KIRJAILIJAVIERAANA ELINA BACKMAN

”Murha on vain välttämätön paha, kun keskityn mysteeriin”

Dekkaristi Elina Backman Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

”Tarina löysi minut”, nauraa Elina Backman kertoessaan dekkarikirjailijaksi ryhtymisestään. Tosin ennen sitä sattui pari epäonnistunutta yritystä, nuoruudenaikaisia hylätyksi tulleita käsikirjoituksia. Kun hän sai anopiltaan syntymäpäivälahjaksi vanhat helmikorvakorut ja niiden mukana tarinan anopin kummisedästä, Hartolan Koskipään kartanossa asuneesta eläinlääkäristä, jo lapsesta saakka rikosmysteereihin mieltyneen nuoren naisen rikas mielikuvitus sai siivet. ”Tämä eläinlääkäri oli hyvin kiinnostava persoona, hänet löydettiin joulupäivänä kartanostaan kolkattuna ja hän kuoli vähän ajan päästä sairaalassa, ehdittyään kuitenkin kirjoittaa muutamia joulukortteja. Syyllistä ei koskaan saatu selville”. Eräänlaiseksi Neiti etsiväksi ryhtynyt kirjailijanalku selvitteli tapahtunutta aikansa aikomuksenaan kokeilla kolmatta käsikirjoitusta, mutta hän tajusi pian, että todellinen ja ratkaisemattomaksi jäänyt tapaus ei sellaisenaan taipuisi kaunokirjalliseen muotoon. Hän nappasi tarinasta kuitenkin miljöön ja monia kiehtovia pieniä yksityiskohtia. Näin syntyi ensimmäinen, heti laajalti huomioitu ja palkittu Saana Havas -romaani Kun kuningas kuolee.

Helsingin Kumpulassa asuva, 40-vuotispäiväänsä tänä vuonna juhliva, aina mustiin pukeutuva dekkaristi ihastui ”itsevarmaan, itseään kuningaskunnaksi tituleeraavaan” pikkupaikkakunta Hartolaan, tummana kuohuvaan Tainionvirtaan, jonka ylitse kulki riippusilta Koskipään kartanoon, jonka tiloissa toimii nykyään Itä-Hämeen museo, mutta jonka saleissa taaperteli aikanaan originellin eläinlääkärin hoitama ankkaperhe valtavien tavararöykkiöiden keskellä ja jonka orkideakokoelma oli valtakunnallisesti palkittu.

”Esikoiskirjan kirjoittamiseen kului seitsemän vuotta medionomin töiden ohella. Kun kustantaja hyväksyi kirjan, jouduin hiomaan sitä vielä puolitoista vuotta ja vähentämään 800-sivuisesta alkutekstistä kolmisensataa sivua ja monia näkökulmahenkilöitä”, nauraa nykyään päätoimisena kirjailijana työskentelevä Backman. ”Keskustellessani muiden dekkarikirjailijoiden kanssa osa paljasti käyttävänsä Excel-taulukkoa juonen ja hahmojen koossa pitämiseen, mutta itse en ole sellainen. Olen tosi kaoottinen kirjailija, kirjoitan intuitiivisesti, juoni syntyy kirjoittaessa. Tarina elää, kun alan väsätä pitkää pätkää, en tiedä, mihin se tulee viemään, ihan alussa en tiennyt edes sitä, kuka olisi murhaaja”. Kustannustoimittajan edellyttämä aikajana osoittautui sittenkin hyödylliseksi.

Romaanin toinen päähenkilö on potkut saanut toimittaja Saana, joka viettää kesän Hartolassa tätinsä hoivissa toipuakseen potkuista ja burnoutista. ”Burnoutin halusin mukaan, kun havaitsin oltuani yli kymmenen vuotta töissä media- ja mainosalalla, miten nuoretkin aikuiset uupuvat tosi helposti. On ristiriitaista, että uuvutaan viihdettä tehdessä! Halusin tämän pienen särön mukaan kuvaamaan ajan henkeä.”

”Saana en ole minä, vaikka jokaisessa hahmossa on jotain minua. Olen luonteeltani yhtä lailla utelias persoona, vakoilen ihmisiä ja kirjoitan pieniä yksityiskohtia muistiin koko ajan”, luonnehtii kirjailija. Podcastit yleistyivät niihin aikoihin ja oli luontevaa laittaa Saanaa aloittamaan podcastia vanhasta ja ratkaisemattomasta murhamysteeristä, jonka jäljille hän päätyy. Nuoren Helenan tarina vuosikymmenten takaa nivoutuu romaanin nykyhetken murhatutkintaan monin tavoin toistuvan kuningas-motiivin kautta. ”Minua kiinnostaa kirjoittaa pahiksen näkökulmasta ja tutkia, voiko lukija ajautua murhaajan puolelle. Eihän ihminen ole pelkästään paha”, pohtii Elina romaanin kiinnostavaa asetelmaa. Hän kertoo hymähdellen vierailustaan Hartolassa ja pahoitelleensa kunnanjohtajalle kuningaskunnan maineen ”mustaamista”. ”Erityisen nololta tuntui signeerata kirjaa paikalliselle kirkkoherralle, joka ei vielä siinä vaiheessa ollut ehtinyt lukea sitä”, muistelee Elina. Paikkakuntalaiset ottivat kirjaa kuitenkin riemuiten vastaan ja Hartolan matkailu on kirjan myötä lisääntynyt selvästi.

Tarinassa on valtavasti hahmoja ja kirjan mittaan miltei jokaista voi epäillä murhaajaksi. ”Toimivan dekkarin tärkeimpiä kriteereitä lieneekin, että älä koskaan esitä syylliseksi kirjan lopussa randomisti ilmestynyttä uutta henkilöä”, neuvoo Elina.

Dekkarisarja olisi tynkkä ilman ihmissuhdekiemuroita. Saana tutustuu sokkotreffeillä rikospoliisi Janiin. ”Rakkain aiheeni ovat ihmiset, jotka pärjäävät yksinkin, mutta kun sopiva henkilö tulee vastaan, syttyy ihana rakkaustarina, kahden erakon kohtaaminen”, hehkuttaa Elina. Rikosromaanisarjan seuraavienkin kirjojen tapahtumat tukeutuvat tämän rakkaustarinan päälle, säilyttäen myös ensimmäisen kirjan alkuasetelmaa kahdella aikatasolla, menneisyyden murhamysteeriä ja nykyisyyden rikostutkintaa yhteen punoen.

Backmania eivät oikeatkaan murhamysteerit jättäneet rauhaan. Samaan aikaan ensimmäisen fiktiivisen romaaninsa kanssa hän alkoi työstää yhdessä rikostoimittaja Heidi Holmavuon kanssa Ratkaisematon -nimistä äänikirjasarjaa, jonka viimeisin, pisimmälle valmistunut osa kemiläisen Elli Immon 1950-luvulla tapahtuneesta murhasta ilmestyi vastikään myös painettuna kirjana. ”Mietin, mitä oikeista tapauksista voisi nykyisin saada selville. Uutta tietoa saatiin niin paljon, että se avasi koko tutkinnan uudelleen”, iloitsee kirjailija.

Ratkaisematon -sarja kuuluu nykyisin erittäin suosittuun ja ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia herättävään true crime -genreen, sen dokumentaariseen linjaan. ”Ihmiset, jotka eivät aikoinaan, vasta muutamia vuosia Kemin kuuluisan veritorstain jälkeen oikein luottaneet viranomaisiin ja poliisiin, olivat mielissään saadessaan puhua jälkeenpäin meille. Syyllinen oli kaikkien tiedossa, mutta näyttö ei riittänyt”, kertoo kirjailija. Tutkimusmatkalla tärkeää oli myös ajankuva, minkälaisessa maailmassa murha tapahtui. ”Heidi oli rohkeampi ihmisten puhuttaja, minä keräsin aineistoa kansalliskirjastossa. Mainostekstit, musiikki, suositut reseptit kiinnostivat enemmän, kuin itse surmatyö”, korostaa Elina, joka ei mielellään mässäile väkivallan kuvauksella. ”Toivottavasti toisen dekkaristin, Marko Kilven kauhuscenaario, jonka mukaan true crimen valtava suosio saattaisi johtaa reality-sarjoihin, joissa katsojat istuisivat samassa porealtaassa Anneli Auerin ja Aarnion kanssa juttelemassa, ei koskaan toteudu! Fiktiivisessä maailmassa keksitään ensin pahuus ja pahis saadaan sitten monimutkaisin juonikeinoin kiinni. Oikeassa elämässä murha on ihan eri juttu, johon liittyy valtavasti surua ja kärsimystä”, tähdentää Backman todeten, että fiktiivinen, kaunokirjallinen maailma on sittenkin hänen sydäntään paljon lähempänä.

Toinen ja kolmas Saana Havas -romaani, Kun jäljet katoavat ja Ennen kuin tulee pimeä ilmestyivät pikavauhtia vuoden välein edellisen jälkeen. Niissä säilyi kahden aikatason, menneen ja nykyisen murhamysteerin yhteen punoutuminen, mutta tapahtumapaikat vaihtuivat. ”Lukijat löysivät ekan kirjan tosi hyvin. Halusin viedä kirjan pois Hartolasta, kun ihmiset olisivat tosi pian loppuneet kesken. Muutenkin kirjan kirjoittaminen on mitä ihanin tapa kuvailla paikkoja”.

Kun jäljet katoavat -romaani vie lukijat Vanhankaupunginkosken, Lammassaaren ja Kuusiluodon ikonisiin maisemiin. Alueen huikean rikas luontokuvaus kasveineen ja lintuineen, autenttisine yksityiskohtineen ihastuttaa lukijaa. Kirjailija kävi haastattelemassa Lammassaaren siirtolapuutarhalaisia ja mökkiläisiä ja myös Kuusiluodon ainoassa, Vanhankaupunginkosken kulttuuriekologisen klubin omistamassa punamultamökissä vuokralla asuvaa kirjailija Eero Haapasta, jonka tietokirja Sörkan rysäkeisarit vie samoille seuduille. ”Paikkojen miljöö heijastuu myös hahmoihin: Lammassaaren ympäristöön on helppo kadota”, luonnehtii kirjailija romaanin alkusysäystä. Tarinaan ilmestyy kiehtovia uusia aiheita, kuten psykoterapia, manipuloiva ihminen, fiktiivinen, pääsiäisperinteenä lampaiden aivoja syövä Wulf-moottoripyöräjengi ja huumeet. Backman oli opiskellut ratkaisukeskeistä terapiaa, mutta huomauttaa, että romaanin terapiaistunnot eivät ole täysin oppikirjan mukaisia. Fiktiivisessä rikoskirjallisuudessa ei poliisityön kuvauskaan mene välttämättä täysin oikein, romaanin välittämä mielikuva ja tarinan sujuvuus on tarkkuutta tärkeämpi. ”Minulla on vauhdikas mielikuvitus ja rakastan tarinoita, keskityn ennen kaikkea tarinan edistämiseen kaikin keinoin, joten asiavirheitäkin sattuu lukijoiden havaittaviksi”, nauraa kirjailija ja kertoo, miten esimerkiksi Saana heittää matkalaukun punaisen Kuplan takakonttiin tai käki kukkuu väärään vuodenaikaan.

Ennen kuin tulee pimeä -romaanissa tarinan lähtökohta muuttuu hivenen: podcastillaan mainetta niittänyt Saana saa toimeksiannon ja lähtee Lapin Inariin tutkimaan vanhaa murhaa ja selvittämään vanhempiensa menneisyyttä. Uusi murha lennättää myös Janin samalle seudulle. Tarina käynnistyy verkkaisesti, alku on enemmänkin tunnelman luontia, maalailua. ”Inarissa haastattelin entistä porotilallista ja ajelin autolla ympäriinsä tehden havaintoja, miten naava on mustaa ja miten aurinko osuu järviruokotupsuihin värjäten ne hopeisiksi. Paikannimenä Angeli viehätti, toi mieleen enkelin.” Romaanissa henkii tietty alleviivaamaton, hienovarainen mystiikka. Shamaani-Ailu löytää paikkansa tarinassa yhtä luontevasti, kuin Lammassaaren veden ja maan väki. Tarinan loppu ja murhaajan motiivi jää hieman avoimeksi. ”Loppu on kirjan vaikein kohta. Minä tiedän näistä hahmoista paljon enemmän kuin mitä kirjoihin sisällytän”, selittää Elina.

Sarjan neljänteen romaaniin, joka ilmestyy ensi keväänä, kirjailija miettii uutta kaavaa. Tapahtumapaikkana tulee olemaan Kotkan edustalla sijaitseva Kaunissaari, pieni yhteisö kalastusmajoineen ja telttailijoineen. ”Kesäkuun alussa menen katsomaan, mitä kasveja siellä kukkii ennen juhannusta, olen esimerkiksi kuullut lumipallosta”.

Dekkarisarjasta on tekeillä myös televisiosarja

”Jos voisin kirjoittaa dekkaria ilman yhtään henkirikosta, tekisin sen. Pieniin lapsiin liittyvät rikokset ja heidän katoamisensa on ehdottomasti rajattu pois kirjoistani”, tunnustaa hyvän mielen dekkareiden ystäväksi itseään mieltävä Elina. ”Kuolema aiheena on kiehtova ja kauhea, taiteen käsittelemänä se muuttuu käsitettäväksi, sitten voi palata arjen askareisiin. Psykologinen jännite säilyy niin pitkään kun emme tiedä kaikkea. Kun ei tiedä, mitä ja missä se paha on, se on paljon pelottavampi kuin sitten kun tietää.” Saana on ristiriitaisella tavalla hieman säikky ja pelokas, silti hän toimii rohkeasti. ”Mistä pelko rakentuu, onko rauhallinen luonto pelottavampi vai ihmisiä vilisevä kaupunki? Kun on rikas mielikuvitus, esimerkiksi mökillä pelkää helposti tuntematonta. Järki sanoo, ettei ole mitään vaaraa, mutta yksi ainoakin räsähdys herättää pelon”, pohtii Elina.

Rikoskirjallisuutta pidettiin ennen viihteenä, aikuisten iltasatuna, pakona todellisuudesta. Nykyisin dekkareiden ja thrillereiden parhaat edustajat ovat nousseet ns. korkeakirjallisuuden piiriin. ”Samantekevä, mitä genreä luetaan, kunhan luetaan! Jos dekkari koukuttaa, hyvä sekin!”, kiteyttää Elina Backman.

Kun dekkarisarjaa on käännetty yli kymmenelle kielelle, hauskoja sattumuksia riittää. Esimerkiksi tshekin kielellä poliisi Jan Leinon sukunimi tarkoittaa ulostetta, joten se oli pakko muuttaa tshekinkieliseen käännökseen. Unkariksi puolestaan Saanan sukunimi Havas tarkoittaa lumista ja sehän sopii hyvin tunturista etunimensä saaneelle Saanalle!

Sisällön jakaminen: