SUSANNA MARJURIN MUISTONÄYTTELY

Valokuvataiteen museo K1:n syksyn käynnistää Susanna Majurin laajin koskaan nähty retrospektiivinen näyttely Rakkaus. Majurin rinnalla avautuu Chilen luonnosta ammentavan Cecilia Vicuñan näyttely Songs to the Waters. Molemmat taiteilijat ovat luoneet kuvitteellisia, unenomaisia maisemia ja maailmoja veden ja vesialueiden ympärille maailman eri laidoilla. Näyttely Susanna Majuri: Rakkaus Cecilia Vicuña: Songs to the Waters Valokuvataiteen museo K1, Mikonkatu 1, Helsinki 10.9.2021-2.1.2022 Huom! Kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla. 

Teksti: Pipsa Sinkko-Westerholm

Susanna Majuri: Rakkaus

Susanna Majurin taianomaisten valokuvien keskeisiä elementtejä ovat vesi ja pohjoinen luonto. Niiden ympärille Majuri rakensi fiktiivisiä tarinoita, joiden päähenkilöt usein tuntuivat kuin leijuvan epätodellisessa tilassa tai maisemassa. Retrospektiivinen näyttely kokoaa yhteen valokuvateoksia Majurin koko uran ajalta. Esillä on sekä tunnetuimpia teoksia, että harvoin nähtyjä varhaistöitä.

Majuri rakensi valokuvia ihailemiensa ja rakastamiensa asioiden avulla. Majurin kenties tunnetuimmat teokset on toteutettu upottamalla valtava taustakangas uima-altaan pohjalle. Altaan vesi saa taustan ja sen yllä uivan mallin sulautumaan yhteen ja luo teokseen ennalta arvaamattomia ja hallitsemattomia muotoja ja kuvioita. Tunnetuin Majurin allasteoksista lienee PMMP:n Veden varaan -levyn kansi. Majuri oli tarinankertoja, jonka taiteeseen vaikuttivat hänen lempikirjailijansa, kuten Vigdís Grímsdóttir, Monika Fagerholm ja Tove Jansson. Islantiin Majuri rakastui teini-ikäisenä kirjallisuuden ja musiikin kautta, ja Islannin karu luonto toimi monien teosten tapahtumapaikkana. Majuri kertoi myös näkevänsä musiikin kuvina, ja jotkin hänen teoksistaan pohjautuvat PJ Harveyn ja Björkin kappaleisiin. Fiktiivisen valokuvakerronnan kautta Majuri käsitteli omakohtaisia aiheita ja tunteita. Majuri on kertonut fiktion olleen hänelle keino sekä paeta asioita että ratkaista niitä.

Näyttelyn ovat kuratoineet Anna-Kaisa Rastenberger ja Maria Faarinen. “Valokuvaa on opittu katsomaan todellisuutena. Sen historia kytkeytyy erottamattomasti todellisuuden todistamiseen ja tallentamiseen. Siitä syystä juuri valokuvaus on erityisen voimakas väline fiktiivisten maailmoiden rakentamiseen. Susanna Majurin teokset ehdottavat, että todellisuus voisi olla myös jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet. Ne houkuttelevat kuvittelemaan vaihtoehtoisia maailmoja”, Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Anna-Kaisa Rastenberger sanoo. Susanna Majuri (1978–2020) oli yksi Suomen merkittävimpiä nykyvalokuvaajia. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa kansainvälisissä näyttelyissä ja hänen teoksiaan on useissa merkittävissä kokoelmissa. Majurille myönnettiin valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2019. Majuri opiskeli valokuvataiteilijaksi Turun taideakatemiassa ja taiteen maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen linjalla. Hänen teoksiaan on ollut esillä lukuisissa kotimaisissa ja kansainvälisissä näyttelyissä vuodesta 2005 lähtien. Susanna Majurin ensimmäinen laaja yksityisnäyttely Suomen valokuvataiteen museossa vuonna 2010 oli yleisömenestys. Majuri kuoli äkillisesti keväällä 2020.

Cecilia Vicuña: Songs to the Waters

Cecilia Vicuñan käsitteellisessä ja feministisessä taiteellisessa työskentelyssä runous ja poliittinen vastarinta limittyvät toisiinsa erottamattomasti. Nyt avautuva näyttely tuo Vicuñan teoksia ensi kertaa esille Suomessa.

Näyttelyssä nähdään Vicuñan dokumentaarinen elokuva Kon Kon (2010), joka tuo esiin yhteiskunnallista kritiikkiä vesistöjen yksityistämisen, luonnonvarojen tuhoamisen, kuin myös nykyihmisen luontosuhteen katkeamisen osalta. Chilessä luonnonvesistöt on yksityistetty, ja tällä on ollut vakavia seurauksia sekä alkuperäiskansoille että jokilaaksojen ympäristölle. Kon Kon on runo Vicuñalle rakkaan joen katoamisesta, jonka ohella alueelta on kadonnut myös alkuperäiskansojen kulttuuri ja tavat. Veden kiertokulku jäätiköstä jokeen, valtamereen ja pilviin katkeaa, kun kaupalliset yritykset pumppaavat veden käyttöönsä korkealla vuoristossa ennen kuin se tavoittaa jokilaaksoissa asuvat alkuperäisväestöt. Joet kuivuvat, tai yritykset palauttavat niihin saastunutta vettä, tuhoten jokilaaksojen kasvistoa, eliöitä ja kulttuuria edelleen. Näyttelyn on kuratoinut Elina Suoyrjö. Cecilia Vicuña (s.1948) on kansainvälisesti palkittu chileläinen kuvataiteilija, runoilija ja aktivisti. Pitkäjänteinen työskentely ekologisten kysymysten, ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien parissa on ollut osa Vicuñan työskentelyä 1960-luvulta lähtien. Vicuña lähti Santiagosta Lontooseen maanpakoon Chilen vallankaappauksen jälkeen vuonna 1973, ja muutti New Yorkiin vuonna 1980.

——————————————————————-

SUOMEN VALOKUVATAITEEN MUSEO K1 AVAUTUI

Avajaisnäyttelyissä ikonisia kuvia ja omaehtoisia naisia

Teksti: Pipsa Sinkko-Westerholm

Suomen valokuvataiteen museon uusi näyttelytila K1 avasi ovensa elokuussa 2020. Kämp Galleriassa Helsingin Aleksanterinkadulla sijaitsevan tilan avajaisnäyttelyissä nähdään valokuvia kahdelta eri aikakaudelta. Kanadalaisen Douglas Kirklandin ikoniset kuvat Marilyn Monroesta ja Coco Chanelista sijoittuvat 1960 -luvulle ja helsinkiläisen mediataiteilijan Liisa Vääriskosken Munalissu-kuvat sijoittuvat nykyaikaiseen internetkulttuuriin.

Douglas Kirkland: Coco Chanel & Ilta Marilynin kanssa

Douglas Kirklandin (s. 1934) kuvissa esiintyy kaksi ikonista naista, jotka loivat vahvaa imagoaan valokuvien kautta. Tarinalliset kuvasarjat päästävät katsojat seuraamaan lähietäisyydeltä, kuinka suhde valokuvaajan ja mallin välillä kehittyy, ja miten yhteistyöstä syntyy valokuvia, jotka jäävät elämään.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Marraskuun 17. päivänä vuonna 1961 hermostunut nuori Douglas Kirkland kohtasi studiossa Hollywoodissa yhden maailman tunnetuimmista elokuvatähdistä. Tehtävänä oli kuvata Marilyn Monroe Look-aikakauslehden 25-vuotisjuhlanumeroon. Kirkland työskenteli pienellä parvekkeella silkkilakanoin varustetun vuoteen yläpuolella, mallinsa sensuellista viehätysvoimasta häkeltyneenä.
Kuvauksia seuranneena päivänä Kirkland kohtasi hyvin toisenlaisen Marilyn Monroen. Tähti kävi tottuneesti ja määrätietoisesti läpi kehitetyt filmit ja saksi paloiksi kuvat, joista ei pitänyt. Oli kuin Marilyn olisi tutkinut luomaansa hahmoa valokuvien kautta, arvioinut millainen siitä oli tullut ja kuinka se voisi tulevaisuudessa kehittyä.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kesällä 1962 Kirkland lähetettiin Pariisiin kuvaamaan reportaasia Coco Chanelista. 79-vuotias muotiguru ei päästänyt Kirklandia seuraamaan elämäänsä Pariisin muotiviikolla, ennen kuin nuori kuvaaja oli todistanut hänelle taitonsa kuvaamalla kaupungilla muotiluomuksia mallien yllä. Kun luottamus oli saavutettu, Kirkland pääsi taltioimaan rautarouvan ja muotitalon arkea lähietäisyydeltä. Kirkland oli keskellä Coco Chanelin kuvauksia, kun pysäyttävä uutinen saapui: 36-vuotias Norma Jeane Baker, tunnettu ja rakastettu nimellä Marilyn Monroe, oli kuollut. Toista iltaa Marilynin kanssa ei koskaan tullut.

Douglas Kirkland:  Coco

Kirklandin kuvasarjat sijoittuvat aikakauteen, jolloin valokuvasta tuli suurilevikkisten uutiskuvalehtien ja mainoskuvan kautta modernin, globaalin kulutuskulttuurin keskeinen edistäjä. Coco Chanel ja Marilyn Monroe ymmärsivät kumpikin valokuvan voiman imagon ja itseilmaisun välineenä. Kuvasarjat esittävät imagon rakentuvana prosessina, joka peilaa kuvaajan ja kuvattavan välistä vuorovaikutusta.

Liisa Vääriskoski: Munalissu

Nykyhetken perspektiiviä näyttelyyn tuo internetkulttuurissa syntynyt Munalissu. Impulsiivinen performanssihahmo on helsinkiläisen mediataiteilija Liisa Vääriskosken (s. 1991) feministinen alter ego ja taideprojekti, jossa toden ja fiktion välinen raja hämärtyy.

Kuinka paljon maailma on muuttunut sitten Marilynin ja Coco Chanelin päivien? Millaisia itseilmaisun välineitä sosiaalinen media on tuonut? Miten naisen roolien mahdollisuudet ovat moninaistuneet?

Munalissun näyttelyssä astutaan kuumimpaan nykyaikaan. Pitkälti Instagramissa toimiva performanssihahmo on yksi mediataiteilijan tavoista toteuttaa itseään ja kommentoida maailmaa sekä visuaalista kulttuuria. Munalissun hahmossa viihde, kaupallisuus sekä poliittiset teemat kietoutuvat yhteen, usein absurdilla tai humoristisella tavalla. Munalissu avaa myös näkökulman Marilynin ja Coco Chanelin itseilmaisun leikkisään ja itseironiseen ulottuvuuteen.

Munalissu kommentoi omalla tavallaan sosiaalisen median vaatimusta olla jatkuvasti läsnä, upea ja kiinnostava. Teoksissaan hän asettuu katseen kohteeksi, mutta on samalla itse teosten toimija. Hän varaa naiselle oikeuden päättää itse omasta kehostaan. Naisen elinvoimaisuuden esittäminen on osa hahmoa: omasta seksuaalienergiasta saa nauttia ilman historian leimaamaa häpeää.

INFO:

Suomen valokuvataiteen museo K1:n avajaisnäyttelyt
20.8.–20.12.2020

K1, Kämp Galleria, Pohjoisesplanadi 33, Helsinki.
ma–su 11–20. Liput 12/6 euroa, Museokortilla ja alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/tulevat

TIETÄJÄNAISTEN VOIMASSA

Teksti: Erja Tulasalo Kuvataiteilija Manuela Boscon suurikokoiset ja juurevat abstraktit maalaukset ammentavat voimansa Pohjolan naisarkkityypeistä. Sipoon Gumbostrandin Konst & Formissa esillä olleen näyttelyn kymmentä Pohjolan Tietäjänaiset -teossarjan maalausta täydensivät tilan muut elementit: Tuure Kilpeläisen ja Johannes Brotheruksen musiikki, kansanperinteemme pyhät tuoksut kataja ja väinönputki sekä Emma Takon maalauksiin kuratoimat intialaiset raakakristallit.

Koronan takia tämä näyttelyjuttu julkaistaan vasta nyt. Toivottavasti saitte olla mukana tässä jo päättyneessä näyttelyssä!

Tapiotar. Kaikki kuvat ovat Manuela Boscon kotisivuilta. 

Monilahjakas taiteilija ja luontoyhteys

Suomalais-italialaisen Manuela Boscon (s. 1982) monet muistavat ennen muuta hänen urastaan aitajuoksijana, jotkut taas MTV:n Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta, missä hänet tuotiin esille lähinnä näyttelijän työnsä kautta. Harvempi tuntee häntä kuitenkaan kirjailijana tai kuvataiteilija, vaikka erityisesti hänen kuvataiteellinen puolensa tuntuu ansioluettelon valossa yllättävänkin laajalta ja moniulotteiselta. Näin syvästi suomalaiseen luontoon ja kulttuurin liittyviä teemoja hän ei ole näyttelyissään aikaisemmin tuonut vielä esiin. Vahva yhteys luontoon juurtui Boscoon jo lapsena, sillä tuolloin hän sai juosta itäsuomalaisissa metsissä perinnelauluja kuunnellen karjalaisen mumminsa laulamana. Vaikka elämä vei Boscon myöhemmin maailman suurkaupunkeihin, yhteys suomalaiseen luontoon ei kuitenkaan ole missään vaiheessa katkennut. Muinaisten mytologioiden opiskelu ja ikivanhojen kulttuurien myyttiset jumalattaret kiinnostivat häntä jo parikymppisestä alkaen. Myös kansallisromanttinen runous, taide ja kirjallisuus ovat aina viehättäneet Boscoa, mutta Kalevalan hän koki pitkään kaukaiseksi ja erittäin maskuliiniseksi. Siihen hänen oli vaikeaa löytää elämää sykkivää ja monimuotoista näkökulmaa saati tarttumapintaa. Kunnes muutama vuosi sitten Bosco löysi Susanna Salon Ukon Pakka teoksen. Se oli kirja, joka alkoi avata hänelle Kalevalaa mielenkiintoisella ja täysin uudenlaisella tavalla.

Matka kohti uuden tyyppistä maalaustapaa

Viime syksynä Manuela Bosco oli saanut kutsun kohti luonnollisempaa elämänrytmiä. Tuolloin myös Ukon Pakan merkitys alkoi kasvaa ja muuttaa Boscon arkea. Hän janosi syvempää merkitystä elämään, kollektiivisia juuriaan. Pian hän löysi itsensä mentorien luota, jotka kaikki opettivat hänelle omalla tavallaan maamme ikiaikaista perinnetietoa nimenomaan naisarkkityyppien ja hahmojen kautta. Deepthin eli Kirsi Rannon Pohjolan juurille, esiäitien yhteyteen ja Pohjolan arkkityyppien maailmaan saattava seremoniallinen Pyhä Nainen -koulutus sytyttivät hänen sisälleen tulen, jonka läpi alkoi nousta täysin uudenlaisia töitä. Vuoden 2021 aikana Suomessa oli ilmestynyt useita Pohjolan naisarkkityyppeihin keskittyviä teoksia ja löydettyään Eeva Maria Leinon ja Tytti Leivon teoksen Paluu Jumalattaren luontoon, innostus omaan perinnetietoamme kohtaan kohosi Boscossa entisestään. Tuo teos antoi hänelle avaimia alitajunnan voimavarojen käyttöönottoon ja hän koki miten ikiaikainen muisti luonnon ja sitä kautta itseni ymmärtämiseen alkoivat aktivoitua. Hän alkoi myös kokea henkilökohtaista yhteyttä ja vaalia suhdettaan mytologiassamme esiintyviin Tietäjänaisiin. Abstraktit teokset tuntuivat nousevan suoraan maasta. Seremoniatyöskentely on ikivanha, monille luonnonkansoille ominainen tapa hahmottaa kaikkeutta, saada arkeen struktuuria ja tuoda pyhyys keskelle maallista elämää. Tärkeää Boscon työskentelyprosessissa olikin juuri seremoniatyöskentelyn ja maalattujen teosten keskinäinen vuoropuhelu. Hän perehtyi syvemmin myös omiin juuriinsa ja sukulinjoihinsa, yhteisönsä kollektiivitraumoihin, kipuun ja häpeään. Ja niin Pohjolan Tietäjänaiset olivat alkaneet puhua, laulaa ja tanssia kanvaasilla.  Käres

Tanssia ja laulua Tietäjänaisten kanssa

Manuela Boscon väri- ja osittain myös liikekylläisten maalausten nimistä suurin osa tuntuu tutuilta heille, jotka ovat Kalevalansa lukeneet. Ilmattaren odotus, Aino ja Tapiotar, Käres, Käreitär. Päivätär, Kuutar sekä Loviatar ja Vellamon henkäys. Pohjolan Kuningataräiti ei sen sijaan herätä tuttuja kaikuja, ei ainakaan minussa ja Bosco itsekin oli kuullut tästä monipuolisesta naisarkkityypistä vasta Kirsi Rannon kurssilla. Myös Pohjolan Kuningataräiti -maalauksen värimaailma tuntuu hieman erilaiselta kuin muiden näyttelyn maalausten. Turkoosin ja vaaleanpunaisen väriskaala täyttää maalauspohjan, tuntuu kuin kaikki ilmansuunnat ja elementit olisivat kokoontuneet teoksen lempeiden värien yhteiseen hohteeseen. Kirkkaaseen lauluun, jonka maailmassa kaikki on paikoillaan. Useista Boscon suurikokoisista maalauksista voi heikollakin näkökentällä aistia liikkeen. Liikkeen, joka tuntuu kehossa ja joka lähtee ainakin minua ikään kuin pyörittämään ja imemään kohti maalauksen syvyyksiä. Kohti jotakin, mitä kohti haluaa mennä, vaikka samaan aikaa jokin itsessä laittaakin vastaan. Tällaisia teoksia ovat mm. Louhen arkkityyppiä kuvaava Loviatar sekä Ilmattaren odotus. Kokemus oli hämmentävän ainutlaatuinen ja se sai tajuamaan miten syvälti ja laajalti Bosco on teemaansa paneutunut.

Tapiotar, lintujen emuu

Mytologiassamme puhutaan sielulinnuista. Ammoisina aikoina hautojen päälle laitettiinkin nykyisen ristin sijaan puinen lintu, joka kuvasti ihmisen kuolematonta sielun osaa. Vienan Karjalan vanhimmat kalliopiirrokset ovat joutsenten kuvia ja meitä suomalaisia kuvataan usein vieläkin vesilinnun kansana. Tapiotar teos kuvaa naisarkkityyppiä, höyheneukkoa ja näkijää, joka kykenee liikkumaan maailmojen välillä linnun lailla. Kalevalassa myös Louhi, Pohjolan emäntä muunsi itsensä kokkolinnuksi. Höyheneukko ja Loviatar edustavat molemmat vanhaa viisasta naista, joka on yhteiskunnassamme kokenut valtavan häpäisyn ja hiljentämisen. Tunnelmaltaan Tapiotar teos on metsäisen rauhallinen. Vihreä levittäytyy eri suuntiin hitaasti kuin sammallaikut hopean harmaan kiven pinnalla. Boscon mukaan Tapiotar onkin selkeyden esiintuoja, joka voi auttaa ihmisiä tarkastelemaan asioita uudesta, korkeammasta näkökulmasta.

Ilmattaren odotus

Kristallit täydentämässä kokonaisuutta

Gumbostrandissa esillä ollut näyttely ei kuitenkaan rakentunut pelkästään maalausten varaan, sillä viime kevään aikana ajatus moniaistisesta näyttelykokonaisuudesta oli alkanut hahmottua Boscon mielessä. Tuolloin oli noussut tarve yhdistää näyttelyn teokset hänen suuresti rakastamiinsa kristalleihin, jotka kantavat hänen mukaansa ikiaikaista tietoisuutta. Hän kohtasi tämän ajatuksen tiimoilta työssään kristalleihin perehtyneen Emma Takon, joka kuratoi näyttelyyn kokoelman erityislaatuisia kristalleja Intian maaperästä. Näyttelyssä mukana olleet raakakristallit ovat luonnon mestariteoksia ja maailmanluokan keräilyharvinaisuuksia, jotka on kaivettu käsin villistä luonnosta. Niillä on Boscon mukaan hämmästyttävän syvä yhteys Pohjolan naisarkkityyppeihin. Vaikka kristallit ovatkin upeita ja väreiltään teoksiin upeasti sointuvia, oli niitä ainakin minun vaikea liittää muuten niin yhteen sopivaan näyttelykokonaisuuteen. Ymmärrän Boscon henkilökohtaiset motiivit ja rakkauden Intiaa kohtaan, mutta silti mieltäni hiertää kysymys. Eikö Pohjolan omasta maaperästä olisi löytynyt jotain, mikä voisi liittyä muiden elementtien kanssa samaan lauluun? Ehkä Intiasta näyttelyyn matkanneet kristallit voivat kuitenkin omalla olemassaolollaan vahvistaa sitä ikiaikaista naisarkkityyppien kauneutta ja voimaa, mitä maa ikään kuin kantaa sisällään eripuolilla maapalloa.

Musiikki ja pyhät tuoksut

Tilassa leijuva raikas, taianomainen tuoksu sekoittui yhtä aikaa läsnäolevaan ja eteenpäin virtaavaa musiikkiin. Kesällä Bosco oli kuullut ensimmäiset sävelet, joiden hän heti tiesi kuuluvan näyttelyn auditiiviseen maailmaan. Nuo sävelet soivat hänen miehensä Tuure Kilpeläisen pianon koskettimissa. Yhdessä muusikko Johannes Brotheruksen kanssa he loivat äänimaiseman, joka tuntui Boscon mielestä vaistomaisesti puhuvan samaa kieltä teosten hengen kanssa. Eteeristen öljyjen parantavaan voimaan perehtynyt Annika Wittingin oli suositellut Boscoa ottamaan näyttelykokonaisuuteen mukaan kauan hiljaisuudessa eläneen väinönputken ja pyhän puumme katajan tuoksut. Nämä kaksi ovat olleet esiäitiemme ihmekasveja ja niiden parantava muistivaikutus resonoi Boscon mukaan kehosamme edelleen.

Näyttelyn viesti tässä ajassa

Maassamme on ollut vahva luontouskonto vielä 1000 vuotta sitten. Kuvataiteilija Manuela Bosco tuo näyttelynsä kautta esille sen, miten esiäitiemme runo- ja laululinjoilla, muinaisen mytologiamme naisarkkityyppien suomilla tiedoilla, taidoilla ja parantavilla luonnonvoimilla voi olla merkittävä vaikutus nykypäivän elämään. Hänen mukaansa kollektiivimuistin aktivoituessa alkuvoimainen tieto, viisaus ja parantamisen taito ovat nousemassa juuristamme elävään yhteyteen kanssamme. Oman äänemme lähteelle. Bosco lainaa näyttelytekstissään Clarissa Pinkola Este’sin sanoja ja tunnen, että niihin minunkin kuuluu tämä tekstini päättää: ”Ei ole sattumaa, että koskematon luonto katoaa planeetaltamme sitä mukaa, kun ymmärryksemme omasta sisäisestä villiydestämme hiipuu. Ei ole niinkään vaikea ymmärtää, miksi vanhoja metsiä ja vanhoja naisia ei pidetä kovinkaan tärkeinä voimavaroina. Se ei ole mysteeri. Se, että susilla, kojooteilla ja karhuilla sekä villeillä naisilla on samainen maine, ei ole sattumaa.” www.manuelabosco.net www.boskil.com Tekstin lähteinä olen käyttänyt näyttelyvierailun kokemusteni lisäksi näyttelyn teosluettelon tietoja sekä Boscon kotisivuja. Manuela Boscon moniaistinen näyttely oli esillä Sipoon Gumbostrandin Konst&Formissa 25.11.2021 – 9.1.2022