Terroristien jalanjäljillä extra
EUROOPAN HISTORIAN MUSTIMMASSA PISTEESSÄ
Teksti ja kuvat: Pasi Päivinen
Terrorismia esiintyy sekä rauhan että sodan tilassa. Rauhan aikana tapahtuneet terrori-iskut saavat huomattavasti suurempaa julkisuutta ja niiden tutkiminen on helpompaa, kuten syyskuun 11. 2001 tapahtumat New Yorkissa ja Washington DC:ssä osoittavat. Joka tapauksessa terrorismista on kyse aina silloin, kun poliittinen väkivalta kohdistuu siviiliväestöön. Sotatilassa terrorismi jää helposti sodankäynnin varjoon ja sen tutkiminen on vaikeampaa, mistä syystä sotatilassa tapahtuneiden terrorismirikosten näytön esittäminen ja arvioiminen tuomioistuimessa on haastavaa. Tyypillisesti sotarikollisten ja valtioterrorismia harjoittaneiden vastuuseen saaminen tuomioistuimeen on vaikeaa. Esimerkiksi Natsi-Saksan keskitysleirien toimintaa johtaneista ja organisoineista vain osa saatiin oikeusistuimeen vastaamaan teoistaan.
Rutger Bregman kirjoittaa vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassaan Hyvän historia, ihmiskunta uudessa valossa: ”Länsimainen ihminen on kuvitellut havainneensa, että ihminen on luontojaan paha. Tähän kuvitelmaan liittyy, että natsien tarvitsi vain vapauttaa tämä peto, kun se jo alkoi tehdä äärimmäisen barbaarisia tekoja.” Euroopan mustimmassa pisteessä, Etelä-Puolassa Auschwitz-Birkenaun entisellä keskitys- ja tuhoamisleirillä vieraillessa, voi yrittää kuvitella, millaista siellä on ollut, kun ”ihmispeto” on ollut irti. Toisaalta on tärkeää muistaa pahuuden historiaa tarkasteltaessa, että Natsi-Saksa on vain yksi monista terrorismia ja joukkotuhoa harjoittaneista maista, joissa ”ihmispeto” on ”vapautettu” tai päästetty irti. Ensin Länsi-Saksa ja sen jälkeen yhdistynyt Saksa on joka tapauksessa katunut syvästi natsien tekoja tehden paljon konkreettisesti antisemitismin ja niin etnisten kuin muidenkin vähemmistöjen ihmisoikeuksien parantamiseksi toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitto/Venäjä, jossa monien ihmisryhmien ihmisarvo ei koskaan ole ollut eikä näytä olevan nykyisinkään edes viiden kopeekan arvoinen niin kuin vanha venäläinen sanonta kuuluu.
Kävellessäni vappupäivänä leppoisasti kansainvälisessä vierailijaryhmässä Auschwitzin alueella auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta ja lintujen visertäessä koivujen lehvästöjen katveessa vanhojen kasarmien keskellä kuunnellen oppaan selostusta pohdin samalla, miten ihmeessä keskitysleirivierailu voi tuntua tavanomaiselta museokäynniltä. Olin suunnitellut vierailua Auschwitzin keskitysleirimuseoon yli 20 vuotta ja odotin matkaa innolla koko kevättalven. Kun se vihdoin toteutui toukokuun 1. päivänä 2023, Auschwitz I ei tehnyt minuun etukäteen odottamaani vaikutusta, järkytystä. Selitys lienee se, että jos omakohtainen, perheen jäsenen tai lähisukulaisen, kuten isovanhemman, kokemus jostakin elämään vahvasti vaikuttavasta traagisesta tapahtumasta puuttuu, tapahtumapaikan vaikutus voi jäädä laimeaksi. Näin itselleni selvästi kävi. Toiseksi olin lukenut Auschwitz-Birkenausta lähes kaiken mahdollisen ja tiesin paikasta jo kaiken sen, mitä opas kiertokäynnin aikana ehti kertoa. Toki kävely entisen kaasukammion läpi teki syvän vaikutuksen, jota ei voi luonnollisesti koskaan saada kirjasta tai Kajastus-lehdestä lukemalla. Ryhmässämme oli useita ihmisiä, joihin koko Auschwitz-Birkenaun kolmetuntinen tutustuminen vaikutti syvästi koko vierailun ajan ja näin heidän kyynelehtivän lähes taukoamatta.
Keskitysleirien synty
Natsien voitettua vaalit ja noustessa valtaan Saksassa Adolf Hitlerin johdolla vuonna 1933 käynnistyi poliittisten vastustajien ja vähemmistöryhmien vainoaminen. Natsi-Saksan hyökättyä Puolaan syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939 käynnistyivät myös Puolan juutalaisväestön sekä muiden vähemmistöjen siirrot ghettoihin sekä internointi leireille. Suurimmat natsien keskitysleirit olivat Puolan maaperällä, mutta ensimmäinen internointileiri, joka oli puhtaasti työleiri, jossa ei lahdattu systemaattisesti vankeja, perustettiin natsien vaalivoiton jälkeen vuonna 1933 Dachauhun Etelä-Saksaan lähelle Müncheniä. Toki Dachaussa ja muilla työleireillä pääsi hengestään, jos kapinoi ja kieltäytyi työskentelemästä tai ei kyennyt enää työhön.
Toisen maailmansodan sytyttyä Natsien ylläpitämiä leirejä oli kahdenlaisia: keskitysleirejä ja tuhoamisleirejä. Tuhoamisleirit käynnistyivät toden teolla ns. Wannseen-päätöksen jälkeen vuonna 1942, vaikka joukkomurhia Ukrainassa, Valkovenäjällä ja Puolassa oltiinkin tehty jo sitä ennen. Pääasiallisia tuhoamisleirejä rakennettiin kuusi, jotka kaikki sijoitettiin Puolaan. Niistä ensimmäisenä valmistui Chelmno. Juutalaisten lisäksi natsit halusivat eliminoida monia muitakin vähemmistöjä, jotka katsottiin ”vähempiarvoisiksi ihmisiksi” mm. homoseksuaalit, kehitysvammaiset ja mielisairaat. Heitä ei siirretty suuressa määrin keskitysleireille, vaan surmattiin työleireillä ja getoissa kuljetuskustannusten välttämiseksi.
Auschwitz
Noin 65 kilometriä Krakovasta itään sijainneesta Auschwitzin keskitysleiristä tuli UNECOn maailmanperintökohde vuonna 1978. Maailman tunnetuin keskitysleiri muodostui kolmesta erillisestä osasta: Auschwitz I, Auschwitz II, josta käytetään myös nimeä Birkenau, ja Auschwitz III. Auschwitz I oli pääleiri, josta käsin kaikkia kolmea leiriä johti Rudolf Höss. Leirien sisällä vankien vartioinnista huolehtivat Saksan vankiloista siirretyt rangaistusvangit, rajoja sähköistetty piikkilanka-aita ja ulkopuolelta käsin natsisotilaat.
Auschwitz I perustettiin toukokuussa 1940 Puolan armeijan hylkäämälle vanhalle kasarmialueelle, jota oltiin käytetty jo siirtoleirinä. Alueella oli entuudestaan 20 kasarmirakennusta ja natsit rakensivat kahdeksan lisää. Leirille sijoitettiin kerralla noin 30 000 vankia. Birkenau perustettiin noin kolmen kilometrin päähän peltoaukiolle Auschwitz I:stä noin vuotta myöhemmin ja leirillä oli kerralla keskimäärin 90 000 – 100 000 vankia. Vaihtuvuus oli suurta, eikä kunnollisia majoitusrakennuksia ollut. Suuri joukko majoittui taivasalla ja pienempi osa lähialueelta kaadetuista puista kyhätyissä hatarissa parakeissa, joista ei ole nykyisin mitään jäljellä. Auschwitz III perustettiin noin puoli vuotta Birkenaun jälkeen molempien leirien välittömään läheisyyteen.
Auschwitz II (Birkenau) oli varsinainen tuhoamisleiri. Sen viisi kaasukammiota, joista yksi on säilynyt tähän päivään saakka, teki siitä Euroopan suurimman kuolemanleirin. Siellä arvioidaan saaneen surmansa noin 1,2 – 1,5 miljoonaa ihmistä. Tarkkaa lukua ei tiedetä, koska natsit tuhosivat kaiken kirjallisen todistusaineiston sen jälkeen, kun tappio sodassa näytti selvältä syksyllä 1944. Auschwitz III oli puolestaan työleiri, joka tuhottiin heti toisen maailmansodan päätyttyä. Lähes kaikilla työleireillä, myös Auschwitz I:llä ja III:llä, oli pieniä kaasukammioita, jotta työhön kykenemättömät natseille hyödyttömät ihmiset voitiin hävittää nopeasti.
Keskitysleirimuseovierailu alkoi pääleiristä, jonne kuljimme Auschwitzin symboliksi muodostuneen rautaportin ali, jonka päällä lukee teksti: Arbeit macht frei (työ vapauttaa). Hyvin harva leirille joutunut vanki pääsi kävelemään portin ali toiseen suuntaan, eivätkä museon vierailijatkaan pääse, sillä uloskäynti on toisessa paikassa.
Keskitysleirien sijoittaminen Puolaan johtui pitkälti sen keskeisestä maantieteellisestä sijainnista sekä hyvistä rautatieliikenneyhteyksistä eri puolille Eurooppaa. Kun juna saapui taannoin Auschwitziin (puolaksi Oświęc), laiturilla aloitettiin heti ihmisten erottelu tapettaviin ja työkykyisiin. Eniten ihmisiä tuotiin Puolan pääkaupungista, Varsovasta, jossa asui 1940-luvulla Puolan suurin juutalaisväestö. Varsovan ghettoon oli internoitu enimmillään noin puoli miljoonaa juutalaista, kun maan toiseksi suurimman kaupungin, Krakovan, ghetossa oli internoituina 18 000 juutalaista. Natsi-Saksan keskitysleireille joutui myös muita etnisiä vähemmistöjä, kuten romaaneja.
Kaikki talteen ja uusiokäyttöön
Museokierroksen aluksi opas näytti erään kasarmin seinään kiinnitettyä karttaa, jossa oli osoitettu kaikki Euroopan maat ja kaupungit, joista ihmisiä oli tuotu Auschwitziin. Toisessa kasarmirakennuksessa oli näytteillä makuusalit puisine kolmikerroksisine sänkyineen, kylpy- ja wc-tilat. Kellarissa olivat puolestaan nähtävillä äärimmäisen ahtaat rangaistuskopit niskoitelleille vangeille, vaikkakin vankikoppiin saattoi joutua yhtä hyvin ilman syytäkin. Keskitysleirien oloista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, joten en mainitse epäinhimillisestä kohtelusta ja monenlaisista julmuuksista, joita keskitysleireillä tapahtui, tässä yhteydessä enempää, sillä aiheesta kiinnostuneet löytävät lisätietoa helposti vierailemalla kirjastossa.
Keskitysleirimuseon seinillä on runsaasti kuvia, mutta vielä enemmän esillä on tavaroita. Lasiseinien takana on vangeilta takavarikoitua omaisuutta mm. kenkiä, vaatteita, silmälaseja, matkalaukkuja, hammasharjoja, erilaisia apuvälineitä, kuten kainalosauvoja ja puujalkoja. Kaikki tavarat kerättiin vangeilta talteen ja lähetettiin Saksaan uusiokäyttöön. Saksa oli sotaa käyvä maa ja tavaroista oli pulaa niin sairaaloissa kuin kotirintamallakin. Opas kertoi Puna-armeijan joukkojen vapauttaessaan Auschwitzin tammikuun 27. päivänä 1945 sotilaiden löytäneen 7 000 kiloa hiuksia säkkeihin pakattuina valmiina lähetettäviksi raaka-aineeksi Saksan tehtaisiin. Tänä päivänä surmattujen vankien hiuksia on museon kokoelmissa vielä 2000 kiloa muistuttamassa menneestä, mutta nykyisin niitä ei enää haluta asettaa näytteille.
Kaasukammiossa ja krematoriossa
Keskitysleirivierailu jatkui ryhmämme siirryttyä kolmen kilometrin matkan Auschwitz I:stä Birkenauhun pikkubussilla. Birkenau (Auschwitz II) oli pääasiallinen tuhoamisleiri. Viimeinen käyntikohde Auschwitz I:ssä oli kaasukammio ja sama marssijärjestys toistui Birkenaussa. Se on luultavasti harkittua, sillä jos vielä siihen asti koettu ei tuntunut vierailijasta miltään, kaasukammion pitäisi viimeistään pistää jokaisen miettimään ja todennäköisesti vaikuttaa kylmähermoisimpaankin vierailijaan. En koe olevani vähääkään kylmähermoinen, mutta Auschwitz I:n alueella ja entisten vankikasarmien sisällä käveleminen sekä leirin historiasta kertovaan näyttelyyn tutustuminen ei tuntunut tavallista museokäyntiä kummemmalta, mutta käynti kaasukammiossa sekä krematoriossa vaikutti sen sijaan syvästi ja aiheutti minulle fyysisiä tuntemuksia. Sitä ei ole tapahtunut koskaan missään lukuisista vierailemistani museoissa tai nähtävyyksissä. Opas pyysi meitä kävelemään molemmilla kerroilla kaasukammion läpi jonossa ja täydessä hiljaisuudessa uhreja kunnioittaen. Hän myös muistutti, että missään tapauksessa sisälle ei tarvitse mennä, jos tuntuu pahalta.
Kun astelin kaasukammion betonilattiaa, ajatukset risteilivät päässäni. Yritin hahmottaa tilaa ja minulle muodostui hämmentyneessä olotilassa suurpiirteinen käsitys, että molemmat säilyneet kaasukammiot olivat noin 15-20 metrin pituisia, 3-4 metrin levyisiä ja noin 2,5-3 metriä korkeita betonilla vuorattuja tiloja, joiden päissä oli noin 100 kertaa 200 senttimetrin oviaukot. Ne olivat maisemoidut näyttäen pieniltä ruohottuneilta kummuilta.
Saavuttuamme takaisin ulkoilmaan opas kertoi ryhmällemme kaasukammion toimintaperiaatteen. Natsit käyttivät Zyklon B -nimistä myrkkyä, joka oli tarkoitettu alun perin tuholaisten torjuntaan. Kun Zyklon B joutuu kosketuksiin ilman kanssa, kiteet kaasuuntuvat ja muodostuvat tappavaksi yhdisteeksi ja surmaavat suljetussa tilassa olevat ihmiset noin 30 minuutissa. Ruumiit siirrettiin kaasukammioista vankien toimesta krematorioihin ja poltettiin. Vangit, jotka tekivät työn, olivat myöhemmin itse kaasukammioista krematorioihin siirrettyjä ruumiita. Tuhoamisjärjestelmä oli nopea ja tehokas, jota saksalaiset valvoivat ja antoivat käskyjä vankien tehdessä likaisen työn.
Kävelimme yhden krematorion halki Auschwitz I:llä, joka myöskin tuntui fyysisesti ja herätti kaasukammion tavoin päässäni sekavia ajatuksia. Birkenaun krematoriot olivat tuhoutuneet ja vain yksittäisiä savupiippuja oli pystyssä heinäpellolla tukirakenteiden tukemana muistuttamassa paikan historiasta. Suurin osa Birkenaun tuhotuista rakennuksista oli puisia ja lähinnä huoltorakennukset olivat tiilestä tehtyjä, joista muutamia oli jäänyt jäljelle peltoaukiolle. Mieleeni jäi erityisesti pieni keittiörakennus, jossa valmistettu ruoka riitti vain murto-osalle leirillä oleskelleista eli lähinnä natsisotilaille, piikkilanka-aidan sisäpuolella olleille vartioille ja rippeitä työhön kykeneville vangeille. Suurin osa leirin 100 000 ihmisestä näki nälkää kuoleman kutsua odotellessaan. Nyt peltoaukiolla vihersi ruoho, mutta 80 vuotta sitten sillä ei kasvanut ruohon korttakaan, vaan paikka oli mutavelliä ja jokainen pienikin maasta pilkistänyt ruohon korsi syötiin heti. Opas viittoili eri suuntiin vihreää peltoaukiota selittäen, missä kohdassa silloista leiriä olivat sijoitettuina mustalaiset, missä juutalaisnaiset ja missä juutalaismiehet. Opas käytti romaaneista tarkoituksella sanaa mustalaiset natsikirjureiden käyttämän nimityksen mukaisesti. Oppaan selostusta kuunnellessani noin puolen kilometrin päässä jonkin omakotitalon pihalla kuului moottorisahan pärinä, enkä ainakaan itse pystynyt ymmärtämään hiukkastakaan siitä todellisuudesta, miltä siellä oli näyttänyt ja millaista sillä pellolla oli vangeista tuntunut 80 vuotta sitten kuoleman kutsua odotellessa.
Birkenaun kapasiteetti mahdollisti 10 000 ihmisen tappamisen ja polttamisen päivässä. Vainajien tuhkat siirrettiin ensin leirin vieressä olevaan pieneen järveen, joka täyttyi nopeasti muodostaen ”ympäristöongelman”. Natsit ratkaisivat ”ongelman” tuomalla paikalle kaivinkoneita, joilla lastattiin tuhkat kuorma-autojen lavoille ja kuljetettiin pienen ajomatkan päähän ja kipattiin Veiksel-jokeen.
Birkenausta verkkokalvoilleni muodostunut kuva leirille johtaneesta pistoraiteesta, joka jakautui kahdeksi raiteeksi jatkuen noin 300 metrin matkan molemmin puolin noin neljä metriä leveää hiekkatietä, on tallentunut kaasukammion ja krematorion lisäksi näkömuistiini todennäköisesti lopullisesti. Yksinäinen puurakenteinen karjavaunu seisoi raiteilla menneestä muistuttaen. Karkeista laudoista rakennettu umpinainen karjavaunu on pieni ja sellaisissa kuljetettiin kerralla jopa 80 ihmistä junamatkan kestäessä usein viikon. Osasta tuli ruumiita jo matkalla, monista leirillä ja vain erittäin harvat kaikkein onnekkaimmat ihmiset selvisivät Birkenausta hengissä.
Raiteiden päässä vangit eroteltiin työkykyisiin ja heti surmattaviin. Karjavaunun vieressä hiekkatiellä astellessani mietin, että samalla tantereella asteli taannoin lääkäri Josef Mengele, joka valitsi joukosta työhön kykenevät, lääketieteellisesti poikkeavat kiinnostavat ihmiset ja ohjasi loput ”hyödyttömät” ihmiset suoraan kaasukammioon. Pistoraide läheiselle Oświęcin rautatieasemalle purettiin pian toisen maailmansodan päätyttyä ja pätkä ”kuoleman” rautatietä jätettiin paikoilleen muistuttamaan menneestä.
Kaasukammiot ja krematoriot valmistanut yritys, J.A. Topf & Soehne, joutui toisen maailmansodan jälkeen syytteeseen, samoin kuin Zyklon B:tä toimittanut yritys. Puna-armeija vapautti Auschwitzin 27. tammikuuta 1945, josta juontuu nykyinen maailmanlaajuisesti vietettävä holokaustin muistopäivä.
Holokaustin varjossa
Sana holokausti tuli laajasti maailman tietoisuuteen vasta vuonna 1978 samannimisen Hollywood-elokuvan myötä. Aihepiiristä oli tehty jo useita elokuvia ja vielä enemmän kirjoja, mutta vasta vuonna 1978 sana otettiin käyttöön kuvaamaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Juutalaisten kohtaloa on käsitelty muiden vähemmistöjen näkökulmasta liikaa, minkä vuoksi natsien julmasti kohtelemat romaanit, vammaiset ja mielisairaat ovat jääneet historiankirjoituksessa holokaustin varjoon.
Rotuopin ”oikeuttamat” vammaisten ja mielisairaiden pakkosteriloinnit sekä murhat olivat arkipäivää natsi-Saksassa jo 1930-luvun alkupuolella kiihtyen toisen maailmansodan sytyttyä. 1930-luvun talouslaman kourissa olleessa maassa heidän hoitoaan pidettiin liian kalliina, joten ”tarpeeton” ihmisaines pyrittiin poistamaan. Murhia suorittivat sadat lääkärit eri puolilla maata. Vaikeavammaisia ja mielisairaita käytettiin myös koe-eläinten tavoin lääketieteellisiin tutkimuksiin ja tunnetuin natsilääkäreistä, Josef Mengele (Kuoleman Enkeli) oli vain yksi monista julmuuksiin syyllistyneistä lääketieteen edustajista.
Vammaisten lasten kohtelu oli erityisen julmaa. Heidän tuhoamisesta käytettiin koodia T4. Natsien arvioidaan organisoineen 5 000–10 000 vammaisen lapsen surmaamisen 1930-luvun puolivälistä vuoteen 1945, 70.000 mielisairaan murhan vuosina 1940-41 sekä lukuisten etnisiin vähemmistöihin kuuluneiden vankien, kuten romaanien, surmaamisen tuhoamisleireillä toisen maailmansodan aikana.
Poikkeavuus saattoi pelastaa
Joillakin natsien keskitysleireille kuljetetuilla saattoi olla onneakin. Tunnetuin on juutalaisen Ovitzin taiteilijaperheen tapaus. He asuivat 1930-luvulla pienessä kylässä Romanian Transsylvaniassa kierrellen esiintymässä Romaniassa sekä naapurimaissa. Kun Romaniasta tuli osa Unkaria, Ovitzien tilanne muuttui ja heidät lähetettiin Etelä-Puolaan.
Auschwitzin asemalla Ovitzin perhe herätti eugeniikasta kiinnostuneen leirin lääkärin, Josef Mengelen, huomion. Koko perhe siirrettiin sivuun kuoleman jonosta ja vietiin Mengelen ”eläintarhaksi” kutsuttuun tutkimusyksikköön. Ovitzin perheeseen kuului kaikkiaan kymmenen sisarusta, joista kahdeksan oli lyhyt- ja kaksi normaalikasvuista. Sisarukset olivat isän kahdesta eri avioliitosta. Natsilääkäri Mengele oli samaan aikaan Ovitzien kiduttaja ja suojelija. Vain hän sai satuttaa perhettä ja teki heillä ihmiskokeita lääketieteellisen läpimurron toivossa selvittääkseen lyhytkasvuisuuden genetiikkaa, koska hänen tavoitteensa oli päästä suurten saksalaisten tiedemiesten joukkoon.
Natsien julmuus konkretisoituu vahvasti Auschwitz-Birkenaussa. Silti vammaisten lasten kohtelu on kaikista natsien rikoksista kuvottavin, josta ei onneksi ole museossa esillä kuvia, vaan ainoastaan teksti-informaatiota. Vaikka olin ennen keskitysleirimuseovierailuani lukenut runsaasti aihepiiriä käsitteleviä teoksia ja perehtyneisyyteni on syvällinen sekä natsismin historiaan että keskitysleireihin, Auschwitz-Birkenau jätti pysyvän muistijäljen, oli kokemuksena ainutkertainen ja antoi kasvot lukemalleni. Toista kertaa en sinne mene, vaikka vierailisinkin vielä joskus miellyttävässä Krakovassa. Keskitysleirimuseo on joka tapauksessa toteutettu museologisesti hyvin ja rohkenen suositella jokaiselle kynnelle kykenevälle matkaa kerran elämässä viehättävään Krakovaan sekä vähemmän viehättävään Euroopan historian mustimpaan pisteeseen, Auschwitziin.
Sisällön jakaminen: