt ole yhtään mitään, että älä kysele.

Sitten minä rupesin oikein ajattelemaan sitä, kun hän sanoi, että molemmin puolin on pelkkää metsää, ettei tässä ole mitään muuta. Minä kysyin, että onko tässä asutusta. Ei tässä ole mitään, se sanoi. Minä ajattelin nimenomaan sitä ja ajattelin jotenkin omaa taustaani vasten näin, että karmeata, että vaikka näkisi ja tänne eksyisi, lähtisi tämmöisissä valtavissa metsissä näin vain niin kuin johonkin suuntaan, että jos on suunnat hukassa, että ei tiedä, ei näy järvikään joka paikkaan, vaikka niitä täällä paljon on. Ajattelin, että se on varmaan todella hirveä kokemus, että suunnat on hukassa ja ei tiedä oikeastaan, että tuonne on nyt vaikka 100 kilometriä tai tuonne on 50, tai jotain tämmöistä. Nämä mittasuhteet on niin valtavat. Kun ajattelen tämmöistä kantahämäläistä maisemaa, niin kyllähän siellä voi eksyä, ei se mitään sen kummempaa ole, mutta siellä ei ole ikinä semmoisia ulottuvuuksia sille eksymiselle, koska aina tulee joku pelto, aina tulee joku tie, johon voi pysähtyä. Minua vanhemmat neuvoi, että jos eksyy, niin sitten jos löytyy tie, löytyy joku tämmöinen vastaavanlainen, esimerkiksi tie, niin sitten ei saa enää mennä siitä metsään, vaan pitää ruveta kulkemaan sitä tietä. Tiehän johtaa jonnekin. Täällä ei varmasti ole teitäkään ollenkaan niin, että sen täytyy olla jotenkin ihan hirveä kokemus.

En tiedä, eksyykö täällä, kuoleeko täällä ihmisiä metsään, jotka on eksyneet. Kuka tietää tästä jotain? Kukaan ei tiedä mitään.

Aune: Ei, mutta minä haluaisin kysyä, että milloinka päätit, että sinusta tulee kirjailija? Anteeksi, eli Auli Rinne Savosta. Minua mietitytti tuossa, kun minä olen vasta aloittanut Margaritan, en tunne aikaisempia teoksia. Se on todella kiinnostava. Heti minä arvelin, että nyt kirjoittaja tietää hieronnasta. Ja sitten yllätyin, tai en yllättynyt, kun kerroit, että olet ensimmäiseltä ammatiltasi hieroja. Minua kiinnostaa nyt, että milloinka tiesit, että sinusta tulee kirjailija. Oletko kirjoitellut salaa kirjoituslipastoon? Olet selvästikin ihan tarinankertoja, koska mitä nyt on kuunnellut, niin sinä olet lapsesta asti näitä kaikkia tarinoita, ja miettinyt ja kaikkea.

Haluan sinulle yhden viestin tuolta Savosta, kun minä olen tuolta Savon suunnalta, niin lukea. Voitko pitää, Malla, tätä? Tämä on sinulle terveiset, niin luen sen tästä suurennuslasilla. No, tämä ei kuulu, mutta toivottavasti joku kuulee. En pysty tuota mikkiä, kun joudun tätä suurennuslasia pitämään.

Ystävättäreni on lukenut tämän kirjan ja hän sanoi näin: Auli, jos saati tilaisuuden kiittää puolestani Anni Kytömäkeä Margaritasta, sykähdyttävin lukukokemus pitkiin aikoihin. Suorastaan pidätin henkeäni, ettei kirja loppuisi. Eli se jälkikysymys: Milloinka tulee seuraava kirja, kiitos?

Anni: Kiitos kysymyksestä ja terveiset sinne ystävällesikin. Kiitos palautteesta hänelle. Kyllä tosiaan ihan jo lapsena alkoi jotenkin hahmottua, että haluan kirjailijaksi. Muistan, että varmaan kesällä -92, kun olin menossa syksyllä kuudennelle luokalle ala-asteella, niin minä päätin meidän kesämökillä Sastamalassa, että nytpä minä kirjoitan kirjan ja sitten, kun menen syksyllä kouluun, niin olen kuuluisa kirjailija. En silloin ihan vielä tajunnut näitä asioita, että miten etenee, ja kirjoitin ehkä muutaman kymmenen sivua sitten jotain Pohjois-Amerikkaan sijoittuvaa intiaanikertomusta, mutta se jäi sitten kesken. Minulle luettiin satuja, minä luin itse ihan jo aikuistenkin romaaneja silloin toisella kymmenellä. Kaari Utrion kirjat oli minun suuria suosikkeja, historiallinen romaani ylipäätään. Minulla oli kyllä tosi paljon semmoisia romaanin alkuja, kaikenlaisia yritelmiä, mutta ne aina jäi sitten tämän intiaanitarinan tapaan kesken. Se, mitä minä sain aikaiseksi siinä teinivuosina ja nuorena aikuisena, oli erilaisia novelleja. Minulla oli aikamoista maailmantuskaa silloin nuorena, kun havahduin kaikenlaisiin ympäristöongelmiin ja sotiin ja kaikkiin siihen, mitä voi sanoa maailman nurjaksi puoleksi. Halusin sitten kirjoittaa novelleja, joissa asiat menisi toisella tavalla kuin todellisuudessa. Se oli ehkä vähän sellaista terapiakirjoittamista, mutta minä lähetin niitä novelleja myös kirjoituskilpailuihin ja aloin saada myös menestystä, ja sain siitä tavallaan myös kannustusta jatkaa kirjoittamista.

Koko ajan minua harmitti se, että minä kirjoitan vain tällaisia lyhyitä kertomuksia, kun olisin halunnut kirjoittaa romaanin, saada aikaan kokonaisen romaanin. Mutta sitten, kun minä 25-vuotiaana yhdellä novellillani voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun, joka oli siellä minun kotiseudullani semmoinen, on oikeastaan nykyäänkin semmoinen arvostetuin kirjoituskilpailu, niin siitä tuli niin iso itsetunnon ryöpsähdys, että minä sitten aloin heti kirjoittaa seuraavaa tarinaa, päätin osallistua toiseen kirjoituskilpailuun, jossa oli aiheena sadut. Yritin kirjoittaa satua, jossa olisi mukana tätä karhumytologiaa ja 1900-luvun alkua ja luonnonsuojelijoita ja metsiä ja kaikkea. Siinä satukirjoituskilpailussa oli seitsemän sivun yläraja tekstin pituudella, ja lopputuloksena sitten kahdeksan vuotta myöhemmin oli 650-sivuinen Kultarinta. Eli minä en sitten lopulta osallistunutkaan siihen satukirjoituskilpailuun, vaan se koko homma lähti ihan lapasesta ja minä aloin keksiä tarinaa, jossa oli aina vaan uusia käänteitä ja lisää sisältöä. Aika pian sitten totesin, että tästä onkin nyt näköjään kehkeytymässä romaani. Ja se oli tosi hyvä, että näin kävi, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minä tajusin tässä romaani-ideassani tulla riittävän lähelle nykypäivää, noin 100 vuoden taakse menneisyyteen, ja pystyin siitä ajanjaksosta kyselemään jo omalta isoäidiltänikin asioita, että miten he vaikkapa pukeutui koulussa ja mitä koulussa ylipäätään oli oppiaineita ja koska vetoketjut tuli käyttöön, kaikkia semmoisia arjen yksityiskohtia, mitä kirjallisuudesta voisi olla aika työlästä kaivaa esiin. Sitten, kun menin mummun luokse teelle ja kyselin kaikkia sen menneisyydestä, niin siitä tuli hyvin elävää historiaa, jota minä sitten pystyin punomaan siihen Kultarinta-romaaniinkin. Se kirjoittaminen tosiaan kesti tosi pitkään, kahdeksan vuotta. Siinä oli välillä pitkiä taukoja. Minä vaan elin sitten omaa elämääni ja sain sitten taas hyvää aavistamatta -matkoilta erilaisia vaikutteita. Lopulta se kirja kuitenkin valmistui ja löysin sille kustantajan. Siitä se sitten lähti. Se oli kyllä semmoinen onnenkantamoinen. Ajattelen sitä kirjoituskilpailun voittoa, että se osui sitten kohdalleen ja kannusti jatkamaan myös romaanin parissa.

Eija-Liisa: Tässä oli jatkokysymys vielä.

Anni: Joo, minä just muistin sen jatkokysymyksen.

Eija-Liisa: Joka on jännittävä nyt sitten.

Anni: Joo, se on minullekin jännittävä. Viime marraskuussa, kun sain tämän Finlandia-palkinnon, niin sen jälkeen minulla on ollut aika kiireistä aikaa. Minusta on kauhean mukava käydä tämmöisissä tilaisuuksissa kertomassa kirjasta ja kohtaamassa lukijoita. Sitten on tullut myös aika paljon erilaisia tilaustekstipyyntöjä, kirjoittamispyyntöjä, muun muassa joku novelli ja erilaisia asiatekstejä, kolumneja ja muuta. Minulla on vähän semmoinen huono ominaisuus, että en pysty kovin montaa tekstiä tekemään samaan aikaan ja sen takia romaani on nyt hieman ollut jäissä tämän niin sanotun missivuoden, kun tätä kysyntää on, mutta toivon, että viimeistään alkuvuodesta pääsen taas romaanin kimppuun kunnolla. Minulla on kyllä seuraavan romaanin juoni aika lailla jo kokonaan mielessä, että nyt on enää se pikku homma, että se pitäisi kirjoittaa. Sen takia olen monesti miettinytkin, että olisi hienoa, jos osaisi säveltää tai tehdä elokuvia, niin voisi jotenkin tuottaa semmoista toisenlaista virtaavaa tarinaa. Kun se syntyy minun päässäni, niin se on aina semmoista visuaalista virtaa ja tunnelmia, ja niitä henkilöhahmoja näkee mielessään ja tapahtumat näkee mielessään. Sitten, kun se pitää kääntää sanoiksi, niin siinä on ihan hirvittävä urakka, koska sanat on aina jotenkin typistettyjä osia todellisuudesta ja ne kilisee ja kolisee ja klonksahtelee toisiaan vasten. Siinä kestää aina tosi kauan, että saa sen sanojen virran vastaamaan sitä mielikuvien virtaa, joka alun perin on ollut mielessä. Se on ikään kuin ihan toista kieltä kuin se tarinan kieli, jota alun perin kokee. Aion kyllä jatkaa tällä saralla, että kyllä se seuraava kirja sieltä joskus tulee.

Eija-Liisa: Onko ollut minkäänlaista aikomusta, onko kukaan tarjonnut sinulle mahdollisuutta, että vaikkapa Kultarinnasta tulisi elokuva?

Anni: No, ei ole elokuvista ollut puhetta.

Eija-Liisa: Vielä.

Anni: Teatteriversioitahan Kultarinnasta on tehty muutamakin. Kokkolassa, Porissa ja Lahdessa on ollut Kultarinta-näytelmä. Se on ollut hyvin mielenkiintoinen kokemus niitä näytelmiä käydä katsomassa, kun ensimmäistä kertaa näkee ihan oikeina ihmisinä ne itse keksimänsä henkilöhahmot. Siinä on tapahtunut myös semmoisia mielenkiintoisia vinksahduksia. Kun Kokkolassa esitettiin Kultarinta-näytelmän kantaesitys, maailmanensi-ilta, niin minä olin sitä silloin katsomassa ja siellä Kokkolassa Kultarinnassa oleva Erik Stenforsin, päähenkilön, isää, Gunnaria, näytteli Pekka Johansson-niminen näyttelijä. Hän teki siitä roolista jotenkin niin energisen ja reippaan ja humoristisen, että minun omakin mielipide siitä Erikin isästä muuttui jotenkin paljon positiivisemmaksi. Oli jotenkin todellisen elämän hauska jäynä, että miten kirjailijakin voidaan yllättää ja tulla jymäytetyksi, että henkilöhahmo muuntuu sen näyttelijäntyön ansiosta.

Eija-Liisa: Aivan. Ja edelleen. Ei. Hiljaisuus laskeutui.

X: Minä tuon mikrofonin, niin saadaan nauhalle se.

Timo: Tässä on Timo Kuoppala äänessä. Minä palaisin sinne metsätyön aikaan, jota kohtaan Eija-Liisalla on näköjään suuri kiinnostus. Kiva oli, että haastateltava nosti tämän Pentti Haanpään osuuden esille, koska hänellä on tosiaan, jos metsätyökuvauksia kaipaa, niin sieltä kyllä niitä löytyy. Kyllä sitten myös tämä Kalle Päätalo, niin on surullista luettavaa oikeastaan ne karmivat kuvaukset, kun Kalle joutui, tämä on ehkä jo enemmän sitten, no, sanotaanko näitä romaaneiksi näitä Kallen omaelämäkerrallisia kirjoja, mutta hän kuvaa aika raadollisesti sitä, kun hänen isänsä mielisairauden takia ei pystynyt perhettä elättämään, niin Kalle joutui sitten töihin aivan liian alaikäisenä. Ne kuvaukset siitä kiusaamisesta ja mitä kaikkea hän siellä koki, on kyllä synkkää luettavaa, mutta sellaista elämä on siihen aikaan ollut.

Eija-Liisa: Joo, sain tästä hyviä vinkkejä kyllä ja varmaan jotain, täytyy sanoa, että en halua kauhean paljoa lukea niistä asioista. Minun taustassani ei ole mitään tämmöisiä kokemuksia. Jotenkin vaan olen herännyt siihen ihan nyt viime aikoina, oikeastaan Annin kirjan myötä, kun siinä sinä puhut siitä, että kuinka kova hinta tästä on maksettu. Sinulla ei ole siitä kuin yksi joku tämmöinen viittaus oikeastaan ja sitten vasta olen ruvennut ajattelemaan just tätä tämän lantin toista puolta, että on hieno, että nämä on maksettu ja kaikkea ja siitä kyllä puhutaan, mutta sitten tämä, että mikä on se varjo, se tummempi puoli siinä. Se on minua alkanut kiinnostamaan. Haanpää on ollut tässä erittäin hyvä ja saatan joskus vanhana lukea sitten Kalle Päätaloa vaikka. Kysykää, hyvät ihmiset nyt. Kiitos, Timo, tuosta. Taikka kommentteja?

Anni: Nyt ollaan aika lähellä Kalle Päätalonkin seutuja ja minulla ja Kalle Päätalolla on sama kustantaja. Muistan, kun kustantaja joskus kertoi, että kun Päätalo tuli sitten välillä Helsinkiin käymään, niin hän ei koskaan suostunut siihen, että kustantamosta olisi lähetetty taksi noutamaan, vaan hän käveli perille. Pysyi vaatimattomana elintavoiltaan.

Ulla: Ulla Raappana-Jänis kyselee täältä Annilta, että kun sinä teet näitä hyvää aavistamattomia matkoja, niin millä tavalla sinä säilöt nämä arkistoihisi ja millä tavalla otat esille sitten nämä vinkit? Kuluiko siinä pitkä aika? Rakennatko sitä juonta monesta eri vinkistä, mitä olet saanut näiltä matkoilta? Miten se prosessi etenee? Minä olen kauhean utelias.

Anni: No, välillä havainnot saattaa olla hyvin yksittäisiä, joku vaikkapa luonnossa oleva pieni havainto tai joku havainto ihmisestä ja monesti kirjoitan sen muistiin ja upotan sen jonnekin tarinaan. Sitten on näitä Astuvansalmen kalliomaalausretken tyyppisiä matkoja, jotka vaikuttaa hyvin keskeisesti koko tarinan, koko kirjan juoneen. Se on oikeastaan minulle itsellenikin vähän mysteeri, että miten se tapahtuu. Tällaisia on ollut muutama: tämä kalliomaalausretki, tämä Ormio, josta kerroin, ja vaikkapa nyt se, kun minä aikoinaan tutustuin tähän jokihelmisimpukkaan. Ne on minulle itselleni merkittäviä oivalluksia ja tietoja, jotka vaan piirtyy hyvin syvälle mieleen ja sitten tulee semmoinen pakottava halu kertoa siitä muillekin. Ehkä se on siinä just ratkaiseva, sellainen perinteinenkin kirjailijoihin liitetty ominaisuus, että tulee jonkinlainen sanomisen halu tai jopa pakko. Sitten, kun ne tietyt asiat on itselle tärkeitä, niin juoni alkaa syntyä niiden ympärille.

Kuitenkin siinä on aina olennaista sekin, että vaikka tässäkin nyt on paljon puhuttu näistä yhteiskunnallisista asioista ja luonnosta ja isoista teemoista, minusta tärkeintä kuitenkin romaanissa on aina se, että se kertoo mielenkiintoisen tarinan päähenkilöistään, on ne sitten ihmisiä, simpukoita tai karhuja tai mitä vaan, mutta että se olisi mukaansatempaava ja veisi mennessään.

Kaikki ei lue kirjoja samasta motiivista. Jotkut haluaa lukea semmoisia utuisempia ja epämääräisempiä tarinoita ja keskittyvät niihin, mutta minä itse kaipaan romaaneilta aina sitä, että minä jotenkin täysin saisin heittäytyä siihen tarinaan ja unohtaa koko oman elämän ja ajan kulun ja kaiken. Semmoisia yritän itsekin kirjoittaa. Minun johtotähtenä tai tietynlaisena kuvauksena, että millaisia kirjoja yritän kirjoittaa, on se, kun minä yhdeksännellä luokalla kirjoitin koulussa noin 30-sivuisen romanttisen tarinan Titanicin uppoamisesta. Se oli ennen Titanic-elokuvaa, että minä keksin ihan itse tämän aiheen. Tai itse asiassa meidän piti kirjoittaa Titanicista, mutta se sai olla tarina tai asiateksti. Minä tietysti halusin kirjoittaa tarinan ja keksin romanttisen juonen. Opettaja sitten antoi siitä 10+ ja kirjoitti sinne aineen loppuun: Ihana, kuohuva melodraama. Sellaisia minä edelleen yritän kirjoittaa, ihania, kuohuvia melodraamoja.

Eija-Liisa: Voi, ihana. No, me nyt odotetaan taas sitä seuraavaa. Nyt minulla on Annille sellainen lopuksi, jos ei kenelläkään ole mitään kysyttävää, niin minulla on Annille lahja. Tässä on terveiset Ilmari Valovirralta. Ilmari on ollut tämän maan johtavia, uraa uurtavia jokihelmisimpukoiden tutkijoita ja nimenomaan siellä käytännössä ojissa rämpinyt ja tietää, missä näitä on ollut. Näitä kaikkia jokia ja ojiahan ei julkisuudessa edes paljasteta, koska ei haluta, että suuri yleisö sitten ryntää kaivamaan simpukoita sieltä ja yrittävät löytää helmiä, tietenkin, uskovat löytävänsä heti.

Ilmari on minulle tuttu sillä tavalla, että hänen vaimonsa Helena on minun sydänystäviäni jo semmoisen reilun 30 vuoden ajoilta. Hän on minun kollegani. Opetin kieliä 27 vuotta samassa koulussa, missä Helena opetti biologiaa melkein suunnilleen saman ajan. Olen kertonut tästä, että Anni on täällä ollut aikaisemminkin haastateltavana ja nyt kerroin myöskin, että Anni tulee. Silloin hän sitten sanoi, että hänpä lähettää Annille tällaisen. Tämä on nyt kovaa faktaa, tämä ei ole mitään melodraamaa. Tässä on tähän Natura-hankkeeseen liittyvää tutkimusdataa, joka on luovutettu EU:n kyseiseen virastoon. Tässä on näitä ympäristöjä ja tätä asiaa tarkoin tutkittu. Täällä on Annille myöskin omistuskirjoitus Ilmari Valovirralta.

Anni: Hyvänen aika, kiitos paljon. Minä tunnen hänen elämäntyönsä. Lähetä paljon terveisiä ja kiitoksia hänelle.

Eija-Liisa: Ole hyvä.

Anni: Kiitos. Ajatelkaa, että jokihelmisimpukkatutkijan sukunimi on Valovirta.

Eija-Liisa: Niin, ja vielä, minä kerran kysyin, että miksi teillä on noin hassu sukunimi kuin Valovirta, kun he kehuivat, että heillä on vanha suku. Minä sanoin, että mitä varten teillä sitten tuollainen moderni kuin Valovirta, että sehän nyt on sähköä ja kaikkea, että mikä se sitten ennen on ollut tämä teidän suku, että onko se joku suomennos tai muuta. He selittivät, että ei sen kuuluisi ollakaan Valovirta, vaan se on ollut Valuvirta, joka nyt menee paljon lähemmäksi sitten jo tätä simpukka-asiaakin.

Asta: Eli joku suomenruotsalainen pappi kirjoittanut väärin, vai? Valovirta.

Eija-Liisa: Saattaahan niin olla. Kiitos, Anni, tästä.

Anni: Kiitoksia.