Unisatu

Posted on 14.2.202324.5.2023 by Ali

Unisadun hyvä noita on vaalea, nuori ja kauniisti hymyilevä vaaleatukkainen nainen, joka ei halua kenellekään pahaa. Hänellä on sinivihreä hupullinen viitta. Hänen edessään on pata, johon huolet heitetään. Hän pitää käsiään suojelevasti padan yllä: siellä pysyvät! — *Hyvä noita patoineen, kuva Shutterstock /quadshock.*

UNISATU AIKUISILLE

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Kuten tiedämme, lapsille on vaikka kuinka paljon unisatuja. Me aikuiset olemme tässä suhteessa lapsipuolen asemassa. Jonkunhan on aloitettava tämä tyylilaji. Aloitan tämän siis nyt. Ota sopiva asento sinulle sopivassa paikassa.

Mieti ensin vaikka pari huoltasi. Niitähän meidän aikuisten on helppo löytää. Otamme ensimmäiset tarjoutuvat, ja heitämme ne hyvän noidan pataan. Tässä sadussa ei ole pahoja noitia.

Hyvä noita hämmentelee ja keittää huoliasi, ja löytää niistä piankin hyviä puolia. Itse keksit ne joskus myöhemmin, kun olet herännyt. Nyt vain nautit hyvän noidan hoidosta. Voit kuvitella padasta tulevan mielenkiintoisen ja jännittävän tuoksun, jos haluat.

Hyvä noita on puolellasi. Hän näkee enemmän ja pidemmälle kuin sinä, ja siksi voit lepäillä turvallisesti. Hyvä noita on yhtä kuin intuitiivinen mielesi, joka ymmärtää asioita syvällisemmin ja laajemmin kuin yhteiskunnassamme liikaa arvostettu, usein lyhytnäköinen ja yksipuolinen rationaalinen järki.

Sinulla ja minulla, meillä kaikilla on tässä yhteiskunnassa aika paljon erilaisia pelkoja. Pelkäämme ehkä työmme, perheemme ja itsemme puolesta, luonnon puolesta, nykyisin myös rauhan puolesta. Pelot estävät meitä nukahtamasta, keskeyttävät untamme. Koska peloille ei voi keksiä heti varmoja ja toimivia ratkaisuja, parasta on heittää ne hyvän noidan pataan.

Ratkaisuja kypsyy, kun pata hiljalleen kiehuu. Ehkä jo huomenna keksit, miten hoidat jonkin ongelman helpommin kuin osasit kuvitella. Älä pelkää heittää pataan myös tosi isolta tuntuvaa ongelmaa tai pelkoa. Ne voivat vaatia enemmän keittoaikaa, mutta tärkeintä on poistaa ne untasi häiritsemästä.

Olosi alkaa tuntua turvallisemmalta pikkuhiljaa tai nopeamminkin. Kun pelkäämme, näemme asiat usein liian jyrkästi ja vaihtoehdottomasti. Pidämme helposti tätä ainoana oikeana totuutena. Itsekin olen ajatellut:” Elämäni on Putinin käsissä. Hän päättää ja säätää, miten minun ja meidän käy.”

Kun katsoin tänä vuonna Linnan juhlia (joihin itsekin olen saanut kaksi kutsua Roska päivässä -liikkeen perustajana) huomasin, että turvallisuuden tunteeni lisääntyi. Meillä on todellakin viisas presidentti ja hänen vaimonsa, meillä on paljon viisaita ja fiksuja ihmisiä.

Me löydämme yhdessä ratkaisuja hyvinkin vaikeisiin ongelmiin. Voimme luottaa lukuisten suomalaisten kykyyn toimia haastavissa tilanteissa. Minun ei tarvitse kantaa yksin Suomea ja maapalloa harteillani, kuten yön pimeydessä mieli voi alkaa kaventua ja supistua.

Voin ja haluan tehdä voitavani. Näin tekevät muutkin. Voimme löytää viisautta, johon emme yksinämme kykenisi. Hyvän noidan pata levittää ympärilleen turvallisuuden tuoksua. Heräämme huomenna vähän vahvempina, vähän yhteistyökykyisempinä.

Elämässä on käsittämätöntä pahuutta, mutta elämässä on myös paljon täysin käsitettävää hyvyyttä, jonka määrää voimme lisätä. Juuri nyt, juuri tässä on turvallista nukahtaa. Mielesi voi tuottaa huomenna uusia ajatuksia, jotka voivat iloisesti yllättää sinut.

Lukumummuja

Posted on 14.2.202315.2.2023 by Ali

Kuva Mannerheimin Lastensuojeluliiton materiaalipankki.

Lukumummeja ja -vaareja tarvitaan kouluissa

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Lukumummi tai -vaari ei ole opettaja, vaan lapsen aikuinen kaveri, joka auttaa lukivaikeuksista lasta kerran viikossa, keskimäärin puolen tunnin ajan. Itse aloitin lukumummina äskettäin Helsingin Herttoniemenrannan ala-asteella. Kun kirjoitin tästä Facebookissa, kymmenet tykkäsivät. Toimintaan pääsee mukaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin kurssin kautta. Lukumummi ja -vaari -toimintamallin on kehittänyt Niilo Mäki Instituutti yhteistyössä Mannerheimin Lastensuojeluliiton Järvi-Suomen piirin kanssa vuonna 2012.

Alttius lukivaikeuteen on perinnöllistä. Kaikkien kirjoitettujen kielten käyttäjillä esiintyy lukivaikeutta.

-Suomen kielessä lukivaikeus näkyy hitautena, totesivat Adrien Jalonen ja Annastiina Kettunen Niilo Mäki Instituutista koulutustilaisuudessamme. – Alakoululaisista noin 10 prosenttia tarvitsee yksilöllistä tukea.

Lukumummi tai -vaari antaa lapsen lukea, lukee välillä vuorotellen lapsen kanssa ja keskustelee lapsen kanssa luetusta. Keskusteleminen on tärkeää, sillä lukuvaikeudesta kärsivä voi lukea tekstiä niin, ettei välttämättä ymmärrä tai ajattele lukemaansa.

Me, joille lukeminen on helppoa ja on ollut sitä myös lapsena, opimme uuden maailman. Lukeminen ei olekaan niin helppoa, kuin olemme luulleet. Lukivaikeus voi ilmetä mm. siten, että lapsen on vaikea erottaa äänteiden pituuseroja. Kuka ja kukka voivat mennä sekaisin, samoin kuin tuli ja tuuli. Lapsi voi arvailla sanaa pelkän alun perusteella. Lukeminen voi olla työlästä ja ilmeetöntä, kun kaikki energia menee tekniseen lukemiseen.

Eläytyminen kantaa, yhdistää ja voimauttaa

Me, jotka luemme paljon ja olemme lukeneet paljon myös lapsillemme, eläydymme lukemaamme.
Emme keskity lukemisvirheisiin, vaan saamme tunne-energiaa luetusta. Omalla esimerkillämme voimme opettaa lukemiseen eläytymistä, jolloin tapahtuu luonnollista oppimista.

Kun aikuinen ja lapsi lukevat yhdessä, tapahtuu yhteiseen maailmaan siirtymistä. Omat aikuiset lapseni muistelevat edelleen yhteisiä lukuhetkiämme hienoina jaettuina kokemuksina. Emme olleet opettavainen äiti ja lapset, vaan yhdessä maailmaa ihmetteleviä ihmisiä.

Lukumummi-urani on vasta alussa, mutta huomasin heti oppilaiden kanssa samaa kokemusta kuin lapsieni kanssa. Siirryimme yhteiseen maailmaan kuin olisimme olleet elokuvissa yhdessä.

Vastausta moniin erilaisiin tarpeisiin

Lukumummit ja vaarit helpottavat opettajien työtä ja mahdollistavat lapsille parempaa tulevaisuutta. Lukutaito on yhteiskunnassamme olennainen taito. Sen avulla menestytään tai voidaan myös pudota.

Huomaan omassa koulussani, että vapaaehtoistyötämme selvästi arvostetaan. Tätähän ei moni välttämättä koe edes työpaikallaan.

Nyky-yhteiskunta panee meidät helposti ikälokeroihin, joiden piirissä tapaamme ihmisiä. Mutta on myös niin, että eri ikäiset tarvitsevat vuorovaikutusta toistensa kanssa. Kaikilla meillä lukumummeilla tai -vaareilla ei vielä ole – tai ei tulekaan – lapsenlapsia. Osa nykyaikuisistahan valitsee tietoisesti lapsettomuuden. Kaikilla lapsilla ei ole isovanhempia, tai nämä asuvat niin kaukana, että tapaaminen on hyvinkin harvinaista. Lukumummi ja -vaari toiminta voi täyttää monia tarpeita.

Larppijuttu

Posted on 12.2.202315.2.2023 by Ali

*Larpissa kaikki on mahdollista. Kuvat Shutterstock: morsian Lario Tus, ratsumies Degtryaryov Andrey*.

Kurkistus liveroolipelaamisen kulissien taakse

Pelinjohtajan harmeja ja riemuja

Larppaaminen on improvisoitua näyttelemistä. Se on leikkiä, jossa ihminen vapautuu omasta persoonastaan ja ryömii jonkun toisen nahkoihin pelinjohdon määrittelemäksi ajaksi. Aluksi larppaaminen oli nuorten harrastus, mutta nyt se on levinnyt senioripiireihin saakka. Näkövammaiset eivät ole poikkeus.

Teksti: Anne Huttunen

Meidän roolipelimme eroavat hiukan näkevien larpeista. Katsekontaktin puuttuessa pelaaminen on sanallista. Larppiin pukeutuminen ja muu visuaalisuus on toisarvoista ja jokainen pelaaja laittautuu vain oman tunnelmansa luomiseksi. Lähtökohdat ovat kuitenkin samat. Tarvitaan larppikäsikirjoitus, pelaajat ja pelinjohtaja. Olen käsikirjoittanut liveroolipelejä yhdentoista vuoden ajan välillä yksin ja useimmiten hyvän ystäväni Satu Linnan kanssa. Satu laati myös kaksi käsikirjoitusta yksin. Kaikissa peleissä minä olen toiminut pelinjohtajana.

Alku joskus hankalaa

Pelinjohtajan työ alkaa käsikirjoituksen valmistuttua. Hän hoitaa tiedottamisen, proppien eli pelissä tarvittavien esineiden kokoamisen ynnä muut rutiinihommat. Usein kaikki sujuu sutjakasti, mutta toisinkin saattaa käydä.

Larppikäsikirjoitus muodostuu tiheäsilmäisestä ihmissuhdeverkosta, jonka repeäminen tekee hallaa kaikille pelaajille. A rakastaa B:tä, mutta vihaa C:tä. D esittää A:lle liikeidean tai jonkin muun ehdotuksen. Siksi larppiin ilmoittautuminen on sitovaa. Jos larppaaja ei ilmoita poisjäämisestään tosi hyvissä ajoin ennen peliä, vain äkillinen sairastuminen kelpaa syyksi. Kun sellaista tapahtuu, pelinjohtajan on etsittävä paikkaaja. Muutaman kerran täpäriä tilanteita on sattunut ja niistä on selvitty. Hurjin tilanne sattui eräässä Suomen autonomian aikaan sijoittuneessa pelissä.

Vaikka pelit enimmäkseen pelataan Helsingissä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun tiloissa, larppi-innostus on levinnyt ympäri Suomen. Tähän peliin oli ilmoittautunut kaksi keskisuomalaista vakiopelaajaa. Lähes viime hetkellä he totesivat, että juna-aikataulujen takia heidän piti poistua pelistä kesken kaiken. Mikä neuvoksi? Miten voisin ennen ennalta sovitun peliajan päättymistä häivyttää kaksi hahmoa. Ei kun mielikuvitus liikkeelle. Toinen pelasi tsaarin armeijan luutnanttia. Hänet kutsuttaisiin suorittamaan kiireellistä tehtävää. Toisen hahmo oli monilapsisen perheen vanhin tytär. Hänen äitinsä sairastuisi ja tyttären pitäisi kipittää kiireesti kotiin. Kirjoitin molemmille kutsukirjeet, jotka heidän piti saada pelin loppupuolella. Niitä ei koskaan käytetty.

Pelejä edeltävänä päivänä hyppään melkein kattoon aina, kun kännykkäni soi, koska viime hetken puhelut tietävät usein pahaa. Sillä kertaa puhelin soi urakalla. Ensin kartanon emännän hahmon pelaaja ilmoittautui sairaaksi. Tästä päätettiin selvitä poistamalla pelistä yksi kontaktiverkon ulkopuolella oleva sivuhahmo. Osa yllättävistä pelitapahtumista jäisi pois, mutta eiväthän pelaajat tietäisi mitä menettäisivät. Pian kännykkä pirahti uudelleen. ”Luutnantti” oli sairastunut ja hänen oli ollut tarkoitus toimia keskisuomalaisen pelikaverinsa oppaana. Kolmen pelaajan puuttuminen oli jo hankala juttu. Eräs hahmo oli haastanut ”luutnantin” kaksintaisteluun. Mitenkäs riitaveljet nyt selvittelisivät välejään, kun toinen heistä ei tulisi paikalle lainkaan. Satu ehdotti pelin peruuttamista, mutta minä olen melkoinen jääräpää, kun niikseen tulee. Särkynytkin peliverkko olisi tyhjää parempi meille yhdeksälle, jotka pääsisimme pelikentälle. En jaksa muistaa, millaisia hätäratkaisuja rakentelin perjantain ja lauantain välisenä iltayönä eikä minun tarvitsekaan, sillä kännykkä piippasi varhain lauantaiaamuna. ”Luutnantin” riitaveikko se siellä soitti ääni flunssasta karheana kuin raastinrauta. Nyt nousivat kädet pystyyn jo minultakin, vaikka en toki voinut kauaa niitä pystyssä pidellä. Tuli kiire pirauttaa peruutussoitto kaikille larppaajille. Eräällä päijäthämäläisellä pelaajalla oli salainen numero. Ehkä turhankin hienotunteisena en ollut pyytänyt sitä häneltä. Soittelin sinne sun tänne, mutta numeroa ei ollut kellään. Ei kun taksiin ja pelipaikalle selittämään, että sori vaan, mutta tulitpa tehneeksi aamutuimaan turhan ja pitkän matkan. Onneksi hän sekä eräs toinenkin paikalle ehtinyt pelaaja suhtautuivat tilanteeseen erittäin ymmärtäväisesti.

Tämän ruljanssin jälkeen olo oli kuin puhjenneella ilmapallolla. Satu lohdutti minua sanoen, että voisimme myöhemmin pelata larpin kaikessa loistossaan. Peliä siirrettiin parilla kuukaudella ja uskoin kohtuuden nimissä, että kaikki menisi nyt hyvin. Mutta kun ei. Sain vajaat pari viikkoa ennen peliä kuulla, ettei ”luutnantti” nytkään pääsisi larppaamaan. Mistä löytyisi korvaava mies? Meidän pelimme ovat erittäin naisvaltaisia. Larppaaminen ei tunnu kiinnostavan miehiä ja kaksi miesilmoittautujaa on jo luksusta. Satulla ja minulla on eräs ystävä, jota olimme monet vuodet haikailleet larppaajaksi. Hän ei ollut ikinä ilmoittautunut, mutta nyt olivat neidot pulassa ja vetosivat hänen ritarillisuuteensa. Onneksi hän lupautui luutnantiksi. Lähetin hänelle kiireen vilkkaa pelimateriaalit sekä ensikertalaisille tarkoitetut tietopaketit. Kun tämä oli tehty, luulin seilanneeni jo selville vesille, kunnes eräs naispelaaja ilmoitti, että hänen oli pakko jättäytyä pois. Silloin peliin oli enää vajaa viikko aikaa. Soitin läpi kaikki vanhat pelaajat, jotka vain kiinni sain ja houkuttelin mukaan paria uuttakin. Kenellekään ei peli sopinut noin lyhyellä varoitusajalla. Vihdoin, yhdennellätoista hetkellä, päähäni pälkähti pyytää mukaan erästä näkevää historian opiskelijaa. Meidän pelimme ovat toki avoinna näkevillekin, mutta pelimaksu on kalliimpi niille, jotka eivät ole Näkövammaisten kulttuuripalvelun jäseniä. Opiskelijatyttö suostui ja taas tuli kiire. Pelin sisällä liikkuneet pistekirjoituksella kirjoitetut kirjelappuset joutivat roskakoriin ja ne piti muuttaa mustavalkoisiksi.

Hetken minusta tuntui, että nyt olin johtanut vihonviimeisen larppini, mutta lopussa kiitos seisoi. Juuri tuosta murheenkryynistä tuli minulle kaikkein rakkain niistä neljästätoista pelistä, joita olen tähän mennessä pyörittänyt. Tunnen voimakasta vetoa historianelävöittämispeleihin ja pelaajakaarti oli kerrassaan loistava.

Kriiseissä rämpimistä

Pelinjohtajan toimenkuvaan kuuluu pelissä ilmaantuvien kriisitilanteiden selvittäminen. Pahin tilanne sattui, kun eräs larppaaja sai sairauskohtauksen kesken peliä. Pienempiäkin kriisejä on koettu. Kerran pelitiloihin saavuttuani havaitsin, että oli sattunut päällekkäisbuukkaus. Erään yhdistyksen hallitus aikoi kokoontua meille luvatussa huoneessa. Larppeihin tarvitaan useampi huone, joissa pelaajat voivat selvitellä välejään kaksin tai pikku ryhmissä. Tämän lisäksi pelaajat olisivat takuulla menneet kipsiin, jos paikalla olisi ollut ulkopuolisia kuulijoita. Ilokseni joustava hallitus suostui siirtämään kokouksensa muualle.

Kerran eräs pelaaja kääntyi puoleeni kysyen, mitä olisi tehtävä nahkaiselle rasialle, johon hänen jalkansa oli sattumalta osunut vessassa. En tiennyt, mikä esine oli, mutta se tuntui käteeni arvokkaalta. Salapoliisityön jälkeen selvisi, että rasia sisälsi diabeetikolle tärkeän apuvälineen. Sen omistajakin saatiin selville. Samana päivänä pidettiin Iiris-keskuksen alakerrassa erään yhdistyksen syyskokous. Ilmeisesti pitkien vessajonojen vuoksi esineen omistaja oli piipahtanut Kulttuuripalvelun tiloihin ja unohtanut laitteensa. Yritimme soittaa hänelle, mutta kukapa kokouksessa kännykkä auki kehtaisi olla. Pistin laitteen taskuuni. Varmaan se noudettaisiin seuraavalla tauolla tai kokouksen jälkeen. Mutta laitepa tahtoikin heti päästä omistajansa luo. Se alkoi piipittää. Mikäs auttoi. Meidän partiolaishenkinen yleisavustajamme marssi rohkeasti häiritsemään kokousta ja ilmoitti palattuaan, että huutava apuväline ja sen omistaja olivat kohdanneet toisensa. Epäilin, että tapaisimme tuon yleisavustajan viimeisen kerran. Hänen debyytistään sukeutui nimittäin tulikoe. Kahvinkeitin tilttasi ja keittiöstä paloivat sulakkeet. Onneksi olin väärässä. Tuo aarre yleisavustajaksi on toiminut varasilminämme nyt jo kuudessa larpissa.

Oppia ikä kaikki

Monille kommelluksille voi jälkeenpäin nauraa makeasti ja niistä oppiikin yhtä ja toista. Koska avun pyytäminen on minulle sokeudessa vaikeinta, yritin pärjätä kaksi ensimmäistä larppia ilman yleisavustajaa. Esikoislarppini muonitusjärjestelyt epäonnistuivat niin surkeasti, ettei tarinalle riitä tässä tilaa. Toisessa pelissä jo nauratti. Peli sijoittui näkövammaisten leirikeskukseen, jonka keittiövastaavaa minä pelasin. Tuli kahvihetken aika. Alkajaisiksi rikoin yhden lasin, mutta onneksi se putosi tiskialtaaseen ja sain isommat sirut roskikseen ja pienet viemäristä alas. Hankalampaa oli se, etten löytänyt kahvipannun kantta yhtikäs mistään enkä uskaltanut kaataa kuumaa kahvia kannettomasta astiasta pieniin mukeihin. Kaksi pelaajaa tuli apuun ja me kolusimme tiskikoneen, kuivauskaapin, laatikot ja mitä kaikkea vielä. Lopulta oli pakko häiritä kulttuurisihteerin vapaapäivää. Hänkään ei muistanut, minne kansi oli pantu, koska näkevänä kaataa mielellään kannettomastakin pannusta. Pienestä on elämä joskus kiinni, mutta yhteispelillä tämäkin sujui. Sillä aikaa kun soitin kulttuurisihteerille, eräs sokea nainen oli alkanut täytellä kuppeja pesualtaassa ja lievästi heikkonäköinen mies tarjoili täytetyt kupposet pöytään. Pelien jälkeen on tapana kirjoittaa loppubriiffi, jossa hahmot kertovat, mitä ovat pelin aikana puuhanneet. Minun hahmoni oli ennen kahvihetkeä järjestänyt aarteenetsinnän, jossa leirikeskuksen vintiltä oli löytynyt Faberge-muna. Hän kirjoitti päivänsä kokemuksista:
”Kyllä elämä osaa olla surkuhupaisaa. Olimme äsken löytäneet vintiltä mittaamattoman arvokkaan aarteen ja nyt sitten tämä!”

Mitä tästä opin: Omatoimisuus on hyvästä, mutta kaikkea ei tarvitse yrittää tehdä itse

Erään larpin aikana pelasimme muistileikin, jonka tuomarina minun piti toimia. Satu lupasi lainata pistekirjoituskoneensa siihen tarkoitukseen. Minä kantaisin pelitilaan proppikassin ja hän koneen. Pistekone on noin viisikiloinen metallimurikka. Muistileikin alkamishetkellä käsitin, ettei Satu ollut kysynyt minulta, minne kone laitettaisiin. Hän oli unohtanut sen kotiin. Suustani pääsi ruma sana. Pelasin pilvissä leijuvaa, taiteellista kaunosielua, jonka suuhun kirosana ei mitenkään olisi sopinut. Kaksi larppaajaa sattui kuulemaan sen ja siitäpä ilo irtosi:
”Hei”, he kiljuivat toisilleen. ”Claudia sanoi voi perse.”
Olisin kyllä voinut sanoa toisenkin voimasanan Claudiana tai omana itsenäni. Yleisavustaja nimittäin haki Kulttuuripalvelun pistekoneen, ja me totesimme, ettei se toiminut. Niinpä hän päätyi itse kynähommiin.

Mitä tästä opin: Kun sokean täytyy ottaa mukaansa laukku tai jokin tärkeä isohko esine, hänen on paras laittaa se poikittain ulko-oven eteen niin, että hän joutuu potkaisemaan sitä ovea avatessaan.

Kirjoitin itselleni erääseen kartanomysteeripeliin kummituksen hahmon. Minun piti haahuilla ympäriinsä morsiuspuvussa ja sanoa koko larpin aikana vain kaksi lausetta. Muita tehtäviä minulla toki oli. Jakelin pelaajille kohtalokkaita kirjeitä ja väänsin soimaan soittorasioita, joiden sisällä oli testamenttiluonnoksia. Mutta mykäksi minun ei olisi pitänyt heittäytyä. Vaikeudet alkoivat jo pelin alussa. Pelaajat jakautuivat kahteen ryhmään. Toinen porukka meni harjoittelemaan äänellistä kuva-arvoitusta ja sulki oven perässään. Oikein hyvä, paitsi että ovi napsahti lukkoon ja yksi ryhmän jäsen jäi ulkopuolelle. Minulla ei ollut avainta. Hakkasin ovea nyrkillä ja rynkytin kahvaa, mutta larppaajat olivat liian tohkeissaan kuullakseen. Olin jo vähällä huutaa:
Ofgame, avatkaa ovi.” Onneksi avain kuitenkin löytyi eräältä pelaajalta eikä minun vielä silloin tarvinnut turvautua ilmaisuun, jota käytetään, kun joudutaan kesken larpin putoamaan hahmosta. Pian minun kuitenkin täytyi. Eräs larppaaja innostui pelin tiimellyksessä niin, että lähti juoksemaan ja törmäsi seinän terävään kulmaan. Hänen otsaansa tuli komea kuhmu ja olisi tarvittu kipulääkettä. Lähestyin pelaavaa yleisavustajaa kysyäkseni, löytyisikö yhdistyksen toimistosta jotain. ”Kummituksen” kohdatessaan hän alkoi kirkua ja yritti juosta pakoon, joten ofgame-ilmaisuun oli turvauduttava. Tapaturman uhri, joka pysyi päättäväisesti hahmossaan, vetäytyi hetkeksi lepäämään ja pyysi ”serkkunsa” seurakseen. Ruokakellon kilistessä oivalsin, etteivät tytöt voisi kuulla sitä syrjäiseen olinpaikkaansa asti. Silloin päätin ruveta puhuvaksi kummitukseksi. Menin heidän luokseen ja kähisin aaveäänellä:
”Aterialle. Marie Louise ja Elisabet, aterialle.”
Siitä eteenpäin kummituksen äänen kuulivat muutkin ja peli sujui paremmin.

Mitä tästä opin: Laukussani on aina tarvittavien huoneiden avaimet sekä laastaria ja särkylääkettä enkä enää kuuna kullanvalkeana kirjoita itselleni puhumatonta hahmoa.

Larppaamisen lumoa

Useimmat pelit kuitenkin sujuvat vailla vaikeuksia. Pelaan aina itsekin mukana ja tempaudun joskus pelin pyörteisiin niin, että olen vähällä unohtaa katsoa kelloa, vaikka aikataulun hallinta kuuluu tehtäviini. Kun kaikki on mennyt hyvin, koen pelien jälkeen rakastumista muistuttavan euforisen tunteen, jota kutsun larppikänniksi. Onnistuneissakin larpeissa pelinjohtajalla on omat tehtävänsä. Tärkein niistä on ohjailla peliä salavihkaa siten, ettei se jää junnaamaan paikallaan ja että kaikilla pelaajilla olisi tekemistä. Kannan erityistä huolta uusista larppaajista, koska toivon heille niin kivaa kokemusta, että he tulisivat uudelleenkin. Kirjoitamme hahmot siten, että käyn heidän kanssaan vähintään yhden keskustelun pelin aikana. Eräässä larpissa oli kolme ensikertalaista. Yhden oli tarkoitus kosia minun hahmoani. Tehtävät, jotka käsikirjoittaja pelaajille antaa, ovat aina vapaaehtoisia. Joko pelaaja ujosteli tai sitten hän ei löytänyt minua. Hahmoni piti kysyä kahdelta ”tädiltäni” olisiko minun suostuttava puolisoksi miehelle, jota epäilin rentuksi. Kun kosintaa ei kuulunut, muutin neuvonpyyntöni muotoon:
”Rakas täti, mitä ihmettä minä teen? Pitääkö minun suostua, jos Lehtorannan isäntä kosii minua tänään?”

Seuraava tapaus sattui siinä kovanonnenpelissä, josta alussa kirjoitin. Luutnantin ystävä oli haastanut hänet kaksintaisteluun. Koska me käsikirjoittajat pidämme onnellisista lopuista, olimme laatineet kirjeen, joka estäisi kaksintaistelun. Meidän oli tarkoitus luovuttaa kirje, mikäli jompikumpi riitaveikoista voittaisi erään arvoitusleikin. Jos kisan voittaisi joku muu, antaisimme kirjeen puoli tuntia ennen larpin loppua. Mutta ystävykset tekivät sovinnon jo pelin alkupuolella. Silloin minun hahmoni hihkaisi nähneensä posteljoonin kirjettä tuomassa. Pelinjohtajaminäni laski, että kirje kannattaisi näyttää, jotta siitä koituisi jutunjuurta ruokapöytään.

Pelin johtaminen on pikemminkin näyttelemistä kuin larppaamista. Larppaajilla on tiedot vain omasta ja lähikontaktiensa hahmoista, mutta käsikirjoittaja ja pelinjohtaja tuntevat kokonaiskuvan. Kerran pelasin äitiä, jonka tytär oli joutunut vaikeuksiin. Kaulassani oli ”arvokas” helminauha, jonka ojensin avuksi tyttärelleni. Ennen pelin loppua melkein kaikkien hahmojen salaisuudet olivat pulpahtaneet pintaan, mutta vain melkein. Pelinjohtajaminäni tiesi, että joukossa liikkui uskonnollista ikäneitoa esittävä ammattivaras, joka oli jo onnistunut vaihtamaan kaksi korua jäljennöksiin. Puoli tuntia ennen peliajan loppua ”tyttäreni” teki virheen:
”Maman”, hän sanoi. ”Minä olen niin kova hukkaamaan tavaroita. Säilytä sinä tämä helminauha minun puolestani.”
Pelinjohtajaminäni näki siinä tilaisuuden sekä edistää peliä että antaa ”ammattivarkaalle” pelattavaa:
”Miss Milton, olette tänään saanut tietoonne monta perhesalaisuutta. Mikä on teidän vaikenemisenne hinta?”
Kanssapelaajani otti kopin:
”Teidän kaulallanne on sangen arvokas helminauha”
”Kyllä. Mutta olen luvannut sen tyttärelleni.”
”Ymmärrän. Mutta se on kovin kaunis. Antakaa minun vain pidellä sitä hetkinen.”
Minun hahmoni luovutti korun ja pelinjohtajaminäni tiesi, että takaisin tulisi arvoton jäljennös. Tämä seikka paljastettiin pelinjälkeisessä suullisessa loppubriiffissä, jossa jokainen pelaaja kertoo, mitä kaikkea tuli puuhatuksi larpin aikana.

”Kukaan ei ole täydellinen”

Meidän larpeissamme on yksi erikoisuus, jota minun tietääkseni näkevillä ei ole. Koska otamme mukaan vain kymmenkunta pelaajaa, Larpit voidaan tallentaa. Pelitilan joka huoneeseen ja käytävään asetetaan tallennin ja monet pelaajat kuljettavat sellaista mukanaan taskussa, laukussa jne. Puran äänitteet ja aviomieheni ja minä rakennamme palasista yhtenäisen koosteen. Kooste jaetaan muistoksi kaikille pelaajille. Äänen laatu on vaihteleva ja välillä heikkokin, mutta kooste on kuin pitkä kuunnelma. Lisäksi koosteen kuuntelu auttaa pelinjohtotiimiä huomaamaan, mikä seuraavassa käsikirjoituksessa voisi toimia paremmin.

Viime toukokuussa pelasimme Big Brother -formaattia näkövammaisille sovellettuna. Minä tohkailin, että päiväkirjahuoneeseen piti saada tutut ja laadukkaat tallentimet, koska siellä suoritetaan nimeämiset ja käydään tärkeitä keskusteluja. Huoneeseen laitettiinkin monitoimilaite, joka on minulla arkikäytössä ja varalaitteeksi Satulta lainattu samanlainen. Vain kahdessa pelissä kaikki äänitteet ovat onnistuneet. Epäonnistumiset ovat aina hiukan harmittaneet, mutta en voi sanoin kuvata kiukkuani ja pettymystäni, kun virhe sattui minulle itselleni. Molemmat päiväkirjahuoneäänitteet menivät myttyyn. Kiukkuni paisui kymmeneen potenssiin ymmärrettyäni syyn. Olin kyllä painanut äänitysnappeja, mutta olin unohtanut käynnistää laitteet. Onneksi viisi larppaajaa oli kuljettanut sanelinta mukanaan ja päiväkirjakeskustelujakin koosteeseen saatiin.

Minulta kesti monta kuukautta ennen kuin pystyin nauramaan itselleni. Mutta opinpa jotain tästäkin: Samassa tilassa olevien kahden tallentimen täytyy olla erimerkkisiä. Päätin noudattaa jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen neuvoa silloin, kun joku on mämmännyt kaukalossa:
”Mene vaihtoaitioon, laske kymmeneen ja sano itsellesi: Kukaan ei ole täydellinen.”
Siis ei kun uutta peliä putkeen. Ensi lokakuun lopulla me larppaamme jälleen.

Omerta

Posted on 12.2.2023 by Ali

”Omerta 6/12 on ollut poikkeuksellinen, kiinnostava ja hieno projekti”

Aku Louhimiehen ohjaama Omerta 6/12 on elokuvateattereissa. Hänen seuraava elokuvansa Odotus on myös saanut ensi-iltansa.

Teksti: Pilvi Meriläinen

Pääosan esittäjä Jasper Pääkkönen aseissa vihreä pipo päässään, lumipuku päällä. Naispääosan esittäjä Nanna Blondel pistooli kädessään.

Max Tanner (Jasper Pääkkönen) tositoimissa… … kuten myös Sylvia Madsen (Nanna Blondell)

Omerta 6/12 sai Suomen ensi-iltansa 19. marraskuuta 2021. Elokuvassa Suomen itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto keskeytyy tylysti, kun presidentinlinnaan hyökätään ja valtiojohto otetaan panttivangiksi. Suojelupoliisin Max Tanner (Jasper Pääkkönen) määrätään neuvottelijaksi panttivankikriisiin, jonka taustalta löytyy terrori-iskuksi naamioitu suunnitelma Euroopan turvallisuuden horjuttamiseksi. Tannerin on tehtävä rohkeita ja kipeitäkin ratkaisuja selvittääkseen, kuka on iskun takana. Panoksena on ihmishenkien lisäksi koko Eurooppaa uhkaava turvallisuuspoliittinen kaaos.
Elokuva perustuu Ilkka Remeksen menestyskirjaan 6/12 (WSOY 2006).

Maailmalta tuttu genre Suomeen

-Omerta 6/12 on ollut monin tavoin kiinnostava, poikkeuksellinen, haasteellinen ja hieno projekti, uransa ensimmäisen toimintaelokuvan ohjannut Aku Louhimies kertoo.
-Elokuvia tehdään yhteistyössä ja tässä oli iso joukko tekemässä. Olen kiitollinen heille kaikille. Oli antoisaa työskennellä koko monikulttuurisen työryhmän kanssa.

Elokuvan ohjaaja Aku Louhimies synkän näköisenä seisomassa kädet taskussa. Ohjaaja Aku Louhimies kameran takana.

Ohjaaja Aku Louhimies, kaikki jutun kuvat Heikki Leis.

Kielten moninaisuus loi Louhimiehelle kuitenkin myös haasteita. Kuinka ohjeistaa työryhmää selkeästi vaihtaen lennossa kieliä ruotsiksi, englanniksi, viroksi ja espanjaksi. Kaikki kielet, joita hän edes vähänkin osasi, olivat käytössä.
-Monille meille käsissämme oli myös täysin uusi genre – toimintaelokuva. Työn haasteellisuus vaikeissa olosuhteissa yllätti meidät kaikki; viime talven sankat lumisateet Tallinnassa ja kovat pakkaset Narvassa, myös takaa-ajokohtaukset Helsingin keskustassa teettivät työtä.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Louhimies oli juuri saanut valmiiksi vielä ensi-iltaansa odottavan Odotus-elokuvan (Suomi 2021), jossa kompakti ja tiivis työryhmä loi rakkauselokuvaa kesäisessä Turun saaristossa.
-Oli kiinnostavaa luoda maailmalta tuttu toimintagenre Suomeenkin. On kuitenkin tärkeää, että Suomessa tehdään monenlaisia elokuvia. Se on tärkeää elokuvakulttuurimme kannalta, hän korostaa.

Vahvasti ajankohtainen Omerta

-Tämä elokuva, kuten myös Ilkka Remeksen romaani, on ajankohtainen nyt kun poliittinen ja sotilaallinen toimintaympäristömme muuttuu vauhdilla. Ihmisiin pyritään sosiaalisessa mediassa vaikuttamaan monin tavoin: painostaen, vastakkainasettelua lietsoen ja disinformaatiota levittäen, ja maailma näyttäytyy hyvin kärjekkäänä. Sosiaalisen median toiminta uhkaa muun muassa demokratiaa. Tarinan ytimessä on havainto siitä, että yksilö on usein vain pelinappula ja uhrattavissa suurempaa etua tavoiteltaessa.

Presidenttiparia näyttelevät Gaila Järvsalu ja Robert Enckell juhlatamineissa Linnan vastaanotolla.

Presidenttipari (Gaila Järvsalu, Robert Enckell).

”Tarinoitani on aina pidetty liian isoina valkokankaalle, ja on todella hienoa nähdä 6/12 elokuvana. Vieläpä sellaisena, jossa kerronnan mittakaavaa ei ole pienennetty kirjaan verrattuna vaan pikemminkin kasvatettu. Olen iloinen myös siitä, että elokuva hengittää joka tasolla vahvasti tätä päivää, myös geopoliittisten elementtiensä osalta.”
Ilkka Remes

Omerta 6/12 on myyty muun muassa Pohjoismaihin ja useisiin muihin Euroopan maihin. Se on saanut ensi-iltansa myös Virossa.

Odotus – onnellisuuden kaipuuta, rehellisyyttä ja anteeksiantoa

Aku Louhimiehen seuraava elokuva Odotus saa ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Hän on käsikirjoittanut sen pääroolissa näyttelevän Inka Kallénin kanssa. Se on saanut innoituksensa Juhani Ahon romaaneista. Elokuva kuvattiin viime kesänä.
Odotus on elokuva onnellisuuden kaipuusta, rehellisyydestä ja anteeksiannosta. Päähenkilö Elli (Inka Kallén) elää puolisonsa kanssa saaristossa. Ellin rauhallinen arki sekoittuu, kun pariskunnan nuoruudenystävä saapuu vierailulle. Sisäinen pakko ajaa Ellin kyseenalaistamaan elämänsä valintoja ja etsimään rakkautta olla itselleen rehellinen. Seksuaalisuus on Ellille vapauttava henkinen voima valintojen äärellä.
Muissa keskeisissä rooleissa nähdään Andrei Alén, Aku Hirviniemi ja Adeliina Arajuuri. Elokuvassa kuullaan Esa-Pekka Salosen musiikkia.

Maailmanensi-ilta Tallinnan elokuvajuhlilla

Odotus sai maailmanensi-iltansa Tallinnan kansainvälisillä elokuvajuhlilla (Tallinn Black Nights Film Festival) 26.11.2021. Esa-Pekka Salonen palkittiin festivaalilla parhaan alkuperäiskappaleen palkinnolla. Festivaalin tuomaristo kuvaili kappaletta samanaikaisesti sekä emotionaalisesti raa´aksi että henkisesti vapauttavaksi, joka heijastaa täydellisesti elokuvan päähenkilöiden sisäisiä intohimoja, rakkautta ja epävarmuutta.
Odotus on ensimmäinen kotimainen hiilinegatiivinen elokuvatuotanto. Tuotannon hiilijalanjäljen laskemisessa ja kompensoimisessa yhteistyökumppanina toimi suomalainen voittoa tavoittelematon säätiö Compensate. Tallinnan elokuvajuhlien tämän vuoden keskeinen teema oli kestävä kehitys elokuva-alalla.
Elokuvan levitysoikeudet on myyty muun muassa Saksaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

70 on vain numero

Posted on 12.2.2023 by Ali

Ikä on voimavara eikä koskaan ole liian myöhäistä

Johanna Vuoksenmaan uuden elokuvan 70 on vain numeron pääroolissa loistaa Hannele Lauri.

Teksti: Pilvi Meriläinen

70 on vain numero (Suomi 2020) kertoo lämpimän komediallisella tavalla suositun naisartistin Seija Kuulan (Hannele Lauri) kasvutarinan. Vaikka jumalattaret eivät täytä vuosia, tuo rakkaus eteen asioita, joissa ikä onkin voimavara eikä rasite. Elokuva on myös kunnianosoitus suomalaisille naisartisteille ja siinä kuullaan useita koko kansan rakastamia hittejä. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Johanna Vuoksenmaa ja se on hänen ihmissuhdetrilogiansa päätösosa. Aiemmat elokuvat 21 tapaa pilata avioliitto (Suomi 2013) ja Viikossa aikuiseksi (Suomi 2015) ovat saaneet yhteensä yli puoli miljoonaa katsojaa elokuvateattereissa.

Koskettaa monen ikäisiä

-Seija Kuula säihkyy lavalla yleisön rakastavien katseiden valossa, mutta kotona ei ole ketään – hän syö kylmää nakkia ja juo piimää yksin yöllä. Hän on yksinäinen. Stailisti Shanella (Misa Palander) on hänen läheisin ihmisensä. Vaikka menestystä, rahaa ja miehiä on riittänyt, näennäisestä rautaisesta itseluottamuksesta huolimatta Seijalla on omat epävarmuutensa. Hän pelkää vanhenemista – ei saa sanoa että hän täyttää 70. Hänen pelkonsa on jopa koomista. Muun muassa senioripalvelukeskus Virkkulinna on suuren kauhun aiheuttaja, Hannele Lauri kertoo.
-Seija on oppinut suojaamaan yksityisyyttään, mutta suojaus toimii myös eristeenä. Vaikka hän on ”koko kansan rakastama”, hänen on vaikea päästää lähelleen ketään. Seijan on uskallettava astua jumalattaren korokkeeltaan ihmisten pariin – ja kestettävä seuraukset.
Kun uusia artisteja tulee alalle, se on Seijalle kova paikka.
-Ymmärrän laulajien paineet, vaikka näyttelijät pääsevät helpommalla, sillä olemme työssämme rooliemme suojassa.
Elokuvassa on Hannele Laurin mukaan syvyyttä, monta tasoa. Asioita, jotka koskettavat monen ikäisiä, kuten lapsen ja lapsenlapsen haluaminen, ystävyys, vanheneminen ja sen tuomat rajoitteet. Asioita joita jokainen joutuu kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.
-Elokuvan nähneet ovat kertoneet minulle että näin todella on. Tämä on koskettanut heitä ja herättänyt ajatuksia.

Hannele Lauri seisoo makuullaan olevan Misa Palanderin takana.

Misa Palander ja Hannele Lauri. Kaikki kuvat: Johanna Vuoksenmaa /Dionysos Films.

Joka kohtauksessa

-Kun Johanna Vuoksenmaa soitti minulle ja kertoi että hän haluaisi minut päärooliin, olin siitä otettu, mutta minulla oli vain yksi ongelma: en osaa laulaa. ”Se ei ole ongelma”, Johanna sanoi.
Kuvauksissa Hannele Laurilla piti kiirettä. Hän juoksi laittamassa peruukia, vaihtamassa vaatteita ja oli maskeerattavana. Se antoi hänelle ainutlaatuista haastetta.
-Olen joka kohtauksessa. Tykkäsin näytellä tässä elokuvassa. Harvoin on tehty elokuvaa, jossa yksi näyttelijä on joka kohtauksessa. Tämä on tärkeä myös siksi.
-Komedian näyttelemisessä hyvin tärkeää on se, että uskoo rooliinsa eikä näyttele näyttelemistä, hän korostaa.

Elokuva nykypäivän supersankarittaresta

-Olen nuorena ollut töissä vanhainkodeissa ja olen aina pitänyt ikäihmisistä. Haaveilin kauan että tekisin ikäihmisten elämää käsittelevän pitkän elokuvan. Kun olin tehnyt 21 tapaa pilata avioliiton ja Viikossa aikuiseksi, minulle selveni ja tunsin, että seuraavaksi on sen aika, Johanna Vuoksenmaa kertoo.
-70 on vain numero on itsenäinen päätösosa ”aikuiselämän kipupiste”- trilogialleni. Trilogiassa mennään parinkymmenen vuoden ikähyppäyksin. Ensimmäinen osa 21 tapaa pilata avioliitto käsittelee sitoutumisen vaikeutta ja Viikossa aikuiseksi elämän tarkoituksen löytämisen vaikeutta. 70 on vain numeron iso kipupiste on se, miten suhtautua kun tajuaa, että elämää on enemmän takana kuin edessä.
Kun Vuoksenmaa alkoi suunnitella mistä kulmasta hän käsittelisi asiaa, hän mietti mitä Peppi Pitkätossulle tapahtuisi kun Peppi vanhenisi.
-Luulen että vanheneminen olisi hänelle kova paikka. Sitten ajattelin nykypäivän supersankaritarta, sellaista, jonka elämään ikä vaikuttaa ja ei vaikuta. Erilaisten vaiheiden kautta päädyin iskelmäjumalattareen ja hänen kipuiluunsa ihmisyyden ja jumalattaruuden välillä: uskaltaako hän astua tavallisten kuolevaisten joukkoon?
-Riittääkö että on hyvä laulaja? Millaista on olla koko ajan huomion kohteena?

Elokuvan päätähdet kilistävät olutpurkeilla: Mikko Nousiainen ja Hannele Lauri.

Hannele Lauri ja Mikko Nousiainen

Ainoa oikea Seijaksi

Hannele Lauri oli Johanna Vuoksenmaan mielessä jo alusta lähtien.
-Hannelen ainutlaatuinen monipuolinen kokemus ja ominaisuudet ovat kuin tehty rooliin.
Seija Kuula on Vuoksenmaan mukaan supertähti potenssiin kaksi. Vaikka Seija toteaa että ”jumalattaret eivät täytä vuosia”, aiheuttaa lähestyvä 70-vuotispäivä hänessä levottomuutta. Ikätoverit ovat alkaneet näyttää vanhuksilta ja manageri on tilannut uudelle levylle seestyneitä sanoituksia. Seija on tottunut siihen, että maailma tottelee häntä ja hänellä on keinonsa saada se taipumaan tahtoonsa. Kun suorapuheisen Seijan elämässä tapahtuu jotain, se päätyy takuuvarmasti otsikoihin. Seksikäs, itsevarma ja karismaattinen olemus saa kanssaihmiset lumoutumaan, mutta se millainen Seija on julkisivunsa takana oikeasti, paljastuu elokuvassa.
-Vanheneminen on väistämätöntä. Tämä lainalaisuus koskee kaikkia. Päämme sisällä voimme pysyä hyvinkin epäkypsinä vuosikymmeniä, mutta kehossamme aika tekee työtään. Fiktiivisen supertähden kanssa ja kautta voimme vapautuneesti nauraa kaikkein kipemmillekin asioille ikääntymisprosessissa ilman tirkistelysyyllisyyttä. Seijan matkassa pääsemme keikoille ja takahuoneisiin, levy-yhtiöön ja äänitysstudiolle ja biisinkirjoitusleirille, mutta myös artistin jääkaapille, saunaan, makuuhuoneeseen, kampaajalle ja gynekologille.
Vuoksenmaa rakastaa musiikkia ja on elämänsä aikana saanut musikkikappaleista lohtua, voimaa ja rohkeutta. Hän on myös kokenut suuria tunteita lauluntekijöiden ja laulajien ansiosta.
-Emme aina tule ajatelleeksi millaisia uhrauksia tähdet saattavat joutua tekemään arjessaan ja yksityiselämässään, jotta kuulijat ja katsojat saisivat elämysannoksensa. Heihin kohdistuvat paineet ovat kasvaneet.

Mirre (Marja Packalén) lukee Iltasalamaa Seijalle, joka riippuu lakanan varassa.

Mirre lukee Seijalle Iltasalamaa (Marja Packalén ja Hannele Lauri).

”Tämä on kasvukertomus”

Johanna Vuoksenmaa on hyvillään saadessaan tehdä elokuvaa kotikaupungissaan Tampereella. Hän lähti polkupyörällä kuvauksiin ja paluumatkalla meni järveen uimaan. Hänen mieleensä jäivät myös aurinkoiset päivät, kun kuvaustauolla osa työryhmästä meni uimaan vieressä olevaan järveen ja sitten jatkettiin töitä.
-Tämä elokuva on kasvukertomus, Hannele Lauri ja Johanna Vuoksenmaa toteavat.
Kaikenlaista voi oppia vielä vanhemmallakin iällä itsestä, toisista ja maailmasta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vaikka jotkut asiat iän karttuessa tuntuvat ihmimillisesti katsoen mahdottomilta, saattavat ne muuttua mahdollisiksi, jos uskaltaa tukeutua toisiin ja tuntea kaikkia rakkauden lajeja. Rakkaus on supervoima, joka ei katso ikää.
-Tässä elokuvassa pään- ja sielunvaivaa tuottaa oman iän ja sen mukamaan tuomien rajoitusten hyväksyminen. Toivon, että poistuessaan elokuvateatterista katsojat olisivat myös tämän asian suhteen valoisammalla ja iloisemmalla mielellä, Vuoksenmaa sanoo.

Maija Isola

Posted on 12.2.2023 by Ali

Elokuva rakastetusta Maija Isolasta

”Maija Isolan kankaat ovat olleet osa suomalaisten arkipäivää ja mielenmaisemaa jo yli 60 vuotta”

Elokuva Maija Isolasta vie katsojat lähelle häntä ihmisenä, taiteilijana, ajattelijana ja visionäärinä.

Teksti: Pilvi Meriläinen

Maija Isola on Suomen rakastetuimpien kankaiden suunnittelija. Hänen malliensa pohjalta luotiin Marimekon elämäntapafilosofia, joka kasvoi arkkitehtonisiin mittoihinsa hänen malliensa myötä, joita olivat muun muassa Unikko, Kivet, Kaivo ja Melooni. Isola oli myös kuvataiteilija.

Maija Isola mustavalkokuvassa, taustalla punaiset unikonkukat.

Maija Isola -elokuvan juliste

Maija Isola syntyi 1927 Riihimäellä Arolammin kylässä. Hänen elämänsä päättyi myös Riihimäellä, Kaunismäessä 2001. Hänen tuotteliain aikansa kangasmallien suunnittelijana Marimekolle sijoittuu vuosiin 1949-87. Kuvataiteilijana hän aloitti jo 1946 jatkaen maalausten ja piirrosten tekemistä elämänsä loppuun asti. Hän matkusti paljon ja asui useissa maissa ja kaupungeissa.

Leena Kilpeläisen käsikirjoittama, ohjaama ja kuvaama elokuva Maija Isola (Suomi 2021) näyttää, mikä oli Maija Isolan kankaiden menestyksen salaisuus, mitkä arvot olivat maailmanmatkaaja Isolan elämän keskiössä ja mikä on hänen jättämänsä perintö. Kertojina toimivat Maija Isolan päiväkirjat ja kirjeet sekä Maijan tytär Kristina Isola. Elokuva vie katsojat lähelle Maijaa ihmisenä, taiteilijana, ajattelijana ja visionäärinä. Kuulemme myös Armi Ratian (1912-1979) mietteitä sekä työnantajana että ystävänä.

Suomalaisiin koteihin ja maailmalle

Maija Isolan taiteen lähtökohta sekä maalaus- että tekstiilitaiteessa oli usein luonto sekä kansantaide ja -kulttuuri. 1950-luvun rauhanaika ja 1960-luvun suuri muuttoaalto maalta kaupunkiin olivat osaltaan vaikuttamassa Isolan menestykseen; asuinpaikan vaihdos aiheutti elinympäristön muuttumisen luonnonläheisestä urbaaniksi. Luontoaiheiset kankaat pehmensivät tätä muutosta. Kankaiden voimakkaat kuviot ja värit toimivat vastakohtana sota-ajan harmaudelle ja elvyttivät näin suomalaista mielenmaisemaa. 60-luvun pop-taiteen vaikutus kasvatti mallien kokoa arkkitehtonisiin mittoihin.

Maija Isolan kankaat ja Marimekko tekivät maihinnousun Yhdysvaltoihin 1959, kun Jackie Kennedy pukeutui Marimekkoihin presidenttikampanjan aikana. Tämän jälkeen Maijan kankaat olivat levinneet jo 48 maahan Marimekko-liikkeiden verkoston kautta.

Maija Isola, kuva Sverker Ström /Otavamedia, Journalistinen kuva-arkisto JOKA, Museovirasto

Käsittelee taiteilijuutta, henkisen vapauden tarvetta

Maija Isola-elokuva käsittelee taiteilijuutta, taiteilijan henkisen vapauden tarvetta. Tarvetta saada olla yksin, joka on edellytys taiteelliselle luovalle toiminnalle. Näiden asioiden parissa myös Maija Isola joutui kamppailemaan.

”Ohjelma käsitteli hiljaisuutta. Tunsin suurta helpotusta ja välillä ihan itketti, kun siinä puhuivat ihmiset halusta ja tarpeesta olla yksin ja hiljaa ja antoivat arvoa sille. Minulle se merkitsee myös vapautta. On niin paljon ajattelua, että ihminen joka viihtyy yksin, on jotenkin pimahtanut, omituinen, onneton ja jopa psyykkisesti sairas.”

-Maija Isola 24.2.1976

Kankaat mukana monen elämässä

”Maija Isola oli Marimekon ensimmäisiä suunnittelijoita ja työskenteli yrityksessä 38 vuotta. Hän suunnitteli Marimekolle yli 500 mallia. Hänen suunnittelemansa sisustuskankaat saivat 1950-60-luvulla aikaan vallankumouksen suomalaisten kodeissa; taide siirtyi tekstiileihin, siitä tuli helposti saavutettavaa. 1960-luvulta lähtien Isolan kankaat löysivät tiensä lopullisesti suomalaisiin koteihin”, sanoo Leena Kilpeläinen elokuvan lehdistömateriaalissa.

Maija Isolan kankaat ovat kulkeneet mukana myös Kilpeläisen elämässä.

”Ne ovat olleet minulle tuttuja lapsuudesta lähtien. Kotona oli niitä paljon. Lapsena ihmettelin muun muassa Katajat-kankaan luomaa rauhaa olohuoneen verhoissamme. Kun myöhemmin asuin kerrostalossa, Maija Isolan punasävyinen Lyhty-kangas toi asuntoon kodin tuntua. Tällaisia tarinoita löytyy Suomesta varmasti satojatuhansia. Maija Isolan kankaat ovat olleet osa suomalaisten arkipäivää ja mielenmaisemaa jo yli 60 vuotta.”

Rakastettu Unikko-kangas.

Tunnetuksi taiteilijana

Kirja Maija Isola – elämä, taide, Marimekko (Designmuseo 2005) ja vuonna 2005 Designmuseossa ollut Maija Isola-näyttely innoitti Leena Kilpeläistä. Häntä kiinnosti erityisesti Kristina Isolan kirjoittama kirjan ensimmäinen osa, Maijan elämän tarina, jossa oli otteita kirjeistä ja päiväkirjamerkintöjä. Kilpeläinen päätteli, että kirjeitä on oltava lisää.

Maija Isola-elokuvalle on tilausta myös siksi, että hän on suomalaisille tuntematon henkilönä, vaikka hänen mallinsa ovat olleet suosittuja.

-Kristina Isola on ollut mukana elokuvan alusta asti. Kristinalle on ollut tärkeää, että Maija tulee suomalaisille tunnetuksi taiteilijana, Kilpeläinen kertoo.

Mielenkiintoinen matka

”Elokuvassa liikutaan eri vuodenajoissa. Visuaalinen kerronta rakentuu Maijan elämään vaikuttaneista tapahtumista. Ajassa ja paikassa liikutaan arkistomateriaalien ja animaatioiden avulla.”

-Maijan kangasmallien synty oli usein sidoksissa hänen maalaustaiteeseensa, ympäröivään kulttuuriin ja luontoon. Nämä liukumat aistimuksista toteutukseen ilmaistaan leikkauksen ja animaation avulla. Lisäksi nähdään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan sekä valokuvia.

”Tunnelma on seikkailullinen, yllätyksellinen ja elämän kaikissa soinnuissa soiva.”

-Elokuvan teko on ollut hyvin mielenkiintoinen matka, Leena Kilpeläinen sanoo.

-Maija Isolan kankaat ovat yhdistäneet suomalaisia ja yhdistävät yhä.

Lähteet: Wikipedia/Maija Isola

Suomen Filmikamari/Pressit/Maija Isola/mediainfo/Maija Isola-elokuva/Ohjaajan sana

Leena Kilpeläisen puhelinhaastattelu

Katso tästä elokuvan esittelyvideo

Koskinen itse

Posted on 12.2.202312.2.2023 by Ali

Tuttua Komisario Koskista mutta myös uutta ja syvempää

Koskinen-elokuva nyt elokuvateattereissa, Tampereen Komediateatterin Kesäteatterissa Komisario Koskinen ja pahanpuhujat

Teksti: Pilvi Meriläinen

Koskisen elokuvajuliste. Kuvat suurenevat klikkaamalla. Kaikki kuvat: Eveliina Laitanen.

Koskinen-rikossarjan toinen tuotantokausi alkaa Ruudussa kesäkuussa. Toinen kausi saa näyttävän startin, sillä sarjaa voi katsoa elokuvateattereissa jo nyt. Teatterissa esitetään uuden kauden kahdesta ensimmäisestä jaksosta koostettu elokuva Koskinen (Suomi 2022), joka perustuu Seppo Jokisen kirjaan Vilpittömässä mielessä (Karisto 2003). Elokuvan ensi-ilta oli 11. toukokuuta.
Kesälomien keskellä Tammerkoskesta nostetaan hukkuneen miehen ruumis jonka ranteissa on sitomisjälkiä. Lisäjännitettä Koskisen (Eero Aho) tiimin tutkintaan tuovat kyseenalaisen musiikkimanagerin yliajo ja mystinen Carl Friedrich. Kun Näsijärvestä löytyy uusi ruumis, uhrien välinen yhteys alkaa selvitä. Tapauksia pohtiessaan Koskinen lähtee purjehtimaan poikansa Antin (Samuel Kujala) kanssa, ja samalla hän saattaa tahtomattaan Antin suureen vaaraan.

Koskinen tositoimissa. Koskista näyttelee Eero Aho.

Elokuvan on käsikirjoittanut Riku Suokas ja Heikki Syrjä, ohjannut Lauri Nurkse.
-Elokuvateatterissa nähtävä versio on Koskisen toisen kauden kahden ensimmäisen jakson yhdistelmä. Kyseessä ei siis ole varsinainen elokuva vaan tv-sarjan kahden jakson yhdistelmä. Idea lähti kansainväliseltä jakelijalta, joka toivoi että leikkaisimme kahden jakson kokonaisuuksista myös 90 minuutin version, jota on helpompi jaella kuin kahta 45 minuutin jaksoa. Nelonen innostui ajatuksesta että voisimme näyttää 2. kauden startin ennakkoon elokuvateattereissa, Lauri Nurkse kertoo.
-Käsikirjoitus- ja kuvausvaiheessa emme tienneet että 2. kauden alku tullaan näkemään myös valkokankaalla, joten prosessi oli hyvin samankaltainen kuin edellisen kauden jaksoja tehdessä. Jos olisimme lähteneet tekemään teosta valkokankaalle, olisimme varmaan ottaneet jotain asioita eri tavoin huomioon kerronnassa. Mutta ylipäätään oli ihana palata Koskisen maailmaan toisen kauden kanssa. Hahmot olivat kaikille tuttuja, joten pääsimme syventämään niitä ja tuomaan uusia kerroksia. Lisäksi Seppo Jokisen kirjat tarjosivat herkullisia mielenmaisemia sekä rikollisten että heitä koskevien hahmojen maailmasta. Erityisesti jäi mieleen ahdistavien hukutuskohtausten tekeminen – näyttelijät joutuivat laittamaan itsensä koville.
Leikkausprosessissa otettiin huomioon tiettyjä asioita valkokangasversion suhteen. Tv-versiossa ajatellaan, että jaksojen välissä on katsojalla tauko, mutta elokuvassa tarina katsotaan putkeen. Tämä tarkoitti jaksojen ”saumakohdan” viilaamista. Myös tiettyjä lähikuvia muutettiin laajemmiksi kuviksi, koska valkokankaalla ne tuntuivat liian intensiivisiltä. Valkokangasversio myös alkaa hieman eri tavoin kuin tv-versio; Nurkse halusi aloittaa valkokankaalla päähenkilön kasvoilla, mutta tv-versio alkaa suoraan rikoksesta.

Koskisen poikaa Anttia näyttelee Samuel Kujala, taustalla Antti Tuomas Heikkinen haulikoineen.

Tärkeä viesti puhumisen tärkeydestä ja armollisuudesta

Tarina jatkuu noin puoli vuotta 1. kauden tapahtumien jälkeen. Koskinen kärsii turvattomuuden ja riittämättömyyden tunteesta. Valkokankaalla nähdään Koskinen joka on hyvin ankara itseään kohtaan. Hän soimaa itseään tapahtumista, yrittää käsitellä niitä ja luoda uutta kontaktia läheisiinsä.
–Koskinen on tarkoitettu ennen kaikkea nautinnolliseksi viihteeksi, jossa pääsee uppoutumaan johonkin tuttuun, mutta silti vieraaseen maailmaan. Minä luen tarinasta kuitenkin tärkeän viestin puhumisen tärkeydestä ja armollisuudesta. On hyvä jakaa ajatuksia ja tuntemuksia turvalliseksi kokemassa ilmapiirissä, koska puhuminen auttaa. Olen opetellut Koskisen tavoin armollisuutta itselleni, Nurkse sanoo.
-Seppo Jokisen kirjojen suosio on näkynyt myös sarjan suosiossa. Mutta mielestäni se ei ole koko totuus, koska Koskista on myyty myös ulkomaille jossa se on löytänyt yleisönsä. Uskon että Eero Ahon vahva roolisuoritus on iso osa sarjan viehätystä. Toivon että Tampere näyttäytyy katsojille kiinnostavana ja uudenlaisena. Lisäksi toivon, että tekijöiden halu katsoa hahmoja ”heidän tasoltaan” kiinnostaa katsojia. Ei ole hyviä ja pahoja ihmisiä – on ihmiskohtaloita, jotka tekevät kyseenalaisia ratkaisuja vaikeissa tilanteissa. Sakari Koskinen on halukas ymmärtämään mitä on tapahtunut ja miksi.
-Koskisen maailmasta olisi vielä paljon ammennettavaa, joten toivon että pääsemme tekemään vielä monta kautta Koskista.

Vetovoimaista arkirealismia ja tavallisuutta

-Elokuva on tietynlainen huipentuma. On hienoa että kun tulee jotain uutta, henkilöt heräävät eloon uuden muodossa. Jokaisessa formaatissa – sarjassa, elokuvassa ja Tampereen Komediateatterin Kesäteatterin näytelmässä, Seppo Jokinen toteaa.
-Elokuva on tuttua Komisario Koskista. Se on Tampere-keskeinen kuten kirjatkin. Eero Aho on löytänyt hyvin Koskiseni, hänen tunne- ja ajatusmaailmansa, ja tuo sen onnistuneesti esiin. Koskinen tuntee velvollisuudekseen selvittää rikoksen, hän on uhrin omaisille velvollinen tuomaan rikoksen tekijän oikeuden eteen. Työ täyttää usein hänen elämänsä, josta perhe kärsii.
-Koskinen-sarjan ensimmäinen kausi on edennyt muun muassa ihmissuhteiden osalta juuri niin kuin olen sen kirjoissani kuvannut.
Sarja on ollut huippusuosittu. Seppo Jokinen arvelee sen perustuvan muun muassa kirjojensa suosioon. Niissä ja sarjassa ja elokuvassa on arkirealismia, esimerkiksi pohdintaa mitä työ tekee poliiseille ja heidän perhe-elämälleen. Henkilöihin voi samastua. Ammatti- ja taparikollisia ei ole, he ovat tamperelaisia ”mattimeikäläisiä”, jotka tekevät rikoksen jonkin ulkoisen syyn takia. Myös Komisario Koskinen on kuin kuka tahansa meistä. Hänelläkin on surut, murheet ja ilot. Samalla voi kurkistaa rikosten kiehtovaan maailmaan.
-Sarja on myyty useisiin maihin, muun muassa Australiaan, joka on minulle erityisen mieluista, sillä asuin siellä nuorena.

Tampereen Komediateatterissa Komisario Koskinen ja pahanpuhujat

Tampereen Komediateatterin Kesäteatterissa saa 9. kesäkuuta ensi-iltansa Seppo Jokisen ja Panu Raipian kirjoittama uusi Koskinen-tarina Komisario Koskinen ja pahanpuhujat.
-Se käynnistyy kun kesäaamuna Tammelantorin mustamakkarakioskista löytyy ruumis. Siitä alkaa tutkinta, ja päädytään myös toiseen kaupunkiin. Muitakin tapauksia ilmenee, valottaa Panu Raipia, joka myös ohjaa näytelmän.
Komisario Koskisena nähdään Tommi Raitolehto, Ulla Lundelinina Kaisa Hela, Risto Pekkinä Jari Ahola ja Veli-Pekka Simona Tuukka Huttunen.
-Minäkin olen kova Koskinen-fani ja lukenut kaikki kirjat. Ehdotin Seppo Jokiselle että hän kirjoittaisi uuden Koskinen-tarinan, joka muokattaisiin Tampereen Komediateatterin kesäteatteriin, johon se sopisi. Sille olisi todella tilausta, Raipia jatkaa.
-Innostuin siitä heti. Ainoa ehto oli, että tarina olisi aivan uusi, mutta siinä olisi Komisario Koskinen tuttuine työkavereineen. Myös tamperelaisuus oli tärkeää. Tarina alkoi pyöriä mielessäni. Kirjoitin sen proosamuotoon ja Panu Raipia dramatisoi sen näytelmäksi. Opin paljon näytelmän kirjoittamisesta, Seppo Jokinen kertoo.
-Koko prosessi on ollut hyvin antoisa ja mieleenpainuva, Raipia ja Jokinen summaavat.
Komisario Koskinen ja pahanpuhujat sopii Seppo Jokisen mukaan kaikille. Panu Raipia uskoo, etteivät katsojat pety, vaan se on juuri odotusten mukainen, ja enemmänkin.
-Tapahtuu rikos, toinenkin. On kostoa, ahneutta, rakkautta ja mustasukkaisuutta. Tarinaketju on melkoinen, ja mihin se lopulta johtaa. Näyttelijät ja koko työryhmä on upea. Näytelmää on ollut ilo alkaa harjoittelemaan.
Seppo Jokinen on kirjoittanut 27 Koskinen-kirjaa. Ensi vuoden huhtikuussa ilmestyy 28. Sen jälkeen hän aikoo kirjoittaa vielä kaksi.

Kikka

Posted on 12.2.2023 by Ali

Teksti: Pilvi Meriläinen
Kuvat: Sami Kuokkanen / Elokuvayhtiö Komeetta

KIKKA HERÄSI ELOON

Eilen sai ensi-iltansa elokuva Kikka! Poikkeuksellinen edelläkävijä on elokuvan todella ansainnut.

-Oli mahtavaa näytellä Kikkaa – meidän versiotamme Kikasta. Olin halunnut todella paljon tehdä tämän roolin, joten minusta on tuntunut todella hyvältä. Halusin tuoda elokuvaan Kikan leikkisyyttä, huumoria, valovoimaa, seksuaalista hehkua ja huumoria. Kunnioitan Kikkaa ja hänen elämäntyötään, kertoo elokuvassa Kikkaa näyttelevä Sara Melleri.

Kikka (Kirsi Sirén, o.s. Viilonen, 1964-2005) nousi nopeasti julkisuuteen ja koko Suomen suosioon 1989 singlellään Mä haluun viihdyttää.

Sara Melleri on tutkinut näyttelijänä ja ohjaajana kuuluisia naisia ja heidän riippuvuuksiaan sekä julkisuuden lieveilmiöitä, ja on aina ollut loputtoman huumaantunut muun muassa Kikasta. Hän näki 5-vuotiaana Kikan Mä haluun viihdyttää-musiikkivideon ja se teki häneen suuren vaikutuksen.

-Kikka on ollut näyttävä diskokuningatar, lasten laulattaja, tanssilavojen suosikki, herkkä, räjähtelevä, kompleksinen ja ihana – mikään ei ole näyttelijänä niin kiinnostavaa kuin päästä tällaisen ihmisen maailmaan ja saada tuoda meidän versiomme hänestä valkokankaalle.

Kikka! (Suomi 2022) on tiettävästi ensimmäinen suomalaisesta naislaulajasta kertova elämäkertaelokuva.

”En olisi voinut toivoa parempaa roolia”

Elokuvassa kosmetiikkamyyjä Kirsi Viilonen (Sara Melleri) haaveilee tähtiartistin urasta. Kun hän tutustuu DJ ja radiotoimittaja Paulaan (Elena Leeve), päättää hän antautua kokonaan laulajaunelmalleen. Paula tunnistaa Kirsissä tähden ainekset ja yhdessä he hankkivat hänelle levytyssopimuksen. Kikka on syntynyt. Hänestä tulee koko maan tuntema julkkis ja yksi Suomen myydyimmistä naisartisteista.

Kikkaa näyttelevä Sara Melleri ja DJ Paula (Elena Kleeve) baaritiskillä — *Kikka ja Paula (Sara Melleri ja Elena Leeve)*

-Kikan näytteleminen oli myös haasteellista. Kun näyttelen, kamppailen aina monenlaisten tuntemusten kanssa. Niin kävi nytkin, koska näyttelin ihmistä, joka on ollut edelläkävijä ja josta ihmisillä on oma käsityksensä ja joka kosketti ja koskettaa yhä. Minut vapautti se, kun ohjaaja Anna Paavilaisen kanssa pyrimme omaan versiomme hänestä, ja kun itse pyrin olemaan rehellinen omassa tulkinnassani hänestä, Sara Melleri kertoo.

Hän nautti suuresti elokuvan tekemisestä. Se oli antoisaa ja mieleenpainuvaa.

-Nautin koko prosessista, myös erityisesti maskeista ja vaatteista. Ne ovat minulle tärkeitä ja sydämen asia muissakin töissäni, ihan kaikessa.

-En olisi voinut toivoa parempaa roolia.

Kikan elämän käsittely tarvitsi uusia katseita

-Kun ohjasin lyhytelokuvaani Kaksi ruumista rannalla (Suomi 2019), kuuntelin paljon Kikkaa. Kikka on ollut elämässäni monin tavoin, Kikka!-elokuvan ohjaaja Anna Paavilainen sanoo.

Ohjaaja Anna Paavilainen villamyssy päässään baaritiskillä — *Ohjaaja Anna Paavilainen.*

Hän on ihaillut Kikkaa lapsuudesta lähtien. Mä haluun viihdyttää-musiikkivideo oli hänestä ja hänen ystävistään energinen ja ihana, mutta samalla jotenkin väärin ja häpeällistä. Tapa jolla vanhemmat paheksuivat Kikan pukeutumista ja laulujen vihjailevaa sävyä oli hämmentävää mutta uteliaisuutta herättävää. Vuosia myöhemmin, Teatterikorkeakoulun bileissä Paavilainen tanssi jälleen Kikkaa.

-Tehdessäni Kaksi ruumista rannalla-lyhytelokuvaa ja kuunnellessani paljon Kikkaa, olin sitä mieltä, etten tekisi taiteilijaelämäkertaelokuvaa, koska en juurikaan pidä sellaisista. Minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä että Kikasta on pakko tehdä elokuva. Se ajatus ei jättänyt minua rauhaan.

-Meillä oli tuottaja Kaisla Viitalan kanssa suunnitteilla toinen projekti, kun hän kertoi minulle lukeneensa Maarit Nissilän kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kikasta. Se näytti Kikan tavalla jolla häntä ei ole totuttu katsomaan. Innostuin siitä. Sanoin Kaislalle että halusin ohjata siitä elokuvan, ja että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kun elokuvaa alettiin kuvata keväällä 2021, Kikka oli mediassa pinnalla. Hän alkoi saada julkista tunnustusta 2010-luvulla. Vuonna 2016 hänestä oli tehty teatteriesitys, ja muutamaa vuotta myöhemmin kuunnelma sekä lukuisia lehtijuttuja, podcasteja ja Raija Pellin kirjoittama elämäkerta Kikka – Mä haluun viihdyttää (Docendo 2020).

-Kikan artistius puhutteli 2020-luvun ihmistä. Kikka haluttiin aikanaan ja haluttiin edelleen määritellä julkisuudessa. Minua alkoi kiinnostaa, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan Kikasta. Tuntui, että hänen elämänsä käsittely tarvitsi vielä uusia katseita.

Keikkakohtausten kuvaaminen merkittävää

Elokuvaa kuvattiin pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja muilla paikkakunnilla joilla Kikka keikkaili.

-Kuvaukset sujuivat hyvin. Kaikki palaset osuivat kohdilleen, Sara Melleri iloitsee.

Sara Melleri Kikkana vihreässä puvussa vihreä lakki päässään. — *Sara Melleri Kikkana.*

Hänen mieleensä on jäänyt esimerkiksi se, kun hän ja Elena Leeve improvisoivat. Se tuntui kuin omalta taide-elokuvalta. He tekivät elokuvassa nähtävää montaasia, sitä mitä Kikan kiertueella tapahtuu; soittavat Kikan miehelle Henkalle (Jakob Öhrman), avaavat skumppapullon, rööki palaa, jumpataan – siinä oli elämän koko kirjo, ja samalla ohjaaja Paavilainen antaa ohjeilta.

-Mieleeni on jäänyt erityisesti myös se, kun kuvasimme Tuiskula-kohtausta jossa Kikan kimppuun käydään (se tapahtui viihdekeskus Tuiskulassa Nivalassa alkukesällä 1990, toim. huom.). Olin jännittänyt sitä, vaikka se oli tarkasti suunniteltu. Se olikin minulle hyvä kokemus. Avustajat olivat huolehtivia ja empaattisia, ja ottojen välillä viestittivät minulle ettei minun tarvitse olla huolissani ja että kaikki on hyvin. Ajattelin että kunpa Kikka näkisi tämän.

Tuiskula-kohtaus ja muut keikkakohtaukset ovat jääneet Anna Paavilaisen mieleen. Vaikka juuri Tuiskulan keikkatapahtumat olivat ahdistavia, elokuvan keikkakohtausten kuvaaminen itsessään oli merkittävää. Se oli hänestä merkittävää, koska koronapandemian takia julkiset esiintymiset oli kielletty – taide- ja tapahtuma-alaa kuritettiin.

-Tärkeää oli paitsi se kun Kikka heräsi eloon Saran näyttelemänä, myös se kun olimme keikkatilanteissa. Se oli ollut unelmatilanne, taide- ja tapahtuma-alan unelmatilanne. Minuun se vaikutti vahvasti. Aloin itkeä kuvatessamme kohtausta, jossa ihmiset jonottavat lippuja. He jonottavat ja odottavat sitä kulttuuritapautumaa tapahtuvaksi.

Elä ja anna toistenkin elää

-”Elä, tanssi ja rakasta” ja ”elä ja anna toistenkin elää”, tämä elokuva viestittää vaikkapa sellaista, Anna Paavilainen toteaa.

Hän toivoo, että se tarjoaa samanlaisia hepuleita joita Kikka ja Kikan esiintyminen hänessä edelleen aiheuttavat. Ja että elokuvan jälkeen katsojat tuntevat olleensa Kikan keikalla ja pitävät ehkä hetken enemmän itsestään ja kehoistaan.

Näyttelijä Sara Melleri ruokailemassa ravintolassa. — *Sara Melleri.*

Sara Melleri toivoo, että elokuva antaa paljon iloa ja energiaa sekä uusia näkökulmia Kikkaan. Hän ajattelee usein Kikan riemua, valoa ja itsestä nauttimisen taitoa sekä kykyä nauraa itselleen ja olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Mellerin mukaan se on radikaali ajatus tänäkin päivänä. Hän soisi sen kaikille.

-Kikka pitäisi liittää suurten suomalaisten kulttuurikaanoniin. Olisi hulluutta jos se osa kulttuurihistoriaamme olisi pimennossa, Paavilainen muistuttaa.

-Kikka on historiallinen henkilö, kirkas tähti, kansainvälisiä vaikutteita ottanut laulaja, joka aloitti uuden aallon Suomessa. Kikka oli aikaansa edellä. Hän oli poikkeuksellisen valovoimainen ja taitava viihdetaiteilija, joka nautti esiintymisestä, mutta hän ei päässyt muuttumaan ja kasvamaan toivomallaan tavalla sen ajan Suomessa. Hän on ollut tärkeä esikuva ja innoittaja ja on sitä edelleen, Melleri summaa.

-Kikka ei ollut vain seksipommi eikä hänen elämänsä ollut pelkästään traaginen. Hänen tarinansa elää, ja se on inspiroinut näytelmän, kuunnelman, kirjan ja nyt tämän elokuvan.

Hamsterit

Posted on 12.2.202324.2.2023 by Ali

NÄIN TEHTIIN HAMSTERIT

Teksti: Pilvi Meriläinen, kuvat: Annamaria Palsi-Ikonen / MRP

”Myönteisiä tapahtumakulkuja ja onnekkaita sattumia osui runsaasti tämän elokuvan tarpeisiin”

Markku Pölösen ohjaama elokuva Hamsterit perustuu Veikko Huovisen rakastettuun samannimiseen romaaniin.

–Hamsterit-elokuva (Suomi 2023) sai alkunsa Rauman Blue Sea-elokuvafestivaaleilla. Tuottaja Marko Röhr tarjosi mahdollisuutta käsikirjoittaa ja ohjata Veikko Huovisen (1927-2009) romaanista elokuva. Eipä hänen tarvinnut minua juurikaan suostutella, Markku Pölönen kertoo.

1990-luvulla Marko Röhr suunnitteli Markku Pölösen kanssa että olisi ihanaa tehdä yhdessä elokuva, mutta se ei silloin toteutunut. Muutama vuosi sitten hän alkoi tämän Hamsterit-elokuvan toisen tuottajan Hanna Kaupin kanssa puhua että pitäisi tehdä upea elokuva, joka poikkeaisi valtavirrasta. Syksyllä 2019 Röhr sai postitse kirjeen jossa oli kirja, ei mitään muuta. Kirja oli Veikko Huovisen Hamsterit-romaanin ensipainos (WSOY 1957).

-Kirjeeseen oli kirjoitettu ”Johtaja Marko Röhr.” Kun tein Havukka-ahon ajattelija-elokuvaa (Suomi 2010), olin kirjeenvaihdossa Veikko Huovisen kanssa. Sain häneltä postikortteja johon hän oli kirjoittanut ”Johtaja Marko Röhr” – se oli hänen huumoriaan, huovismaista pilaa, niin myös muutama vuosi sitten, Marko Röhr kertoo.

Röhr alkoi lukea saamaansa kirjaa. Sivulla 28 oli sinisellä merkattu kaksi sanaa. Ne sanat olivat ”toiveikas talvimieli.” Hän ajatteli että nyt, Markku Pölönen!

Hamsterit-romaani julkaistiin syksyllä 1957. Veikko Huovinen oli tavannut tulevan vaimonsa Hilkan, päättänyt hankkia ensimmäisen kirjoituskoneensa, lopettaa romaanien kirjoittamisen ruutupaperille ja heittäytyä vapaaksi kirjoittajaksi. Näin Huovinen on kertonut tuon aikaisista ajatuksistaan: ”Mieleeni oli iskostunut pelko, että olen muuttunut tai ainakin muuttumassa pahaksi ja ilkeäksi ihmiseksi joka pilkkaa kaikkea. Kaikesta tästä kehräytyi pyrkimys kirjoittaa edes kerran vielä jotain lämmintä, herttaista ja lapsellista, sellaista, joka ei ketään loukkaisi. Ja niin syntyi Hamsterit.

Markku Pölösen mukaan Veikko Huovinen myönsi romaanin Hamsterin omaavan piirteitä hänestä itsestään. Huovinenkin tykkäsi laatia muona- ja tarvikelistoja.

Toiveet toteutuu ja aihe on ajankohtainen

-Jo heti alussa meille oli selvää, että juuri Markku Pölösen tulisi ohjata Huovisen romaanista elokuva. Näin toteutui myös meidän tuottajien pitkäaikainen toive siitä, että pääsisimme tekemään elokuvaa hänen kanssaan. Melko pian siitä, kun olimme Markun kanssa sopineet tekevämme elokuvan, kuvasimme jo Tampereen seudulla. Tampereen seudulta löytyivät sopivat ja upeat paikat. Tuntui myös siltä että Huovinen on sijoittanut romaanin Tampereen seudulle, Marko Röhr ja Hanna Kauppi sanovat.
-Tampereen kaupunki ja Film Tampere olivat tälle elokuvalle täydellinen kumppani. Yhteistyö ja kommunikointi toimivat erinomaisesti. Meidät toivotettiin tervetulleeksi, otettiin avosylin vastaan.
Elokuva kertoo luonnonkatastrofeihin hurahtaneesta köyhästä Hamsteri-nimisestä luontokirjailijasta (Peter Franzén), joka elää puuhuvilassaan maaseudulla yhdessä ainoan ystävänsä lemmikkihiiren kanssa. Kylällä häntä pidetään hieman omitiusena – ja erityislaatuinen hän onkin. Kun naapuriin muuttaa veikkausvoiton saanut perhe, Hamsteri saa unelmiensa mahdollisuuden hamstraamiseen ja samalla muuttaa elämänhalunsa menettäneen Rurikin (Jaakko Ohtonen), hänen vaimonsa Tellun (Vilma Kinnunen) sekä heidän lastensa elämän suunnan. Alkaa järjen rajat ylittävä hamstraaminen Hamsterin kuvitteleman ”kaikkien aikojen julmimman talven varalta.”
-Tämän draamakomedian keinoin kovaan talveen varustautumisesta kertovan elokuvan tuotanto alkoi ennen kuin kukaan oli koronasta kuullutkaan, puhumattakaan että olisi pystynyt arvaamaan sitä seurannutta traagista sotaa Ukrainassa, Markku Pölönen kertoo.
-Mikä onkaan ajankohtaisempi aihe juuri nyt kuin varautuminen talveen. Tätä elokuvaa suunnitellessamme emme osanneet kuvitella, että aihe olisi näin ajankohtainen kun se saa ensi-iltansa, Röhr ja Kauppi lisäävät.

Hamsterit-perhe istuu suolla, etualalla palaa nuotio, eväskorit ovat esillä.

Hamsterit perhe suolla.

”Nuotit” Hamsterit-elokuvan käsikirjoittamiseen

Kun Markku Pölönen kirjoitti käsikirjoitusta Veikko Huovisen romaanista Koirankynnen leikkaaja (Otava 1980), hän tutustui Huoviseen ihmisenä ja huomasi, että hänen ajatusmaailmansa olikin pohjimmiltaan vakava ja herkkä (Toim. huom. Pölönen ohjasi käsikirjoituksesta samannimisen elokuvan joka sai ensi-iltansa 2004. Myös sen pääosassa on Peter Franzén. Se sai useita Jussi-palkintoja).
-Silloin sain Huoviselta ”nuotit” myös tämän Hamsterit-elokuvan käsikirjoittamiseen. Minulle tuli selväksi mitä hän haluaa ja ei halua tehtävän tekstilleen. Muuten hän ei ollut kovin tarkka tekstistään, mutta halusi että romaanin henkilöt noudattavat luonnettaan ja tehtäväänsä elokuvassa. Se on minusta todella hyvä, koska se on runko joka johdattaa tarinaa ansiokkaasti elokuvan läpi, ja tarina säilyy ehjänä alkuperäisteoksesta. Noudatin sitä myös tässä elokuvassa. Huovisen huumori kumpuaa usein tummista sävyistä, on humaania ja empaattista.

Pölönen käsikirjoitti elokuvan Paula Vesalan kanssa, joka toimi dramaturgina hänen edellisessä elokuvassaan Oma maa (Suomi 2018).

-Lisäsimme Hamsterin unia ja Huovisen pienien vihjeiden avulla toimme Hamsterin naapuriin muuttavan perheen enemmän esiin. Huovisen teksti kääntyi sujuvasti dialogiksi. Hyödynsimme vahvuuksiamme ja heikkouksiamme, jotka sijoittuvat lomittain, ja juuri sopivasti tätä elokuvaa hyödyttäen. Toimivalla yhteistyöllämme on ollut suuri merkitys.

Franzénin ainutlaatuista näyttelemistä

Peter Franzèn, tunnettu Huovis-fani ja mestarillisesti roolihahmoikseen muuntautuva luottonäyttelijä näyttelee Hamsteria.

-Markku Pölönen kysyi minulta tulenko elokuvaan. Vastasin kiljuen että tulen, en epäröinyt yhtään, Franzén kertoo.

Peter Franzèn.

-Emme olisi tehneet tätä elokuvaa, jos et olisi tullut, Pölönen heittää.Tarina on Franzénille tuttu. Se innoitti häntä ja ajankohtaisuus lisäsi innostusta.

-Pidän Veikko Huovisen kirjoista, niiden sydämellisyydestä ja viisaudesta. Ne todentavat että tarvitsemme luontoa ja toisiamme. Olin hyvilläni myös siitä että saisin tehdä Markun kanssa töitä pitkästä aikaa. Minulla on ammatillinen pitkä historia myös Matila Röhr Productionsin kanssa.

Pölösen mukaan Franzénin roolihahmo on kuin Erik T. Tawaststjerna, suomalainen pianisti ja Sibelius-Akatemian pianomusiikin professori. Se tunteen palo tiedosta jota pitää saada levittää kaikille. Franzénia jännitti alkaa näytellä niin ilmaisuvoimaista hahmoa kuin Hamsteri on. Hän ajatteli kuinka siinä käy.

-Peterillä oikeastaan on ’rooleja roolissa’, neljä hahmoa Hamsterin hahmon lisäksi, muun muassa lahkosaarnaaja joka pauhaa ja psykiatrian asiantuntija. Pidän hänen näyttelemisestään, se on ainutlaatuista, koska hän saa samaan hahmoon komiikkaa ja surua, lohduttomuutta. Ne toimivat todella hyvin, jopa samanaikaisesti, Pölönen kehuu.-Tampereen seudulla oli hyvä kuvata, ja työryhmässä oli aivan erityinen henki kuten Markku Pölösen elokuvissa aina. Lisäksi tuntui että työskentelimme myös Veikko Huoviselle. Tästä elokuvasta jäi hieno fiilis, Franzén sanoo.

”Huovisen hengessä”

-Käsikirjoituksesta lähtien, elokuvatuotannon kaikissa vaiheissa, teimme töitä ”Huovisen hengessä.” Sen mahdollista hukkaamista pidimme uhkana elokuvan onnistumiselle, Markku Pölönen, Marko Röhr, Hanna Kauppi ja Peter Franzén sanovat.

Pääkuvausjakso oli syksyllä 2021.

-Kuvauksissa vallitsi loistava henki, jopa poikkeuksellisen positiivinen ja sydämellinen ilmapiiri. Kuvaaminen koronapandemian aikaan aiheutti omat haasteensa, mutta kaikki sujui hyvin, jopa niin onnekkaasti, että arvelimme Veikolla olevan tuonpuoleisesta käsin aivan konkreettisesti näppinsä pelissä. Vitsailimme usein että hän varmaan katselee meitä pilven reunalta ja auttaa kuvauksissa. Myönteisiä tapahtumakulkuja ja onnekkaita sattumia tuntui osuvan todella runsaasti tämän elokuvan tarpeisiin, esimerkiksi lunta satoi juuri silloin kuin pitikin, kuvauksia edeltävänä yönä.

Onnekkaita sattumia oli tapahtunut aiemminkin. Esimerkiksi tämä:

-Kun marraskuussa 2019 aloin kirjoittaa käsikirjoitusta ja menin työhuoneelle ja avasin romaanin ja läppärin, pöydälle tuli hiiri. Ihokarvani nousivat pystyyn. Laitoin kameran kuvaamaan hiirtä. Kamera kuvasi sitä kahdeksan tuntia. Kun katsoin materiaalia nopeutettuna, hiiri hamstrasi. Mikä sattuma!, Pölönen naurahtaa.

Marko Röhr ja Hanna Kauppi luonnehtivat Hamsterit-elokuvaa suurten asioiden ja suurten tunteiden elokuvaksi joka koskettaa, myös veikkohuovismaiseksi sekä Markku Pölösen näköiseksi elokuvaksi, Peter Franzén hyvän mielen elokuvaksi, joka saa tuntemaan lähimmäisenrakkautta ja joka viestii auttamisen tärkeyttä.

Omassa genressä

Markku Pölösen tapa tehdä elokuviaan, epookkia, rakentuu hänen mukaansa sille että hän on tarkka siitä mitä voi tehdä ja sanoa, siitä, mitä ei missään tapauksessa tehty ja siitä ettei käytä sanoja joita ei käytetty. Elokuvan eheys tulee siitä että yksityiskohdat ovat oikein.

Näyttelijät ja ohjaaja seisovat kaapelitehtaan pihassa. Vasemmalta Jaakko Ohtonen (Rurik), Vilma Kinnunen (Tellu), Markku Pölönen ja Peter Franzén (Hamsteri). Kuva: Emmi Gröhn

Lyhyesti

Posted on 12.2.202312.2.2023 by Ali

Odeuropa tutkii hajujen historiaa

Historiasta kiinnostuneet tietävät, että Euroopan kaupungeissa haisi ennen vanhaan pahalta. Anthony Holdenin Shakespeare-elämäkerrassa kerrotaan Lontoon hajun tuntuneen kymmenien kilometrien päähän.
Tutkijat, historioitsijat ja tekoälyn asiantuntijat Euroopassa ovat nyt yhdistäneet voimansa monitieteisessä projektissa, jossa pyritään tunnistamaan ja jopa luomaan uudelleen 1500–1900-luvun alun tuoksuja ja hajuja. Hankkeen Odeuropa: Negotiating Olfactory and Sensory Experiences in Cultural Heritage Practice and Research on tarkoitus alkaa tammikuussa 2021.
Odeuropa-projekti pyrkii löytämään vastauksia muun muassa siihen, mitkä ovat tärkeimmät hajuaistimukset ja tuoksuvat tilat, jotka ovat vaikuttaneet kulttuurissamme? Kuinka aistitietoa voi kerätä laajoista digitaalisista teksti- ja kuva-aineistoista? Kuinka tuoda hajuja tietokannassa esille mahdollisimman monesta eri näkökulmasta? Kuinka turvata hajuperintömme säilyminen ja miksi? Lisäksi yksi keskeinen osa projektia on tuoda esiin hajujen historiallisuus: kuinka eri hajujen merkitykset ja käyttötavat ovat muuttuneet ajan saatossa.
Kolmivuotisen projektin ensimmäinen vaihe on tekoälyn kehittäminen. Tekoälyn tarkoitus on seuloa monikielisestä historiallisesta aineistosta sekä tekstuaaliset maininnat että visuaaliset aines jotka liittyvät hajuihin ja tuoksuihin. Tietoja käytetään muun muassa eurooppalaisiin hajuihin keskittyneen online-tietosanakirjan kehittämiseen.
Projektin tiimi aikoo yhdessä kemistien ja hajuvesituottajien kanssa luoda uudelleen menneisyyden hajuja. Tutkijat toivovat, että hajuilla voisi arvokkaan kulttuuriperinnön säilyttämisen lisäksi parantaa ja syventää kävijöiden kokemusta museoissa ja muissa kulttuuriperintökohteissa.

Muokannut Timo Kuoppala
Lähteet: Agricolan tietosanomat, The Guardian & Odeuropa

———————————————–

Ylen Kulttuurigaala nostaa teot ja tekijät esiin

Ensimmäinen Kulttuurigaala järjestetään marraskuussa 2021 Tampereella. Marraskuun 25. päivä televisioitavassa Kulttuurigaalassa juhlitaan kulttuurin tekijöitä ja tekoja yli genrerajojen.
Kulttuurigaalassa palkitaan laaja-alaisesti suomalaista kulttuuria ja nautitaan upeista esityksistä. Tarkoituksena on palkita tekoja, teoksia ja tekijöitä, joissa on jotain uutta, omaperäistä tai tärkeää. Tarkemmat palkintokategoriat paljastetaan myöhemmin, mutta kulttuurin juhlan huipentaa yleisön äänestämän Vuoden Kulttuuriteko -palkinnon voittajan julkistaminen.
“Ylelle on tärkeää tarjota suomalaisille yhteisiä hetkiä ja elämyksiä, ja Kulttuurigaala antaa tähän oivan mahdollisuuden. Kulttuuri kuuluu meille kaikille. Yhdessä tekeminen näkyy myös gaalan järjestämisessä, koska toteutamme tapahtuman kumppaneidemme kanssa yhteisponnistuksena”, kertoo Ylen tapahtumapäällikkö Asta Kujala Ylen tiedotteessa.
Vuonna 2021 Kulttuurigaala järjestetään Tampereen Mediapoliksessa, johon on suunnitelmissa kutsua noin 300 vierasta. Seuraavana vuonna Kulttuurigaala siirtyy astetta isompiin puitteisiin Uros Live -areenalle, johon mahtuu moninkertaisesti yleisöä.
“Suomalaiset ovat kulttuurikansa, joka on kiinnostunut monenlaisista jutuista. Kulttuurigaalassa kulttuurin ystävät voivat yhdessä juhlia tätä moninaisuutta. Otamme mukaan alan ja suomalaisten koko kirjon”, sanoo kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteeri Rosa Meriläinen.
Gaalan järjestämisoikeuksia hallinnoi rekisteröity Kulttuurigaalayhdistys. Gaalan oikeudenhaltijoihin kuuluvat Ylen lisäksi kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry ja Life Style Invest Oy. Yhteistyökumppaneina toimivat myös Tampereen kaupunki ja Veikkaus. Kulttuurialan toimijoista mukaan ovat jo tässä vaiheessa lähteneet Designmuseo, Serlachius-museot ja Suomen museoliitto.

Ylen tiedote/Timo Kuoppala